Salmelan kesänäyttelyssä 2020

Käymme kesäisin Nurmaan mökiltä Mäntyharjussa kaupoissa, sinne kun on lyhyempi matka ja parempi tie kuin Jaalaan, minne kiemurrellaan soratietä pitkin. Tosin nyt Mäntyharjun tie on ollut niin kuoppainen, etten ole moista ennen kokenut Suomessa. Tällä viikolla olivat alkaneet korjauksen, mikä on todella paikallaan, kun autoilijat rikkoivat renkaitaan valtavissa kuopissa. Emme onneksi me.

Mäntyharjussa on toiminut vuodesta 1990 alkaen kesäisin taidekeskus Salmela.

Häpeä myöntää, että ei siellä joka kesä ole tullut vierailtua eikä konserteissa kertaakaan. Kun kauppareissuilla oli mukana lapsia ja ruokaa, ei ollut tilaisuutta mennä katsomaan taidetta.

Mutta muutaman kerran olen käynyt, viime vuosina useamminkin.

Tänä koronavuonna Salmelassa oli melko vähän väkeä. Ehkä ihmiset eivät vielä olleet lomalla. Oli kuuma, hiki pukkasi otsaalle. Ikkunat olivat auki ja järveltä henki viilentävä puhallus.

Ensimmäisessä huoneessa oli Reidar Särestöniemen isoja värikylläisiä tauluja.

Punainen poro, Reidar Särestöniemi

Keskellä huonetta oli ihania Veikko Myllerin veistoksia. Taustalla Reidarin teoksia.

Veikko Myllerin lintuja ja taustalla Reidarin mystinen taulu
Myller ja Särestöniemi
Nämä Myllerin veistokset ovat vaan niin ihania!

Loimaan maisemat tulvivat mieleen Elina Förstin latomaalausten äärellä. Ladoissa on jotain niin alkukantaista tarkoituksellisuutta. Ne sopivat suomalaiseen peltomaisemaan äärettömän hyvin.

Tiina Torkkelin veistokset ja Elina Förstin latomaalaukset täydesivät toisiaan.
Torkkeli kuvaa kuvaa veistoksiaan runolla:

Takki auki
ketunhäntä kainalossa
astumme pimeyteen
kohti valoa
uuteen alkuun

Mukana oli myös Rafael Wardin, Miina Äkkijyrkän ja muiden kuuluisuuksien taidetta. Mutta aina nuo aikaisemmin tuntemattomat sykähdyttävät enemmän. Paitsi Särestöniemi aina.

Pääkeskuksen läheisyydessä oleva Domanderin näyttelyalue oli varattu Nuorten kuvataidekilpailun 2019-20 parhaimmistolle.  Kilpailu on vuonna 1982 ja sen jälkeen syntyneille kuvataiteilijoille. Kilpailu järjestetään 3-4 vuoden välein ja sen tarkoituksena on tukea uutta suomalaista nykytaidetta. Tuomaristo on valinnut osallistujat ja valitsee heinäkuun alussa kolme parasta, jotka saavat 4000-1800 euron rahapalkinnot. Yleisön suosikki saa erikoispalkinnon.

Olen taitanut nähdä vuoden 2013 kilpailun. Sen voitti Pia Kousa.

Nuorten töitä on aina sykähdyttävää katsoa. Miten he tekevä taidettaan niin intohimolla, etsivät ja tutkivat maailman ilmiöitä ja kuvaavat niitä omista lähtökohdistaan. Miten erilaisia työt ovatkaan. Yksi tutkii maailmankaikkeutta, toinen maalaa naiskasvoja ruusujen ympäröimänä, kolmas tekee matkoiltaan maisematauluja, neljäs työstää valokuvat alumiinilevyille…

En voinut olla pohtimatta, miten nuoret kuvataiteilijat tulevat taloudellisesti toimeen…

Tässä vaiheessa olin niin helteen uuvuttama, etten ottanut yhtään kuvaa. Tykkäsin eniten Kia T:n keltasävyisistä tauluista, jotka hän on rakentanut tekemiensä matkojen perusteella. Taulut eivät kuitenkaan esitä mitään tiettyä kaupunkia. Yksi tauluista oli myyty, 3700 e. Hyvä!

Eniten muuten oli myyty niitä ruusujen ympäröimiä kasvoja esittäviä töitä. Laskeskelin, että taiteilija teki kymppitonnin tilin. Hyvä!

Kummallista oli, ettei nuoren taiteilijoiden nimilistaa ole missään, ei äänestyslipukkeessa, ei Salmelan esitevihkosessa enkä löytänyt netistäkään. Kun helteen uuvuttamana kiersin näyttelyhuoneita, en jaksanut tehdä mitään muistiinpanoja taiteilijoista. Niinpä kaikki huoneet käytyäni en muistanut enää taiteilijoiden nimiä. Äänestin Kia T:a, sukunimi oli vaikea, en muista. Etunimen sattumalta muistin. Hän maalasi niitä keltaisia maisemia.

Täytyy seurata, kuka kilpailun voittaa.

Mökkikesää lintujen kanssa

Se tuli kuin vastauksena talven ja kevään ahdinkoihin. Että kannattaa uskoa ja toivoa parempaa. Se tulee sitten jotenkin yllättäen. Sitä seisoo hämmentyneenä, hiki pukkaa otsalle, silmälasit meinaavat luiskahtaa pitkin nenän märkää liukurataa. Vaatteet tuntuvat vällyiltä. Jalat ovat kuumentuneet crocseissa kiehumispisteeseen.

Kesä. Lämpö, jota etsin kevättalven haaleasta auringosta, silmät kiinni, keskittyen. Ei ensin löytynyt, mutta sitten viimein ensimmäinen lämmön vivahdus täytti koko mummelin onnella.

Vietimme juhannusta pitkästä aikaa perhepiirissä mökillä Jaalassa, joka nykyään kuuluu Kouvolaan. Joukko väheni juhannuksen jälkeen, mutta lämpö ei. Nurmaanjärven vesi lämpeni joka päivä, laiturin viereessä tänään 27,5 astetta. Matalassa vedessä tosin. Ilman lämpötila on 30 astetta. Metsä varjostaa mukavasti, ihana metsä! Kankaanpäässä  mitattiin tänään torstaina 33,5 astetta.

Vähitellen luonto tunkeutui mökkielämäämme yhä rikkaampana. Ensin huomasimme rannan isolla kivellä pesivät kalalokit.

Krääk krääk

Koko ajan toinen aikuinen päivysti, toinen kävi reissuillaan. Viimein tulivat näkyviin poikaset, kaksi pörröistä palleroa.

Sieltä he kurkkaavat, kaksi pörröistä palluraa, kalalokkeja heistä tulee, siis valkoharmaita

Lokkien kirkuna tuntui aivan mukavalta,  kunnes kiihkeys lisääntyi niin paljon, että piti rynnätä katsomaan. Kauempana kaislikkoon pudottautui iso ruskea lintu. Lokit pörräsivät ympärillä kun se nousi ylös, ne syöksyivät kirkuen sitä kohti, pyörähtivät kauemmas ja ei kun uudelleen. Olikohan kalasääski, kun kaislikkoon pudottautui tai sitten maakotka, jos linnunpoikasia jahtasi. Kotka lähti poispäin. Lokit rauhoittuivat jonkin verran, mutta rohkein lokki seurasi sitä, syöksyi nokkaisemaan selkää, teki kierroksen ja ei kun uudelleen. Kotka oli hätää kärsimässä.

Kamera ei tietenkään ollut kuvausvalmiina eikä eilenkään, kun lokkien kirkuna taas ilmaisi, että jotain on tekeillä. Samanlainen lintu oli nyt sillä lokkien pesimäkivellä ja lähti sitten taas samaan suuntaan kuin aikaisemminkin. Sen verran erotin, että nokka oli keltainen koukkunokka. Poika näki samanlaisen lähipellolla, valkoisia läikkiä olkapäillä. Ainakin yhden poikasen näin kivellä eikä kotkan nokassa näkynyt mitään. Ehkä ne säästyivät, ehkä kotka jäi nälkäiseksi.

