Toukokuun katseet

Onpas ollut kiireinen kuukausi tämä toukokuu. Olen möyrinyt kasvimaalla ja yleensäkin pihalla enkä ole tietokoneen ääreen juuri istahtanut. Nyt sataa toista päivää, joten ”pakko” tähän oli tulla.

Olen nauttinut aikaisempien keväiden tapaan luonnon heräämisestä. Miten se onkin aina yhtä suuri ihme. Pienen lehden ilmestyminen saa hengen salpautumaan. Lintujen konsertti hivelee korvia. Näistä olen kirjoittanut aikaisemminkin, katsopa niitä.

Uutta ovat kohtaamiset pienen pienten ötököiden kanssa. Ne ovat pysähtyneet, antaneet minun ihailla itseään ja jopa luoneet katseensa minuun. Millaisia luontokokemuksia!

Laskepas vaan, osaatko niin pitkälle, 22 niitä on.
Tässä köllöttelen punaisen viinimarjapensaan pitkässä kukkatertussa. Tuo tuossa kumartelee ja höpisee itsekseen.
Pörriäisiä on tänä keväänä lennellyt enemmän kuin aikaisemmin, vaikkei olekaan pörriäisprojektia, kuten viime vuonna.
Meitä kaaliperhosia on paljon. Tässä kasvimaallakin meitä oli neljä imeskelemässä makoisia nesteitä. Tuo kuvaaja vaan pelästytti muut pois.
Olen kangasperhonen. Siipeni ovat vihreät, miten tuo kuvaaja ei osaa niiden väriä vangita kameraansa. Olen pieni, mutta silmäni ovat kauniit suikulat. Ihailepas siinä niitä. Katsotaan toisiamme.
Täältä joen vastarannalta on turvallista tuijottaa tuota ihmistä. Tänne jolkuttelin peltojen poikki. Tuossa rantapusikossa oli minulle syötävää. Kauhean metelin nostivat, mutta onhan minunkin syötävä.

Räkättirastaan perhe-elämää pihametsikössä

Olen lukenut Niillas Holmbergin Halla Helle ja Tuula-Liina Variksen Sattunut syntymään.

Katso Luettua-sivulta mitä mieltä olen kirjoista.

Takatalven kourissa

Kyllä sen arvasin mutten ottanut todesta enkä varautunut siihen. Kasvihuonekauden aloittaminen huhtikuun puolivälissä on aikamoista riskinottoa. Mutta niin tyypillistä itselleni. Innostun ja sitten mennään!

Loimaa perjantaiaamuna 23. huhtikuuta. Lunta on 10 senttiä.

Oli vielä melkein pakollinen lähtö aamulla Paimioon. Pakollinen ja pakollinen.  Olisihan sen voinut perua, mutta lähdin ajamaan, kesärenkailla. Kylätie oli itse asiassa kaikkein hankalin, kun oli kolmet renkaanjäljet  eli vastaan tulleen auton takia oli ajettava tien reunaan sohjoon, jolloin oli  pahin tilanne ja meinattiin mennä ojaan. Iso tie olikin parempi ajaa. Niinpä jatkoin matkaa ja pääsin ehjänä perille. Kolme autoa oli 10-tien poskessa. Onneksi ei henkilövahinkoja.

Luonto oli myös hullaantunut lämpimistä päivistä ja työntänyt esiin lehdenalkuja. Mutta karaistunut on viinimarjapensas, ei ollut moksiskaan.

Siitä alkoi takatalvi. Öisin oltiin pakkasen puolella ja päivällä vaan muutama lämpöaste. Kasvihuoneessa pidin taimia harsoröykkiöiden alla, mutta sitten vappuyönä oli viisi astetta pakkasta ja kylmä pääsi harsojen alle huonosti peitetystä nurkasta. Niinpä 17 tainta paleltui. Herkimpiä olivat portugalilaiset häränsydäntomaatit. Eivät ole tottuneet tällaiseen kylmään. Onneksi taimia oli kaikkiaan niin paljon. Ylimääräisiä riitti kuitenkin ”vakioasiakkaille”.

Mieli askarteli lämpöeristyksen kanssa. Googlailin aikani ja kun itselläkin oli kuplamuovia purkkien reunoilla, löysin erityisesti kasvihuoneiden lämpöeristykseen tarkoitettua kuplamuovia, jossa on isommat ja paksummat kuplat kuin tavallisessa pakkausmateriaalissa. Luvattiin hyvää 40 % eristystä ja valosta 80 % pääsee läpi.

Mutta. Paikallisista kaupoista ei isoa kuplamuovia ollut saatavilla. Kaksi nettikauppaa löysin. Hintaero 10 m x 1,5 m rullalle oli 20 e. Päätin parin päivän miettimisen jälkeen tilata halvemmasta kaksi rullaa kiinnikkeineen. Mutta rahti, 99 euroa! Enemmän kuin koko tilaus, yhteensä melkein 200 euroa. Ainoa mahdollisuus oli kotiinkuljetus viikolla 20 eli kahden viikon päästä. Ajattelin sitten, että rakkaan harrastukseni vuoksi voin sen maksaa. Mutta kohtalo astui peliin. Firman nettikauppa ei toiminut, vaikka yritin monta  kertaa.

Siksi katsoin toista kauppiasta. Rullan hinta oli kyllä 20 e enemmän, mutta: toimitus 9,9 e! Ja toimitus heti. Niinpä tiistaina iltapäivällä tilasin kaksi rullaa kiinnikkeineen ja nettosin 50 euroa. Kaiken huippu oli, että seuraavana aamuna tuli sähköposti, että paketti on postissa ja eilen eli seuraavana päivänä se oli Loimaan postissa. Melkein käsittämätöntä. Paketti tuli Pietarsaaresta yhdessä päivässä, kun viime syksynä kirje Kemiönsaarelta Loimaalle kesti yli viikon. Kannattaa varmaan jatkossa lähettää kirjeetkin pakettina.

Innoissani sitten aloin laittaa muovia kasvihuoneeseen. Olin miettinyt, miten se kannattaa asetella, jotta tulee vähiten saumoja, niistä kun kylmä pääsee läpi. Parin tunnin aherruksen jälkeen kasvihuone oli paketoitu, tosin sisältä päin. Lämmön lisääntyminen tuntui heti, piti takki heittää päältä. Lämpömittari kertoi, että ero ulkoilmaan oli viisi astetta. Se riittänee näihin kevätkylmiin. Laitoin kuitenkin yli jäänyttä kuplamuovia taimien päälle teltaksi.

Kasvihuone paketissa. Oikeastaan on hyvä, että valoa menee sisään vähän vähemmän, sillä kesällä huoneeseen tulee liian kuuma huolimatta avonaisesta ovesta ja tuuletusaukosta. Yhteyttäminen kun loppuu jo +27 asteessa, kun lehtien alapinnan ilmaraot sulkeutuvat, jotta haihtuminen vähenee. Samojen ilmarakojen kautta kasvi ottaa hiilidioksidia yhteyttämiseen.
Sisällä vielä kuplateltta. Pysyvät elossa!

