Syksy ja talvi nokittelevat

Viikko on ollut kiireinen. Itsenäisyyspäivän osuminen torstaille toi pitkän viikonlopun ja pitkähkön loman työssäkäyville ja useimmille koululaisillekin. Joulun läheisyys näkyy lisääntyneissä jouluvaloissa ulkona ja talojen ikkunoilla. Glögit kuumenevat, piparkakut tuoksuvat, tortut rapisevat ja kuorruttavat rinnukset ja luumuhillolla huulipielet.

Niinpä kävin maanantaina Loimaa-Seuran joulutilaisuudessa, jossa juhlistettiin vuosittain ilmestyvän Saviseudun joulu 2018 -lehden pyöreitä vuosikymmeniä. Lehti on käsittämättömän hieno kattaus Loimaan historiasta. Vuosittain ilmestyy kymmeniä kirjoituksia mitä mielenkiintoisimmista aiheista. Suurkiitos kuuluu koko työryhmälle ja etenkin Raija Kourille, joka on toimittanut lehteä vuosikymmenet.

Tiistaina oli vuorossa Loimaan Teatterin Kylmä murha -näytelmän esitys, jonka kahvitarjoiluun osallistuin. Iso joukko uskollisia teatterin ystäviä kävi kauhistumassa jännitysnäytelmää. Itse olin nähnyt näytelmä jo aikaisemmin. Edelleen ihmettelen harrastajanäyttelijöiden sujuvaa ja kuuluvaa äänenkäyttöä. Ja miten he muistavat pitkät vuorosanansa… Lavasteet olivat hienot. Kaiken kaikkiaan erinomaista työtä taas kerran.

Kannaltani mielenkiintoista oli tavata oppilaani 11 vuoden takaa ja vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia maailman menosta. Itsellä ei 11 vuodessa ole niin kovin kummallisia muutoksia tapahtunut (mitä nyt vanhenemisprosessi etenee), mutta kun nuori ihminen kasvaa murrosikäisestä nuoreksi aikuiseksi, muutos on paljon suurempi.

Keskiviikkona oli merkityksellinen päivä, kun kuopukseni syntyi 32 vuotta sitten. Pitkin päivää mieli palasi siihen päivään, miten se sujui ja huipentui. Yksi elämän tärkeimpiä päiviä.

Loimaan Teatterin pukuvuokraajien glögit jäivät väliin, kun  kotitalon siivoamiseen meni pidempään kuin olin olettanut – viittaus siihen vanhenemisprosessiin. Joogaan ehdin kuitenkin ja siellä venyteltiin illalla kaikki nivelet jouluvalojen loisteessa joululomakuntoon. Kiitokset joogaohjaajalle, kun valitsee meille hyvät liikkeet!

Sitten tuli vieraita. Ei olla nähty puoleen vuoteen ja olipa kivat päivät heidän kanssaan! Mieleen palautuivat aikaisemmat tapaamisemme, yhteiset juhlapyhät, lapsien syntymät ja kasvamiset nuoriksi aikuisiksi. Ne iloiset asiat ja niin surulliset mutta vääjäämättömät elämän käänteet. Mutta sitä elämä on. Välimatkat, kasvaminen, elämän kaikki mahdollisuudet ja tapahtumat.  Korttia pelattiin, ja olipa muna viisaampi kanaa, nuorin paras ja ikäjärjestyksessä muut sijat. Sain kiusassa (seiskassa, kahdeksikossa, nimiä monta) yhdellä kierroksella 100 pistettä, taitaa olla ennätys… 😉

Linnan juhlia seurattiin myös, se on must. Kättelyurakka tuntuu aina niin rasittavalta presidenttiparin kannalta. Viime vuonna Jenny oli viimeisillään, joten nyt oli varmaan helpompaa. Jenny oli muuten niin kaunis, äityskö hänet sai niin hehkuvan näköiseksi.
Tuntematonta ei katsottu päivällä.

Kyselin vävyltä vinkkejä tämän blogin suhteen. Horjun koko ajan laidasta toiseen. Kannattaako näitä kirjoitella, mitä hyötyä, lukeeko kukaan, mitä järkeä… Hän sanoi, että onhan tämä sisältö merkityksellisempää kuin tavanomaiset höpötykset mitä sosiaalisessa mediassa julkaistaan. Henkilökohtaisempaa. – No ehkä jatkan sitten.

Tänään olin Jaakola Seuran hallituksen kanssa kokoustamassa. Suunnittelimme Loppiaskonsertin ohjelman. Tervetuloa 6.1.2019 klo 15 Taidetalolle. Ensi vuosi on muuten juhlavuosi, Alpo Jaakolan syntymästä tulee 100 vuotta. Maalis-huhtikuussa tapahtuvan syntymäpäivän kieppeillä tapahtuu monta tilaisuutta Alposta.

Sitten aloin tehdä tätä päivitystä. Ensin ihmettelyä, kun WordPressiin on tullut uusia päivityksiä. Ei ne taitaneet onnistua, kun tämä päivittäminen tapahtuu vanhalla metodilla. Jaa, tuossahan on linkki Switch to Block Editor. En taida vaihtaa vielä, jotta saan tämän maailmalle.

Luin muuten loppuun Päivi Alasalmen Joenjoen laulun. Katso Luettua -sivulta mitä mieltä olin.

Huomenna  menemme teatterin porukan kanssa Kaarinan teatteriin katsomaan näytelmää Ylpeys ja ennakkoluulo. Palannen siihen myöhemmin. Mielenkiintoista nähdä toisen harrastajateatterin esitys.

Ulkona taivas pilvessä koko ajan. Lunta alkoi viskoa ensin pakkasen kiteyttämänä ja tänään nollan kieppeillä räntää. Taas kerran olen mielissäni vuodenaikojen vaihtelusta. On niin mukavaa käpertyä sisälle villasukkiin ja -viittaan kun nurkissa ja hormissa tuuli vonkuu ja ikkuna kuorruttuu rännällä. Saa olla vaan täällä pesässä. Ja tehdä näitä kirjallisia juttuja. Kesällä pitää kohkata ulkona puutarhassa ja pihalla. No, on sekin sitten taas kivaa kun aurinko alkaa lähetellä kirkkauttaan ja multasormia alkaa kutittaa. Ei siihen ole kovin montaa viikkoa.

Tuli vuotos – vastasatoi ensilumen

Menneellä viikolla satoi ensilumen. Tuli vuotos – vastasatanut uusi lumi, jolloin miehet entisaikaan lähtivät metsälle, kun lumessa näkyivät eläinten jäljet.

Tuohan on ensimmäisen romaanini nimi ja viittaa siihen, että vuotos tarkoittaa montaa asiaa: ensilumen ja suunnitellun tekoallasalueen  lisäksi kohtaa, jossa joki laskee pääuomaan – Vuotosjoki laskee Keminsaarten itäpuolella Kemijokeen. Asioillahan on monta puolta. Me vaan niin helposti takerrumme yhteen ”totuuteen”, vaikka asioiden monipuolinen tiedostaminen laajentaisi näkemystä.

Omalla pihalla olen ihmetellyt jälkien määrää: oravat näyttävät käyttävän reittinään meidän talon päätyä. Samoin naapureiden kissat ovat tassutelleet edestakaisin. Linnut ovat hyppineet portailla ja seinien vierustoilla. Puutarhassa supi on tehnyt jälkinauhansa naapurista naapuriin meidän pihan yli. Luumupuuni kuoli viime talvena mutta juuret työnsivät versoja muutaman metrin päähän. Olin yhden niistä suojannut verkolla uutta puuta varten, mutta verkko oli tiessään (löytyi monen metrin päästä) eikä tainta näkynyt missään. Olipa ollut rusakolle oiva makupala. Joku oli myös piehtaroinut nurmikolla tai sitten tehnyt tarpeensa ja kuopinut lunta pois. Pitäisiköhän laittaa suojaverkkoja nuorimpien puiden ja mustikkapensaan ympärille.

Olen menossa lukemaan Loimaan pääkirjaston Novellikoukkuun ensi kuussa. Viime vuonna olin ensi kertaa, ja yllätys oli miten paljon hommaa novellin valinnassa oli. Suurin hankaluus on, että novellit ovat liian pitkiä luettavaksi. Meitä on kaksi lukijaa eli aikaa kummallakin puoli tuntia. Yleisöpalaute on, että parhaiten jaksaa kuunnella lyhyitä tekstejä. Toinen ongelma on, että en tiedä mitä on luettu aikaisemmin ja kolmas, että suomalaisten kirjailijoiden novellien lukuun pitää saada lupa. Ulkomaisia voi lukea ilman lupaa.  Muut ovat kertoneet, etteivät kustantajat vastaa lukemislupapyyntöihin. Toisaalta tuntuu, että miksi lupa pitää pyytää, kun kyseessä on kirjastossa tapahtuva ilman pääsymaksua tapahtuva tekstin lukeminen. Sehän saattaa toimia vinkkauksena, jolloin kuuntelija haluaa tutustua paremmin luettuun kirjailijaan.

Novellikoukkua varten luin Roald Dahlin novellikokoelman Himo – Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä. Katso Luettua – sivu.

