Lähimatkailua – Somerolla

Oli ihana päästä valmiiksi suunnitellulle matkalle mukaan. Sitä on elämänsä aikana järjestänyt niin paljon kaikenlaista, että tietää miten paljon työtä reissut vaativat. Nyt sai vaan nauttia.

Somerolle oli lyhyt matka, alle tunnin. Kymppitieltä lähti etelään päin kiemurainen tie, 53 mutkaa, olen laskenut uimahallireissujen yhteydessä, silloin kun Loimaan uimahalli oli remontissa pitkään. Mutkatko olivat luoneet mieleeni kuvitelman Somerosta. Ja se keskusta, jossa olen ennenkin käynyt ja ihmetellyt kaupunki-nimitystä. Kaukana kaupungista, olin ajatellut.

Ensiksi menimme Hovilan kartanoon. Esittelijänä oli Arja Torkkomäki, joka on alenevassa polvessa kartanoon liittyvää sukua. Hän kertoi antaumuksella talon historiasta, siellä eläneistä ihmisistä, heidän kohtaloistaan ja vaikutuksistaan taloon. Hänen oma suhteensa kartanoon, sen kunnostamiseen, hankittuihin esineisiin ja rakkaudesta vanhaan oli mielenkiintoista ja kunnioitusta  herättävää.

Kuuntelemme Arja Torkkomäen esitystä. En kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen
Taidokas!
Kauneus on yksityiskohdissa.
Hovilan pakarin leipävarras. Muistanpa lapsuudestani Jalavanrannan tuvan katossa olleen leipävartaan. Leipä oli niin kovaa, etteivät hampaani pystyneet siitä palaa puraisemaan. Niinpä imeskelin.

Hovilan kartanon vintin ylisillä oli näyttely 50-luvusta. Monta tuttua asiaa!

Lapsuuteni vauvanvaunut.

Kartanoita näytettiin sitten monia muitakin. Niihin ei päässyt sisälle,  mutta tieltä ihmettelimme komeita rakennuksia ja pihoja, miten paljon niitä olikaan ja miten hyvin pidettyjä. Opas kertoi tarinan siitä, miksi Somerolla on niin paljon kartanoja: Venäjän tsaari tapatti kaikki aateliset, mutta alkoi katua ja päätti hankkia Ruotsista aatelisia takaisin Venäjälle. No, Someron kohdalla osa aatelisista putosi kyydistä ja asettui sinne.

Vierailimme myös Torppamuseossa. 1800-luku on museoissa hyvin edustettuna. Miten nykyaika tullaa esitettelemään museoissa? Ei varmaan perusteta kokonaisia museoita nykyiselle aikakaudella?

Härkätien varressa sijaitseva Torppamuseo kuvastaa 1800-luvun loppupuolen maalaiselämää. Torpan päärakennuksen lisäksi museo koostuu kahdestatoista 1700- ja 1800-luvun rakennuksesta, jotka on siirretty Somerolta ja lähipitäjistä. Vihkiäiset pidettiin 19.8.1956.
Päreitä. Katoavaa kansanperinnettä? Onko tulevaisuudessa osaajia?
Kävimme myös kirkossa. Sakastin ikivanhassa kaapissa oli kaunis sarana.
Katja Aarikan Someron kirkkoon suunnittelema ja toteuttama hääryijy. Kaunis! Katja Aarikan töistä oli myös museo. Siellä oli esineitä, joita löytyy meidänkin kaapista. En tiennyt niiden olevan Aarikan suunnittelemia.

Uutta oli myös, että Someron läpi kulkee Paimionjoki. En ollut sitä aikaisemmin hahmottanut. Soraharjut olin tiennyt, somerohan tarkoittaa sorakkoa.

Pitkin päivää toistuivat suomalaiseen kulttuurielämään liittyvät suurhahmot: Unto Mononen, Rauli Baddig Somerjoki, Katja Aarikka, Kai Linnilä, Kaari Utrio, Mauri Antero Numminen. Eipä ole moneenkaan pieneen kuntaan liitettävissä näin montaa kansakunnan kaapin päälle ulottunutta henkilöä. Vähitellen tajuntaan tunteutui, että jotain erinomaista on Somerossa. Vai sanotaanko Somerolla, en tiedä.

Opas kertoi omasta kouluajastaan ja siitä, miten heitä kannustettiin toteuttamaan itseään. Tämä kannustus on jalostunut oppilaissa, vapauttanut heidät toteuttamaan lahjakkuuttaan ja luomaan aivan uutta suomalaiseen kulttuurielämään.

Kierroksen kestäessä tein myös huomion, että kaikkialla oli paljon isoja vanhoja puita. Ne ovat minun mielenmaisemassani sivistyksen mitta.