Nyt odotan hartaana ensi viikolle luvattua lämpöä. Nämä sateet – vetenä, räntänä ja rakeina – tekevät hyvää. Kylmästä huolimatta ruoho ja pellot ovat alkaneet vihertää. Puiden lehdet odottavat silmujen alla aukeamistaan. Niiden esiintulo on yksi luonnon kiehtovimmista näytelmistä. Pienet ruttuiset lehdet, oikenevat, suurenevat, alkavat yhteyttää. Aaah!

Uusia lehtiä odotellessa löysin maasta viimevuotisen lehden, joka esittelee suoniverkostoaan. Miten kaunista, säännöllistä, tarkoituksenmukaista! Noita pieniä putkia pitkin kulkevat vesi ja yhteyttämistuote eli sokeri.

Teiden varsilla kukkivat edelleen keltaisenaan leskenlehdet. Samaan aikaan kukkivat sinivuokot ja valkovuokot. Hmm. Kukkivatko ne yleensä samaan aikaan? Otsakekuvan valkovuokot on kuvattu Paimiossa silloin lumisadepäivänä. Silloin ei Turun tienoilla ollut lunta juuri ollenkaan.

Läheisen koulun metsikössä leviää sinivuokkokasvusto. Olivat kaataneet koulun seinän suuntaiset suuret puut. Miksi? Toivottavasti tämä pieni metsikkö saa kasvaa ja ilahduttaa minua ja muitakin ohikulkijoita – olen nähnyt kuvaajia.

Olen lukenut sinnillä Roberto Bolañon tiiliskiviromaania 2666. Vastoin tapojani jätin sen kesken. Luepa Luettua-sivulta miksi.

PS. Viime kerralla kirjoitin mietteistäni Kolmannen tanssin jatkamisesta. Asia kirvoitti sitten yksityisviestiketjun ystävättäreni kanssa. Ehkä tanssi ei olekaan vielä hiipunut.

 

Putken päässä, valossa – näkyy – multaa

Perjantaisen rokotuksen jälkeen oli lauantaina niin vetämätön olo, että makoilin ja tarkastelin telkkarin iltapäiväohjelmistoa. Enpä kylläkään muista mitä sieltä tuli vaikka katsottua tuli. Päikkärien välillä.

Tässä elämänvaiheessa on niiiiin ihanaa, ettei ole pakko tehdä mitään mitä ei nyt huvita tehdä tai minkä voi siirtää huomiselle. Tai mitä kolotukset ja lisääntyvät fyysiset kankeudet rajoittavat.

Välillä mieleen tupsahtaa niitä toimeliaita vuosia, jolloin koko ajan oli kuumenemassa monta rautaa. Jos joskus ehti kellahtaa sohvalle viideksi minuutiksi ruoanlaittosouvin ja illan työkokouksen välissä, oli aivan onnellinen. Mutta ylös oli vääntäydyttävä. Ja jätettävä lapset muiden huostaan.

Nyt näyttää siltä, että joka toinen päivä on väsymystä ja lihassärkyä. Mutta se siitä.

Olen viettänyt vuodenkulun ehkä parhaan päivän, kun kasvihuoneessa siirsin sisältä tuodut tomaatintaimet isompiin purkkeihin ja lajittelin eri lajikkeita eteenpäin annettavaksi. Koskaan aikaisemmin en ole näin aikaisin vienyt taimia kasvihuoneeseen, mutta nämä lämpimät päivät saivat aikaan vahvan kesätunnelman. Lämpötila huiteli yli 15 asteessa, mittari näytti jopa 18 astetta hetkittäin.

Harsojen suojassa öisin, mutta päivisin levittävät lehtensä, ryhdistäytyvät ja kärkien kasvupisteissä kiihkeässä solunjakautumisessa ryhmittäydytään pikkuruisten lehtien solukoiksi

Olin aivan onnellinen. Kädet mullassa. Hellästi siirsin taimet pieniksi  käyneistä purkeista isompiin.  Lajikkeen kertova lappu tarkasti mukaan, vaikka luulen kylläkin, että vähän sekoilin. En millään henno heittää roskiin hitaimmin kehittyneitä. Heitin kyllä, mutta kuitenkin kertyi 68 tainta. Itse käytän 12, joten uudet kodit on hankittava 56 taimelle. Uusia koteja onkin tiedossa.
Neljä tuntia vierähti kuin hetki vaan.

Biolanin kasvusäkit ovat osoitttautuneet vahvoiksi sadon takaajiksi, mukana kun on kasvukauden lannoitteetkin.  Alla  on kastelulaatikko, johon mahtuu viikon ja pidemmänkin ajan vesiannos. Kaikkia lajeja kasvaa kahdessa säkissä: punaisia pyöreitä ja pitkulaisia, keltaisia, mustia ja häränsydäntomaatteja. Viimeksi mainittuja kaksin kappalein, kun ne tekevät niin isoja makoisia sydämenmuotoisia tomaatteja. Viime vuonna kävi supi varastamassa yhden ison tomaatin. Löysin sen puutarhavajan takaa, vain osaksi syötynä. Ei maistunutkaan supille.

Peittelin taimet yöksi moninkertaiseen harsopilveen. Aamulla lehdenhakureissulla otan taimet esiin lämpenevään kasvihuoneilmaan.

Talon eteläseinällä kukkivat nämä posliinihyasintit joka vuosi yhä runsaampina. En ole niitä maahan laittanut, jostain ovat tulleet. Ne leviävät siemenistä, joten joko eläimet tai ruohonleikkaaja toimivat elinkyvyn takaajina. Luonnon salaperäiset kulkutiet! Ei voi kuin olla iloinen.

Sama kummallinen outo ja harvinainen onnellisuuden tila valtasi minut tänään aamiaispöydän äärellä verannalla. Aurinko paistoi minuun, ulkona näytti kesäiseltä ja niin vaan kaikki harmit liukenivat kirkkaaseen kevätilmaan ja nautin kevyestä nostattavasta tulevaisuuden odotuksesta.

Valkoinen posliinihyasintti ja idänsinililja  ovat valinneet meidän pihan kodikseen – onneksi! Idänsinililjojen sipulit olen itse laittanut maahan, mutta aivan muualle!

Sitten alkoi sataa. Joen pinta täyttyi pyöreistä renkaista. Pihakivetys täplittyi ja syvensi värinsä tummaksi täplien yhdistyessä. Tunnelma muuttui, se euforinen tila haihtui, mutta elämän pysyvät ikävyydet eivät valloittaneet mieltäni. Nyt on hyvä syy istua vintillä tietokoneella, kun ulkona sataa. Puutarhan keväthommia jatkan, kun sateet loppuvat.

Nyt sitten tietokoneella sukututkimusta edelleen tämän päivityksen jälkeen. Siinä riittää hommaa, ei tule koskaan valmiiksi. Mielen pohjalla välkky omien muistojen muistiin kirjoittaminen. Olisiko siinä seuraava kirjoitusprojekti? Kuitenkin Kolmas tanssi läikkyy mielen reunoilla. Tekisi mieli saattaa tarina päätökseen, kun loppuratkaisukin on selkiintynyt. Mutta mutta. Mikä on oikeuteni käyttää saamelaiskulttuurien mytologiaa tarinassani?

