Näinä harmaista harmaimpina maaliskuun päivinä

Näinä harmaina tihkuisina vetisinä liukkaina maaliskuun päivinä ihmettelen kasvun ihmettä.

Pieniä pieniä me olemme, juuremme vasta yksi ohut lanka. Mutta kun tässä pörhistymme, hahtuvaiset hiusjuuremme levittäytyvät multaan – ja kas, kasvuvoima lisääntyy harppauksin.

Viikon kuluttua näkyy tänään ensimmäinen pieni nysty: kasvulehden alku.

Pieni nysty on alku vaikka metrin korkuiselle kasvulle.

Koulinta tuotti tuskaa: niin paljon jäi pikkuisia innokkaita taimia käyttämättä. Kaikkia kolmea laatua tuli koulituksi 15-16 tainta eli yhteensä niitä on kuusikymmentä. Enempää en saa mahtumaan ikkunalaudoille, kasvihuoneeseen kun saan vasta hyvässä lykyssä puolentoista kuukauden päästä. Osalle näistä toivon hyviä koteja, koska en tarvitse itse kuin 12, kolme kutakin laatua.

Mutta ne pikkuiset taimet saavat hyvät kodit. Vien eräälle opettajalle, joka laittaa oppilaidensa kanssa äitienpäivälahjat kasvamaan. Enpä tämän mieluisampaa kotia niille voi toivoa!

Kolmannen tanssin teksti on alkanut virrata. Olen lukenut ja opiskellut kuukausikaupalla taustatekstejä, jotka nyt ovat alkaneet syöttää tarinaani. Perusjuonihan on ollut valmiina neljä vuotta, mutta nyt pitää saada sitä tilkettä. Ja sitä on alkanut tulla.  Ihan en vielä ole päässyt kirjoittamisen hurmioon, mutta on se siellä pinnan alla puhkeamassa.

Myös Novellimankeliin olen tehnyt tekstejä. Olen käyttänyt monilla kirjoituskursseilla syntyneitä vanhoja käsikirjoituksiani, jotka ovat olleet yllättävän valmiita. Pientä mankelointia vaan.

Tämä viikko on ollut pirttiviikko tai oikeammin vinttiviikko, kun olen viihtynyt täällä kammiossani kirjoittamassa. Maanantaina tosin kävin pulikoimassa vesijumpassa ja vesijuoksussa. Samalla sain juoruta mankelikaverini kanssa. Ulkoaltaan vesi oli viisiasteista, yksi aste lämpimämpää kuin viimeksi. Täytyy sanoa, että ulkoaltaaseen menon miettiminen on rasittavampaa kuin sinne meno.

Mutta keskiviikkoilta oli ladattu täyteen, viisi tapahtumaa samaan aikaan: jooga, kirjallisuusilta, vaalistartti lausuntaesityksineen, kyläkeskiviikko ja voiton vienyt ilta lapsenlapsien kanssa. Riittiköhän noihin muihin  kävijöitä?

Ensimmäinen eduskuntavaalitentti oli torstaina. Välillä tuli sellainen olo, että ovat ottaneet jonkun vanhan nauhoituksen käyttöön. Niin samaa puhetta samoilta henkilöiltä. Kuinkahan monissa vaaleissa jauhetaan vielä sotesta?

Tein myös viisi vaalikonetestiä. Tulokset olivat jokaisesta aivan erilaisia. Sain tietää hesarin vaalikoneesta, että mielipiteeni ovat samanlaisia kuin Itsenäisyyden puolueen. Minkä? Seuraavina olivat tuntemattomat pienpuolueet, joista en tosiaan ole koskaan kuullut mitään. Iltasanomien, Turun sanomien ja Ylen testeistä tuli ihan eri ihmiset. Aloin kyllä vähän horjua mielessäni. Pitääkö vaihtaa puoluetta, kun se suosimani tuli vasta sijoilla 4-8. Mitä tästä pitää ajatella…

Valon määrä on sama kuin syyskuussa ja kaktus alkaa taas kukkia. Voi ihanuutta!

Äitini sanoi aina, että hyvin kukkiva kukka on hyvästä sydämestä annettu. Niin on tämäkin, kiitos rakas Liisa!

Sain luetuksi Guy de Maupassantin novellikokoelman Leikkivä lempi ja kuoleman varjo. Käypä Luettua -sivulla.

Uutiset tuovat suruviestiä Uuden Seelannin Christchurchin maalaiskaupungissa tapahtuneesta joukkoampumisesta. Mitä tästä voi sanoa, mikä saa ihmisen vihaamaan tuolla tavalla? Miksi on saatavilla aseita niin helposti?

Ranskassa mielenosoitukset ovat jatkuneet 18 lauantaita perä perää. Koska aallonpohja on saavutettu ja alkaa hyvien uutisten nousu?

Heikko signaali tästä noususta on eilinen nuorten ja lasten maailmanlaajuinen mielenosoitus ilmastonmuutoksen torjumisen puolesta. Tosin masentavaa on, että Loimaalla vain yksi oppilas osoitti mieltään ja sai tästä hyvästä Wilmaan merkinnän luvattomasta poissaolosta. 🙁

Lenkkejä hyvässä seurassa

Eilen piti tänne  kirjoitella, mutta kävin silmälääkärissä ja laitettiin mykiötä laajentavia tippoja silmiin. Niinpä en nähnyt mitään koko iltapäivänä. Aurinkolasit piti laittaa päähän, kun valoa tulvi verkkokalvolle niin paljon. Enkä pystynyt muuta kuin tekemään kävelylenkin. Huomasin, että päivittäiset tekemiseni ovat melkein kokonaan silmiä tarvitsevia: lukeminen, käsityöt, tietotekniikan käyttö. Otin sitten pitkästä aikaa kunnon päikkärit.

Hienoiselle päänsärylle tuli selitys. Etenkin vasemman silmän taitto-ominaisuudet olivat muuttuneet yli numeroa paremmiksi. Ällistyttävää on, että vielä 10 vuotta sitten silmissä oli viisi numeroa huonompi näkö. Nyt pärjään hyvin ilman lasejakin. Vanhenemisesta jotain hyötyä sittenkin, terveyden suhteen.

Kävin taas Turussa Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa. Se on kestosuosikkini. Siellä olen viettänyt satoja tunteja, etenkin opiskeluaikaan, kun kesällä 1974 luin ulkopuutarhatenttiin – kaikki ulkona kasvavat kasvit, nimet, latinalaiset nimet, paikat systematiikassa ja kasvupaikat sekä syksyllä sitten kasvihuoneiden kasvit. Ne tuntuivat helpommilta. Kasvihuoneet on sen jälkeen uusittu nykytekniikan mukaisiksi.

Kasvihuoneissa oli sammakkonäyttely. Terraarioissa oli mitä kummallisempia sammakoita. Kirkkaan keltaisen bongasimme heti, mutta muutamien lajien suojaväritys oli niin hyvä, että emme niitä löytäneet.

Kultanuolimyrkkysammakko on heimonsa ja samalla kaikkien selkärankaisten myrkyllisin eläin. Yhden sammakon myrkky riittää tappaamaan 10-20 aikuista ihmistä. Onneksi keltainen väri varoittaa muita tulemasta lähelle. Luulin ensin, että muoviahan se on, mutta se liikkui tuohon eteen poseeraamaan. Se elää luonnonvaraisena vain Kolumbian Cauca -laaksossa, Tyynenmeren rannalla. Elinympäristön muuttuminen uhkaa tätä pientä sammakkoa ja sen olemassaolo on vaarantunut.

Puutarhassa käynnin jälkeen ajoimme Saaronniemeen ja teimme kävelylenkin. Yllättäen meri oli vapaana jääkahleista. Laiturin luona isot jäälautat olivat tönineet toisiaan pyöreiksi. Laituri odotti kesäisiä veneitä ja  veneilijöitä, hiekkaranta auringonottajia ja harmaa merivesi uimareita. Heitä kyllä käy rannan saunasta pulahtelemassa ympäri vuoden. Sinisorsia oli ruokailemassa rannan tuntumassa. Ihmetytti, mitä syötävää ne oikein jäiden joukosta löysivät.

Luontoelämyksiä tällä viikolla on riittänyt. Kävin joen jäällä hiihtämässä ja yllätys yllätys, siellä oli myös loikkinut saukko! Olen nähnyt aikaisemminkin saukon jälkiä, mutta tämä oli aivan lähellä meidän rantaa. Yritin katsoa, minne se oikein oli mennyt, mutta en rohjennut seurata sen jälkiä keskelle jokea, joka aina jäätyy viimeisenä ja sulaa ensimmäisenä. Superkivaa, että saukko viihtyy näin lähellä meitä!

Loimijoen jäällä

Muuttolintuja on saapunut Saviseudulle viikontakaisen lämpöaallon houkuttelemina. Joutsenia on nähty monella suunnalla, pulmunen, huuhkaja ainaskin.

Maaliskuun toisena päivänä kylvin tomaatin siemeniä. Omista kasvatetuista (pyöreitä keltaisia, punaisia ja mustia) otin viime kesänä parhaita tomaatteja, levitin siemenet käsipaperin päälle, kuvasin ja säilytin ilmavassa laatikossa. Kun pitkulaiset olivat viime vuonna aivan mauttomia, ostin nyt Iisakssonin hyvin maukkaita pikkutomaatteja ja otin niistä siemeniä.

Nyt kylvin siis 2.3.2019 ja jo viiden päivän päästä ne olivat itäneet pannuhuoneessa. Parhaat alut oli punaisissa pyöreissä ja toisin  kuin viime vuonna, mustat olivat hyvin itäneet.

Perjantaina nostin ne verannan ikkunalaudalle ja jo seuraavana päivänä pienet sirkkalehdet olivat vihertyneet ja  kurottautuivat valoa kohti.  Odotan vielä pari päivää, jotta juuristot kehittyvät ja koulin ne omiin ruukkuihinsa. Miten tämä onkin joka kevät niin valtavan innostavaa! Ne kaikki lukijat, jotka haluavat sitten toukokuussa tomaatintaimia, voitte jo ilmoittautua.

Tässä taimia juuri pannuhuoneesta tuotuina. Seuraana päivänä yhä useammat siemenet olivat itäneet ja sirkkalehdet auenneet ja saaneet vihreää. Vasemmalla punaisia pyöreitä, jotka olivat tanakampia kuin muut – niiden koko oli muuten viime kesänä suurentunut, ei enää kirsikan kokoisia. Oikealla mustia, jotka olivat edelliskesänä hyvin maukkaita. Sisältävät muuten antosyanideja, samoja väriaineita kuin mustikoissa. Eli superterveellisiä.

Vielä täytyy  kertoa, että Kolmas tanssi -romaaniprojekti on edellyt roimasti. Mutta kerron siitä ensi kerralla lisää! 😉

Luin ensi kertaa Heidi Köngäksen romaanin, Dora Dora. Katso Luettua -sivu.

Nyt pääsin viimein L-kinoon, ensimmäinen elokuva kun näytettiin meidän Lapin matkan aikana. Elokuva oli The Rider. Katso Elokuvat -sivulta, mitä koin.

Echeveria kukassa

 

Kevätkö se siellä kolkuttelee

Lapin lumiset valkoiset talvipäivät taittuivat viikko sitten yhtäkkiä ruskeiksi tienvierushangiksi. Likaa, likaa, mitä kaikkea liikenteestä voikaan irrota ojanreunustoille!

Vesi alkoi liristä. Peltikatolta rymähtivät lumet sellaisella voimalla, että koko mökki tärähti ja minä säikähdin, kun olin parvella. Ja taas rymähdys. Seitakeron isot hirret taipuivat, rytisivät ja paukahtivat entisiin mittoihinsa. Aikaisempi huopakatto piti lumet yllään pitkään, sulamisvedet vain tekivät metrisiä jääpuikkoja riviin räystäälle. Nyt lumet lensivät peltikaton liukumäessä monen metrin päähän ja iskivät lapsenlapsen nikkaroiman lintulaudan päreiksi. Katsotaan lumien sulettua voiko sitä enää korjata.Lapin käynti oli lyhyt, mutta yhtä antoisa kuin aina. Ladulle menin joka päivä, paitsi kun kävimme Kemijärvellä kahtena päivänä. Yhtenä päivänä oli kova pakkanen. Ensin paleli sormia ja kun veri alkoi viimein kiertää sormissa, alkoi palella takapuolta ja takareisiä. Muutoin oli niin mukava hiihdellä omaa vauhtia.

Kulttuurikämpällä tapasin Hillan koulun lauluillassa entisen työkaverini Sarin. Emme ole tavanneet varmaan yli 10 vuoteen, satunnaisesti olemme olleet yhteydessä facebookissa. Niinpä oli antoisaa muistella yhteisiä työvuosia ja niiden tapahtumia. Päätimme, että kesällä tapaamme oikein kunnolla paremmalla ajalla. Näin vuosien välimatkan jälkeen ymmärtää monia asioita, joita silloin tapahtui.

Sari ja Pirkko, koulutoimistoajan työkaverit 1990-luvulta

Kotimatkalla vietin monta tuntia pohjoisessa asuvien lapsiemme kanssa. Nyyh! Lapsia on aina ikävä. Minne ne yhteiset vuodet vierivät, niin nopeaan…

Mirri ja Pöpö – viehkot kissaeläimet, joiden korvia ei tahdo saada kuvaan mukaan

Perjantaina kokoontui Novellimankeli. Meitä on nyt seitsemän innokasta mankeloijaa, Sirkka jäi pois.

Kolme tuntia hioimme käytäntöjä – tietotekniikan ihmeet ovat niin IHMEITÄ – luimme tekstejämme ja annoimme ja saimme hyviä kommentteja. Mankelointia, vertaispalautetta, vinkkejä, lukijapalautetta. Etenemme rauhallisesti ilman tiukkoja aikarajoja. Teemme mitä teemme, miltä tuntuu, mitä jaksamme ja ehdimme. Mutta jo näin alkuvaiheessa on syntynyt niin hyviä tekstejä, että kyllä tästä hyvä tulee. Ja niin erilaisia olemme, erilaisia tekstejä teemme – erilaisille lukijoille.

Kolmas tanssi -romaanini etenee koko ajan mukana. Luen kirjallisuutta, etsin tietoja. Olen ollut yhteydessä Kirkenesin Pikene på Broen -kulttuuriyhteisöön. Menen kesällä heidän residenssiinsä, tarkkaa aikaa ei ole vielä sovittu, tapaamaan heitä ja keskustelemaan yli rajojen tehtävästä kulttuuriyhteistyöstä ja  kirjoittamaan. Olen ollut myös yhteydessä Neidenin eli Njauddâmin Äʹvv -kolttamuseon johtajaan Honna Hovakseen, joka antoi hyviä vinkkejä kolttasaduista.

Kolttien talvikyläsäätiön sivuilla kerrotaan, että Katri Rauanjoki alkaa kirjoittaa kolttasaamelaisista kertovaa romaania. Ensin ajattelin, että no sitten minun ei tarvitsekaan kirjoittaa, mutta kun tutustuin hänen hankkeeseensa tarkemmin, voin todeta, että minulla on aivan erilainen juonihahmotelma. Otan yhteyttä Rauanjokeen ja kerron omasta hankkeestani. Tuskin nämä kilpailevat keskenään. Tämä vain osoittaa, että saamelaisuus kiinnostaa tänä päivänä suurta yleisöä.

Pian alan kirjoittaa.

Kudoin joutessani lapaset. Rintalan Annen valkoinen ja ruskea 100 % luomulampaan villalanka on ihanan pehmoista. Mallin olen kopsannut Väinö Tannerin Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta, I Kolttalappalaiset -kirjan kannessa olevasta kuvasta. Kuvio tehdään yleensä valkoisten lapasten ranteeseen, mutta venytin kuviota koko lapasen mittaan, jotta tulee lämpimämmät.

Matleena Fofanoffin mallin mukaan tehdyt lapaset

Kylvin tomaatinsiemenet, viime kesän omista tomaateista otetut pyöreät keltaiset, mustat ja punaiset. Pitkulaiset punaiset eivät viime kesänä olleet hyviä. Niinpä otin siemeniä kaupasta ostetuista mahdottoman hyvistä pitkulaisista. Viime vuonna keltaiset itivät kuudessa päivässä, mustat kuukaudessa. Saapi nähdä miten tänä vuonna käy. Olivat muuten istuttaneet keskiviikkona perunaa Rymättylässä, päivää aikaisemmin kuin viime vuonna… Kevät tulee taas, tänäkin vuonna.

Tulppaaniaika tuo hitaasti hiipivän lupauksen lisääntyvästä valosta ja lähestyvästä keväästä

Ja kevät vai. Ulkona pyryttää oikein kunnolla. Naapurin koivun latvassa istuu harakka pitkä pyrstö keinuen. Nyt se levitti siipensä ja lensi pois. Minne harakka menee lumisadetta pitämään? Entä yöksi nukkumaan? Lintulaudan yläpuolella olevasta lintupöntöstä tuli pikkuvarpunen. Sillä on oma talviasunto.

Talven maassa

Pilvet syleilevät Pyhätunturia. Kirkkaat valospotit ketjuttavat rinteiden reunoja. Laskettelijoita ei voi erottaa näin kauas, mutta lähemmäs hiihtäessä mustat pilkut siksakkaavat rinnettä alas. On etelän talvilomaviikko.

Lumi on valkoisista valkoisinta. Pehmeää, puhdasta ja kirkasta. Sitä ei ole tänä talvena paljon vaikka ehtiihän sitä vielä tuprutella. Taivas on harmaan peiton takana, se avaruus on siellä jossain. Kuitenkin häikäisee, välillä en erota mitään.  Aurinko ei luo varjoja, kaikki on tasaista, kuin pumpulissa liikkuisi.

Lumi on muuttanut maailman tasaisen valkoiseksi. Päässä keikahtaa kun valkoisuudesta ei saa otetta. Ainoastaan pienet varjot tuovat kolmiulotteisuutta.

Sukset luistavat pikkupakkasessa juuri vanhan rouvan arvon mukaisesti. Alamäessä en pelkää äkkinäisiä ladun mutkia, kun laskuvauhti on  niin verkkainen. Ylämäessä sukset eivät yhtäkkiä yllättäen lipsahda taaksepäin, kun nousen puolihaarakäyntiä ylös. Ei tule edes kunnolla hiki. Se on kai tämän iän siunaus, että ei enää tarvitse reuhtoa vaan etenen hitaasti lipuen. Arvokkaasti.

Paksun männyn runko pysäyttää minut. Minkä taideteoksen tuisku onkaan tehnyt vai onko joku käynyt tökkimässä pumpulia kaarnan päälle?

Lumipumpulia puun rungolla

Eilen tein lyhyen lenkin, tänään jo kaksinkertaisen. Kilometrejä on kertynyt kymmenen. Kait se on mummelille sopiva matka vaikka nuoremmille pieni leiskaus. Sport tracker luo hommaan kivaa lisäarvoa, vaikken mitään tavoitteita ole asettanutkaan.

Viime talvena Sporttipalvelusta hankkimani karvapohjasukset muuten ovat edelleen aivan loistavat!

Luin eilen ja tänään Minna Rytisalon Lempi -romaanin. Luettua -sivulla on kommenttini.

L-kino alkoi eilen, mutta minulta jäi nyt tämän viikon elokuva näkemättä.

Matka kotoa tänne oli pitkä. Oulussa vietimme kunnon tauon ja tapasimme ensi kertaa uuden Pöpö-kisulin.

Pikkuinen kissanpoika oli päässyt korkealle takan päälle ihan omin voimin.

Perheen muut kissat eivät ole olleet moksiskaan uudesta tulokkaasta. Tai oli ensin kierrelty ja kaarreltu, mutta pikkuista ei oltu höykytetty. Pikkuisen vatsa on sekaisin, mutta muutoin talo on otettu haltuun.

Bussa ja Mirri päivälevolla.

Bussa ja Mirri eivät viitsineet keskeyttää päiväuniaan meidän takia. Mirri teki tosin päivän tuijotukset, mutta Bussan keräasento oli niin makea, ettei siitä viitsi oieta.

Emännälle tuotiin sydämenlämmitin, Rintalan Annen luomuvillalangoista virkattu. Niistä langoista tulee aina täydellisiä kudelmia. Luonnolliset lampaiden villaturkkien värit sulautuvat aina yhteen.

Marttojen sydämenlämmitin. Ässänvääräkiekurat kulkevat pitkässä sivussa. Lämmitin voi lämmittää päätä, kaulaa, vyötäröä, rinnusta, mitä vaan keksii.

Alan tehdä 1000 palan palapeliä Helsingin torilta. Innostuin palapeleistä lapsenlasten kanssa. En taida kyllä saada valmiiksi viikon aikana, mutta seuraavat vieraat jatkakoot!

Lappiin käy tie

Huomenna auton nokka kääntyy pohjoiseen. Kellon ympäri siinä körötellään läpi lumisen Suomenmaan. Suksille aion yrittää sitten perillä. Ensin varovaisia pikkulenkkejä, mutta päivä päivältä yhä pitempiä. Näin on aikaisempinakin vuosina käynyt.

Taivas on vielä osin kirkas, vaakasuora vana päästää valoa siniharmaiden pilvipeittojen välistä. Päivä on selvästi pidentynyt. Puut huojuvat hiljalleen, tummat sihuetit hohtavat selväpiirteisinä sinivalkoisia raitoja vasten.

Syömään, ruoka jäähtyy, huutaa kokki alakerrasta. Lähden syömään, kirjoittelen sitten Lapissa lisää.

 

 

Tulppaaniaika

Kauppareissulla keltaiset tulppaanit loistivat auringon väreissä ja nyt kotona keräävät katseeni aina keittiöön mennessäni. Varma alkava kevään merkki Runebergin torttujen ohella.

Runebergin päivä pysyy paikoillaan vuodesta vuoteen, mutta laskiaista saa tänä vuonna odottaa maaliskuun puolelle ja pääsiäistä huhtikuun loppuun. Riittäneekö lunta Lapissa pääsiäisen viettäjille?

Savu tupruaa naapurin piipusta. Puut heiluvat kovassa etelätuulessa, joka toi meille lämpimän aallon – plussan puolella ollaan. Vettä sataa. Naapurin katolta lähti iso lumivyöry alas. Hyvä niin, sillä kattoja on romahdellut, ihan tuossa meidän lähelläkin kiviveistämöllä.

Hanget pehmenevät. Autolla pihalta lähtiessä pyörät uppoavat syvään sohjoon. Kolalle olisi taas töitä. Harmaa on ulkona päivän väri, onkohan kaksi kertaa  näkynyt aurinko tänä vuonna. Joelle on tullut ruskeaa vettä jään päälle, hiihtämään ei ole asiaa.

Kävin Kinemassa katsomassa Klaus Härön ohjaaman elokuvan  Tuntematon mestari.

Olipa mukava elokuvakokemus. Perinteistä kerrontaa, aika perinteinen tarina, tavallaan yllätyksetön, mutta tällaisia tarinoita on kiva katsoa. Ei tarvitse tuntea ällötyksen sekaista ahdistusta murhien ja ruumiiden pilkkomisten äärellä. Tietenkin tarinassa on myös pahis, niinkuin tahtoo olla oikeassa elämässäkin. Rahan ahneus saa pahikset toimimaan.

Näyttelijäsuoritykset olivat hyviä. Pääosan esittäjä Heikki Nousiainen oli myös Härön Postia pappi Jakobille -elokuvassa pääosassa. Nuori Amos Brotherus teki hyvän roolityön eikä muissakaan näyttelijöissä ole vikaa. Taitavaa työtä. Suosittelen.

Mieli siirtyy aina välillä tulevan kesän viljelyksiin. Milloin laitoinkaan viime vuonna tomaatin siemet itämään, olikohan se maaliskuu.  En siis vielä kaiva multapussia ja istutuslaatikoita esille. Nyt muistan, näin viime yönä unta multapussista, lattialle valui multaa…

Olen miettinyt viime viikot Kolmas tanssi -romaanisuunnitelmaani. Alitajunta on tehnyt koko ajan hiljaista työtään. Juoni on muhinut ja pintaan on pulpahdellut uusia käänteitä.

Eilen uutisissa ja tänään lehdissä kerrottiin, että Sodankylän Tankavaarasta on löytynyt Lapin ensimmäinen timantti. Emäkalliota aletaan etsiä.

Turun Sanomat  kertoi, että helmiä ja jalokiviä on etsitty Lapista jo 1600-luvulla. Tuohon aikaan ne olivat kultaa arvostetumpia ja himoitumpia. 1800-luvun lopulla maailmankuulu merenkulkija A. E. Nordenskiöld oli tutkimuksissaan mielestään havainnut pieniä timantteja Ivalojoelta ja Paatsjoelta keräämistään vaskausupista eli raskaita mineraaleja sisältävästä rikastusjäämästä. Löytöjä ei ole pystytty myöhemmin varmistamaan.

Kullanhuuhdonnan yhteydessä on aiemminkin löydetty jalokiviä pääasiassa Lemmenjoen alueelta: rubiini, safiiri, tähtikorundi (Lapin Tähti), jalozirkoni ja jalokrysoberylli. Jokainen niistä oli jalokivilaatuisena ensimmäinen Suomesta tavattu.

Sain tästä löydetystä timantista uuden vivahteen käsikirjoitukseen, etenkin kun Nordenskjöld oli löytänyt mielestään timantteja Paatsjoelta. Niitä siis saattaa siellä kirjan tapahtumapaikoilla olla odottamassa löytäjäänsä ihan oikeastikin.

Orkideat yllättivät. Kukkivat pimeimmän ajan väistyessä hitaasti kevättä kohti. Ällistystä herättävät erilaiset kukat, toiset vaaleammat, toisen tummemman violetit. Ovat samasta tuppasta jaetuista kasveista. Mutaatio?

Novellimankeli alkanut

Tammikuu on taittunut helmikuuksi. Onneksi, sillä kasvavan lumimäärän lisäksi kasaantui kaikenlaista harmia ja ikävää näiden pimeiden päivien täytteeksi. Elämä on joskus sellaista. Pitkään menee hyvin, melkein tapahtumattomat päivät seuraavat toisiaan. Ja sitten rysähtää oikein kunnolla monelta taholta ja alkaa pelätä seuraavaa päivää.

Nyt on sitten alkanut helmikuu. Lunta ennustavat lisää huomenissa, mutta jo eilen sain hyviä uutisia. Jospa tammikuussa olivat kaikki tämän vuoden surut ja pelot.

Helmikuu alkoi eilen kirjallisuuden merkeissä.

Runotuulen mankeloimaa -antologian kirjoittajat ovat siirtyneet pidemmän tekstin kirjoittamiseen ja perustaneet Novellimankelin. Porukka on sama, mutta on saatu kaksi uutta henkilöä mukaan. The more – the merrier!

Novellimankeliin kuuluvat – aakkosjärjestyksessä –  Kari Helin, Pirkko Hyvönen, Anna-Liisa Kastio, Sirkka Lukka, Pirjo Salmela, Virpi Pakkanen, Kerkko Vihava ja Maritta Västilä. Maritta on Kaarinasta ja me muut Loimaalta.

Tavoitteena on kirjoittaa novelleja sekä lähiympäristöön sijoittuen että vähän kauemmaksikin. Katto on korkealla ja seinät leveällä. Innokkaina odotamme mitä ryhmässä syntyy. Eilisen ensimmäisen tapaamisen jälkeen näyttää, että mielenkiintoisia kaaria on kehittymässä. Kun meitä on kahdeksan, on myös kahdeksanlaisia näkökulmia tämän maailman kummallisuuksiin.

Etenemme ilman paineita tai tiukkoja raameja, laveasti antaen luovuuden kukkia. Karkea tavoite on vuoden 2020 syksy. Jospa silloin voimme tarjota luettavaa pimenevän syksyn iltoihin.

Mankelointi muuten tarkoittaa sitä, että ryhmässä paneudumme toistemme teksteihin, annamme palautetta ja mankeloimme sanoja sekä virkkeitä paremmiksi, lyhyemmiksi, uusiksikin. Vertaispalautetta siis. Tietenkin kukin kirjoittaja päättää itse ottaako palautteen käyttöön vai ei.

Novellimankeli aloittamistunnelmissa 1.2.2019: Kerkko, Maritta, Kari, Pirkko, Virpi, Liisa ja Pirjo. Kuvasta puuttuu Sirkka

Sain luetuksi joululahjaksi saamani Yuval Noah Hararin 21 oppituntia maailman tilasta. Luettua -sivulla on kokemukseni kirjasta.

Elokuvakerhokin alkaa odotuksen jälkeen!
L-KINO (LOIMAA) OHJELMISTO KEVÄT 2019
Viimein alkaa L-kino tänä keväänä, tai talvihan vielä on. Elokuvakerhon kausikortti (sis. kaikki viisi elokuvaa) aikuisilta 20 €, opiskelijoilta ja työttömiltä 15 €. Kertalippu 7,5  € .  Kerhon ikäraja on 15 vuotta.
Esitykset maanantaisin klo 19.00.

MA 18.2. Shoplifters-perhesalaisuuksia 2h 01min
MA 4.3. The Rider 1h 44min
MA 18.3. Kohti valoa 1h 44min
MA 1.4. Suojelijat 2h 15min
MA 15.4. Fantastinen nainen 1h 44min

Kirjaston ympäriltä aiottiin kaataa 70 puuta. Kansalaiset kirjoittivat yleisönosastoon ja koppeihin niin runsaasti mielipiteitään kaatosuunnitelmista, että kaupunki pyörsi päätöksensä. Niinpä tämä puu sai jatkaa elämäänsä ja ihastuttaa graafisilla muodoillaan meitä vieläkin.

Näinä päivinä

Joka päivä teen lumitöitä. Kevyttä pakkaslunta on helppo pukata yhä ylemmäs kohoaviin kasoihin. Samalla teen huomioita naapurin kissan aamureiteistä. Se näyttää tekevän samat kierrokset. Lintulaudalla se käy jopa useamminkin, jälkiä on monissa jonoissa tai sitten asialla on ollut toisen naapurin kissakin.  Siis kaksi kissaa.

Lintulaudan kautta käy kissojen tie

Auton alla on koko lumipeite täynnä pieniä lintujen varpaanjälkiä. Siellä taitaa olla lämmintä automatkojen jälkeen tai lohkolämmittimen käytön aikana. Ja se sirkutus! Se on musiikkia korvilleni. Pakkasennätys oli muuten meillä -32 astetta maanantai-tiistaiyönä.

Katsekontakti tuijassa majailevan pikkuvarpusen kanssa

Sisällä vintin ikkunasta tuijottelimme toisiamme pitkään. Aurinko loi välkehtiviä läikkiä lumelle. Ei tämän hienompaa talvipäivää voi olla.

Meeting point

Marjaomenapuun (Malus baccata var. Manzuriata, Aarno Kasvin idästä tuoma puu) ympärillä tapahtuu öisin jotain kummaa. Rusakkojen bileet ilmeisesti. Jäljet lisääntyvät joka yö. Muu hanki on melkein koskematon.  Puuta ei ole kuitenkaan syöty. Se onkin täynnä teräviä okaita. Sain kesällä uuden jakauksen, kun ruohoa leikatessani menin oksien alta.

Mariza Palmroth Hittikavalkadissa Hirvihovissa 24.1.2019

Torstaina kävin Zata -naisten kanssa Hirvihovissa kuuntele-massa Hittikavalkadia. Se oli valmistettu monien tahojen yhteistyönä ja kertoo osaltaan Loimaalla niin helposta yhdessä tekemisestä, ja etenkin  kulttuuritekemisestä.

Ja kyllä Loimaalla on lahjakkaita nuoria ja vähän iäkkäämpiäkin muusikkoja! Esiintymässä oli useita erittäin hyviä laulajia. Housebandi oli myös erittäin ammattitaitoinen.

Hyviä laulajia oli siis useita, mutta kaiken huippu oli vain 15 -vuotias Mariza Palmroth, joka esitti Jenny Vartiaisen laulun ja käsittämättömän hienon version Adelen kappaleesta. Häntä voisi kuunnella kokonaisen konsertin verran! Toivottavasti sellainen tilaisuus vielä tulee.

Kävin myös elokuvissa katsomassa luontoelokuvan Ailo – pienen poron suuri seikkailu.

Elokuvaa oli kuvattu mm. Posiolla ja olinkin tunnistavinani tuttuja paikkoja, mm. tykkymetsät Sirviön eteläpuolella. Olen siellä käynyt itsekin kuvaamassa tykkypuita. Luontoelokuvia on aina hienoa katsoa. Ihmettelin, missä ovat saaneet kuvattua naalipoikuetta, jossa oli seitsemän pentua. Tietääkseni naali ei ole pesinyt Suomessa moneen kymmeneen vuoteen.

Samoin ahman ja suden metsästyskohtaukset olivat erikoisia. Niitä ei kovin usein elokuvissa näe. Etenkin kun niissä näytti juoksevan Ailu eli elokuvan päähenkilö.

Otin Vuotos -kirjani käteeni. Viime viikon julkaisuni jälkeen kirja on pyörinyt mielessäni. Luin joitakin sivuja ja taidan lukea kirjan kokonaan uudelleen.  Tähän loppuun laitan kirjavinkkaukseksi pätkän Vuotos -kirjasta. Käypä kirjastossa lainaamassa, ellei Sinulla sitä vielä ole.

17 Mettällä

Aurinko vaipui metsänrajaa kohti ja alkoi hämärtää. Nuotion hehku voimistui illan pimetessä. Koirat makasivat jalat nytkähdellen unissaan Heikin lähellä. Yksinäinen linnun huuto kajahti metsästä, toinen vastasi. Kauempana näkyi liikettä. Porotokka oli matkalla yöpymispaikalleen. Nuotio rätisi. Heikki lisäsi kuivan oksanpätkän, kipinät suhahtivat ylöspäin. Makkaran maku viipyi kitalaessa. Sinappihippunen sai nenän makunystyt kirahtamaan.
-Onkohan kohvia vielä, Heikki puheli itsekseen. Luikku kohotti päätään, pudotti poskensa sitten maahan, kaikki kunnossa.
Tuulenvire toi etelästä terveiset. Heikin mieli täyttyi surumielisyydellä. Auringonlasku, metsä, tuuli, kaipuu, salojen laajat tuntemattomuudet, kaiho. Heikki nielaisi palan kurkustaan. Onni voi olla näin surullista.

Lappi minussa

NÄMÄ MINÄ ANTAISIN

Minussa on
tämä kapustarinnan ikävä
alakuloisella jängällä
surullisena iltana
kesän mentyä.

Minussa on minulla
nämä kuusien silhuetit,
jäniksen mietteliäät jäljet lumella,
ketun määrätietoinen juoksu,
riekon sukkajalka-askeleet.

Minulla on minussa
sitkeä itsepintainen odotus
päivättömänä aikana
ja avara riemu aurinkoa kohti
kun se taas näkyy.

Nämä antaisin.

Kerron haukan lennosta
sinisestä ikävästä etäälle,
myös vastarannan läheisyydestä
kuvastumisesta tyyneen suvantoon –
sillä sitä varten olen tänne tullut.
Mainitsen myrskyistä,
myös lumihiutaleen hiljaisesta puheesta,
rakotulen rauhoittavasta ääntelystä –
sillä sitä kertomaan olen syntynyt.

Laulan pihkan tuoksusta,
tervaksen tuoksusta,
käteni tunnoista kirveen varressa,
ylistystä
hillan mausta,
karpalon kirpeästä ikävästä
jängän autiudessa –
sillä siksi sain syntyä elää
vaeltaa
viimein uupua.

Veikko Haakana, Itkevät kannot 1982

Vesi on koko kesän haavoittuneen kannon päällä. Se on rutikuiva vuosien kuivuuden jälkeen eikä vesi tunkeudu sen sisään. Aalto aallon jälkeen vesi kaivaa hiekkaa kannon ja juurien ympäriltä. — paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti, romaanissa Vuotos – vastasatanut uusi lumi

Lappi valitsi minut. Sinä helmikuisena päivänä, kun luentojen väliajalla näin ilmoitustaululla tiedon tutkimusapulaisen paikasta Kevolla. Yli 45 vuotta sitten.

En epäröinyt hetkeäkään. Tämä oli sitä mitä olin odottanut. Jotakin uutta, erilaista, elämisen arvoista. Minun juttuni, minun tuleva elämäni.

Pitkä junamatka, yöpyminen Rovaniemellä, 16 tuntia kestävä matka Eskelisessä (aamuneljästä iltakahdeksaan) Kevolle valmistivat minua hitaasti Lappiin. Pohjoisin aikaisemmin käymäni paikka oli Jyväskylä. Eskelinen pysähteli lukemattomia kertoja, postia heiteltiin autosta koko matkan isoihin avonaisiin postilaatikoihin, taukoja pidettiin jos minkäkinlaisissa paikoissa. Näimme Lapissa asuvien ihmisten arkielämää, kuulimme kieltä, naurua, suunsoittoa. Tupakka sauhusi, siihen aikaan joka paikassa.

Samalla luonto ympärillä muuttui yhä karummaksi, metsälappi tunturilapiksi. Alkava kesä kuihtui kevääksi, puut lehdettömiksi. Kun rinkkamme heitettiin Kevojoen rannassa kapeaan pitkään jokiveneeseen, jonka reunat olivat kymmenisen senttiä joen peittävän jääsohjon yläpuolella, ajattelin, että ehkä sitten piti tänne asti tulla kuolemaan.

Niiden kahden Kevon kesän jälkeen en epäröinyt hakea töitä Posiolta. Kun ei etelämpää löytynyt, näin se piti tapahtua.

Posion kaksi vuotta karsivat minusta rönsyt pois. Melkein murskaava yksinäisyys. Kirjallisuuden pelastavat maailmat, Veikko Lavin laulu Lasijauhokeikasta, Loirin Lapin kesä. Ympärillä Lapin luonnon hennot värit, kuulaus, kaiho, niin, sitä se oli, surumielistä kaihoa, maisemassa, ihmisissä, joka paikassa. Kaamoksen sinivioletti pehmeä peitto kaiken yllä. Ei painavana, vaan lempeänä.

Kun näin revontulet ensi kerran tullessani pimeässä vanhainkodilta potkukelkalla kutomasta, mielen valtasi suunnaton onni, rauha, tarkoituksellisuus, pakahduttava riemu. (Tätä veljeni vaimoineen nauroi  – entinen osakunnan kuningatar tulee potkukelkalla vanhainkodilta kutomasta – kirjoitin paljon kirjeitä.)

Sitten perhe-elämä 100 kilometriä pohjoisemmassa. Kasvaminen lappilaiseen elämänmenoon arjessa. Ihmiset, kulttuuri, tavat, ja kaiken aikaa ympärillä luonto, joka siellä kuuluu ihmisten elämään niin kiinteästi, että ne hengittävät samaa tahtia.

Melkein heti tuli luonnonsuojelu ja painajainen: Vuotos, ikiaikainen joki, jonka ei muka olisi pitänyt virrata.

VIRREN SANAT

veisattavaksi Lapissa
kuin myös siellä
missä vielä on tunturimaan ystäviä
ja he keskenänsä kokoontuvat.
Säestys: harmooni, urut tai tuuli.

…ja kun näet jokesi padotuksi
eikä siinä ole enää kalaa
ei veden solinaa edes vapaan laulua
rakasta sitä silti
niin kuin vanhemmat lastaan
jolle on pahaa tehty.

Ja kun huomaat metsäsi kaadetuiksi
maankamaran rikotuksi
poltetuksi myrkytetyksi
rakasta sitä silti
hyväile katseellasi muistoillasi
niin kuin vanhemmat lastaan
jolle on pahaa tehty.

Ja kun on tapahtunut ja peruuttamatonta
että hillasuosi silmänkantamattomat aapasi
metsähanhien kapustarintojen
kurkien joutsenten pesäpaikat
ovat poissa veden alla hukkuneet
polkusi jotka pilkotit
peltosi jotka muokkasit
kotisi jonka rakensit toiveillasi teit lämpimäksi

otettu viety

niin yritä rakastaa sitä vettä.
Yritä rakastaa älä vihaa
niin kuin et vihannut pakkasta talvella
räkkää kesällä nälkää katovuonna
tautia josta kärsivällisyydellä paranit.

Sillä kenties tämä on sairaus ajan hengessä
niissä jotka heikkoja ovat
rakkaus helisevä vaski kilisevä kulkunen
tai loppunut tyystin –
mutta sinä tätä kaikkea tällaisenaankin
kuin vanhemmat lastaan
rakasta.

Veikko Haakana, Lauluja Lapista, Runoja Ruijasta, 1978

Vuotossoutuja soudettiin suurilla joukoilla Jauru-, Vuotos- ja Kemijoilla

Virren sanat luin iltajuhlassa Kemijoen töyräällä Viitarannalla elokuun alussa vuonna 1991. Päivä oli ollut täynnä suunnitelmia, puheita, yhteenkuuluvuutta, hengen vahvistusta, uskoa – ei tätä voi peittää vedellä, hukuttaa, ei sellaista voi tehdä. Taistelkaamme, kyllä me jaksamme, meidän pitää auttaa toisiamme, luontoa…

Säestyksenä ei ollut harmoni, urut tai tuuli. Vieressä säesti Kemijoen latvoilta virtaava kirkas vesi ryöpyten alajuoksua kohti, pyörteinä, kieppuen, kohisten, yhtyen meidän puheisiimme. Kiittäen: kun suojelette minua, kun rakastatte minua, ettei minulle pahaa tehtäisi.

Ikiaikainen Kemijoki

Monen kymmenen vuoden taistelu, joka ratkesi vasta kun olimme jo muuttaneet rintamaille etelään. Pitkien oikeusprosessien ja pitkän, uuvuttavan taistelun jälkeen.

Joki virtaa joki jäätyy
luonnontilansa mukaan.
Ihminen tulee, elää, menee.
Kun tuuli käy, ei häntä enää ole.
Joki on ja pysyy.

Runo Kunnallisvaalien vaalimainoksissa 1990-luvulla

Saari odottaa— paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti. Jupurasaari on yhdessä pääosista Vuotos -romaanissa

Lappi minussa vaati tulla esiin. Kirjoitin syksyn 2013- kesän 2014 aikana romaanin Vuotos – vastasatanut uusi lumi, johon ammensin 23 Lapin vuoden kokemuksia. Lappi on  edelleen, Kemijoki, Jaurujoki, Vuotosjoki, Kokonaapa ovat edelleen, minussa, meille, luonnolle.

Pohjoisesta leviää raskaita pilviä tuoden ensilumen mukanaan – paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti, romaanissa Vuotos – vastasatanut uusi lumi

Aiheesta lisää https://web.facebook.com/Vuotosromaani
ja tietenkin itse romaanissa

 

Tammikuu on talvikuu

Talvipäivät seuraavat toisiaan. Lunta sataa. Puut kuorruttuvat valkoisella kiteytyneellä vedellä, niin raskaasti, että taipuvat pihatielle ja kutittelevat auton kattoa. Puistelen lumia pois.

Kasvihuoneen katoltakin pudottelen lumia. Saappaan varresta luikahtaa lumimöykky nilkkaan. Tuntuupa kirpeältä.

Tein lumitöiden päätteeksi maanantaina pihalle lumilinnan. Kolasin vähän kosteaa lunta ja se kiertyi rullalle kolassa. Odotan, mitä lapsenlapset sanovat linnasta viikonloppuna. Jos tulee suojakeli, kohotamme seiniä.

Lumilinna talvella, kesällä katoksen varjossa vietetty levähdyshetkiä keskipäivällä, ilta-auringossa syöty ja nautiskeltu kesäantimia

Olemme saaneet kunnon talven. Joki jäätyi jo ennen joulua niin, että miesväki on käynyt jäällä hiihtämässä ja kylän  lapset luistelemassa.  Ilma ei  ole lämmennyt niin paljoa, että sulamisvedet olisivat värjänneet jään pintaa ruskeaksi ja lumimoskana estänyt hiihtämisen. Maisema on kuin postikortti.

Lintulaudalla käy kova tohina. Suuri pikkuvarpusparvi sirkuttaa kuin viimeistä päivää. Käpytikka käy nokkimassa talitankoa ja mustarastas hyppelee maassa etsimässä pudonneita siemeniä. Tiaiset ovat vähemmistönä. Välillä käy humahdus, kun koko sakki lehahtaa ilmaan ja katoaa kuusien uumeniin. Hetken päästä takaisin, kun mitään vaarallista ei näy enää. Syytä onkin varoa, sillä olemme nähneet kaksi  kertaa varpushaukan fileoimassa punatulkkua. Lintupöntöt ovat näin talvella asumiskäytössä.

Suuri pikkuvarpusparvi ruokailee sovussa käpytikan, tinttien ja mustarastaan kanssa

Sisällä ilokseni kaamoksen keskellä orkidea alkoi kukkia. Joulukaktuskin työnsi runsaan kukinnan jälkeen vielä yhden kukan. Toinen orkidea työntää hitaasti, niin hitaasti nuppuja. Se  kukkinee sitten, kun tämä valkoinen lopettelee.  Mieleen välähtää, että puolentoista kuukauden päästä voi jo laittaa tomaatinsiemenet itämään. Aika aika aika…

Ihmettelen myös minisyklaamia, joka on kukkinut monta vuotta. Nytkin se työntää uusia lehtiä terhakkaana valoa kohti. Kohta tulee varmaan kukkanuppuja lehtien joukkoon.

Minisyklaamin minilehtiä

Sain joululahjaksi  Olli Jalosen Finlandia -voittokirjan Taivaanpallo. Luepa Kulttuuri – Kirjallisuus – Luettua -sivulta mitä koin.

Nyt luen Yuval Noah Hararin aivan uunituoretta kirjaa 21 oppituntia maailman tilasta.

Ehkäpä ensi viikolla olen sen lukenut. Vaikuttaa niin mielenkiintoiselta pohdiskelulta, että taidan sitäkin lukea päivisin.

Luontoa, kirjoittamisia, kulttuuria, käsitöitä, matkoja……