Avainsana-arkisto: grus grus

Ennuste negatiivinen – Henkisen lentoyhtiön kurkimatkassa

Pimeys laskeutui. Etsimme oikeaa bussipysäkkiä Turun linja-autoasemalla. Menimme sinne, missä eniten hämmentyneen oloisia odottajia. Yksi veti röökiä kiivaasti, siirryimme kauemmas tupakanhajusta.

Bussi kurvasi  pysäkille. Ulos tulivat mies ja nainen, vihreät tunikat, muutoin valkoisissa. Maskit tietenkin. Nimenhuuto. Eikö meidän nimiämme huudeta ollenkaan, vähän aloimme jännittää. Odotus kasvatti jännitystä. Olimme menossa Grus Grus -teatterin esitykseen Ennuste negatiivinen.

Lähtö Henkisen lentoyhtiön vuorolle Ennuste negatiivinen. Turun Sanomien kuva 8.11.2021 eli aikaisemmasta esityksestä

Pääsimme bussiin, runsas 10 henkilöä. Käsidesiä, maskit. Meidät ohjattiin istumaan bussin yläosaan. Etuosa oli eristetty verholla, takapenkki nauhoilla. Lähdimme liikkeelle Satakunnantielle ja kurvasimme palokunnan eteen. Meidät viittilöitiin ulos. Seisoimme ympyrässä ja sitten alkoi tapahtua.

En kerro juonta. Tapahtumat vyöryivät ympäri luoteisturkua. Yritin olla selvillä missä milloinkin olimme, mutta menin sekaisin jo aikaisessa vaiheessa. Turku on niin kovin laajentunut sen jälkeen, kun muutin pois. Pimeys kietoi meidät, sumu peitti ohitettavien rakennusten taloilla välkkyvät kyltit. Taidettiin osin mennä samoja teitä uudelleen. Oriketoa pitkin ristiin rastiin, ainakin. Muuallakin.

Bussissa tapahtui. Huolestuneita kasvoja, kiihkeää puhetta. Hoitotoimenpiteitä, siivousta. Pysähdys, ulos, ihmetystä, odotusta. Yllätystä toisensa perään. Ei osannut aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Mikä kuului esitykseen, mikä ympärillä kuhisevan yhteiskunnan sykettä.  Eikä sillä väliä. Kuten aikaisemmissakin Grus Grus -esityksissä, olimme tapahtumien keskipisteessä, tapahtumien jotka tapahtuivat meistä huolimatta. Tai meidän vuoksemme. Emme voi tietää.

Hoitajien arkipäivää. Turun Sanomien artikkeli 8.11.2021

Ympäröivä sumu tiivistyi. Pimeys pimentyi. Liikenne hiljeni. Yksinäinen bussi halkoi sumuista iltayötä, jostakin, jonnekin, onko sillä väliä. Irrallisuuden tunne kevensi mielen. Katse haravoi ohitettujen tehdasrakennusten sumussa himmeästi hohtavia kylttejä. Esitys vyöryi ympärillä. Kasvava ahdistus oli käsinkosketeltava.

Esityksen jälkeen luin Willy Kyrklundin novellin ”Prognos, negativ”, johon Grus Grusin esitys perustui. Olipa hyvä novelli. Ihmettelin, etten ollut aikaisemmin kuullut Willy Kyrklundista. Nyt tiedän, että hän eli 1921-2009, tunnettu suomenruotsalainen kirjailija ja ruotsinkielisen prooosan mestariksi mainittu.

Alkuperäinen novelli on rajumpi kuin esitys. Ehkä siksi, että se keskittyi yksilön kohtaloon. Hiukset nousivat pystyyn. Näinkin voi käydä ja ihmiset käyttäytyä toista ihmistä kohtaan tällä tavalla. Kannattaa todellakin lukea. Aion tutustua Kyrklundin tuotantoon tarkemmin.

Grus Grusin esitys oli tuotu nykyaikaan ja teemoina laajemmin ajankohtaiset terveydenhoitohenkilökunnan ja kulttuurialan vaikeudet, koronan ja liian vähäisen arvostuksen vuoksi. Grus Grus lennätti meidät henkisellä lentoyhtiöllään keskelle hektistä arkea koronan keskellä. Kunpa emme joutuisi keskipisteeksi tapahtumissa, jotka pakottavat terveydenhoitohenkilökunnan raastavien vaikeiden päätösten eteen.

Grus grus teki taas taattua laatua. Uudenlaista teatteria, mielikuvituksellista, osallistavaa, ajatuksia herättävää, joka saa mielen pulpahtelemaan pitkäksi aikaa. Osallistaminen ei kuitenkaan ollut rasittavaa. Ei meiltä mitään vaadittu, muuta kuin siirtymisiä henkilökunnan ohjeiden mukaan. Olimme tapahtumien keskipisteessä.

Saimme lähtiessämme käteen kirjekuorellisen tekstiä. Ohjaajien puheenvuoron, elinluovutustestamenttilomakkeet, nuotit Kun paattis pinnalla on -lauluun. Kaikki taas viimeisen päälle.

Mitähän keväällä on tulossa. Menen varmasti.

Esitystä ei saanut kuvata. Oheiset kuvat  ovat Turun Sanomien esityksestä kertovista uutisista.

Turun Sanomat 3.11.2021: Onko meillä varaa odottaa?

Turun Sanomat  8.11.2021: Poikkeustila bussin kyydissä

 

Spektri ja Nainen katoaa – kulttuuria Auran rannalla

Minusta on tullut Wäinö Aaltosen museon vakiokävijä. Kävin siellä nimittäin katsomassa Pentikin näyttelyn  jälkeisen Spektri-näyttelyn, kun olin menossa Turun kaupunginteatteriin katsomaan Grus Grus -teatterin Nainen katoaa -näytelmää.

Osuimme vielä Spektrinäyttelyn avajaisiin, jossa saimme kuulla erinomaisen puheen. Olipa mukava nähdä näyttelyssä tavallisuudesta poikkeavaa yleisöä. Me erotuimme, ikämme, ryppyjemme ynnä muun tavanomaisuuden vuoksi.

Teokset olivat riemastuttavia.  Värikkäitä, iloisia, ennakkoluulottomia. Täällä sai olla juuri sellainen kuin on. Tunnelma oli vapautunut.

On mukavaa, että näyttelyissä saa ottaa kuvia. Niiden kautta voi palata näyttelyn tunnelmiin.

Sitten menimme Turun kaupunginteatterin Sopukkaan katsomaan Nainen katoaa -näytelmää. Grus Grus -teatterista on tullut mieliteatterini kesäisten Huviretki tienpientareelletapaamisten kautta. Voi miten tykkään tällaisesta mielikuvituksellisesta, poikkeuksellisesta ja ehkä pähkähullusta toteutuksesta. Kun mitään ei voi odottaa ennakolta eikä mitään tapahdu itsestäänselvästi. Aivan ihanan vapauttavaa! Saa vaan olla ja aistia.

Minulle syntyi käsitys tapahtumista. Mutta liian myöhään, koska yleisökilpailuun olisi pitänyt osallistua saman päivän keskiyöhön mennessä, silloin olisi ehkä saanut lipun uusintanäytäntöön. Niin osallistavaa ja täysi poikkeuksellista tavalliseen teatteritarjontaan.

Nainen katoaa -näytännön jälkeen kävelimme autolle Itsenäisyydenaukion kautta. Kohta puisto on muisto vaan. Puiston paikalle rakennetaan Turun uusi konserttitalo. Tunnelma on ristiriitainen. Väistyä saavat vanhat isot puut. Periaatteessa olen puistojen hävittämistä vastaan ja tuntuu, että ranta pakataan liian täyteen massiivisia rakennuksia, WAM, Virastotalo, Kaupunginteatteri ja nyt vielä Konserttitalo.

Mutta tietenkin hyvä, että uusi konserttitalo saadaan ja vielä Taidetalo Rettigin vanhaa tupakkatehtaaseen (jossa tätini oli tekemässä tupakkaa, pilliklubia). Onkohan tulossa ensimmäinen täysin yksimielinen päätös Turun valtuustossa tai ainakin kulttuuriasioissa. Kulttuuriin satsaaminen kannattaa aina niin monimuotoisena hyvinvointina hyvin erilaisille ihmisille.

Seuraavat liput on jo varattu Grus Grus -teatterin Ennuste negatiivinen -näytäntöön, johon otetaan vain 10 katsojaa tai oikeammin kokijaa ja kuljetaan ympäri Turkua. Maltan tuskin odottaa.

Myös pari muuta teatteriesitystä on tulossa aivan lähiviikkoina. Nokia Turun kaupunginteatterissa peruuntui viime vuoden keväältä ja sitten Loimaan teatterissa pitkän tauon jälkeen näytelmä, Tuplakupla.

Kulttuuria, kulttuuria!

