Puputtelua

Neljätoista päivää hän oli meillä. Hetkinen. Hän vai se? Se, jos ajatellaan kyseessä olevan eläimen, hän, jos korostuu läheisyys. Huomaan, että käytän kumpaakin. Ehkä asiayhteys ratkaisee. Kandit-ohjelmassa muuten huomasin, että eläinlääkärit puhuvat hänestä. Ehkä enemmänkin eläinten omistajien takia. Ei kai eläin erota hänen tai sen eroa.

Niin että mitä. Meillä oli hoidossa pojan perheen pupu, Gigi. Olin aikaisemmin tutustunut pintapuolisesti heidän aikaisempiin pupuihinsa, valkoiseen Apolloon ja valkoiseen harmaakorvaiseen Apilaan. Mutta kun  niillä oli seuraa toisistaan, ne eivät niin paljoa kiinnostuneet ihmisistä eikä ainakaan satunnaisesta kävijästä eli minusta.

Mutta tämä Gigi. Hän yllätti minut monella tapaa. Ahaa, kirjoitin hän. Se kertonee jotain.

Gigi hankittiin pojan perheeseen koronaerityksen aikana, kuten kuuluu tapahtuneen muillakin, siis lemmikin hankkiminen. Koiranpennut ovat ihan loppuneet kesken.

Gigillä on jännästi toinen korva pystyssä ja toinen roikkuu. Kuulemma risteytysten ansiota. Kerran Gigi kyllä piti molempia pystyssä.

Nyt perhe lähti lomamatkalle – kotimaahassa – ja Gigi tuli meille. Hän asusti verannalla isossa ”häkissä”. Aluksi minua huolestutti, että Gigi pitkästyy,  kun kotona on aina joku pitämässä seuraa. Aina kun menin verannalle, Gigi hypähti verkkoa vasten nenä väristen kiihtymyksestä.

No jokos tulet sieltä minua piristämään!

Söin pitkän aamiaisen joka päivä verannan pöydän ääressä. Olin hakenut lehden ja tuonut samalla tuoretta syötävää, koivunoksan ja puna-apiloita. Gigi hyökkäsi niiden kimppuun ketterästi kuin hyrrä. Sitten alkoi puputus. Gigi tarttui apilaan alapäästä ja niin kasvi katosi lujaa vauhtia Gigin mahaan. Viimeisenä punainen makea kukka.

Gigi aamiaisensa kimpussa. Koivunoksa tuoreine lehtineen, vuohenputkea ja puna-apiloita. Puputusta, nyt tiedän mistä pupu-nimitys tulee.

Kaikkea Gigi ei jaksanut yhtämittaa. Avasin häkin ja Gigi hyppäsi innoissaan pois vankeudestaan. Ensin hän makoili  hetken, ruuan täytyy asettua ja sitten alkoi hurja juoksu ympyrää häkin ja pöydän ympäri seinänviertä pitkin. Välillä kuului teräviä napautuksia, takajaloilla ilmeisesti. Kun oli juostu tarpeeksi, haisteltu nenä väristen mielenkiintoiset nurkat ja kaluttu vähän vaatekaapin oven alareunaa, voikin levähtää hetken.

Hohhoijaa, vatsa täynnä ja jalat saaneet ojentua juoksuliikkeissä. Lepäilen tässä avonaisen oven edessä, niin ehdin pinkaista ulos jos ovea suljetaan.

Pitkin päivää päästin Gigin häkistä. Istahdin jakkaralle ja Gigi tuli eteen. Silitä! Ja minä silitin kania. Hän litisti itsensä aivan lattiaa vasten ja silityksen aikana päästi pientä ääntä. Aivankuin kissa kehrää! Olin aivan ällistynyt. Kani tykkää silittämisestä!

Silitä minua! Kosketus on tärkeä myös eläimelle.

Muutoinkin sain ihmetellä moneen otteeseen. Kanin silmät ovat molemmilla puolilla päätä, ei edessä vierekkäin kuten ihmisellä. Tälloin kani näkee sivuille hyvin ja eteen tulee kapea kiila, jossa näkökentät yhtyvät. Tällä alueella kani näkee kolmiulotteisena, kuten me koko ajan, kun meidän silmiemme näkökentät yhtyvät. Mietiskelin, miten Gigi oikein ympäristönsä havainnoi.

Kani on jyrsijä, joka syö kasviksia ja hampaat kasvavat koko ajan. Hampaat ovat terävät. Niitä saa varoa. Jos työntää sormensa suun lähelle, kani luulee saavansa ruokaa ja nappasee. Sitten veri virtaa.

Jyrsimistä pitää olla koko ajan. Kuiva heinä on parempaa kuin tuore kasvi siinä mielessä, että hampaat saavat enemmän työtä. Annoin jyrsittäväksi vessapaperirullan hylsyn. Kun se oli aivan pieni, se ei pysynyt paikallaan kun Gigi alkoi jyrsiä sitä. Niinpä hän asetti etutassunsa hylsyn päälle, jolloin se pysyi paikallaan. Olin aivan ällistynyt. En ole pitänyt jyrsijöiden aivotoimintaa kovinkaan korkealla tasolla, mutta tämähän osoittaa, että Gigi oivaltaa asioita.

Syliin en sitä saanut otettua. Se alkoi räpistellä ja kynsiä, joten nopeasti laskin sen käsistäni. Myöskään  fleksiä en saanut laitettua, Gigi ryntäsi pakoon heti sen nähtyään. Ulkona kylläkin satoi melkein koko ajan, joten ei ulkoilu kivaa olisi ollut kummallekaan.

Omien perheenjäsenten kosketusta Gigi ei kavahda, vaan antaa pyöritellä itseään, vaikka selälleen. Huomaa, että tassut ovat pohjastakin karvaiset.
Ihana liikuttava töpö.

Nyt Gigi on mennyt omaan kotiinsa. Gigi osoitti selviä tuntemisen merkkejä, kun oma perhe saapui. Kani-iloa oli havaittavissa, myös ihmisiloa.

Veranta tuntuu nyt niin autiolta. Mutta pääsenhän minä häntä katsomaan.

2 thoughts on “Puputtelua”

  1. Oioioi miten kiva juttu! Minulla on mixed feelings sillä toinen silmä avoinna vahdin missä kohtaa Espoota söpöt citykanit ovat nyt tulossa syömään puutarhapensaiden kaarnat. Mutta kivasti sä kirjoitat! Tunteet liikahtelee…

    1. Onko siellä vielä niitä citykaneja? Luulin, että ne ovat jo hävinneet. Asutko Espoossa? Missä siellä? Luulin, että asut Lauttasaaressa… Meillä täällä Loimaalla on riesaa peuroista. Syövät ihmisten puutarhakasvit. Meidän pihalle tuli kerran emo poikasensa kanssa, mutta miten satuinkin menemään juuri pihalle lauantai-iltana kymmenen aikaan ja sain huutamalla ja mölyämällä ne laukkaamaan pois. Olivat menossa omenapuuta kohti. Mutta onneksi peuroja ei ole näkynyt. Rastaat sen sijaan söivät mansikat ja kun ne on estetty, muurahaisarmeijat syö marjat. Ja etanat salaatit. Sellaista on se elo eläinten kanssa.

Vastaa käyttäjälle Tuija Oikari Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *