Sunnuntaina Suomen Kuunnelmayhdistys ry järjesti Loimaan kuunnelmapäivän teatterilla. Ja tupa oli täysi, lisätuoleja haalittiin lisää vielä aivan alkuhetkilläkin. Esitystaiteet ovat todella hurjassa nousukiidossa Loimaalla. Mieleeni tuli, että kuunnelmani Mylly esityksessä Alastaron vehnämyllyllä oli viime vuonna myös tupa täynnä. Hyvä kuunnelmat!
Teatterin lämpiössä ohjaaja Laura Kilpiö kertoi runsaslukuiselle yleisölle kuunnelman toteutuksesta.
Mutta aihe oli niin herkullinen, nimittäin kirjailija Pirkko Jaakolan kuunnelman Uneksijan ehtoollinen Live-esitys.
Sali pimeni. Esiripun edessä (esiripun toisella puolella Kopit -näytelmän lavasteet valmiina illan esitykseen, Kopit saavat kaksi lisäesitystäkin, kun tähän mennessä kaikki ovat olleet loppuunmyytyjä) istui yhdeksän lukijaa pienten tuikkujen äärellä. Pukeutuneena mustiin. Laura istui soittimineen vasemmalla, Reni oikealla. Sellon hiljaiset soinnut johdattivat kauas Espanjaan, missä samaan lopputulokseen johtavat yhdeksän tapahtumaketjua huipentuivat. Hiljaisuus oli rikkumaton. Silmät saattoi sulkea ja levollisuus levisi jäseniin, vatsaan, päähän. Äänet etenivät aaltoina mielen sopukoihin kertoen vanhaa tarinaa, josta ei yllätyksiä puuttunut. Kerrassaan mielenkiintoinen, syvästi vaikuttava ja sanoilla herkutteleva kokemus.
Väliajan jälkeen ohjaaja Sari Äikää-Torkkeli haastatteli kuunnelman kirjoittajaa Pirkko Jaakolaa. Huomaa Loimaan Lehti -tuolit, jotka mainostivat saman illan riemukasta loimaalaisuuden ylistystä, Kopit -näytelmää. Jaa, eihän mitään näy tuossa, kun kuvan laatu on surkea, takapenkiltä ei parempaa saanut.
Sitten rakastettu Pirkko Jaakola kertoi miten kuunnelma syntyi 1960 -luvun lopulla. Monen käänteen jälkeen kuunnelma sitten tehtiin YLEssä ja Pirkon tie kirjailijuuteen aukesi laveana. Pirkko on kirjoittanut lukuisia kuunnelmia, mutta myös paljon muuta. Uusin käsikirjoitus Loimaan saviaarit esitetään marraskuussa Haaran kyläteatterissa. Luomisvoima on ehtymätön!
Pirkon jälkeen esiintyivät muusikot (monen muun tekemisen lisäksi) Laura Kilpiö ja Antti Jaakola. He lauloivat mm. iki-ihanan rakastumisen ylistyksen Silmät silmiä, johon Pirkko on tehnyt sanoituksen. Levytyksen tekivät Muksut. Sitä ei voi kyynelehtimättä kuunnella. Otin pätkän Lauran ja Antin esityksestä videolle, mutta sen lisäämisen tähän on teknisesti mahdotonta (ainakin minulle).
Taitava muusikkokaksikko, Laura ja Antti. Kuvan laatu surkea…
Lauran ja Antin yhteistyö jatkuu Haaran kyläteatterissa Loimaan Saviaareissa. Maltan tuskin odottaa…
Yritin lukea Pekka Hiltusen kirjaa Onni. Lopetin lukemisen 20 sivun jälkeen. Luepa Luettua -sivulta, miksi.
L-kinossa näytettiin maanantaina mielenkiintoinen elokuva Kolme naista, tosin ohjaaja oli antanut elokuvalle nimen Kolmet kasvot, mikä olisi mielestäni ollut paljon parempi (edelleen ihmettelen suuresti, miksi suomennusvaiheessa nimiä vaihdetaan – kääntäjä-tuttavani sanoi, että elokuvien levittäjät määräävät nimet myyvimmiksi 🙁 ). Luepa Elokuvia -sivu.