Parhaillaan luen Päivi Alasalmen romaania Joenjoen laulu. Se kertoo Saamenmaasta. Olen lukenut vasta muutaman kymmenen sivua, mutta on alkanut vaivata se, että joka sivulla monessa asiassa selostetaan jotain saamelaisten tapaa.

Siinä onkin minulle miettimistä, miten paljon selitetään asioita eli mitkä asiat ylipäätään vaativat selittämistä. Kirjoitin viikolla Kolmanteen tanssiin Jurin muistelua saamelaisten muinaisista muuttoretkistä eli kierrosta vuodenajan mukaan eri paikkoihin asumaan (kevät-, kesä- ja syysasunnot ja talvimuutot). Onko koko muistelus tärkeä ja miten paljon siitä kirjoitan, jotta sormi pystyssä oleva opettaja ei nouse silmien eteen?  Pitää löytää sellainen kerronnan muoto, että opettajavaikutelmaa ei tule. No jätän tekstin paikoilleen ja ratkaisen poistamisen/jättämisen myöhemmin. Itse asiassa Juri vertasi saamelaisten entisiä muuttoretkiä nykyajan mökkeilyyn, Lapin hiihtomatkoihin ja etelän aurinkolomiin. Ehkä tekstin voi jättää…

Palaan Alasalmen kirjaan myöhemmin kun olen lukenut sen kokonaan.

Luin myös pikavauhtia Yrjö Kokon kirjan Poro, joka ilmestyi 1969.

Luepa Luettua -sivulta kommenttini.

Kirjasta on apua Kolmannen tanssin kirjoittamisessa, koska tärkeässä pääosassa on poro.

Tulostin kuvan pojistani aikuisina ja laitoin kehyksiin tuohon ikkunalaudalle. Vertailen heidän kasvojaan. Mitä samanlaista, mitä uutta, mitä omaa. Yhtäläisyyksiä ei arkipäivien nauhassa huomaa, mutta nyt pysäytetystä kuvasta huomaan. Vuosien helminauha liukuu silmieni ohi. Jotenkin jatkuvasti kummastelen, että ne kaikki pitkät vuodet ovat tapahtuneet, vierineet, ohi. Kaikki lukemattomat aamut, illat, välipalat, työkeikat. Ilon ja ristiriitojen hetket. Sanomalehdistä näen heitä, joiden elämä on ollut vuosikymmeniä lyhyempi. Että on saanut elää, kokea tämän kaikki.

 

Illan tullen kiristyvä pakkanen sieppaa ilmasta kosteuden ja levittää sen läpinäkymättömäksi peitteeksi

 

Pakkanen kutoo joelle peittoa

Kävin maanantaina elokuvissa, L-kinon viimeinen elokuva tältä syksyltä: Kosketuksissa. Käy lukemassa L-kino -sivulla miten sen koin.

”Luomisen tuska” on lähtenyt purkautumaan. Sain aikaiseksi muutaman sivun tekstiä. Kokonaisuus alkaa hahmottua. Mutta on vielä niiiin paljon tehtävää!

Torstaina ajaessani Turku – Helsinki moottoritiellä radiosta tuli Näistä levyistä en luovu -ohjelma. Haastateltavana oli nuori säveltäjä Outi Tarkiainen. Satuin kuulemaan juuri sen mielenkiintoisimman vaiheen: miten hänestä tuli säveltäjä:
– oli jo nelivuotiaana tehnyt omia musiikkikappaleita ja halusi, että kotiin hankitaan piano
– miten tie sitten aukeni
– musiikkiopiston vuosia kestävät perusopinnot – hurraa 1980-luvulla luotu musiikin perusopetusverkosto
– jazzia ensin alkuun, sitten Briteissä nähdyn Lulu-musiikkiteoksen kautta klassiseen musiikkiin ja siellä se oma ilmaisumuoto.

Tarkiainen kertoi myös luomisprosessistaan, mistä löysin paljon yhtäläisyyksiä omaan jaakobinpainiini. Kun Tarkiaisella on sävellysperiodi, hänellä on tarkka päivittäisrutiini. Aamupäivällä aamutoimen ja sitten työt eli säveltäminen. Kesto riippuu työn vaiheesta. Ensin alussa, kun kaikki on yhtä möykkyä, työskentelyperiodi on lyhyt. Voimat hupenevat aika nopeasti, ihan  parissa tunnissa. Haastattelija kysyi mistä sen sitten huomaa, että on parasta lopettaa. No kun ei enää synny, väsyy, uupuu. Silloin on parasta lopettaa siltä päivältä.

Kun työ etenee ja jäsentyy, työskentelyä voi olla tuntikausia, normaalin työpäivän kahdeksan tuntia ja joskus jopa kellon ympäri.

Lopussa selvisi, että Tarkiainen on kotoisin Rovaniemeltä. Hänen mielenmaisemansa on arktinen tundra: ei puita, avaruutta, tunturit pilkottavat maisemaa kehystäen. No ilmankos tuntuu niin tutulta Tarkiaisen maailma!

Kolmas tanssi – kirjoitinkin jo alkuun, että on alkanut jotain syntyä. Löysin vanhoista treenikirjoituksista aivan kelvollisia tekstejä. En tiedä vielä miten niitä käytän, mutta ne tekstit virittivät kirjan rakennepohdiskelun. Rakenne alkoi hahmottua.

Juri, Sammu, Elle, Pieti, Merit merentytär, lohikuningas on vielä vailla nimeä samoin poro… Elle muuttui vanhaksi naiseksi.

Kohtaukset vierivät mielessäni. Alitajunta on hauska juttu. Siellä  muhii, kypsyy, valmistunee. Pulpahtaa.

Sattumalta kuullut muutamat virkkeet saavat merkityksensä tässä ajatusten keitoksessa: pohjoisessa ympäristössä kiehtovat nimenomaan arktisuus, saamelaiset myytit ja niiden yhteydet suomalaisten ja suomalais-ugrilaisten sukulaiskansojemme myytteihin. Miksei sitten kulttuurien yhteydet maailmanlaajuisesti. Kalliopiirrokset ovat samanlaisia ympäri maailmaa, Afrikassa ja Pohjois-Kalotilla. Ihmisyys siellä on se ydin.

Lähden kohta teatteriin. Loimaan Jaakola -seura ry järjestää matkan Tampereen teatteriin katsomaan Anna Kareninaa. Ensin syömme hyvin ja sitten katsomaan näytelmää. Olen nähnyt Anna Kareninan monta kertaa, teatterissa ja filmiversioina. Kirjankin olen lukenut. Ensin ajattelin, että miksi tämä tuttu juttu. Mutta teatteri on aina erilainen. Ohjaajan ja dramaturgin näkemys, näyttelijöiden panos. Palaan asiaan huomenna eli mitä tänään  illalla koin.

Sininen hetki keskellä päivää

 

 

Nyt olen nähnyt Tampereen teatterin Anna Kareninan. Oli se erilainen kuin aikaisemmin näkemäni. Viimeksi olen nähnyt Turun kaupunginteatterissa vuonna 2010 unkarilaisohjaaja Andriy Zholdakin version. Se oli todella raju, ja niin hyvä, että kävin katsomassa sen kahteen kertaan. Pääossassa oli Krista Kosonen. Ehkä parasta teatteria, jota olen nähnyt.

Kun kyseessä oli klassikko, jonka tarina on tuttua tutumpi, korostuivat dramatisoijan ja ohjaajan näkemykset ja toteutus.

Tampereen version dramatisoinnin oli tehnyt Helen Edmundson ja ohjaajana Marika Vapaavuori. Naisnäkökulma oli selvästi näkyvissä. Tarinasta oli otettu esille Annan lisäksi kahden  muun naisen  kohtalot. Miten yleispätevää vielä tänäkin päivänä!

Taikka sitten ei. Onneksi  maailma on mennyt suvaitsevaisempaan suuntaan. Moraaliasiat ovat lieventyneet eikä Annan  kohtalon sinetöinyt lapsen menettäminen isälle ja ympäröivän yhteiskunnan halveksunta enää ajaisi  turvautumaan niin epätoivoisiin ratkaisuihin joihin Anna meni. Tai – onhan näitäkin ikäviä tarinoita vieläkin.

Dramaturgiassa oli hienoja toteutuksia. Lavastus oli hyvin yksinkertainen. Muutamalla esineellä toteutettiin koko tarina. Kohtausten vaihtuminen saatettiin ilmoittaa yhdellä sanalla. Mielenkiintoinen oli loppupuolella kahden pariskunnan yhtaikainen kahden kohtauksen läpivienti, vuorotellen.

Puvut olivat alkuperäisen aikakauden mukaisia. Esitys alkoi hienolla ihmisjoukon liikkumisella musiikin mukaan. Tanssiesityksiä oli aika ajoin. Koko esityksenkin olisi voinut esittää näillä hienoilla tanssikohtauksilla. Koreografina on ollut Miika Riekkinen. Hieno toteutus!

Anna Kareninaa esitti Pia Pilz. Ulkonaisesti Krista Kososen näköinen ja aivan yhtä hyvä näyttelijä. En muista häntä ennen nähneeni, mutta tämän roolin perustella häntä nähdään varmaan enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan, kyllä kannatti mennä. Esityksen jälkeen jonossa kommentti: Oli se ihan  hyvä. Kyllä kansa tietää.