Seuraavana päivänä menin Loimaan uimahalliin. Järkytyin. Parkkialueen ja urheilukentän kaikki puut oli merkitty kaadettaviksi. MIKSI?

 

 

Vappumuisto vuodelta 1961

Äiti, äiti, vieraat tulevat jo”, Timo sanoi katsoen ulos. Niin tulivatkin. Vieraamme tulivat taksilla. Serkkuni Tuire, Pirjo ja Aki juoksivat meille. Aki meni veljeni luo ulos.
                   ”Hei, lähdetään kaupungille”, Pirjo kysyi minulta. ”Minä tulen mukaan!” sanoi Tuire. Pirjo ei häntä hyväksynyt ja tätini antoi Pirjolle rahaa, että hän saa ostaa Tuirelle lohdukkeeksi kaasuilmapallon. Kaupungilla oli paljon ihmisiä, ja ilmapalloja. Serkkuni osti ruusun itselleen ja sisarelleen vappuhuiskun. Katselimme palloja ja meidänkin alkoi tehdä mieli ilmapalloa. Lähdimme Yliopiston- ja Humalistonkadun kulmaan ja matkalla näin Anjan. Humps! Serkultani vietiin ruusu, tai ainakin aiottiin viedä, mutta se oli niin tiukassa, että se ei lähtenyt irti. Ostimme kumpikin ilmapallon. Serkkuni osti tumman ilmapallon ja minä aivan tavallisen kaasupallon. Kiersimme torin kaukaa ja tulimme puutorille ja Pirjo osti kaksi jäätelöä. Menimme penkille ja aloimme syödä jäätelöämme. Mutta kun Pirjo oli puolivälissä, olin minä saanut vaivaiset suklaakuoret syötyä. Kello oli 17. Serkkuni meni mammani luo ja minä kotiin.

Kotiin päästyäni katselimme Ville Vallattoman puuhia ja sen jälkeen, tietääkö isä todella kaiken tanssista. Felix ihmekissan jälkeen aikuiset joivat kahvia ja me lapset joimme simaa ja söimme tippaleipiä. Noin kahdeksan aikoihin lähdimme kaupungille. Siellä me saimme vappuruusun ja Timo sai pillin ja kaasuilmapallon, ja toiset pojat saivat markkinapallon. Aki osti itselleen ilmapallon. Se oli hauska ilmapallo, koska sen sisällä oli vielä toinen pallo. Räiskis! Timon ilmapallo meni rikki, mutta syy ei ollut hänen. Setäni tupakka oli osunut siihen. Hän lähti ilmapallomyyjän luo ja tuli takaisin tuoden mukanaan kolme ilmapalloa. Pikkuveljeni sai ne. Kohta setä kuitenkin meni takaisin myyjän luo, ja toi toiset kolme ilmapalloa, mutta ne olivat isompia kuin edelliset. Minäkin sain yhden. Sitten kuului takanani ääni: ”Anteeksi, mutta tämä on ryöstö!” Kauhuissani käännyin ja huomasin roiston, joka katseli minua. Se oli Kari. Hän oli saanut toivomansa naamarin. Sitten lähdimme linja-autolla kotiin. Katsoin vielä pala-pelin, vaikka se tuli niin myöhään, mutta huomennahan saa nukkua vaikka kuinka kauan. Kun menin nukkumaan, nukuin heti, enkä osannut aavistaakaan, että huomenna ajelisin Leo-sedän volksfagenilla, ja kun meille oli sattua auton kanssa vahinko, ja että kulkisimme ristiin serkkuni Pirjon kanssa ja että vappu on sitten vuoden 1961 osalta loppu.

Kauneinta metsässä

Usein on minusta tuntunut, ettei ollenkaan pitäisi nukkua ihanina, valoisina kesäöinä, jotka kirkkauttaan säteilevät ja silloin kastehelmet päilyvät heinikossa ja linnut laulavat. Silloin tuhlaamme uneen monet kauneimmat hetket elämästämme.

                          Aikomukseni oli kertoa, millaista oli aamulla metsässä. Siellä oli vihantaa ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviä pitelevästä hongasta, joka kerran toivoi pääsevänsä korkeaksi mastopuuksi, nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että hänestäkin muka voisi kasvaa puu, jos karsittaisiin oksat ja sidottaisiin paaluun.

                          Koivu oli kauniisti järjestänyt pitkät vihreät hiuksensa ja heilutti niitä vienossa aamutuulessa. Mutta leppä, joka seisoi aivan järven rannalla, katseli alinomaa kuvaansa veden tyvenestä kalvosta ja oli mielestään niin sinivihreä ja hurmaava, ettei kukaan voisi olla kauniimpi. Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja vapisi pelosta, että muka joku olisi häntä kauniimpi. Alinomaa hän vapisi, haapa parka. Vaikka hän oli pitkä ja vankka, oli hänellä arka sydän ja hauraat oksat.