Luonto loistaa hehkuvana vaipuakseen mustavalkoiseen kaapuun. Näkemään unta, toipumaan kesästä, uneksimaan keväästä, siellä se odottaa.
Ruusu, oi puhdas ristiriita, riemu Olla ei kenenkään uni alla niin monien Luomien
Rilken sanoin Ruusuruoskaan.
Loimaan Jaakola -seura ry on viettänyt tätä vuotta 2019 Alpon 90- vuotisjuhlavuotena. Nyt kaikki huipentui loimaalaisten teatterimatkaan Helsinkiin katsomaan Takomo -teatterin esittämää Ruusuruoskaa. Näytelmä perustuu Alpon vuonna 1967 julkaisemaan sarjakuva-albumiin Ruusuruoska.
Takomo on viehättävä pieni teatteri Fredrikinkadulla. Talo oli paketissa, askeleemme tekivät sementtipölyyn jälkensä, kunnes löysimme kulman takaa sisäänkäynnin. Pieni odotustila täyttyi loimaalaisesta äänimaisemasta. Kyllä joukkoon mahtui helsinkiläisiäkin. Oli alkamassa kolmas Ruusuruoska-esitys. Ensi-ilta oli viikko sitten perjantaina. Helsingin Sanomista olimme lukeneet arvioinnin, joka oli hyvin ylistävä ja antoi viisi tähteä, mitä en muista aikaisemmin nähneeni. Arto Nybergin keskusteluohjelmassa ohjaaja Esa Kirkkopelto kertoi näytelmän teosta pari viikkoa sitten.
Ruusuruoska -teosta oli myös luettu ja tutkiskeltu etukäteen. Kirja on sellainen runsaudensarvi, että oli vaikeaa etukäteen ajatella, miten kuvat kääntyvät näyttömölle. Mielenkiintoista odotusta.
Odotus tiivistyy
Sali oli intiimin musta, penkit lavan kahdella puolella. Kynttilät paloivat, lattialla Alpon suurikokoinen kiemurayhteenveto. Seinustalla rekvisiittaa, peilejä, tikapuut, kasseja, nuottiteline. Olimme aivan fiiliksissä.
Antti, Pirkko ja yleisöä – käsin kosketeltava tunnelma täytti koko teatteritilan
Kynttilät tultiin sammuttamaan ja lavalle hiipivät valkoisissa asuissa näyttelijät Joanna Haartti ja Joonas Heikkinen Takomo-teatterista, Minna Hokkanen ja Auvo Vihro Tampereen työväenteatterista ja Sofia Smeds Nätystä.
Sanojen, liikkeiden ja ilmeiden ilotulitus saattoi alkaa. Vaatteita vaihdettiin useaan, samalla kun vaellettiin vuosisatojen läpi ihmiselon kummallisuuksien kautta. Puvustus oli hieno. Se oli runsas, värikäs ja mielikuvituksellinen tuoden osaltaan Alpon runsasta kuvitusta näyttämölle.
Taustalla soi Eero Palviaisen herkkä renessanssi-varhaisbarokki-luutumusiikki. Se ei vienyt tehoa sanoilta, niinkuin useasti käy, vaan kauniit soinnut täydensivät näyttämön tapahtumia ja tunnelmia.
Ruusuruoska -kirjan kuvat alkoivat pulpahdella mieleen kohtauksia katsellessa. Esityksen jälkeen selasimmekin kirjaa moneen otteeseen ja löysimme – ainakin omasta mielestämme – kuvia, jotka oli otettu esitykseen.