Muuten, kun lähdimme takaisin Loimaalle, maa oli saanut valkoisen peitteen. Ja 95-bensa maksoi Tampereella vain 1,49 e.

Anna Karenina alkaa kohta

Kolmas tanssi

Lapasvarasto on täydentynyt, katsopa aikaisempaan päivitykseen tehty lisäys: Lapasia

Sain myös luetuksi loppuun Josephine Teyn kirjan Ajan tytär, katso Luettua

Muutoin viikko on kulunut miettiessä uutta kirjaani. Se pyörii päässä koko ajan, öitä myöten. Nimikin muuttui: Kolmas tanssi. Saattaapa se muuttua vieläkin, olkoon tuo työnimi.

Onko tämä nyt sitä luomisen tuskaa. Luin aikaisemmin kirjoittamani alun. Osin se on ihan kelvollista tektiä, osin aivan p—aa.  Päässä risteilevät lukemattomat linjaukset suunnattomana möykkynä. Miten tästä eteenpäin. Miten uudistua. Miten jotain merkityksellistä. Mitä tämä kannattaa. Kuka lukee. Ketä kiinnostaa…

Sitten muistin, että käydessäni torstaina Taidetalolla kaksi ihmistä kysyi mitä kirjoittamisilleni kuuluu. Eli voisi päätellä, että kiinnostaa…  Toinen jopa halusi itselleen Vuotoskirjan. Keskustelimme myös Lapista, mistä hän yllättäen onkin kotoisin. Suku ulottuu Länsirajalle, josta on Vuotoskirjassa ja myös itään, josta Kolmas kertoo. Kannustin häntä ja sukuaan kirjoittamaan paperille suvun historiaa. Menneiden muistelu ei ollut vanhempiemme sukupolven mielipuuhaa, ikävät asiat haluttiin painaa unholaan. Mutta niin kauan kuin on joku joka muistaa, kannattaa kerätä tiedot suvun historiaan. Kyllä tulevissa sukupolvissa on heitä, jotka haluaisivat tietää mistä ovat tulleet.

Ehkä pitää vaan aloittaa kirjoittaminen. Kyllä se siitä. Alku aina hankalaa, kuten vanha kansa tietää.

Kolmannen tanssin tapahtumapaikka on Lappi, kuinkas muuten. Siellä olen asunut 23 vuotta ja viettänyt kaksi kesää tutkimushommissa Kevolla ja Pohjois-Norjassa. Graduni nimi on Pohjois-Lapin jäkälien hivenainetaloudesta.

Lappi jäi minuun – ei siitä eroon pääse, enkä haluakaan. Viime vuosina Norjan avarat maisemat ja Jäämeri ovat syöpyneet yhä voimakkaammin mieleeni. Geenianalyysissä perimässäni on skandinaavia 1,6 %, irlantilais-skottilais-walesilaista 4,7% ja eskimo-inuiittia 2,4 % suomalaisuuden lisäksi. Ehkä sieltä tulee kaipaus arktisiin maisemiin.

Taas ensi kesänä menemme mentori-Liisani kanssa Norjaan. Seikkailin netissä ja kun kirjan tapahtuma-alue on kolttien asumaseutu, löysin Kirkenesistä mielenkiintoista tietoa.

Kirkenesissä vaikuttaa taideyhteisö Pikene på broen. Nimi sai minut aivan haltioituneeksi, minuahan opiskeluaikaiset ystäväni kutsuvat Pikeksi. Pikene på broen tarkoittaa Tyttöjä sillalla. Viitannee siihen, että heillä on kulttuuriyhteistyötä Venäjällä asuvien taiteilijoiden kanssa. Mikä onkin kirjanluonnokseni yksi kantavista aiheista, ihmisten yhteys ilman rajoja. Se on ihmiskunnan selviytymisen ehto. Ei rajoja ja eristäytymistä. Luonnonvarojen tasainen jakaminen. Ja tämä ilmastonmuutos, josta minulle luennoitiin jo 1970 -luvulla.

Tästä ei selvitä muutoin kuin ymmärtämällä, että ihmiskunta on yhtä ja etteivät valtioiden rajat merkitse mitään.  Tuntuupa kornilta. Helppoa se on sanoa täällä varakkaassa pohjoismaisessa demokratiassa. Yhteiskuntien eri vaiheet… Tarvitaanko satoja vuosia vai jokin pysäyttävä luonnonkatastrofi, joka tasaa olosuhteet maapallolla. Tai pahimmassa tapauksessa ihmisten itse aiheuttama väestön määrän pienentäminen. Kymmenen miljardia ihmistä on tämänhetkisten käsitysten mukaan maapallon kestokyky. Tähän pyrkimistä tappamalla ennustetaan. Onhan se jo menossa esimerkiksi Syyriassa, Myanmarissa… Luonto itsekin hoitaa asiaa. Syntyvyys laskee, Y-kromosomin koko on pienenemässä, elintavat (tupakointi, päihteet) laskevat hedelmällisyyttä. Syntyvyys on vähenemässä ensin alkuun ns. kehittyneissä maissa.

Näyttääkin siltä, että elintason nousu säätele syntyvyyttä tehokkaasti. Koulutus ja etenkin naisten tietoisuuden lisääminen ovat avainasemassa.

No hoh hoh, menipä synkäksi tämä pohdiskelu. Mutta aika ajoin muistutan itseäni, että vaikka tämä aika mielestäni on niin tärkeä juuri nyt, ihmiskunnan historiassa tämä on vain pieni välähdys.

Aion hakea apurahaa ainakin Nordisk kulturkontakt -ohjelmasta. Löysin myös edullisia majoitusvaihtoehtoja Kirkenesistä.

Tätä kirjoittaessa alkoi radiosta – Yle ykkönen, paras, ei poppia – ohjelma Katja Ketusta,  hänen uudesta kirjastaan Rose on poissa, joka on Finlandia -palkintoehdokaskin.

Tulipa kuin nyrkki silmään. Ketun aihealue on suunnilleen sama kuin Kolmannessa: maaginen realismi, identiteetin etsintä, muodon muuttaminen, äidin kaipuu lapseen – lapsen äitiin, muisti – mitä muistetaan, millä tavalla muistetaan.

Kettu kertoi myös miten hän pääsee kirjoittamistunnelmaan. Ensimmäisenä tuli eristäytyminen. Tämän koin kirjoittaessani Vuotosta. Mies lähti mökille ja minä pihalle katoksen alle kirjoittamaan. Nyt olen yksin kotona ja kunpa virittäytyisin samaan kirjoitusvirtaan… Metsässä liikkuminen on myös hedelmällistä, se muuttaa havaintotilan, jolloin syntyy uusia oivalluksia.

Eli on vaan tartuttava asiaan. Olen lukenut kymmeniä aihealueeseen kuuluvia kirjoja. Tehnyt niistä muistiinpanoja. Luenpa muistiinpanot uudelleen. Jospa se sekamelska asettuu jonkinlaiseen järjestykseen ja runosuoni alkaa pulputa. Tai oikeammin sanat siirtyä sormien kautta tietokoneen uumeniin.

Ei tästä ajatusten myllerryksestä muuten eroon pääse kuin kirjoittamalla.

Monipuolinen puolitoistaviikkoinen takana

No hei rakas lukijani.
Torstaina piti tehdä tänne tekstiä, mutta en ehtinyt. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet aika hektiset. Joka päivä jotain ohjelmaa, Raisio – Turku – Paimio -akselillakin käyntejä viitenä päivänä.

Mutta nyt tulee kuulumisia.

Ensinnäkin olin elokuvissa. L-kinossa oli vuorossa ranskalainen elokuva Talo meren rannalla. Linkin kautta pääset lukemaan mitä elokuvasta mietin.

Kesän lopulla oli Turun sanomissa lukuvinkki. Siinä oli kaksi Sapon vanhaa dekkaria. Menin kirjahyllylle ja siellähän ylhäältä löytyivät mustien vanhojen Sapojen joukosta kummatkin. Ensiksi luin Margery Allinghamin dekkarin Kuolema kulkee sumussa. Toinen vinkattu oli Josephine Teyn Ajan tytär. Menepä Luettua -sivulle.

Torstaina kävin taas rakastamassani Turun taidemuseossa. Kävin viereistä Pylliä eli Puolalan yhteislyseota ja olen nähnyt kaikki taidemuseon vuosien 1961-69 näyttelyt, joita kävimme kuvistunneilla katsomassa. Kuviksen opettajamme Laila Säilä-Henriksson tiesi kertoa kaikista näyttelyistä ja meitä oli muutama, jotka halusimme kuulla joka sanan.

Alakerrassa oli nyt kolmen Turussa 1900 -luvun alussa vaikuttaneen taiteilijan yhteisnäyttely: Axel Haartman, Ali Munsterhjelm ja Santeri Salokivi.

Myös he rakastivat Turkua. Heidän tauluissaan näkyy tuttuja turkulaismaisemia, jotka ovat yllättävän samanlaisessa tilassa kuin sata vuotta sitten.

Esite sanoo, että ”Haartman, Munsterhjelm ja Salokivi olivat paitsi taiteilijatovereita myös impressionismiin ja jälki-impressionismiin perustuneen leveän värimaalauksen pääedustajat 1900 -luvun alun Turussa. Pariisissa oppimaansa nojautuen taiteilijat taltioivat ympäröivää todellisuutta sosiaalisia näkökohtia unohtamatta.”