Kevään odotetuin kukka – sinivuokko. Miten se voikaan olla niin kaunis.

Lukemiseni on juuttunut Roberto Bolañon tuhatsivuiseen jättiläiseen 2666. Se on niin verratonta unilääkettä, että päivittäinen eteneminen on vain muutama sivu. Eli kestää kestää kestää.

Ei mitään uutta mutta kevät etenee

Voi voi. Nyt pitäisi keksiä jotain kerrottavaa, kun mitään kerrottavaa ei ole. Elossa kuitenkin ollaan ja saatiin tunti sitten rokotusaika ensi perjantaille. Ja eilen oli lupaava päivä: koronatartuntoja Suomessa vain noin 220 ja Varsinais-Suomessa vain vähän päälle 20.

Siis onko putken päästä pilkottamassa valoa? Muutaman kerran on aurinkokin paistanut siihen malliin, että mieli on vierähtänyt jopa toiveikkaaksi. Sitten ikkunan takana vihmoo taas räntäkuuro tai rakeet piiskaavat ikkunoita. Niinpä raahustan vintille kammiooni ja avaan sukututkimusohjelman. Siihen on helppo upota, tuntikausiksi. Kunnes päässä humisee, korvat soivat ja olkapäät ovat jumissa. Niinpä laahustan alakertaan, jalat tönkköinä, kaiteesta kiinni tiukasti.

Ei juuri puhuta. Kun on monta kymmentä vuotta kuunnellut toista, ei juuri sanottavaa ole. Ja on se vaan niin, että liiallinen läheisyys alkaa kaivaa kuoppaa, johon on helppo suistua kiukuisena ja kyllästyneenä.  Parempi ettei sano mitään, mitä saisi katua. 😉

Iloa ovat tuoneet kasvit. Tomaatintaimet ovat nyt kasvaneet melkein puolitoista kuukautta, ohhoh niinkö pitkään. Pieniä ovat, parhaissa neljännet kasvulehdet ovat työntymässä esiin.

Kasvun ihme ihmetyttää taas. Pieni siemen saa tämänkin aikaan, pikkuruiset höhtyvät varteen, uusia soluja kasvupisteessä.

Juuriston kehittyminen vie aikansa. Mutta sitten kun on se puoli kunnossa, kasvu kiihtyy. Pari krassiakin on itänyt, viimevuotisista siemenistä.

Tomaatintaimet, 5 viikkoa kylvöstä. Parhaiten itivät tänä vuonna punaiset pyöreät, huonoiten keltaiset. Mutta kaikkia on, myös punaisia pitkulaisia, mustia ja viime kesän uutuutena portugalilaisia häränsydäntomaatteja.

Maski kasvoilla vietin tuokion kaupan siemenhyllyn äärellä. Kesäkurpitsaa, kasvihuonekurkkua, avomaankurkkua, kurpitsaa, porkkanaa, purjoa, hernettä, punajuurta. Persiljaa kasvaa monivuotisena ja kuivattua tilliä tuli viime vuonna runsaasti.  Viimevuotisia siemeniä on jäljellä. Sipuli-istukkaita ja seimenperunaa on hankittava.

Itämään laitoin jo kukkia, tsinniaa, asteria ja krassia. Multaakin kävin jo ostamassa lisää.

Komposti lähti käyntiin kunnolla muutama viikko sitten. Se olikin ollut jäässä eikä meinannut enää mahtua lisäämään ruoanjätteitä. Mutta sitten kun avasin kannen, höyryä pöllähti ja pinta oli laskeutunut. Punaiset kompostimadot olivat töissä.

Luonnon kiertokulkua, maaksi tulossa. Höyryä nousee koleaan alkukevään ilmaan.

Kuukauden päästä on jo lämmintä, ehkä satunnaisia yöpakkasia tai hallaa, mutta sitten kasvihuoneessa ovat jo taimet kasvamassa ja siemet itämässä. Harsojen suojaamana öisin. Kasvimaatakin jo sitten olen kääntänyt. Lämmön lisääntyminen on varmaa. No jaa, olihan se yksi vuosi, kun juhannuksena tuli räntää ja oli kylmempää kuin jouluna. Mutta eihän tänä vuonna, ei toki.

Sinivuokot kukkivat Turun seudulla. Meidän pihalla ei vielä, leskenlehtiäkin vasta eilen näkyi tien penkalla. Pari nokkosperhosta lenteli puutarhassa. Suunnittelimme kävelyä Ruissaloon.

Krookukset ovat kunnolla kukassa jouluruusun lisäksi. En vaan ollenkaan muista tähän kohtaan laittaneeni sipuleita…

Otsakekuvan vihreys on runkoruususta, jonka raahasin kellarista talvilevolta. Heti se alkoi työntää lehtiä ja on nyt vihreistä vihrein. Viime vuonna vaan saman kehityksen päätti tuholaisarmeija, joka yhtäkkiä varisti kaikki lehdet. Ruusu toipui kyllä ja kukki moneen otteeseen kesällä. Oli hyvä äitienpäivälahja tämä yksilö, selviää talven yli jo ties kuinka monetta vuotta.

Olen lukenut Roberto Bolañon kirjat Kesyttömät etsivät ja Jääkenttä.

Katso Luettua-sivu.

Ei mitään uutta koronan alla

Huh huh, eipä oikein mitään uutta. Paitsi että äsken kuuntelin radiosta suoraa lähetystä liikkumisrajoituksien tiedotustilaisuudesta. Tähän on sitten tultu.

Ja huh, huh, tehohoidossa 59 henkilöä… Kolmen elämä loppunut.

Meikäläisen elämään nuo rajoitukset eivät juuri vaikuta. En ole missään liikkunut paitsi ruokakaupassa. No jaa, kävin Hintakaaressa ostamassa eilen helmililjoja. Eli ei ollut elintarvikeliike. Onneksi kävin eilen.

Sitten ajoin Turkuun ja vein vanhempieni haudalle niitä kukkia. Turhan aikaisin, sillä kanervat ja havut olivat tiukasti kiinni jäisessä maassa enkä saanut edes lyhtyjen varsia irti.

Terminen kevät on alkanut Turussa eli lämpötila on pysyvästi plussalla. Meillä aamulla oli kyllä pakkasen puolella, maa jäässä, mutta päivällä tuo suloinen aurinko lämmittää maan pinnan sulaksi ja häivyttää lumia. Niitä siis vielä on, pihallakin pelijäätä, siinä voisi vaikka luistella.

Aamulla lehteä hakiessa iso joutsenaura lensi jokea seuraillen ja huusi mulle terveisiänsä. Vai mahtoivatko kysellä sulaa kohtaa. Sitä ei taida joessa olla. Sulavettä on jään päällä, muttei veden pintaa näy. Mustarastas hyppeli pihalla, muttei ole vielä intoutunut laulamaan. Sitä odotan. Niin, ja iso pullukka sepelkyyhky asteli ympäri pihaa.

