Päivä päivältä hän eteni, raahusti suorastaan, poimi ne kuin helmet, välillä harmaat, välillä valon pilkahdukset, surun piikit vaimennettuina, niille ei anneta tilaa, hän pysähtyi, sulki silmänsä, käänsi kasvonsa kohti taivaan valoilmiötä, tunsi himmeän lämmön kasvoillaan. Kaikki katosi, ikuisuus oli siinä, siinä pienessä lämmössä.
On se siellä. Harson takana, kuitenkin, aika ylhäällä. Säteet uppoavat pilvien muuriin, minulle tieto, on se siellä.Kunnes, taivaan pisarat hakeutuvat toistensa luo, mikä verraton vetovoima, muhkuraa, pumpulia, ihailen pullistelua, hetken päästä ihan muualla, jos vitkastelen kameran kanssaOikukas tuuli kohtaa näkymättömiin jääneen, kuopanko, kieputtaa kiteitä fysiikan lakien mukaan, piilopaikka supilleJossain kauempana, talven maassa, vuosisataisen tarkoituksenmukaisuuden luomat säilytystilat, kehystävät vaaran valkoiset haavatPlaneetat kohtasivat, Kuu kutsui Jupiterin ja Venuksen kylään, onpas lystiä, kertokaa kaikki, kohta lähdettävä avaruuden kosmiseen yksinäisyyteen, mutta nyt läheisyys, otapa kuvaEräänä aamuna, sumusta nousivat mustat läikät kuin marimekkolehmän selästä, hän pysähtyi, mentäväkö takaisin, missä kamera, en viitsi, haen lehden, mutta näky ei poistunut mielen verkkokalvolta, päivällä vaisu kopio luonnon graafisesta piirroksestaHiljaa, numeroa tekemättä, päivän lämpö juoksuttaa talven lumiolomuodon vesivauhtiin, alaspäin, vuosisataisiin ojiin, alaspäin, alaspäin, jään virkkaus, odottamaton osallistuja, ottakaa mukaanVesisade pesi nurmikot, Sarka-museon ikoninen maisema, aina erilainen, ”Tuulen veitsi viilsi pilven patjaan, siitä pursui auringon verta, kullanpunaista, putosi martoon maahan” koki Sirkkaseni kuusi vuotta sitten, mutta sanat kuin uudetJos jotain, niin se on tämä, äitivesi, aaltojen taukoamaton kohina, vaimennettuna, ne säteet, ne sisältävät punaisen, elämäni värinKevään kukka, vaatimaton ilo, kätketty salainen kuppi