Onko maakotka?
Västäräkit tulivat vierailulle kalalokkien luo.

Ruokailuterassin luona huomasimme jatkuvan lentoliikenteen räystään alle. Nyt kamera oli lähellä ja saimme todistaa leppälintuperheen  ”ruuhkavuosia”.

Leppälintukoiras istahti aina välillä oksalle odottamaan ruokintavuoroaan

Yhtä ahkeria ne näyttivät olevan, nykyaikainen perhe!

Ison mehevän toukan on leppälintunaaras löytänyt. Leppälintunaaras on ruskehtava, pyrstö tiilenpunainen. Ihanat nappisilmät hänellä!

Eilen sitten yllättäen pihakivetyksellä istui leppälinnun poikanen. Se oli siinä pitkään, katseli suoraan silmiin eikä osannut pelätä ollenkaan.

Hänellä on jo siipisulatkin. Mahtoiko hän niillä lentää, emme nähneet. Jonnekin hän häipyi.

Liikenne leppälintujen pesällä on loppunut. Oliko poikasia enemmän, emme nähneet. Jonnekin ovat kaikki lähteneet.

Katajassa istui tämä sinitiainen. Taitaa sekin olla poikanen, kun ei pelkää, on pörröinen ja suloinen.

Taivaalla on vilskettä.

Kalatiira kiisi matkoihinsa
Kuikkapari ulapalla, jokavuotinen tuttu. Yhtäaikaa ne sukelsivat, olivat pitkään uppeluksissa ja nousivat pintaan ihan muualla.
Lentokone sai aikaan kuikkien sukeltamisen

Iltakävelyllä olivat linnutkin, kokoontuivat lähipellolle. Huomaa turvavälit.

Kurjet spatseeraamassa lokkien kanssa. Kuvan ulkopuolella rastaita.

Pörriäiset haittasivat eniten ennen juhannusta. Kuivuusko lienee syynä, että nyt ovat vähentyneet. Hyttyset siis, mutta paarmoja on ihan tarpeeksi.

Lienee kärpänen, joku heistä.

Päivällä uimaan mennessä tesmaperhonen lenteli ympärilläni ja hipaisi hennoilla raajoillaan säärtäni. Mikä ihana kokemus!

Tesmaperhonen. Hän asettautui auliisti kuvattavaksi. Harmi vaan, että kameran akku loppui, olisin saanut paremmankin kuvan.

Uin kevein vedoin leppeässä järvivedessä. Ei vilunväristyksiä eikä kramppeja. Ulpukat myötäilivät aiheuttamiani pieniä aaltoja. Sudenkorennot jatkoivat häiriintymättä bakkanaalejaan.

Ulpukka, se keltainen kelluslehtinen.

Entisellä paikalla pihan kaunistus, orkidea Maariankämmekkä, hitaasti avaa kukintojaan. Hyvää kesää kaikille! Nautitaan lähiluonnosta!

Maariankämmekkä, kotoinen orkideamme

Alkukesä koronan aikaan

He uskalsivat tavata ja lähteä yhdessä liikkeelle. Kahdella autolla, jotta ei tarvitse henkäillä auton ahtaudessa toisen sisuksista tullutta käytettyä ilmaa. Jos siellä vaikka yksi koronahippunen odottaa tarttumiskohtaa keuhkojen ohueeseen solukerrokseen.

Turkulaisten ykkösulko-olohuone, Ruissalo, oli muidenkin matkan kohteena. Autojono oli yhtenäinen kumpaankin suuntaan.

He kävivät ensin Hengitysliiton kesäpaikassa Toivonniemessä, kun sinne oli liiton jäsenenä mahdollisuus mennä. Paikalla ei ollut kuin muutama ihminen, kuten koronakesään kuului.

Siellä Airisto

Rantakeinussa he söivät eväitä ja ihastelivat tiiran hienoa pyyntitekniikkaa. Se lenteli veden yllä, pysäytti vauhtinsa yhtäkkiä, siivet viuhuivat huimasti ja yhtäkkiä se pudottautui kuin kivi veteen uppeluksiin. He eivät kuitenkaan nähneet linnun nokassa mitään, söikö se saaliinsa heti pinnan alla vai eikö saanut mitään.

Pääskyset syökäöhtelivät terävine siipineen pinnan yläpuolella. Niiden virtaviivaiset silhuetit ovat melkein kauneinta lintumaailmassa. Yksin, kaksin ne kieppuivat toistensa ympärillä. Leikittelivät akrobaatteina. Ihan selvästi iloisina auringosta ja lämmöstä.

Linnuista katseet hakeutuivat merelle. Vesi välkkyi auringossa. Hento tuulenvire hellitteli heidän käsivarsiaan. Rannan ikimänty loi varjonsa heidän ylleen. Luonnon oma päivänvarjo.

Laivoja liikkui horisontissa Airistolla. Muille maille vierahille menossa. Muut vieraat uskaltautuivat laiturilta mereen. Heille ei ollut tullut edes mieleen uiminen, harmi vaan. Uimapuvut jäivät kotiin.

Matka jatkui Ruissalon eteläkärkeen. Parkkipaikka oli aivan täynnä. Leirintäalueella oli kymmeniä matkailuvaunuja ja -autoja. Niistähän oli eilen uutisoitu, ihmiset ostaneet näitä matkailuvälineitä yllättäviä määriä. Korona-aika on tuonut esiin uusia  piirteitä ihmisen ostokäyttäytymisessä, mikä kuvannee arvostuksien muutosta. Ei laitetakaan rahoja lentokoneella ulkomaille siirtymiseen, vaan liikkumiseen omassa maassa. Hyvä näin. Niin paljon on näkemättä ja kokematta aivan lähiympäristössäkin. Mikä se onkin se kaukokaipuu, että pitää päästä lähtemään, pois, kauas. Jokin alkukantainen uuden ja vieraan kokemisen sisäinen pakko.

He palasivat koronaan jutteluissaan. Miten pitkään onkaan oltu vaan kotona ja tavattu vain aivan läheisimpiä, jos heitäkään, turvavälejä noudattaen. Puheluja on soiteltu useammin kuin ennen. On ollut tärkeää kuulla, miten pärjätään, onko pysytty terveinä, miltä tuntuu, onko oireita, entäs sitten mieliala.  Oma mieliala kun oli joinakin aamuina niin alamaissa, ettei moista ollut tapahtunut nuoruuden angstien jälkeen. Mikään ei tuntunut miltään, ulkonakin uppoharmaata, radiossa lueteltiin kuolinlukuja. Ympäri maailmaa. Tajunnan peilissä välkkyi Italian ruumisautojen jono,  kun veivät krematorioon päivittäin melkein tuhat tautiin menehtynyttä. Suureksi osaksi ihmisiä, joita lääketiede tähän asti oli pitänyt hengissä, nyt poistuivat huoltosuhdetta rasittamasta. Saivat perillisetkin viimein perintönsä, kun ovat itse vielä aktiivisessa iässä. Satavuotiaan lapset kun ovat jo 70-80 -vuotiaita. Synkistelystä ravistauduttiin vaivoin taas auringon pilkahdusta odottamaan.

Korona teki maailman pienemmäksi. Osoitti, että me olemme yhtä, yksi sama ihmislaji, joka ottaa vastaan asiat joka puolella palloa. Vielä on rajat eri ryhmien välillä. Nyt niistä oli siinä mielessä hyötyä, että eristäytyminen oli helppoa, pistettiin ne omat rajat kiinni.

Mitä tästä jää. Muuttuuko ihminen, muuttaako käytöstään, muuttuvatko arvot. He uskoivat, että muutos on käynnissä. Hitaasti, mutta jokin uusi sivu on kääntynyt ihmiskunnan historiankirjassa.

He tunsivat kiitollisuutta siitä, että talven ja kevään eristäytymisen jälkeen tuli kesä. Jos koronapandemia olisi tapahtunut syksyllä ja olisi oltu menossa kohti pimeää ja kylmää, niistä angsteista olisi ollut vaikeampaa nousta. Nyt kevät ja kesä tuntuivat riemuitsevan heidän kanssaan lämmöstä ja auringosta.  Heleää vihreää, kukat sinisinä – nurmitädykkeitä, keltaisina – no ne kiusankappaleet voikukat, puna-ailakkeja, metsätähdetkin jo tiukkivat mansikankukkien rinnalla kallion reunustan rehevässä lehdossa.

