Lucinda Rileyn  ja Harry Wittakerin Atlas, Papa Saltin tarina päättää seitsemän sisaruksen kirjasarjan. Riley kirjoitti kirjat kovalla vauhdilla, viimeisten kahden aikan hän oli käsittääkseni jo kovin sairas. Niinpä viimeinen tarinoiden yhteenvetokirja onkin hänen poikansa kokoama äidin muistiinpanojen pohjalta. Lukiessa ei huomaa, kumpi kirjoittaja on kyseessä.

Jonotin kirjaa muutaman  kuukauden kirjastosta. Varauksia oli valtavasti, olin kuudentena. Sain kirjan kuitenkin aika  nopeasti muutaman viikon kuluttua. Olivat muutkin lukeneet Rileyn kirjan nopeasti, kuten minäkin koko sarjan muutamassa kuukaudessa.

Tarina saa siten päätöksensä. Jotkin asiat arvasin etukäteen. Niistä oli annettu vihjeitä eri siskosten kirjoissa. Muttei se haitannut mitään. Rileyllä oli myönteisen tarinan kertomisen tavoite. Se on ihan hyvä.

Koko kirjasarjaan kannattaa tutustua, todella.  Sivun alkuun

Westö Kjell: Molly & Henry

Kjell Westön Molly & Henry oli  mielenkiintoinen. Kuuntelin radiosta automatkalla Westön ja Ruben Stillerin keskustelua tästä kirjasta. Sain hyvää taustatietoa.

Westön kirjoittamista kirjoista pidin tästä eniten. Aihe on toinen maailmansota, jota Westö ei ole aikaisemmin käsitellyt kirjoissaan. Radio-ohjelmassa hän kertoi, että se johtuu siitä, että lähiperhe koki sodan vuoksi menetyksiä, joista ei selvitty koskaan. Siksi aiheen  käsittely oli vaikeaa.

Molly ja Henry on kuitenkin aivan fiktiivinen, eli henkilöt ovat Westön itse keksimiä. Hän on korostanut tätä.

Kirja kertoo siitä, mitä kotirintamalla tapahtui talvisodan loppumisen, välirauhan ja jatkosodan alkamisen aikoihin. Esiin nousivat mm. ruokapula  ja miten sota vaikutti arkipäivän elämään. Edes välirauhan aikaan ei voinut enää tehdä niitä asioita kuin rauhan aikaan. Suosittelen    Sivun alkuun

[sta_anchor id="pimeydentalo"]Nesbo Jo: Pimeyden talo

Jo Nesbon Pimeyden talo oli niin masentava heti alussa, että lopetin lukemisen ja palautin kirjan kirjastoon. Siis aihevalinnaltaan vastenmielistä.              Sivun alkuun

Mandel Emily St. John: Lasihotelli

Emily St. John Mandelin Lasihotelli kuuluu Tammen keltaiseen kirjastoon, mikä on tietynlaisen laadun tae.

Tarina onkin mielenkiintoinen ja tapahtuu maailmankolkassa, josta ei juurikaan ole kirjoja tarjolla eli Kanadasta. Luin nyt, että kirja on jatko-osa Asema 11 -teokselle. Pitääpä etsiä se kirjastosta. . Mandelista en ole ennen kuullutkaan.

Hieman häiritsi alussa, kun tuli tunne, että kirja kertoo sortuvista ihmiskohtaloista. En halua lukea ahdistusta lisääviä teoksia. Nyt oli siinä ja siinä, miten käy.             Sivun alkuun

Paolo Giordanon Tasmania-teoksen luin Rileyn kirjojen jälkeen. Olin jo ehkä hieman kyllästynyt seitsemän sisaruksen tarinoihin, ne kun oikeastaan noudattavat samaa kaavaa kaikki. Ja takaraivossa kaihersi se, että kirjat oli luokiteltu romantiikkaan, no mitäs vikaa siinä sitten on?

Giordanon Tasmania onkin sitten aivan toista äärilaitaa aiheensa puolesta. Hienosti Giordano kuvaa maailmantilanteen aiheuttamaa ahdistusta ja ymppää tarinaan paljon tietoa, esim. pilvimuodostelmmista. Sain uutta ajateltavaa.

Mutta Tasmania ei mitenkään ole liian tieteellinen tai kuiva, vaan sujuvasti kerrottu tarina. Suosittelen lämpimästi. Kirjan nimellä on muuten oivallinen merkitys.                  Sivun alkuun

Riley Lucinda: Perhosten huone 

Lucinda Rileyn Perhosten huone – kirjan otin kirjastosta, kun seitsemän sisaruksen tarinat oli luettu ja olin ilmoittautunut viimeisen kirjan Atlas, Papa Saltin tarinan jonotuslistalle. Olen kuudes, eli saattaa mennä puoli vuotta.

Vähän alkoi jo puuduttaa Rileyn tyyli. Edelleen pääosissa täydelliset naiset, ne kauniit ja hyvät jne. Tukka usein mahonginpunainen ja pisamia kasvoilla. Edelleen suudellaan päälaelle, kylvetään joka ilta, syödään paahtoleipää siveltynä voilla ja hillolla ja  nämä hetket kirjataan joka päivälle. Ruokina toistuvat lammaspata ja lihaperunalaatikko. Ilmankos kirjat ovat melkein tuhatsivuisia. Ja edelleen juoni on ennalta arvattavissa.

Ehkä mun on siirryttävä muihin kirjoihin, niihin oikeisiin romaaneihin, pois romantiikkahyllyn annista.     Sivun alkuun

Tartt Donna: Pieni ystävä

Donna Tartin Pieni ystävä -kirjan luin Turkissa, kun korona antoi kuitenkin edes lukea. Kirjassa on sydäntäsärkevä perusasetelma, jonka vaikutuksia perheeseen ja lapsiin tarkastastellaan vuosien kuluttua. Jotkut juonen käänteet ovat epäuskottavia, mutta kai niistä voi kirjan kirjoittaa.  Johtuiko koronasta vai tekstin laadusta, mutta harpoin joidenkin sivujen läpi pikakelauksella.            Sivun alkuun

Archer Jeffrey: Kane ja Abel

Jeffrey Archerin Kane ja Abel -kirjan luin myös Turkissa koronan kourissa. Kirjan alku oli hyvin kouluttava ja sitten ahmin sen muutamassa päivässä. Aiheen puolesta kirja oli tavallisuudesta poikkeava. Kannattaa  lukea.              Sivun alkuun

Saarinen Satu: Annikin sota ja rauha

Satu Saarisen Annikin sota ja rauha on ystävättäreni veljen tytön kirjoittama ja olen kuullut kirjan henkilöistä  ja kirjan synnystä jo pitkään. Kirjan alku oli hyvin mielenkiintoinen, kun kerrottiin miten Satu alkoi tutkia mummonsa nuoruuden historiaa, ja tulihan mukaan muitakin henkilöitä, isoisä ja äiti. Mukana alussa olivat myös nykyään elävät sukulaiset,  myös uudet sukulaiset Saksasta ja heidän kommenttinsa tarinan kehittyessä olivat sitä mielenkiintoisinta antia.

Lopussa olisin halunnut saada tietää miten Annikilla ja Pupilla meni Kemissä, kun he saapuivat sinne sodan jälkeen. Sitä ei avattu ollenkaan. Toki tiedän jotain tuttavuutemme perusteella, mutta siitä olisi ollut mielenkiintoista lukea.          Sivun alkuun

Riley Lucinda:
Seitsemän sisarta, Maia
Myrskyn sisar, Allyn tarina
Varjon sisar, Tähden tarina
Kuun sisar,Tiggyn tarina
Helmen sisar, Cecen tarina
Kuun sisar,  Electran tarina
Kadonnut sisar, Meropen tarina

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjasarja on pitkiin aikoihin ensimmäinen kirjasarja, joka koukutti tosissaan. Edellinen oli Elena Ferranten Napoli-sarja, jonka ahmin. Luin Rileyn 700-800 -sivuiset kirjat parissa kuukaudessa. Viimeinen eli Atlas, Papa Saltin tarina ilmestyi Rileyn  kuoleman jälkeen ja olen lainausjonossa kuudentena.

Ihailen Rileyn konseptia, miten hän oikein on keksinytkään tämän tarinakuvion. Googlesta sain tietää, että hän on saanut idean vuonna 2013 katsoessaan tähtitaivasta. Siis vain 10 vuotta sitten! Ja se vauhti, jolla hän on nämä tiiliskiven kokoiset kirjat kirjoittanutkaan. Jokaisessa kirjassa on valtavasti tietoa kyseisestä maanosasta ja sen historiasta. Riley on todella tutkinut kirjojen taustat tarkkaan. Hatunnoston arvoinen juttu!

Koska hän menehtyi Meropen tarinan ilmestyttyä, ehkä lähestyvä kuolema sai hänet paahtamaan tekstiä täysillä, kun jotkut kirjat valmistuivat vuodessa. Electran tarinan loppusanoissa Riley kertoo kirjoittaneensa osan tekstistä sairaalassa. Viimeisen Meropen tarinan saatesanoissa hän ei viittaa sairauteensa. Viimeisen kirjan Papa Saltista onkin hänen poikansa Harry Wittaker koonnut äitinsä muistiinpanoista  tämän menehdyttyä.

Kaikissa kirjoissa on tavallaan sama kuvio, raami, jolla  valoitetaan kirjan päähenkilön perhehistoriaa.  Kirjat on kirjoitettu siten, että ne voi lukea missä järjestyksessä tahansa, koska kaikki alkavat samasta tapahtumasta eli Papa Saltin kuolemasta. Kaikkien kirjojen tarinat siis tapahtuvat samaan aikaan, eri puolilla maapalloa: Brasiliassa, Norjassa, Britanniassa, Australiassa, Espanjassa, Yhdysvalloissa ja Uudessa Seelannissa. Odotan  mielenkiinnolla Papa Saltin tarinaa, jossa selviää sitten se, miksi koko kuvio on synnytetty.

En osaa sanoa, minkä siskoksen tarina olisi ollut kiinnostavin. Ne olivat kaikki tasavahvoja.   Sivun alkuun

Tervo Jari: Ukko

Jari Tervon Ukko -kirja kertoo koiranpennusta, joka tuli kotiin paikkaamaan pois muuttaneen pojan jättämää tyhjiötä. Kyllä Tervot höyrähtivät aivan täysin pennun takia. Tuttuun tyyliinsä Tervo kertoo perhe-elämästään asioita, joista minä en ikinä kirjoittaisi.   Sivun alkuun

Riley Lucinda: Italialainen tyttö

Lucinda Rileyn Italialainen tyttö oli ensimmäinen lukemani Rileyn kirja. Olin lukenut Rileystä ja en löytänyt kirjastosta hänen kirjojaan. Virkailija sitten ohjasi minut Romantiikka-osastolle ja siellähän niitä oli. Otin enin Italialaisen tytön, jotta näen miten romantiikka minuun tarttuu. Sujuvaa kerrontaa, paksu kirja, pikkutarkkaa  kerrontaa arkisista asioista. Ja päähenkilö se niin maan mainio nainen, kaunis, täydellinen, vaatimaton, nöyrä, takana tragedia. Juoni oli ennalta arvattavissa, mutta luin kuitenkin sujuvasti. Ehkä ennalta arvattavuus liittyy romantiikkaan. Päätin siirtyä Seitsemän sisarta -sarjaan.    Sivun alkuun

Styron William: Sofien valinta

William Styronin Sofien valintaa suositeltiin minulle. Kirja on julkaistu aikoja sitten ja tunnettu on siitä tehty elokuva, jota en ole nähnyt. Kirjalla oli niin suuri vaikutus minuun, että en pysty vieläkään katsomaan toisesta maailmansodasta tehtyjä dokumentteja. Kirjassa kerrotaan sydäntä särkevästi, mitä sota ja toinen ihminen voivat ihmiselle tehdä. Kannattaa lukea, mutta ei valmiiksi masentuneessa tilassa.     Sivun alkuun

Strout Elizabeth: Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö on taattua Stroutia. Mutta täytyy sanoa, että en nyt muutaman kuukauden kuuluttua juuri muista mitä kaikkea kirjassa tapahtui. Onko niin, että kirjailijat pyörittelevät niitä samoja juttuja ja todellinen uusiutuminen on vaikeaa, ellei mahdotonta.   Sivun alkuun

Rönkä Antti: Nocturno 21:07

Antti Rönkän Nocturno 21:07 luin Jalat maassa -kirjan jälkeen. Ehkä tämä ei tällaiseen vanhaan naiseen oikein kolahtanut teemansa puolesta, mutta kyllä Antti Rönkä on hyvä kirjoittaja.  Sivun alkuun

 Rönkä Antti: Jalat ilmassa

Antti Röngän Jalat ilmassa oli sikäli ikävää luettavaa, että tapahtumat pohjautuvat kirjoittajan omiin kokemuksiin koulukiusaamisesta. Ajatuskin pienen lapsen ahdingosta ahdistaa lukijaa. Rönkä on saanut kirjastaan valtavasti myönteistä palautetta.

Röngän isä on Petri Tamminen, kirjailija hänkin. Enpä tiedä oliko tuo mainitsemisen arvoista.   Sivun alkuun

Aareleid Kai: Tyyni valtameri

Kai Aareleidin Tyyni valtameri on nimeltään harhaanjohtava. Kyseessä ei ole  tietokirja, vaan kertomus perheen sisäisistä tapahtumista, joita verhoaa puhumattomuus ja salaisuudet. Ihan mielenkiintoinen.      Sivun alkuun

Stefansson Jon Kalman: Jotain kaikkeuden kokoista

Jon Kalman Stefanssonin Jotain kaikkeuden kokoista jatkaa aikaisempaa Stefassonin kirjaa Kaloilla ei ole jalkoja. Tykkäsin kovasti molemmista. Islantilaiset ovat niin mielenkiintoista kansaa. Mutta täytyy sanoa, että näin ajan päästä nämä kaksi kirjaa sulautuvat muistissani yhteen enkä osaa erottaa  mitkä tapahtumat tapahtuivat kummassa kirjassa. Mutta kannattaa ehdottomasti lukea kumpikin, kalakirja ensin.  Sivun alkuun

Kännö Heikki: Ihmishämärä

Heikki Kännön Ihmishämärän palautin kirjastoon luettuani muutama kymmenen sivua,  keskeyttäminen on minulle epätavallista. Sekavaa, monta sataa sivua. En siis tykännyt.    Sivun alkuun

Dicker Joel: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joel Dicherin Batimoren sukuhaaran tragedian muistan, ja muistan että luin sitä pääsiäisen aikaan Pyhätunturilla. Siis ihan kelpo kirja. Sivun alkuun

Doerr Anthony: Taivaanrannan taa

Anthony Doerrin Taivaanrannan taa oli häipynyt mielestäni ja jouduin sen sinne palauttamaan googlettamalla. Kyllä sitten kirjan muistin. Monia aikakausia käytiin läpi monen henkilön avulla. Hyvä kirja, muttei siis jäänyt mieleen.             Sivun alkuun

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Tiina Tuppuraisen Hänen valtansa alla tuli siepattua taas kiireessä kirjaston uutuushyllystä. Tuppurainen oli minulle aivan tuntematon kirjailija, vaikka hän on kirjoittanut vissiin jo kolme kirjaa.

Tuppurainen on toimittaja ja uudella nimikkeellä sisällöntuottaja, joka kirjoittaa Hänen valtansa alla -kirjassa omasta työmaailmastaan. Sielläkin on edustettuna koko kansan kirjo, eli löytyvät kiusaaja, ikävä pomo ja erilaisia työkavereita. Hän kertoo kirjassa myös parisuhdeasioitaan. Nekin taitavat peilautua hänen omaan elämäänsä.

Kirja oli helppolukuinen, kun tapahtumat etenevät aikajärjestyksessä eikä ole takaumia, joita joutuu pähkäilemään.   Sivuja on parisataa. Loppuratkaisu on myönteinen, sen kai uskaltaa sanoa eikä lukukokemus spoilaannu.             Sivun alkuun

Vladimir Nabokov: Väärin päin

Vladimir Nabokovin Väärin päin tarttui käteeni kirjaston uutuushyllystä, mistä olen viime aikoina kiireessä kirjoja napannut. Hyvä että tarttui. Nabokovin nimi tuntui  tutulta ja hänhän on kirjoittanut Lolitan, joka on kulttiromaani.

Väärin päin on kirjoitettu 1940-luvun lopulla, mutta suomennettu vasta edellisvuonna. Aihe on kuin nakutettu maailman nykytilanteeseen. Oikeastaan mistään ei voi päätellä, että kyseessä on yli 70 vuotta vanha teos. Tätä kaikkea kamalaa tapahtuu koko ajan ympärillämme. (Luin muuten, että nyt on auringonpilkkumaksimi (2023-26) ja se taitaa osittain selittää sen, että koko maailma on kaaoksessa. Jospa rauhoitutaan, kun maksimi on ohi?)

Kirjan alussa Nabokov kertoo kirjan synnystä ja teemasta. Luin sen uudelleen luettuani kirjan ja olin kiinnittänyt huomion samaan kuin miksi Nabokov on kirjan kirjoittanut: hän kuvaa tavattoman kauniisti isän kiintymystä ja rakkauttaa poikaansa. Sitä oli melkein sietämätöntä lukea. En kerro enempää, lue.   Sivun alkuun

Ihmettelin itsekseni, miten olin tämän Anne Boothin Pieniä ihmeitä  ottanut luettavaksi, kannessa kun oli kolme nunnaa. Mutta sitten alkoi tulla muita henkilöitä tarinaan, joten kelpo luettavaahan tämä oli, vaikka kirjan maailma oli niin vieras. Kirja on Boothin esikoisteos ja vähän ihmettelin, miksi se on saanut maailmanlaajuisen levityksen ja jopa suomeksi käännetty. Mutta ehkäpä tämäntyyppisille kirjoille on oma lukijakuntansa.   Sivun alkuun

Tanja Litmanen: Aina omanne

Tanja Litmasen Aina omanne on sekoitus omakohtaista kokemusta ja fiktiota, kuten niin monet kirjat nykyään. Turussa ollaan taas, osan aikaa. Osa aikaa vietetään Pohjois-Karjalassa etäomaishoitajana. Kirja kuvaa elämänvaihetta, jolloin ristiriidat kuohuttavat elämää: huoli omaisista, huoli parisuhteesta, huoli työstä…

Kirja lohduttaa varmasti niitä, joilla on vastaava elämäntilanne. Etäomaishoitajuutta ei suomalainen tukiverkosto tunne. Siihen olisi saatava parannus, joten kirja on tärkeä.    Sivun alkuun

Iida Rauma: Hävitys

Iida Rauman Hävitys – tapauskertomus tuli taas joululahjaksi, kuten muutkin Finlandia-palkinnot. Olin tietenkin nähnyt Rauman haastatteluja ja jo kirjan julkaisuvaiheessa se kiinnosti, koska tapahtumapaikkana on Turku, kotikaupunkini.

Kirja kertoo koulumaailmasta, jossa minäkin olen työurani tehnyt. Tarina oli rankka, hyvin rankka. Tietenkin pohdin mikä oikein on tapahtunutta ja mikä keksittyä, mikä on tapahtunut Raumalle itselleen ja mikä jollekin muulle. Ja vääjäämättä aloin pohtia omaa opettajanuraani. Olenko minä aiheuttanut jollekin lapselle vastaavanlaisia vaikeuksia? Tapahtuiko niitä kouluissani muiden opettajien toimesta? Kuinka paljon tällaista tapahtuu koko ajan? Miten haavoittuvia lapset ovatkaan ja miten vähissä ovat puolustavat aikuiset (joille taitaa tärkeintä olla oman aseman säilyttäminen työyhteisössä, kun kirjassa ei asetuttu lapsen ”puolelle” tai oikeammin lapsen asemaan).

