Hän oli hitaasti pukenut ylleen punaisen nutun. Se oli löytynyt kaapin perukoilta ryppyisenä kuin mikä. Kyllä se päällä siliää, hän mutisi vetäessään harmaan pehkonsa päälle tonttulakin. Se jäi iloisesti pystyyn, valoinen tupsu taipui sirosti eteenpäin. Jalkoihinsa hän veti punavalkoiset pitkävartiset villasukat, jotka ulottuivat polven yläpuolelle. Punaiset housut pullottivat sukanvarsien yläpuolella. Lapikkaat vielä.

Parta hänelllä oli valmiiksi ajamatta ja harmaa, joten pukkihabitus oli täydellinen. Peiliin vilkaistessaan hän huomasi naamansa olevan aivan valkoinen. Hmm. Onneksi ei punainen.

Hän otti käsiinsä yllättäen saamansa paketin. Koetteli sitä, kokeili painoa. Kevyt on, mutta ei liian kevyt. Jotain arvokasta varmasti. Hän nappasi suuhunsa Lindor-marsipaanikuulan ja suklaan hitaasti sulaessa hänen kielellään paketin salat avautuivat. Kaunis pieni esine. Jotain itämaista? Hänen mielessään vilisivät japanilaiset sirot astiat, joista tuntikausia kestävien teeseremonien aikana siemaistiin teetä ja annettiin viipyä suussa makunystyröiden tehdessä hidasta työtään.

Valkoisella pohjalla punaiset kukkien terälehdet reunustivat mustia hedekukintoja. Valkoinen pohja välkehti lasituksen ansiosta.

Hän huokaisi. Kauneus. Kauneus, yksi ikiaikaisista hyveistä, joka on auttanut ihmiskuntaa vuosituhansien aikana. Kaikkina hetkinä läpi melkein ylipääsemättömän vaikeiden aikojen. Pieni kauneuden odottamaton välähdys. Hänen mielensä ikkunaan rävähtivät kallioseinille piirrettyjen eläiten kuvat ja johdattivat hänet tähän hetkeen, kun hän hellitteli kämmeniensä kupissa tätä kaunista keraamista luomusta.

Hän oli valmis ilon jakamiseen.