Alkukesän heleä vihreys, luonnon nuoruus

Polku kutsui. Aurinko pyrki isojen puiden  lehvästöjen läpi, onnistui vaivoin ja kuvioi polun abstraktilla kuvioilla, jotka irrotettuina ympäristöstä olisivat käyneet grafiikanlehdistä.

Lehdossa kallion reunaa myötäilevä polku

Tätä polkua he olivat kulkeneet vuosia sitten ja vielä se oli olemassa. Muistelu toi heidän mieliinsä paljon tapahtumia melkein viidenkymmenen vuoden ajalta. Miten paljon onkaan yhdessä tehty ja koettu. Huolimatta maantieteellisestä välimatkasta, ystävyys säilyi ja vaikka välillä kumpikin tahoillaan keskittyi enemmän arkipäivään, vahva tunneside ei koskaan katkennut. Kun sitten välimatka lyheni ja elämäntapahtumat karttuivat, he jatkoivat siitä mihin olivat silloin kauan sitten jääneet.

Samalla menneiden vuosien merkitys korostui. Iän karttuessa he ymmärsivät, miten merkityksellisiä he toisilleen olivat silloin joskus niin kauan sitten olleet. Olivat yhä.

Polulta alkoi välkkyä meri. Niemen nokassa nuoret valmistautuivat pulahtamaan kalliota liukuen mereen. He urheat!

Meri näkyy

He poikkesivat isolta polulta pienemmälle, joka johdatti Ruissalon pohjoisimmalle kallioniemekkeelle, jota kylteissä kutsuttiin Nordcapiksi.  Polulta saattoi nähdä paperimyttyjä. Oli käyty täällä pissalla. Mieleen palautuivat Ymen opetukset: luontoon ei saa jättää mitään jälkeä siellä käynnistä. Paperimytyt on kiepsautettava  karikkeen alle peittoon. Siellä ne maatuvat eivätkä rasita kenenkään silmää.

Sama aurinko kuin aamuyön sumussa, on nyt tuolla

Puut muuttuivat lehdon paksurunkoista jaloista lehtipuista käkkyräisiksi tuulen tuivertamiksi männyiksi. Notkossa oli viileää ja hyttyset pörräsivät. He lähtivät kiipeämään kalliota ylös. Vielä pääsemme, toinen totesi. Niinpä niin, vielä pääsemme kallioille kukkumaan. Ylös on helppo mennä, miten pääsemme täältä alas. Mutta sen riskin he ottivat, takaperin sitten nelinkontin, ellei muuta. Jalkojen jäykkyys taitaa korreloida iän kanssa, hahhaa.

Notkossa heidän nenissään voimistui ikävä tuoksu. Tuoksut olivat tuntuneet jo aikaisemminkin. Sireeni kukki, pihlaja ja poppelit. Mutta notkossa haisi virtsa. Haju sai heidät katsomaan tarkemmin mihin askelensa asettivat. Roskia ei ollut, mutta kallionkoloissa oli nuotionpohjia eikä maahan olisi missään nimessä istunut. Lasinpaloja he keräilivät ja kätkivät niin, ettei mikään eläin pikku tassuaan tai lintu varpaitaan niihin loukkaisi.

Nuoret meloivat suppalaudoilla ja nähtyään haahkaparven lähtivät sitä kohti. He katsoivat kalliolta huolestuneina, mitä niitä nyt hätyyttelemään. Haahkat kääntyivät emojen johdattelemina takaisin ja olipa niillä vauhtia, ei pysynyt suppailija perässä.

Kaksi haahkaemoa ja yli kaksikymmentä poikasta. Uroshaahka oli ulkoistanut poikasten hoidon emoille ja pysytteli taustalla.

He seurasivat tapahtumaa. Kallion toisella puolella ruokaili kyhmyjoutsenpari kolmen ruskeapukuisen poikasen kanssa. Suppailija lopetti haahkojen ajattamisen ja alkoi kuvata joutsenia. Ne eivät korvaansa lotkauttaneet moisesta.

Kyhmyjoutsenperhe ruokaili häiriintymättä

Vinosti vastapäätä niemeä oli Lapilan saari, jossa he olivat vierailleet viime kesänä. Saarien välissä kulki jatkuvalla syötöllä veneitä. Osa putputteli rauhassa, mutta osa kiisi nokat pystyssä kovaa vauhtia. Rantaan ne lähettivät aaltoja, jotka heiluttivat rannan kivien ja kallion leväkasvustoja. Tuosta ei uimaan kannata mennä, ylös tulo on vaikeaa liukkaan levämassan takia, he pohtivat.

Meri, se sama Norjassa, Maltalla, Turkissa, Italiassa, Mallorcalla. Tyrskyää rantaa vasten sitä syleillen, minua rakasta, annathan periksi, sinua rakastan, ranta

He pääsivät kalliolta alas, osin takaperin ja nelinkonttia, mutta kuitenkin ilman mitään vammoja. Mieli välähti tulevissa vuosissa, miten on sen liikkumisen laita, miten vanheneminen etenee, entä raihnaisuus. Uskaltaako sitä minnekään enää lähteä, jos vaikka kaatuu, kupsahtaa, menee tasapaino, luita poikki, joutuu sängynpohjalle. Mutta ei, ei me siihen suostuta, he päättivät. Me jumpataan, seistään yhdellä jos toisellakin jalalla hampaita pestessä, poljetaan kuntopyörällä kun oikean pyörän päälle kyllä pääsee, mutta se pysähtyminen… Periksi ei anneta. Hiukset värjätään, meikkiäkin naamaan tärkeimpiä tilaisuuksia varten, vaatteita katsotaan sillä silmällä, että kotiasuiksi ne monta kymmentä vuotta vanhat rääsyt…

Polun varrelta nousivat luonnon hienot yksityiskohdat. Vaikka oltiin lähellä kotia, siellä ne kukoistavat, luonnon omat kauneudet.

Pihlajanalku kurkottaa lehdon runsaudesta lehtituppaallaan

Polku kiersi takaisin leirintäalueelle. Sopiva pituus heille. Käsien pesun jälkeen jäätelöt haettiin Cafesta. Ulkona pöydät kahden metrin päässä toisistaan. Vierestä kulki reitti uimarannalle. Alkoi kuulua iloista pulinaa, he eivät ymmärtäneet mitä kieltä. Yli kahdenkymmenen ulkomaalaisen nuoren joukko oli menossa uimaan. Kahden metrin välejä nuoret eivät noudattaneet. Mistä olivat Suomeen tulleet, milloin?

Korona näytti taas päätään, niinkuin oli ollut mukana koko päivän.

Olen lukenut:

Eeva Park: Viimeisellä rajalla, Andreï Makine: Idän sielunmessu ja Andreï Makine: Venäläisiä unelmia.

Katso Luettua -sivu.

 

Aamuyön hetki

Hän heräsi yöllä yhtäkkiä. Pimeys oli väistynyt. Silmät revähtivät auki. Seinällä loisti tulisena hehkuva oranssi läikkä. Hän tuijotti läikkää, mitä nyt. Uni karisi silmistä. Hän tunsi painon alavatsassaan. Mennäkö vessaan vai odottaako aamuun. Mieleen välähti Maria Veitolan pohdinta. Jos tuota miettii, on parasta mennä. Tai jos katsoo peilistä hiuksiaan, pitääkö pestä vai meneekö vielä päivän, niin kannattaa pestä.

Valoläikän herättämä kiinnostus oli karistanut unenrippeet silmistä. Hän nousi ja meni keittiöön. Katse hakeutui ikkunasta joelle, kuten aina keittiöön mennessä. Joki oli kadonnut. Harmaa sumu peitti koko pihan sekä joen ja puiden pienten lehtien välistä yleensä näkyvän pellon. Hän virkistyi edelleen ja haki makuuhuoneesta puhelimen. Tämä on kuvattava.