Joessa on vielä talvi

Ilokseni näin tänään pihalla kukkapenkissä pienet narsissien alut!

Pellolla luritteli taas se lintu, jota olen yrittänyt aikaisemminkin selvittää. Vaikka kuinka katsoin, en sitä nähnyt matalan sängen joukosta. En tunnista lintujen lauluja, no peipon  ja mustarastaan, mutten juuri muuta. Mulla on varmaan aivoissa tyhjä kohta siinä, missä lintujen laulu tunnistettaisiin. Mun pitää nähdä lintu, jotta sen tunnistan.

Eilen kävin hakemassa pojan perheen kanin meille hoitoon, kun he lähtevät lomalle (ovat vaan perheen kesken). Ensi kertaa maskit naamalla heidän kanssaan, sisällä vain käväisin. Jos muutama vuosi sitten joku olisi tätä ennustanut, ei kukaan olisi uskonut.

Ja ne rokotukset, ei mitään tietoa saamisesta. Eri kunnissa on erilaiset systeemit, kun minua nuoremmatkin ovat muualla saaneet. No, en missään käy niin en kai tarvitse.

Autolla ajaessa mieli jotenkin piristyi. Ihailin suuresti pihojen vastaleikattuja kuusiaitoja. Miten sileitä, tiheitä ja kauniita ne olivat! Erikoisin oli Paimion kirkon vieressä, isojen puiden korkuinen pitkä kuusiaidanne. En ollut sitä aikaisemmin huomannutkaan.

Oman pihan kevättoimet saavat vielä odottaa. Luntakin on vielä ja kasvit talvilevolla. Komposti on kuitenkin jo sulanut ja punaisia kompostimatoja on siellä jo töissä.

Sukututkimus on jatkunut. Uusia nimiä on löytynyt tuhansittain. Kokonaisuuden hahmottaminen onkin sitten toinen juttu.

Iloa on tuottanut taas tänäkin keväänä tomaatintaimien kasvun seuraaminen.

Tänä keväänä nopeimmin iti ja kehittyy punainen pyöreä lajike. Se on ollut mulla monta vuotta, hankin Loimaan torilta muutama vuosi sitten keltaisen, mustan ja punaisen pyöreän ja punaisen pitkulaisen pikkutomaatin taimet. Olen parhaiten ja nopeimmin kasvaneista tomaateista ottanut siemenet ja laittanut seuraavana vuonna itämään. Tämän punaisen pyöreän kanssa on käynyt niin, että koko on kasvanut ja oli viime kesänä melkein tavallisen tomaatin kokoinen, ei enää pikkutomaatti. Eri vuosina ovat eri lajit olleet nopeimpia, viime vuonna hränsydäntomaatti, sitä ennen keltainen ja  musta.

Olen lukenut Sylvia Hosseinin esseekokoelman Pölyn ylistys. Katso Luettua-sivu.

Kesään valmistautumista – vuosi koronaa

Koko viikon on ollut kylmä, K- ja I-Suomessa paikoin  30 astetta ja enemmäinkin. Meilläkin öisin toistakymmentä astetta. Olen palellut koko viikon. Onneksi on villaa jalkoihin ja päälle. Kova tuuli, lunta tuiskutti vaakasuorassa. Helsingin ympäristössä autoilijat olivat pulassa. Kaikilla ulosmenoteillä oli ketjukolareita, Turun väylällä 89 autoa rutussa. Onneksi kukaan ei kuollut. Ja onneksi ei tarvinnut lähteä minnekään.

Olen uppoutunut sukujeni menneisyyteen, ja syvälle! Sukututkimus etenee. Joka päivä löytyy uusia nimiä ja perheitä. Lapsuudessa kuulemani nimet ovat saaneet syvyyttä. Olen kaukaista sukua heille. Menneisyytemme on ollut yhteinen. Se antaa jotenkin aivan ennen kokemattoman tunteen. Tunnen vahvistuneeni. Olen osa isoa kokonaisuutta.

Ja kadun, etten alkanut tähän hommaan aikaisemmin, jotta olisin voinut kysyä vielä elossa olevilta asioita. Nyt se on myöhäistä, kun olen itse vanhimmasta päästä. Kyselkää, kirjoittakaa muistiin!

Pakottauduin ulos. Siellä oli suojan puolella, hyvä kävellä. Tuuli sen verran, etten saanut kuvaa pajunkissoista, oksat kun heiluivat edestakaisin niin, ettei pystynyt tarkentamaan.

Pikkupojat tulivat pulisten iloisesti pyörillä vastaan. Toinen nostatti etupyörää ja vilkaisi minua ylpeänä. Hieno nosto.

Pupun kanssa olemme käyneet kävelyllä. Hän tosin yöllä.

Suurella ilolla ostin lisää kylvömultaa (sain hakea kahdesta kaupasta, kun oli loppu ensimmäisestä ja toisesta otin viimeiset pussit) ja poimin varovasti nelivuotiaan kanssa kylvetyt pienoiset tomaatintaimien alut omiin purkkeihinsa.  Kesä tulee joka tapauksessa tänäkin vuonna, tämänkin talven jälkeen, tämänkin kevään jälkeen. Vuodenaikojen vaihtelu on suuri ilo.

Kuudentena päivänä ne olivat työntyneet mullasta esiin. Peite pois ja niinpä ne kurkottautuivat valoa kohti, viherhiukkaset alkoivat lisääntyä ja yhteyttää.
Yksitoista päivää kylvöstä ja kolme päivää itämisestä – kaikki lajit koulittiin omiin purkkeihinsa. Eniten punaisia pitkulaisia, sitten pyöreitä punaisia, mustia ja vain pari keltaista. Häränsydäntomaatteja myös vaan muutama.

Sitten pakollinen koronapäivitys.

Tasan vuosi sitten 13.3.2020 Suomessa oli kaikkiaan 155  koronatartuntaa. Nyt tartuntoja tulee päivittäin yli viisinkertainen määrä. Maailmalla oli alle 200 000 tartuntaa, nyt 2,65 miljoonaa. Suomen asiantuntijat sanoivat, että ollaan lähellä epidemian kynnystä. Eipä olisi uskonut, että tämä näin kauan kestää. Jos olisi pandemian ennustanut, pessimistiksi olisi sanottu.

Vuosi sitten kukaan ei vielä Suomessa ollut kuollut koronaan, ensimmäinen uhri 20.3.2020. Maailmalla oli silloin kuollut noin 7000 ihmistä.  Nyt koronaan kuolleita on Suomessa 786. Vertailun vuoksi voi todeta, että Ruotsissa on kuolleita yli 13 000…

Saan muuten varata maanantaina ajan rokotukseen. Rokotteita on 300, saapi nähdä ehdinkö saada ajan ensimmäiseen 70-79-vuotiaiden satsiin.

Meinasin ostaa tulppaaneja, mutta sitten näin nämä kauniit krysanteemin isot kukat. Kestävät ja ilostuttavat pitempään.

