Matka alkaa, Turku, departure 15.7.2021 kello 17, bussi 50, Grus Grus

Kun en puhu, alan kuulla. Kun muutkaan eivät puhu, alan ymmärtää lintujen kieltä, pöheikköjen kuiskauksia. Suhinaa, rapsutusta. Askelten kieli se vasta onkin vivahteikas. Auto vyörähtää äänimaailmallaan ohi. Ohi kiitävä juna peittää meidät tuoksulla, jonka muistan höyryjunien ajalta.

”Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois” – Reetta Pakkanen runokokoelmassa Kärhi.

Tunnin kävelimme samaa reittiä kuin stalker seurattavineen kolme vuotta sitten. Stalkerin puhe menneisyyden matkalta kaikui mielissämme, yhtä salaperäisenä ja säälimättömän selittämättömänä kuin silloin.

(Ylioppilaskylä on muuttunut 50 vuodessa niin, että sain katsoa aivan tosissani, missä onkaan 3 A, jossa asuin ensimmäisenä asukkaana 32-kämpässä. Uutta pintaa, silloiset pellot taloja täyteen.)

Mutta pöheiköt kukoistivat, miten niitä onkin niin paljon. Joka puolella kasvaa, vihreää, eri sävyjä, pölyyntyneinä mutta elinvoimaisina. Joka paikassa, mitä ihminen ei jynssää. Keskellä kaupunkia. Ihminen jättää ikävät jälkensä, roskaa, lasinpalasia, romua, välinpitämättömyyttä. Mutta, luonto voittaa ja peittää.

Rannan salaperäiset rakennukset olivat kadonneet. Niitä ja niiden pihalla olleita ihmisiä ihmettelimme silloin. Kuuluivatko he suunniteltuun esitykseen vai sattuivatko paikalle aiheuttamaan syvyyttä tarinaan. He aiheuttivat syvimmät keskustelut silloin.

Luonto oli vallannut teltan paikan. Sen pystyi hädintuskin havaitsemaan. Vielä oli tallella pelto, jossa vadelmat kantoivat hedelmää, puntarpäät heiluvat vastavalossa, kaikki samaan tahtiin.

Aurajoen rannalla saimme juotavaa ja lahjan, Reetta Pekkasen runokokoelman Kärhi.

”Mennäkseen ytimeen on mentävä läpi kaikesta, mikä ydintä suojaa.”

Ensi vuonna samaan aikaan samassa paikassa. Me olemme. Grus Grus.

Hitaasti palasin matkalta, kuten edellisinäkin vuosina.