Viikko Itä-Lapissa oli antoisa. Keskusteluja, naurua, hiljaisuutta, yhdessäoloa rakkaan ystävän kanssa, Lapin luonnon täyttäessä tajunnan hiljalleen niin, että se välkkyy vieläkin tuikahdellen.
Ilma niin raikas. Katse hakeutuu lepoasentoon, horisontti kaukana. Korviin ei kuulu kuin tuulen kohina, puiden latvojen humina, ploksahdus saappaan irtautuessa suon sammaleesta.
Kumarrun ilahtuneena poimimaan karpalon. Tuossa toinen! Ja kolmas! Niitähän on tässä paljon!
Kaiken kaikkiaan saalis ei ole suuri. Suon sammalikkoon painuneista jäljistä näemme, että onnekas on meitä ennen käynyt samoja mättäitä katsastamassa. Mutta saamme maistiaiset. Talvella hyytelöpurkkia avatessa tuoksu vie punakeltaisena hehkuvalle suolle, rahkasammalen kotiin. Maistuu hyvälle, korostaa poronkäristyksen makua.
Matkaamme Ailankaan. Puolukoita on vain siellä täällä, muutama kerrallaan. Onko yksinäinen pörriäinen haapuillut siellä täällä kukista mettä etsimässä. Muistoissa välähtävät isot pulleat puolukat, joita taannoin samoilta paikoilta poimin. Mutta vuodet ovat erilaiset, nyt näin.
Menemme rantaan, jossa tuuli tuntuu voimakkaampana kuin metsässä.
Jupurasaari katselee meitä. Siellä mänty makaa pohjoispäässä.
”Maassa on viileää. Kosteus pureutuu maata koskettavaan runkoon. Sen pinta on kova, ei siihen äkkiä asetuta. Vuosien kuluessa kuningatar sulautuu saareensa. Pikku mönkiäiset hakeutuvat suojaan sen alle. Homesienet ujuttavat rihmojaan sen sisuksiin. Lahottajahyönteiset rohmuavat punaista puuuainesta. Mäntyyn leviää lämmin olo. Näin se pitää jatkua, ei tässä enää mitään pahaa, kun tähän jouduttiin.
Niin kuningatar luovuttaa saarensa eliöiden käyttöön satoja vuosia keräämänsä ravinteet. Saareen syntyy hedelmällisiä keskittymiä. Lähelle niemen kärkeä pureutuu yövilkka, orkideansukuinen valkeakukkainen hieno tuoksuja. Mistä ihmeestä sen siemen sinne tuli, linnunko nokassa. Mänty saattaa olla ylpeä.”
Edellä oleva teksti kirjastani Vuotos – vastasatanut uusi lumi, s. 12.
Katson Jupurasaarta. Se on pääosassa Vuotos-kirjassani siellä kasvaneen männyn kanssa. Muistan kesän 2013, kun kirjoitin mökin pöydän ääressä kirjan lopun. Siitä se lähti, tarinan punominen. Muissakin kirjan päätapahtumissa luonto vaikuttaa voimakkaasti. Se ei meitä tarvitse, me tarvitsemme sitä.
Saari elää, aivan selvästi. Odottaa. Oliko se kaikki jo tässä?
Kemijärvi on ollut säännöstelyallas vuodesta 1965. Järveen kerätään kesällä vettä, jota lasketaan talvella Seitakorvan voimalaitoksen padon läpi. Generaattorit hyrräävät, sähköä syntyy.
Vielä elää ihmisiä, jotka muistavat järven luonnontilaisena. He kaipaavat luhtaniittyjä, jotka raidoittivat järveä. Keväisin lumien sulaessa latvavesillä vesi nousi Kemijärvessä korkealle, mutta vain vähäksi aikaa. Kesäisin vesi oli matalalla. Mutta ei siis ole enää. Säännöstelyn vuoksi veden pinnan ylä- ja alatason ero on 680 cm eli melkein seitsemän metriä. Siis pinnan vaihtelu pystysuunnassa! Vettä on metsään saakka. Maisemassa ei voi erottaa rantaa.
Paljon puuta jäi nousevan rantaveden alle. Ne kuolivat, kuinkas muuten, kun ei voinut hengittää. Puiden pinta harmaantui, ne kevenivät ja viimein saattoivat katketa. Puita on kerätty rannoille suuriksi röykkiöiksi. Niistä saattaa löytää vaikka minkälaisia kuvioita.
Puuta uitettiin Kemijoessa 1890-luvulta 101 vuotta vuoteen 1991. Uiton lopettaminen tapahtui nopeasti ja hiljaisesti. Valtavat puumassat siirtyivät rekkojen kuljetettaviksi. Uiton lopettamisesta ei juuri puhuttu. Samalla kokonainen elinkeino runsaine työpaikkoineen ja rikas uittokulttuuri vaipuivat historiaan, noin vaan.
Samaan aikaan valmistui kalakämppämme Ailankaan. Järven rannat olivat monta vuotta täynnä uiton jälkiä eli irtonaisia puita. Niitä oli ollut uppeluksissa ja päässyt irti uitossa. Keräsimme puita monta kesää, ne kun olivat kelluvina vaarana veneilylle. Polttopuita riitti moneksi vuodeksi.
Nyt olen kotona. Mieli kieppuu vielä Lapin viikossa. Ja valmistautuu ensi viikolla huipentuvaan Kuoriutumisia-kirjan julkistamistilaisuuteen. Siitäpä ensi kerralla.