Tarinassa kulkee rinnalla koko ajan kuvaus Turusta ja mitä kaupungille on eri vuosisatoina tehty. Raumalla on valtava historian tuntemus ja esiin tuli uusia asioita. En ole esimerkiksi hoksannut ajatella, että Koroisten kultakauden aikaan asutusta oli varmasti joen toisella puolella eli nykyisen ylioppilaskylän paikkeilla. Rauma kirjoittaa, että ylioppilaskylää rakennettaessa tuli maassa vastaan luita ja tavaraa, mutta työmiehiä käskettiin olemaan hiljaa, jotta työt saavat jatkua.

Kirjasta on paljon puhuttu ja Raumaa on haastateltu laajasti. Voittopuheessaan hän otti esiin lasten lukutaidon huononemisen ja tämä varmasti herätti koulumaailman ja muutkin. Hyvä, että asiaan kiinnitetään huomiota.

Mutta vähemmälle on jäänyt Rauman kirjan kaunokirjallinen taso. Se on korkea. Rauma kirjoittaa äärettömän rikasta tekstiä ja se osittain keventää hyvin raskasta kuvausta. Täysi kymppi plus plus.

Hävitys on Rauman kolmas teos. Mihinkähän aiheeseen hän jatkossa tarttuu? Sekin on varmasti aikamoinen tapaus.   Sivun alkuun

Rämö Satu: Hildur

Satu Rämön Hilduriin oli aluksi pettynyt, nimenomaan kaunokirjalliseen puoleen. Mielessä välkkyi Petra Rautiaisen Meren muisti, jonka kerronta oli juuri sellaista, josta tykkään: lyhyttä, toteavaa, nasevaa ja jätti paljon lukijan hoksaavattavaksi. Olen harkinnut, että ostan Meren muistin, jotta voin tutkia tarkemmin Rautiaisen kirjoittaman tekstin rakennetta.

Rämö lavertelee, kertoo perinpohjaisesti vaikkapa juoksulenkistään, sen merkityksestä ja vaikutuksesta eri vartalon osiin. Mutta lukemisen edistyessä kerrontatyyli ei enää  häirinnyt.

Tapahtumapaikka on Islanti ja Rämö suomalaisena kertoo samalla islantilaisista tavoista, vaikkapa kuolinilmoitusten lukemisesta radiossa. Tämä samantyylinen ympäröivän yhteiskunnan kuvailu häiritsi minua Halla Hellessä, mutta nyt nämä asiat olivat uusia eivätkä siis häirinneet sitten enää. Seuraavissa kirjoissaan Rämö ei toivottavasti jatka samaa tyyliä, silloin voi tulla toistoa eikä se ole mielenkiintoista luettavaa.

Rämö on sanonut, että Hildur ei jättänyt häntä rauhaan ja oli pakko kirjoittaa kirja, jolle on tulossa siis jatkoa. Ymmärrä kyllä. Hildur on mielenkiintoinen persoona. Vähän hänessä on sitä naiskuvaa, joka ärsyttää minua: niin mahdottoman hyvä, traaginen kohtalo taustalla, selviytyy kaikesta, kaunis (ulkomuotoa ei muuten kuvata ollenkaan paitsi kun urheilee niin paljon niin on oltava aika sutjakka, mutta ei ole edes tietoa hiustan väristä). Tykkään siitä, että henkilöissä on särmää, ettei päähenkilö ole koko ajan niin mahdottoman ennakoitava, oikein käyttäytyvä ja miellyttävä. Vertaan edelleen Meren muistin päähenkilöön, jonka nimeä en ihmeekseni muista. Kertooko muistamattomuuteni kerronnan puutteista vai puutteista aivojeni toiminnassa….

Hildur on dekkari, mikä oli  aika yllättävää. Ilmeisesti jatkokin on, koska Hildur on poliisi. Suosittelen enkä ihmettele, että kirja on saanut palkintoja. Rämön kerronnassa on imua.  Sivun alkuun

Lehtolainen Leena: Joulupukin suudelma – jännittäviä joulutarinoita

Leena Lehtolaisen Joulupukin suudelma – jännittäviä joulutarinoita on novellikokolma, jossa jokainen tarina liittyy jotenkin jouluun. Tarinat ovat pitkältä ajalta. Lehtolainen kuvaa tavallaan masentavia tarinoita ihmisistä, joilla elämänhallinta on horjuvaa. Niitä on vähän rasittavaa lukea. Onkohan kertovaa se, että kun Lehtolainen loppusanoissa kertoo, missä vaiheessa kukin novelli on syntynyt, en nimien perusteella enää muistanut mistä kertomuksesta on kyse. Vaikka luin koko kirjan kahdessa päivässä.     Sivun alkuun

Elone Fiona: Tulit luokseni kutsumatta

Fiona Elonen Tulit luokseni kutsumatta oli  häipynyt mielestäni kokonaan, mutta kun katsoin linkin, muistinhan tarinan. Näitä tarinoita on kuullut ja nähnyt ihan tarpeeksi. Lieneekö kyseessä Elonen omaelämänkerrallinen juttu. Sivun alkuun

Groff Lauren: Mestarinna

Fiona Groffin Mestarinna tuntui aluksi epäkiinnostavalta, mutta tarinahan olikin mielenkiintoinen ja aikakaudelta, jolta ei kirjoja juurikaan ole. Voisiko näin sitten käydä – jaa-a, oli siinä joitain epäuskottavia juttuja, mutta ehkäpä naiset siihen kaikkeen pystyisivät. Aikamoinen selviytymistarina. Sivun alkuun

Hausman Romy: Lapsikulta

Romy Hausmanin Lapsikulta -kirjaa en muistanut enää nimeltä, kun lukemisesta oli kulunut useampi viikko. Se taitaa kertoa paljon, tai kaiken. Tarina on tyypillinen eli tällaisia juttuja tulee solkenaan telkkarista. Kuitenkin kelpo lukemista muun puutteessa. Sivun alkuun

Schatz Roman: Kohtaus

Roman Schatzin Kohtaus oli ensimmäinen Schatzin kirjoittama kirja, jonka luin. Hän on tutumpi radio-ohjelmistaan, joissa hän juttelee vapautuneesti vieraidensa kanssa.

Tarinan juoni on mielenkiintoinen, näinkin voi käydä. Mutta mutta. En jaksanut kaikkea lukea, hyppelin sivuja pikaluvulla eteenpäin ja pysähdyin lukemaan, kun jotain tapahtui. Yli hypätyillä sivuilla Schatz kuvaa päähenkilön ajatuksia kaikenmaailman asioista eivätkä ne pohdinnat ainakaan minua kiinnostaneet. Samaa koin jossain Pirkko Saision kirjassa, joka jäi lukematta loppuun. Mielenkiintoisin pohdinta oli avioliitosta, siitä mitä tapahtuu vuosien kuluessa, kun lapset on saatu maailmalle ja aletaan vanheta. Sivun alkuun

Tuominen Ilona: Huutoon vastaa kaiku vain

Ilona Tuomisen Huutoon vastaa kaiku vain herätti heti mielenkiintoa, koska kirjassa lähdettiin Kevon kanjoniin vaeltamaan ja henkilöt olivat turkulaisia. On mukava lukea tekstiä, jonka paikat ovat tuttuja ja tässä tapauksessa vielä Lapissa ja Turussa.

Tarina oli mielestäni vähän epätodellinen mutta  ehkä noinkin voi tapahtua.  Tuominen loi hyvin pelottavan tunnelman, etenkin kirjan alkupuolella. En kerro juonta, jotta lukukokemus ei pilaannu. Sivun alkuun

 Rautiainen Petra: Meren muisti

Petra Rautiaisen Meren muisti on aivan mahtava kirja. Viisi tähteä. Luin sen kahteen kertaan, mikä on täysin poikkeuksellista.

Rautiainen kirjoittaa minämuodossa. Kirja on lyhyt ja teksti on tiivistettyä. Asioita ei todellakaan selitellä, vaan lakoonisesti kuvataan tapahtumat. Lukijan pääteltäväksi jätetään paljon. Siksi luinkin kirjan toiseen kertaan, kun epäilin etten ollut kaikkea rekisteröinyt. En kylläkään toisella kerralla lukenut kursiivilla kirjoitettuja osuuksia, koska ne mielestäni eivät olleet oleellisia tarinassa. Ehkä olen väärässä.

Rautiainen jätti siis paljon lukijan pääteltäväksi. Ehkä vähän liian paljon, koska loppuun päästyäni en tajunnut mitä oikein oli tapahtunut. Oli kuin lopusta olisi jäänyt yksi luku pois, koska hyppäys loppuratkaisuun oli niin suuri.

Rautiaisen Meren muistin jälkeen ”tavallisen” kirjan lukeminen tuntui tylsältä. Rautiaisesta kuullaan varmasti vielä uudelleen.
Sivun alkuun

Mäenpää Heli: Etsii omaa ihmistä, 25 tarinaa rescuekoirista

Sain Heli Mäenpään kirjan Etsii omaa ihmistä joululahjaksi. Kirja sopi mielentilaani, kun olen kovassa kissakuumeessa. Kissaa en ole hankkinut, kun en tiedä kuka sitä hoitaisi matkojeni aikoina.

Mäenpään kirjassa on kertomuksia pelastetuista koirista. Täytyy sanoa, että kyllä on epäitsekkäitä ihmisiä olemassa. Niin paljon näiden eläinten kanssa joutuu tekemään töitä eikä ennalta voi  tietää mitä kaikkea eteen tulee. Hatunnoston arvoinen juttu.

Kirja on hyödyllinen kaikille, jotka harkitsevat eläimen hankkimista, jotta saa jonkinlaisen kuvan eteen mahdollisesti tulevista – jaa, sanoisinko – ongelmista. Nämä eläimet ovat sen verran kovia kokeneet, että turhat kodinvaihdot tulee minimoida. Siksi on tarpeen tietää mitä on odotettavissa.   Sivun alkuun

Hyyti Pekka: Omantunnon kysymys

Pekka Hyytin Omantunnon kysymys sijoittuu talvisodan kynnykselle. Aloin lukea tätä Rautiaisen Meren muistin jälkeen ja teksti tuntui todella tylsältä. Kirja on tavanomainen kertomus, ajankohtakin tuntui siltä samalta sotajutulta, vaikka ollaan ajassa ennen talvisodan alkua.    Sivun alkuun

Hannah Kristin: Tomun ja tuulten maa

Kristin Hannahin Tomun ja tuulten maan nimi oli käännetty kummasti, kun alkuperäinen nimi oli The fourth wind. No, tuo suomennos kuvaa tarkemmin tapahtumaympäristöä.