Niin ja ne sanat. Alpon kirjassa on tekstiä, mutta ei kaikissa kuvissa. Alpomaisesti kuvat ovat täynnä henkilöitä, eläimiä, kasveja ja absurdeja tapahtumia. Mies meni pottupeltoon nukkumaan. Tekstit onkin tehty erikseen. Porilainen Mika Rättö on kirjoittanut kuvat sanoiksi. Eikä mitään perinteistä proosaa, vaan aivan alpomaista, uusia sanoja – mikä olikaan se rahayksikkö, sitä yritin mieleeni painaa vaan eipä vaan jäänyt – kruuu… jotain. Kun heti vyöryi näyttämöltä uutta kummasteltavaa. Ei siinä jääty millään kohtausta analysoimaan.
Esitys oli myönteinen ja iloinen. Ei ahdistusta, väkivaltaa, no kyllä siellä taisteltiin ja kuolemakin saapui mustassa kaavussaan ja punanaamainen piru piiritti neitosta, mutta se ei ahdistanut ainakaan tätä katsojaa. Kyse on kait siitä tavasta, millä asiat esitetään. Väistämätöntä ei voi paeta, mutta ei sitä tarvitse pelätäkään. Muutaman kerran liikutuin, kaikista eniten, kun Auvo Vihro lauloi aikoinaan Tauno Palon tulkitseman Ruusu on punainen -laulun.
Esitys ei ole perinteistä teatteria eikä Alpon taidetta voikaan esittää totutuilla tavoilla. Jos pitää Alpon maalauksista ja veistoksista, pitää myös tästä esityksestä. Ja jos pitää yllätyksistä, koska mitään ei voinut ennalta aavistaa.
Esa Kirkkopelto on dramaturgisen neuvonantajan Pauliina Hulkon kanssa muovannut Alpon maailman ja Rätön tekstin teatterin kielelle. Koko työryhmä – ohjaaja, dramaturgi, näyttelijät, muusikko, lavastus, pukusuunnittelu, tarpeistonhoitajat, valo- ja äänisuunnittelijat – on muokannut esitystä. Näyttämöltä henki näyttelijöiden innostus, he ovatkin olleet muokkaamassa tekstiä tekijän luvalla. Tätä teosta on varmaan ollut hauska tehdä ja esittää.
Viimein kaikki sitten oli lopussa. Mielessäni vahvistui, että tämä on nähtävä uudelleen, toisella kerralla kohtauksista saisi enemmän irti ja kokonaisuus alkaisi hahmottua.
Olimme kunniavieraita. Meille tarjottiin kuohuvaa juomaa teatterin aulassa. Nostimme maljat Alpolle, hänen monipuoliselle taiteelleen, josta voi ammentaa monenlaista, kuten nyt 50 vuoden kuluttua ilmestymisestään Ruusuruoska -sarjakuva purskahti esiin näytelmänä. Hyvä taide on ajatonta.
Ohjaaja Esa Kirkkopelto ja tuottaja Sara NybergVasemmalla Alpon hyvä ystävä Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, oikealla Esa Kirkkopelto, joka oli ohjannut Alpon maailman näyttämöllePirkko Jaakola, Antti Jaakola ja Auvo Vihro, joka teki kaikkiaan hienon suorituksen, mm. hevosen elekieli oli tarkoin mietitty kavioiden kopsahtelua ja raajojen asentoja myötenVasemmalla Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, näyttelijät Joonas Heikkinen ja Minna Hokkanen sekä ohjaaja Esa Kirkkopelto. Heikkinen piiritti punanaamaisena neitoa ja Hokkanen kuolemana korjasi satoa taistelukentälläRaitapaidassa näyttelijä Sofia Smeds, jolla on aivan mahtava lauluääni. Hän lauloi kaksi laulua, jotka olivat seuralaiseni mielestä sama laulu kahteen kertaan. En sitä huomannut, joten esitys on lähdettävä katsomaan uudelleen 😉Alpon sisko kirjailija Pirkko Jaakola, hänen poikansa näyttelijä Antti Jaakola ja ohjaaja Esa KirkkopeltoTämä kohtaaminen olisi pitänyt videoida…
Viimein meidän oli lähdettävä eteenpäin. Osa matkalaisista meni bussilla ja suurin osa nautti aurinkoisesta lauantai-iltapäivästä kävellen Etelä-Esplanadille Kappeliin, jossa söimme juhlallisesti – vaan ei mitenkään jäykästi – erinomaisen aterian.