Pidin todella näistä tauluista. Tällä tavalla olisin itse halunnut maalata, jos taidot olisivat riittäneet.

Munsterhjelmin taulu Puolalanmäeltä on sadan vuoden takaa – ja samat puut ovat edelleen olemassa vanhojen rakennusten lisäksi
Salokiven varmaankin kuuluisin teos – rohkea aihe sata vuotta sitten

Haartmain teoksista ei tullut otettua kuvaa. Hänen teoksiinsa voi tutustua Naantalissa Casa Haartmanissa, joka on hänen ja vaimonsa alkuperäiskunnossa säilynyt ateljeekoti.

Taidemuseon yläkerta oli remontissa, mutta hissillä pääsi toiseen kerrokseen katsomaan videoteoksia. Olivatpa hyviä!

Jaakko Niemelän Nostalgia kertoo suurten rakennusten murtumisesta ja hajoamisesta, luopumisesta, kaipauksesta, tuhoutumisesta ja loppumisesta. Ihmetyttää, miten video oikein oli kuvattu. Yllättäen video löytyi Youtubesta.

Toinen videoteos oli Mikhail Karikis’n Ain’t got no Fear, jossa oli kuvattu 11-13 -vuotiaiden poikien  kasvamista Kaakkois-Englannin teollistuneilla suomailla Isle of Grainissa.
Murroiän alkuvaihe on hyvin mielenkiintoinen aihe, jota on kuvattukin  monissa filmeissä. Pojat ottivat ympäristön haltuunsa ikäänsä sopivilla keinoilla. Tämäkin löytyi netistä: Ain’t got no fear

Viikko huipentui eilen. Loimaan Kertunmäen kesäteatteri on toiminut 1980 -luvun alusta asti. Pienestä aloitettiin. Vähitellen saatiin pysyvät penkit ja äänentoisto. Lavasteita ja muuta rekvisiittaa kertyi vuosi vuodelta yhä enemmän.
Nyt uusitaan katsomo, saadaan selkänojalliset tuolit ja katos katsomon päälle. Näyttelijät eivät nyt niin katosta tarvitsekaan. Mutta ensin pitää vanha katsomo purkaa ja siihen tarvitaan myös talkootyövoimaa. Rahoitusta saadaan Leader+ -projektista.
Viikonloppuna katsomon penkit siirrettiin jätelavalle.

Arkipäivänä talkoisiin ehtivät vapaaherrattaret ja yksi -herrakin. Jätelava täyttyi tiukkaan pakattulla puurojulla.

Nyt meitä oli mummoja ja yksi pappakin keräämässä rojua, oksia ja  kaikenlaista tarpeetonta jätelavan täyteen.

Mitä maailma olisi ilman mummoja tai pappoja! Entäs Pirkkoja, heitä mahtuu useampi joka sakkiin, yksi jo ehti lähteä. Koska maailma alkaa tarvita uusia Pirkkoja?

Uuden katsomon tieltä kaadettujen puiden oksat tuikkasimme tuleen ja tuijottelimme tulta esi-isiemme malliin.

Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi

Keräilin kaadetuista puista  pudonneita suuria jäkälätuppaita ja asettelin niitä säilyneiden puiden rungoille. Yksi jäkälä kun voi olla kymmeniä vuosia vanha…

Olen vanha. Paljon nähnyt ja kuunnellut, teatteria kesäisin, koko Kertunmäen historian. Naurut, hyytävät hiljaisuudet, surutkin, erän heinäpellossa kieriskelyn. Nyt sumuisena syyspäivänä ympärillä mummoenergiaa, talkoota, uutta teatteriin.

Mysteerejä ja kaikuja satojen vuosien taakse

Viikon aikana on koettu pari mielenkiintoista juttua, joille yhteistä on se, että mielikuvitus alkoi laukata.

Keskiviikkona olin avoimen yliopiston luennolla Suomalaisuuden alkuperä – mitä geenit kertovat, joka välitettiin netin kautta Jyväskylästä 22 opistolle, Loimaalla työväenopistolle. Luennoitsija oli professori Päivi Onkamo Turun yliopistosta. Hän on myös Helsingin yliopiston perinnöllisyystieteen dosentti.  Onkamon oppiaine on evolutionäärinen genomiikka. Hän johtaa Suomessa Max Planck -instituutin kansainvälistä muinais-dna-tutkimushanketta.

Luennolla seurasi huima uppoutuminen ihmissuvun menneisyyteen, josta on alettu saada aivan uutta tietoa ratkaisevasti kehittyneen dna-tekniikan avulla. Ihmisen geneettistä  historiaa tutkittiin 1900-luvun alussa kallomittauksilla, 1950-luvulla veriryhmämäärityksillä, 1990-luvulla selviteltiin äiti- ja isälinjoja ja vasta 2008 jälkeen koko genomin vaihtelun perusteella.

Niin mikäkö on genomi. Geenit sijaitsevat genomissa, 22 autosomaliparia sekä sukupuolikromosomit X- (äiti) ja Y- (isä).
Dna on emäspareista muodostunut kaksoiskierre, jossa emäsparien tietty järjestys ja pätkä aiheuttaa aina jonkin ominaisuuden eli geenin. ”Tikapuiden puolapuina” ovat adeniini-tymiini ja quaniini-sytosiini (valkuaisaineita).

Vanhoista jäänteistä dna:n eristäminen on kylläkin hyvin hankalaa, jolloin näytteiden määrä jää melko vähäiseksi. Parhaiten näyte saadaan kuuloluiden ympäriltä olevasta hyvin kovasta luuaineksesta tai hampaista kiilteen sisältä.

Sain paljon uutta tietoa. Opiskelin aikoinaan perinnöllisyystiedettä, mutta koko tiede on muuttunut täysin toisenlaiseksi, kun tutkimusmenetelmät ovat muuttuneet tietokoneiden ja dna-tekniikan kehittymisen myötä. Me risteytimme banaanikärpäsiä ja tutkimme kärpästen silmien värien periytymistä. Nykyään perinnöllisyystieteilijät tekevät töitä kemiallisten analyysien ja tietokoneiden avulla.

Uusi tieto minulle oli, että pronssikaudella idästä laajoilta aroilta tuli hevosilla liikkuvia miesheimoja, jotka olivat valkoihoisia ja tehokkaita maanviljelijöitä. Heimojen nimi oli Yamnaya (lausutaan j:llä). Aikaisemmat asukkaat olivat tuhansia vuosia metsästäjä-keräilijöitä.

Samoihin aikoihin ilmestyivät ensimmäiset ruttotapaukset (näytteistä pystytään eristämään myös bakteereja). Onkin otaksuttu, että Yamnayat toivat ruton mukanaan ja rutto oli kohtalokas eurooppalaisille. Siksi eurooppalaiset ovat 80-prosenttisesti Yahnajien jälkeläisiä genomiltaan. Esimerkiksi Britannian väestöstä vaihtui 90 %. Baltiaan arojen väestön perimä saapui 4900 vuotta sitten.

Rautakaudella tapahtui sysäys idästä. Samoihin aikoihin alkoi kehittyä itämerensuomalainen kieli.

Merkittävää on ollut sopeutuminen pohjoisiin olosuhteisiin, kylmyyteen ja valon vähäisyyteen. Vaalean ihon geenissä tapahtui mutaatio 7700 vuotta sitten, samoin jo kivikaudella suomalaisiin kehittyi geenimuoto, joka lisäsi fyysistä suorityskykyä ja kylmään sopeutumista. Myös elimistön rasvan käsittelykyky, kardiovaskulaariset ominaisuudet sekä kehitys- ja psykologiset ominaisuudet ovat lisänneet kylmään sopeutumista.

Onkamon tutkimus, Sugrige -projekti tutkii suomalais-ugrilaisten  muinaisia genomeja. Tavoitteena on sekvensoida muinaisia genomeja suomalais-ugrilaisten kielten puhuja-alueilta. Liittyvätkö genomin rakenteen muutokset kieliin, arkeologisiin kulttuureihin vai läheinnä maantieteeseen?

Mistä nykyiset ja muinaiset ugri-genomit on keitetty kokoon:
kuinka paljon on
– jääkautista Pohjois-Euraasiaa
– muinais-eurooppalaista metsästäjä-keräilijää
– Euroopan ensimmäisten maanviljelijöiden perimää
– arolta saapuneiden indoeurooppalaisen perimää?

Onkamon työryhmä julkaisee marraskuussa tuloksia laajemmin.

Helsingin sanomien kuukausiliitteessä oli keväällä juttu projektista.

Onkamo antoi paljon linkkejä, joista voi tutustua tarkemmin. Ensimmäinen linkki on viime syksyn luennolta.

Marika Karulinnan blogi Päivi Onkamon luennosta

Biologian tutkimusten arkisto

Karin Bojs: Homo europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia

Bojsin kirja löytyy Loimaan kirjastosta

Koillis-Euroopasta saatu 11 muinaista DNA-näytettä analysoitua

David Reich: Who we are and how we got here

No mikäs sitten oli mysteeriä? Pakohuoneesta olen kuullut aikaisemmin ja nyt sain tutustua Mysteeripöytään, jossa piti selvittää Mariian testamentti. Ja me onnistuimme ja saimme perinnön itsellemme!

