Syyskuinen Hamina humisi korvissani. Puista saattoi aavistaa lähestyvät talven. Värit olivat muuttuneet, vihreä kalvennut. Oli viileää, melkein kylmää. Kesän muuttumista syksyksi ei oikein tajunnut.
Olin mukana seuralaisena tapahtumassa, johon en itse olisi muutoin mitenkään osallistunut. Kolmatta kertaa Haminan reserviupseerikoululla.
Päivä oli pitkä. Aloitettiin kurssilaisten kokoontumisella kentälle. Mielessä vihlaisi, kun tajusi, miten joukko oli pienentynyt viime kerrasta. Osa on poistunut lopullisesti, osa ei pystynyt tulemaan paikalle. Mutta siinä he seisoivat ryhdikkäästi, tummat puvut päällä. Ja maski kasvoilla, tämäkin piti vielä kokea.
Kurssi 118 on kokoontunut monta kertaa, yleensä kymmenen vuoden välein. Kuvassa 50-vuotistapaamisen ryhdikäs rivistö vuonna 2015. Heitä oli paljon.Kurssi 118 vuonna 2021, 56 vuotta kulunut. Korona esti viime vuoden kokoontumisen. Joukko harventunut, 250 paikalla. Elossa puolet, noin 600.Soittokunta tahditti seppeleenlaskua.
Kurssin 118 on täysin poikkeuksellinen ja vaikutukset ulottuvat koko Suomeen ja monelle vuosikymmenelle monella eri yhteiskunnan alueella. Etenkin viihdemaailma olisi toisenlainen ilman kurssilla tapahtuneita kohtaamisia. Kurssilaisista muodostui nimittäin kolme musiikkikokoonpanoa:Ernos, Kivikasvot ja Danny. Käsittämätön juttu.
Niinpä kaikissa vuosijuhlissa on ollut huipputason esiintyjät omasta takaa. Niin tänäkin vuonna. Mutta tilanne oli kuitenkin nyt poikkeuksellinen. Tämä oli viimeinen kerta, kun kokoonnuttiin. Niin tosin sanottiin kuusi vuotta sittenkin, mutta nyt taitaa sanottu pitää.
Ernos. Saimme kuulla klassikot Harhaa ja Maria Louiza ja muuta yhtyeen tuotantoa. Erityishieno oli oikeanpuolisen Ilari Hannulan Beatles-versio.Danny ei esittelyjä kaipaa. Danny on tuonut Suomen viihdemarkkinoille yli 150 artistia ja mukana olivat uusimmat, rytmiryhmä, joka tanssi ja lauloi myös. Dannyn urasta oli koottu hieno esitys.Kivikasvot, Stone Faces, nuoret miehet, jotka pysyivät yhdessä koko ikänsä.
Viimeisenä esiintyivät Kivikasvot. Tunnelma oli käsinkosketeltavan haikea. Fredi oli menehtynyt keväällä. Paikalla olevat Kivikasvojen jäsenet istuivat pöydän takana, Georg Dolivo ei pystynyt osallistumaan. Saimme katsoa spektaakkelin Kivikasvojen vuosikymmenistä. Vuosikymmenien mitä monipuolisimmat esitykset täyttivät mielet muistoilla. Viimeisenä kuva nuorista miehistä maastopuvut päällä.
Yleisö nieleskeli palaa kurkustaan. Eletyt vuosikymmenet, niiden moninaiset tapahtumat, kohtaamiset, työt, perheet. Elämän hauraus, vääjäämätön loppuminen, meitä kaikkia lähestymässä.
Viimeinen juhla solmi pakettiin 56 vuotta sitten alkaneen yhteyden. Tuntui niin hyvältä osallistua heidän kokemukseensa. Samalla mieleen hiipi oman elämän rajallisuus.
Kurssi 118 suoritti reserviupseerikoulun Haminassa 23.4.-23.7.1965. Kurssilla oli 1266 oppilasta, keski-ikä 21 vuotta. Nuoria miehiä, poikamiehiä, kun vain kolme prosenttia oli kihloissa tai naimisissa. Suurin osa oli pääkaupunkiseudulta tai suurista kaupungeista. Ylioppilaita oli 800. Ruotsinkielisiä 8 %.
PS. Tutustuin kolmeen hienoon rouvaan ja yllätys yllätys, yhden rouvan mies on kaukainen sukulaiseni Yläneeltä. Pieni on tämä kansa.
PSS. Seura-lehdessä 39/2021 on kahden aukeaman juttu tilaisuudesta
PSSS 6.2.2023 Kivikasvojen Georg Dolivo kuollut, R.I.P.
RUK:n puistossa kasvoi vanhoja isoja puita, rakkaitani. Lehmus vielä voimissaan, kuten 56 vuotta sittenkin.
Teatterissa viimein. Kesällä tosin kahdessa kesäteatterissa. Nyt astelimme tihenevässä hämärässä Logomon tiilikompeksia kohti. Turun ratapihalla.
Emme tienneet mitä odottaa. Kolmannen tilan yhtä aikaisempaa teosta oli osa seurueestamme käynyt katsomassa. Oliko se Pieni luu. Google ei tunne. ”Emme ymmärtäneet mitään”, puuskahti eräs kokija ja sai mieleni täyteen kihelmöivää jännitystä.
Rentouduin mukavaan tuoliin, joita oli ympyrässä hallin keskustan ympärillä. Siirsin tuolia niin, että näin edessä istuvien välistä. Olkapäät valahtivat alaspäin. Huokaisin pois ulkopuolisen maailman.
Miten vapauttavaa onkaan mennä istumaan pimeään katsomoon, väljästi ja maskit naamalla hiostamassa, mutta vailla minkäänlaisia odotuksia. Vailla mitään velvollisuuksia ymmärtää, analysoida. Vain ottaa vastaan lavan tapahtumat.
Pyöreä kangas välkehti. Se oli lampi. Pimennys. Sininen valo lampeen, välkehdintä lisääntyi. Miten se onkin niin kiehtovaa, välke. Sumu levittäytyi maan pintaa pitkin. Aurinko nousemassa. New dawn. Sammakkojen kurnutus. Rana temporaria.
Seurasi iloittelua, kiemurtelua (miten notkea se Arttu Wäänänen olikaan, ihan kateeksi kävi), Brahe Djäknar ja Florakören lauloivat elävän musiikin tahdissa tapahtumia.
Ruotsia, suomea, saksaa – joita ymmärrän jotenkuten – ranskasta en yhtään. 1800-luvun alun Turku levittäytyi eteemme. Pieni kolmen päivän episodi Adam Clayn matkalta. Pääosan esittäjä Césile Orblin eläytyi ilmiömäisesti.
Näyttelijät heittäytyivät valtavalla tarmolla esitykseen. Miten he muistavatkaan kaiken. No, hehän ovat näyttelijöitä.
Syvällisempi analysointi vaatisi toista katselukertaa. Mutta tämäkin riittää, valahtaminen entiseen maailmaan työryhmän avulla.
Kiitos Kolmas tila – työryhmälle tästä kokemuksesta!
Ah, tätä herkkua täytyy saada lisää. Koronarajoitukset poistuvat, yritämme sopeutua maailmaan koronaviruksen kanssa. Seuraavat liput on jo tilattu. On nälkä, kulttuurinnälkä.
Logomo, vanha VR:n konehallikompleksi. Onneksi ei revitty maan tasalle. Kymmenen vuotta sitten Turun kaupunginteatteria remontoitiin ja tarvittiin väistötila. Logomo otettiin silloin käyttöön ja käyttö on nyt jatkuvaa. Hienoa!Syksy näyttää värikkäimmän luontonsa nyt. Kohta puut kurkottavat paljaita oksiaan taivasta kohti. Nukkuvat.
Toisen koronavuoden Jaakola-päivät uskallettiin järjestää syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna ulkotiloissa Patsaspuistossa. Maskeja ei pidetty, kun raitis kuulas hyvin vilpoinen syystuuli puhalteli ja vei mukanaan vähäisenkin lämmön ja virukset.
Perjantaina kuunneltiin taas kerran Pirkko Jaakolan koskettava kuunnelma Eksyssuon lapset. Patsaspuistossa sekin. Kun päiviä suunniteltiin, koronarajoitukset eivät mahdollistaneet bussikuljetusta ja niinpä kokoonnuttiin Patsaspuistoon. Esiintyi mielipiteitä, joiden mukaan koko idea vesittyi paikanvaihdosta, mutta nyt mukana oli ihmisiä, jotka eivät suolle olisi päässeet. Ehkä ensi vuonna koemme kuunnelman autenttisessa suoympäristössä.
Lauantaina järjestettiin Sarka-museolla Köyrimarkkinat ja iltapäivällä siis Jaakola-päivät perinteisesti Patsaspuistossa. Ilma oli tosi vilpoinen. Kuunnelmaa kuunneltaessa oli paleltu niin perusteellisesti, että nyt päällä oli melkeinpä talvivarustus ja hyvin selvittiin hanskat käsissä, välihousut jalassa, toppatakissa ja pipot päässä. Filtti koipien päälle ja niinpä pystyi keskittymään ohjelman antiin.
Ohjelma oli mielenkiintoinen. Erilainen kuin ennen. Aloin nimittäin miettiä taiteilijuutta. Mitä se on. Miksi sitä on. Miksi taiteilijoita syntyy tai oikeammin kehittyy jatkuvasti, luultavasti aikojen alusta asti. Mitä he tekevät. Miksi.
Kaksi eri taiteenalojen edustajaa kertoivat tuotannostaan, kuvataiteilija ja kirjailija. Juha Allan Ekholm istallaatiostaan ja Marjo Niemi kirjoittamastaan romaanista. Heitä kumpaakin yhdisti Alpo Jaakola. Kummankin esillä olleissa teoksissa Alpon taiteilijahenki on ollut vaikuttajana, inspiraation lähteenä ja sisällön ammentajana.
Marjo Niemi kertoi romaanistaan Kuuleminen. Kirjassa päähenkilö hyppää oravanpyörästä ja seuraavia vaiheita sävyttää Alpo ja Marja Jaakola ja Patsaspuisto. Kirjassa on lukuisia viitteitä Alpoon ja hänen tuotantoonsa.
Kirja on hyvin mielenkiintoista luettavaa näiden viitteiden vuoksi. Marjo pohti, miksi Alpo ujuttautui hänen mieleensä niin perusteellisesti, että kirja rakentui näiden viittausten ympärille. Mikä kirjassa on Marjoa ja mikä Alpoa? Onko sillä väliä?
Aion lukea kirjan uudelleen, koska ensilukemalla keskityin liikaa näihin viittauksiin ja varsinainen tarina jäi liikaa taka-alalle. Marjo oli hyvin sujuvasanainen ja hyvä esiintyjä. Todella mielenkiintoinen puheenvuoro.
Kirjailija Marjo Niemi kertoi mukaansatempaavasti Kuulemisia-romaanin synnystä ja luki otteita Alpon vaikutuksesta kirjaan
Patsaspuiston kolmessa sisätilassa on tänä kesänä ollut nähtävillä Juha Allan Ekholmin installaatio Botanical Garden – New Era, Kasvitieteellinen puutarha – Uusi aikakausi. Teoksessa kasvit ovat arjen käyttöesineitä, jotka on valmistettu muovista ja sarjatuotantoa edustavasta teollisesta keramiikasta.
Kulttuurisihteeri Monika Antikainen haastatteli Juha Allan Ekholmiä eikä oikeastaan kysymyksiä tarvittu, kun Ekholm vastasi ensimmäisessä puheenvuorossaan kaikkiin Monikan miettimiin kysymyksiin
Ekholm oli vuosien varrella alkanut entistä enemmän kiinnittää huomiota joka paikassa rehoittaviin muovikukkiin ja alkanut kuvata niitä. Muovikukilla halutaan tuoda luonnon tunnelma sisätiloihin, mutta samalla oikea luonto hiipuu yhä kauemmas näkymättömiin. Mutta luonto ei katoa kokonaan. Siellä se odottaa ja valtaa lopulta kaiken. Kolmiosaisessa Patsaspuiston eri rakennuksissa esitetyssä teoksessa kukat olivat esillä myös valokuvina. Teos on omistettu kasvitieteen perustajalle Theofrastokselle (371-286 eaa), jolle oli rakennettu monumentti kahvioon.
Botanical Garden on installaatio, jota on esitetty useissa paikoissa, mutta aina erilaisena. Patsaspuistossa näyttelyn kertomukset oli rakennettu vuoropuheluun Alpon maailman kanssa. Alpo vaikutti teoksen muotoutumiseen niin voimakkaasti, että Ekholm sai unessa Alpolta luvan: Anna palaa!
Sekä Niemen että Ekholmin teoksissa taiteilijuus näkyy syvänä elämän pohdintana, johon linkittyy yhteyksiä ympäröivästä maailmasta ja historiasta, Alposta etenkin.
Onko se sitten herkkyyttä, jonka vuoksi ihminen uppoutuu etsimään merkityksiä ympäröivästä ja myös menneestä maailmasta? Miksi jotkut ihmiset tuntevat polttavaa tarvetta luoda oma tulkintansa mitä erilaisimmista asioista?
Onneksi on näitä ihmisiä – taiteilijoita ja heidän tekemisiään – taidetta. Niin me saamme laajentaa omaa näkökulmaamme, me jotka emme itse siihen pysty. Tai osaa.
Juhannusorkesteri, Antti Jaakola laulajana esittivät tietenkin Lulun sekä muuta hyvää musiikkiaPirkko ja Antti Jaakola. Taustalla Alpon pyllistävä nainen-veistos
Viime vuoden kesänä Patsaspuistossa esitetystä Todensanoja-teoksesta on valmistunut DVD, jossa on kuvaa ja Alpon puhetta. DVD on saatavilla 10 e omakustannushintaan mm. Taidetalolta.
Patsaspuistossa luonto luo jatkuvasti vaihtuvia installaatioita
Pykeijästä jatkoimme matkaa Varangin vuonon etelärantaa länteen Varangerbotteniin, sieltä pohjoisrantaa itään Vesisaaren kautta Ekkerøyyn. Olimme Pykeijän Sankkarilta katselleet horisontissa näkyvää kohoumaa, jossa olimme vierailleet jo kahdesti aikaisemminkin.
Ekkerøyssä yövyimme Havhestenissä, joka sijaitsee kaijjalla eli laiturilla vanhassa katkarapujalostamossa. Heti ovesta ulos astuessaan pääsee laiturille meren ja lintujen maailmaan.
Kolmatta kertaa yövyimme Havhestenissä, aikaisemmin Edwinissä ja nyt Åstassa. Omistaja oli vaihtunut ja huoneissa oli tehty remonttia. Netissä on muuten vanhat kuvat. Nyt on todella paljon viihtyisämpää.
Havhestenin Åstan olohuoneÅstan olohuoneen ikkunasta on näkymä kaijjalle. Taustalla oleva häkkyrä toi mieleen Alpo Jaakolan teokset.Åstan makuuhuoneen ikkunasta näkyy kylälle
Lähdimme kotiuduttuamme kävelemään. Jos Pykeijä oli kasvien maailma, on Ekkerøy lintujen maailma. Joka paikka oli täynnä valkoista ulostetta ja valtavasti höyheniä. Linnut suihkivat ylitsemme ja mekkala oli aikamoinen. Pikkukajavia enimmäkseen, lisäksi lokkeja.
Verkonkohoista oli tehty tilataideteosAallonmurtajalta kylän päin. Laskuvesi paljasti laajat rakkoleväesiintymät.Aallonmurtajan murtuneeseen kuoppaan oli kerääntynyt höyheniä ja lintujen syömiä merisiilejä. Merisiilin mäti on muuten maailman kallein ruoka.Kivikkorannalle oli pakko päästä. Nyt emme poimineet kiviä matkaan, vaan ihailimme niiden sileyttä paikan päällä.
Kaijjalla oli ollut kalaravintola Havhesten. Aikaisempina vuosina olimme niin aikaisin liikkeellä, ettei ravintola ollut vielä auki. Nyt odotimme pääsevämme sinne syömään. Mutta edellisenä päivänä viranomaiset olivat sulkeneet ravintolan. ”Eivät olleet tyytyväisiä keittiöömme”, kertoi Roald. Niinpä ravintola jäi taas kokematta.
Mutta Roald antoi meille kulhollisen katkarapuja ja majoneesituubin. Niinpä nautimme Åstassa paahdetun leivän kanssa hyvän aterian meren antimista.
Katkarapuillallinen.Nousuvesi peitti rakkolevät.
Seuraavana päivänä lähdimme taas luontopolulle, joka kulkee etelärannan myötäisesti ylätasangon itäpäähän ja takaisin matalaa loivaa pohjoisrantaa.
Ekkerøyn niemimaan keskellä on lampi.Arktista kauneutta.Hilloja kasvoi lammen ympärillä niin paljon, etten ole koskaan ennen moista nähnyt. Osa oli jo kypsynyt ja niinpä söimme niin paljon, että tuli kyllästys.Etelärannan jyrkillä kallionkielekkeillä asusti edelleen pikkukajavia, vaikka pesimäaika oli jo ohi. Vahvat tuoksut lemahtelivat rinteestä ylös. Linnut lentelivät isoissa parvissa, syöksähtelivät sinne tänne ja hups vaan, takaisin pesiin tai kellumaan meren aalloille.Oli iltapäivän laskuvesi. Rantaviiva oli vetäytynyt kauas ja jättänyt jälkeensä lammikoita.
Kasvimaailma oli suppeampi kuin Pykeijän seudulla, mutta jotain sentään nähtiin massiivisten hillaesiintymien lisäksi.
Nyt näimme vähemmän lintuja kuin aikaisemmilla kesäkuun alun käynneillämme. Haahkaperheitä oli ruokailemassa rantavedessä ja tylli juoksenteli rannalla. Pois olivat veriharakat, kotka, kuovit.
Haahkaperhe ruokailemassa.Heippa hei, mitäs töllistelette?Ekkerøyyn tullaan kapeaa kannasta pitkin. Kummallakin puolella on hieno hiekkaranta. Uimaan emme täällä menneet.Viimeinen auringonlasku.Kiitos matkaseurasta hyvä rakas ystävä!
Loma oli täydellinen. Täysin hävisivät mielestä arjen harmit. Oli niin rentouttavaa vaan olla, olla oma itsensä vailla mitään velvollisuuksia.
Näkemisiin Ekkerøy, tulemme varmasti takaisin.
Ensin kiipesimme Sankkarille koulun takaa. Heti piti pysähtyä ja kumartua ihmettelemään kukkia. Eteneminen olikin hidasta, koska yhä uusia tunturikasveja löytyi. Viimein pääsimme huipulle, mistä oli hienot näköalat ja – hilloja. Ne olivat sinnikkäitä yksilöitä, jotka armottomissa tuulissa ja viimoissa olivat kasvattaneet vain yhden siemenen ja sen ympärille makeaa maltoa. Mutta ne olivat isoja. Eväiden jälkeen saimme niistä jälkiruoan.
Löysimme sopivat istuinpaikat ja katse liukui vastarannalle, mistä yritimme tunnistaa Vesisaaren rakennuksia. Itäpuolella lentokentän isot rakennukset näkyivät hyvin.
Sankkarilta näkyi Ekkerøy, seuraava matkakohteemme. Sankkarin ja Sikosaaren völissä vasemmalla oli viikolla nähty miekkavalaita, mutta meitä ei onnistanut valaiden suhteen.
Seuraavana päivänä lähdimme luontopolulle, joka vei Ranvikan hylättyyn kalastajakylään. Siellä olivat aikoinaan pykeijäläiset viettäneet kesiään kalastaen ja heinää keräten. Lohenpyytäjät käyttävät luonnonpoukamaa vieläkin kesäisin. Ranvikassa on Etelä-Varangin suurin lintuvuori ja etelärinteellä on kiinnostava kasvillisuusrinne.
Ranvikaan pääsee kahta kautta. Me lähdimme jalkapallokentän reunalta. Elsan perhe oli kentän rakennuksessa aivan avainasemassa. Heidän poikansa nousivat Norjan huippujalkapalloilijoiden joukkoon!Ranvikan luontopolku noudattelli notkoa, jossa oli ollut vanha telelinja. Notkossa kasvoi tunturikoivua Betula pubescens ssp. czerepanovii-suojaisissa olosuhteissa,
Mutta Ranvikaan emme päässeet tällä kertaa. Matkamme pysähtyi ensimmäiseen jyrkkään rinteeseen, jota olisi pitänyt nousta nelinkontin. Meillä oli pöytävaraus Bistroon muutaman tunnin päästä ja aloimme epäillä, että emme ehtisi takaisin, jos jatkaisimme matkaa. Niinpä katse laskeutui alas ja aloimme havaita yhä uusia tunturikasveja, joita oli viimeksi nähnyt Kevon kesinä. Olin aivan innoissani ja otin valtavasti kuvia. Tekstin lopussa on kuvia.
Kuningasrapuaterian jälkeen tapasimme Elsan ja Anitan ja kyselimme heiltä kasvien nimiä, kaikkia emme nimittäin pystyneet tunnistamaan. Elsa toi meille kasvikirjoja ja ilta kuluikin kasvien parissa.
Mutta sitä ennen keskustelimme Elsan ja Anitan kanssa Pykeijästä. Istuimme mökkimme verannalla. Yhtäkkiä Elsa osoitti kallion huippua, siellä lenteli mustia isoja lintuja. Ne olivat merikotkia, perhe, jossa oli kaksi poikasta. Pitkään ne kieppuivat ympäriinsä, laskeutuivat, lähestyivät toisiaan, etääntyivät, lekuttelivat paikoillaan. Aivan huippu luontoelämys tämäkin.
Liisa, Elsa ja Anita mökkimme verannalla
Elsa kertoi elämästään, matkailusta ja Pykeijän nykytilanteesta. Anita oli tullut muutama vuosi sitten Pykeijään ensin oppaana ja sitten työskentelemään Elsan kanssa. Anita tuntee Lapin hyvin ja on valmistanut hienoja käsitöitä, joita oli myytävänä Galleriassa.
Anita Sileniuksen valmistamia upeita käsitöitä,mm. kalan nahasta.
Pykeijä on aina ollut vetovoimainen kulttuuritapahtumille. Niinpä kylässä on ollut monipuolisesti eri taiteenalojen tapahtumia. Galleria on perustettu entiseen romuvarastoon karavaanialueen yhteyteen. Siellä on järjestetty konsertteja, näyttelyita jne.
Eila Ampulan kutoma seinävaate, kooltaan 240×240 cm. Teos on valmistettu Brasilian Penedossa.
Viimein sitten Pykeijän oleskelumme viimeinen päivä koitti. Tapasimme vielä Elsa ja Anitan Galleriassa ja meissä vahvistui se, että tulemme tänne uudelleen ja liitymme Pykeijän ystäviin. Siispä emme sano Hyvästi vaan Näkemiin. Kiitos Pykeijä, Elsa, Anitta ja mahtava luonto! Ja ihmiset, joita kohtasimme. En missään muualla ole keskustellut niin vaivattomasti vieraiden ihmisten kanssa kuin Pykeijässä. Sen täytyy johtua Pykeijän ilmapiiristä. Siinä on taikaa, joka tekee hyvää ihmisen sielulle.
Anita ja Elsa
Niin on jäänyt sanomatta, että uimme tietenkin Jäämeressä. Vesi oli vilpoista, muttei mitenkään liian kylmää. Suola säilyi ihollamme sitä hellien, huulilta kieli lipoi suolaa. Jäämeren sauna jäi kokematta, mutta ensi kerralla varmasti!
Lähtö. Viimein saatu kaikki kamat kasaan ja löydetty koko ajan kadoksissa olevat tavarat.
Matka jatkui vuonon vastakkaiselle rannalle vanhaan tuttuun Ekkerøyhyn. Siitä seuravassa postauksessa.
Se oli pitkäaikainen haave, unelma. Edellisen Norjan käyntimme jälkeen katselimme Varangin alueen karttaa. Muistelin, että Kevon-kesinä kävimme pohjoisessa Norjan Berlevågissa, Båtsfjordissa ja Sandfjordissa. Pitäisi joskus kaivaa esiin diat, joita silloin otin. Olen käynyt myös muualla Norjassa, Narvikissa, Tromsassa, Mo i Ranassa, Nordkapissa ja sieltä itäänpäin. Myös ne kuvat pitäisi ottaa esiin.
Mutta Bugøynes – Pykeijä alkoi kiehtoa entistä enemmän. Muistin, että kylä oli jossain vaiheessa myynnissä, kun kalastus loppui ja kyläläisiltä loppuivat työt. Myyntitempaus herätti laajaa huomiota.
Sitten alkoi tulla uutisia Pykeijän uudesta kukoistuksesta, jonka matkailu aiheutti. Kerrottiin, että kylässä on yksi suomalainen nainen, joka tarjoaa matkailupalveluita. Elsa Halvorsen.
Vuosi sitten totesimme, että haluamme joskus mennä Elsa Halvorsenin Jäämeren Sauna -matkailuyrityksen meren rannalla olevaan mökkiin, jonka terassilla voimme katsoa, kuunnella ja haistella Jäämerta. Kun sitten melko yhtäkkiä tuli menoa pohjoisemmas, päätimme lähteä Pykeijään. Varasimme netissä mökin ja niinpä pääsimme matkaan elokuisena maanantaina.
Pykeijään käännytään hyväkuntoiselta E6- tieltä. Kylään johtava tie kiemurtelee meren rantaa ja vuoria myötäillen. Paikalliset muuten laittavat viimeiseksi kirjaimeksi ä eikä a.
Rajan ylitimme Näätämössä. Rajan ylitykseen liittyi samanlaista jännitystä, kuin ennen EU-aikaa – minä muistan ne ajat. Meillä oli passit ja rokotustodistukset, joita vaalea komea viikingin näköinen nuori tullimies tutkaili. Antaessaan paperit takaisin hän hymyillen toivotti suomeksi hyvää matkaa. Tuli mukava olo.
”Pakollinen” kuva Pykeijän kylään johtavalta tieltä. Kylä sijaitsee mantereen ja vasemmalla näkyvän Sankarin välisellä kannaksella. Satama sijoittuu kuvan ulkopuolelle oikealle. Kuvassa on iltapäivän laskuvesi, jolloin laaja hiekkaranta on näkyvissä. Vuorovesi liikkuu noin kuuden tunnin rytmissä. Illalla yhdeksän maissa korkeimmillaan ja taas aamulla yhdeksältä.
Saimme Anitalta mökkimme ja pitkäaikaisen haaveen mukaisesti istuimme verannalle ja kohotimme kuksissa kuohuviinimaljat merelle, pohjoiselle, ystävyydelle ja Pykeijälle. Loma saattoi alkaa.
Hyttemme eli mökkimme oli pieni mutta kodikas. Ovi oli auki koko ajan ja niinpä olimme ulkona vuorokauden ympäri. Se näkyi raikasilmamyrkytyksenä, illalla posket polttivat ja uni tuli jo iltayhdeksältä. Oli hyvä nukkua meren tuudittaessa meitä vuorovesirytminsä mukaisesti.
Illalla kiertelimme kylää. Norjassa ei näe kerrostaloja ollenkaan. Omakotitalojen pihat oli aidattu, koska lampaita saa laiduntaa vapaasti missä vaan. Pihat olivat hyvin hoidettuja, nurmikot leikattu ja paljon kukkia.
Kylän arkkitehtuuri on vanhaa suomalaista ja uutta norjalaista rakennustyyliä. Muutamat talot ovat 1800-luvulta.
Vanhaa kalastusvälineistöä ja runsaita kukkaistutuksiaVanhoja rakennuksia katsellessa mieli alkoi askarrella menneiden vuosikymmenien ja miksei satojenkin töissä, miten ihmiset olivat liikkuneet ja eläneet tässä ankarassa ilmastossa.Pihoilla kasvoi suurina loistavan keltaisina kasvustoina pietaryrttiä, joka houkutteli hyönteisiä. Pietaryrtti, Tanacetum vulgare ja nokkosperhonen, Aglais urticaeKeskellä kylää on kirkko ja hautausmaa, jossa oli luettavissa paljon suomalaisia nimiä
Hautausmaan itäosa on Skandinaviassa ainoa alue, jossa esiintyy Siperian sinilatvaa eli karvaista sinilatvaa (Polemonium boreale). Siksi osa alueesta on rauhoitettu. Liikkuminen on sallittu polkuja pitkin.
Karvainen sinilatva huomattiin alueella ensimmäisen kerran vuonna 1868 ja kasvi rauhoitettiin vuonna 1919. Uhkana sille on risteytyminen lehtosinilatvan (P. caeruleum) ja kellosinilatvan (P. acutiforum) kanssa. Niinpä hautausmaalla kasvaakin risteytyneitä kasveja, jotka eivät tosin ”vesitä” karvaista sinilatvaa, mutta kilpailevat kasvutilasta.