Sumu on ryöminyt yön pimeydessä pihalle

Kuisti kylpi oranssissa hehkussa. Aurinko oli nousemassa koillisesta. Hetki hetkeltä se voimisti valoaan, kiilautui sumun läpi ja selätti sumun.

Maaginen tunnelma ei kestänyt kuin hetken. Tultuaan vessasta hän otti vielä muutaman kuvan, mutta niissä ei ollut enää sitä pientä menneisyyteen kadonnutta pilkahdusta, kun luonnon elementit osuivat kohdalleen: väistyvä pimeys, sumu, auringon riemuisa nousu. Uusi aamu.

Aamuyön tunnelma säilyi koko päivän. Hän katseli pihan luontoa tarkkaavaisin silmin. Kasvimaata möyriessään hän erotti mullasta sydämen, pesi sen ja asetti lehtipedille.

Nallet ikkunalla

Voi kun tuntuu, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Ei ole ollut pariin viikkoon. Vedän fleeceä tiukemmin päälleni. Villasukka jalassani luistaa lattialla. Ulkona pohjoistuuli riehuu puissa, joiden hentojen pikkuisten hiirenkorvien lomitse se pääsee viheltelemään.

Olen niin hyvin sopeutunut tähän kotona kyhjöttämiseen. Neljä kuukautta jo, polvileikkaus ja korona. Ei tarvitse tehdä mitään. Mitä nyt ei huvita tehdä. Ei siivota, kääntää kasvipenkkiä, lähteä kävelylle. Kun sataa, kun tuulee, kun on kylmä. Kädetkin ihan kohmeessa. Makaroonia ruuaksi kun ei viitsi kokata. Kun ei kerta kaikkiaan kiinnosta. On tämä ihanaa. Saa vaan olla. Huomispäivä tulee kuitenkin. Niin tuleeko muka. Kun en lähde mihinkään, en saa koronaa ja kyllä se huominen sitten tulee. Tai jos sitten ei tulisi, mitä väliä.

Pilvet päästävät näkyviin leveän sinisen taivaan vyön. Muutoin tasaisen harmaata pilveä. Vielä ei ole tänään satanut. Siinä  ovatkin tärkeimmät tapahtumat. Hohhoijaa.

Kummallinen sininen taivaan vyö

Ulkona kevät etenee kuitenkin pikkuhiljaa kuten joka toukokuussa. Niinpä voit lukea viimevuotisen katsauksen. Mitä sitä nyt uudelleen tänne kirjoittamaan. Mutta eroa on: nyt on sama vaihe kuin viime vuonna 4.5.2019. Siis ollaan pari viikkoa jäljessä. Hyvä vaan, niin ei tarvitse touhuta puutarhassa.

Olen jotain yrittänyt räpeltää. Mutta ne jutut ovat kesken, myöhemmin niitä sitten enemmän. Ai pitää kertoa. Sen verran voin raottaa, että teen tilkkupeittoa. Yritän päästä vanhoista kankaista eroon ja ennen polvileikkausta leikkelin kankaita pitkulaisiksi suikaleiksi. Ne sitten levittäytyivät ympäriinsä ja pojanpoika kehoitti minua siivoamaan huoneen. Hän on kerran käynyt meillä sisällä tänä vuonna. Niinpä aloin ommella niitä saumurilla yhteen, samankokoisia aina yhteen pötköön. Nyt on hankalin vaihe. Pitäisi suunnitella, miten ne yhdistelen. Tuolla ne makaavat parivuoteella ja odottavat. Kerron sitten koko jutun, kun olen saanut valmista. Jos jaksan.

Osa tilkkujonoista. Tässä ne ovat aivan satunnaisessa järjestyksessä ja herää kysymys, pitääkö oikeastaan suunnitellakaan mitään?

Toinen tapahtuma tällä viikolla on ollut Kolmannen tanssin käsikirjoituksen kaivaminen esiin, pölyjen puhaltelu päältä – noin kuvainnollisesti – ja lähettäminen eräälle hyvälle esilukijalle. Hän on antanut hyviä vinkkejä ja nyt pohdimme juonikuvion kehitystä. Jeff ja Neo kun eivät jättäneet minua rauhaan.

Näihin aikoihin olen monena viime vuonna valmistautunut Norjan matkaan. Nytkin Varangin alue läikkyy mielessä. Kun vielä joskus pääsisi sinne.

Hamingbergin tien varrelta, lapinvuokko, Dryas octopetala

Joskus sitä onnistaa. Monta vuotta sitten äitienpäivälahjaksi saamani runkoruusu on raahattu syksyisin kellariin ja keväällä sieltä pois. Niinpä se kukkii jo sisällä. Tänä vuonna runsaammin kuin koskaan. Kiitos ruusu!

Runkoruusu täydessä kukassa. Sisällä.

Ei mitään uutta – tai ehkä sittenkin

Viime viikot olen puurtanut joka päivä monta tuntia Novellimankelin Kuoriutumisia -novellikokoelman taiton parissa. Onneksi ulkona on ollut viileää, tuulta ja välillä tullut sankasti rakeita tai räntää tai sitten silkkaa vettä. Juuri sopivaa säätä sisällä oleiluun hyvällä omallatunnolla. Vappukin meni siinä sivussa ja koronaeristyksessä.

Olen oppinut paljon Wordista ja kirjan laadinnasta.  Internet on korvaamaton. Sieltä löytyy vastaus melkein joka ongelmaan, jos sitten vaan ymmärtää lukemansa. Onneksi löytyy ihan suomenkielistä neuvoa, englanniksi tietokoneslangi on niin oma maailmansa. Oma maailmansa on myös kirjojen kustantaminen, markkinointi ja rahoitus. Pelkkä kirjoittamisen riemu ja nautinto ei riitä, vaan samanmoinen ponnistus tarvitaan siihen, että teksti välittyy lukijoille.

Kuoriutumisia -novellikokoelman julkistaminen on siis jo sovittu, lauantaina 10.10.2020 kello 13 Loimaan pääkirjastossa. Nyt näyttää hyvältä, että voimme tilaisuuden siellä pitää ihan yleisön kanssa. Tervetuloa jo nyt!

Kulttuuria oli tarjolla edellissunnuntaina. Veden varasta -lausunta-musiikkiesitys lähetettiin striimattuna Loimaan taidetalolta. Tämä oli minulle ensimmäinen tällainen kulttuurikokemus, jonka tarjoilivat Iina Wahlström, Laura Kilpiö ja Pekka Suhonen.

Alkuun en meinannut löytää oikeaa esitystä, jolloin kulttuurisihteeri Moona Antikaisen esittely jäi vajaaksi. Mutta esitys sitten sujui teknisesti hyvin. Samalla näkyi, montako henkilöä parhaillaan katsoi esitystä ja pystyi kommentoimaan esitystä ja lukemaan muiden kommentteja. Se oli uutta ja kivaa, mutta täytyy tunnustaa, että keskittymien ei ollut yhtä intensiivinen kuin olisi ollut paikan päällä. Nyt huomio kiinnittyi näihin  muihin juttuihin ja ohitti sanat. Se oli harmillista. Esityksen voi myös katsoa uudelleen   ja sen tein paremmalla keskittymisellä. Kuulin myös Moonan hienon esittelyn.

Taidetalon salin seinällä oli sopivasti merta esittäviä tauluja. Yhden taulun oli maalannut Adolf Bock (1890-1968). Merenkulkuneuvos John Nurminen (1877-1951) ja Bock olivat ystäviä, ja Bock oli maalaustelineineen usein nähty vieras Nurmisten kesähuvilalla.
Nykyään John Nurmisen säätiö tekee arvokasta työtä Itämeren pelastamiseksi. Konsertin  katsojat voivatkin tukea meren suojelua. #meidänmeri

Kävin ennen vappua kierroksen Paimiossa ja Turussa. Osa tomaatintaimista sai uudet kodit ja uusi Gigi -pupu mattoja, joita pitkin se uskaltaa liikkua. Lattia kun muutoin luistaa sen tassujan alla ikävästi. Olimme melkein kolme tuntia ulkona, juuri sellaisessa säässä  kuin ylhäällä kuvasin. Kun aurinko paistoi, piti kuoria auki takkia, fleeseä ja kiepaista kaulaliina pois. Hetken aikaa oli muistutus lämmöstä, jota toivottavasi saamme seuraavien kuukausien aikana kokea. Sitten pimeni, iso pilvi auringon eteen ja heittämään rakeita ropisemaan katoksen kattoon. Vetoketjut äkkiä kiinni,  kaulaliina tiukkaan ja hanskat käteen.