                          Silloin tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienessä mökissä aivan lähellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena kesäaamuna, liittivät he kätensä ristiin ja sanoivat: ”Hyvä Jumala, miten metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala miten maailmasi on ihana!

Tämä teksti löytyi kansakoulun  kolmannen luokkani ainevihkosta. Olin 10 vuotta. Arvosanaa ei löytynyt.

Sitä ihmistä en unohda

Hän oli silloin 22-vuotias, ja minä olin 14 vuotta, ja me vietimme kesän yhdessä. Kesä oli sellainen, kuin se Turun saaristossa on. Oli tuulisia päiviä, jolloin meri velloi tummanharmaana ja pelottavana, ja pilvenriekaleet kiitivät kovaa vauhtia yläilmoissa. Puut kumisivat kumeasti ja etäisesti, ja näinä päivinä me pysyttelimme sisällä talossa, joka tuntui myös hämärältä ja kostealta. Pelasimme korttia ja luimme, ja levysoitin soitti muutamia levyjä. Ja hän vaelteli huoneissa päällään venynyt villapusero.

Sitten oli sellaisia häikäisevän kirkkaita päiviä, jolloin meri välkehti sinisenä ja ystävällisenä, ja me juoksentelimme uimapuvuissa ja otimme aurinkoa. Minä muistan aina sen Suomen kesän, jossa me olimme ja jonka aikana opin tämän naisen tuntemaan ja muistamaan hänet koko elämäni.

Hän oli minua 8 vuotta vanhempi, mutta hänen mielensä ja tapansa olivat pysyneet nuorekkaina tai sitten minä olin vähän pikkuvanha. Hän oli minulle toveri, ystävätär, liittolainen. Me olimme koko kesän yhdessä. Me pelkäsimme yöllä kummituksia, iltaisin pimeän vaaroja ja päivisin myrskyävää merta, jonka yli meidän piti soutaa päästäksemme huvilalta. Me ihailimme yhdessä kuuta, joka kellitteli elokuun taivaalla kuin tuore juusto. Me kerroimme elämämme toisillemme, ja hän oli hyvä kuuntelija. Hän oli todella elänyt myrskyisästi. Hän oli neljän vuoden aikana saanut niin paljon aikaan, kuin joku muu ihminen koko elämänsä aikana. Nyt hän oli aivan rauhallisesti koko kesän. ”Ehkä minä tulen vanhaksi, kun ajattelee, 23 vuotta pian”, sanoi hän.

Joskus hän oli laiska kuin vanha kissa, joka haluaa vain maata lämpimässä paikassa ja litkiä kermaa. Hän tosin makasi suunnattomassa nojatuolissa ja luki romaania. Sitten hän yhtäkkiä saattoi saada tarmonpuuskan ja ruveta siivoamaan koko taloa. Aamuisin hän nukkui kauan, hänen ennätyksensä oli puoli yhteen asti. Ja vastapainoksi illalla valvoimme kahteen. Mutta loppukesällä hän alkoi nousta aikaisin ja saada tarmonpuuskia useammin kuin alkukesästä.

Hänellä oli ilmiömäinen tapa kadottaa tavaroita. Kerran hän etsi korvanappiaan lähteäkseen kaupunkiin. Ja kun sanoin sen olevan saunan takan päällä, hän katsoi minua epäluuloisesti ja meni hakemaan sen sieltä.

 Niin se kesä meni. Joka päivä toi mukanaan jotain yllättävää hänestä. Hänen makunsa, mielimusiikkinsa, hänen tapansa upposivat mieleeni ja muodostivat siellä uuden katsontatavan kaikkeen.

Päivä päivältä aloin pitää hänestä aina vain enemmän, ja elokuun lopussa hän oli minulle hyvin läheinen. Olin niin tottunut hänen läheisyyteensä, että ero hänestä alkoi mielessäni tuntua kauhealta. Mutta säälimätön syksy tuli, ja erosimme eräänä perjantai-iltapäivänä. Minä itkin, ja hän itki. Minusta tuntui, aivan kuin joku ruumiinosa olisi riistetty pois. Soudin aivan kuin unessa lahden yli, ja samalla tuttu niemi katosi silmistäni, samalla katosi kesä. Ja samalla tuntui katoavan koko elämä.

Elin koko syksyn kaivaen häntä, ja vasta jouluna näin hänet. Mutta ympärillämme oli paljon ihmisiä, emmekä voineet jutella. Mutta vaikka olisimme olleet kahden kesken, tuskin minkään olisi enää ollut samanlaista. Hän kuului siihen kesään.