Olen lukenut Sofi Oksasen Koirapuisto. Katso Luettua-sivu.

Nelivuotiaan ihanuus

Hän on kuin tuo kliivian lehtien välistä työntyvä nuppupaketti. Vielä supussa, valkoinen, oranssi väri kätkettynä. Näkyvissä, mutta vasta alussa. Yhtä ihana ja kaunis nuppuna kuin pyöreäksi auenneena loistokukkana. Nelivuotias.

Nelivuotias on pikkulapsen ja vähän isomman taitekohdassa. On venahtanut pituutta, jolloin pikkulapsen pyöreys on hävinnyt. Osaa hoitaa asioita, pukea, riisua, kammata hiuksensa, syödä siististi ja hoitaa vessa-asiat itse. Mitä nyt joskus turvaudutaan aikuisten apuun.

Pyöreät posket muistuttavat vauva-, taapero- ja pikkulapsivuosista. Ääni on pikkulapsen, voi miten sitä rakastankaan. Silmissä luottamus itseen ja ympäröivään maailmaan. Puhe pulputtaa, mielikuvitus loihtii tarinaa joka hetki. Hän on niin tyytyväinen.

Hassuttelemme usein. Keksimme sitä sun tätä, kutittelemme tai olen  kutittavinani. Hän kihertää kauhusta, vaikken kosketakaan häntä. Kun  hän nauraa, silmät kapenevat viiruiksi, suu  venyy korvia kohti, pikkuiset valkoiset  hampaat hohtavat, posket pyöristyvät entisestään ja koko maailma täyttyy onnesta. Ei ole mitään niin ihanaa kuin iloisen lapsen nauru.

Nelivuotias alkaa piirtää ja värittää. Pitkät tovit istumme pöydän ääressä ja loihdimme kuvia. ”Lasten piirtämät kuvat – -alkeelliset sielun aakkoset”, runoili Eeva-Liisa Manner. Miten totta.

Kirjaimet kiinnostavat. Hän pyytää minua tekemään mallin sukunimestään ja sitten hän kirjoittaa sen vakain kirjaimin. Muitakin sanoja syntyy, onnittelukortti sedällekin.  Hän oppii varmaan pian lukemaan, kuten isoveljensä saman ikäisenä kirjoittamisen sivutuotteena.

Tulee mieleeni, että hän on nyt samassa vaiheessa, kuin minä olin ensimmäisen luokan syksyllä. Äiti teki minulle mallit, jotka jäljensin luokkatovereilta saatuihin muistivihkoihin. Lukemaan opin vasta ensimmäisen luokan joulun jälkeen, kuten muutkin luokkalaiset. Muistaakseni yksi tyttö osasi lukea kouluun tullessaan. Silloin ei ollut lastenkirjoja, aikuiset eivät lukeneet lapsille eikä lukemista muutenkaan pidetty tarpeellisena.

Hyvin tärkeää on nukkumaan laittaminen. Tuo iso nukke oli joululahja ensimmäiseltä valvontaluokaltani Posiolla. Missähän he nykyään ovat?

Tärkeintä on kuitenkin nukkien ja pehmoeläinten hoito. Eläimiä on eläintarhallinen, löytyy kaikkia lajeja. Kerääntyneet vuosikymmenien aikana, monien lasten syleissä viivähtäneet. Niitä lajitellaan lajeittan, raajojen lukumäärien mukaan, väreittäin.

Olisin lapsena halunnut nukenvaunut, mutta en niitä saanut. Äiti teki minulle sen sijaan kantokassin nukkeja varten.

Ja  kaikilla niillä on sielu, minunkin mielestäni. Nelivuotiaalle asia on itsestään selvä.

Liisa-nukke on yhtä pitkä kuin nelivuotias. Viisaasti se katsoo.

Hän syleilee koko maailmaa. ”Liitukaudella dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon”, hän sanoo yhtäkkiä asiallisesti. Hänen muistinsa on terävä, kerran kuultu muistetaan ja lisätään keskusteluun tilanteen mukaan. Tai sitten yllättäen.

Vanhat nukkeni, Marianne ja Susanna. Susanna on Marttaliikon vauvanukke, jonka pää hapertui kappaleiksi. Olen etsinyt netistä uutta päätä, mutta en ole löytänyt. Tietääkö kukaan, mistä saisi uuden vauvapään? Marinnelta taas puuttuvat kädet, mutta ne voin tehdä itse kankaasta.

Ruokapöydässä hän alkaa puhua menneistä sukupolvista. Kävimme jouluna hautausmaalla ja selitin ensin vähän epäröityäni, keitä haudoissa oli. Isoveli kyseli enemmän – ”haluan tietää” – ja ajattelin, ettei  nelivuotias ole asiasta kiinnostunut. Mutta nyt selvisi, että hän muisti kaiken, mitä olin kertonut. Hän luetteli edesmenneitä, heidän sukulaisuussuhteitaan isäänsä, hiljeni, katsoi minuun ja sanoi vakavasti: ”Onneksi sinä elät”.

Hän myös analysoi aivan asiallisesti, mitä meidän talolle tehdään, kun olemme ukin kanssa kuolleet. Asiat ovat siis hoidossa! 😉

Mitä kaikkea onkaan vielä tulossa. Yhtä ihania hetkiä kuin nämä nelivuotiaan  kanssa vietetyt. Mutta erilaisia.

Onkohan jo kolmas kerta vuoden sisään, kun tämä ilahduttaa kukinnallaan. Loistoyksilö.

Olen viettänyt lapsuuteni sodan jälkeisessä ilmapiirissä, missä ei tunteiltu, kiitelty, luettu lapsille eikä pidetty sylissä. ”Selkään antaminen” oli yleinen kasvatuskeino. Huolehdittiin kyllä muutoin. Muistan yhden  kerran, että meidän kanssamme leikittiin, kun uutena vuotena mentiin piirileikkiä kuusen ympärillä isän ja tuttavaperheen isän kanssa. Sama tuttavamies vei meidät talvella isoon liukumäkeen. Se oli siihen aikaan poikkeuksellista.

Äitini sanoikin, että kunpa hän olisi silloin kuunnellut lapsiaan, kun he olivat pieniä. Lastenlastensa kanssa hän sitten jutteli, pelasi pelejä ja hemmotteli.

Jään miettimään menneiden aikausien kasvatuskäsitysten ankaruutta ja toteutuksia. Myös omia tekemisiäni, jotka olen nyt myöhemmin ymmärtänyt virheiksi. Jokainen kasvattaja noudattaa vallitsevia käsityksiä vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja ansaitsee siksi synninpäästön.  Onneksi tietoisuus lisääntyy.

 

Koronatarinoita

Heipä hei, nyt nopeasti kerron mitä kuuluu.

Koronaa on ollut nyt runsaan vuoden. Viime vuonna helmikuussa etelän talvilomien jälkeen Suomen tartunnat nousivat ja alkoi ennen näkemätön kevät, jolloin Suomi oli aika lailla suljettu. Kesä oli kutakuinkin normaali, välejä pidettiin edelleen ja pestiin käsiä. Syksyllä sitten maskit kasvoille.