Lapset opettelivat hyppäämään narua ja minäkin yritin, kunnes muistin, ettei näillä uusilla polvilla saa tehdä tömähtäviä liikkeitä, ei enää koskaan. Voi proteesi irrota, voi kauheaa. Monet hauskat hyppynaruleikit palautuivat mieleen. Siinä kymmenen vuoden kieppeillä kun hypättiin kaikki välitunnit ja iltapäivät narua ja osattiin jos monenmoista kuviota. Pihan hiekkaan tuli kuoppa siihen kohtaan, johon aina hypättiin tekemään kuvioita pitkässä jonossa vuorotellen.

Viikonloppuna lämpeni sen verran, että uskalsin viedä tomaatintaimet kasvihuoneeseen. Ne olivat verannan ikkunalla kasvaneet hyvin, mutta venahtaneet hyvin honteloiksi. Korkeutta oli suurimmilla puoli metriä. Nyt vaan toivomaan, ettei tule yöpakkasia. Kyllähän niitä tulee, täytyy sitten peitellä harsolla. Parhaiten ovat  kasvaneet häränsydäntomaatit, joissa on jo pieniä kukkanuppuja! Tulisipa lämmin kesäkuu, niin heinäkuussa saisi jo syötävää.

Verannalla saamme valoa paljon, mutta on kurkottauduttava ja niinpä venahdamme pituutta
Kasvusäkit antavat hyvät edellytykset kasvuun koko kesäksi. Sitten syksyllä mullan voi kipata kasvimaalle

Lämpöä on nyt jatkunut neljättä päivää. Tuomessa on kolmen sentin lehdet sojottamassa ja keskellä kukkatertun alut. Myös marjaomenapuussa on vihreää ja muissa puissa isoja paisuneita silmuja. On taas tulossa tämä aivan ihana aika, kun maisema vihertyy heleän vihreäksi.

Pitääkö koronasta jotain sanoa. Hallitus päätti rajoitusten osittaisesta poistamisesta. Pääsee kirjastoon lainauksia hakemaan, perusopetus jatkuu kaksi viikkoa 14.5.20 alkaen ja kesäkuun alusta saa kokoontua yli 10 henkilön joukolla turvallisuus huomioiden museoissa, teattereissa, ravintoloissa, kahviloissa, liikuntatapahtumissa jne. Onko kaikki sitten ohi, se jää  nähtäväksi. Toivottavasti emme sairastu.

Hiljainen musiikki hiipii torvesta, kuuntele henkeäsi pidättäen keijujen kevätkonserttia

Olen lukenut Lauri Akolan Johannes ja Leelo Tungalin Toveri lapsi.

Katso Luettua -sivu.

Kevättä pukkaa

Onpas ollut hoppua. Pari viikkoa on mennyt melkein ilman somea ja tietokonetta. Facebook on pukannut ketjuosallistumisia: vihreää väriä, rumin kuva, monenlaista kysymystä olotilastani, mutta en ole kerta kaikkiaan ehtinyt vastata haasteisiin.

Tietokoneella olen kyllä ollut. Meidän Novellimankeli -työryhmämme on saanut Kuoriutumisia -novellikokoelmansa tekstit valmiiksi ja on menossa taittovaihe. Pidimme toisen messenger -kokouksen ja sovimme aikataulusta. Syyskuussa menee painoon, suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivänä 10.10.2020 klo 13 on julkistamistilaisuus. Joko livenä Loimaan pääkirjastossa tai sitten striimattuna samasta paikasta.

Kuoriutumisia on hieno kokoelma kuuden erilaisen kirjoittajan mielenmaisemista. Erilaisia tekstejä, joista jokainen varmasti löytää mieleistään lukemista. Loimaalaista mielenmaisemaa ja muutakin maisemaa löytää usealta sivulta.

Vielä on paljon tehtävää, mutta hyvällä tiellä olemme – Kuoriutumassa.

Ulkona on ihana kevätvaihe. Sinivuokot kukkivat sinisenä Kokkarekoulun rinteessä. Kukkapenkissä kukkii valkovuokkokin. Kimalainen poukkoili ja nokkosperhonen lepatteli pihalla. Onko pikkuvarpusilla jo poikaset? Hömelönoloisia pulleroita istuskelee oksilla eikä pelkää ollenkaan.

Kukkapenkissä kukkivat valkovuokot

Joku kävi ottamassa mukaansa viimeiset linnunruokapalloset metallisen säiliön kanssa. Olipa voimakas elukka, koska kiinnitys oli mielestäni aivan kunnollinen. Orava? Sillä on niin hienot käpälät.

Tiistaina oli lämmintä 16 astetta. Menin kasvihuoneeseen ja olipa siellä talven jäljiltä sotkuista. Niinpä siivosin koko huoneen ja kaksi päivää siihen meni. Pesin jopa seinät sisältä ja ulkoa. Tämä sateinen talvi oli ollut otollista kasvuaikaa levälle, jota sai hangata pois ihan tosissaan.

Monenlaista rojua oli talvisäilössä kasvihuoneessa. Puntarointia. Tarvitsenko tätä vai en. Olen kyllä huomannut, että jos jonkun tavaran poistan, kohta sitä kaipaan johonkin tiukitärkeään tarkoitukseen. Siispä erikseen kasa niille, joiden tarvetta en nyt hoksaa.

Naapurin tyttö tuli tervehtimään minua. Jännittyneen näköisenä hän ojensi minulle kirjekuoren. Pupukortti: Iloa sinun päivääsi. Kirje: haluan ilahduttaa sinua. Olet kiva naapuri.   Iloa päivääsi näin korona-aikana. Piirustus, jossa sateenkaari, tyttö, kukkia ja sydämiä.

Voi kun tulin iloiseksi. Miten hän keksikään! Mieleeni muistuivat kohtaamiset vuosien varrelta, pienestä tytöstä isoksi tytöksi. Ei hän ollut moksiskaan etäopetuksesta. Käsiä saa tosin pestä yhtämittaa. Lapset sopeutuvat niin mutkattomasti.

Vielä en vie tomaatintaimia kasvihuoneeseen. Ennustetaan yöpakkasia. Mutta viikon päästä, ennen vappua taimet pääsevät kesäisille kasvupaikoilleen. Häränsilmätomaatit, ne portugalilaiset perinnetomaatit, punaiset, keltaiset ja mustat pyöreät kirsikkatomaatit ja pitkulaiset punaiset pikkutomaatit.

Viime viikon aikana yli puolet tomaatintaimista löysi uudet hyvät kodit. Olisi mennyt enemmänkin maailmalle. Jotenkin tuntuu, että tänä keväänä siemenet itivät erinomaisesti ja taimet kasvavat nopeaan.

Verannalla odottavat ulospääsyä myös kellarissa talvehtineet vuosien takainen äitienpäivärunkoruusu ja hortensia. Runkoruusussa on kolme isoa nupputerttua. Ehtiikö se kukkia jo sisällä? Hortensiakin meni talven yli, ei ole ennen mennyt. Mutta eilen lehdet roikkuvat, en tiedä mikä sille tuli. Mitään ötököitä en ainakaan löytänyt. Toivottavasti toipuu.

Pihalle levitettiin taas patiokatos ja puutarhahuonekalut. Grilli paikoilleen. Haravointia. Mutta talven jäljiltä näyttää jotenkin ränsistyneeltä kaikki. Noo, joko on ajan patinaa tai sitten uusi vihreä kasvu peittää eikä silmä enää näe.