Pykeijän hautausmaalla kasvava hyvin harvinainen Siperian sinilatva eli karvainen sinilatva. Erotuksena muista sinilatvoista se on pienempi, kukat vaaleansinisiä, tuoksuvat pahalta ja kukan keskellä on keltainen täplä.Vaja rannalla. Vastapäisellä rannalla Vesisaari.
Ilta helli meitä hienolla auringonlaskulla. Katse vetäytyi koko ajan merelle maisemaa tarkkailemaan. Joka kerran se oli erilainen.
Ensimmäinen auringonlasku, melkein pohjoiseen. Vuorovesi korkeimmillaan.Laskuveden aikaan iltapäivällä kävelimme rantahietikolla. Mökit ovat aivan rannassa. Vasemmanpuoleisena Jäämeren Sauna, sitten Aurora-talo revontulien katsomista varten ja mökit, joissa nro ykkösessä yövyimme.Laskuvesi oli kuvioinut hiekkaan mitä mielikuvituksellisimpia kuvioita, joissa saattoi nähdä vaikka mitä muotoja.Aivan selvästi lintu
Haahuilimme rannalla joka iltapäivä etsimässä erikoisia kiviä, simpukoita ja kotiloita. Muutaman poimimme. Kotona talven riehuessa ulkona otan Pykeijän rannan kiven käteeni, suljen silmäni ja kivestä alkaa säteillä minuun aaltojen kuisketta, voimaa ja lohdutusta arjen harmauteen. Toisaalta, kivet kuuluvat luontoon, mutta silti niitä poimin… ihan muutaman vaan. Kotiloita tai simpukoita ei ollut, paitsi yksi erikoisen iso ja punainen, joka oli särkynyt. Keräsimme palaset kivelle.
Punainen kampasimpukka, Pectinidae
Rannalla kulki myös muita. Eräs nainen katseli kivivalleja, kumartui, pysähtyi, katse käsissä. Kohtasin hänet, hän katsoi minuun ja ojensi käsiensä kuppia. Siinä lepäsi punertava isohko sydämenmuotoinen kivi. ”Tämä on meidän tämänpäiväisen 48-vuotishääpäivämme kunniaksi”, nainen sanoi käheällä äänellä ja tuijotti kiveä. Nielaisimme kumpikin möhkäleen kurkustamme.
Tutustuimme Pykeijän sieluun, Jäämeren saunan perustajaan Elsa Halvorseniin. Hänestä riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka paljon. Pari viikkoa sitten hän vieraili Suomen televisiossa Ylen aamussa, jossa mukana oli alkuvuodesta ilmestyneen Pykeijän Elsa -kirjan kirjoittanut Karoliina Siira.
Elsa Halvorsen ensitapaamisella
Pykeijän historia on mielenkiintoinen. Skandinavian vanhimman asutuksen merkit ovat kivikautisia ja ne on löydetty Pykeijän lähistöltä. Muinaisien asuinpaikkojen jäännöksiä voi nähdä Pykeijän tien varrella (maankohoumia) ja vanhan sataman vieressä.
Suomalaiset ovat asuttaneet seutua ainakin 1700-luvulta alkaen. 1850-luvun nälkävuosina Varangin alueelle, Pykeijään, Vesisaareen, Näätämöön ja Annijoelle eli Vestre Jacobselveen saapui paljon suomalaisia Peräpohjolasta, Lapista ja Tornionjokilaaksosta. Meri antoi työtä ja ruokaa, kun Varanginvuonon kalansaaliit olivat erityisen runsaita. Väkiluku nousi Pykeijässä 37 henkilöstä 350 henkilöön vuoteen 1885 mennessä. Nykyään asukkaita on noin 200, kesällä enemmän. Kylässä on myös uussiirtolaisian Suomesta ja Venäjältä.
Suomalaiset toivat mukanaan käsityöperinteitä, mm. veneenrakennustaidot sekä maalaistalojen jälkipolvet maanviljelyksen. Kalastus ja perinteikäs maanviljely antoivat perustan pienen kylän kasvulle.
Vuosilukuja:
Lääkäri kävi Kirkkoniemestä jo 1800-luvulla porokyydillä, kalanmyyntiä 1803 alkaen, kauppa 1848, paljon suomalaisia saapui 1850-luvulla, venekuljetuspalvelut 1860-luvulla, 350 asukasta 1885, puhelinlinja 1890-luvulla, oma koulu 1870, uusi koulu 1908, kylätie 1925, Olga ja Thomas Gunnarilla kalatehdas 1939-59, telakalla veneiden rakennusta 1946 alkaen, leipomo 1950-60, sähköt 1952, iso tie 1959-62, poronlihatehdas 1970-2015, 1970-luvulla eurooppalaiset veneet kalastivat Barentsinmerellä ilman minkäänlaisia rajoituksia, jolloin kalansaaliit ehtyivät, kalatehtaan konkurssi 1980-luvulla, pankki 1980-luvulla, 1989 Elsa perusti Jäämeren Sauna-yrityksen, ja alkoi majoittaa matkailijoita talonsa alakerrassa, mökkien suunnittelu ja toteutus, 1990-luvulta alkaen kuningasravun pyytäminen, 1996 Elsa perusti Bugøynes Opplevelser as -yrityksen, 2008 Pykeijän ystävät ry.
Sodan aikaan kylässä oli saksalaisten tukikohta. Kyläläiset joutuivat tekemään töitä saksalaisille. Vuoden 1944 lopulla saksalaiset poistuivat kylästä. Kylä jäi polttamatta, koska saksalaisten johtaja sanoi olevansa humaani ihminen eikä natsi. Hän teki sopimuksen, jonka mukaan jos kyläläiset kuljettivat sotilaat veneillä Varanginvuonon pohjukkaan, niin kylä jää polttamatta. Kylään kun ei ollut tietä, jota pitkin saksalaiset olisivat voineet poistua. Päällikkö joutui sotaoikeuteen, mutta vapautettiin, koska hän oli pelastanut sotilaat. Hän on myöhemmin vieraillut Pykeijässä.
Suomalaisuus on säilynyt kylässä ja suomalaisten jälkeläiset puhuvat edelleen vanhaa Pykeijän suomea, joka on suhteellisen lähellä meänkieltä, ihmekös kun sieltä ihmiset tulivat. Pykeijän suomea on mukava kuunnella. Sanastoon kuuluu monia hauskoja sanoja, mm. kaffela on kahvila. Kaupassa ja Bistrossakin meitä palveltiin suomeksi, vaikka yritimme vääntää englantia tai ruotsia. Kveeni on Pykeijässä haukkumasana, kuten finnjävel Ruotsissa.
Pykeijän pääelinkeinoja ovat olleet kalastus ja kalanjalostus. Kalastuselinkeino on kuitenkin kokenut monia vaiheita vuosisatojen aikana. Ryöstökalastuksen vuoksi saaliit putosivat 1970-80 -luvuilla ja kalastajat menettivät työnsä. Niinpä kyläläiset päättivät muuttaa kylästä ja Aksjon Bugøynes-lehdessä julkaistiin 16.8.1989 ilmoitus, jossa etsittiin tahoa, joka ottaisi kyläläiset vastaan. Toimittaja kuitenkin julkaisi asian myynti-ilmoituksena: Bugøynes til salgs – Pykeijä myytävänä.