Huviretki tienpientareella 4 – matka jatkuu

Matka alkaa, Turku, departure 15.7.2021 kello 17, bussi 50, Grus Grus

Kun en puhu, alan kuulla. Kun muutkaan eivät puhu, alan ymmärtää lintujen kieltä, pöheikköjen kuiskauksia. Suhinaa, rapsutusta. Askelten kieli se vasta onkin vivahteikas. Auto vyörähtää äänimaailmallaan ohi. Ohi kiitävä juna peittää meidät tuoksulla, jonka muistan höyryjunien ajalta.

Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois” – Reetta Pakkanen runokokoelmassa Kärhi.

Tunnin kävelimme samaa reittiä kuin stalker seurattavineen kolme vuotta sitten. Stalkerin puhe menneisyyden matkalta kaikui mielissämme, yhtä salaperäisenä ja säälimättömän selittämättömänä kuin silloin.

(Ylioppilaskylä on muuttunut 50 vuodessa niin, että sain katsoa aivan tosissani, missä onkaan 3 A, jossa asuin ensimmäisenä asukkaana 32-kämpässä. Uutta pintaa, silloiset pellot taloja täyteen.)

Mutta pöheiköt kukoistivat, miten niitä onkin niin paljon. Joka puolella kasvaa, vihreää, eri sävyjä, pölyyntyneinä mutta elinvoimaisina. Joka paikassa, mitä ihminen ei jynssää. Keskellä kaupunkia. Ihminen jättää ikävät jälkensä, roskaa, lasinpalasia, romua, välinpitämättömyyttä. Mutta, luonto voittaa ja peittää.

Rannan salaperäiset rakennukset olivat kadonneet. Niitä ja niiden pihalla olleita ihmisiä ihmettelimme silloin. Kuuluivatko he suunniteltuun esitykseen vai sattuivatko paikalle aiheuttamaan syvyyttä tarinaan. He aiheuttivat syvimmät keskustelut silloin.

Luonto oli vallannut teltan paikan. Sen pystyi hädintuskin havaitsemaan. Vielä oli tallella pelto, jossa vadelmat kantoivat hedelmää, puntarpäät heiluvat vastavalossa, kaikki samaan tahtiin.

Aurajoen rannalla saimme juotavaa ja lahjan, Reetta Pekkasen runokokoelman Kärhi.

”Mennäkseen ytimeen on mentävä läpi kaikesta, mikä ydintä suojaa.”

Ensi vuonna samaan aikaan samassa paikassa. Me olemme. Grus Grus.

Hitaasti palasin matkalta, kuten edellisinäkin vuosina.

 

Sydänkesää – huviretki tienpientareelle 2

Tällä viikolla on liikuttu, kolme kertaa Turussa ja lisäksi Loimaalla.

Olin kahviotalkoolaisena Loimaalla Krekilän kesäteatterissa. Näytelmänä oli tänä vuonna 2019 Pokka pitää.

Hyacintin toilailua on tullut seurattua telkkarista ja tämän rouvan edesottamukset sen kun jatkuivat Krekilän  lavalla. Pääsin jopa kuvaan rouva Bucketin eikun Bukéén kanssa.

Rouva Bukéé ja mä. Hän otti minut vastaan niin ystävällisesti vaikken olekaan mitenkään jalosukuinen. Ei kylläkään tullut kutsua kynttiläillallisille, jossa tarjoillaan kurkkuvoileipiä. Sen sijaan hän tarjoili minulle kahvit.

Rouva Bukéén roolissa oli Hanna-Maria Suonpää. Rooli sopi hänelle kuin valettu. Eräs rouva sanoi väliajalla, että tämähän on parempi kuin Porin versio, jossa oli ammattinäyttelijöitä. Hienoa Krekilän näyttelijäkaarti!

Krekilän  kesäteatteri sijaitsee Niinijoen kylässä Krekilän myllyllä. Vesi kohisi padon reunasta niin kiihkeästi, että pudotus suljettiin näytännön ajaksi.
Väliajalla tarjottiin kahvia ja leivonnaisia sisällä myllyssä. Kauempaa tulleet ihastelivat miljöötä. Myös edullista lipun hintaa kiiteltiin, etenkin kun kahvitus kuului hintaan.

Väliaikatarjoilun ympäristö on todella ainutlaatuinen. Linnut  liversivät kuorossa rannan puissa.

Loimaan kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura ry ylläpitää Krekilän myllyä, joka on aivan käyttökunnossa.