Aluksi ajattelin, että tämä kirja on herttasarjaa vähän parempi, mutta kummasti tarina alkoi vetää puoleensa eikä lukeminen ollut ollenkaan vaivalloista enkä hypellyt rivien tai sivujen yli. Hannah kuvaa tarkasti 1920-30 -luvuilla eläneen perheen elämää, esim. mitä ruokaa kaupasta ostetaan, mutta nämä tarkennukset täydensivät kertomusta ja antoivat kuvan tilanteen ankaruudesta.

Oli hienoa, että kirjaa lukiessani tuli telkkarista dokumentti Rooseveltin New Dealista ja sain näin hienoa taustoitusta Hannahin kirjan aikakaudesta. On silloin ollut vaikeaa ja on nykyäänkin vaikeaa, kun tänään lehdessä kerrottiin Kalifornian 20 vuotta kestäneestä kuivuudesta ja nykyisistä tulvista ja myrskyistä. Mutta nykyään on onneksi yhteiskunnan tuki parempi kuin melkein 100 vuotta sitten.

Kirjassa on siten yhdistetty dokumentaarista aineistoa päähenkilön elämän kertomukseen. Päähenkilö kylläkin on se naistyyppi, jota olen joskus moittinut eli niin maan hyveellinen, kunnollinen, epäitsekäs, ei särmän särmää. Loppuratkaisussa oli mielestäni vähän epäuskottavuutta, mutta kai näin voi käydä, etenkin fiktiivisessä  romaanissa. Kannattaa lukea, niin arvostaa nykyhetkeä enemmän. Sivun alkuun

Pekkarinen Sofia: Elämänpeli

Sofia Pekkarisen Elämänpeli on nuoren naisen kirjoittama kirja nuorten naisten maailmasta. Olen nyt lukenut muutama kymmentä sivua, mutta en suuria odota kokonaisuudesta.  Sivun alkuun

Vanhatalo Pauliina: Vastuulliset

Pauliina Vanhatalon Vastuulliset kertoo kahdesta painajaismaisesta tapahtumasta, nimittäin perhesurmasta ja siitä, kun lapsi ajautuu narkomaaniksi ja mitä sitten seuraa. Kummatkin ne vaikuttavat moniin, kymmeniinkin henkilöihin, joiden on elettävä tapahtumien jälkeen musertavan syyllisyyden kanssa. Mitä  tein väärin, mitä jätin tekemättä, miksen huomannut, mitä sinä teit, kuka on syyllinen. Miten jaksaa elämää tapahtuman seurausten kanssa?

Eli siis varsin masentava kirja. Vanhatalo kuitenkin onnistuu pohdinnoissaan sen verran, että saman kokeneet ehkä saavat jonkinlaista lohdutusta tai osviittaa siitä, miten jatkaa elämäänsä eteenpäin.

Tämänkin kirjan kanssa kävi niin, että näin elokuvan Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia, jossa on samaa tematiikkaa kuin Vanhatalon kirjassa. Ehkäpä sitten on tarpeellista nähdä tätäkin elämän puolta, joka on monille todellisuutta.   Sivun alkuun

Varis Helena. Nuorgamin vettä

Helena Variksen Nuorgamin vettä jatkoi leppoisaa lukemista Shergillin sisarusten odottamattomien seikkailujen jälkeen. En edes nukahtanut, mikä yleensä tapahtuu.

Onpas sitten mukava lukea edelleen aikajärjestyksessä tapahtuvaa tarinaa ja vielä paikoista, jotka ovat itselle tuttuja. Kirjan lukeminen vielä kesken ja loppuhuipennus on rakentumassa. Jatkan sitten, kun olen lukenut loppuun asti. Mutta oivan ja erikoisen mielikuvituksellisen tarinan Helena Varis on koostanut!  Sivun alkuun

Jaswal, Balli Kaur. Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Balli Kaur Jaswailin. Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut oli mukavaa luettavaa. Rentouttavaa. Tarinassa ei ollut yhtään murhaa, tosin kuolemia oli, mutta ne olivat niitä elämän kulkuun väistämättä liittyviä vanhempien poistumisia.

Tarina eteni pääosin aikajärjestyksessä. Jaswail sirotteli mukaan koukkuja, joita sitten selitettiin pienissä takaumapätkissä. Osan arvasinkin, mutta nämä salaperäiset viittaukset lisäsivät mielenkiintoa. Ei siis koko kirjaa kuvaavaa mosaiikkimaisuutta, ei hypähdelty koko ajan aikakausista toisiin. Ei tullut mieleen tehdä muistiinpanoja, jotta olisi pysynyt kärryillä, kuten monissa nykyään niin korkealle nostetuissa teoksissa. Mieleen tuli Viikilän viime vuonna saama Finlandia-kirja Taivaallinen vastaanotto, josta en tajunnut mitään. Viikilän kirja oli muuten lainassa ystävälläni melkein vuoden eikä hän jaksanut sitä lukea loppuun. Kertoo paljon, kun kirjallisuutta harrastavakaan ei siitä saanut tolkkua.

Mutta siis tämä Shergillin sisarusten Intian matkasta kertova kirja on oivaa luettavaa tänä synkkänä aikana, jolloin alitajunnassa poreilevat koko maapallon ja ihmiskunnan kohtalonkysymykset.
Sivun alkuun

Kaisanlahti Juhani. Kemijärveltä maailmalle Poromiehen poika muistelee.

Juhani Kaisanlahden kirja Kemijärveltä maailmalle, poromiehen poika muistelee meinasi jäädä pois tästä listauksesta, kun muut kirjat poimin kirjaston kuiteista. KeTämän kirjan sain itselleni Kemijärven Junantuomien eli Kemijärveltä pois muuttaneiden juhlassa syyskuussa 2022.

Tällainen kirja pitäisi jokaisen kirjoittaa omasta elämästään. Kaisanlahti kertoo Soppelan kylällä asuneesta suvustaan, omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan siellä ja lähtemisestään maailmalle opiskelemaan ja tekemään aikamoista uraa tietotekniikan alalla aikana, jolloin tietotekniikka tuotiin konttoreihin ja toimistoihin. Henkilökohtaisesta elämästään hän kertoo vähän vähemmän, toki vaimo ja lapset tulevat mainituiksi eri elämän vaiheissa.

Kirjaa oli todella mukava lukea. Tietenkin se, että tuntee paikkoja ja ihmisiä ja on ollut itsekin mukana joissakin tapahtumissa tuo lukemiseen aivan oman läheisen tunnelmansa. Kaisanlahti on ollut kovin uuttera ja innovatiivinen tietotekniikan tuomisessa osaksi suomalaisten kuntien ja yritysten hallintoa. Ihailla täytyy hänen tarmoaan ja positiivista asennettaan.

Mielenkiintoista oli myös se, että hän löysi omasta ja yritysten toiminnasta niitä hetkiä, jolloin olisi pitänyt toimia toisin. Tämä on sitä muistelmateosten parasta antia.

Kirja on aikamoinen kulttuuriteko kertoessaan poromiessuvun ensimmäisestä sukupolvesta, joka käyttää vuosisatojen aikana kiteytynyttä älykkyyttään laajemmissa yhteiskunnallisissa ympyröissä, yhtään väheksymättä poronhoitaja-ammatin tietomäärää ja merkitystä.   Sivun alkuun

Koch Herman. Pääosassa Sophia

Herman Kochin Pääosassa Sophia oli kiva kirja. Minämuodossa vähän iäkkäämpi päähenkilö kuvaa tuntemuksiaan, eristäytymisen tarvettaan ja vähän alhaisiakin tuntemuksiaan ja niistä johtuvia käyttäytymistään. Virkistävää luettavaa ja mukavaa kun ympäristö oli Amsterdam, mistä näitä kirjoja on tullut luettua vähemmän.

Juonta ei kannata kertoa, ettei lukukokemus pilaannu. Suosittelen.
Sivun alkuun

 Koskinen Ulla. Suomessa selviytymisen historia

Koskinen Ulla. Suomessa selviytymisen historia on tietokirja, mutta luin sitä kuin romaania. Kirjoitustyyli oli ”kevyt”, sisälsi vertauksia nykyaikaan ja tällöin mielenkiinto lisääntyi. Kirjassa kerrotaan, miten Suomen alueella elettiin kivikaudelta alkaen, vaikka pääpaino on viimeisillä vuosisadoilla.

Kirja antoi hienoa täydennystä sukututkimukseen eli millaista elämää oli eri vuosisatoina. Eiväthän ihmiset silloin ajatelleet elävänsä jotenkin vaikeissa olosuhteissa. He sopeutuivat, tekivät mitä oli tarpeen ja aikaa jäi myös kevyemmille asioille kuin elonjäämisen takaaminen. Raastavaa luettavaa oli kuitenkin naisten ja lasten elämää kuvaava luku. Samalla tuli entistä vahvempi kunnioitus lääketiedettä ja kansalaisyhteiskuntamme tukiverkostoja kohtaan.

