Päivitykset hiipuvat. Päivät toistuvat samanlaisina. Rutiineja melkein minuuttien tarkkuudella. Illalla hammasharjan suristessa mieleen välähtää, että onko nyt tosiaan ilta, äskenhän tätä käytin. Hammaslääkärini tosin sanoisi, että käytä  myös aamulla. Uskallanko tunnustaa, että aamulla käytän tavallista harjaa.

Mitä ihmettä, ulkona ei sadakaan lunta. Äsken hiutaleet kieppuivat sinne tänne, maisema oli enemmän valkoinen kuin mustavalkoinen.

Olemme saaneet tänne eteläänkin lunta. Ihmiset suihkivat laduilla. Minä en uskalla näiden uusien polvieni kanssa. Tosin jo vuosi leikkauksesta. Mutta en tiedä, mitä tapahtuisi äkkinäisissä tilanteissa. Niipä en tee sitä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Siispä lähden kävelylle. Mieleni kieppuu, ajatukset mylläävät, miten pääsisin tästä, kaipaan hiljaisuutta päähäni, ettei mitään pulpahtelisi.

Tammikuuhun liittyy vähän painostavia asioita. Vanhenen vuodella. Tänä vuonna elin päivä päivältä hetkiä, sillä samanikäisenä äitini menehtyi. Kolme päivää ennen syntymäpäiväänsä.

Katson valokuvaa. Olen ajatellut aikaisemmin, että äiti on siinä vanhan näköinen. Nyt katson peiliin, ja siellä katsoo samannäköinen ilmestys. Suvun naisten kasvojen piirteet  korostuvat. Ties kuinka kauas historian hämäriin ovat samannäköiset kasvot katsoneet maailmaa.  Mikäli ovat tähän ikään päässeet.

Siis päässeet. Olen etuoikeutettu. Turvanani on kehittynyt lääketiede, monipuolinen ravinto, kaikenlainen tietämys, jonka avulla voin huolehtia hyvinvoinnistani.

Kirjoittaminenkin tuntuu tahmealta. Ennen sanat ovat virranneet sormien kautta näppäimille ja näyttöön. Nyt on katkos. Sanat tuntuvat teennäisiltä. Toistavat toisiaan. Ei mitään uutta. Turhaa.

Olen käynyt talssimassa kylätietä edestakaisin. Vaihtoehtoja on peräti kaksi. Pihalta vasemmalle tai oikealle. Katse valahtaa helposti maahan. Onko sohjoa. Onko joku kulkenut tästä. Millaiset kengänpohjan jäljet. Ohhoh, samanlaiset Kuomat ovat tässä talssineet. Naapurin koiratkin ovat jo käyneet lenkillä. Keltaiset kohtauspaikat hohtavat.

Nostan katseeni taivaanrantaan. Aurinkoa ei näy. Valoisaa on, jossain siellä pilvien takana se tietty paistaa. Google-kuvat heittävät aamuisin menneiden vuosien kuvia. Samanlaisia ne ovat kuin mitä voisin nyt ottaa. Samat kohteetkin. Samalla tavalla lunta jonkin verran. Mitä tämä siis kannattaa. Mitä uutta, ei sitten yhtään mitään. Eikös olisi parempi vaipua hiljaisuuteen, liikkumattomuuteen, tapahtumattomuuteen,  olla lisäämättä itse asiassa aivan turhaa kamaa internetin syövereihin.

On lisättävä, etten ole masentunut, en ollenkaan. Minulla on aivan hyvä olo. Itse asiassa ne nuoruuden ahdistukset  ovat kadonneet kokonaan. Olen vaan nyt uppoutunut merkityksien perimmäisyyteen. Näen kaiken selvemmin kuin ennen. Mikä kannattaa, mikä ei.

Kuitenkin otan kuvia kävelyreittini varrelta. Pysähtelen. Tuuli vinkuu korvissani. Onneksi on keksitty huppu. Lumen olomuodot ihmetyttävät. Kiteytymisen salainen luonnonjärjestys.

Olemme serkkujen kanssa ladanneet menneiden aikojen kuvia serkkusivuillemme. Ensimmäisenä yönä en meinannut saada unta. Olin uppoutunut 1950-60-lukujen  lapsuuteen. Mikä onni, että  kuvia on. Ne välittävät jopa tunnelmia ja nyt näkee asioita, joihin ei ennen ole kiinnittänyt huomiota. Uusia kuviakin on, vaihdamme serkkujen kanssa tunnelmia ja muistoja. Mikä onni, että on serkkuja, jotka ovat eläneet kanssani ne ajat. Ja he muistavat asioita, joita en itse muista.

Ja näen kuvista asioita, jotka ovat olleet olemassa jo silloin, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt  niiden merkityksen. Onneksi ovat kuvat.

Olen lukenut  Liza Marklundin Punainen susi jaTuovi Tenetin Maria Garvolian rikas elämä. Katso Luettua-sivu.