Lappi minussa

NÄMÄ MINÄ ANTAISIN

Minussa on
tämä kapustarinnan ikävä
alakuloisella jängällä
surullisena iltana
kesän mentyä.

Minussa on minulla
nämä kuusien silhuetit,
jäniksen mietteliäät jäljet lumella,
ketun määrätietoinen juoksu,
riekon sukkajalka-askeleet.

Minulla on minussa
sitkeä itsepintainen odotus
päivättömänä aikana
ja avara riemu aurinkoa kohti
kun se taas näkyy.

Nämä antaisin.

Kerron haukan lennosta
sinisestä ikävästä etäälle,
myös vastarannan läheisyydestä
kuvastumisesta tyyneen suvantoon –
sillä sitä varten olen tänne tullut.
Mainitsen myrskyistä,
myös lumihiutaleen hiljaisesta puheesta,
rakotulen rauhoittavasta ääntelystä –
sillä sitä kertomaan olen syntynyt.

Laulan pihkan tuoksusta,
tervaksen tuoksusta,
käteni tunnoista kirveen varressa,
ylistystä
hillan mausta,
karpalon kirpeästä ikävästä
jängän autiudessa –
sillä siksi sain syntyä elää
vaeltaa
viimein uupua.

Veikko Haakana, Itkevät kannot 1982

Vesi on koko kesän haavoittuneen kannon päällä. Se on rutikuiva vuosien kuivuuden jälkeen eikä vesi tunkeudu sen sisään. Aalto aallon jälkeen vesi kaivaa hiekkaa kannon ja juurien ympäriltä. — paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti, romaanissa Vuotos – vastasatanut uusi lumi

Lappi valitsi minut. Sinä helmikuisena päivänä, kun luentojen väliajalla näin ilmoitustaululla tiedon tutkimusapulaisen paikasta Kevolla. Yli 45 vuotta sitten.

En epäröinyt hetkeäkään. Tämä oli sitä mitä olin odottanut. Jotakin uutta, erilaista, elämisen arvoista. Minun juttuni, minun tuleva elämäni.

Pitkä junamatka, yöpyminen Rovaniemellä, 16 tuntia kestävä matka Eskelisessä (aamuneljästä iltakahdeksaan) Kevolle valmistivat minua hitaasti Lappiin. Pohjoisin aikaisemmin käymäni paikka oli Jyväskylä. Eskelinen pysähteli lukemattomia kertoja, postia heiteltiin autosta koko matkan isoihin avonaisiin postilaatikoihin, taukoja pidettiin jos minkäkinlaisissa paikoissa. Näimme Lapissa asuvien ihmisten arkielämää, kuulimme kieltä, naurua, suunsoittoa. Tupakka sauhusi, siihen aikaan joka paikassa.

Samalla luonto ympärillä muuttui yhä karummaksi, metsälappi tunturilapiksi. Alkava kesä kuihtui kevääksi, puut lehdettömiksi. Kun rinkkamme heitettiin Kevojoen rannassa kapeaan pitkään jokiveneeseen, jonka reunat olivat kymmenisen senttiä joen peittävän jääsohjon yläpuolella, ajattelin, että ehkä sitten piti tänne asti tulla kuolemaan.

Niiden kahden Kevon kesän jälkeen en epäröinyt hakea töitä Posiolta. Kun ei etelämpää löytynyt, näin se piti tapahtua.

Posion kaksi vuotta karsivat minusta rönsyt pois. Melkein murskaava yksinäisyys. Kirjallisuuden pelastavat maailmat, Veikko Lavin laulu Lasijauhokeikasta, Loirin Lapin kesä. Ympärillä Lapin luonnon hennot värit, kuulaus, kaiho, niin, sitä se oli, surumielistä kaihoa, maisemassa, ihmisissä, joka paikassa. Kaamoksen sinivioletti pehmeä peitto kaiken yllä. Ei painavana, vaan lempeänä.

Kun näin revontulet ensi kerran tullessani pimeässä vanhainkodilta potkukelkalla kutomasta, mielen valtasi suunnaton onni, rauha, tarkoituksellisuus, pakahduttava riemu. (Tätä veljeni vaimoineen nauroi  – entinen osakunnan kuningatar tulee potkukelkalla vanhainkodilta kutomasta – kirjoitin paljon kirjeitä.)

Sitten perhe-elämä 100 kilometriä pohjoisemmassa. Kasvaminen lappilaiseen elämänmenoon arjessa. Ihmiset, kulttuuri, tavat, ja kaiken aikaa ympärillä luonto, joka siellä kuuluu ihmisten elämään niin kiinteästi, että ne hengittävät samaa tahtia.

Melkein heti tuli luonnonsuojelu ja painajainen: Vuotos, ikiaikainen joki, jonka ei muka olisi pitänyt virrata.

VIRREN SANAT

veisattavaksi Lapissa
kuin myös siellä
missä vielä on tunturimaan ystäviä
ja he keskenänsä kokoontuvat.
Säestys: harmooni, urut tai tuuli.

