Olen kutonut. En osaa sanoa neulonut, koska neulominen on mielestäni neulan käyttöä. Niinpä kudon. Minulla on melkein aina kesken oleva kudin.
Monta vuotta sitten sain maakuntalapasten kuvia, mutta niitä en ole tehnyt, paitsi joitakin Lappiin liittyviä olen tehnyt.
Nyt syksyllä oli Yhteishyvä-lehdessä Pohjois-Savon maakuntasukkien ohje ja kun mieheni suku on sieltä syvästä Savosta, kudoinpa nämä sukat. Annoin ne sukulaismiehelle syntymäpäivälahjaksi.
Sitten aloin hakea muita ohjeita ja tässäpä niitä on valmiina:
Lapin maakuntasukat, on ne komeat! Pohje on aika kapea, ei ihan kaikille mahduUudenmaan maakuntasukat, näitä tehdessä piti sovitella ja vähän purkaakin eikä oikein tullut vieläkään oikein.Varsinais-Suomen maakuntasukat, näitä olen tehnyt kahdet.Kainuun maakuntasukat, suunnittelija Sirkka Lukkari on Sotkamosta, ja minne on nyt erityistä kiinnostusta.Pohjanmaan maakuntasukat. Näille taitaa olla käyttäjä.Pohjois-Karjalan maakuntasukat, näille ei ole käyttäjää tiedossa, mutta ovat niin kauniit. Kuvio olisi pitänyt olla punaisella, mutta en löytänyt kaupoista oikeaa sävyä. Sukassa on mielenkiintoinen resorikuvio ja latvialainen köynnös. Niitä alan käyttää muissakin sukissa.Rauhan puolesta -sukat. En löytänyt kaupasta Ukrainan värejä, kirkasta keltaista ja sinistä, joten olkoon nämä vaan yleisesti rauhasta.Raitasukat omasta päästä. Novellikoukussa ei voinut tehdä kuviota, kun keskityin kuuntelemiseen. Ja muuten luin myös Novellimankelin Kuoriutumisia-kirjasta Kari Helinin Karlssonia.Sukuun tuli uusi pieni vauva, tyttö, jolle lähtevät nämä junasukat.Ystävän tutun vauvalle kudoin junasukat Vesisaaresta ostetusta langasta
Ennen joulua kudoin Rauma-kirjoneuleen Vesisaaresta ostamistani Rauma-langoista. Siitä tuli kaunis!
Rauma-neule, tehty Vesisaaresta KramStuasta ostetusta Rauma-langasta, jota saa myös Suomesta, mikä on hyvä, koska jouduin hankkimaan lisää. Hinta oli muuten sama.Pojantyttärelle kudoin samasta langasta kuin miniälle Strömsön villapaidan, siitä on ohjeet myös lapsien koossa.
Tammikuun hämärinä päivinä kokoonnuimme Hyvösten sukulaisjoukolla pääkaupunkiin viikonlopuksi. Oli ihan juhlimisen aihettakin ja tapaamisemme oli melkeinpä täydellinen.
Matkalla teatteriin kävimme Oodissa, mistä avautui Kansalaistorille näkymä ja taustalla tulevaan näytelmään kiinteästi liittyvä Eduskunta
En tiennyt esityksestä yhtään mitään etukäteen. Pelkkä nimi -tasavalta – kuullosti aika tylsältä, no joo, mennään vaan.
Mutta sain yllättyä. Näytelmä oli Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmä, siis Kansallisteatteri on perustettu vuonna 2022-150=1872 (piti ihan laskea).
Näytelmä perustui kokonaisuudessaan historiallisiin lähteisiin, avainhenkilöiden muistiinpanoihin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin sekä aikalaiskuvauksiin. Käsikirjoituksen tekijät olivat tehneet mahdottoman perusteellisen työn. Päällimmäiseksi nousi Suomen ensimmäisen presidentin Kaarlo Juhani Ståhlbergin asema ja toiminta näinä kuohuvina vuosikymmeninä noin sata vuotta sitten. Eikä voi kuin olla kiitollinen siitä työstä, jonka hän ja monet muut ovat tehneet meidän – minunkin – hyväkseni. Ei edes tasavallan perustaminen ole ollut läpihuutojuttu. Esille tuli myös asioita, joista en tiennyt mitään esim. suunnitelmat hyökätä Pietariin 1920-luvun alussa…
Näytelmä käsitteli aiheitta, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi tietää. Kaikki tämä mitä meillä nyt on, ei ole itsestäänselvyys. Tämän hyvänolon, hyvinvointiyhteiskunnan, rauhan ja demokratian eteen on tehty työtä niin paljon, ettemme saa sitä koskaan tietää. Kun kipuilemme arkipäiväisten vastoinkäymistemme kanssa ja etsimme uutterasti syntipukkeja, olisi hyvä istahtaa alas, huokaista ja todeta, ettei tämä nyt niin merkityksellistä ole, omaa itsekkyyttäni, omaan napaan tuijottamistani ja kieltäytymistäni näkemään omaa osuuttani elämäni tilaan.
Myös katse tulevaisuuteen avartui. Vaikka nyt tuntuu, että meneillään olevat ongelmat (lajikato, sota, demokratian haasteet, digitalisaation odottamattomat vaikutukset, talouden perustan mureneminen) johtavat lopullisiin ratkaisuihin koko ihmiskunnan ja maapallon kannalta, ei se taida niin olla. Vaikeista ajoista on aikaisemminkin selvitty niin monia kertoja, päästy yli ja jos kokonaisuutta pystytään hahmottamaan, niin aina vaan parempaan suuntaan.
Teatteritaiteelle pitää antaa suuret taputukset. Käsikirjoituksen syvällisyyden lisäksi esille tulee nostaa lavastusten, näyttämöllisten ratkaisujen ja dramatisoinnin monimuotoisuus: lavastusten pelkistäminen, informatiivisuuden tiivistäminen, rönsyt pois. Hyvä on näyttelijöiden asettua näihin raameihin.
Ja se sukutapaaminen. Miten hyvältä tuntuukaan, kun voi olla ihan oma itsensä. Kun mukaan tulee myös nuorempaa sukupolvea, joka kumma kyllä alkaa lähestyä viittäkymmentä ikävuotta. Vastahan minä täytin viisikymmentä… Kokemuksesta tiedän, että samalla lisääntyy kiinnostus omaa perimää kohtaan. Mistä minä olen tullut, mistä muodostunut. Ketkä ovat samanlaisia kuin minä.
Kävimme teatterin jälkeen syömässä ja iltaa istumassa Rautatieasemalla Olivia-ravintolassa, jonka paikalla oli aikaisemmin lipunmyyntitoimisto. Söimme Grade-aterian enkä sen jälkeen saanut itseäni taivutettua yhtään. Alkupalat, pizzat, pastat ja tiramisu sen tekivät, mutta kun oli niin hyvää!
Pastaa oli kahdenlaista, samoin pizzaa. Alkupaloja oli kolmea laatua. Sai syödä niin paljon kuin jaksoi ja mehän jaksoimme!Kaiken päälle tiramisua ja kahviaHotellin ikkunasta avautui kaunis maisema Ruttopuistoon. Sieltä minulla on muistoja 1970-luvun lopulta, mutta enpä kerro!
Ulkona maisema on vaihtanut asuaan täydellisestä talvesta tällaiseen ilmastonmuutostalveen. Joen vesi on parhaillaan nousemassa tulvakorkeuteen, kun lumet ovat sulaneet oikeastaan kaikki. Kaksi päivää on lisäksi satanut, eilen vettä ja tänään räntää. Ylläoleva kuva on otettu muutama päivä sitten. Lunta ei ole nyt kuin ojien pohjilla ja kasojen pohjina. Mikä nyt onkaan mukavampaa kuin viettää pirttipäivää ja lukea.
Olen muuten ottanut viime aikoina kirjastosta lukemista uutuushyllystä. Ja hyviä ovat olleet, parhaimpana mielestäni Petra Rautiaisen Meren muisti. Se antoi vihjeitä jopa omaan kirjoitustyyliin, jos vielä jotain kirjoitan.
Lukemista odottavat vielä lahjoiksi saadut Iida Rauman Hävitys ja Satu Rämön Hildur.
Lista on marraskuun lopulta tammikuun puoleenväliin.
Elone Fiona: Tulit luokseni kutsumatta Groff Lauren: Mestarinna Hausman Romy: Lapsikulta Schatz Roman: Kohtaus Tuominen Ilona: Huutoon vastaa kaiku vain Rautiainen Petra: Meren muisti Mäenpää Heli: Etsii omaa ihmistä, 25 tarinaa rescuekoirista Hyyti Pekka: Omantunnon kysymys Hannah Kristin: Tomun ja tuulten maa Pekkarinen Sofia: Elämänpeli Vanhatalo Pauliina: Vastuulliset
Ostin ilokseni uuden kukan: Kangaroo Paw eli kenguruntassu. Aivan uusi tuttavuus.
PS. Mitä yhtäläisyyttä huomaat näissä viidessä kirjassa? Kaikki ovat eri kuvittajien ja melkein kaikki eri kustantajien tekoa, mutta vaalea vihreä-vaalea turkoosi näyttää olevan päivän väri. 😉
Loppuu tämä kauhea vuosi, jonkalaista en osannut ollenkaan kuvitella tapahtuvaksi. Menneinä aikoina, joo, ehkä aivan toisella puolella maapalloa, joo, mutta ihan tuossa lähellä. Tietenkin Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun 24. päivänä.
Kolmen vuoden koronapandemia on hiipunut ja korona muuttunut normaalintyyliseksi sairaudeksi. Siitä siis on päästy ja mieli alkaa unohtaa ajan, jolloin yhteiskunta sulkeutui, liikkumista rajoitettiin ja kauppakassit toimitettiin ulko-ovelle. Lapsenlapsia tavattiin monen metrin etäisyydellä ulkona. Läheiset sairastuivat. Maskien käyttökin tuntuu unelta vaan. Korona on aiheuttanut tähän mennessä 660 miljoonan ihmisen sairastumisen ja 6,7 miljoonaa menehtynyt. Suomen luvut 1,4 milj. ja 7933. Vuoden 2021 lopun luvut: 289 milj., 5,4 milj; 0,26 milj., 1564. Rokotusten ansiosta tänä vuonna sairastuneet eivät saaneet vakavaa tautimuotoa.
Mutta tuo Ukrainan ja Venäjän sota järkytti länsimaiden ihmisiä perusteellisesti. Toisen maailmansodan kokeneet ahdistuivat pahimmin, kun mieleen pulpahtelivat pommitukset ja evakkomatkat. Läheisten kuolemat. Me rauhan aikana eläneet aloimme tajuta konkreettisesti, mitä rauha merkitsee.
Sota aiheutti suuria odottamattomia vaikeuksia. Tavaroiden ja materiaalien saatavuusongelmat ovat aivan uutta. Hinnat ovat kohonneet ja toimitusajat pidentyneet. Inflaatio laukkaa, korot ovat nousseet. Pörssit liusuvat. Laskukausi.
Suurin vaikutus on energian tuotannossa. Venäjältä ei enää tule kaasua, sähköä tai öljyä. Kuluttajat joutuvat maksamaan sähköstään moninkertaisesti entiseen verrattuna. Kyynisesti voisi todeta, että raha on hyvä konsultti. Nyt sähköä säästetään, turhia valoja sammutellaan, mietitään sähkön kuluttamisen ajankohtia. Kulutuksen jatkuva kasvu on taittunut ja sähkön käyttö on laskenut noin 10 prosenttia. Se on hyvä asia. Ja tuulivoimaloiden lisääntyminen (ja uusi ongelma esiin: runkolinjat eivät pysty kuljettamaan lisääntyviä enegiamääriä.)
Saimme onneksi valkean joulun. Vuodenvaihde onkin sitten toinen juttu, vettä sataa ja lumet taitaa sulaa kokonaan.
Yhtenä aamuna sota on kuitenkin loppunut. Kaikki sodat loppuvat, jopa 30-vuotinen sota tai sadan vuoden sota. Maailma ei ole sen jälkeen entisensä, vanhaan ei ole paluuta. Omavaraisuus lisääntyy kaikissa maissa ja riippuvuus muista pyritään poistamaan kokonaan. Se on takaisku kansainvälistymiselle, mutta tänä sodan aikana ystävät ovat kiinnittyneet toisiinsa entistä kiinteämmin. Se on hyvä asia. Suhteet Venäjään eivät palaudu entiselle tasolleen moneen sukupolveen, jos koskaan. Se on vahinko, koska kaikki venäläiset eivät ole ”pahoja”.
Omassa elämässä kaikki on suunnilleen ennallaan. Yksi vuosirengas lisää. Sanojen tyrehtyminen on huolestuttanut. Mutta samalla mieli askartelee aikaisemmin ideoiduissa tarinoissa. Ehkäpä eräänä päivänä laskiessani sormet näppäimille sanat ryöpsähtävät niitä kuvaamaan.
Itsenäisyyspäivän ilta alkoi hämärtyä kun saavuin Turussa Tuomiokirkkoaukiolle. Olin käynyt vanhempieni haudalla moikkaamassa ja viemässä kynttilän (sellaisen ajastimella olevan ledin, joka palaa joka päivä kuusi tuntia). Lunta oli jonkin verran, kirkon kaikkia kävelyreittejä ei pystynyt kulkemaan. Kulman takaa pilkisti kuusi, tällä kertaa Loimaalta.
Kaunis on, sopusuhtainen lajinsa edustaja, saanut kasvaa valossa vapaasti. Jostain syystä kuusen uutisoitiin olevan Mellilästä, vaikka se oli kasvanut 9-tien toisella puolella Pappisissa.
Tapasin vanhat ystäväni, joulutraditio tämä jo on. Viisikymmentä vuotta sitten – ehkä ylikin, kun emme ihan tarkkaan muista esitapaamisiamme – tutustuimme ja koimme merkityksellisiä vuosia samoissa ympyröissä. Yhteys on säilynyt huolimatta ruuhkavuosista ja tuhannen kilometrin etäisyydestä. Selfie piti ottaa ja lähettää jouluterveiset muille Liisan ystäville. Brahen puistossa joimme M:n tarjoilemaa glögiä, mutustelimme pipareita ja hetken vertailimme kolotuksiamme, niitä vääjäämättömästi pulpahtelevia.
Me kolme Liisan ystävää. Herättelimme ajatusta, että josko ensi kesäkuussa kokoontuisimme taas koko joukolla Pyhälle ja Sodankylän filmifestivaaleille, kuten yhdeksän vuotta sitten. Kuka tietää. Ei kuitenkaan kannata lykätä, tässä iässä.
Sitten lähdimme Valon polulle. Viime vuonna se järjestettiin eka kertaa Turussa kolmessa puistossa. En käynyt kokemassa. Nyt Valon polku kulki Aurajokea myötäillen Turun linnaan saakka. Viisi kilometriä, neljän päivän ajan. Oli viimeinen päivä.
Väkeä oli lähtenyt liikkeelle paljon, tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia. Autojono oli katkeamaton. Parkkipaikkoja kiersi jonot myös, itse löysin viidessä minuutissa.
Varsinainen Valon polku alkoi Aurasillan jälkeen. Tapahtuman pääteos oli englantilaisen ”Jigi” Cochranen sadasta kookkaasta valoliljasta rakentuva kukkametsä Flower Forest Aurasillan ja Teatterisillan tuntumassa.
Katsojia oli tungokseksi asti. Olivat sammuttaneet valot kotoa, jättäneet linnan juhlien televisioinnin katsomatta – ja sähköä säästyi! Valon polun ledit eivät paljoa kuluttaneet.Svarte Rudolf juhlavalaistuksessa.Papa Joe ja kauniit kukat.Kaupungintalo kauniisti valaistu.Väriä vaihtavat neljä metriä korkeat kukat taisivat olla koko polun kaikkein hienoimmat. Kukat heijastuivat joen peittäneistä pyöreistä jääähyhmälautoista, katso otsakekuva.Kaupunginteatterin Hiljaiset sillat- näytelmän mukaisesti teatterisilta oli saanut kausikoristelun, jota heijastui henkeäsalpaavasti joen jäähyhmäkertymissä.
Wäinö Aaltosen museon ympäristössä oli vedenalaisen maailman värit ja valot, jotka oli toteuttanut Antti Kulmala. Teoksen nimi oli Dimension X. Emme kuitenkaan lähteneet museon taakse puistoon.
WAM – Wäinö Aaltosen museo ja täysikuu vai onko nuo katuvaloja…Valon polun teemana oli vesi. Myllysilta oli kuin vedessä kelluva laiva – alittaessa sen totesi pohjan olevan metallia, kuten laivan pohja.
Förillä siirryimme toiselle puolelle jokea. Föri oli Love boat – rakkauden lautta, mutta siitä ottamani kuva epäonnistui. Joen ylittäjiä oli paljon, mutta hyvin mahduimme.
Läntisen rantakadun erään talon seinään toistettiin Marjo Haapasalon konseptoima monitaiteellinen audiovisuaalinen teos, joka muistutti miten tärkeää on vaalia Aurajoen monimuotoisuutta. Tämä teos vähän puistatti, kun ensinäkymässä neidon hiukset velloivat vedessä kuin hukkuneen.
Merenneito
Linnaa lähestyttäessä alkoivat hahmottua valaistut nostokurjet. Kari Kola halusi installatiollaan Valonnostaja luoda maksimaalisen kontrastin nosturien nykytilan ja valoteoksen välille, kertoo esite.
Nostokurkien nimitys tuli selväksi kun ne näki kunnolla valaistuina.
Hieno oli S/S Boren kannelta valaistu korkea valopatsas, joka ulottui jopa parinkymmenen kilometrin päähän. Sperry-valonheitintä on käytetty toisessa maailmansodassa valaisemaan vihollisen pommikoneita. Carbon Arc -teoksen oli toteuttanut optiikan professori ja valotaiteilija Ivo Schoofs, joka oli löytänyt valonheittimen Yhdysvalloista, missä joku halusi päästä eroon isänsä keräilyromusta. Toisen romu – toisen aarre -sanonta toteutui.
Sigyn ja täysikuu. Ehkäpä WAMin kuvassa toinen valoläikkä oli kuu.
Lähestyimme polun loppua. Turun linna oli valaistu. Pitääpä käydä sisällä ajan kanssa, viime käynnistä kun on varmaan yli 40 vuotta.
Turun linnan pohjoisseinä.Pyöreä torni.
Linnan itäseinään heijastettiin Valon polun Vesi ja meri -teeman mukaisesti high power -teos Turku 1827. Teos avaa näkymän Turkuun melkein 200 vuotta sitten – jos kaupunki ei olisikaan palanut syyskuussa 1827. Teoksen oli toteuttanut pelisuunnittelija Jonathan Biz Medina, joka oli leikitellyt ajatuksella, että Turku olisi vajonnut veteen – viittaus ilmastonmuutoksen aiheuttamaan merenpinnan nousuun.
Turku 1827 – jos ei olisikaan palanut vaan vaipunut veteen…
Viimeinen teos oli katsottu. Mielet tyyninä ja kylläisinä kiersimme linnan eteläpäätyyn, joka oli tietenkin valaistu. Taas mieleen hiipi ihmetys, miten silloin aikoinaan tämä linna on rakennettu.
Linnan eteläseiniä.Ikoninen Turun linna, vähän eri näkövinkkelistä.
Bussilla pääsimme torille. Koettiin sekin, että bussi oli niin täynnä, että kyytiin pyrkiviä jouduttiin jättämään pysäkille.
Kävelimme ensi kertaa uudella Kauppatorilla. Toriparkin rakentaminen oli kestänyt monta vuotta.
Kauppatorilla Ortodoksikirkon edessä väriä vaihtava Riite oli hieno ja kuusi myös.Uudella torilla piti ottaa selfie valokäytävän suulla – ja saimme kuvaan tuntemattoman miehen, joka näyttää ystävälliseltä.Lapsuuteni leikkipaikalta pitää aina katsoa kirkolle.Kierros lähenee loppuaan, vielä viime katse joelle, Turun sykkivälle sydämelle.
Takaisin Tuomiokirkkoaukiolle. LOVE – Jouni ”Psyke” Väänäsen #psykelove-teossarja sai alkunsa taiteilijan turhautuessa maailmalla yhä näkyvämmin levinneeseen ja jalansijaa ottaneeseen vihaan.
LOVE!
LOVE – me rakastamme, olemme rakastaneet ja tulemme rakastamaan. Uskomme ihmiskunnan viisastumiseen. Hitain askelin, kuten tällä Valon polulla, kaikki kääntyy kuitenkin paremmaksi. Tässä ihmiskuntaa auttaa kulttuuri.
PS. Koko matkan varrella ei ollut yhtään palvelua antavaa ravintolaa yms. auki, ei edes Forum Marinumin ravintola-kahvila. Glöginmyyjä ja useampikin olisi tienannut hyvän tilin.
Onneksi ei tarvinnut mennä vessaan, koska sellaista ei olisi löytynyt.
Aurajoki otti osaa Valon polkuun luonnontilansa mukaan.
Kun kirjoitin tuon listan kirjoista Luettua-sivulle, hämmästyttävää oli, että joistain kirjoista en muistanut yhtään mitään. Kun katsoin googlesta kustantajan tekstiä, jotain mieleen palautui, mutta vain sirpaleita.
No, lukemiseni tarkoitus on rentoutua. Ei kai sillä ole niin väliä, tekeekö kirja suuren vaikutuksen vai ei. Tärkeintä on kait se lukeminen.
Eilen illalla sain loppuun Christy Lefterin Aleppon mehiläistarhurin. Se oli surullisesta aiheestaan huolimatta rikas, monitahoinen ja syvä kuvaus ihmisistä, joiden elämä järkkyy. Saa nähdä, mitä muistan siitä neljän kuukauden kuluttua.
Lokakuun lopulla hän alkoi tehdä yhteenvetoa menneestä kesästä. Eipä hän paljoa muistanut, kesän alkavat muistuttaa toisiaan tässä iässä. No sää. Kuivaa oli ollut. Onneksi oli joen vesi, jota pumppu toimitti kasveille. Muuten ei olisi satoa tullut edes tämän vertaa.
Mitä pidemmälle kesä eteni, sitä selvemmin puutarha muodostui kaikenmaailman ötököiden paratiisiksi. Syötävää oli ollut tarjolla ilmeisesti tarpeeksi. Luonnonmukaiset ryteikköt olivat suosiossa, koska hyönteishotellin huoneista vaan kolme oli varattu.
Mutta tarkempi tarkastelu näytti, että melkein kaikissa kasvilajeissa oli jos jonkinmoisia vioituksia. Tässä kuvakavalkaadi.
ViinimarjaTämä salaatti ei jaksanut kasvaa koko kesänä. Puutarhapenkissä sitä vastoin kasvoi hyvin.Ruusu. Kukintakin oli varjo entisestään.RaparperiPäärynä. Alimpien oksien lehdet olivat tällaisia. Hän karsi oksia rankalla kädellä.Perunarutto. Siitä huolimatta tuli hyvä sato, suurempia kooltaan koskaan.MansikkaMaissi. Joku siellä on luikertanut lehden sisässä.Jalava. Puuparka, jo kerran koko puu kuoli näiden käsittelyssä, mutta onneksi kannosta lähti uusi verso. Mutta ötökät jäivät.Basilika. Yksi lehti oli syöntikelpoinen.Mansikalla tällaisiakin veijareita.Tammi. Ensi kertaa tammessa vioituksia.SyreeniPalsternakka. Mukulat kasvoivat ohuina ja niin pitkiksi, että piti lapiolla kaivaa ylös, kun ei vetämällä saanut paitsi katkaistua.Nauris oli ollut erityisen makoisa. Kaikki vihreä nautittu. Mukulat sitten jäivät sormenpään kokoisiksi.Kehäkukka ja viherluteet.Marjaluteet auringonkukan varrella.Rapsikuoriainen, niitä oli PALJON.Niittykirvari auringonkukassa. Kaunis!Kimalainen auringonkukalla.Hernetarhayökkönen. Herneen siemenistä iti vaan yksi! Niinpä tämä haki syötävää muualta.Omenarutto ja lisäksi omenat täynnä joidenkin toukkien käytäviä.Tuomi oli täynnä harmaita seittimöykkyjä. Oliko tuo kuoriainen odottelemassa toukkia vai mitä?
Kuitenkin satoa tuli, oikeastaan yllättävän paljon ottaen huomioon nuo kaikenlaiset syöpöt.
Kasvimaalla kasvoi jotain kuitenkin, kaikesta huolimatta. Etualalla minttu jatkaa valloitustaan.Porkkanoita tuli ennätyssato eikä yhtään syöty käytäviä porkkanoihin.Tomaattien kasvatus onnistui. Joskin satoa ei tullut aivan yhtä paljon kuin yleensä. Ensi vuonna enemmän keltaisia, ne ovat parhaita, makeita kuin karkit. Perinneportugalilaiset häränsydäntomaatit jäivät pieniksi. Ovatko hiipumassa kokonaan?Tyrnin sato paras vuosikausiin. Hän poimi 1,4 kg, josta tuli 6 dl mehua ja 8 pussillista siemen-marjamassaa sämpylätaikinoihin. Puihin jäi vielä linnuille. Marjat pääsivät liian kypsiksi, poimimisyritys rikkoo marjan ja mehu valuu pitkin rannetta.Rocklin-pelargonialla ennätyskukinta. Hän on perinnepelargoni.
Puutarhan tuottama ilo oli suunnaton. Kasvun tutkiskelu, seuraaminen, kastelut, hoitotoimenpiteet ja hiljaiset supatukset kasvien kanssa toivat hänen kesäänsä koko mielen täyttävää onnea. Päivittäin hän istui koivun alla, antoi katseensa leijua puutarhassa ja korvien rekisteröidä lintujen kirskutuksia.
Elokuun satoa. Nam!Myöhäissatoa. Neulamaiset purjontaimet kasvoivat aivan kohtuullisiksi, tuoreena 700 g ja kuivattuna 100 g. Niitä on hyvä ropotella suoraan ruokiin. Turkista tuodut maissinsiemenet ehtivät tehdä pieniä maisseja. Voissa paistettuina ne veivät kielen mennessään.Marjaomenapuun tielle kurkottaneesta oksasta tuli kranssi.Keijunmekko. Ajatusten rientäessä seuraavaan kasvukauteen hän otti siemeniä talteen, josko erinomainen yksikö jatkaisi elämäänsä ensi kesänä.Hän aloitti metsikön siivouksen eli oksat risuaidaksi. On vielä kesken. Näkösuojaa jo antaa tämäkin ja projekti jatkuu syksyllä lumen tuloon asti ja ensi kesänä.Viherkaulussieni. Tällainen kaunotar löytyi metsiköstä risujen joukosta.
PS. Kasvitaudit ja tuholaiset pilaavat maailmassa 20-40 % sadosta. Kasvitautien aiheuttajia ovat virukset, bakteerit ja sienet. Ne alentavat kasveista saatavan sadon laatua ja määrää eivätkä tartu ihmisiin. Lisäksi sitten elävät ötökät, jotka ovat usein erikoistuneet tiettyihin kasveihin.
Norjan matkan neljäs päivä oli yhtä sateinen kuin edellinenkin päivä, jolloin he olivat pakkautuneet autoon ja ajaneet Varangerin ylängön kautta Båtsfjordiin. Oli satanut koko ajan ja tuullut rankasti, jolloin he olivat tyytyneet kaupunkikierrokseen ja juoneet päiväkahvit kahvilassa. Vähän ostoksia tietenkin tehtiin.
Mutta viimeinen päivä oli käytettävä hyvin. Niinpä he pukivat lämpimät vaatteet, ottivat sadevaatteet ja evästä. Kongsfjordin pohjoinen niemimaaVeines oli kohteena. He muistelivat Ecceroyn rakasta niemimaata. Onko Veines samanlainen?
Kongsfjodin Veines. He halusivat nähdä Storvikan muinaisen saamelaisten asuinpaikan, lintujen tarkastelukopin ja tietenkin niemen kärjen.Velkommen – tuntuipa kivalta saada tervetulotoivotukset parkkipaikalla.
Hän oli koko vierailun aikan yrittänyt tunnistaa paikkoja, joissa he olivat käyneet Kevon kesänä 1974. Vuorten silhuetit olivat kait pysyneet samanlaisina 48 vuotta, mutta tuttuja paikkoja ei vaan ollut löytynyt. Mutta nyt tapahtui jotain.
Peter ja Juho rannalla 1974. Vasemmalla niemessä oleva valkoinen talo on hyvä tuntomerkki……siellähän on edelleen se valkoinen talo vieressään pienempi rakennus! Tällä rannalla oli hänkin kävellyt, 48 vuotta sitten. Ympyrä sulkeutui, taas.Lintuja matkalla ei ollut paljoa näkynyt, mutta rannalta ponkaisi lentoon haahkaparvi.
Tuuli yritti repiä heidän päältään sadeviitat mukaansa. Silmälasit peittyivät sadepisaroihin hetkessä. Kameraa piti suojata ihan tosissaan. He eivät kuitenkaan miettineet säätä tai millaista olisi ollut kauniilla säällä. Täällä oltiin nyt ja lähdettiin saamelaisten muinaista asuinkenttää kohti.
Saamelaisten muinainen asuinkenttä siellä alhaalla. He kuvittelivat kotaryhmää, kalastusvälineitä, veneitä, lapsia juoksentelemassa tasaisella kentällä, poroja. Muinaiset elämisen äänet pilkahtivat heidän kuvitelmissaan.
Polkuja ei oltu viitoitettu maastoon, jolloin he kulkeutuivat ylös eikä alas rantaan. Rantaa pitkin olisi ehkä päässyt niemen kärkeen asti. Nyt he ohittivat huomaamattaan lintujenkatselukopinkin ja etenivät polkua pitkin niemen kärkeä koti.
He etenivät aluksi selvää polkua.
Taivaalta kuului kraakuntaa. Ensin he luulivat lintua varikseksi, joita oli näkynyt hämmästyttävän paljon, mutta kuvan suurennos osoitti Veinesin tunnuslinnun tunturihaukan eli jaktfalkin lentelevän rantaviivaa myötäillen. He ilostuivat kovasti linnun ilmestymisestä kovassa tuulessa ja sateessa.
