Usein on minusta tuntunut, ettei ollenkaan pitäisi nukkua ihanina, valoisina kesäöinä, jotka kirkkauttaan säteilevät ja silloin kastehelmet päilyvät heinikossa ja linnut laulavat. Silloin tuhlaamme uneen monet kauneimmat hetket elämästämme.
Aikomukseni oli kertoa, millaista oli aamulla metsässä. Siellä oli vihantaa ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviä pitelevästä hongasta, joka kerran toivoi pääsevänsä korkeaksi mastopuuksi, nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että hänestäkin muka voisi kasvaa puu, jos karsittaisiin oksat ja sidottaisiin paaluun.
Koivu oli kauniisti järjestänyt pitkät vihreät hiuksensa ja heilutti niitä vienossa aamutuulessa. Mutta leppä, joka seisoi aivan järven rannalla, katseli alinomaa kuvaansa veden tyvenestä kalvosta ja oli mielestään niin sinivihreä ja hurmaava, ettei kukaan voisi olla kauniimpi. Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja vapisi pelosta, että muka joku olisi häntä kauniimpi. Alinomaa hän vapisi, haapa parka. Vaikka hän oli pitkä ja vankka, oli hänellä arka sydän ja hauraat oksat.
Silloin tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienessä mökissä aivan lähellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena kesäaamuna, liittivät he kätensä ristiin ja sanoivat: ”Hyvä Jumala, miten metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala miten maailmasi on ihana!
Tämä teksti löytyi kansakoulun kolmannen luokkani ainevihkosta. Olin 10 vuotta. Arvosanaa ei löytynyt.