Hoksottimille tuli käyttöä, älynystyröitä hierottiin, talonpoikaisjärki oli kovaa valuuttaa, hoksnokkaa löytyi. Opimme tarkkuutta, perinpohjaisuutta, yhteistyötä ja ilon hetkiä kun vihjeisiin löytyi ratkaisut mitä mielikuvituksellisimmista paikoista.

Mysteeripöytä löytyy Vesikoskitalosta. Ajan voi tilata sähköpostilla mysteeripoyta@gmail.com. Mysteeriä tarjotaan täysin harrastepohjalta. Maksu on vapaaehtoinen kannustusmaksu 5 e/hlö, ryhmä 10 e, jolla katetaan kuluja. Sopiva koko on 2-4 henkilöä.

Suosittelen! Oli tosi mukavaa olla kavereiden kanssa miettimässä mysteeriä!

Katso facebookista mysteeripöydän sivut

Merkityksellinen hetki

Istuin sängyn laidalla. Edessä pikkuautojen armeija, aseteltuina riveihin värien mukaan. Autojono kiemurtelee ovesta ulos. Lavetit etsitty oikeille nupeille. Pörinää. Välillä autot kassiin, pullolleen.

Varmaan sata autoa.

Pikkuiset hihkuvat löytäessään aina uudenlaisen löydön. Mieleni heltyy, kulkee vuosikymmenien taakse, kun pikkuisten isä veljensä kanssa leikki näillä samoilla autoilla. Säilytti  kyniään kynäkotelossa, kirjoitti horjuvin kirjaimin E  A K P sisäpuolelle merkkinä omistuksestaan, vain vähän vanhempana kuin pojanpoika nyt.

Koen voimakkaasti, että nyt on tärkeä hetki. Että säilytin näitä leluja yli kaksikymmentä vuotta, kuljetutin tuhat kilometriä etelämmäs, säilytin sängyn alla laatikoissa. Odotin tätä hetkeä. Hellästi pyyhin pölyjä leluista.

Perheen tyttöjen kanssa jäi muistokirjani katselematta. Nyt kiiltokuvat ja muistovärssyt odottavat pojantyttären kasvamista.
Etsin äsken muistokirjoja puoli tuntia. Ei siitä ole kovin kauaa, kun niitä katselin. En nyt löytänyt. Yksi tämän elämänvaiheen hankaluus nyt on se, että tavaraa on kovin paljon, ja kun niitä yrittää järjestellä (ja heittää roskiinkin), ei enää muista mihin ne on laittanut. Kunhan ne sattuvat eteen, laitan tänne kuvan…

Postimerkkikansiot kaivetaan esiin muutamien vuosien kuluttua. Täydennettyinä sedältä perityillä merkeillä, jotka pitäisi lajitella ja lisätä omiin kansioihini.
Muutama vuosi sitten kävin läpi saamiani kirjeitä. Irroitin korteista ja kirjekuorista merkit ja lajittelin ne kolmeen eri kansioon. Samalla luin kirjeitä. Koin nostalgisia matkoja ystävättärieni ja sukulaisteni nuoruuteen, työelämään asettumiseen, perheiden perustamiseen, lapsien saamiseen, traagisiin tapahtumiin, aikoinaan vielä harvinaisiin matkoihin. He tulivat kirjeiden kautta lähelle minua ja moneen heistä otinkin yhteyttä.
Sähköpostilla. Niin. Niitäpä ei voikaan lukea kolmen-viiden-kymmenen vuoden päästä…
Mieli livahtaa miettimään postimerkkien tulevaisuutta. Ovatko ne katoavaa kulttuuriperintöä? Milloin olen viimeksi saanut kauniilla postimerkillä varustetun kirjeen tai kortin? Hmmm…

Suomalaisten merkkihenkilöiden juhlapäivien postimerkkejä

Aikansa kutakin. Nyt olen vanhuuden kynnyksellä. Lapset saatettu maailmalle, työt tehty, Vuotos pelastettu, niin moni asia saatettu loppuun. Mutta vielä on paljon jäljellä. Uudenlaista, hiljaisempaa, hitaampaa, syvempää. Mieleni syvyyksistä nousee sanoja. Ne siivilöityvät vuosikymmenien päivien, öiden, tuskien, ilojen läpi. Alan kirjoittaa.

Aarrekarttani 22.2.2018

Luettua

Tervetuloa tutustumaan ajatuksiini lukemistani kirjoista. Lista täydentyy ajan mittaan, joten voit palata sivulle myöhemmin. Klikkaa kirjan  nimeä, niin näet mitä mieltä siitä olin. Uusimpien luettujen listan alla on kirjailijaluettelo aakkosjärjestyksessä, jostapääset taas linkkiä klikkaamalla näkemään miten kirjan koin.

Kirjailijaluettelo aakkosjärjestyksessä

Uusin luettu/ uusimmat luetut:

Ann Cleeves: Varisloukku

Satu Rämö: Jakob

Satu Rämö: Rosa ja Björk

Martin Österdahl: Uudenvuoden juhlat

pikalinkit viime aikoina lukemiini kirjoihin aakkosjärjestyksessä. Linkkien jälkeen kerron lukutottumuksistani ja alimpana kirjat lukemisjärjestyksessä.

A  B  C  D  E   F G H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  X   Å  Ä  Ö

Ahava Seija. Nainen joka rakasti hyönteisiä

Akola Lauri. Johannes

Alasalmi Päivi. Joenjoen laulu

Archer Jeffrey. Kane ja Abel

                     Sivun alkuun

Bolaño Roberto. Jääkenttä. Kesyttömät etsivät

Bolaño Roberto. 2666

Booth Anne. Pieniä ihmeitä

                Sivun alkuun

Cleeves Ann. Variskoukku

Coates Ta-Nehisi. Vesitanssija

Cornwell Patricia . Mustalla merkitty, Kay Scarpettan tutkimuksia

                     Sivun alkuun

Dahl Roald. Himo – Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä

Daniel Antoine B. Inkat – puuman varjo

Darrieussecq Marie. Kummitusjuttu

Dicker Joel. Baltimoren sukuhaaran tragedia

Dieudonne Adeline. Oikeaa elämää

Doerr Anthony. Taivaanrannan taa

Du Maurier Daphne. Serkkuni Raakel

                 Sivun alkuun

Ellittä Anna-Maria. Tämäkin hämärä katoaa

Elone Fiona: Tulit luokseni kutsumatta

Engberg Katherine.  Krokotiilinvartija

Ernaux Annie. Nuori mies

         Sivun alkuun

Fagerholm Monika. Johnson Martin: Meri

Faulkner William. Rosvot

Ferrante Elena. Aikuisten valheellinen elämä

Ferrante Elena. Amalian rakkaus

Ferrante Elena. Hylkäämisen päivät

Ferrante Elena. Tyttären varjo

Ferrante Elena. Uuden nimen tarinaNuoruus, Napoli-sarjan toinen osa

Ferrante Elena. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, Napoli-sarjan kolmas osa

Ferrante Elena. Kadonneen lapsen tarina, Kypsyys – vanhuus, Napoli-sarjan neljäs osa

G                   Sivun alkuun

Giordano Paolo. Tasmania

Groff Lauren. Mestarinna

         Sivun alkuun

Hackman Iikka. Tähän aikaan huomenna

Hannah Kristin: Tomun ja tuulten maa

Harari Yuval Noah. 21 oppituntia maailman tilasta

Halldinger Eva. Ihania naisia pikkumustissa

Hamid Moshin.  Exit West

Harstad Johan. Ambulanssi

Hartman Patricia. Hope Riverin kätilö

Hassinen Pirjo. Kalmari

Hausman Romy: Lapsikulta

Hawley Noah. Ennen syöksyä

Heino Jyrki. Kelmit

Heino Jyrki. Kello

Heino Jyrki. Kellari

Hihnavaara Lauri. Pökkilöhaukka

Hiltunen Pekka. Onni

Hiltunen Pekka. Sysipimeää

Holmberg Niillas. Halla Helle

Hosseini Sylvia. Pölyn ylistys

Hyyti Pekka: Omantunnon kysymys

Häkämies Kari. Poliittinen ruumis

Härkönen Anna-Leena. Ihan ystävänä sanon

         Sivun alkuun

Ingemarsson Kajsa. Keltaisten sitruunoiden ravintola

Into Markku. U

Ishiguro Kazuo. Surullinen pianisti 

Ilon ja kivun kääntöpiiri, Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään, toimittanut Lauri Otonkoski

Ivey Eowyn.  Lumilapsi

             Sivun alkuun

Jaakola Pirkko. Puukansan tarinoita.

Jalonen Olli. Karatolla

Jalonen Olli. Taivaanpallo

Jalonen Olli. Merenpeitto

Jansson Tove. Bulevardi – ja muita kirjoituksia

Jaswal, Balli Kaur. Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

     Sivun alkuun

Kaisanlahti Juhani. Kemijärveltä maailmalle Poromiehen poika muistele.

