Oli pakko lähteä. Uuden vuoden lupaukset painoivat takaraivossa. On liikuttava enemmän. Ei saa kangistua. Lihakset eivät saa rapistua. Tasapaino pitää säilyttää. Vettä juoda. Olla positiivisella mielellä.

Niin hän pukeutui lenkkivaatteisiin. Onneksi ei kovin kylmä, mutta monta kerrosta kuitenkin päällekkäin. Monot jalkaan, nauhat tiukkaan. Niitä saa aina kiristellä hetken hiihdon jälkeen.

Sukset olivat olleet monta viikkoa seinään nojaamassa edellisen hiihtokerran jälkeen. Kaksi niitä oli ollut tänä vuonna. Mitä ihmettä. Sukset eivät irronneet, olivat jäätyneet maahan kiinni. Niinpä niin, edellisen kerran jälkeenhän tuli suojapäiviä ja lumet sulivat pois melkein kaikki. Sulanut sohjo oli sitten imaissut sukset ja sauvat jäiseen syleilyynsä. Niiden irrottamiseen meni melkein puoli tuntia ja piti turvautua kuumaan veteen ja lapiolla hakkaamiseen.

Hän laskeutui joen jäälle, hiihti ensin moottorikelkan uraa ja siirtyi sitten rannan tuntumaan tekemään omaa latua. Lapsuudesta asti säilynyt heikkoihin jäihin putoamisen kauhu lievittyi rannan tuntumassa.

Kukaan muu ei ollut joella hiihtänyt näillä viimeisillä lumilla. Hankikanto oli olematon, hiihto muuttui suksilla kävelyksi upottavassa hangessa. Sauvat upposivat melkein puoli metriä.

Aurinko paistoi. Taivaalla leuhotti pilvien palleroita. Siniset sävyt hohkasivat lumiselta ulapalta ja penkoilta, jotka estivät näkemästä kauemmas. Hän tunsi välillä olevansa yksin maailmassa. Sitten autojen hyrinä levittäytyi jokiuomaankin. Mutta niitä ei  näkynyt. Hän saattoi kuvitella olevansa vaikka Lapissa, lumen keskellä.

Metri metriltä, liike liikkeeltä hänen mielensä keveni. Hyvä olo alkoi pulpahdella arasti, uskaltaako nousta pinnalle. Hän pysähtyi. Katse pyyhki maisemaa.  Lumen ainutlaatuiset kasaumat hivelivät muodoillaan hänen tajuntaansa. Kamera esiin.

Rusakoilla oli ollut bakkanaalit kahden rantapajukon kohdalla. Koko hanki oli aivan täynnä jälkiä. Hän yritti tähyillä oksiston ja lumen muodostamiin onkaloihin. Olivatko ne siellä päivää viettämässä, mutta mitään  liikettä ei näkynyt.

Sitten oli pakko pysähtyä hetkeksi. Samalla paikalla taas saukon hyppelyjono! Voi kun kivaa, saukko on pysynyt siellä yli kymmenen vuotta ainakin. Takaisin tullessa hän löysi toisenkin paikan, lähempänä kotirantaa. Hän lähetti saukoille lämpimiä ajatuksia.

Hitaasti hän eteni hyvän mielen lisääntyessä. Pois karisi pandemian piina, koronan pelko ja uusi pelko, jota hänen ei ollut tarvinnut pitkään aikaan kokea. Sodan pelko. Hän muisti hämärästi lapsuuden ydinsodan pelon. Talon vintiltä löytyi vanhoja lehtiä, joissa esiteltiin 1960-luvun valtioiden ydinasevarustusta. Sittemmin liennytyksen vuosikymmeninä tehtiin aseriisuntasopimuksia. Sodan pelko katosi. 1990-luvun Jugoslavian sota oli niin kaukainen, ettei se kiireiseen lapsiperhe-elämään tunkeutunut.

Nyt olivat useat maat kehoittaneet maidensa  kansalaisia välittömästi poistumaan Ukrainasta niin kauan kuin lennot toimivat. Hän oli ihmetellyt voimattomana valtionpäämiehiä, jotka työntävät nuoria miehiä tilanteisiin, joiden seurauksena lapset menettävät isänsä, vaimot miehensä tai vanhemmat lapsensa. Ei mikään ole näiden menetysten arvoista.

Kun polvissa alkoi tuntua, hän kääntyi takaisin. Latu kiemurteli kuten hänen elämänsä. Turvallisuushakuisesti, lähellä rantaa. Mutkaa syntyy, mutta oikaisua itsestään. Välillä aikamoista rämpimistä, yllättäviä vajoamisia, välillä sulavaa sujuttelua. Oma latu, ei välttämättä toisen tekemä. Eteenpäin ja välillä taaksepäin.

Mieli keventyneenä hän kiipesi kotipihalle joelta. Kannatti lähteä.

Päivät pitenevät, valon määrä lisääntyy. Linnut laulavat kuorossa ulkona. Mieli askartelee siemenissä, multaa on jo ostettu. Muutaman viikon päästä taas aloitetaan kasvukausi. Siemenet multaan!

Olen lukenut Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan. Katso Luettua-sivu.