Suosittelen tätä kirjaa ihan kaikille ihmisille. Mietin sen hankkimista omaan käyttöön, ei maksa kuin pari kymppiä. Niin paljon se sisältää tietoa meidän esi-isiemme ja -äitiemme elämistä.   Sivun alkuun

Clarence Lispector. Elämän henkäys

Clarende Lispectorin Elämän henkäys jäi minulla kesken muutaman sivun jälkeen. Luin kyllä kirjan lopussa olleen suomentajan tekstin, missä selvisi Lispectorin historia, mutta tekstiä en jaksanut lukea. Se on sen verran raskasta elämän pohdintaa, että iltalukemiseksi  se ei sovi. Minulle ainakaan.               Sivun alkuun

Petri Tamminen. Se sano: unohtumattomat lausahdukset

Petri Tammisen Se sano: unohtumattomat lausahdukset oli mukavaa luettavaa eikä siihen mennyt kuin pari tuntia. Kirjaan oli koottu eri ihmisten kokemuksia saamistaan tokaisuista, jotka yleensä ovat olleet kielteisiä. On mukana muutamia myönteisiäkin, joiden avulla henkilö on valinnut elämänsä suuntaa. Mutta siis yleensä kielteisiä, joita ei sitten unohda millään. Anteeksi antaminenkin on vaikeaa.

Mieleeni pulpahteli omasta elämästä näitä tokaisuja, jotka kuvaavat sitä vähättelyä, joka sodan jälkeisessä ankarassa kasvatusilmastossa tarkoittivat muka sitä, ettei saa ylpistyä ja luulla itsestään liikoja. Kannustuksesta ei varmaan oltu koskaan kuultukaan. Tai se olisi ollut heikkouden osoitus.  Nujertaminen, pilkkaaminen ja nöyryyttäminen antoivat ilmeisesti vanhemmalle tyydytystä.

Uskon, että kun tästä vähättelevästä kasvatusilmapiiristä on päästy lapsen kannustavaan ja myönteiseen vahvistamiseen, maailmasta tulee parempi.              Sivun alkuun

Väisänen Hannu. Esi-isät

Hannu Väisäsen Esi-isät jäi minulta kesken muutaman sivun jälkeen. Kirja on jotain outoa tarinaa, taruhahmoja ynnä muuta. Ei kiinnosta. En muuten Pottereitakaan jaksa lukea.   Sivun alkuun

Hackman Iikka. Tähän aikaan huomenna

Iikka Hackmanin Tähän aikaan huomenna luin syyskuisella Norjan reissulla. Heti kun ajattelen kirjaa, muistan tuulen vinkumisen Lovisenborgin talon nurkissa ja kohahdukset.

Kirjan aihe oli aika surullinen, mutta myönteisyyttä toi se, että matkalle lähtivät isä ja tytär yhdessä. Mosaiikkimaisuutta oli tässäkin kirjassa. Isä muisteli tekemäänsä samaa matkaa montakymmentä vuotta sitten. Tämä liittyi minuun, koska olin Norjassa etsimässä niitä tienoita, joissa olin 48 vuotta sitten kulkenut. Löysin, ja niin löysi myös Hackmanin kirjan päähenkilö.
Sivun alkuun

Hassinen Pirjo. Kalmari

Luettuani Pirjo Hassisen Kalmarin ihmettelin , etten aikaisemmin ollut Hassisen kirjoja lukenut. Mutta nyt  kuitenkin on niin, että tätä kirjoittaessa en muista koko kirjaa. Goolettaminen kertoi, että kirjassa on pääosassa populistisen puolueen päähenkilö, mutta kummaa on, ettei kustantajan teksti tuo mieleeni yhtään ajatusta tästä kirjasta. En muista sitä yhtään. Hmm.  Ai niin, nyt muistan, että tarina oli aika kuvottava. Hassinen on ilmeisesti käsitellyt populismia aikasemmissakin kirjoissaan. Eipä kiinnosta.
Sivun alkuun

Sudenlehti Jussi. Melankolia

Jussi Sudenlehden Melankolia oli häipynyt myös  mielestäni. Sudelehti-nimestä muistin, että kirja kertoi Turusta, mikä oli  mukavaa luettavaa. Mutta  koko tarina ei palaudu sekään mieleeni. Pienen mietiskelyn jälkeen sitten jotain.
Hmm.    Sivun alkuun

Pirkko Saision Passio oli kiehtonut minua jo pitkään. Kuultuani kirjasta olin sitä  mieltä, että Passio olisi ansainnut Finlandia-palkinnon ennemminkin kuin Viikilän kirja. Kirjastossa oli pitkä lainausjono, eikä ole ihme että kesti, kun kirja on yli 700 sivua pitkä.

Mutta vähän petyin. Saisio käyttää kummallista taittoa. Hänellä on enter käytössä useaan, usein joka virkkeen perään. Teksti on tällöin kyllä ilmavaa, mutta minua tämä häiritsi alussa tosi paljon. Kirja olisi lyhentynyt ehkä puoleen, jos se olisi taitettu samalla tavalla kuin kirja yleensä. Kirjan käsittely olisi ollut helpompaa.

Olin kuullut tarinasta, että siinä koru kulkee pitkin vuosisatoja. Olisiko sitten ollut parempi, etten olisi tätä tietänyt. Enpä tiedä. Ehkä johtuu minun rajoituksistani, mutta punainen lanka ei oikein minulle hahmoittunut.           Sivun alkuun

Pirkko Saision Epäröintejä: tunnustuksia rakkaudesta jäi minulta kesken. En jaksanut lukea näitä pohdintoja ja tunnustuksia ja se taittotapa enterin runsaalla käytöllä häiritsi. Sivun alkuun

Pirkko Saision Mies ja hänen asiansa  tuli luettua, vaikka Saision jotkut kirjat jäivät kesken. Tässä kirjassa on juoni, josta yleensäkin taidan tykätä enemmän kuin pohdiskeluista. Enterin käyttö oli yhtä runsasta kuin muissakin kirjoissa enkä saan siitä tykkää.
Sivun alkuun

Tästä Pirkko Saision Lokikirjasta tykkäsin kovasti. Kirjassa kuvataan piirroksin ja tekstein naisporukan veneilyä useana vuonna merellä ja Saimaalla. Kirjassa on piirroksia ja humoristisia kuvauksia vastoinkäymisistä ja loman vietosta. Suosittelen    Sivun alkuun

Samartin Cecilia. Kirottu kauneus 

Cecilia Samartinin Kirottu kauneus kuvaa nykyajan ikävää ilmiötä, ihmiskauppaa ja prostituutiota. Siis varsin synkkää luettavaa. Kai tällaista on aina ollut, mutta nyt me tiedämme.     Sivun alkuun

Ahava Selja. Nainen joka rakasti hyönteisiä  

Seija Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä oli jännä kirja. Kun nyt on sen lukemisesta yli neljä  kuukautta, muistan että luin sitä Ailangan mökillä ja muistan jopa juontakin. Naisen kiinnostuksen kohde, hyönteiset tietenkin luo mielenkiintoa kirjaa kohtaan ja Ahavan tapa kuljettaa tarinaa oli erikoinen ja jännittävä. Vähän kesti ennenkuin hoksasin mistä on kysymys, mutta hieno on. En kerro. Lue itse!
Sivun alkuun

Anna-Maria Ellittän Tämäkin hämärä katoaa on kokonaan kadonnut muististani, kun lukemisesta on monta kuukautta. Kun luin kustantajan kuvausta, muistan ainoastaan, että sukupolvien väliset käsityserot tulivat esitellyiksi. Sen asian kanssa itsekin painiskelen oman jälkikasvuni kanssa. Mutta en muista kirjasta mitään.
Sivun alkuun

Mustonen Enni. Näkijä 

Enni Mustosen Näkijä ei jättänyt mitään muistijälkeä.
Sivun alkuun

Tran Quynh. Varjo ja viileys  

Quynhin Tranin Varjo ja viileys kertoo vietnamilaisten pakolaisten elämästä Pohjanmaalla. Kirja sai tänä vuonna 2022 Runeberg-palkinnon. Ei se nyt niin kovin erikoinen kirja ollut, mielestäni. Mutta maut ovat monenlaisia.   Sivun alkuun

Tuurna Marja-Leena. Eeva-Liisa Manner: matka yli vaihtelevien äärten

Marja-Leena Tuurnan kirjoittama Eeva-Liisa Manner: matka yli vaihtelevien ääreten jäi todella mieleen. Olen aina lukioikäisestä asti rakastanut Eeva-Liisa Mannerin runoutta ja muita tekstejä. Ne ovat vaikuttaneet syvästi omaan kirjoittamiseeni kun olen yrittänyt kehittää omaa ilmaisuani. Kirjassa kerrotaan Mannerin elämänvaiheista ja miten tekstit ja kirjat ovat syntyneet. Tykkäsin kovasti.    Sivun alkuun

Christy Lefter. Aleppon mehiläistarhuri

Christy Lefterin Aleppon mehiläistarhuri muistutti jotain  aikaisemmin lukemaani kirjaa, jossa kerrotaan pakahduttavasta paosta kotimaasta sodan ja väkivallan vuoksi. Pakolaisaaltohan alkoi 2015 ja taisi saavuttaa huippunsa 2016-17. Syyriasta pakeni miljoonia ihmisiä, samoin Afganistanista ja Iranista. Tällä hetkellä vuonna 2022 pakolaiset tulevat lisäksi Ukrainasta. Kirjaa lukiessa tuli vaan mieleen, miten eri tavalla suhtaudumme näihin eri maista tuleviin  pakolaisiin.

Aluksi vähän kyllästyttikin, mutta tämä kirja oli kirjoitettu toisella tavalla. Kirja on kirjoitettu minämuodossa ja miehen suulla. Luulinkin, että kirjailija on mies, niin hyvin hän osasi kuvata miehen mielenliikkeitä. Hienoa oli, että kuvattiin myös kielteisiä tunteita, kyllästymistä vaimoon, etääntymistä ja sen entisen vaimon kaipuuta.

Kirjassa oli käytetty ennen näkemätöntä tapaa kuvata eri aikatasoja. Aikatasoja oli kolme: elämä Syyriassa ennen sotaa – hurmaavat kuvaukset rakkaudesta kotiseutuun ja mehiläistarhaukseen, pakahduttava pakomatka ja tilanne Britanniassa. Kun kerronta siirtyi lopputilanteesta pakomatkaan, loppukuvauksen viimeinen sana oli eri sivulla yksinään kauniin kuvion keskellä ja seuraavalla aukeamalla jatkettiin tällä sanalla pakomatkaan.