Kagge Erling: Kaikki  mitä olen oppinut naparetkilläni

Katz Sissi. Maxwell Sternin tutkimukset

Kettu Katja. Kätilö

Kettu Katja. Piippuhylly

Kettu Katja. Rose on poissa

Kettu Katja. Yöperhonen

Kettunen Matti. Lohisuvannon soutajat

Kinnunen Tommi. Neljäntienristeys

Kinnunen Tommi. Pintti

Kinnunen Tommi. Ei kertonut katuvansa  

Klaas Brin: Paha valta: kuinka se muuttaa  meitä kaikkia

Knausgård Carl Ove. Talvi

Koch Herman. Pääosassa Sophia

Kokko Yrjö. Poro

Koskinen Ulla. Suomessa selviytymisen historia

Kytömäki Anni. Kivitasku

Kytömäki Anni. Margarita

Kähkönen Sirpa. Mustat morsiamet

Kähkönen Sirpa. Graniittimies

Kähkönen Sirpa: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia

Kännö Heikki. Sömnö

Kännö Sakari. Souvi

Kännö Sakari. Ihmishämärä

Köngäs Heidi. Dora, Dora

Köngäs Heidi. Sandra

        Sivun alkuun

Lefteri Christy. Aleppon mehiläistarhuri

Lehtolainen Leena. Joulupukin suudelma – jännittäviä joulutarinoita

Liksom Rosa. Everstinna

Liksom Rosa. Hytti nro 6

Lindgren Minna. Aina on toivoa

Lindgren Minna. Kuolema ehtoolehdossa

Lindgren Minna. Ehtoolehdon pakolaiset

Lindgren Minna. Ehtoolehdon tuho

Lintunen Maritta. Kirjeitä Suolavuonolta

Lipson Katri. Detroit

Lispector Clarance. Elämän henkäys

Litmanen Tanja: Aina omanne

Lundán Reko. Rinnakkain

Lundberg Sofia. Punainen osoitekirja

Lundberg Ulla-Lena. Suureen maailmaan

    Sivun alkuun

Makine Andreï. Idän sielunmessu

Makine Andreï. Venäläisiä unelmia

Mandel Emily St. John.  Lasihotelli

Mansfield Katherine. Kanarialintu

Márquez Gabriel García. Rakkautta koleran aikaan

McEwan Ian. Kaltaiseni koneet.

Marklund Liza. Punainen susi

Mercier Pascal. Sanojen paino

Mikta Valdur. Kanttarellin kuuntelun taito

de Maupassant Guy. Leikkivä lempi ja kuoleman varjo

Moriarty Liane. Mustat valkeat valheet

Morrison Toni. Sinisimmät silmät

Morrison Toni. Jazz, Rakkaus, Armolahja, Koti, Luoja lasta auttakoon. 

Mustonen Enni. Näkijä

Mäenpää Heli: Etsii omaa ihmistä, 25 tarinaa rescuekoirista

Mäkelä J. Pekka. Hunan

         Sivun alkuun

Nabokov Vladimir: Väärin päin

Nesbo Jo: Pimeyden talo

      Sivun alkuun

Oates Joyce Carol. Blondi.

Oksanen Sofi. Baby Jane

Oksanen Sofi. Stalinin lehmät

Oksanen Sofi. Koirapuisto

P          Sivun alkuun

Park Eva. Viimeisellä rajalla

Pekkarinen Sofia: Elämänpeli

Pires S. N. Rummunvartija

Pokka Hannele, Kemijoki, minun jokeni

             Sivun alkuun

       Sivun alkuun

Rauanjoki Katri. Jonain keväänä herään

Rauanjoki Katri. Lenin -setä ei enää asu täällä

Rauanjoki Katri. Kesämerkit

Rauma Iida. Hävitys – tapauskertomus

Rautiainen Petra. Meren muisti

Riley Lucinda. Italialainen tyttö

Riley Lucinda.
Seitsemän sisarta, Maia;
Myrskyn sisar, Allyn tarina;
Varjon sisar, Tähden tarina;
Kuun sisar,Tiggyn tarina;
Helmen sisar, Cecen tarina,
Kuun sisar,  Electran tarina;
Kadonnut sisar, Meropen tarina

Riley Lucinda, Harry Wittaker. Atlas, Papa Saltin tarina

Riley Lucinda. Perhosten talo

Rooney Sally. Normaaleja ihmisiä

Rhys Jean. Kvartetti

Rytisalo Minna. Lempi

Rytisalo Minna. Rouva C

Rönkä Antti. Jalat ilmassa

Rönkä Antti. Nocturno 21:07

Rönkä Matti. Tuliaiset Moskovasta

Rämö Satu. Hildur

Rämö Satu. Rosa ja Björk

Rämö Satu. Jakob

             Sivun alkuun

Saarinen Satu. Annikin sota ja rauha

Samartin Cecilia. Kirottu kauneus

Saisio Pirkko. Epäröintejä: tunnustuksia rakkaudesta

Saisio Pirkko. Mies ja hänen asiansa

Saisio Pirkko. Lokikirja

Saisio Pirkko. Passio

Schatz Roman: Kohtaus

Sheldon Sidney. Sydänyön tuolla puolen

Siira Karoliina ja Haldorsen Elsa Ingilae. Pykeijän Elsa

Skiftesvik Joni. Valkoinen Toyota vei vaimoni

Statovci Pajtim. Kissani Jugoslavia

Statovci Pajtim. Tiranan sydän

Stefansson Jon Kalman. Jotain kaikkeuden kokoista

Strout Elizabeth. Kaikki on mahdollista

Strout Elizabeth: Pikkukaupungin tyttö

Styron William: Sofien valinta

Sudenlehti Jussi. Melankolia

Sutinen Ville-Juhani. Likaista lunta

Säisä Eino. Viimeinen kesä

Swärd Anne. Vera

             Sivun alkuun

Takhar Helen Monks. Kaikki mitä halusit.

Tamminen Petri. Se sano: uohtumattomat lausahdukset

Tapper Harri. Pitkäsuisten suku

Tart Donna. Pieni ystävä

Tenetti Tuovi. Maria Garvolia – rikas elämä

 Tennilä Esko-Juhani. Jäämeri kutsuu

Tervo Kati. Sukupuu

Tervo Kati. Rapsuta mua

Tervo Jari. Ukko

Tey Josephine. Ajan tytär

Theorin Johan: Hämärän hetki

Theorin Johan: Viimeinen ranta

Tóibín Colm. Brooklyn

Tóibin Colm. Äitejä ja poikia

Tolstoi Leo. Aro ja muita novelleja

Tran Quynh. Varjo ja viileys

Tungal Leelo. Toveri lapsi.

Tuuri Hanna: Irlantilainen aamiainen – kertomuksia vihreältä saarelta

Tran Quynh. Varjo ja viileys

Tuominen Ilona: Huutoon vastaa kaiku vain

Tuppurainen Tytti. Hänen valtansa alla

Tuurna Marja-Leena. Eeva-Liisa Manner: matka yli vaihtelevien äärten

Törmänen Tarmo. Aika kultaa

                                Sivun alkuun

        Sivun alkuun

Vanhatalo Pauliina: Vastuulliset

Varis Helena. Nuorgamin vettä

Varis Tuula-Liina. Sattunut syntymään

Verronen Maarit. Matka Albaniaan

Verronen Maarit. Kulkureita  ja Unohtajia

Verronen Maarit. Vanhat kuviot

Westlake Donald E. Tappoaikaa

Westö Kjell. Rikinkeltainen taivas

Westö Kjell. Tritonus

Westö Kjell. Molly & Henry

Viikilä Jukka. Akvarelleja Engelin kaupungista

Viikilä Jukka. Taivaallinen vastaanotto

Väisänen Hannu. Esi-isät

Väänänen Kari, Alasalmi Päivi. Taivaan tulet, Punainen kukko

        Sivun alkuun

        Sivun alkuun

           Sivun alkuun

Zafón Carlos Ruiz. Enkelipeli

          Sivun alkuun

           Sivun alkuun

          Sivun alkuun

Österdahl Martin. Uudenvuodenjuhlat

Luen koko ajan, tai siis joka päivä. Turun sanomat ja Loimaan lehti pitää tilata ja onneksi on aikaa lukea lehdet kunnolla läpi. Menee siihen pari tuntia joka aamupäivä, sudokun ratkaisun kanssa.

Iltaisin sitten luen vuoteessa. En saa unta, ellen ole rauhoittanut mieltäni kirjan kanssa. Joskun nukahdan kirjan ääreen, mutta yleensä kun huomaan etten ole tajunnut mitään edellisestä sivusta, laitan kirjan pois ja rupean nukkumaan.

Illalla lukemisesta seuraa, että kirjan läpi kahlaaminen saattaa kestää pitkän aikaa, viikkoja. Joskus harvoin tulee eteen sellainen opus, joka pitää minut hereillä ja luen kirjan muutamassa illassa. Toinen haitta on, että kun lukeminen jää lyhyeksi, juoneen pääseminen ja ennen kaikkea henkilökavalkaadi ei tahdo jäsentyä. Olenkin ihmetellyt miksi henkilöiden nimet joissakin kirjoissa muistuttavat niin paljon toisiaan, että he sekoittuvat monenkymmenen sivun ajan. Onko tällä jokin tarkoitus? Että tehdään lukutuokio vaivalloiseksi ja tarkuutta vaativaksi? Vai onko vika minun lukutottumuksissani?