Sitten seuraavana kesänä vietin hänen kanssaan viikonlopun maalla. Emme silloinkaan olleet aivan kahden, mutta tunnelma oli läheinen.

Aina kun näen hänet televisiossa, tulee mieleeni tuo kesä, jota en ikinä unohda. Ja vaikken koskaan enää tapaisi häntä, juttelisi hänen kanssaan niin kuin silloin, hän on mielessäni ja pysyy siellä.

Edellä oleva teksti kouluaineeni Pyllissä eli Puolalan yhteislyseossa Turussa keskikoulun viidennellä luokalla eli 15-vuotiaana.

Arvosana 7 ( ½ sutattu yli). Palaute punaisella kynällä: Ei tunnu mukavalta, kun jää henkilöllisyys aivan avoimeksi. Vaikket nimeä mainitsisi, olisi selvitettävä miten olitte tutut, miten jouduitte viettämään yhdessä kesää.
Opettaja oli sama kuin Rouva Muttisen alennusmyynti -aineessa.

Sinä kesänä, 14-vuotiaana
Tapaamisemme kolmen vuoden kuluttua

Rouva Muttinen ja alennusmyynnit

Rouva Muttinen on eräs aivan tavallinen naisihminen, joka pitää vaatteista ja tietysti setelien kahinasta. Joulun jälkeen alkavat aina alennusmyynnit, senhän tietää jokainen. Mutta tänä vuonna rouva Muttinen oli tehnyt päätöksen, sillä hän oli päättänyt olla menemättä alennusmyynteihin, ja hän ajatteli olla kaikki päivät kotona hoitamassa lapsiaan.
                         Mutta sitten sattui, että eräs tuttavarouva maalta pyysi, että rouva Muttinen ostaisi hänelle puseron alennusmyynnistä. Rouva Muttisen täytyi siis mennä alennusmyyntiin. Hän ajatteli, että kun hän menee aivan ennen kello viittä, niin hän ei yksinkertaisesti ehdi ostamaan mitään turhaa.
                      Niinpä rouvamme lähti Lahtisen tavarataloon alennusmyyntiin. Siellä oli aika paljon ihmisiä, ja rouva Muttinen sai käyttää kyynärpäätaktiikkaa päästäkseen lähelle ostopöytää. Siellä oli kaksi rouvaa tappelemassa aivan ihastuttavasta ostoskassista. Rouvamme ehdotti kompromissiratkaisua, kun nämä kaksi rouvaa pyysivät häntä ratkaisemaan asian, ja rouva ratkaisi asian ottamalla laukun itse. Maksettuaan laukun hän lähti poispäin, mutta muisti sitten puseron, jota hän oli tullut ostamaan. Rouva Muttinen suunnisti vaateosastolle, ja siellä eräs myyjätär esitti hänelle puseroa, joka oli joulukiireessä likastunut edestä, ja se myytiin siksi alennuksella. Rouvamme osti sen ajattelematta, lähtisikö tahra pois. Rouvamme lähti edelleen ja näki erään myyntipöydän luona suuren naisjoukon, ja rouva Muttinen päätti ottaa selvää, mitä siellä myytiin. Siellä myytiin aitoja pukinnahkakäsineitä á 10 mk pari, ja rouvamme osti kaksi paria aikoen lahjoittaa niitä ystävilleen merkkipäivinä. Sitten hän näki puolihameita, joiden aikaisempi hinta oli ollut 45 mk ja alennettu hinta oli 15 mk, ja koska alennus oli 30 mk, päätti hän ostaa yhden. Sitten rouvamme osti vielä kengät, hartiahuivin ja sukat, syksyn muotiväriä.
                         Kotona rouva Muttinen tarkasteli tavaroitaan. Laukun hän oli saanut yhdeksällä markalla, entinen hinta oli 15 mk, joten voitto oli 6 mk. Tosin hän huomasi, että lukko oli rikki ja toinen sanka oli katkeamaisillaan. Puseron voitto oli 27 mk, ja sehän on paljon. Mutta pesussa puserossa ollut tahra ei lähtenyt, vaan levisi, ja pusero venyi joka suuntaan, mutta perheen teini-ikäinen tyttö hyväksyi sen ilomielin. Suurin pettymys oli pukinnahkakäsineiden kohdalla. Ne eivät mahtuneet kenenkään perheenjäsenen käteen, ja sormiosat olivat suhteettoman pienet. Mutta rouva Muttinen lohduttautui sillä, että voittoa oli 7 mk. Sekä hame että kengät olivat liian pienet rouvan mitoille, mutta tytär sanoi haluavansa ne, sillä hän sanoi menevänsä niillä naamiaisiin. Ja sukat olivat ainoat sopivat, vaikka ne olivat syksyn 1961 muotia. Herra Muttinen hakkasi kyllä päätään seinään kuultuaan ostoksista, mutta rouva Muttinen lohdutti häntä sillä, että  oltiinhan koko asiassa voitettu lähes 50 mk.

Tämä on keskikouluaineeni neljänneltä luokalta syksyllä 1964, koulu oli Pylli eli Puolalan yhteislyseo Turussa. Olin silloin 14-vuotias.
Arvosana aineesta oli 7-, ja huomautus tuli pilkkusäännöistä. Ne tuntuvat olleen kaikkea muuta tärkeämpiä asioita. Minun mielestäni aine on kekseliäästi ja humoristisesti kirjoitettu, mutta sisältö on kait ollut toisarvoinen asia. Tai ehkä olen vaan puolueellinen.

Kansakoulussa sai kolme arvosanaa: sisältö, oikeinkirjoitus ja puhtaaksikirjoitus, aine kun kirjoitettiin musteella korjattuna puhtaaksi. Se arvostelu tuntuu oikeudenmukaisemmalta. Huom. käytössä oli arvostelu, vasta 1970-luvun lopulla siirryttiin arviointiin. Olin silloin jo itse opettajana.

Omakuva 8-vuotiaana

Kahlausta, näiden päivien virrassa

Päivä päivältä hän eteni, raahusti suorastaan, poimi ne kuin helmet, välillä harmaat, välillä valon pilkahdukset, surun piikit vaimennettuina, niille ei anneta tilaa, hän pysähtyi, sulki silmänsä, käänsi kasvonsa kohti taivaan valoilmiötä, tunsi himmeän lämmön kasvoillaan. Kaikki katosi, ikuisuus oli siinä, siinä pienessä lämmössä.

On se siellä. Harson takana, kuitenkin, aika ylhäällä.  Säteet uppoavat pilvien muuriin, minulle tieto, on se siellä.
Kunnes, taivaan pisarat hakeutuvat toistensa luo, mikä verraton vetovoima, muhkuraa, pumpulia, ihailen pullistelua, hetken päästä ihan muualla, jos vitkastelen kameran kanssa
Oikukas tuuli kohtaa näkymättömiin jääneen, kuopanko, kieputtaa kiteitä fysiikan lakien mukaan, piilopaikka supille
Jossain kauempana, talven maassa, vuosisataisen tarkoituksenmukaisuuden luomat säilytystilat, kehystävät vaaran valkoiset haavat
Planeetat kohtasivat, Kuu kutsui Jupiterin ja Venuksen kylään, onpas lystiä, kertokaa kaikki, kohta lähdettävä avaruuden kosmiseen yksinäisyyteen, mutta nyt läheisyys, otapa kuva
Eräänä aamuna, sumusta nousivat mustat läikät kuin marimekkolehmän selästä, hän pysähtyi, mentäväkö takaisin, missä kamera, en viitsi, haen lehden, mutta näky ei poistunut mielen verkkokalvolta, päivällä vaisu kopio luonnon graafisesta piirroksesta
Hiljaa, numeroa tekemättä, päivän lämpö  juoksuttaa talven lumiolomuodon vesivauhtiin, alaspäin, vuosisataisiin ojiin, alaspäin, alaspäin, jään virkkaus, odottamaton osallistuja, ottakaa mukaan
Vesisade pesi nurmikot, Sarka-museon ikoninen maisema, aina erilainen, ”Tuulen veitsi viilsi pilven patjaan, siitä pursui auringon verta, kullanpunaista, putosi martoon maahan” koki Sirkkaseni kuusi vuotta sitten, mutta sanat kuin uudet
Jos jotain, niin se on tämä, äitivesi, aaltojen taukoamaton kohina, vaimennettuna, ne säteet, ne sisältävät punaisen, elämäni värin
Kevään kukka, vaatimaton ilo, kätketty salainen kuppi

Sukkia ja villapaita

 Olen kutonut. En osaa sanoa neulonut, koska neulominen on mielestäni neulan käyttöä. Niinpä kudon. Minulla on melkein aina kesken oleva kudin.

Monta vuotta sitten sain maakuntalapasten kuvia, mutta niitä en ole tehnyt, paitsi joitakin Lappiin liittyviä olen tehnyt.

Nyt syksyllä oli Yhteishyvä-lehdessä Pohjois-Savon maakuntasukkien ohje ja kun mieheni suku on sieltä syvästä Savosta, kudoinpa nämä sukat. Annoin ne sukulaismiehelle syntymäpäivälahjaksi.