Eilen laitoin siemeniä multaan: auringonkukka, asteri, krassi, kurpitsa, keräsalaatti sekä  pioni ja meloni (myös lahjaksi saatuja portugalilaisia perinnekasveja). Sain köynnösruusun kiulukoita, niistä varistin siemenet multaan. Saas nähdä.

Kasvimaat odottavat kääntöä, kompostit tyhjennystä. Puuhaa monenlaista. Ai niin, ne polvet. Ovat lihakset vahvistuneet, mutta on istahdettava aika ajoin. Kyllä ovat kintut kipeät, särkylääkkeitä on popsittava. Jos ei tee mitään, ei tarvitse särkylääkkeitä. Mutta lihaksia on vahvistettava, liikkumattomuus surkastuttaa lihakset ja sitten ei pääse liikkeelle juuri ollenkaan.
Koko ajan olo paranee. Vuoden päästä leikkauksesta pitäisi olla täysin kunnossa. Siihen on aikaa vielä yhdeksän kuukautta.

Talomme edellisen emännän kukat levittäytyvät yhä laajemmalle kukkimaan ensimmäisinä sipulikukkina keväisin

Olen lukenut Kari Häkämiehen Poliittinen ruumis ja Rosa Liksomin Everstinna.

Katso Luettua -sivu.

Oja, paljon vettä lumisateen ja supersateisen talven jäljiltä

 

 

Koronapääsiäinen

Koronaa, koronaa, joko korotuttaa ja kyllästyttää?

Elämä on näissä uomissa uinut nyt jo monta monituista viikkoa. Tammikuun puolenvälin polvileikkauksen takia olin hissutellen kotona pitkään. Neljän viikon kuluttua sain ajaa autoa ja kävin kaksi kertaa L-kinossa, fysioterapiassa nyt neljä kertaa, Novelimankelissa ja kerran uimahallissa. Sitten kun olisi voinut lähteäkin jonnekin, tuli tämä koronaeristys. Kauppaan pitää hiipiä pitkin nurkkia ja pakoilla ihmisiä. Maanantaina en kestänyt enää kotonaoloa ja ajoin yksinäni Säkylään ja kävin äitini suvun haudoilla. Kaupassa sai kumihanskat käteen. Kukaan ei yskinyt ja kiersin muut asiakkaat kaukaa. Hanskoissa muuten kädet hikoaa aivan valtavasti. Miten pystyvät pitämään tuntikaupalla niitä…

Pihahommia tein muutamana päivänä, kun oli niin lämmintä, että heitin takin ja pipon pois. Raivasin kuivat kasvinosat pois, ja sieltähän on tulossa jo uutta kasvua! Sitten säät viilenivät ja juuri nyt sataa vinosti pohjoistuulen mukana lunta. Ikkunalauta ropisee rytmikkäästi.

Mutta eilen olimme rohkeita. Tein reissun Turkuun. Yksin omassa autossa. Kävin hautausmaalla viemässä vanhempien haudalle pääsiäisnarsisseja. En jutellut kenenkään kanssa. Kaukaisilla haudoilla näkyi olevan ihmisiä.

Sitten menin ystävättäreni luo. Olipa vaikeaa olla halaamatta. Ällistelimme, että olemme tavanneet fyysisesti viimeksi ennen joulua, kolme ja puoli kuukautta sitten. Tuntuu, että siitä on ikuisuus. Niin paljon on tapahtunut, pitkä joulunvietto Pyhällä, se leikkaus ja nyt tämä pandemia, jota kukaan ei uskonut tulevaksi.

Pakkauduimme kumpikin omaan autoomme ja ajoimme Ruissaloon Honkapirtille.

Etäisyysystävättäret

Paljon muistoja tulvi mieleen. Olen käynyt Honkapirtillä ensi kerran toisen luokan kevätretkellä Puolalan kansakoulusta. Erikoisesti tuli mieleen toukokuun 1973 alun Canonkoulutus. Olin opiskelujen lomassa töissä Rajalan kameraliikkeessä ja hankin itselleni järjestelmäkameran. Siihen aikaan luontokuvaus ponnahti ilmoille, lähinnä Hannu Hautalan parittelevien kotkien kuvalla. Luontokuvaustapahtumia järjestettiin paljon. Luennon jälkeen kävelimme läheiseen metsään. Ensi kertaa kuvasin luontoa sellaisella kameralla, jolla saa tarkkoja lähikuvia. Olin aivan  hurmiossa. Sinivuokot kukkivat, pajuissa oli pieniä lehtiä ja löysin sammaleen peittävän kannon. Nyt etsin innoissani kantoa, ja löysin sen! Nyt kotona etsin sen 47 vuotta sitten otetun kuvan, ja kyllä se on sama kanto!

Sammal peittää pehmeänä peittona ikivanhan kannon
Toukokuun kuudes päivä vuonna 1973 kuvattu sama kanto. Värifilmille, luultavasti Agfa, kun on mennyt noin punertavaksi.

Kävelimme muutaman kilometrin lenkin ja söimme kumpikin omia eväitämme kalliolla. Aurinko paistoi ja kun tuuli hiipui, oli ihanan lämmin.

Sain ystävättäreltäni hyviä vinkkejä novelleihini. Sitä itse tulee melkein sokeaksi  omalle tekstilleen. On niin hyvä, että joku muukin lukee. Kylläpä tuli hyvä olo!

Sitten vielä kiersin pojan perheen kautta, vein leivonnaisia ja pääsiäisterveisiä. Näin lapsenlapsetkin, kaukaa. Mutta juttelimme hetken iloisina. Hyvä olo sen kun täydentyi. Miten suurta onnea onkaan, kun taas joskus tulevaisuudessa saa olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa!

Olen lukenut Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti ja Pekka Hiltusen Sysipimeää.

Katso Luettua.

Sinivuokot sykähdyttävät joka kevät, kun puut ovat lehdettömiä ja vuokot työntävät siniset kukkansa kuivan karikkeen joukosta. Näitä kaipasin Lapissa niin että aivan koski.

 

Novellimankeli koronan aikaan

Koronaeristys jatkuu kolmatta viikkoa. Eilen ilmoitettiin, että jatkuu toukokuun puoliväliin asti. Kunpa pääsisivätkin oppilaat ja koulujen henkilökunta lopettamaan lukuvuoden yhdessä kasvokkain!

Ihmetystä ovat  herättäneet eri koulujen erilaiset käytännöt. Jotkut opettajat laittavat Wilmaan viikon työt ja oppilaat jäävät yksin tekemään niitä. Tällöin ei kylläkään toteudu oppilaan oikeus saada opetusta. Moni oppilas tulee putoamaan kelkasta, noin kuvainnollisesti.

Jotkut opettajat pitävät yhteisen nettitunnin (tai sen osan) oppilaiden kanssa, opettavat asian ja antavat tehtävät. Jos on tarpeen, puhelimitse vielä neuvontaa. Session lopuksi vielä vuorotellen oppilaat kertovat vitsin. 🙂

Minua ovat tilastot aina kiinnostaneet. Nytkin olen seurannut päivittäin eri maiden tartuntamääriä ja ikäviä kuolleiden määriä. Tähän keskiviikkoon mennessä koko maailmassa on todettu 860 000 tartuntaa ja menehtyneitä on 42 000, joista Euroopassa 30 000.  Suomi ei tässä tilastossa ole huippumaiden joukossa, kun katsotaan sairastuneiden määriä. Päin vastoin, näyttää, että täällä tauti etenee aika maltillisesti. Tähän päivään mennessä Suomessa on ollut 17 kuollutta ja 1446 todettua tartuntaa.

Eri maat ovat suhtautuneet asiaan eri tavoilla, mitkä kertovat maiden kulttuurien erilaisuudesta. Etelä-Korea on testannut paljon eikä sairastuneita ole kauhean paljoa, 9 600, kuolleita 160. Kiinassa noin 90 000 tartuntaa, kuolleita 3 300. Yhdysvallat Trumpin suulla ei ottanut tautia tosissaan ja nyt on kolmantena tartuntamäärissä, 164 000/ 3 200 kuollutta.