Lehti-ilmoitus teki kylän maailmankuuluksi. Toimittajia tuli joka puolelta maailmaa, mm. Kanadasta ja eri puolilta Eurooppaa.Le Monde-lehti on sittemmin seurannut Pykeijän elämää säännöllisesti.
Kylässä on kala- ja kuningasraputehdas. Viimeisin uusi tulokas onkin ollut kuningasrapu 1990-luvulta alkaen. Kuningasrapu on hieman kyseenalainen, koska se on kotoisin Kamtsatkalta ja siten vieraslaji, joka syö pohjasta eläimet. Mutta kuningasrapu on nykyään tärkeä saalislaji, joka tuo työtä monille ihmisille. Sitä ei saa kalastaa ilman lupaa. Muita tärkeitä saaliskaloja ovat turska, ruijanpallas,kampela ja lohensukuiset kalat. Riistaa ja poroa jatkojalostetaan myös.
1980-luvulla löydettiin erikoinen gneissi (Barents blue), jota louhitaan ja hiotaan erilaisiksi laatoiksi. Myös taitelijat käyttävät sitä.
Matkailuelinkeino on ollut tervetullut lisä ja antaa tuloa etenkin kesäkuukausina. Heinäkuun lopussa Merikalastusjuhlat eli Foskefestivaali kokoaa kansaa Pykeijään.
Kylän maailmankuulussa Bistrossa kävimme syömässä kuningasrapua, kuinkas muuten. Oli viehättävä paikka.
Kylässä on päiväkoti ja koulu, mutta lapsia saisi olla enemmän. Näimme ainoastaan kolme paikallista lasta vierailumme aikana. Kauppa kylällä on, mutta asiakkaista saisi olla enemmän silläkin.
Vuonna 2008 perustettiin Argentiinan Mendozassa hotellin ylimmässä kerroksessa Pykeijän ystävät ry. Jaa miksi Argentiinassa? Siellä vieraili Helsingin matkamessuilla tutustuneita henkilöitä, jotka järjestivät matkan Etelä-Amerikkaan ja kuuluisaan suomalaiskylään Brasilian Penedoon, jota kutsutaan Pikku Suomeksi.
Yhdistyksen tarkoitus on tukea suomalaista kulttuuria ja kieltä sekä edistää Varanginvuonon suomensukuisten ihmisten keskinäistä kanssakäymistä. Yhdistys haluaa profiloida Pykeijää ja saada sinne vapaaehtoistyöntekijöitä. Yhdistyksessä on noin 130 jäsentä Suomesta ja Norjasta.
Ystävyysryhmän jäseniä vierailee Pykeijässä kesäkuun toisella viikolla. He järjestävät kulttuuriviikon, joka sisältää konsertteja, esitelmiä, retkiä ja paljon muuta. Myös muita matkoja järjestetään, mm. ruskaretki pohjoiseen. Korona vaan on estänyt toiminnan viime aikoina.
Liityin jäseneksi ja onpa ensi kesälle tiedossa Pykeijän reissu kesäkuussa. Sovitetaan yhteen Sodankylän filmifestivaalien kanssa, mikäli korona antaa luvan.
Kumpanakin kokonaisena päivänä kävimme retkillä, jotka osoittautuivat kasviretkiksi. Pykeijän ympäristön kasvimaailma on erikoisen runsas. Kerron retkistä seuraavassa päivityksessä.
Lähteet Pykeijän Elsa, Karoliina Siira ja Elsa Ingilae Haldorsen
Mökin infokansio Pykeijän ystävät ry
Varanginvuono kutsuu retkelle, Suomen Luonto 29.3.2018
Huolimatta huolestuttavasta koronatilanteesta Loimaa Seura ryn hallitus uskaltautui päiväretkelle Mathiljedaliin ja Westersin puutarhalle Kemiönsaarelle.
Maskit päässä istuttiin, ensin tunnollisemmin ja sitten ne tahtoivat jäädä taskuun, bussissa. Kaupoissa ja julkisissa tiloissa liikuimme maskit kasvoilla.
Kyseessä oli kahden Loimaa Seura ry:n erittäin aktiivisen jäsenen ”palkintomatka”, he kun jäävät nyt pois tärkeistä tehtävistään. Edelleen he ovat mukana, mutta suuret vastuut seuran ja Saviseudun joulun vetämisestä ovat siirtyneet muille jäsenille.
Ensiksi menimme Mathiljedaliin. En ollut siellä ennen käynyt enkä oikein tiennyt edes, mistä oli kysymys. Teijon ja Fiskarsin yhdistin näihin seutuihin. Fiskarsissa vierailin Loimaan Puutarhaseuran kanssa muutama vuosi sitten.
Mathiljedalin kotisivuilla on hyvä kuvaus paikasta. Aivan ihana historiaa huokuva paikka. Kannattaa mennä.
Mathiljedalin 1800-luvun ruukkimiljöö sijaitsee Teijon kansallispuiston läheisyydessä.MuseorakennusMuseossa oli nähtävillä vanhoja rakennelmia. Niissä on aina jotain niin kiehtovaa, salaperäistä. Miten monet kädet ovatkaan näitä koskettaneet, miten nouseet aamulla, tulleet töihin, töistä kotiin perheen luo. Millainen yhteiskunta olikaan silloin…Ruukkiympäristö oli hyvin viehättävä. Vettä tarvittiin, joten pieni uoma löytyi täältäkinSammalikolla kun ollaan, niin bongataan aina sammalkasvustoja. Tässä puunrunko kasvualustana
Sitten siirryttiin Westersin puutarhaan Kemiöön. Sinne oli matkaa noin kaksi kilometriä linnuntietä, mutta saaristossa kun ollaan, kierrettiin maata pitkin Strömman kanavan kautta. Siitä olen kuullut, mutta nyt sitten tiedän, missä se on.
Westersin puutarhaoli tavattoman mielenkiintoinen paikka. Näin sellaisia kasveja, joita en ole ennen nähnyt, ellei sitten opiskeluaikaan Ruissalon puutarhassa.
Kuvia otin niin runsaasti, etten niitä nyt tähän laita. Mutta tuoksuvassa puutarhassa lenteli perhosia ja muita pörriäisiä niin paljon, että ne antautuivat kuvattaviksi. Niitä nyt tähän muutama. Punahattu on niin hyvä houkutin, että aion laittaa sitä ensi keväänä kasvamaan koko penkillisen. Muutoinkin ihastuin Westersin rouvan ideologiaan, kun hän oli siirtynyt vihannesten kasvatuksesta kukkien kasvatukseen.
Keisarinviitta punahatullaNeitoperhonenAmiraali ja kimalainenSitruunaperhonen ja kimalainenKimalaiset työn touhussaKiitokset mielenkiintoisesta esittelystä ja erinomaisen maukkaasta lounaasta!
Matka alkaa, Turku, departure 15.7.2021 kello 17, bussi 50, Grus Grus
Kun en puhu, alan kuulla. Kun muutkaan eivät puhu, alan ymmärtää lintujen kieltä, pöheikköjen kuiskauksia. Suhinaa, rapsutusta. Askelten kieli se vasta onkin vivahteikas. Auto vyörähtää äänimaailmallaan ohi. Ohi kiitävä juna peittää meidät tuoksulla, jonka muistan höyryjunien ajalta.
”Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois” – Reetta Pakkanen runokokoelmassaKärhi.