Pohjois-Savon maakuntasukat. Muutin värejä vihreään, kun minulla ei ollut kahta ruskeaa

Sitten aloin hakea  muita ohjeita ja tässäpä niitä on valmiina:

Lapin maakuntasukat, on ne komeat! Pohje on aika kapea, ei ihan kaikille mahdu
Uudenmaan maakuntasukat, näitä tehdessä piti sovitella ja vähän purkaakin eikä oikein tullut vieläkään oikein.
Varsinais-Suomen maakuntasukat, näitä olen tehnyt kahdet.
Kainuun maakuntasukat, suunnittelija Sirkka Lukkari on Sotkamosta, ja minne on nyt erityistä kiinnostusta.
Pohjanmaan maakuntasukat. Näille taitaa olla käyttäjä.
Pohjois-Karjalan maakuntasukat, näille ei ole käyttäjää tiedossa, mutta ovat niin kauniit. Kuvio olisi pitänyt olla punaisella, mutta en löytänyt kaupoista oikeaa sävyä. Sukassa on mielenkiintoinen resorikuvio ja latvialainen köynnös. Niitä alan käyttää muissakin sukissa.
Rauhan puolesta -sukat. En löytänyt kaupasta Ukrainan värejä, kirkasta keltaista ja sinistä, joten olkoon nämä vaan yleisesti rauhasta.
Raitasukat omasta päästä. Novellikoukussa ei voinut tehdä kuviota, kun keskityin kuuntelemiseen. Ja muuten luin myös Novellimankelin Kuoriutumisia-kirjasta Kari Helinin Karlssonia.
Sukuun tuli uusi pieni vauva, tyttö, jolle lähtevät nämä junasukat.
Ystävän tutun vauvalle kudoin junasukat Vesisaaresta ostetusta langasta

Ennen joulua kudoin Rauma-kirjoneuleen Vesisaaresta ostamistani Rauma-langoista. Siitä tuli kaunis!

Rauma-neule, tehty Vesisaaresta KramStuasta ostetusta Rauma-langasta, jota saa myös Suomesta, mikä on  hyvä, koska jouduin hankkimaan lisää. Hinta oli muuten sama.
Pojantyttärelle kudoin samasta langasta kuin miniälle Strömsön villapaidan, siitä on ohjeet myös lapsien koossa.

Olen lukenut, katso Luettua-sivu

 Vladimir Nabokov: Väärin päin

Booth Anne: Pieniä ihmeitä

Rauma Iida: Hävitys – tapauskertomus

Litmanen Tanja: Aina omanne

Yläkerrassa oli yllätys:

Kaksi hehkuvaa kukkaa talven pimeydessä

Sydäntalvella – kansallisteatterissa

Tammikuun hämärinä päivinä kokoonnuimme Hyvösten sukulaisjoukolla pääkaupunkiin viikonlopuksi. Oli ihan juhlimisen aihettakin ja tapaamisemme oli melkeinpä täydellinen.

Matkalla teatteriin kävimme Oodissa, mistä avautui Kansalaistorille näkymä ja taustalla tulevaan näytelmään kiinteästi liittyvä Eduskunta

Kävimme teatterissa, suomalaisuuden ytimessä eli Kansallisteatterissa. Näytelmänä oli Ensimmäinen tasavalta.

En tiennyt esityksestä yhtään mitään etukäteen. Pelkkä nimi -tasavalta – kuullosti aika tylsältä, no joo, mennään vaan.

Mutta sain yllättyä. Näytelmä oli Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmä, siis Kansallisteatteri on perustettu vuonna 2022-150=1872 (piti ihan laskea).

Näytelmä perustui kokonaisuudessaan historiallisiin lähteisiin, avainhenkilöiden muistiinpanoihin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin sekä aikalaiskuvauksiin. Käsikirjoituksen tekijät olivat tehneet mahdottoman perusteellisen työn. Päällimmäiseksi nousi Suomen ensimmäisen presidentin Kaarlo Juhani Ståhlbergin asema ja toiminta näinä kuohuvina vuosikymmeninä noin sata vuotta sitten. Eikä voi kuin olla kiitollinen siitä työstä, jonka hän  ja monet muut ovat tehneet meidän – minunkin – hyväkseni. Ei edes tasavallan perustaminen ole ollut läpihuutojuttu. Esille tuli myös asioita, joista en tiennyt mitään esim. suunnitelmat hyökätä Pietariin 1920-luvun alussa…

Näytelmä käsitteli aiheitta, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi tietää. Kaikki tämä mitä meillä nyt on, ei ole itsestäänselvyys. Tämän hyvänolon, hyvinvointiyhteiskunnan, rauhan ja demokratian eteen on tehty työtä niin paljon, ettemme saa sitä koskaan tietää. Kun kipuilemme arkipäiväisten vastoinkäymistemme kanssa ja etsimme uutterasti syntipukkeja, olisi hyvä istahtaa alas, huokaista ja todeta, ettei tämä nyt niin merkityksellistä ole, omaa itsekkyyttäni, omaan napaan tuijottamistani ja kieltäytymistäni näkemään omaa osuuttani elämäni tilaan.