Joskus joudun lukemaan kirjan alun uusiksi, koska en millään muista mitä siinä tapahtui. Nämä voivat kylläkin olla minun rajoituksiani eikä kirjailijan taitamattomuutta.

Minulla on aina pino kirjastosta lainattuja kirjoja. Joudun lainoja uusimaan, koska lukutahti on parin kolmen kirjan kuukausivauhtia. Mutta kun käyn kirjastossa, kerään hartaudella pinon, jota sitten setvin monta kuukautta.

Työhuoneeni Lundia-hyllyssä on biologian, maantieteen, Lapin, sukututkimuksen ja monenmoisten käsillä tekemisien kirjoja. Lisäksi valokuva-albumit (onneksi tuli digikuvaus), käsityömateriaalit ym ym

Omassa kirjastossani on paljon kirjoja. Aloitin kirjojen keräämisen 1970 -luvulla hankkimalla peruskirjaston Vammalan kirjakellarista. Samoihin aikoihin hankin Lundian kirjahyllyn, jota siis aloin täyttää. Nyt romaanit, runokirjat, kaunokirjallisuus ym ovat uudessa seinään upotetussa hyllyssä ja Lundiassa on muutakin kuin kirjoja. Mutta kyllä kirjojen määrä lisääntyy koko ajan, joskus puoli metriä vuodessa, nytkin kirjamessuilta 15 cm.
Olen pitänyt ”uudelleenlukemisaikoja,” jolloin olen ottanut hyllystä aikaisemmin lukemiani kirjoja uudelleen. Jännää on, että tuttuuden tunne tulee, mutten kuitenkaan muista mitä on tapahtunut. Joskus kirjan loppu on täysin hämärä.

Niin, luenhan minä sitten vielä lastenkirjoja lapsenlapsilleni. Nautin lukemisesta yhtä paljon kuin he kuuntelusta. Omien lastenin kirjat ovat siirtyneet heille, samoin muilta sukulaislapsilta paljon kirjoja.
Tällä hetkellä suosikkeja ovat  Sven Nordqvistin  Viiru ja Pesonen -kirjat. En ymmärrä miksen niitä ole omille lapsilleni lukenut.
Kestosuosikkeja ovat Kirsi Kunnaksen suomentamat ja runoilemat kirjat, mm. Hanhiemon iloinen lipas  ja Hanhiemon satuaarre. Samoin jotkut kirjat, jotka samassa iässä ovat olleet sekä poikani että hänen poikansa mielikirjoja, joita pitää lukea aina vaan uudestaan ja uudestaan, esimerkiksi Herra Kuningas, joka sai aikonaan kuvituksestaan Rudolf Koivu -palkinnon. Hauska hetki oli, kun kaksivuotias rupesi ”lukemaan” minulle kirjaa, omasta päästään. Liikutuin!

Oma laatikkonsa on meidän sisarusten vanhoille koulukirjoille, joita en ole yrityksistä huolimatta pystynyt luovuttamaan Koulumuseoon. Kesäjuhlassa kummipoikani, vanhin serkuksista, ilmaisi kiinnostuksensa isänsä vanhoihin koulukirjoihin. Ehkä ensi kesänä vien ne nähtäväksi.                                                                        Sivun alkuun

Listaan alle kirjoja, joita olen lukenut. Viimeisin luettu on ensimmäisenä. Ylhäällä on pikalinkit kirjoihin.

Ann Cleevesin Varisloukku   on paljon syvempi sisällöllisesti kuin Rämön kirjat, vaikka edustaa samaa genreä.

Kannessa lukee Vera Stanhopen tutkimuksia, jolloin mieleen tulee televisiosarja ja Stanhopen hahmo. Kun kirjaa sitten lukee, saa huomata, että Stanhope tulee mukaan vasta kirjan puolivälissä. Alku siis on taustoitusta. Kolmella päähenkilöllä on omat lukunsa, joissa kerrotaan laveasti heidän elämästään ennen tapahtumia, joita selvittämään Stanhope tulee. Eli juuri sitä psykologista taustoitusta.

Eli paljon paremmin laadittu tarina kuin Rämön verta ja vastenmielisiä raakuuksia tihkuvat kirjat. Ruumiita tulee, mutta kuolintavoilla ei mässäillä. Täytyy kuitenkin myöntää, että en muista miksi murhaaja murhat teki. Eli lopusta puuttui jotain tärkeää tai sitten itse luin lopun liian nopeasti.   Sivun alkuun

Satu Rämön Jakob on kolmas Islantiin sijoittuva Hildur-poliisin elämästä kertova kirja. Osa tapahtumista vie Suomeen Ylläkselle, jolloin kirjaan on saatu paikallisväriä, mikä miellyttää lukijoita.

Kirjassa tulee ruumiita roppakaupalla tai sitten vaan pahoinpitelyjä. En oikeastaan tykkää lukea sellaisista, etenkään kun kerrotaan tarkkaan yksityiskohtia ihmisten murhaamisesta. Yksikin tuollainen tapahtuma on läheisille niin valtavan musertava tapahtuma, joka ulottaa lonkeronsa pitkälle tulevaisuuteen, että niiden aiheuttamaa kärsimystä ei saisi arkipäiväistää. Mutta murhat kuuluvat tähän genreen.

Taitavuutta osoittaisi tarinan kertominen ilman näitä makaabereja yksityiskohtia. Pidän paljon enemmän psykologisia käänteitä sisältävistä tarinoista. Mutta niiden kehittely vaatiikin kirjailijalta aikaa ja etenkin lahjakkuutta.

Kustantaja ja Rämö vastaavat yleisön pyyntöihin eli jatkavat suosittua ja rahallisesti arvokkaaksi osoittautunutta sarjaa, neljäs kun on tekeillä. Suuri joukko lukijoita tykkää tämäntyyppisistä tarinoista.   Sivun alkuun

Satu Rämön Rosa ja Björk olen lukenut jo vuosi sitten enkä ole siitä kirjoittanut tänne mitään. Kummallista.

Rämö jatkaa Rosa ja Björk -kirjassa huippusuositun Hildurin tapahtumista. Vähän tuli mieleen rahastamisen maku, kun Hildur sai niin suuren suosion. No mikäs siinä.

En nyt pitänyt tätä Rosaa ja Björkiä niin kovin erikoisena. Kiva oli kuitenkin lukea islantilaisesta maailmasta kertovaa kirjaa ja kun Hildurin perhettä koskeva mysteerikin selvisi. Rämön kaunokirjallinen anti ei mielestäni ole kovin erikoinen. Ihan kelpo luettavaa kuitenkin.     Sivun alkuun

[/sta_anchor]

Martin österdahlin Uudenvuodenjuhlat jätin kesken muutaman kymmenen sivun jälkeen. Alkuun lähdettiin ”ennennäkemättömän raa’an murhan” avulla. Sitten juonikuvio alkoi muistuttaa niin television brittipoliisisarjoja, että laitoin kirjan sivuun. No, Österdahl on televisiotuottaja.     Sivun alkuun

Johan Theorinin Hämärän hetki  on Theorinin Öölanti-sarjan ensimmäinen kirja vuodelta 2008. Sain sen käsiini Viimeisen rannan jälkeen. Edelleen ihmettelen tuota nimeä, parempi olisi ollut sumuinen hetki.

Tarina on mielenkiintoisesti kerrottu. Aihe on tavattoman raastava, kun on kyse lapsesta. Vanhemman pahin pelkohan on, että lapsi katoaa. Itsekin muistan muutamat kerrat, kun lapsi on kadonnut, se etsiminen, kauhu, pelko on sanoinkuvaamattoman kamalaa. (Kerrankin poika suuttui jostain ja meni metsään piiloon.) Mutta Theorin kertoo hyvin, miten lapsen katoamisen aiheuttama trauma saattaa suistaa läheisen elämän täysin raiteiltaan. Ja ne omantunnon kolkutukseet! Miksen tehnyt niin, miksen tehnyt näin, miksen ollut tekemättä…

Kun olin lukenut Theorinin Viimeisen rannan aikaisemmin, huomasin että Theorin toistaa joitakin tiettyjä juttuja kummassakin. Se jotenkin mietitytti. Kummassakin kirjassa on tunnekylmä lapsi, joka saa aikaan koko elämänsä aikana tragedioita. Saa nähdä, miten on muissa Theorinin kirjoissa, jotka aion lukea. Sivun alkuun

Johan Theorinin Viimeinen ranta osui käteeni kirjastosta ja sitten selvisi, että tämä on Theorinin Öölanti-sarjan toiseksi viimeinen kirja.

No luin kirjan kuitenkin ja olipa mielenkiintoinen dekkari. Ihmettelin, ettei ollut aikaisemmin kuullut Theorinista mitään, kirjoja kun on Öölanti-sarjassa kuusi.

Tarina on mielenkiintoinen ja Theorin kirjoittaa se hienosti. Vihjeitä annetaan niukasti mutta kuitenkin koko ajan uusia. Tilanne ei ole todellakaan selvillä heti kirjan alussa. Eli Theorin on hyvä kirjoittaja.