Tunnin kävelimme samaa reittiä kuin stalker seurattavineen kolme vuotta sitten.Stalkerin puhe menneisyyden matkalta kaikui mielissämme, yhtä salaperäisenä ja säälimättömän selittämättömänä kuin silloin.
(Ylioppilaskylä on muuttunut 50 vuodessa niin, että sain katsoa aivan tosissani, missä onkaan 3 A, jossa asuin ensimmäisenä asukkaana 32-kämpässä. Uutta pintaa, silloiset pellot taloja täyteen.)
Mutta pöheiköt kukoistivat, miten niitä onkin niin paljon. Joka puolella kasvaa, vihreää, eri sävyjä, pölyyntyneinä mutta elinvoimaisina. Joka paikassa, mitä ihminen ei jynssää. Keskellä kaupunkia. Ihminen jättää ikävät jälkensä, roskaa, lasinpalasia, romua, välinpitämättömyyttä. Mutta, luonto voittaa ja peittää.
Rannan salaperäiset rakennukset olivat kadonneet. Niitä ja niiden pihalla olleita ihmisiä ihmettelimme silloin. Kuuluivatko he suunniteltuun esitykseen vai sattuivatko paikalle aiheuttamaan syvyyttä tarinaan. He aiheuttivat syvimmät keskustelut silloin.
Luonto oli vallannut teltan paikan. Sen pystyi hädintuskin havaitsemaan. Vielä oli tallella pelto, jossa vadelmat kantoivat hedelmää, puntarpäät heiluvat vastavalossa, kaikki samaan tahtiin.
Aurajoen rannalla saimme juotavaa ja lahjan, Reetta Pekkasen runokokoelman Kärhi.
”Mennäkseen ytimeen on mentävä läpi kaikesta, mikä ydintä suojaa.”
Ensi vuonna samaan aikaan samassa paikassa. Me olemme. Grus Grus.
Hitaasti palasin matkalta, kuten edellisinäkin vuosina.
En muista missä olemme tavanneet ensimmästä kertaa tai miten olemme oikein tutustuneet lähemmin.
Olimme eri vuosikursseilla Turun yliopistossa biologiaa opiskelemassa 1970-luvulla. Teitä oli tiivis naisporukka, Mape, Satu, Kirsi, Maija, Minna.
Olimme ilmeisesti Seilissä jollakin kesäkurssilla yhtäaikaa, muistan joitakin tapahtumia (kun Minna sai ongella ahvenen ja väänsi sen pään irti ja meinasi tikahtua kauhusta).
Ja sitten niitä jatkoja osakuntailtojen jälkeen, kun makoilimme senkertaisen isännän (Maurin) lattialla ja heräsimme aamutuimaan kummallisessa euforiassa. Myös miespuolisia kurssilaisianne oli mukana, mutta he ovat kokoontuneet aikuisvuosikymmeniensä aikana keskenään, vappuisin aikakin. Ape, Pekka, Mauri…
Itse asiassa, olen enemmän ollut tekemisissä teidän kurssinne porukoiden kanssa kuin oman kurssini.
Hämäränä on mielessä Yokylän keittiössä käyty yöllinen keskustelumme DNA:n rakenteesta, emäsjärjestyksestä ja koko rakenteen merkityksestä. Tämä muisto nousee sieltä 1970-luvun vuosista helmenä.
Muutin Hannunniittuun huoneeseesi Satun luo, kun lähdit Espanjaan kesken lukuvuoden. Asuin siinä ennen kuin sitten lähdin lopullisesti Turusta, ensin Helsinkiin Satun kanssa auskultoimaan biologian opettajaksi.
Pidimme yhteyttä. Vietimme mielenkiintoisen päivän 1970-luvun lopulla Helsingissä keskellä talvea ja lumipyryä. Kävelimme Eirassa meren rannalla. Jossain kummassa betonibunkkerissa kirjoitimme huurtuneeseen seinään KAKSI MELKEIN MAISTERIA.
Kadulla meidät pysäytti kyselijä, joka tenttasi mielipidettämme lakritsapatukoiden käärepapereista. Sanoin, että kuvio on mielestäni rasistinen ja kyselijä meinasi polttaa päreensä.
Olit silloin Riistantutkimuslaitoksessa laskemassa kalansuomuista vuosirenkaita. Minä opettajana Posiolla ja talvilomaa viettämässä. Yö vietettiin Koivulassa Hoasin asunnossasi, nukuin lattialla takki peittona.
Se oli sitä aikaa, kun voimakkaasti painoi tulevaisuuden odotus. Mikä minusta tulee. Missä on paikkani. Miten löydän paikkani. Kenen kanssa. Saanko perheen.
Lähdit Keski-Amerikkaan ja minä jäin Lappiin.
Yhteys säilyi. Myös muihin. Kirsiltä tuli kirjeitä, Ruotsista, Maijalta pitkiä dokumentointeja, mm. matkasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan sinua tapaamaan. Maijan käsiala vaan on niin vaikeaselkoinen, että kirjeiden sisältö odottaa edelleen avautumistaan.
Lapset tulivat kuvioihin. Yhteytemme säilyi. Kirjeitä kirjoiteltiin. Luin niitä muutama vuosi sitten. Oli tosi mielenkiintoista. 1980-luku oli lasten vuosikymmen.
Tapasimme. Kävit 1990-luvulla lastesi kanssa Kemijärvellä ja teit niin hyvää jauhelihakastiketta, että minun lapseni muistelevat sitä vieläkin.
Kävimme teitä tapaamassa Ruukissa. Satu vieraili perheensä kanssa, käytiin Ailangassakin.
Olimme yhteyksissä muutettuani 2002 Lapista takaisin etelään ja kävin 2004 luonasi Naantalissa. Sitten yhteys katkesi 17 vuodeksi. Sain Satulta (jonka tapasin 25 vuoden tauon jälkeen vuonna 2017 Kuopiossa) viestiä, että olet mennyt naimisiin ja asut Britanniassa.
Kunnes otit yhteyttä viime syksynä, tulit kylään Loimaalle ja vietimme kaksi päivää yhdessä. Ja nyt heinäkuun ennätyshelteissä toiset kaksi päivää Naantalissa.
Miten elämä onkaan meitä heitellyt. Hyvää on ollut, ja sitä vastapuolta. Miten onkin niin hedelmällistä vetää yhteen vuosikymmenien tapahtumia ja miettiä, mitä vanheneminen merkitsee, miltä se tuntuu. Se kun on tässä ja nyt.
Tämä on sanomattoman arvokasta. Tavata henkilö, joka on tuntenut minut silloin nuorena ja osaa nähdä kehityslinjoja sieltä nuoruudesta näihin alkavan vanhuuden päiviin.
Nyt kuvakavalkaadi eilisestä ja tästä aamusta.