Olen muuten saanut tietää, että tätä kuvaustapaa sanotaan mosaiikkikerronnaksi ja sen onnistumiseksi mosaiikin osat pitää sitoa yhteen.

Kirja paranee loppua kohti. Joitain aavistuksia minulle tuli, mutta hienosti kirjailija tarinaa rakentaa. Lopussa tuli itku silmään. Se kertoo paljon. Kaipauksesta, uskosta siihen että kaikki palaa hyväksi, ei ehkä yhtä hyväksi kuin ennen kuitenkaan. Vaan mistäpä tietää.
Sivun alkuun

Oates Joyce Carol: Blondi

Kirjan sieppasin kirjastosta ja se on paksuimpia lukemiani, olikohan täydet tuhat sivua, mutta toisin kuin jotkut muut paksut kirjat, tämän jaksoin lukea kiinnostuneena loppuun asti. Monta viikkoa siihen meni.

Joyce Carol Oatesin Blondi kertoo Marilyn Monroesta tai oikeastaan Norma Jeanesta. Kirja ei ole elämänkerta, vaan fiktiivinen teos, joka noudattelee löyhästi Marilyn Monroen elämän vaiheita.

Kirja oli kaikin tavoin kiinnostaa. Olin Marilynin kuollessa 13-vuotias ja olin lukenut kaiken mitä hänestä kirjoitettiin. Hänen kuolemansa kosketti minua syvästi. Oatesin kirja kertoo, millainen Marilyn oikeastaan oli tai siis myytti, joka hänestä luotiin taloudellisten voittojen saamiseksi: Norma Jeanen naisellinen olemus otettiin käyttöön ja luotiin tyhmä blondi -myytti, jota Norma Jeane ei itse hyväksynyt. Hän olisi halunnut kunnollisia syvällisiä rooleja. Niitä olikin, mutta tuottajat ja yleisö halusivat seksikästä blondia. Ja niin tragedia syveni.

Oatesin tyyli kirjoittaa oli mielenkiintoinen. Monia eri näkökulmia ja kertojia, jolloin mielenkiinto säilyi. Parhaita lukemiani kirjoja. Suosittelen lämpimästi.  Sivun alkuun

Eino Säisä: Viimeinen kesä

Eino Säisän Viimeisen kesän olen lukenut  monta kertaa mökillä.  Aina se koskettaa, vuosi vuodelta enemmän, kun aihe alkaa tuntua yhä konkreettisemmalta. Säisä osaa kuvata hyvin perheen nuorten miesten mielen myllerrystä äidin sairastaessa ja menehtyessä. Suosittelen.                Sivun alkuun

Coates Ta-Nehisi: Vesitanssija

Ta-Nehisin Vesitanssija  käsittelee samaa aihepiiriä kuin Toni Morrison kirjoissaan eli suunnatonta traumaa, joka Amerikkaan orjiksi rahdattujen afrikkalaisten jälkeläisillä on. Orjuus, rasismi, aliarvostus. Tarinaan mahtuu valtavasti väkivaltaa, henkistä ja fyysistä. SIksi kirjan lukeminen oli ahdistavaa.

En aivan kaikkea ymmärtänyt. Kirjan nimi, veden merkitys ja yliluonnolliset tapahtumat eivät auenneet minulle.   Sivun alkuun

Katherine Engberg: Krokotiilinvartija

Katherine Engbergin Krokotiilinvartija on tyypillinen dekkari. Siinä alussa löytyy kuvottavasti tapettu nuori tyttö. Verta raaputetaan seiniltä ja kasvot on viillelty, se on tämän kirjan erikoisuus tappamisen alalla. Päähenkilö rikostutkija Jeppe Korner on tehty traagiseksi, vaimo kun on lähtenyt lätkimään puolisoiden etäännyttyä toisistaan. Virkistävää on, että kirja tapahtuu Kööpenhaminassa.        Sivun alkuun

Donna Leon:Ystävä sä lapsien

Donna Leonin Ystävä sä lapsien sijoittuu Venetsiaan, kuten kai muutkin Leonin dekkarit. Ilmeisesti päähenkilö komisario Brunettikin on esiintynyt aikaisemmissa Leonin kirjoissa. Olen niitä kyllä lukenut, mutta tämän lajityypin kirjat eivät juuri jää mieleen, niitähän luetaan ajan tappamiseksi.

Niin, se tappaminen. Se edelleen hämmästyttää, että ihminen rentoutuu lukemalla kirjoja siitä, miten muiden ihmisten elämät lopetetaan mitä karmeimmilla tavoilla. Siksi tämä Ystävä sä lapsien oli poikkeus, sillä kukaan ei kuollut. Lopussa tosin vahingoitetaan toista ihmistä vakavasti. Ikäviä asioita tietenkin tapahtuu, niistähän draama rakentuu. Moraalista pohdintaa on paljon. Siispä Ystävä sä lapsien on dekkarien parhaimmistoa.    Sivun alkuun

Patricia Cornwell:Mustalla merkitty, Kay Scarpettan tutkimuksia

Patricia Cornwellin Mustalla merkitty oli tyypillinen dekkari. Cornwell oli kirjoittanut sen totutulla tyylillään. Patologi Kay oli niitä naishahmoja, joita oikeastaan inhoan: niin maan hyvä, kaunis, täydellinen, aina oikeassa, väärin ymmärretty, vainottu ja kokenut kauhean henkilökohtaisen tragedian.  Tarinaan oli kerätty vastenmielisiä raakuuksia ja epätavanomaisuuksia. C.ornwallilla on varmaan kova työ etsiä kirja kirjalta yhä karmeampia ihmisen tappamistapoja. Ainoa piristävä asia kirjassa oli päähenkilön ja hänen aseenkantajansa, myös syyttömästi vainotun, poliisin (joka taas vastakohtana Kaylle oli kuvattu vastenmieliseksi ulkoasultaan ja käytökseltään) kohtaamisien puolihumoristinen kuvaus. No miksi sitten luin tätä, no siksi että lomalla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia valita parempaa luettavaa.     Sivun alkuun

Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu

Marie Darrieussecq oli minulle aivan tuntematon kirjailija. Kummitusjuttu alkoi lupaavasti. Usein käytetty asetelma: mies lähtee illalla ostamaan jotain, nyt leipää, eikä palaa takaisin. Näissä repäisyissä ulos elämän totutuista kuvioista on jotain kiehtovaa. Nimi Kummitusjuttukin antoi lupauksia jännittävästä lukukokemuksesta. Mutta kesken se jäi, tai oikeastaan aloin lukea pikavauhdilla silmäilytekniikalla. Kirja oli aviovaimon tajunnanvirtaa eikä millään pitänyt ainakaan minua otteessaan.     Sivun alkuun

Hanna Tuurin Irlantilainen aamiainen oli mukavaa luettavaa. Olin aikoinaan lukenut näitä juttuja jostain aikakausilehdestä, johon tämä Antti Tuurin tytär kirjoitti kokemuksiaan irlantilaisesta todellisuudesta. Oli yllättävää, miten erilainen Irlanti on Suomeen verrattuna. Ei henkilörekisteriä, sosiaaliturvatunnuksia ynnä muita meidän suomalaisessa järjestelmällisyydessämme itsestään selvinä pidettäviä asioita.  Kirja on ilmestynyt 2009, joten on mahdollista, että asiat ovat muuttuneet. Tai sitten ei, niin vahvalta vaikutti kirjasta välittyvä irlantilaisten itsepäisyys.     Sivun alkuun

Daphne Du Maurier, Serkkuni Raakel

Olipa hyvä tämä Daphne Du Maurierin Serkkuni Raakel, etenkin muiden lomalukemisteni joukossa. Olin luullut kirjailijaa ranskalaiseksi, mutta hän onkin britti. Olin luullut hänen eläneen 1800-luvulla, mutta hän kuoli vasta 1989. Serkkuni Raakelissa aikakausi tosin oli aika lailla häivytetty, ehkä 1800-lukua, koska ei ollut autoja vaan kuljettiin hevosella tai laivoilla. Tarina oli niin kiehtova, että luin sitä koko päivän ja yöllä puoli kahteen, jotta sain tietää millaisen lopun kirjailija oli kirjalle tehnyt. Pienistä vihjeistä tosin arvasin lopun.
Luin muuten netistä, että Hitchcock on käyttänyt Du Maurierin romaania Rebekka ja novellia Linnut filmeissään. Ainonkin lukea Du Maurierilta lisää.                           Sivun alkuun

Katri Rauanjoki, Kesämerkit

Katri Rauanjoen Kesämerkit luin suurella mielenkiinnolla, koska hän teki  sen, mistä minä luovuin kolme vuotta sitten eli kirjoitti romaanin kolttasaamelaisuudesta. Jätin kirjoittamisen siksi, että ristiriitaiset palautteet saamelaiskultturin  omimisesta ja saamelaisuuden myönteisen aallonharjan hyväksikäytöstä lannistivat minut. Ja: pitääkö olla saamelainen, jotta saa kirjoittaa saamelaisista? Katrilli-tanssista julkaistiin äskettäin opaskirja ja julkistamistilaisuudessa, jota seurasin netistä, sanottiin, että katrillia eivät saa tanssia muut kuin koltat…

Kun kuulin, että Rauanjoki kirjoittaa kolttakulttuurista, olin oikeastaan helpottunut. Mutta ei aihe ole minua rauhaan jättänyt ja siksi tartuin tähän Kesämerkit-romaaniin suurella kiinnostuksella.

Mutta täytyy sanoa, että petyin. Kesämerkeissä on samaa julistamista kuin Niillas Holmbergin Halla Hellessä. Kirjoissa selitetään paljon, kun taas minulle on opetettu, että älä selitä, vaan kuvaa.