Myös katse tulevaisuuteen avartui. Vaikka nyt tuntuu, että meneillään olevat ongelmat (lajikato, sota, demokratian haasteet, digitalisaation odottamattomat vaikutukset, talouden perustan mureneminen) johtavat lopullisiin ratkaisuihin koko ihmiskunnan ja maapallon kannalta, ei se taida niin olla. Vaikeista ajoista on aikaisemminkin selvitty niin monia kertoja, päästy yli ja jos kokonaisuutta pystytään hahmottamaan, niin aina vaan parempaan suuntaan.

Teatteritaiteelle pitää antaa suuret taputukset. Käsikirjoituksen syvällisyyden lisäksi esille tulee nostaa lavastusten, näyttämöllisten ratkaisujen ja dramatisoinnin monimuotoisuus: lavastusten pelkistäminen, informatiivisuuden tiivistäminen, rönsyt pois. Hyvä on näyttelijöiden asettua näihin raameihin.

Ja se sukutapaaminen. Miten hyvältä tuntuukaan, kun voi olla ihan oma itsensä. Kun mukaan tulee myös nuorempaa sukupolvea, joka kumma kyllä alkaa lähestyä viittäkymmentä ikävuotta. Vastahan minä  täytin viisikymmentä… Kokemuksesta tiedän, että samalla lisääntyy kiinnostus omaa perimää kohtaan. Mistä minä olen tullut, mistä muodostunut. Ketkä ovat samanlaisia kuin minä.

Kävimme teatterin jälkeen syömässä ja iltaa istumassa Rautatieasemalla Olivia-ravintolassa, jonka paikalla oli aikaisemmin lipunmyyntitoimisto. Söimme Grade-aterian enkä sen jälkeen saanut itseäni taivutettua yhtään. Alkupalat, pizzat, pastat ja tiramisu sen tekivät, mutta kun oli niin hyvää!

Pastaa oli kahdenlaista, samoin pizzaa. Alkupaloja oli kolmea laatua. Sai syödä niin paljon kuin jaksoi ja mehän jaksoimme!
Kaiken päälle tiramisua ja kahvia
Hotellin ikkunasta avautui kaunis maisema Ruttopuistoon. Sieltä minulla on muistoja 1970-luvun lopulta, mutta enpä kerro!

Olen lukenut, katso Luettua-sivu

Rämö Satu: Hildur
Lehtolainen Leena: Joulupukin suudelma – jännittäviä joulutarinoita

Kesken on muuten Finlandiavoittaja Iida Rauman Hävitys

 

Olen lukenut vuodenvaihteessa

Ulkona maisema on vaihtanut asuaan täydellisestä talvesta tällaiseen ilmastonmuutostalveen. Joen vesi on parhaillaan nousemassa tulvakorkeuteen, kun lumet ovat sulaneet oikeastaan kaikki. Kaksi päivää on lisäksi satanut, eilen vettä ja tänään räntää.  Ylläoleva kuva on otettu muutama päivä sitten. Lunta ei ole nyt kuin ojien pohjilla ja kasojen pohjina. Mikä nyt onkaan mukavampaa kuin viettää pirttipäivää ja lukea.

Olen muuten ottanut viime aikoina kirjastosta lukemista uutuushyllystä. Ja hyviä ovat olleet, parhaimpana mielestäni  Petra Rautiaisen Meren muisti. Se antoi vihjeitä jopa omaan  kirjoitustyyliin, jos vielä jotain kirjoitan.

Lukemista odottavat vielä lahjoiksi saadut Iida Rauman Hävitys ja Satu Rämön Hildur.

Lista on marraskuun lopulta tammikuun puoleenväliin.
Elone Fiona: Tulit luokseni kutsumatta
Groff Lauren: Mestarinna
Hausman Romy: Lapsikulta
Schatz Roman: Kohtaus
Tuominen Ilona: Huutoon vastaa kaiku vain
Rautiainen Petra: Meren muisti
Mäenpää Heli: Etsii omaa ihmistä, 25 tarinaa rescuekoirista
Hyyti Pekka: Omantunnon kysymys
Hannah Kristin: Tomun ja tuulten maa
Pekkarinen Sofia: Elämänpeli
Vanhatalo Pauliina: Vastuulliset

Katso Luettua-sivu.