Nyt koko maailmassa on ollut 114 miljoonaa tartuntaa ja 2,53 miljoonaa on kuollut koronan aiheuttamaan tautiin. Suomen luvut 57052 ja 742.

Vuoden kehittelytyön jälkeen rokotukset on aloitettu, melkein puoli miljoonaa rokotettu Suomessa. Mutta uudet virusmuunnokset tarttuvat puolitoista kertaa nopeammin.  Pari päivää siten oli ennätysmäärä tartuntoja Suomessa, yli 700, joista puolet virusmuunnoksia ja suurin osa Etelä-Suomessa. Suomessa kehittynyt jopa oma virusmuunnoksensa.

Olemme pysyneet terveinä kuitenkin. Mutta varotoimenpiteet ovat käytössä. Poikani päiväkoti-ikäinen tuli meille edellisviikoksi, koska olivat lähdössä talvilomalla hiihtämään pohjoisemmaksi ja heidän asuinpaikkakunnallaan oli ja taitaa olla vieläkin tartuntarypäs. Onneksi hän tuli meille, sillä hänen päiväkotiryhmänsä on nyt karanteenissa. Jos hän olisi ollut päiväkodissa, olisi pojan perhekin viettänyt talviloman kotikaranteenissa.

Lomalla he olivat koko ajan oman perheen kanssa, eivät käyneet kuin kaupassa ja hiihtoladuilla tietenkin, missä oli ollut vähän porukkaa.

Meillä oli kivaa. Yllättävän paljon on seuraa nelivuotiaasta. Teimme kaikenlaista mukavaa. Nukkeja hoidettiin, riisuttiin (hän) ja puettiin (minä), syötettiin tuttipullolla, laitettiin nukkumaan, peiteltiin ja ulkoilutettiin. Nelivuotiaat alkavat piirtää innoissaan ja tuntikausia väritimme ja askertelimme. Kävimme hiihtämässä ja yhtenä päivänä teimme pullataikinan.

Siitä tuli kauhean iso. Jauhot loppuivat kesken ja kaupasta haettiin lisää. Sillä aikaa taikina nousi ja nousi jauhojen lisäämisen jälkeen valtavan isoksi möykyksi.

Kuva ei oikein kerro, miten valtavan suuri tämä taikinamöykky oli!

Pullia tuli monta pellillistä, ja voi kun hyviä! Niitä annettiin mukaan talvilomalle lähtijöillekin ja itse on syöty päiväkahvien kanssa. Pitkot vaan tummuivat liikaa, kun en muistanut, että maitojauheen kanssa niin käy helposti.

Korvapuusteja, voisilmiä, pitkoja. Toinen pitko on ihan suora, toinen uunissa kiemurteli mutkille

Gigi-kani sitten tuli meille heidän talvilomansa ajaksi, toista kertaa. Kummallista sekin, miten kani voi olla seurallinen. Tein sille pahvilaatikosta pesän ja siihen piti tutustua ja myllätä pehmusteita sekä tehdä reikiä sinne tänne. Annoin sen juosta vapaana aika ajoin ja se kiisi hurjaa vauhtia pitkin seinänviertä. Rönsylilja syötiin makoisiin suihin, muttei haittaa, kun se kasvaa muutenkin rönsyillen liikaa.

Gigi on jo vaihtanut talviturkkinsa, vielä muutamia tupaita on peräpäässä. Kolot ovat kaneille tärkeitä turvapaikkoja, kanit kun ovat luonnossa niin monien eläinten saalistamia. Niinpä pahvilaatikkokin on kiehtova.

Nyt koronatilanne koko Suomessa on siis kriittinen ja nelivuotias tulee meille vielä huomenna muutamaksi päiväksi, kunnes päiväkodin tilanne on normalisoitunut.

Hiihtämiset on kyllä hiihdetty. Yöpakkasten jälkeen päivisin on plussan puolella.  Hanget madaltuvat, tiet paljastuvat ja ilmassa kaikuu lintujen viserrys. Tuoksuu kevät.

Näin paljon oli lunta hienon kukka-asetelmani päällä. Tuota koloa ihmettelin. Oliko siellä joku pikku mönkiäinen talvea viettämässä?

Kun nelivuotias tulee huomenna, laitamme tomaatinsiemenet itämään. Siitä taas alkaa kevään vuodenaika. On mukavaa, kun vuodenajat vaihtuvat ja on aina jotain, mitä odottaa.

Siitä täytyy myös kertoa, että olen nyt muutaman viikon tehnyt innolla sukututkimusta. Hankin 15 vuotta sitten Sukujutut-ohjelman, johon kävin keräämässä tietoja Turun maakunta-arkistossakin. Mutta nyt kaikki alkaa olla  netissä.

Olen tehnyt geenitestejä ja kun tuli MyHeritagen kahden viikon koekäyttötarjous, otin sen ja niinpä alkoi tulla kymmeniä osumia geneettisiin sukulaisiin, joista oli jo tehty sukupuita, ja joista olen saanut lisätietoja.

Löysin äitini sukua Säkylästä ja lähiseuduilta (Loimaaltakin) jopa 1400-luvulle saakka. Jopa tällä meidän nykyisellä kylälläkin on asunut kaukaisia sukulaisia muutama vuosisata siten, tuolla peltoaukean eteläpäässä.  😉

Samalla kun kävin läpi tietoja, kuvittelin miten on eletty vaikka 1700-luvulla. Millaista naisen elämä on ollut, kun lapsia on kymmenkunta tai enemmänkin ja sitä surua, kun lapsista osa kuolee vauvoina tai pieninä.

Tiedonjano kasvaa koko ajan. Niinpä tein sen ratkaisun, että koeajan loputtua otin vuoden käyttöajan. Aion tulevan vuoden käyttää tähän sukututkimukseen ja siirtää näin tietoja tuleville sukupolville.

Tuossa ympärillä odottavat tulosteet eri sukuhaaroista. Tulosteista voin tarkastaa nimiä, niitä kun ei millään muuten muista. Mieleen hiipii ihmetys digitekniikan mahdollistamista tiedoista. Enää ei tarvitse tihrustaa sinisiä mikrolevykkeitä maakunta-arkistossa, vaan kotona läppärin ruudulle aukeaa muiden löytämiä polkuja menneiden sukulaisteni elämiin. Olen osa äitini ja isäni sukuketjuissa, aina sinne Afrikkaan esiesiesi-jne-äitiin ja -isään asti.

Ja ketju jatkuu minun kauttani. Eiks oo huimaa!

