Avainsana-arkisto: Cello Day II

Jylinää ja musiikkia

Poistin krassikasvustosta kuihtuneita kukkia ja kehittyneitä siemeniä. Suurimmat siemenet säästän ensi vuodeksi ja kylvän, kuten tänäkin vuonna. Kuului kumea pamaus, joka jatkui polveilevana jylinänä. Nostin katseeni, taivashan oli aivan tumman harmaa taas aamupäivän sadekuuron jälkeen ja valtava naakkaparvi lensi naapurin koivujen latvoihin.

Krassien hieno tuoksu sekoittuu naakkojen klaklatukseen naapurin koivujen yläoksilla

Jylinä jatkui. Mieleni vyörähti miljardeja vuosia taaksepäin. Silloinkin maapallolla jyrisi, salamat välkähtelivät ja rankat sadekuurot huuhtoivat maankamaraa. Jokin salamanisku mereen sai aikaan kemiallisen reaktion, jonka kaukaisena lopputuotteena oli orgaaninen yhdiste, ensimmäinen aminohappo. Elämä.

Kumina jatkui kumpuilevana kaikuna. Sitten taivaan vesisaavit kaadettiin alas. Tunsin juhlallista nöyryyttä taivaalla tapahtuvan luonnonilmiön äärellä. Oli hieno luontohetki.

Turussa on nyt musiikkijuhlat. Niitä on pidetty vuodesta 1960 alkaen, mutta en ole koskaan aikaisemmin osallistunut.

En ole mitenkään musiikki-ihminen. En osaa soittaa  mitään instrumenttia enkä ole kiinnostunutkaan soittamisesta. Musiikkimakuni on laaja. Pidän kovasti jazzista, mutta elämäni  kappaleet ovat kyllä ilmeisesti musiikillisesti kevyttä kamaa. Musiikki merkitsee minulle tunnelmien vahvistamista.

Klassista musiikkia en ymmärrä ollenkaan. Kuuntelen sitä kyllä mielelläni. Kemijärvellä kävin kaikissa Musiikkiopiston konserteissa ja yritin painaa mieleeni kappaleita ja säveltäjiä. Mitään ei jäänyt mieleeni, en pystyisi mitään toistamaan. Maisteri Lindgren yrittää opettaa mitä tarkoittavat tonaalisuus, fraseeraus ynnä muut hienot musiikkitermit, mutta ne eivät pysy mielessäni sekunttia pitempään.

Oli mukava seurata Musiikkiopiston opiskelijoiden kehittymistä pienistä soittajista aikuisuuden kynnykselle asti. Konserteissa soittivat ensin pienet oppilaat ja väliajan jälkeen kehittyneimmät. Huomasin, että näiden viimeisten esiintyjien aikana pystyin keskittymään  musiikkiin paremmin. Ajatukset eivät enää pulpahdelleet kaaosmaisesti, vaan musiikki alkoi ikään kuin voidella minua. Konserttien jälkeen hyvä olo ja levollisuus olivat päällimmäisinä.

Taitaa olla niin, että hetkittäinen mielentila vaikuttaa keskittymiseen ja sitä myötä siihen, millaisiksi elämykset muodostuvat.

Viime viikolla alkoi tehdä mieli kunnon konserttiin. Niinpä maanantaina kävin Turussa kahdessa konsertissa. Niiden musiikilla oli arvaamaton vaikutus.

Ensimmäinen konsertti oli Turun Tuomiokirkossa Cello Day II.

Turun tuomiokirkon pääkäytävä on aina yhtä komea. Miksi kirkko on muuten nimitetty TUOMIOkirkoksi? Mitä siellä tuomitaan?

Aluksi ajatukset taas poukkoilivat sinne tänne jatkuvana mylläkkänä. Joogaopettaja aina sanoo, että anna ajatusten tulla ja mennä. Kyllä ne sitten loppuvat. Näin kävi nytkin. Ajatukset hiljenivät, mielen pinta rauhoittui, tuli tyyntä. Matalat äänet ympäröivät minut, pommittivat hiljaa mieltäni ja alkoivat tunkeutua sieluani kohti.

Ensimmäinen esiintyjä sellisti Marko Ylönen oli aivan huippu. En ollut koskaan kuullut selloa soitettavan siten kuin hän soitti. En nähnyt häntä muiden kuuntelijoiden takaa ja olisi voinut luulla, että esiintymässä oli monta soittajaa. Hänen instrumentin käyttönsä oli aivan huippua. Hän soitti Zoltán Kodályn Sonaatin soolosellolle. Yleisö pomppasi ylös kädet pystyssä tapauttamaan.

Mielenkiintoinen oli väliajan jälkeen Sauli Zinovjevin (syntynyt 1988!) Musiikkijuhlille tilausteoksena säveltämä Sospirando 4 ”Schubert”. Se oli kaunis.

Sen jälkeen kuultiin Schubertin Jousikvintetto C-duuri, josta en osaa sanoa mitään. Konsertti oli pitkä, melkein kolme tuntia. Keskittyminen alkoi siis herpaantua, mikä on vahinko viimeisille esiintyjille.

Turun sanomat otsikoi eilen: Cello Day II vei suuren äärelle. Totta.

Turun tuomiokirkon koko jaksaa aina ihmetyttää. Mitä ovatkaan pienten puutalorötteliden asukkaat ajatelleet seitsemänsataa vuotta sitten katsoessaan kirkon tornia kohti?

Syömässä kävimme Fabbes Cafessa. Olipa mukava paikka!

Illalla suuntasimme Turun Betel -kirkkoon. Olen syntyperäinen turkulainen, enkä ole koskaan ennen kirkkoa nähnytkään. Se on jäänyt ikävästi isojen rakennusten saartamaksi. Kirkon on vihitty 1906 ja edustaa jugendia parhaimmillaan.

Konsertissa esiintyi Trio Pohjola, viulu, sello ja piano. Nuoria, vähän päälle kaksikymppisiä ulkomailla opiskelevia ja kauniita olivat ja niin mahdottoman taitavia.

Betelkirkon kaunista jugendia musiikin taustalla. Edessä oleva harmaapää muuten pilkki koko Wennäkosken Päärmeen ajan, mikä on hyvä suoritus, koska musiikki oli niin pirteää.

Trio soitti ensiksi Rahmaninovin Pianotrio nro 1 g-molli op, posth., ”Elegiaque”n.  Valtavan kaunista, surumielistä, murheellista, riipaisevaa.

Viimeisenä soitettiin Dvorákin Pianotrio E-molli op. 9, ”Dumky” (miete, tuumailu). Kaihomieli ja alakulo jatkui, vaikka välissä oli nopeita jaksoija, jotka toivat mieleen unkarilaisen kansanmusiikin.

Haikeaa, hidasta, melankoliaa. Ensimmäisen konsertin jousisoittimien herättämät sielun kielet alkoivat väristä suruisasti.

Päivän musiikilla oli yllättävä vaikutus. Jousisoittimien matalat soinnut tunkeutuivat minuun. Herkistyin. Minut valtasi valtava surumielisyys. Mieli ja sydän avautuivat. Sieluni syövereistä nousi asioita, joiden käsittely oli jäänyt kesken tai tekemättä. Kipeät muistot velloivat, kuohuivat ja paljastuivat alastomina. Vähitellen tyyntyi, aalto enää silloin tällöin. Kyyneleet kuivuivat. Aloin olla sinut muistojeni kanssa.

Sipulikin voi kukkia ja näin kauniisti.