Rauanjoki on ympännyt Kesämerkkeihin kaikki mahdolliset ongelmat, joita on kolttayhteisössä – ja miksei muissakin yhteisöissä. Tapahtumapaikkoja on ympäri maailmaa, Lapissa, Etelä-Suomessa, New Yorkissa, Kaliforniassa. Kerrontatavaksi on otettu eri henkilöiden  puheenvuorot, ja niitä on paljon. Henkilöitä on varmaan parikymmentä – en nyt sentään laskenut – enkä oikein pysynyt kärryillä. Heillä kaikilla oli ikäviä kokemuksia kolttakulttuurin väheksymisestä tai pilkaamisesta. Koko kirja on kollektiivisen trauman käsittelyä. Eli se oli  vähän tylsää. Kirja ei päässyt koskettamaan minua.

Jäi jotenkin vaikutelma, että kirja oli päästetty käsistä liian aikaisin. Ongelmien luetteloimisesta olisi voinut siirtyä seuraavalle tasolle, jossa traumojen käsittelyä olisi syvennetty sekä kaunokirjallisia elementtejä lisätty.   Luettelomaisille ihmiskohtaloille odotin jonkinlaista yhteen sitomista, nyt ne jäivät irralleen toisistaan.

Sen voin kertoa, että mikäli jatkan Jeffin ja Neon tarinaa, siirrän sen kokonaan pois koltta-alueelta tunnistamattomaan ympäristöön. Rauanjoki on Kesämerkeissä käsitellyt koltta-asiat, joten minun ei tarvitse.
EDIT 2.3.2024: Jatkan Jeffin ja Neon tarinaa ja nimenomaan kolttaympäristössä.                                               Sivun alkuun

Anni Kytömäki, Kivitasku

Kivitasku on Anni Kytömäen toinen kirja. Ensimmäisen Kultarinta–kirjan luin monta vuotta sitten ja Finlandia-palkinnon saaneen Margaritan jokin aika sitten. Mutta tästä keskimmäisestä tykkäsin eniten.

Mielenkiintoista oli todeta, että Kytömäki käsittelee kaikissa kolmessa kirjassaan samoja teemoja. Päähenkilökin on luonteeltaan samanlainen. Teemana on luonnon hyväksikäyttö. Kivitaskussa kaadetaan ikiaikaisia metsiä, Kultarinnassa murskataan kallioita ja Margaritassa kaadetaan myös metsää ja muokataan joen uomaa niin, että jokihelmisimpukat häviävät.

Päähenkilöt ovat kaikki introvertteja, jotka haluavat olla yksin ja kokevat muiden ihmisten aiheellisetkin huolet ahdisteluina. Varsin ristiriitaista. Kukaan ei kuitenkaan halua olla yksin, mutta kuitenkin päähenkilöt toimivat siten, että läheiset joutuvat olemaan huolissaan heistä. Ei ole läheisillä helppoa. Vai onko tarkoitus, että käyttäydytään siten, että läheiset kyllästyvät, jolloin on helpompi eristäytyä yhä enemmän ja tehdä omia ratkaisuja elämänsä suhteen.

Tätä eristäytymistä Kytömäki kuvaa todella hyvin. Hänellä on psykologista silmää. Väkisin tulee mieleen, paljonko aiheessa on omakohtaista kokemusta. Kivitaskun päähenkilön sairaus on hyvin kuvattu. Tällaista tapahtuu todellisessakin elämässä.

Kytömäki on armoitettu luonnon kuvaaja. Luonto kulkee koko ajan mukana tapahtumissa. Luonto kuiskii, huutaa, koputtelee, tuoksuu ja niin edelleen. Melkein liikaakin on tätä kuvausta. Mutta niin taitavasti kuvattuna, että kateeksi käy. Mielenkiintoista nähdä, mitä Kytömäki seuraavaksi kirjoittaa. Pysyykö hän uudistumaan vai seuraavatko entiset teemat mukana?

En muuten koskaan ole tullut ajatelleeksi, että meidän keittiön kivitasot tai hautausmaiden hautakivet ovat murskattuja kallioita, ikuisesti hävitettyjä.

Kivitaskussa kuljetaan ajassa pitkä matka, joka on monine ihmiskohtaloineen hyvin mielenkiintoisesti kuvattu. Vaikka teksti poukkoilee ajasta toiseen, pysyin hyvin kärryillä kenestä on kyse, kertojia kun ei ollut kuin muutama. Ehkä se, että poukkoilut olivat kuitenkin aikajärjestyksessä, auttoi seuraamista.

Tosi palatsiin kerätty kiviteos tuntuu vähän epätodelliselta.
Sivun alkuun

Toni Morrison, Jazz, Rakkaus, Armolahja, Koti, Luoja lasta auttakoon

Lainasin nämä viisi Toni Morrisonin  kirjaa kirjastosta samalla kertaa, kun olin niin ihastunut Morrisonin Sinisimpiin silmiin.

Ehkä tämä peräkkäin lukeminen ei antanut oikeutta näille kirjoille. Yksittäin ne olisivat varmaan vaikuttaneet voimakkaammin. Kirjat olivat suhtkoht ohuita. Morrison osaa tiivistää. Harvoin monisatasivuisessa kirjassa on painavaa tekstiä koko ajan, vaan useimmiten kuvaus on pitkästyttävän rönsyilevää eikä kaikella kirjoitetulla ole kokonaisuuden kannalta merkitystä.

Morrisonin teema on kaikissa kirjoissa mustan kansanosan vaikeudet, rasismi, sorto, ihonväriin liittyvät hankaluudet. Ja köyhyys, kouluttamattomuuden aiheuttama tapojen ja käyttäytymisen kovuus ja toisten ihmisten hyväksikäyttö. Morrison kertoo pitkiä kaaria tehden henkilöidensä elämän, takautuvasti vanhempien olosuhteista lapsuuden kovien kokemusten muokkaamaan aikuisuuteen, missä asiat menevät vääjäämättömästi pieleen.

Oikeastaan viimeisin kirja oli kaikkein optimistisin.  Luoja lasta auttakoon kertoi nykyajasta ja siinä selviydyttiin ja loppu oli onnellinen.

Tällä tavalla lukiessa näkee kirjailijan teemat. Monet kirjoittavat oikeastaan samasta asiasta kaikissa kirjoissaan. Morrisonilla on monessa kirjassa jopa samanniminen taloudenhoitaja, Luna tai L. Hänen esikuvansa on ilmeisesti ollut vaikuttava henkilö, kuten kirjoissakin pitää koossa koko taloutta.

Kyllä Morrisonia kannattaa lukea. Ei hän turhaan saanut kirjallisuuden Nobel-palkintoa.                                  Sivun alkuun

 Márguez Gabriel García, Rakkautta koleran aikaan[

Löysin kirjahyllystäni tämän Gabriel García Márguezin Rakkautta koleran aikaan, kun en viitsinyt lähteä kirjastoon. Olen hankkinut kirjan syksyllä 1988, joten onpa aikaa vierähtänyt. Enkä ole kirjaa lukenut, sitä ihmettelin kovasti.

Aikaisemmin olin lukenut Márguezin Sadan vuoden yksinäisyyden useaan kertaan. Sain kirjan lahjaksi, kun valmistuin Luonnontieteiden kandidaatiksi ja pidin oikein juhlat. Silloin 1975 kirja teki ainutlaatuisen vaikutuksen.

Mutta tätä Rakkautta koleran aikaan en siis ollut lukenut – ne ruuhkavuodet, jolloin  luin vain lastenkirjoja. Kirja on mahdottoman hyvä. Kieli on vivahteikaista ja runsasta. Kerrontatyyli kevyt, humoristinen. Kerta kaikkiaan suuremmoinen lukunautinto. Maagista realismia, sanoo esite.

Márguez muuten sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1982.

Taidan lukea uudelleen Sadan vuoden yksinäisyydenkin, taas.

Sivun alkuun

 Morrison Toni, Sinisimmät silmät 

Siirryin Westlaken ja Danielin sanoisinko epäonnistuneiden lukukokemusten jälkeen silmäämään omaa kirjahyllyä ja sieltä löytyi Toni Morrisonin Sinisimmät silmät ja johan sain kunnollista luettavaa. Kirja on nimittäin varmaan parhaita joita olen lukenut.

Olen saanut Sinisimmät silmät vuonna 1994 joululahjaksi ja jostain aivan käsittämättömästä syystä en ole sitä silloin enkä myöhemminkään lukenut. Onneksi nyt luin. No, silloin oli meneillään ne ruuhkavuodet… Iltaisin nukahdin jo lasten iltasatua lukiessa ja oma lukeminen jäi.

Yllätyksekseni Morrison on saanut  Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993, tosin 23 vuotta Sinisimpien silmien julkaisun jälkeen. Suomennos julkaistiin Tammen keltaisessa kirjastossa 1994. Tämäkin on minulta jäänyt huomaamatta enkä ole muitakaan Morrisonin kirjoja lukenut. Nyt luen aivan varmasti.

Tarina on huikea ja aivan uskottava kaikessa julmassa karuudessaan. Kieli on erinomaisen hienoa ja kuvailevaa. Makustelin virkkeitä moneen kertaan. Vaikka 1930-luvun köyhälistön elämä oli raakaa ja tunteetonta, Morrison valottaa päähenkilöiden taustoja ja kasvamista tapahtumiin niin hyvin, että tavallaan alkaa ymmärtää heidän tekojaan ja käytöstään. Kirjan rakenne on epätavanomainen, mutta siinä pysyi kuitenkin mukana (vertaa Viikilän Taivaalliseen vastaanottoon), mikä kertoo taitavasta kirjoittajasta. Yllättävää, että kirja on Morrisonin esikoisteos. Kirjan lopussa on kirjailijan Jälkisanat, joissa hän kertoo kirjoitusprosessista ja Sinisimpien silmien saamasta vastaanottosta silloin 1970-luvulla, kun kirja ilmestyi. Kesti 23 vuotta ennenkuin kirja ymmärrettiin.

Suosittelen todella lämpimästi.                   Sivun alkuun

Daniel Antoine B., Inkat – Puuman varjo

Antoine B. Danielin Inkat – Puuman varjo tarttui käteeni samasta pinosta kuin Westlaken Tappoaikaa. Westlaken kirjan kahlasin loppuun, mutta Inkat jäi kahden lukuyrityksen jälkeen kesken. Kirja on paksu, yli 500 sivua, iso fontti ja teksti ”runoa” eli isot marginaalit.