…ja kun näet jokesi padotuksi
eikä siinä ole enää kalaa
ei veden solinaa edes vapaan laulua
rakasta sitä silti
niin kuin vanhemmat lastaan
jolle on pahaa tehty.

Ja kun huomaat metsäsi kaadetuiksi
maankamaran rikotuksi
poltetuksi myrkytetyksi
rakasta sitä silti
hyväile katseellasi muistoillasi
niin kuin vanhemmat lastaan
jolle on pahaa tehty.

Ja kun on tapahtunut ja peruuttamatonta
että hillasuosi silmänkantamattomat aapasi
metsähanhien kapustarintojen
kurkien joutsenten pesäpaikat
ovat poissa veden alla hukkuneet
polkusi jotka pilkotit
peltosi jotka muokkasit
kotisi jonka rakensit toiveillasi teit lämpimäksi

otettu viety

niin yritä rakastaa sitä vettä.
Yritä rakastaa älä vihaa
niin kuin et vihannut pakkasta talvella
räkkää kesällä nälkää katovuonna
tautia josta kärsivällisyydellä paranit.

Sillä kenties tämä on sairaus ajan hengessä
niissä jotka heikkoja ovat
rakkaus helisevä vaski kilisevä kulkunen
tai loppunut tyystin –
mutta sinä tätä kaikkea tällaisenaankin
kuin vanhemmat lastaan
rakasta.

Veikko Haakana, Lauluja Lapista, Runoja Ruijasta, 1978

Vuotossoutuja soudettiin suurilla joukoilla Jauru-, Vuotos- ja Kemijoilla

Virren sanat luin iltajuhlassa Kemijoen töyräällä Viitarannalla elokuun alussa vuonna 1991. Päivä oli ollut täynnä suunnitelmia, puheita, yhteenkuuluvuutta, hengen vahvistusta, uskoa – ei tätä voi peittää vedellä, hukuttaa, ei sellaista voi tehdä. Taistelkaamme, kyllä me jaksamme, meidän pitää auttaa toisiamme, luontoa…

Säestyksenä ei ollut harmoni, urut tai tuuli. Vieressä säesti Kemijoen latvoilta virtaava kirkas vesi ryöpyten alajuoksua kohti, pyörteinä, kieppuen, kohisten, yhtyen meidän puheisiimme. Kiittäen: kun suojelette minua, kun rakastatte minua, ettei minulle pahaa tehtäisi.

Ikiaikainen Kemijoki

Monen kymmenen vuoden taistelu, joka ratkesi vasta kun olimme jo muuttaneet rintamaille etelään. Pitkien oikeusprosessien ja pitkän, uuvuttavan taistelun jälkeen.

Joki virtaa joki jäätyy
luonnontilansa mukaan.
Ihminen tulee, elää, menee.
Kun tuuli käy, ei häntä enää ole.
Joki on ja pysyy.

Runo Kunnallisvaalien vaalimainoksissa 1990-luvulla

Saari odottaa— paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti. Jupurasaari on yhdessä pääosista Vuotos -romaanissa

Lappi minussa vaati tulla esiin. Kirjoitin syksyn 2013- kesän 2014 aikana romaanin Vuotos – vastasatanut uusi lumi, johon ammensin 23 Lapin vuoden kokemuksia. Lappi on  edelleen, Kemijoki, Jaurujoki, Vuotosjoki, Kokonaapa ovat edelleen, minussa, meille, luonnolle.

Pohjoisesta leviää raskaita pilviä tuoden ensilumen mukanaan – paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti, romaanissa Vuotos – vastasatanut uusi lumi

Aiheesta lisää https://web.facebook.com/Vuotosromaani
ja tietenkin itse romaanissa

 

4 thoughts on “Lappi minussa”

  1. Pirkko, kiitos Haakanan runosta Itkevät kannot. En muistanut tekijää, en runon nimeä. Olen yrittänyt muistella ja etsiä, kuulin sen kerran tai osan siitä, tuon kapustarinnan ikävän ja jängän autiuden… Lapin tuntemukseni on turistin tasolla, kevätkesällä näimme miten lehti tuli vaivaiskoivuun päivässä, syksyn ruskan ja muutaman kerran viiletettiin tunturin kylkeä muksahdellen. Kirjallisuus Yrjö Kokon kuvaukset jo lapsena luetut muuttuivat kuviksi samoin kuin tuo Haakanan runo, Vuotos-kirjasi jo 2 kertaa…

    1. Hei, kiitos viestistä ❤️Mulla on Haakanan yksi runokirja, yritän muistaa tuoda sen luettavaksi kun tapaamme. Kyllä hän on armoitettu Lapin luonnon tunnelmoija! 😄

      1. Kiitos, Pirkko teksteistäsi. Lappi, sen kemit, jaurut, vuotkset, jängät ja tunturit ovat sinuun istuneet, et pääse, etkä halua niistä pois. Minä synnyin kaikkeen tähän, jänkäpounulle, hillasuon laitaan ja olen täällä viimeiseen hetkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *