Laskin kuvasta kirkontornin ja seitsemän nostokurkea. Kurjet nostavat, taakkoja siirtävät. Kehitys kehittyy. Miten mieleni mielellään hakeutuu ja viipyy kuitenkin menneeseen. Ehkä siksi, että mennyt maailmani on ajallisesti pitempi kuin tuleva maailmani.
Miten tähän on tultu. Mitä vaivoja nähty, tuskia tunnettu, hiki otsalla, selkää pitkin noruen. Väsymys lyö nuijana. Nälkä kurisee vatsassa, vyötä kiristettävä, etteivät housut putoa tai hame valahda kuraista maata viistämään. Lapsen itku. Väsymys ja nälkä. Kylmyys.
Kuitenkin ilon pilkahduksia. Lapsen puhdas vilpitön hymy. Lämpimän leivän tuoksu, sylki karahtaa suuhun, voi sulaa ja valuu käsiin, jotka nuollaan leivän syönnin jälkeen. Hyvä olo valahtaa kuin vesi vesikuupasta niskaan saunan hämärässä.
Mikä vuosisatoja kertyneen tarkoituksenmukaisuuden toteutus. Ei yhtään mitään liikaa eikä liian vähän. Edelleen käyttökelpoista, rispaantumatonta, ehyttä. Kuitenkin käytössä hienokseltaan kulunutta. Aika näkyy, vuodet hioneet merkkinsä, tekijä jäänyt unohduksiin. Mutta pelkistyksen mestariteos.
Kulle ja koira eli saarua lukee tämän vieressä kyltissä. Mitä ihmettä. Tarvitsen googlea. Ei löydy kuin saaruan nimisiä matkailuyhdistyksiä. Kalastukseen tämä liittyy.
Joelle on menty pitkällä veneellä. Ihastelen taas veneen kaaren muotoja. Ne hivelevät silmääni. Kaari on ikuinen, kautta maapallon käytetty samanlainen sukkula.
Piikkien estetiikkaa. Hyvin tehokasta mutta julmalta tuntuu tämän päivän näkökulmasta. Tuossa seinällä ne näyttävät hyviltä, atraimet.
Rukkeja olen nähnyt, mutten koskaan tällaista. Jäin pohtimaan, mikä etu tuosta koosta on…
No missäs olen käynyt. Rovaniemen kotiseutumuseossa Pöykkölässä.
Huoneet ovat hulppeita. Hyvin siistiä, puhdasta. Täällä pohjolassa puhutaan muuten pirtistä eikä tuvasta. Mietiskelin, missä menee tuvan ja pirtin raja?
Salin tuolin kauneus saa huoahtamaan. Mikä entismaailman huonekalupuuseppä!
Muistelen mitä tiedän Rovaniemestä. Olen nähnyt kuvia, joissa pystyssä töröttävät savupiiput nousevat palaneiden talojen jäänteiden joukosta. Saksalaiset polttivat Rovaniemen. Sitten Alvar Aalto loi ”poronsarviasemakaavan” ja kaikki rakennettiin uudelleen. Mikä työ ja vaiva! Ei voi kuin kunnioittaa sodan jälkeistä uudisrakennusta.
Kävin myös Arcticumissa taas. Arktinen – Arctos, karhu, Karhun tähtikuvion mukaan. Ympärillä ilahduttavan paljon lapsia äitiensä kanssa. Tekemistä ja tutkimista riitti.
Pisimpään pysähdyin ilmastonmuutosta esittävien tutkimustulosten äärelle. Kesälämpötilan nousu Novaja Zemljan sekä Koillis-Kanadan ja Luoteis-Grölannin välisen salmen tienoilla hätkähdytti todella. Samalla Pohjosnapaa peittävä jääpeite pienenee koko ajan. Niskassa alkoi kihelmöidä. Kuulin näistä asioista ensi kerran 1970 -luvulla luennoilla. Asiat ovat olleet tiedossa.
Mykistyin saksalaisten turistien joukossa saamepukuja esittelevän vitriinin luona. Miten kauniita!