Jaktfalck eli tunturihaukka, Falco rusticous, tuli katsastamaan vierailijoita.Toisen maailmansodan aikaisia saksalaisten joukkojen jälkiä oli Veinesin niemimaan kärjessä, kuten Ekkeroylläkin.Kummallisia rautarakennelmia, kait saksalaisten jäljiltä. He olivat näkevinään niissä tilataidetta…Kasvillisuutta ääriolosuhteissa. Kataja painautuu maata pitkin eikä kurkottaudu kallion reunan yläpuolelle tuulien riepoteltavaksi.
Suojaisassa notkossa kasvoi useita väinönputkia. He keräsivät niiden siemeniä. Mahtaako kasvaa etelässä?
Väinönputki, Angelica arcangelica, pohjoisen voimapakkausRuohokanukan, Cornus suecica, marjat hohtivat punaisina.Siellä jossain kaukana on Pohjoisnapa, josta kylmät tuulet toivat tuliaisensa.
He eivät edenneet aivan niemen pohjoiskärkeen asti. Tuuli tuntui voimistuvan ja vaakasuorana lentävä sade alkoi kastella sadeviittojen ulkopuolelle jäävät kädet ja polvet. He kääntyivät ja päättivät etsiä lintujentarkkailukopin, jossa voisi syödä eväät suojassa.
Lintujentarkkailukoppi roikkui jyrkänteen reunalla. Oli pakko luottaa norjalaiseen rakennustaitoon.Lintujentarkkailukoppi löytyi jyrkänteeltä sojottavalta kapealta niemekkeeltä. Kaipa se oli hyvin kiinnitetty…Hieno paikka lintujen tarkkailuun – keväällä. Nyt lintuja ei näkynyt.Veinesin ja pääkylän välisen kannaksen rannalla karimetsot, Phalacrocorax aristotelis, pitivät kokousta.
Matkan päätteeksi he lähettivät terveisiä ystävälle, joka siinä myrskytuulessa taittoi matkaa Hurtigrutenilla Kirkkoniemestä. Onneksi he olivat lujalla maaperällä!
Toisena päivänä he lähtivät rannikkoa pitkin pohjoista kohti tai oikeammin luoteeseen. Näytti säätiedotuksen mukaan siltä, että tämä olisi heidän vierailunsa ainut sateeton päivä.
Tie kiemurteli aivan rannikkoa pitkin. Oikealla Barentsin meri – milloin se vaihtuukaan Jäämereksi – vasemmalla vuorenseinämä. Tie oli paremmassa kunnossa kuin 1970-luvulla.
Berlevåg ilmastaBerlevåg – onko täällä eiffeltorni?
Berlevåg Havnemuseo oli juuri avautunut. He katsoivat vitriinien lisäksi kaksi filmiä, Berlevågin aallonmurtajien rakentamisesta – taistelusta meren kanssa – ja sodan aikaisesta partisaanitoiminnasta. Hiipien heidät valtasi tietoisuus elämän ankaruudesta näillä äärimmäisillä rannoilla ja ennen kaikkea, sodan armottomat olosuhteet ja historiankulun vaikutukset tavallisten ihmisen elämään. Kaupungissa oli kunnioitettu näiden elämänkohtaloiden arvoa. He päättivät etsiä Dagny Loen kotipaikan Sandfjordin rannalta.
Kala haukkoo henkeä. Muovia, muovia, metallia, köysiä, muovipalasia, voi mitä kaikkea eteen joutuukaan… Lapset pelastavat maailman, tekivät tämän taideteoksen kotirannoiltaan löytyneistä jätteistä. Niin surullista, niin toivoa herättävää.
Berlevågin kaupunki oli pieni ja nopeasti katsastettu. Norjalaiseen tapaan ruokaravintolat avautuivat vasta kolmelta iltapäivällä, joten he tyytyivät pikaruokaan. Arktisessa Lasistudiossa he ihailivat lasin kauniita muotoja ja värejä. Matkan matkamuistot hankittiin täältä.
Takapihan taidetta
Sandfjord avautui avarana. Hän muisti. Hän muisti kävelleensä hiekkarannalla silloin kauan sitten. Hiekka toivotti tervetulleeksi, meri kuohahteli, no tulithan sinä sitten. Me tässä leivomme hiekan kanssa, samalla tavalla kuin silloin, kauan sitten, joka vuosi, aina vaan.
Olet meri rakastettuni, olen ranta, joka ei voi paeta…
Sandfjordin itärannalta Løkvikasta löytyi Dagny Loen perheen koti, jossa Dagnyn ja hänen Nelly-sisarensa perheet auttoivat partisaaneja eli norjalaisten ja venäläisten muodostamia ryhmiä, joille he antoivat ruokaa, vaatteita ja kertoivat saksalaisten liikkeistä kevättalven 1943 aikana. He paljastuivat ja kaikkiaan seitsemän miestä, mm. Dagnyn mies, mestattiin elokuussa 1943. Dagny sisarineen kuljetettiin Saksaan keskitysleiriin. Kahdeksasta lapsesta vauva otettiin mukaan Saksaan, mutta kuoli matkalla. Muut lapset selviytyivät. Yksi lapsenlapsista valmisti dokumentin, jonka he katsoivat museossa. Entinen kotitalo Sandfjordin rannalla on entisöity. Itku oli lähellä filmiä katsoessa.
