Hän huomasi valkoisen t-paitansa selässä reiän. Harmillista. Paita oli muisto entisen asuinpaikkakunnan juhlavuodesta, 20 vuotta kaupunkina.  Ajatus hyppäsi heti kahteen muuhun t-paitaan, joiden selkämykset olivat myös reikääntyneet. Keltainen, hyvin rakas, Kainuun rastiviikon paita vuodelta 1998. Ja kolmas, Bad Dog -paita, kälyltä saatu Bostonin tuliaisina, niin ikään vuosituhannen vaihteesta.

Bad Dog muistutti hyvin rakkaasta Nero-lemmikistä, joka näin vuosikymmenien päästä tarkasteltua oli aikamoinen kiusankappale, mutta niin rakas, että voi verrata lapsiin. Nero oli perheen kuopus, jonka traaginen kohtalo jätti sydämeen kipeän aukon, joka ei umpeudu.

Kainuun rastiviikko 1998 taas oli ensimmäinen suunnistuspuristus. Hän muisti sen valtavan hyvän olon, jonka vallassa hän lillui sujuvasti kuluneen  reitin jälkeen. Hän vain istui ja hyvä olo ympäröi häntä ja tilkitsi kaikki itsetuntoon kaivautuneet onkalot. Minähän  osaan, minähän onnistun ja minä olen hyvä tällaisena kuin olen.

Ne reiät. Miten ne ovat tulleet selkään? Hän yritti katsoa verannan peilistä selkäänsä. Onko selkä jotenkin erityisen terävä? Onko selkää hierottu antaumuksella johonkin – mihin ihmeeseen?

Trikoon kudelma sai osakseen tarkempaa tarkastelua. Pienen pieniä silmukoita. Onko lanka ollut selän kohdalla jotenkin heikompaa, jolloin vuosikymmenien kulutus on hiuduttanut puuvillan säikeitä, kunnes ne ovat antaneet periksi, katkenneet kerrassaan. Niinpä reikä on senkun vaan laajentunut. Bad Dog -paidassa oli jo kymmenen sentin levyinen repeämä.  Keltaisessa Kainuu-paidassa oli monta pienempää reikää, mutta tarkasti samalla tasolla kuin muissakin selästä revenneissä paidoissa.

Hän alkoi epäillä selkänsä ottavan kulutusta vastaan kuin ruoskan iskuja historian hämärissä.

Ajatukset vierähtivät kuluneiden paitojen loppuelämään. Saavatko ne loppunsa sekajätteessä – poltettavaksi? Keltainen väri on Kainuu-paidassa niin rehevä edelleen, pitäisikö leikata matonkuteiksi? Valkoinen Kemijärvi-paita antaisi räsymatossa kirkkaan säväyksen. Harmaa Bad Dog lomittuisi muiden kuteiden väliin muistuttamaan, että elämän harmaat päivät nostattavat aurinkoisten keltaisten päivien tehoa. Kaikella on paikkansa ja merkityksensä.

Ajatus harhaantui matonkuteista tavaroiden ja kapineiden elinkaareen. Hän oli lukenut lehdestä kodinhoitajan toivomuksen, että perilliset ostaisivat vanhuksille uusia vuodevaatteita, kun asiakkaat makaavat vanhoissa hiutuneissa ja revenneissä lakanoissa ja pussisellaisissa. Vaihtaa niitä voisi useammin puhtaisiin ja miksei uusiin. Ovatko perilliset pihejä? Hän tunnisti itsessään tunteen: jos vielä nuo vanhat kelpaavat, säästyvät ne uudet, mitä sitä nyt uusia… vielä. Jos koskaan.

Mieleen vyörähti myös kertomus muovipusseista. Aikamiespoika oli mennyt vanhempiensa luo ja havainnoinut hellan yläpuolella naruilla kuivumassa plastiikkapusseja, leipä- ym sellaisia. Hän sydämystyi. Ei kai nyt muovipusseja tarvitse pestä ja käyttää uudelleen, ei kai nyt niin köyhiä olla! Kuivuvat muovipussit kolahtivat pojan omatuntoon. Niinpä hän seuraavalla käynnillään toi laajan valikoiman minigrip-pusseja, kaikkia mahdollisia kokoja ja monta pakettia kutakin. Leipäpussit suoraan roskikseen tästä lähtien.

Kunnes hän seuraavalla käynnillä näki hellan yläpuolella kuivumassa minigrip-pusseja.

Muovipussien suhteen hän joutui tunnustamaan itselleen, että hänellä oli minigrip-pusseissa ranking-järjestelmä. Kun pussi oli ollut elintarvikekäytössä, hän pesi pussin ja siirsi sen seuraavaan kategoriaan ja säilyttämään esimerkiksi nappeja, joita hän oli perinyt äidiltään. Ei niitä nyt ole voinut poiskaan heittää. Niitä nappejakaan.

Hän oli sodan jälkeisen pula-ajan lapsi, joka oli elänyt lapsuutensa äärimmäisessä niukkuudessa. Ei ollut mitään muuta tavaraa kuin aivan välttämättömät, jotka oli voitu hankkia vähäisillä varoilla eikä kauppojen valikoimatkaan hurranneet. Jos jotain ymmärsi toivoa, oli varma ettei sitä saanut.

Hän melkein vihasi Konmaritus–ilmiötä. Hän niin arvosti vähäisillä varoilla hankittua esineitä, että tuli surulliseksi konmarittajien pois heittämisen ideologiasta. Eniten vaivasi ilmiön aiheuttama huono omatunto. Miksi aina syytetään? Jos jotain on hankkinut pitkään harkiten vähäisillä varoillaan, miksi rakkaaksi muodostuneesta tavarasta pitää luopua?

Mutta ehkä perimmäinen asia onkin se, ettei hankita tavaraa harkitsematta tavaran koko elinkaarta. Hankitaan vain todelliseen tarpeeseen. Nostetaan arvoon se, että perhejuhliin tullaan aina samoissa hyvistä materiaaleista valmistetuissa vetimissä. Ei joka kerta jotain uutta. Tuunaaminen kunniaan!

Nonnii, onhan nykyään kierrätys. Maan mainio  juttu. Kun hän laittaa  muovipussin kierrätyssäiliöön, ajatus vierähtää muovin valmistuksen mielettömän pitkään ketjuun, alkaen öljylähteen löytymisestä, pumppaamisesta, kuljettamisesta ja jne jne jne siihen muovipussiin asti, joka solahtaa keräysastian kitaan. Jos vähän vähemmän öljylähteitä (ja se kaikki politiikka, joka velloo öljyn ympärillä…) Hän mielellään ostaa harmaan sangon, jossa yhteen puristettuina syleilevät monenmoiset leipäpussit ja muovisuojukset.

Ja kartongit. Hän ajattelee hyvillään niitä puita, joita ei tarvitse kaataa, kun kartonkikierrätysastian koneisto hurahtaa sullomaan kuidut kasaan ja uudelleen käytettäväksi.

No ne t-paidat. Hän leikkaa niistä rinnusten kuvat. Kemijärven 20-vuotisjuhlakuvat, lasten tekemät piirrokset, Kainuun rastiviikon kalliomaiseman ja sen Bad Dogin, joka on kyyristynyt kakkalle.

Hän sommittelee näistä logoista muiden muistologojen kanssa tyynyn, jonka palleroissa  hehkuvat muistojen kuvat.