Iltapäivällä kävimme uimassa. Illalla lähdimme Kultarannasta kävelemään Naantalin keskustaan. Ilta-aurinko Ukko-Pekan sillan jälkeen.Kallioiden koloissa ihmisiä viettämässä helleiltaaSatumainen näkymäSatumainen kallioPolku avautuuRakkauden polku, venäläisten sotilaiden ja Naantalin tyttösten salainen kohtauspaikka 1800-luvun alkupuolellaRantabulevardi kuin Välimeren maissa”Pakollinen” kuva NaantalistaMerisalissa oli vielä keittiö aukiMerisalin pizza oli aivan erinomainen – Quattre stagioni – nam!Hämäryys laskeutuu satamaanAurinko näkyy vieläAamiainen nautittiin Mapen pergolassa – ei ollut vielä liian kuumaJade-kissa makoili varjossa vieressämme. Yhtäkkiä sen levollinen olemus terästyi, katse nousi ylöspäin ja se hiipi puun alleja Jade kiipesi puuhun salamana, sieppasi jotain suuhunsa, ei kai lintua 🙁 , ei, se oli hiiri! Hiiren häntä näkyi. Jade tuli alas ja lönkytteli talon taakse. Sieltä se suupieliään nuollen tuli kohta takaisin. Kissan aamiainen!Mape ja mä. 70 mittarissa, minulla vuosi lisää. Kiitos Mape <3. Jospa tapaamme jatkossa koko naisporukalla!
On niin täysi hiljaisuus, että korvien suhina kuuluu taas. Eivät linnut laula, ovatko menneet nukkumaan? Vai onko poikaset saatettu maailmalle ja vanhemmat lähteneet takaisin etelän maille?
Noo, mustarastas pelasti iltayön. En muista niitä aikaisemmin täällä nähneeni tai kuulleeni. Voi miten se juttelee, lurittaa, mutta ilman kiihkoa. Kuin rupattelisi puolisonsa kanssa. Verkkaan, niitä näitä, mitäs tässä sen kummempaa.
Viime vuonna olimme myös juhannuksena täällä Nurmaan mökillä. Se oli viikkoa aikaisemmin. Siitäkö johtuu, ettei lintuja ole juuri näkynyt. Järvessä vesi on niin korkealla, että viimevuotinen lokkien pesimäkivi on vaivoin vedenpinnan yläpuolella. Ja vielä korkeammalla vesi on ollut.
Mutta eläinmaailma on tiiviisti läsnä. Itikoita on enemmän kuin tarpeeksi. On niitä aina täällä ollut, mutta nyt niitä on sisälläkin valtavasti, melkein enemmän kuin ulkona. Tai sitten löytävät minut sisällä nopeammin.
Niin erilaiset ovat vuodet. Perhosia lepattelee niin paljon, etten muista moista aikaisemmilta kesiltä. Kotona Loimaalla melkein kymmenen lajia. Täälläkin. Näin eilen valtavan ison valkoisen perhosen matkan päästä, pihlajaperhonen?
Nokkosperhonen lehahti verannalle jääneen muovipussin päälle ja viipyi siinä tovin. Leuhautteli siipiän, tutkiskeli outoa materiaalia. Taitaa väri olla tärkein houkutin, kukaksiko luuli?Tämä yökkösparka oli jäänyt viime vuonna nukkuma-aittaan ja koristaa nyt ikkunalautaa. En tosin ole varma lajinmäärityksestä.
Rehevyys on lisääntynyt. Nopeasti luonto valtaa takaisin raivatut alueet. Puiden taimet kasvavat innokkaasti ja osin näkymä järvelle on peittynyt. Saniaiset ovat vallanneet alaa. Ne peittävät paikoin mustikkamättäät – mustikoita ei sitten tule. Olen nähnyt noin 10 sinistä marjaa, vaikka aikaisemmin olen poiminut aivan pihapiiristä litrakaupalla. Puolukkaa tulee ehkä jonkin verran.
On uitu, vesi 25,5 asteista. Helteet hellineet, liikaakin. Rannassa on vietetty aikaa. Tuulenvire on vienyt pahimmat hyttysarmeijat ja paarmat.
Vesimittarit liukuvat veden pintakalvolla huimaa vauhtia. Silmänräpäyksessä ne ovat pyörähtäneet vaikka minne.
Lähdin soutelemaan. Itikat jäivät lähelle rantaa. Vaikka tuuli vienosti, hiki alkoi nousta pelastusliivin sisällä. Soudin Nurmaanjärven laskujokea, Välijokea kohti. Suojaisa lahdenpoukama, tuuli tyyntyi, itikat riensivät rannalta minua ihmettelemään. Veden laatu muuttui, ulpukoiden joukkoon ilmestyi lummelauttoja.
Lumme, lootus, jo Tutankhamonin haudasta löydetty lumoava kukkija. Kamera väänsi aallotVeden kuninkaan Ahdin rouva huuhtele hiuksiaanKäännän veneen niin, että näen minne menen. Välijoki on kapea, paikoin airot kolahtavat rantaan kiinni. Virta vie, innostuneet ötökät syöksyvät rantapöheiköstä tervehtimään. Olen hätää kärsimässä.Nurmaanjärvi laskee siis Välijokea – joka on noin 100 m pitkä, tai lyhyt – isoon Vuohijärveen, joka on Kymijoen vesistön Mäntyharjun reittiin kuuluva keskikokoinen järvi Kymenlaakson ja Etelä-Savon maakunnissa, Kouvolan kaupungin ja Mäntyharjun kunnan alueella. Tietää wikipedia.VaakaaPystyäJuhannusaamuna aurinko nousi koillisesta puoli neljän maissaIllalla aurinko laskee luoteeseen yhdentoista maissa
Niin kuluvat päivät, kääntyvät iltaan.
Tällä kivellä sananjalkojen joukossa koirarakkaani Nero tarkkaili maailmaa.
Seuraavana päivänä lähdin kävelemään kylätielle. Metsää oli kaadettu valtavan paljon. Maisemat olivat paikka paikoin täysin erilaiset kuin aikaisemmin.
Tässä oli ennen metsä. No jaa, avoimessa maastossa on puolensa. Etenkin kun kukat saavat kukkia mielensä mukaan.
Enemmän aurinkoa – ja enemmän perhosia. Niitä lepatteli koko ajan ympärilläni. Osa matkasi kanssani aina jonkin aikaa. Uusia lajeja, jotka varmistin Google -kuvien lens-toiminnolla. Onpa kätevä! Onneksi ystävä kertoi siitä.
Nokkosperhonen oudosta kuvakulmasta, yllättävän tummaRatamoverkkoperhonen purtojuurellaTummapapurikko. Luulin ensin tesmaperhoseksi.Pihlajaperhonen, se aikaisemmin nähty suuri valkoinen lepattelijaMäen alla oli vanha hirsirakennus. Monet tuulet, sateet, tuiverrukset ovat seiniä piiskanneet.Rantakäärme oli tullut soratielle, kuumalle kuin mikä, ja jäänyt harvan liikenteen uhriksiLuonto valtaa vähitellen pihat. Mielessäni kulkevat pienviljelijäperheen vaiheet, rakentamisen kiihko, isäntä istumassa pölkyllä työpäivän päätteeksi, Saimaa oalaa, lapset juoksentelemassa pihalla, emäntä kulkemassa sinne ja takaisin tänne. Sodanjälkeisen pienviljelijäperheen elämää, josta lapset ovat kulkeutuneet suuriin kaupunkeihin. Nyt hiljaisuus.
Palattuani hikiseltä kävelylenkiltä menin uimaan. Uin ulpukanlehtien ohi ulapalle päin. Lehdillä isui paarmoja, jokainen omalla lehdellään. Onneksi eivät minuta äkänneet. Kun käännyin takaisin, oli minusta puolen metrin päässä sinisorsaemo viiden poikasensa kanssa. Ne eivät olleet moksiskaan minusta. Poikaset napsivat ulpukanlehdiltä paarmoja. Makoisia suupaloja. Olin aivan haltioissani tästä luontokohtaamisesta.
