Avainsana-arkisto: Kirjamankeli

Novellimankelin lopettajaiset – eläköön Kirjamankeli

Ensin oli Runomankeli vuosina 2016-17. Suomi täytti 100 vuotta ja runoja syntyi kotomaasta ja kotiseudusta, savisesta maaperästä ja tunnelmasta.  Runokokoelma Runotuulen mankeloimaa ilmestyi huhtikuussa 2017.

Meitä oli kuusi: Kari Helin, minä Pirkko Hyvönen, Anna-Liisa Kastio, Sirkka Lukka, Virpi Pakkanen ja Kerkko Vihava. Opettajana ja ohjaajana oli Loimaan työväenopiston monen kuukauden kurssilla Mirkka Mattheiszen. Mirkka, Kerkko, Sirkka ja Pirkko, kyllä me naurettiin sodanjälkeisen elämänmenon vahvoja konsonanttinimiä. No jaa, Mirkka nyt on ihan eri sukupolvea.

Porukka hitsautui niin kiinteästi yhteen, että mankeli jatkoi toimintaansa. Mankeli-nimityksen keksi alunperin Liisa. Toimme nimittäin runojamme ryhmän arvioitavaksi ja paranneltavaksi, siitä tuo mankeli- nimitys.

Työväenopisto järjesti viikonlopun kestäneen Novelli-kurssin keväällä 2018. Mankelilaiset osallistuivat kurssille sekä lisäksi porukkaan tuli kaarinalainen Maritta Västilä. Marittaan Pirkko oli tutustunut ulkomailla ja erinäisten sattumien vuoksi ilmeni yhteinen kiinnostus kirjoittamiseen.

Talvesta 2019 alkaen jatkoimme tapaamisiamme nyt Loimaan pääkirjaston Elers-huoneessa. Runot oli mankeloitu Sarka-museon kokoustilassa, josta oli huimaava näköala loimaalaiselle mielenmaisemalle, pellolle. Sarka kun oli Työväenopiston yhteistyökumppani. Yhteistyökumppaniksi tuli nyt Loimaan kirjasto.

Ryhmän kokoonpano muuttui hieman. Sirkka Lukka jäi pois ja tilalle tuli  Maritta Västilä.

Kokoonnuimme Elers-huoneessa kuukausittain ja päädyimme työstämään novellikokoelmaa. Runomankelista tuli Novellimankeli.

Emme pitäneet kiirettä. Kirjoitimme tekstejämme runsaan vuoden. Kaikki otettiin mukaan ja näin syntyi monipuolinen novellikokoelma. Karin Karlsson on pisin, noin 30 sivua. Osa novelleista on lyhyitä, muutaman rivin tiiviitä paketteja, jotka avautuvat lukijalle miettimisen jälkeen – tai sitten ei. Oli mielenkiintoista kuulla, miten eri tavalla nämä lyhyet modernit novellit avautuivat eri lukijoille. Novellin määritelmä kun on muuttunut siitä klassisesta muodosta, johon on totuttu.

Keväällä 2020 kirjoituksia alettiin muuttaa taittokuntoon. Pirkko teki tämän työn. Kari teki kansihahmotelmia ja valitsimme kirjan kanneksi shakkilaudan, jolla kuusi hahmoa katselee eri suuntiin.

Nimeä olimme miettineet pitkin matkaa. Lopulta Liisan keksimä Kuoriutumisia valittiin kirjan nimeksi, vaikka se alunperin oli ollut Liisan viimeisen novellin nimi.
Novelleja oli kertynyt 108, kaikki syntyneet otettiin mukaan ja sivuja kirjaan tuli yli 330. Tallinnan kirjapainon kanssa tehtiin painosopimus elokuulle 2020.

Emme edes harkinneet yrittävämme hankkia kirjalle kustantamoa. Aikaa olisi tuhrautunut eikä myönteistä tulosta ollut realistista odottaa. Jotenkin tuntuu, että kirjoittajalla  pitää olla nimeä valmiiksi eli jonkinlaisen kuuluisuuden kirjat otetaan kustantamojen listoille. Tai sitten tekstin  pitää olla todella erikoinen. Myös ikä vaikuttaa. Olemme eläkeläisiä eikä se ole tässä yhteydessä mikään meriitti.