Kaikilta reissuilta on lähdettävä kotiin. Hämärtyvässä illassa meidät kuljetettiin hyvällä ja turvallisella kyydillä takaisin Saviseudulle, sinne mistä Ruusuruoskan maailman tarinat on ammennettu.
Koko illan ja osan yötäkin keskustelimme esityksestä. Vähitellen mieli nosti esiin kuvia, jotka löysimme kirjasta. Päätimme, että lähdemme katsomaan Tampereen työväen teatteriin helmikuussa näytelmää uudelleen, se kun on yhteistyö kahden teatterin välillä. Tampereella on isompi näyttämö ja esitys on varmaan osin erilainen. Mutta kyllä siinä samaakin on, ja löytyy.
Kiitos Alpo, Esa Kirkkopelto ja koko näyttelijäkaarti, tekstin laatija ja monipuolinen erinomainen muu henkilökunta. Onnistuitte! Matkaseuralle ja Jaakola -seuralle myös kiitokset tätä syyspäivästä!
Rose is a rose a rose is a rose.
Gertrud Stein
PSS. Sitten vaan kävi niin, että maailmanlaajuinen Covid19-pandemia kokoontumisrajoituksineen esti Ruusuruoskan esittämisen Tampereella. Harmittaa. Mutta jotain alpomaista tästäkin voisi sanoa. Nauti kerralla, toista kertaa ei tule. Usko pois. Eikä sillä väliä, vaikket uskoisikaan.
Viikko on kulunut loimaalaisen kulttuurin merkeissä. Perjantaina marssimme Eksyssuolle taas kerran – 12. kerta suolla – kuuntelemaan Jaakolan Pirkon äärimmäisen koskettavaa kuunnelmaa Eksyssuon lapset.
Vuosi vuoden jälkeen runsas sata kuuntelijaa (tänä vuonna 106 viime vuonna 103) kokoontuu yli sadan vuoden takaista tragediaa elämään. Tarinalla on todellisuuspohja, vuonna 1897 suolle menehtyi kaksi lasta. Kun omat lapsenlapset ovat juuri eksyneiden lasten ikäisiä, kuunnelma iski täysillä vyön alle. Taas.
Suomen kuunnelmayhdistyksen puolesta Iina Wahlström lausui tervetulosanat. Istuimme laskevan auringon paisteessa metsäkummulla hiljaisina.Alpo Jaakola rakensi itselleen Eksyssuon saarekkeeseen mökin, joka on nykyään Metsähallituksen hallinnassa. Koko rakennus on taideteos.Yleisö palasi hiljaisena Eksyssuolta.
Suolta kokoonnuttiin Loimaan taidetalolle, juotiin kahvit ja syötiin pullat. Sitten kuunneltiin Jaakolan Pirkon kertomusta kuunnelman synnystä. Radiodraama voitti aikoinaan Tšekkoslovakian kuunnelmafestivaaleilla Pro Bohemia -ykköspalkinnon. Lehtori Marjatta Laurila antoi kattavan katsauksen yli sadan vuoden takaiseen Loimaaseen. Paljon täällä on tapahtunut jo silloin.
Taidetalolla kaksi hurmaavaa leidiä sanaili hyvässä hengessä. Tapahtuman tasoa on kuulemma parasta nostaa, kun tänä vuonna molemmat esiintyjät liikkuvat keppien kanssa…
Seuraavana päivänä jatkettiin Jaakola-teeman kanssa. Loimaan Jaakola -seura ry vietti Jaakola-päivää. Patsaspuistoon kokoonnuttiin taas, tällä kertaa vesikuurojen saattelemana.