Taaksepäin sukupolvien ketju
meistä jokaisesta, ihan jokaisesta

Vuosisatoihin vajonneet
piiat rengit
itselliset käsityöläiset
torpparit mäkitupalaiset
kovia tekemään töitä

Maaseudun asukit geeneinä
ympäristön murjomina
sykkivät meissä pinnan alla

Muutaman vuosikymmenen hyppäys
pirtinpöydä äärestä
päreen valosta savupirtistä
kerrostaloon päällekkäin
halki poikki ja pinoon

Runoni kokoelmassa Runotuulen mankeloimaa

Tänään on Kalevalan päivä. Viime vuonna Kalevalan päivänä Turussa kirsikkapuut kukkivat Aurajoen rannalla!

Olen lukenut Sissi Katzin Maxwell Sternin tutkimukset. Katso Luettua-sivu.

Huiskulan puutarhan tulppaanit saavat hengen salpautumaan kauneudellaan. Ja ne tuoksuvat!

 

 

Helmikuun auringon ja lumen helmiä

Heipä hei, talvi on edelleen, korona riehuu edelleen, terveinä ollaan edelleen, ei mitään ole tapahtunut edelleenkään.

Paitsi koronaluvut nousevat, edelleen: maailmassa kuollut 2,36 miljoonaa, sairastunut 107 miljoonaa, parantunut 60,1 miljoonaa. Vuosi sitten maailman luvut olivat Suomen nykyisten lukujen tasoa: 708 kuollut ja noin 50 000 sairastunutta. Suuri ero on, että rokotukset ovat käynnissä, pari sataa tuhatta on Suomessa rokotettu. Omaa vuoroa saa vielä odottaa.

Päivisin käyn kävelemässä kylätiellä, edelleen. Pihatien päässä päätän, kumpaan suuntaan käännyn, edelleen.  Mutta jotain uutta löydän maisemasta kuitenkin. Puiden ja pensaiden oksat hehkuvat lumikiteiden väläytellessä auringonvaloa, spektrin kaikkia värejä. Pysähdyn, puhelin esiin, kamera päälle, käsi paljaaksi – voi kun alkaa paleltaa. En onnistu kiteiden kuvauksessa. Ne jäävät vain verkkokalvoni muistiin hehkumaan.

Siellä kaukana on mielimetsäni. Sienirihmastot nukkuvat lumen alla, varvut vetävät lumipeittoa paremmin päälleen. Peurat kulkevat tuttuja polkujan ruokintapaikalle.

Eläimiä on yllättävän paljon ollut liikkeellä. Eräänä iltana, kun tulin myöhään kotiin lapsenlapsien luota (tietenkin varotoimet käytössä), iso rusakko juoksi pihaltamme, säntäili tiellä paniikissa edestakaisin ja hyppäsi sitten hienolla loikalla pelto-ojaan. Matkalla olin nähnyt ketun tiellä. Se näytti jotenkin kovin ohuelta. Ei kai sillä ollut kapia…

Rusakon jälkiä näkyykin pihan  lumessa joka aamu  lisää. Myös supi on tallustellut edestakaisin. Ne ovat käyneet hedelmäpuiden luona – olen verkottanut melkein kaikki.

Helpompihan se on kulkea edellisiä jälkiään. Sanotaan, että kun on kuljettu 20 kertaa samasta paikasta, siihen on tullut polku. Lumessa ei tarvita niin montaa kulkua.

Naapurien kissat kulkevat aamuisin aika lailla samoja reittejä. Tosin näillä parinkympin pakkasilla jälkiä ei tule lisää.

Lintulaudan linnut taitavat lymytä piilossa, koska niitä näkyy kovin vähän. Tai sitten jossain muualla on paremmat apajat. Iso närhi menee istumaan talipallojen päälle ja syö ahkerasti. Pikkuvarpusia, tiaisia, käpytikka, mustarastas, harakka lisäksi.

Niilo-orava on käynyt vain kerran joulun jälkeen. Elossa on onneksi, luulin jo ettei ole. Sen kaveria ei ole  näkynyt.

Ovatpa nämä kirjoittamisen aiheet vähäiset. Elämän ympyrät ovat pienentyneet ja vauhti hidastunut. Katse pyyhkii samoja maisemia kuin edellisinä päivinä.

Valtavan suuri onni on, että saimme vanhanajan kunnon talven lumineen ja pakkasineen. Viime vuonna ei talvea ollut, vaan satoi vettä kuukausikaupalla. Tämän talven kauneus ihastuttaa joka päivä ja saa huokaisemaan onnesta. Hyviä asioita tapahtuu kuitenkin.

Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin lyyrisen esseekokoelman Meri ja Elena Ferranten uusimman Aikuisten valheellinen elämä.

Katso Luettua-sivu.

Paksu pilvipeite pysyy matalalla. Muistan, millainen on sininen taivas.

Nyt se tapahtui

Jaa että  mikä. No se lähti liikkeelle, kun serkkuni lähetti minulle kaksi kuvaa meidän lapsuudestamme. Hän oli alkanut järjestellä valokuviaan.

Samaa hommaa  toinen veljeni on tehnyt vuosikausia. Veli oli jopa digitoinut kaikki diat, joita silloin 1970-luvulla tuli otettua eikä niitä oltu vuosikymmeniin katsottu. Sieltä oli löytynyt täysin unohdettuja tilanteita, joita kuvat toivat esiin. Todellisia helmiä, sanoi veli.

Nyt veli aikoo ottaa vanhempieni negatiivit ja digitoida ne. Säilyvät siten pienemmässä tilassa. Mutta eipä niitä paperikuva-albumeita uskalla pois heittää, jospa käy niin kuin voi käydä, eli digimaailma joutuukin epäkuntoon ja kaikki  häviää. Tai ennemminkin konehuoneet täyttyvät kuvista ja niistä aletaan ottaa maksua tai peräti poistetaan. Mitäs sitten tehdään – no aletaan alusta.

Tunnistin heti, että  minulla oli serkun lähettämät kuvat ja muistin jopa niiden ottamisajankohdan. Olin 8-vuotias ja menossa toiselle luokalle kansakouluun. Toisesta kuvasta leikattiin kasvoni Puolalan kansakoulun oppilasarkistoon. Naurava kahdeksanvuotias, rusetti päässä, silmälasit silmillä. Kevätjuhlaleninki päällä, voi kun se olisi säilynyt.

Kuvien innostamana menin koneelle ja kaivoin esiin muita kuvia, joita siinä tilanteessa oli otettu. Yhdessä istun iloisena nurmella kissanpentuja sylissä. Minua niin säälitti, kun ne vietiin sen jälkeen pimeään navettaan emonsa luo. Pikkuveljeni ja serkkuni olivat kuvissa nelivuotiaita. Serkulla oli melkein itsensä  kokoinen nalle ja hienoja nukkeja, joilla oli valtavat leveät hameet. Niitä merimiehet toivat Amerikasta siihen aikaan. Niillä ei leikitty, vaan ne olivat hyllyssä koristeina. Minulla ei sellaisia ollut.

Kissanpentuja sylissä

Uppouduin tietokoneeni syövereihin. Kuvia löytyi vaikka mistä. Tietokoneelta monenlaisista  kansioista ja ulkoiselta muistilevyltä. Jotkut olivat kahteen-kolmeen kertaan, osa vain jossakin enkä niitä meinannut millään uudelleen löytää.