Loen perheen koti Sandfjordin itärannalla. Matalassa varvikossa lasten oli hyvä juoksennella.He keräsivät varvikosta lintujen syömien merisiilien kuoria, höyheniä ja oksia mandalaan Loen perheen muistoksiAvaruus, meren tauoton kohina, yhteys, jatkuvuus, ihmisen pienet pilkahdukset ajan pyörteissä.Hänen oli helppo kulkea polkua alas hietikolle. Keveys ulottui jaloista mieleen asti. Että olen taas päässyt tänne, minne en enää ikinä kuvitellut tulevani. Yhteen kauneimmista paikoista, joissa olen käynyt.Sileistä silein hietikko odottaa
Pohjois-Norjaan oli tehnyt mieli koko vuoden viime vuoden elokuun Pykeijan ja Ekkeroyn vierailun jälkeen. Mielessä oli välkkynyt avaruus, karuus, raikas ilma jota on niin kevyt hengittää. Ja ystävyys, päivien yhdessäolo hyvän ystävän kanssa, jonka kanssa ajatellaan samoja ajatuksia samaan aikaan. Se ei kuitenkaan vähentänyt keskusteluja.
Matka oli pitkä, melkein 2000 kilometriä. Siihen kului useita päiviä, mutkineen ja monine kohtaamisineen.
Kotoa lähtiessä oli yksi aste pakkasen puolella ja kuura peitti nurmikon. Ensimmäiset keltaisen vivahdukset erottuivat lehtipuissa Keski-Suomessa. Päiviä myöhemmin matkan jatkuessa Oulujärven pohjoispuolella erottuivat selvästi keltaiset sävyt ja huippunsa ruska saavutti Kaamasen ja Utsjoen välillä. Hän ei muistanut nähneensä näin hienoa ruskaa vuosikausiin. Silmiä häikäisi ja he huokailivat ihastuksesta. Lämpötilat keikkuivat noin kymmenessä asteessa.
Lapin ruskaa
Tämä matka oli myös matka menneisyyteen. Hän oli ollut 1970-luvulla kaksi kesää tutkimusapulaisena Kevon arktisella tutkimusasemalla Utsjoella. Ensimmäisenä kesänä MAB- tutkimusryhmä pyöräili polkupyörillä ympäri Lappia jäkälä- ym. näytteitä keräämässä, mutta toisena kesänä he saivat sentään käyttöönsä aseman volkkari-kleinbussin.
Hän oli mukana myös eläintieteilijöiden kanssa Varangin niemimaan pohjoisrannoilla. Hän oli alkanut muistella näitä melkein viidenkymmenen vuoden takaisia aikoja ja mieleen pulpahteli hitaasti paikkoja, nimiä ja tapahtumia. Hän kaivoi esille silloin kuvaamiaan dioja, niitä kun silloin otettiin. Ei niitä paljoa ollut, alle parikymmentä kukkakuvien lisäksi, mutta niitä katsellessa hänet valtasi kummallinen olo.
Yksi kuva oli saatu muilta ja siinä hän oli itse mukana. Vähitellen hän muisti tuon matkan, missä istui autossa, kuka vieressä, mitä oli päällä ja keskustelun vieruskaverin kanssa pulmusista. Hänet valtasi tunnelma, joka välittyi kuvistakin. Ja näin hän muisti, mitä sitten tapahtui. Ja mitä ei tapahtunut.
Ensin hän ei muistanut kenenkään nimiä. Vähitellen nimet putoilivat näkyviin yhden nimen päivävauhtia. Oman itsen näkeminen kuvassa oli hyvin hämmentävää ja toi mieleen nuoren tytön ensi askeleet naisen maailmaan.
Puusto loppui, kun tie kiipesi Varangin niemimaan ylätasangolle. Näkyi kauas. Tie piirsi laajoja kaaria tundralla. Liikennettä ei ollut. Valo viipyili vielä, hämärä lymyili matalan varvikon suojissa valmiina syöksähtämään esiin ja levittäytymään.
Loivia mutkia, näkyy kauas, ei ketään missään
He löysivät helposti majapaikkansa. Kongsfjordin kalastajakylä on nykyään pieni, vain 40 asukasta. Norjalaiseen tyyliin kylä muodostui yhden perheen taloista, kaikki erivärisiä. Ketään ei näkynyt missään.
Kongsfjord ilmasta, pohjoisimpana Veines-niemi
Satama löytyi helposti ja laiturilla sijaitseva majapaikka myös. Talo oli aivan hurmaava. Riehakkaina he levittäytyivät pussukoineen sisään ja ihastelivat kodikasta ja hyvällä maulla sisustettua interiööriä.
Lovisenborg på kaijjen. He olivat jo Ekkeroyssa ihastuneet laiturielämään.
Iltakävely laiturilla vahvisti sen, että tässä kylässä hän oli kuvannut kalastustyöntekijöiden kalankäsittelyä. Neljäkymmentä kahdeksan vuotta sitten.
Kongsfjordin kalalaituri 48 vuotta sitten
Hänen mieleensä vyörähti näiden vuosien tapahtumakavalkaadi, miten paljon kaikkea, perhe, työt, asumiset, muutot, kaiken maailman tekemiset ja kohtaamiset, ja nyt, kun tätä kaikkea on jäljellä enää luultavasti vähäinen määrä, ympyrä on näiltä osin sulkeutunut.