Pääsin vierailemaan todella erityislaatuiseen paikkaan, Lapilan saarelle, joka sijaitsee Naantalissa Luonnonmaan eteläpuolella Airiston pohjoispäädyssä, Ruissalon länsipuolella. Saarella on 1763 rakennettu rokokootyylinen kartano, joka on valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö. Historia ulottuu 1500 -luvulle.

Saarella on paljon ainutlaatuisia peltomaisemia.

Kävelymme ulottui saaren läpi kulkevan tien päästä päähän. Heinät keinuivat vilpoisassa kesätuulessa. Poikkesimme tieltä katsomaan vanhaa tammea, jonka sanotaan olleen Suomen kolmanneksi suurin tammi. Muutama vuosi sitten se romahti. Pystyyn jäi kuutisen metriä korkeat torsot, maassa lepäsi valtavan suuri runko. Hiiltyneet kohdat kirjavoivat puuvanhusta. Salamako puuhun oli iskenyt?

Rakas ystävättäreni tyttärensä kanssa antavat perspektiiviä tammen koolle.

Pellon reunaa reunusti pitkä angervokasvusto. Surina kuului kauas, tuoksu houkutti meitä ja hyönteisiä. Kultakuoriaiset ja nelivyöjäärät imivät täydessä sovussa makeaa mettä.

Sulassa sovussa.
Kultakuoriainen on komea ilmestys.
Nelivyöjäärä, hauska nimi tuo jäärä. Rakastaa mesiangervoa.
Perinteinen saaristomaisema Lapilan torpan ikkunasta

Uimaan ei menty. Viileys ja pohjoisnavalta puhaltava tuuli saivat vetämään takkia niskaan. Oliko se jo tässä, tämä kesä, kesään kuuluva lämpö, tihkuva hiki, lämpimän tuulen tuiverrus käsivarsilla? No, puolivälissä ollaan, heinäkuuta vielä kaksi viikkoa ja koko elokuu. Naisten viikko alkaa ylihuomenna: sateet, parantumattomat haavat, mätäkuu. Viikon päästä Jaakko heittää kylmän kiven veteen. Saadaanpa nähdä ja kokea sanontojen totuus tämän kesän osalta.

Aurakatu 2, Turku, kohtaamispaikka

Maanantaina oli jännittävä tapaaminen Turussa. Viime kesän, siis 2018, huipputeatterikokemus, Grus Grus -teatterin Huviretki tienpientareelle jatkui. Esitys valittiin viime vuonna vuoden parhaaksi teatteriesitykseksi. Eikä turhaan!

Meitä kokoontui viime kesän teatterivieraista 25 henkeä kohtaamaan toisensa ja stalkerin toiseen tapaamiseen. Stalker johdatti meidät Aurajoen rantaan, jossa kerroimme mitä haluamme tulevaisuudessa kuohuviinitarjoilun jälkeen. Ensi vuonna samaan aikaan jatkuu  – ja  vaikka kymmenen vuotta. Jotain todella hienoa on tapahtumassa. Teatteri uudistuu, yhteisöllisyys tunkeutuu esitykseen. Olen aivan innoissani tästä!

Toriparkkityömaa

Tätä lähemmäs en uskaltanut mennä katsomaan tätä suuruudenhullua kaivuutyömaata. Toivottavasti torin reunan talot pysyvät pystyssä loppuun asti ja samoin lähistön kaupat.

Ruusu kukkii

Viime päivityksen kukkaloisto on sitten mennyttä. Viikatetraktori kävi ja jäljellä on ruskeaa sänkeä ja heinää. En ymmärrä tätä ajankohtaa. Miksei myöhemmin kesästä, jos kerran on pakko parturoida tienvarret? Tällaiset pienetkin?

PS. Kuka tunnistaa otsakekuvan, mistä se on? Monet ihmiset ovat sen nähneet, mutta missä? 😉

Huviretki tienpientareelle – 1

Osavastaus kahden tunnin etsinnän jälkeen: ihminen on avaruusolento. Yksi osa valtavaa maailmankaikkeutta. En ole tajunnut sitä ennen. Ihmisen pitää olla asioiden sisällä, ei edessä. Ihminen on osa, mukana, ei ulkopuolisena etsijänä. Matkustan mukana. Olin erityisesti muualla kuin ohikulkijat. Minne he olivat menossa. Jokin idea heillä oli, kun lähtivät yhtäkkiä pois.

Olen ollut vyöhykkeellä, vertaa Andrei Tarkowskin Stalker. Nautintoaineilla ei ole osuutta tietoisuuteni laajenemiseen maailmankaikkeudessa. Jos et ymmärrä – se on ymmärrettävää. Olen allekirjoittanut sitoumuksen etten hiiskahda sisällöstä. Siis mitään mikä paljastaisi mistä on kysymys.