Meillä on äidinpuolen serkkujen (isän puolelta ei serkkuja olekaan) kanssa oma sivusto ja aloin sinne viedä kuvia. Ensin sinne tänne, mutta vähitellen tajusin, että olisi kannattanut miettiä albumien rakenne ensin. Ja kaikkein ensimmäiseksi olisi kannattanut yhdistellä eri paikoissa olevat kuvat yhteen paikkaan, esim. ulkoiselle muistille, tarkoin mietittyihin loogisiin kansioihin. Vielä nytkin on kuvia, jotka muistan  nähneeni, mutten löydä niitä mistään. ”Hyvin suunniteltu – puoliksi tehty” – taas vanha sananlasku kertoo totuuden.

Nyt olen melkein kaksi viikkoa ähertänyt kuvien parissa. Samalla olemme olleet tiiviissä yhteydessä serkkujeni kanssa ja muistelleet  kuviin liittyviä tapahtumia.

Löytyi jopa Penu-koirasta kaksi kuvaa. Penu oli ensimmäinen eläinrakkauteni. Penu oli vaalea pystykorvan ja ajokoiran sekoitus, kaunis, hyväluonteinen, kiltti ja uskollinen. Penu eli vanhaksi ja oli loppuvaiheessa sokea. Penun jälkeen tulleet  koirat eivät vetäneet vertoja Penulle.

Ihana niin rakas Penu-koira

Kaiholla katselemme menneiden sukupolvien ja läheisten kuvia. He hymyilevät, hehkuvat elinvoimaa ja iloa. Ja osa heistä  joutui lähtemään  aivan liian aikaisin. Nykylääketiede olisi pidentänyt monen rakkaan elämää.

Kiihkeästi etsimme myös kuvia niistä vanhemmista ja vähän kaukaisemmista sukulaisista. Ei niitä juurikaan ole. Pappani on kahdessa kuvassa, yli 50-vuotiaana vähän ennen menehtymistään. Lapsuudenkuvia ei ole hänestä. Äitini sisaruksista ja äidistä vanhimmat kuvat ovat koululuokista ja rippiajoilta. Onneksi ne ovat säilyneet.

Nyt kun kuvat ovat serkkutiedostossa, sain MyHeritagesta viestin uusista serkkuosumista. Yleensä minulla yhteiset prosenttiosuudet  ovat alle yhden prosentin, miehelläni suurempia, 1-2 prosenttia. Tavallaan yllättävää oli, että veljelläni ja minulla on geeneissä vain 35 % samaa. Meidän geenimmekin ovat tulleet vähän eri paikoista, mikä on mielenkiintoista. No, se mitä hedelmöittymisen hetkellä uuteen yksilöön tulee, on todellakin sattumanvaraista.

Kahteen kertaan on miehelleni ja minulle tullut sama osuma, siis saman henkilön nimi. Eilen tuli osuma, jolla on mieheni kanssa peräti 4,5 % samaa ja minun kanssani 0,7 % samaa geeniperintöä. Hänen sukulaistensa nimiluettelossa oli monta mieheni suvun nimeä. Otin häneen yhteyttä, jos hän kertoisi mihin sukuhaaraan kuuluu. Ilmeisesti hän on mieheni jonkin serkun lapsi tai lapsenlapsi.

En siis ole mieheni kanssa samaa sukua, vaan meillä on yhteisiä sukulaisia. Meidän kummankin kaukaiset sukulaiset ovat siis tehneet yhdessä lapsia. Jännää, että ilmeisesti isäni suku on levittäytynyt Savoon.

Innostuin sitten katsomaan tarkemmin Genistä tietoja. Geni on ilmainen sukututkimusohjelma, johon voi lisätä tietojaan niin paljon kuin haluaa. Periaatteena on avoimuus. Kaikki kertovat asioitaan, jotta saadaan yhteyksiä sukulaisiin. Jos ei halua tietojaan jakaa, ei sinne kannata mennä.

Minulla on ollut 15 vuotta sukuohjelma  koneella. Siihen aikaan ei vielä ollut näitä nettipohjaisia ohjelmia. Eilen täydensin yhden sukuhaaran tietoja Genin tietojen perusteella.

Sitten eksyin facebookin erääseen sukututkimussivustoon. Sieltä löysin hyviä ohjeita, miten voin yhdistellä MyHeritagen serkkutietoja ja FamilyTreen tietoja ja saada täten uusia osumia. Myös Geniin minun pitää laittaa lisää tietoja. Yli 100 vuotta vanhoja tietoja voi laittaa, nuoremmilta pitää kysyä lupa. Niinpä he ovat sukupuissa vain ”yksityisiä” .

Päivällä kuitenkin lähdin ulos. Täysin tyyntä. Ilma oli kirkas, kuin kristallia. Lunta oli satanut yöllä taas, kevyttä pakkaslunta. Pakkasta kahdeksan astetta. Tein hiljalleen lumitöitä. Ei ollut raskasta ollenkaan, vaan oli mukava pukata lunta pihalta.

Kylätien varrella ojassa vesi virtaa, ei jäädy. Lumi rakentaa siltoja.

Ladon räystäältä roikkui kaunis lumipitsi. Pitsin alapäässä jäätynyt lumihelmi kertoi, että kevät on hiipimässä lähemmäs. Odotapas vaan kuukausi pari. No, kuukauden kuluttua etsin jo tomaatinsiemenet ja ei kun kasvamaan ensi kesän kasvustot. Siitä se taas alkaa.

Tässä laskemme mäkeä peltikatolta, mutta pakkanenpa sanoi että stop tykkänään, tähän jäätte roikkumaan

Lunta on puolisen metriä. Eipä ole ollu vuosikausiin meillä näin hyvää talvea. Se vähän lievittää korona-ahdistusta. Tartunnat lisääntyvät koko ajan, muuntovirus leviää Suomessakin ja ihmisiä kuolee joka päivä koronan aiheuttamaan tautiin.

Vaikkei nyt ole niin selkeitä rajoituksia kuin keväällä, meidän elämämme on samanlaista kuin silloin. Missään ei käydä, paitsi kaupassa ja maski naamalla, keväällä maskeja ei ollut. On jo tullut tavaksi pitää etäisyyttä. Pari metriä ilmaa jää väliin, jos jonkun kanssa vaihtaa muutaman sanan.

Muutama päivä sitten tuli vuosi ensimmäisestä tartunnasta Suomessa. Eipä silloin olisi uskonut, että vuoden kuluttua ollaan samassa jamassa. Mietityttää, selvitäänkö tästä. Tai kuinka kauan siihen menee, että olemme kaikki saaneet rokotukset.

Mutta. Ulkona on kaunis talvi. Kävelylenkillä tutulla kylätiellä katse poimii kauniita yksityiskohtia. Mieli lepää ja tulen sisään punaisin poskin.

Olen lukenut Markku Innon kirjan U. Katso Luettua.

Lumitilanne tammikuun viimeisenä päivänä

Luontoa, kirjoittamisia, kulttuuria, käsitöitä, matkoja……