Avainsana-arkisto: Ailanka

Ruskalomaa Itä-Lapissa

Viikko Itä-Lapissa oli antoisa. Keskusteluja,  naurua, hiljaisuutta, yhdessäoloa rakkaan ystävän kanssa, Lapin luonnon täyttäessä tajunnan hiljalleen niin, että se välkkyy vieläkin tuikahdellen.

Ilma niin raikas. Katse hakeutuu lepoasentoon, horisontti kaukana. Korviin ei kuulu kuin tuulen kohina, puiden latvojen humina, ploksahdus saappaan irtautuessa suon sammaleesta.

Rahkasammal hehkuu punaisena

Kumarrun ilahtuneena poimimaan karpalon. Tuossa toinen! Ja kolmas! Niitähän on tässä paljon!

Rahkasammal vuoteena, karhunsammalet pylväinä, korret luopuneet elämän väreistään, tässä makaamme, kohta lumen alla luovutamme suolle rakennusaineemme. Silmiä hivelevää värien leikkiä, me karpalot punaisina hohdamme täynnä kirpeää mehua.

Kaiken kaikkiaan saalis ei ole suuri. Suon sammalikkoon painuneista jäljistä näemme, että onnekas on meitä ennen käynyt samoja mättäitä katsastamassa. Mutta saamme maistiaiset. Talvella hyytelöpurkkia avatessa tuoksu vie punakeltaisena hehkuvalle suolle, rahkasammalen kotiin. Maistuu hyvälle, korostaa poronkäristyksen makua.

Matkaamme Ailankaan. Puolukoita on vain siellä täällä, muutama kerrallaan. Onko yksinäinen pörriäinen haapuillut siellä täällä kukista mettä etsimässä. Muistoissa välähtävät isot pulleat puolukat, joita taannoin samoilta paikoilta poimin. Mutta vuodet ovat erilaiset, nyt näin.

Kalamajan takaa olen aikaisemmin poiminut puolukoita vaikka kuinka paljon.

Menemme rantaan, jossa tuuli tuntuu voimakkaampana kuin metsässä.

Vesi on matalalla, enpä muista kuin rakentamiskesän 1991, jolloin pidin nuotiota tässä ja valmistin muurikalla makoisat ruoat. Sittemmin rantavesi on loiskunut rannan varvuissa asti kaapimassa hiekkaa mukanaan syvemmälle.

Jupurasaari katselee meitä. Siellä mänty makaa pohjoispäässä.

”Maassa on viileää. Kosteus pureutuu maata koskettavaan runkoon. Sen pinta on kova, ei siihen äkkiä asetuta. Vuosien kuluessa kuningatar sulautuu saareensa. Pikku mönkiäiset hakeutuvat suojaan sen alle. Homesienet ujuttavat rihmojaan sen sisuksiin. Lahottajahyönteiset rohmuavat punaista puuuainesta. Mäntyyn leviää lämmin olo. Näin se pitää jatkua, ei tässä enää mitään pahaa, kun tähän jouduttiin.

Niin kuningatar luovuttaa saarensa eliöiden käyttöön satoja vuosia keräämänsä ravinteet. Saareen syntyy hedelmällisiä keskittymiä. Lähelle niemen kärkeä pureutuu yövilkka, orkideansukuinen valkeakukkainen hieno tuoksuja. Mistä ihmeestä sen siemen sinne tuli, linnunko nokassa. Mänty saattaa olla ylpeä.”

Edellä oleva teksti kirjastani Vuotos – vastasatanut uusi lumi, s. 12.

Voi saari, emme päässeet luoksesi tämän lähemmäksi tällä kertaa. Tuuli oli niin voimakas, ettemme uskaltautuneet soutamaan. Rantautuminen olisi ollut liian hankalaa.

Katson Jupurasaarta. Se on pääosassa Vuotos-kirjassani siellä kasvaneen männyn kanssa. Muistan kesän 2013, kun kirjoitin mökin pöydän ääressä kirjan lopun. Siitä se lähti, tarinan punominen. Muissakin kirjan päätapahtumissa luonto vaikuttaa voimakkaasti. Se ei meitä tarvitse, me tarvitsemme sitä.

Saari elää, aivan selvästi. Odottaa. Oliko se kaikki jo tässä?

Pikkukivikon viereen aallot ovat kasanneet hiekkaa. Salaperäinen kivien jälkijono saa mielikuvituksen laukkaamaan. Mihin ne ovat menossa?