Minusta tuli stalker.

Tuskin koskaan teatteri on vaikuttanut näin voimallisesti.

Teatteriarvio: Kulttuuri: Turun sanomat 16.7.2018 14:35
Grus Grus Teatterin Huvimatka tienpientarelle on upottava esitys kaikille aisteille. Irmeli Haapanen:

Esitys pohjautuu Arkadi ja Boris Strugatskin kirjaan Huviretki tienpientarelle, sovitus Tommi Silvennoinen ja Ville Kurki, ohjaus Silvennoinen, äänityöt Kalle Terästö. Ensi-ilta 15.7.2018.

Grus Grus Teatterin Huviretki tienpientarelle -esityksen ensi-ilta osui sattuvasti science fiction – ja fantasiakirjallisuusfestivaali Finnconin aikaan. Esityksen pohjana on venäläisten Arkadi ja Boris Strugatskin tieteisfantasia, joka on ollut myös Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvan innoittajana.
Ville Kurjen ja Tommi Silvennoisen sovittama ja jälkimmäisen ohjaama esitys pohjautuu kirjaan, mutta viittauksia on myös elokuvaan ennen muuta kokonaistunnelman osalta. Huvimatka tienpientarelle kuljettaa katsojat stalkerin (Ville Kurki) opastamana Vyöhykkeelle ja takaisin.

Oikeastaan on virheellistä kutsua matkaa esitykseksi ja yleisöä katsojiksi, koska osanottajat ovat ”huviretken” kokijoita ja välttämätön osa teosta. Suurin osa havainnoista, aistimuksista, tunteista, ajatuksista ja tulkinnasta tapahtuu kunkin osanottajan pään sisällä. Stalkerin ohjeet ja reaktiot ympäristöön sekä kuulokkeiden kautta välittyvä äänimaailma toimivat ärsykkeiden antajana.
Tällaista teatteria kutsutaan immersiiviseksi, ja Grus Grus onnistuu yleisön uppouttamisessa erinomaisesti.

Vyöhyke on alue, jolla kerrotaan käyneen outoja olentoja. Jälkeensä he ovat jättäneet kaikenlaista roskaa sekä selittämättömiä ja vaarallisia ilmiöitä. Vyöhykkeen ytimessä on paikka, jonka sanotaan toteuttavan toiveita.
Huviretkelle otetaan kymmenen henkeä kerrallaan, ja Vyöhykkeen sijainti paljastuu vain esitykseen osallistuville. Kuulokkeet päässä kuljemme kuin mikä tahansa kaupunkikävelyryhmä, mutta meille Turku näyttäytyy aivan uudenlaisessa valossa.
Korvissa kuuluva rahina, avaruudellinen kohina, katkonaiset lauseet ja kysymykset kuten ’mistä tiedät olevasi ihminen’ tai ’miksi ne tulivat tänne’ muuttavat hetkessä koko tutun maiseman toiseksi. Roskat, viemärinkannet, kuivuneet oksat, lasinsirpaleet ja hajut saavat uusia merkityksiä, ja sunnuntai-illan 30 astetta hipova helle toi oman normaalista vieraannuttavan lisänsä matkaan.

Jo tämän toisin näkemisen mahdollisuuden tarjoaminen on suuri lahja. Vieläkin antoisampaa on matkan käynnistämä ajatusprosessi. Minulle se tiivistyi kysymykseen: mikä on Vyöhyke? Onko se humanoidien jälkeensä jättämä kaaos, ihmiskunnan omaa aikaansaannosta vai peräti ihmisyys itsessään? Uhka vai mahdollisuus?
Osaammeko nähdä ympärillemme, antaa arvon oudolle ja käyttää järkeämme niin, ettemme saa aikaan vain tuhoa? Vai ymmärrämmekö tosiaankin elämästä vain sen verran kuin orava auton moottorista?
”Onni kaikille ilmaiseksi, älköönkä kukaan jääkö osattomaksi”, päättyy Strugatskien kirja, ja lauseet ovat mukana myös esityksessä. Mutta mitä on onni?
Tältä huviretkeltä ei poistutakaan olankohautuksella – ja se jos mikä on hyvän teatterin merkki.

Irmeli Haapanen

Linkki Turun sanomien arvosteluun 26.7.3028:
(teksti on jo yläpuolella)

Teatteriarvio: Grus Grus -Teatterin Huvimatka tienpientarelle on upottava esitys kaikille aisteille