Italiassa ja Espanjassa on kauhea tilanne, kummassakin noin 100 000 tartuntaa ja kuolleita päivittän yli 800, yhteensä 10 – 11 000 eli 10 %. Miten ne ehtivät haudata kaikki kuolleet… Ja ihmispolot, kuolevat yksinään ilman läheisiä tautivuoteen reunalla…

Satuin näkemään maaliskuun alussa Italiasta uutispätkän, jossa nainen noitui junalaiturilla koko matkustusrajoitusta: hevonkukkua! Olisi mielenkiintoista tietää, mitä naiselle nyt kuuluu. Hän oli lähdössä Lombardian alueelta Etelä-Italiaan.

Ruotsi on oma lukunsa. Siellä halutaan elää mahdollisimman normaalia elämää ja luotetaan ihmisten omatoimisuuteen viruksen torjunnassa. Koulut toimivat eikä ole liikkumisrajoituksia. Alkuviikosta tosin kielsivät yli 50 henkilön yleisötapahtumat, ennen luku oli 500. Tartuntoja on nyt kolminkertainen määrä Suomeen verrattuna, noin 5000 ja kuolleita 15-kertainen määrä, 239.

Skavlan -keskusteluohjelmassa Fredrik Skavlan oli matkustanut Norjasta Tukholmaan keskustelemaan tilanteesta. Paikalle oli raahattu Göteborgista bakterologian professori, joka kyllä oli halunnut, että hänelle ostetaan junaan seitsemän paikkalippua, jottei joudu kenenkään viereen. Oli sitten saanut olla yksin junavaunussa. Tämä asiantuntija lyttäsi käsienpesun aivan tarpeettomana, se ei kuulemma estä yhtään mitään. Hänen lausuntonsa olivat huumorilla sävytettyjä. Eli ei hätää, ei tarvitse huolestua. Siis tätä mieltä on bakterologian professori.

Ohjelmassa oli kylläkin aviopari, jonka kolme lukiolaista kävivät koulua netin välityksellä, mutta mielestäni Ruotsissa kouluja ei ole suljettu.

No, besserwissereitä ja jälkiviisautta tulee pursuamaan joka puolella kun tämä ruljanssi on ohi ja jo ruljanssin aikanakin. 😉 On helppo osoittaa, ketkä tekivät väärin.

Itse olen levollisella mielellä poliitikkojen ja viranomaisten toimien suhteen. Tunnen olevani turvassa. Ja miten sielua syleileekään näky nuorista naisista kertomassa rivissä epidemian torjunnasta. Hyvä naiset, hyvä suomalainen koulutusjärjestelmä!

Viime viikon lopulla oli muutama lämmin aurinkoinen päivä. Aloitin pihatyöt. Haravoin kukkapenkkien päältä kuivat lehdet, jotka syksyllä olin sinne laittanut perennoja suojaamaan. Tuuli vaan yritti tehdä kiusaa levittämällä lehtiä mielensä mukaan. Seuraavana päivänä siivosin ison etukukkapenkin. Kuivat kasvinosat pois. Kukkapenkeistä paljastui varhaista kasvua. Ilostuin valtavasti nähdessäni sinistä ja valkoista, krookuksen ja jouluruusun monet kukat.

Vain yksi on enää jäljellä. Ensimmäisenä syksynä tässä talossa istutin krookusten sipuleita. Ne kukkivat aikansa, alkoivat siirtyillä ja nyt tämä yksi löytyi tuijan alta.
Jouluruusu oli uusi tuttavuus kymmenen vuotta sitten, kun näin sen puutarhamessuilla. Epäröin sen istuttamista ulos, mutta niin vaan se on levinnyt ja kevät keväältä kukkia tulee enemmän.

Maanantaina Novellimankeli kokoontui keskustelemaan messengerin kautta. Kuvaa emme laittaneet näkyviin kuin ihan lopussa loppuvilkutuksiin, mutta ääni kuului hyvin ja keskustelu sujui hienosti tällä uudella menetelmällä. Yksi jäsen, jolla oli teknisiä vaikeuksia tietokoneen kanssa, oli puhelimessa ja kaiuttimen kanssa otti osaa keskusteluun. Teimme mekin ison digiloikan.

Yli kolme tuntia puimme novellikokoelmaamme. Tekstit ovat nyt koossa, vielä pientä viilausta ja kahden viikon päästä alkaa taitto.

Paljon on vielä sovittavaa, kannen kuvasta alkaen. Mutta painotarjouksen aiomme pyytää ennen kesää ja lokakuussa on julkistamistilaisuus. On tulossa hyvää todella monipuolista lukemista jouluksi!

Kasveilla on oma salattu eämänsä. Ennen joulua yritin saada amarylliksien sipulit työntämään kukkanuppuja. Otin selvää, että sipuleita pitää alkaa kastella. No, jouluksi ei mitään tapahtunut, mutta joulun jälkeen olen lähimpään sipuliin kaatanut ylimääräisiä vesitilkkasia, ja katso, sieltähän kukkanuppu alkoi nousta. Se teki 60 cm korkean varren, jonka päähän valkoiset kukat alkavat avautua. Katkaisin varren maljakkoon, ei se pysynyt pystyssä muuten.

 

Korona kolisee

Viikon aikana on tapahtunut jotain aivan poikkeuksellista. Pienen pieni virus on ottanut niskalenkin ihmisten luomasta maailmanlaajuisesta yhteisöstä. Biologisesta näkökulmasta virus voi hävittää vaikka koko lajin. Vaikkei ihminen sitä usko.

Vaikea on yksittäisen ihmisen käsittää sitä, ettei saisi mennä minnekään, tavata ketään, koskea mihinkään. Ei oikein osaa pelätä sellaista, mitä ei näe.

Onhan näitä tapahtunut aikaisemminkin, ihmiskunnan pullonkauloja, jolloin vain pieni osa ihmisistä on jäänyt eloon.  Erona nykytilanteeseen on, että nyt meillä on kehittynyt lääketiede, tiedonvälitys ja digitalisaatio.

Koronavirus siis siirtyy eläimistä ihmiseen. Tautipesäkkeinä on pidetty toreja, joilla myydään villieläimiä. Tällöin taustalla on taloudellinen edun tavoittelu, joka näyttää kuuluvan ihmisluontoon voimakkaasti. Ehkä se jossain vaiheessa on ollut elossa pysymisen edellytys, mutta nyt kääntyy itseään – ja muita – vastaan. Yrittäväthän nyt jotkut hyötyä tilanteesta myymällä käsidesinä tuulilasinpesunesteestä tehtyjä sotkuja. Tai tulevat oven taakse muka tekemään virustestejä maksua vastaan. Ynnä muuta ynnä muuta.

Minun elämääni tämä ei nyt niin kovasti tuo muutoksia, kun olen ollut kaksi kuukautta vaan kotona. Polvet alkavat kyllä olla päivä päivältä paremmassa kunnossa, jolloin liikkuminen kodin ulkopuolella voisi lisääntyä.

Maanantaina kävin fysioterapiassa saamassa rohkaisua (polvet taipuvat jo tarpeeksi) ja samalla reissulla kävin kirjastossa, jätepisteellä, apteekissa ja kolmessa kaupassa. Eli oli sitten kaapit täynnä tarvikkeita, kun kerrottiin maan siirtyvän valmiustilaan.

Parempi puolisko on Lapissa hiihtämässä, joten päivät kuluvat hissutellen villasukissa ja uutisia kuunnellen. Lapsenlapsia en ole tavannut fyysisesti tammikuun jälkeen kuin kaksi kertaa ja videoyhteyden mukaan ovat kasvaneet aika lailla. Joka päivä vaihdetaan kuulumisia läheisten kanssa.

Tomaatintaimia hoitelen, suihkuttelen ja koulin pari  päivää sitten niitä omiin kasvupurkkeihinsa kasvamaan. Noin 100 tainta eli liikaa, kun itse tarvitsen 12, mutta jakelen niitä sitten tarvitseville. En millään raski heittää niitä ylimääräisiä itäneitä roskikseen. Nyt on kuitenkin osa pakko…

Siellä he ovat kasvunsa alussa.