Ostin ilokseni uuden kukan: Kangaroo Paw eli kenguruntassu. Aivan uusi tuttavuus.

PS. Mitä yhtäläisyyttä huomaat näissä viidessä kirjassa? Kaikki ovat eri kuvittajien ja melkein kaikki eri kustantajien tekoa, mutta vaalea vihreä-vaalea turkoosi näyttää olevan päivän väri. 😉

Vastuulliset, Vanhatalo, PauliinaTomun ja tuulen maa, Hannah, KristinMeren muisti

Vuoden 2022 viimeisenä päivänä

Loppuu tämä kauhea vuosi, jonkalaista en osannut ollenkaan kuvitella tapahtuvaksi. Menneinä aikoina, joo, ehkä aivan toisella puolella maapalloa, joo, mutta ihan tuossa lähellä. Tietenkin Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun 24. päivänä.

Kolmen vuoden koronapandemia on hiipunut ja korona muuttunut normaalintyyliseksi sairaudeksi. Siitä siis on päästy ja mieli alkaa unohtaa ajan, jolloin yhteiskunta sulkeutui, liikkumista rajoitettiin ja kauppakassit toimitettiin ulko-ovelle. Lapsenlapsia tavattiin monen metrin etäisyydellä ulkona. Läheiset sairastuivat. Maskien käyttökin tuntuu unelta vaan. Korona on aiheuttanut tähän mennessä 660 miljoonan ihmisen sairastumisen ja 6,7 miljoonaa menehtynyt. Suomen luvut 1,4 milj. ja 7933.  Vuoden 2021 lopun luvut: 289 milj., 5,4 milj; 0,26 milj., 1564. Rokotusten ansiosta tänä vuonna sairastuneet eivät saaneet vakavaa tautimuotoa.

Mutta tuo Ukrainan ja Venäjän sota järkytti länsimaiden ihmisiä perusteellisesti. Toisen maailmansodan kokeneet ahdistuivat pahimmin, kun mieleen pulpahtelivat pommitukset ja evakkomatkat. Läheisten kuolemat. Me rauhan aikana eläneet aloimme tajuta konkreettisesti, mitä rauha merkitsee.

Sota aiheutti suuria odottamattomia vaikeuksia. Tavaroiden ja materiaalien saatavuusongelmat ovat aivan uutta. Hinnat ovat kohonneet ja toimitusajat pidentyneet. Inflaatio laukkaa, korot ovat nousseet. Pörssit liusuvat. Laskukausi.

Suurin vaikutus on energian tuotannossa. Venäjältä ei enää tule kaasua, sähköä tai öljyä.  Kuluttajat joutuvat maksamaan sähköstään moninkertaisesti entiseen verrattuna. Kyynisesti voisi todeta, että raha on hyvä konsultti. Nyt sähköä säästetään, turhia valoja sammutellaan, mietitään sähkön kuluttamisen ajankohtia. Kulutuksen jatkuva kasvu on taittunut ja sähkön käyttö on laskenut noin 10 prosenttia. Se on hyvä asia. Ja tuulivoimaloiden lisääntyminen (ja uusi ongelma esiin: runkolinjat eivät pysty kuljettamaan lisääntyviä enegiamääriä.)

Saimme onneksi valkean joulun. Vuodenvaihde onkin sitten toinen juttu, vettä sataa ja lumet taitaa sulaa kokonaan.

Yhtenä aamuna sota on kuitenkin loppunut. Kaikki sodat loppuvat, jopa 30-vuotinen sota tai sadan vuoden sota. Maailma ei ole sen jälkeen entisensä, vanhaan ei ole paluuta. Omavaraisuus lisääntyy kaikissa maissa ja riippuvuus muista pyritään poistamaan kokonaan. Se on takaisku kansainvälistymiselle, mutta tänä sodan aikana ystävät ovat kiinnittyneet toisiinsa entistä kiinteämmin. Se on hyvä asia. Suhteet Venäjään eivät palaudu entiselle tasolleen moneen sukupolveen, jos koskaan. Se on vahinko, koska kaikki venäläiset eivät ole ”pahoja”.

Omassa elämässä kaikki on suunnilleen ennallaan. Yksi vuosirengas lisää. Sanojen tyrehtyminen on huolestuttanut. Mutta samalla mieli askartelee aikaisemmin ideoiduissa tarinoissa. Ehkäpä eräänä päivänä laskiessani sormet näppäimille sanat ryöpsähtävät niitä kuvaamaan.

Pohjoistuuli kuorrutti talon jouluksi

Luontoa, kirjoittamisia, kulttuuria, käsitöitä, matkoja……