Yleisö tunnelmallisessa Alpon ateljeessa
Ohjelmassa oli perinteisten Alpon ja Pirkon sanoittamien laulujen lisäksi runonlausuntaa ja mielenkiintoinen keskustelu siitä, mitä Alpo on keskustelijoille merkinnyt. Päävieraana oli toimittaja Leila Lihtonen, Tuula-Liina Variksen kaksoissisar. Hänellä oli paljon kerrottavaa Alposta ja heidän kohtaamisistaan vuosikymmenien varrelta. Mielikuva Alposta täydentyi mukavasti.
Loimaan taideseura ry:n puheenjohtaja taiteilija Hanna Rautavuori kertoi, miten hän nuorena arasteli Alpoa yhteisissä taidetapahtumissa. Amanuenssi Emilia Heikkilän elämään Alpo on vaikuttanut todella suuresti. Alakoulussa hän oli sanomalehtiviikolla valinnut Alposta kertovan artikkelin vihkoonsa ja piirtänyt kuvan yhdestä Patsaspuiston suuresta veistoksesta, jossa hahmo on kontallaan. Vihko on vieläkin tallella. Opiskeluaikaan Emilia oli kesäisin töissä Patsaspuistossa ja teki taidehistorian gradunsa Alpo Jaakolan taiteesta. Kotiseutuneuvos Raija Kouri oli ollut Alpon kanssa Loimaan kunnan kulttuurilautakunnassa ja vähän pelännytkin Alpoa, mutta oli todennut, että kyseessähän on mukava mies, joka aina välillä kokouksen pitkittyessä nousi kävelemään pöydän ympäri.
Tilaisuus päättyi Laura Kilpiön ja Antti Jaakolan esittämään yllätyskappaleeseen: Lulu on must!
Tämän vuoden Jaakola -päivien esiintyjät. Vasemmalta takaa runoja esittänyt Kaija Joensuu, Loimaan taidesseuran pj taiteilija Hanna Rautavuori, laulaja-muusikko Laura Kilpiö, näyttelijä Antti Jaakola, amanuenssi Emilia Heikkilä ja edessä istumassa toimittaja Leila Lihtonen
Olen lukenut neljä kirjaa: Colm Tóibínin Äitejä ja poikia, Katri Lipsonin Jäätelökauppias, Katri Rauanjoen Lenin-setä ei asu enää täällä ja Minna Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset. Tähän nelikköön mahtui kaksi kirjaa, joiden lukemista en meinannut raaskia jättää kesken. Niinpä istuin vastoin tapojani päivällä ulkona lukemassa.
Kesän loppumista – onko siitä jo melkein kaksi viikkoa – vietimme lapsenlasten kanssa. Hämärtyvässä illassa paistoimme jokirannassa makkaraa, vilkuttelimme ohi ajaville veneilijöille ja sytytimme punaiset lyhdyt riviin jokipenkkaan.
Kesä loppuu, syksy saapuu. Vielä on lämpöä, vihreyttä, veden välkettä ja auringon kiloa.
Kävimme kahtena päivänä muuten Mellilän järvellä uimassa, syyskuussa!
Tänään aamulla linnut visersivät postinhakureissulla. Pikkulinnut olivat kerääntyneet piihapuihin muuttomatkallaan. Mieli siirtyi tuhansia kilometrejä etelämmäs, sinne ne ovat menossa. Antaa syksyn tulla. Haluan kokea taas luonnon hiljaisen kuihtumisen, siirtymisen lepoon, nukahtamisen pehmeiden lumipeittojen alle. Sitä ennen vielä kunnon pesut – koko viikon sadekuurot ovat viskautuneet taivaalta – puhdistuminen, pelkistyminen. Hengityksen huuruaminen, takkia niskaan, kaulaan liinakieppi, lämpimät lapaset ja pipot käyttöön. Mikä hyvä olo syntyykään, kun vilun karkoitus onnistuu lisäämällä villaa päälle.
Vielä runkoruusu innostui kukkimaan elokuun myöhäisen lämpöaalloon innostamana.