Kirjan nimeä tosin ihmettelen, mihin se oikein liittyy? Suosittelen. Sivun alkuun

 

Annie Ernauxin kirjan Nuori mies olin unohtanut lukeneeni. No, kirja on tosi isolla fontilla levitetty 40 sivuiseksi ohueksi kirjaseksi. Ja seksistä siinä puhutaan, kun päähenkilö seukkaa monta kymmentä vuotta nuoremman miehen kanssa. Eipä tämä tarina kiinnostanut.

Taas kerran mietin niitä kriteereitä, joilla kustantajat kirjoja julkaisevat. Nuori mies on ilmestynyt viime vuonna eli elokuussa 2023, joten tulee mieleen, että Ernauxin vuonna 2022 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto on asiaan vaikuttanut. Enpä minä olisi moista tekelettä saanut kustantajille myytyä.   Sivun alkuun

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia voitti Finlandia-palkinnon syksyllä 2023. Palkinnon valitsi Jorma Uotinen.

Olen aivan samaa mieltä perusteluista, joita Uotinen käytti. Minullakin meni yöunet ja useampana yönä peräkkäin. Kähkönen kuvasi niin hyvin perheiden ilmapiiriä 1920-luvulta alkaen, että löysin yhtymäkohtia omaan historiaani. Emme nykyään muista, millaisia vaikeuksia Suomessa oli itsenäistymisen jälkeen ja miten ne vaikuttivat kanssaihmisten kohteluun ja kohtaloihin, perheisiin ja etenkin lapsiin. Traumat kulkeutuivat sitten sukupolvelta seuraavalle, kunnes vasta Sirpa Kähkösen sukupolvi pystyy katkaisemaan katkeruuden jatkumon.

Lapsiin kohdistuva vähättely, tunnekylmyys, ymmärtämättömyys ja ankaruus aiheuttivat lapsille peruuttamattomia alemmuudentunteita, ahdistusta ja vaikeutta paljastaa tunteitaan, jotka sitten siirtyivät seuraavalle sukupolvelle. Kunnes kouluttautumaan päässyt sukupolvi pystyi kierteen katkaisemaan.

Ei se katkaisu helppoa ollut Sirpa Kähkösellekään. Koko kirja on ryöppy, vaikuttaa tajunnanvirralta, jossa puretaan vuosikymmenien ja menneiden sukupolvien traumat yhteen pötköön. Kieli on tavattoman kuvailevaa, rikasta, yllättävää. Mielestäni Kähkösen paras kirja.

Toivottavasti Sirpa Kähkönen on tämän kirjan kautta saanut ”levon”. Kiitos Sirpa kirjasta.     Sivun alkuun

Ai kun olen ylpeä

Olen hihkunut tyytyväisyydestä. Tietotekniikan salat ovat auenneet, ainakin osittain!

Eilen nämä sivut sekosivat. Toivottavasti kovin moni ei eilen katsonut, koska valikot hävisivät. Olin aivan epätoivoinen ja mietin taas yhteydenottoa ammattilaisiin.

Mutta sitten illalla teeveetä katsoessani yhtäkkiä tajusin, minne esittelysivut katosivat ja miten hierarkkia valikoissa menee.

Niinpä tänään kiipesin tänne vintille – ja heureka! Ymmärsin oikein! On erikseen sivut ja kategoriat. Ja miten ne rakennetaan. Niinpä kaikki on nyt kunnossa. Olenpa minä hyvä! ;0

Syksy hiipii varpasillaan. Lymyää puiden taakse. Piiloutuu. Vielä.

Viime päivien lämpimät ilmat ovat saaneet aikaan ajoittaisia ajattomuuden tunteita, kun on tullut aivan kesäolo.  Mutta kyllä se sieltä tulee, talvi.

Eilen Docventuresissa puhuttiin ilmastonmuutoksesta. Nyt on jotain tehtävä. Kävin allekirjoittamassa heidän nettiadressinsa. Me jokainen voimme tehdä omia pieniä tekojamme. Niillä on kasautuessaan  merkitystä. Mutta suurimmassa vastuussa ovat poliittiset päättäjät. Heidän on tehtävä isoja tekoja, joilla on iso vaikutus.

Docventuresissa ja päivällä radiossa puhuttiin demokratiasta. Säilyykö meidän demokraattinen järjestelmämme vai olisiko sittenkin jokin muu systeemi parempi. Tämä vuonna on alettu puhua keinöälystä. Jospa keinoälyllä pystyttäisiinkin hoitamaan koko maapallon asioita paremmin kuin tällä demokratialla. Keinoäly olisi lahjomaton. Ei haluaisi etua itselleen – korruptio pois. Perustuisi tieteeseen – ei miettisi uskooko vai ei. Faktat ratkaisisivat.

Tein myös Sitran ilmastotestin ja tulos oli tosi huono. Hiilijalanjälkeni on 12 500, kun ihmisten keskiarvo on 7300. Kohdallani huonoa on se, että asutamme kahdestaan kolmikerroksista omakotitaloa, jolloin  neliöitä tulee tosi paljon. Ja lämmitys on öljyllä. Käytämme kyllä puutakin, mutta sitä ei testissä eritelty. Samoin vuosittainen lentomatka Turkkiin on suuri synti. Ja henkilöautolla ajo, yksin. Kilometrejä kertyy viikossa 200-300, kun Paimioon ei muuten pääse tai jos olisi aikaa päivällä kolme tuntia mennä eikä illalla pääsisi kotiin. Bensavehkeestä  luopuminen maksaisi niin paljon, ettei ole varaa.

Seli seli. Ranskassa jättitulva hukutti ihmisiä. Grönlannissa ei päästä liikkeelle, kun jäätiköt sulaa eikä ole teitä. Floridaan iski taas hurrikaani. Näistä kaikista kerrottiin minulle jo 1970-luvulla biologian luennoilla. Mutta tiedemiehiä ei kuunnella.

Olemme joka tapauksessa käännekohdassa. Monessa suhteessa.

Eipä kuitenkaan vaivuta epätoivoon. Ulkona alkoi paistaa aurinko. Puut huojuvat kevyesti. Pyykit kuivuvat imien raikasta syysilmaa. Puiden lehdet odottavat maassa pääsyä kompostiin ja talvella ruokajätekompostin väliaineeksi. Postilaatikollakin voisi käydä.

Kesällä ulkona pörhistyneet viherkasvit ovatkin nyt kukkakasveja ja alkoivat kukkia. Orkidea vaan ei, vaikka viime vuonna kukki tähän aikaan. Jaoin isoja purkista ulos tunkevia paakkuja, siitäkö johtunee. Ehkä olisi pitänyt lannoittaa.

 

Tumppuja

Olen nyt kutonut koko kesänkin. Aikaisemmin olen keväällä siirtänyt lankakorit varastoon ja syksyn pimeiden laskeuduttua kantanut korit esiin. Mutta nyt kutomisvimma on ollut pakottava. Jopa helteiden aikaan kudoin joka ilta istuessani pormestarin tuolissani televisio taustalla ääntä tuottaen. Tuli vähän kuuma.

Sukkia on jo iso varastolaatikollinen. Niinpä aloin kutoa – pitäisi kai sanoa neuloa, mutta kun se viittaa mielestäni neulaan, joten minä kudon – TUMPPUJA.

Lapasia. Yleensä niitä ei tule käytettyä, koska ne ovat niin kylmiä. Sormeni kun palelevat hyvin herkästi. Niinpä keksin tehdä kahdella langalla yhtäaikaa. Ensin kokeilin yksi oikein, yksi nurin, mutta kauniimpi tuli mielestäni kaksi oikein, kaksi nurin -menetelmällä. Ja ovat lämpimät!

Lankoja ostin kesähelteillä kauppojen poistokoreista. Ei maksa paljon. Siksi voin myydä niitä halvalla: miehet 10 e, naiset 5 e, lapset 3 e. Tässä vaiheessa haluan vain päästä niistä eroon 😉

Viime joulunalusaikana olin Loimaan Wanhoilla joulumarkkinoilla myymässä sukkia ja lapasia. Sinne aion mennä nytkin, jotta pääsen noista eroon.

Jaa, miksenkö anna lapsilleni. No heillä on kuulemmma aivan tarpeeksi jo villatamineita… 😉

Eri värisiä. Koot 90 cm – >miehen kokoiset.

Nyt on vuorossa kirjoneulelapasia. Olen kiinnostunut vanhoista malleista, joita on vuosisatoja valmistettu.
Saapi vähän aivovoimistelua, kun pitää seurata ohjetta. Lapasista tulee lisäksi lämpimämpiä. kun monta lankaa kulkee mukana. Välillä sitten pitää kierrellä lankakeriä kun langat kietoutuvat.

Kainuun lapaset. Näin samanlaiset kesällä Norjassa Neidenin Kolttamuseossa. Kuuluukohan malli myös kolttien malleihin?
.
Matleena Fofanofin kuvio, joka on kuvattu Väinö Tannerin (ei poliitikko vaan tutkija) sadan vuoden takaisen  kirjan Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta kannessa

 

Enontekiön lapanen

 

 

 

 

 

Kuolemanjärven lapanen
Kahdella langalla kudotut lapaset
Kurkijoen perinteisen mallin mukaan tehdyt lapaset

Luontoa, kirjoittamisia, kulttuuria, käsitöitä, matkoja……