Kemijärvi on ollut säännöstelyallas vuodesta 1965. Järveen kerätään kesällä vettä, jota lasketaan talvella Seitakorvan voimalaitoksen padon läpi. Generaattorit hyrräävät, sähköä syntyy.

Vielä elää ihmisiä, jotka muistavat järven luonnontilaisena. He kaipaavat luhtaniittyjä, jotka raidoittivat järveä. Keväisin lumien sulaessa latvavesillä vesi nousi Kemijärvessä korkealle, mutta vain vähäksi aikaa. Kesäisin vesi oli matalalla. Mutta ei siis ole enää. Säännöstelyn vuoksi veden pinnan ylä- ja alatason ero on 680 cm eli melkein seitsemän metriä. Siis pinnan vaihtelu pystysuunnassa! Vettä on metsään saakka. Maisemassa ei voi erottaa rantaa.

Paljon puuta jäi nousevan rantaveden alle. Ne kuolivat, kuinkas muuten, kun ei voinut hengittää. Puiden pinta harmaantui, ne kevenivät ja viimein saattoivat katketa. Puita on kerätty rannoille suuriksi röykkiöiksi. Niistä saattaa löytää vaikka minkälaisia kuvioita.

Tässä voi nähdä vaikka mitä

Puuta uitettiin Kemijoessa 1890-luvulta 101 vuotta vuoteen 1991. Uiton lopettaminen tapahtui nopeasti ja hiljaisesti. Valtavat puumassat siirtyivät rekkojen kuljetettaviksi. Uiton lopettamisesta ei juuri puhuttu. Samalla  kokonainen elinkeino runsaine työpaikkoineen ja rikas uittokulttuuri vaipuivat historiaan, noin vaan.

Samaan aikaan valmistui kalakämppämme Ailankaan. Järven rannat olivat monta vuotta täynnä uiton jälkiä eli irtonaisia puita. Niitä oli ollut uppeluksissa ja päässyt irti uitossa. Keräsimme puita monta kesää, ne kun olivat kelluvina vaarana veneilylle. Polttopuita riitti moneksi vuodeksi.

Uittopuomin pää. Jykevät rautapultit ovat kuin uusia.

Nyt olen kotona. Mieli kieppuu vielä Lapin viikossa. Ja valmistautuu ensi viikolla huipentuvaan Kuoriutumisia-kirjan julkistamistilaisuuteen. Siitäpä ensi kerralla.

Puutarhassa valmistaudutaan talveen. Asterit kukkivat neljän kuukauden valmistautumisen jälkeen. Ilostuttavat suuresti.

Ailanka, rakkaani

”Veden solinaa. Tuhansia vuosia, Haalean auringon lämpö voimistuu ja kaivertaa kaiken peittävään jäähän syveneviä railoja. Sulamisvesi vapauttaa jään sisään myllertyneet ainekset. Kivet antavat periksi painovoimalle ja huokaisten laskeutuvat pohjalle. Niiden päälle kerrostuu veden rajussa syleilyssä hioutuvaa soraa ja hiekkaa pitkiksi harjateiksi. Syntyy Ailanganniemi.

Ailanganniemi kurkottautuu pitkänä napapiiriä myötäillen

Vesi loiskuaa rinteen rantaviivaan, sieppaa uhmassaan kivien välistä hiukkaset, leipoo niitä ahkerasti edestakaisin ja upottaa syvemmälle. Jäljelle jäävät isot lohkareet, rantaviiva.

Jään reunalla vesi ryöppyää vapaaksi päästyään villisti joka suuntaan viskaten hienoimman hiekan viuhkaksi jään eteen. Hitaasti madaltuu hiekkankangas, Ailanganlahden ranta ja pohja.

Ailangan hiekkaranta

Erääseen railoon kertyy painavaa ainesta. Jää reipastuu ja luovuttaa vetensä nopeasti. Syntyy Jupurasaari, ympärillään syvänteitä.”

Katson Ailanganniemeä. Vasemmalla puolellani aallot syöksyvät rantaan hiekkaa muovailemaan, voi miten sileää. Tuuli vie lämmön jäsenistä ja yrittää siepata hupun matkaansa.. Takavasemmalla Jupurasaari ottaa aallot ja tuulen vastaan, kuten tuhansia vuosia, jään sulamisen jälkeen…
Ailanganlahden aallot, taustalla Hiipanniemi, sen takana Luusua
Sileistä sileimpää on aaltojen hyväilyjen rakastama ranta, Jäämeren kivet ja Ailanganlahden hiekka

Kirjastani Vuotos – vastasatanut uusi lumi, sivu 5