Lauantaina näkyivät ensimmäiset kasvulehtien nystyrät häränsydäntomaateissa (portugalilainen perinnetomaatti) ja maanantaina punaisissa pyöreissä, jotka näyttävät olevan tänä vuonna omista siemenistä nopeakasvuisimpia. Muita lajikkeita ovat keltaiset ja mustat pyöreät sekä pitkulaiset punaiset. Kaikki ovat pieniä kirsikkatomaatteja, koska isot lajikkeet eivät ehdi valmistua. Kesästä kun ei tiedä. Häränsydäntomaateista en tiedä vielä kokoa.

Isot sirkkalehdet yhteyttävät voimaa ja niinpä kasvulehdet pomppaavat näkyviin

Kouluasiat tietenkin kiinnostavat ja sain kuulumisia, miten uusi etäopetus digitaalisesti onnistuu. Ehkä tästä jotain uutta seuraa, kun on pakko suunnata luovuutta uusiin toimintatapoihin. Näin sitten yöllä painajaista, että jouduin kylmiltäni luokan eteen ja yritin muistaa mitä maantiedossa yseille opetetaan. Kovin se oli työlästä, tilanteen hallinnan säilyttäminen siinä unessa. Tämä hallinta-asia muuten toistuu kaikissa kouluun liittyvissä painajaisissani.

Toivon myös, että työnantajat mahdollistavat etätyön teon myös virusaallon loputtua. Miten paljon säästyykään luonnonvaroja, kun ei tarvitse mennä työpaikalle tekemään sitä, mikä voi  tehdä kotona.

Käyn päivittäin kävelemässä. Meidän kylänraitilla ei tarvitse pelätä ihmiskontakteja. Perjantaina ilostuin aivan valtavasti, kun pellolla näkyi valkoisia liikkuvia möykkyjä. Siellä oli 11 joutsenta! Äsken joessa kellui kolme sinisorsaa. Aika nopeaa vauhtia näytti virta vievän niitä alajuoksua kohti. Joku oli löytänyt jo leskenlehden, meidän ojanpenkassa on nuppuja. Sinivuokkojakin jotkut ovat löytäneet, mutta omassa kukkapenkissäni ne ovat vasta nupulla.

Kevät siis etenee joka tapauksessa. Löytäkäämme iloa pienistä asioista. Tuoksuvasta tuulenvirreestä, auringon pomppaamisesta pilvien takaa häikäisemään, naapurin kissan nopeasta vilkaisusta ja paosta, virustako se pelkäsi vai minua, kontaktia kumminkin. Lintujen yltyvästä sirkutuksesta. Ison tien hiljaisuudesta, ennen siellä meni jatkuva autovirta. Eilen koko kävelyn aikana vain viisi autoa.

Jospa näen jousenet uudelleen. No mutta. Ulkona on sakea lumipyry! 😮 Maa meni valkoiseksi! Ja hetken päästä taas aurinkoa.

Vielä yksi huomio. Jos siirrymme yhä enemmän käyttämään sähköisiä vempeleitä, riittääkö kapasiteetti, sähkö jne? Nyt ainakin on jotain häikkää, kuvien saanti tähän juttuun jumittui lauantaina. Sähköpostit jäävät jonnekin matkalle…

On kulunut pari päivää äskeisen kirjoittamisesta. Sähköposti todella takkuaa, en tiedä mikä on vialla. Kylällä on ollut sähkökatkojakin.

Sunnuntaina aurinko paistoi täydeltä terältä. Hyppäsin – tai oikeammin vääntäydyin – autoon ja ajoin mielimetsääni. Taskuun varasin pienen pussin,  jos vaikka jotain löydän. En muuten löytänyt.

Ilman lämpötila laski heti, kun tuli varjoa, jossa maata peitti valkoinen muru,  ei styroksia vaan pieniä rakeita. Kaunista!

Varjopaikoissa maa oli vielä peittyneenä yöllä sataneeseen lumeen. Pyöreitä rakeita.

Polkua pitkin oli hyvä kulkea. Kävelysauvojen käyttö oli paikoittain  hankalaa. Metsä oli aivan hiljainen, ei linnun laulua, vain tuuli välillä humahteli puiden latvoissa. Sitten kohahdus ja polulla tuli vastaan rouva kahden koiransa  kanssa. Olen heidät nähnyt kerran aikaisemminkin siellä, monta vuotta sitten. Vaihdoimme muutaman sanan ja ohitimme. Ei kyllä ollut kahta metriä väliä, miten sitä ei muistanutkaan.

Käännyin polulta tehdäkseni lenkin. Ja polku katosi. Etsin painaumia ja auringosta päättelin oikeaa suuntaa. Löytyi peurojen tekemiä kulku-uria, joita etenin. Välillä ne katosivat tyystin. Tulin hakkuuaukean reunaan. Jopas  jotain. Muistelin alueen karttaa ja päättelin tien olevan hakkuuaukean toisella puolella. Toinen vaihtoehto olisi ollut kääntyä takaisin. Niinpä lähdin ylittämään pitkulaista hakkuuaukeaa kapeimmasta kohdasta. Näillä uusilla polvilla. Maa oli onneksi kohmeessa ja jalansijat eivät pettäneet. Risukkoa, kaatuneita puita, vesilampareita, ylös alas ylös alas. Totesin taas kerran olevani pöhkö, lähteä nyt toipilaana risukkoon…

Mutta yli pääsin ja katso, siellä oli metsäkoneen kulku-ura, jota olin aikaisemmin etsinyt. Aurinko paistoi lämpimästi hakkuuaukean yli. Istahdin kannon nokkaan ja samalla murensin vuosikausia kannon päällä kasvaneen neulajäkälikön murusiksi. Ei se mitään, murusista kasvaa uusi jäkälikkö. Otin rillit päästä, suljin silmät, ojensin kasvoni aurinkoa kohti. Lämpö helli poskiani, siveli leukaani, sai silmäluomien taakse punaisen hohteen. Tuuli löyhytteli hiuksiani. Ai ihanuutta! Pääsin hakkuujätteiden yli ja polvet kesti!

Sitten lähdin liikkeelle ja huomasin pipon puuttuvan. Ei sitä näkynyt missään. Olin sen laittanut jo ennen hakkuuaukeaa taskuun. Sinne se jäi. Onneksi kännykkä ja autonavaimet olivat tallella. Niitä olisi ollut pakko lähteä hakemaan…

Tuonne jonnekin piponi putosi. Saa sinne jäädä.

Pääsin sitten hyviä polkuja pitkin autolle. Kotona lämmitin saunan, saunoin antaumuksella ja vaihdoin puhtaat lakanat. Oi ihanuutta! Jalatkaan eivät tulleet mitenkään erikoisen kipeiksi.

Lauantaina laitoin facebookiin nuoruudenkuvani, siellä kun on sellainen villitys nyt. Kuva herätti aikamoista huomiota. Katselin itsekin kuvaa uusin silmin. Kasvoissa oli vielä viatonta pyöreyttä. Nyt kun tiedän, mitä seuraavina vuosina tapahtui,  vaivuin yhä syvemmälle pohdintaan omista valinnoistani ja niiden seurauksista. Perjantai -keskusteluohjelmassa puhuttiin geenien vaikutuksesta ihmisen elämään. Puolet ja puolet, sanoi tutkija. Geenit ajavat tietynlaiseen käytökseen, mutta valintoja teemme me itse. Ei ole nuoruus helppoa aikaa. Mutta kuvan ottamispäivänä tapasin tytön, josta tuli elinikäinen ystäväni. Ainakin yksi superhyvä valinta.

Vuoden 1968 helluntaina otimme aurinkoa mummolassa Pyhäjärven rannalla veljieni ja serkun kanssa. Illalla menimme Eenokille, missä soitti Pentti Oskari Kangas ja tutustuin lavan edessä tyttöön, josta tuli elinikäinen ystäväni 😉

Olen lukenut Tove Janssonin Bulevardi – ja muita kertomuksia.

Katso Luettua -sivu.

Luontoa, kirjoittamisia, kulttuuria, käsitöitä, matkoja……