Sitä paitsi kokoelmakirjat eivät ole suosittuja, antologia-sana on melkein kirosana. Niinpä me puhumme novellikokoelmasta.

Me mankelilaiset pidämme kirjoittamisesta. On nautinto saada ajatuksensa sanoiksi. ”Joskus sitä ihan itsekin liikuttuu omasta tekstistään”, sanoi Jaakolan Pirkko kerran. Se on ihan totta. Kun saa sanat mieleiseensä järjestykseen, sitä nautintoa ei voi mihinkään muuhun verrata. Tai ehkä kuvataiteilija tuntee samoin saatuaan maalauksensa valmiiksi. Tai näyttelijä onnistuneen roolisuorituksen jälkeen.

Kirjoittaminen on harrastuksemme. Ryhmämme on hiutunut yhteen. ”Näitä runoja ei olisi syntynyt ilman tätä porukkaa”, kuten Kari sanoi. Eikä näitä novelleja.

Kuoriutumisia -novellikokoelman julkistaminen oli syksyllä 10.10.2020 juuri siinä vaiheessa, kun koronaepidemia alkoi liukua toiseen aaltoon. Keväällä olimme kokoontumisrajoitusten vuoksi pitäneet nettipalavereja. Onneksi olimme kirjoituksissa jo niin pitkällä, ettei kovin pitkiä istuntoja enää tarvittu. No jaa, kyllä siinä neljä tuntia vierähti uuden tekniikan välityksellä.

Olimme julkistamistilaisuudessa maskit päässä, siihen aikaan niitä alettiin pitää laajemmin. Tätä kirjoitettaessa maskit ovat aina kasvoilla yleisille paikoille mentäessä ja kouluissakin keväällä. Mieleen hiipii, voimmeko luopua niistä jossain vaiheessa… Japanissa kun niitä näki jo ennen koronaepidemiaa. Se hyvä puoli on, että flunssat ja nuhat ovat olleet poissa tämän koroaepidemian aikana, kun hygienia on korostunut, halaukset loppuneet ja tapaamiset vähentyneet.

Novellikokoelman myyntiin koronaepidemia iski säälittä. Emme päässeet osaksi joulumarkkinoita  emmekä erinäisiin kohtaamisiin, joissa kirjaa olisi voinut kaupata.

Kirjasta on tehty sähkökirja, mutta siitä kirjamerestä on tuntemattomien kirjoittajien kirjan vaivalloista nousta näkyviin. Mutta siellä Kuoriutumisia on, samoin kuin kirjastojen hyllyillä, kauppojen valikoimissa ja Kirjavälityksessä. Myös kirjoittajilla on kirjoja jäljellä. Jos vaikka kiinnostut lukemaan.

Pidimme helteisessä, jopa tukalassa säässä Novellimankelin päättäjäidet meillä. Aurinko paistoi niin säälittä, että oli laitettava seinäaurinkosuojaa. Seuraavana päivänä riehuikin ukkosmyrsky, joten ajoitus oli täydellinen.

Olemme tyytyväisiä Novellimankeliin. Saimme kirjoittaa, saimme tukea, saimme neuvoja. Tutustuimme yhä syvemmin toisiimme tekstiemme välityksellä. Saimme kirjan aikaiseksi. Se säilyy muistona tuosta puolestatoista vuodesta.

Novellimankelin porukka viime hetkillään. Vielä pidettiin viimeinen kokous ja kerättiin kokemukset yhteen.
Novellimankeli on paketissa.Kiitos Novellimankeli! Eläköön Kirjamankeli!

Päätimme jatkaa mankelia. Loistomasiina, sanoi Mirkka. Niinpä elokuusta alkaen jatkuu Kirjamankeli ja kirjoittamisen nautinto. Saapi nähdä mitä siinä syntyy!

Olen lukenut: Erling Kagge: Kaikki  mitä olen oppinut naparetkilläni ja Ville-Juhani Sutinen: Likaista lunta

Katso Luettua-sivu