Teksti on varsin yksinkertaista. Eikä  tarina tai sen alku vakuuttanut mitenkään. Päähenkilö on kuten Westlaken kirjassa niin maan hyveellinen, kaunis, traaginen hahmo, josta ei särmää löydy. Eikä inkojen maailman kuvaus tässä kirjassa minua kiehtonut, vaikka inkoista olenkin kiinnostunut. Niin, ja väkivaltaa on tiedossa enemmän kuin sielu sietää.              Sivun alkuun

Westlake Donald D., Tappoaikaa

Tämän Doald D. Westlaken kirjan Tappoaikaa olen siepannut jostain ilmaiskirjojen kasasta. Nyt ei Viikilän kirjan jälkeen ollut muuta luettavaa enkä viitsinyt lähteä kirjastoon, niin tartuin Tappoaikaan.

Nimestä voi päätellä, että kyseessä oli dekkari. Muistin, että töissä ollessa luin ainoastaan dekkareita. Kun pääsin työelämästä, siirryin kaunokirjallisuuteen eivätkä dekkarit enää miellytä.

Kirja on tyypillinen dekkari. Päähenkilö on yksityisetsivä, joka on niin maan mahtava tyyppi, omasta mielestään. Kaikessaoikeassa ja yhteiskunnan kantava tukipylväs, oikea oikeuden ritari.

Kirjassa ammutaan varmaan 50 ihmistä ja en kai spoilaa lukukokemusta, kun kerron että myös päähenkilö. Yritän päästä tästä kirjasta eroon.              Sivun alkuun

Viikilä Jukka.Taivaallinen vastaanotto

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto voitti vuoden 2021 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon. En olisi tälle kirjalle palkintoa antanut, koska en ymmärtänyt sitä. Palkinnon määrääjä näki kirjassa hienouksia, joita minä en hahmottanut.

Tämä on siis minun lukukokemukseni eikä arvio siitä, onko kirja hyvä vai huono. Minulle se ei sopinut. Minä koin kirjan sekavaksi. Henkilöitä oli varmaan sata, enkä alkanut lukemisen edetessäkään hahmottaa, mitä merkitystä eri kertojien näkemyksillä oli. Olisi kai pitänyt pitää kirjaa siitä, mitä he kommentoivat, he kun kommentoivat päähenkilön kirjoittamaa kirjaa.

Mielenkiintoisimpia olivat pätkät siitä, mitä sairaalassa oikein tapahtui. Ne olivat varmaan suoraan Viikilän omasta kokemuksesta sydänleikkaukseen liittyen.

Sain kirjan joululahjaksi. Olisi pitänyt vihjaista pukille, että ennakkotietoihin perustuen olin kiinnostunut Pirkko Saision Passio-Finlandiaehdokkaasta enemmän. En erikoisemmin pitänyt Viikilän aikaisemmasta Finlandiapalkinnon saaneesta  kirjasta Akvarelleja Engelin kaupungista.                         Sivun alkuun

 Pokka Hannele, Kemijoki, minun jokeni

Olipa mukava lukea Hannele Pokan kirjaa Kemijoki, minun jokeni.
Pokka oli haastatellut kymmeniä Kemijokivarren ihmisiä ja kirjoittanut haastettelujen pohjalta sujuvasanaisen kirjan. Tämä oli todellinen kulttuuriteko, jossa  tallennettiin faktatietoa Kemijoen ympäristössä työskennelleiden ja eläneiden henkilöiden elämää. Mukaan tuli metsätöissä, savotoilla, uitossa työskennelleitä ja Kemijoessa lohta ja muita kaloja kalastaneita henkilöitä. Nimet mainitaan ja kertomukset ovat siis ihan totta.

Sitä vaan ihmettelin, miksi Pokka oli ominut Kemijoen itselleen, vaikka sen rannalla onkin asunut. Parempi olisi ollut nimetä kirja meidän joeksemme.

Odotin koko ajan, että Pokka kertoisi, mikä sai hänet muuttamaan kantansa tekojärvien rakentamiseen. Hän oli ensin Vuotoksen altaan vastustaja, mutta sitten kannattikin hanketta. Syytä ei tässä kirjassa kerrottu.                                                      Sivun alkuun

 Kytömäki Anni, Margarita

Anni Kytömäen Margarita sai Finlandia-palkinnon vuonna 2020. Ja aiheesta. Voi että tykkäsin tästä, enemmän kuin mistään pitkään aikaan lukemastani.

Kytömäki on armoitettu luonnon kuvaaja. Luonto on koko ajan mukana tapahtumissa, vaikka kävelyssä Helsingin kaduilla. Kuvaus oli niin taitavaa, että makustelin kuvauksia moneen kertaan. Kateeksi käy.

Tykkäsin myös siitä, että kirjassa on selvä juoni, joka kulkee eteenpäin. Loppuun asti sai jännittää, minkä ratkaisun kirjailija on loppuun kirjoitanut. En kerro mikä se oli.

Olen aikaisemmin lukenut Kytömäen ensimmäisen kirjan Kultarinta, joka ilmestyi 2014, samana vuonna kuin kirjoittamani Vuotos, vastasatanut uusi lumi. Kultarinnan lukemisesta on aikaa, mutta jotenkin nyt tuntuu, että Kytömäki näissä kahdessa kuvaa jotenkin samoja asioita. Aikakausi on sama ja kummassakin kirjassa pohditaan metsien hyödyntämistä ja sen aiheuttamia ristiriitoja metsäammattilaisten mielissä. Täytyy lukea myös keskimmäinen kirja Kivitasku.

Suosittelen tätä Margaritaa todella lämpimästi.   Sivun alkuun

Tennilä Esko-Juhani, Jäämeri kutsuu

Esko-Juhani Tennilän Jäämeri kutsuu on ilmestynyt 2014, ja se oli Turun kaupunginkirjaston poistokirjoissa, josta ystävättäreni sen oli ostanut ja antoi minulle. Siinä onkin kuvattuna kirjan ongelma. Asiat ovat vanhentuneet.

Tennilä on tehnyt lukuisia vierailuja Murmanskiin ja Kuolan niemimaalle ja kirjassa yrittää valottaa alueen luonnonvarojen hyötykäyttöä, mm. ison merenpohjan öljyvarannon hyödyntämistä. Onneksi siitä ei tullut mitään, on mielipiteeni.

Luin kuitenkin kirjan mielenkiinnolla, koska siinä oli taustatietoa mm. saamelaisista, koltista ja yleensä elämänmuodosta näillä raukoilla rajoilla.                            Sivun alkuun

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa oli mielestäni paras Kinnusen kirjoista. Hän aloitti kirjailijan uransa samaan aikaan kuin  minä, 2014 ja olen kai sitten vähän kateellinen, mutta en ole erikoisen paljon Kinnusen kirjoista pitänyt. Eivät ne mielestäni  niin kauhean hyviä ole.

No, tämän luin mielenkiinnolla. Tarina sijoittuu Lappiin, sodan jälkeisiin aikoihin. Tarinassa on jotain epäjohdonmukaisuuksia mielestäni, mutta ehkäpä ihmiset käyttäytyivät tällä tavalla sodassa ja sodan jälkeen.                              Sivun alkuun

Törmänen Tarmo, Aika kultaa

Tarmo Törmäsen Aika kultaa -kirja on syntynyt Kemijärvellä kirjoituspiirissä. Tarmo oli työkaverini kaupungin hallinnossa. Kirjassa Tarmo muistelee lapsuuttaan Inarin Törmäsessä. Tuokiokuvia oli mukava lukea ja tekstistä välittyi, että kirjoittaminen oli Tarmolle merkityksellistä. Kaikkien ihmisten pitäisi kirjoittaa tällainen kirja omista kokemuksistaan. Tarmolle menestystä seuraavissa projekteissa. Kursseille kannattaa mennä, niistä saa aina jotain eväitä omaan kirjoittamiseen ja sitä innostusta. Samalla tekstin tuottaminen muuttuu sujuvammaksi. Sivun alkuun

Dieudonne Adeline, Oikeaa elämää

Tätä Dieudonnen Oikeaa elämää en muistanut enää, piti googlesta  katsoa mitä kirjassa oikein kerrottiin. Ja ei ihme, lapsiin kohdistuva väkivalta ja kaltoinkohtelu on niin vastenmielistä, että se ehkä onkin parasta unohtaa. Kirja sinänsä oli aivan hyvin kirjoitettu. Sivun alkuun

Kettunen Matti, Lohisuvannon soutajat

Tämän Kettusen kirjan Lohisuvannon soutajat jätin ilman omantunnontuskia kesken. Minua kun nyt ei yhtään kiinnosta kalastus eikä se, millaisilla välineillä mitäkin kalaa saa. Sivun alkuun

Mercier Pascal, Sanojen paino

Mercierin Sanojen paino oli tosi mielenkiintoinen kirja ja kertoo nimensä mukaisesti sanoista. Miten jokin asia ilmaistaan eri kielillä, mitä painoeroaja sanoissa on ja miten kirjallisuuden kääntäjä joutuu pohtimaan merkityksiä perustellisesti.

On kirjassa muutakin, aivan selvä juoni, mutta sanat rytmittävät kerrontaa. Nautin tämän lukemisesta kovasti. Suosittelen lämpimästi.     Sivun alkuun

Pires S. N. Rummunvartija

Piresin Rummunvartijan lainasin kirjastosta mielenkiinnolla, kun saamelaisten mystiikka kiinnostaa. Mutta tämä kirja ei kiinnostanut. En vaan saa fantasiasta mitään koppia. Kun joka virke on pakattu täyteen sitä mystiikka, en vaan jaksa lukea.   Sivun alkuun

Liksom Rosa, Hytti nro 6

Liksomin Hytti nro 6 luin uudelleen, kun uutisoitiin kirjasta tehdystä elokuvasta ja sen menestyksestä Cannesin filmifestifaaleilla.

Kirja on mainio, edelleen. En muistanut kaikkia juonenkäänteitä. Tapahtumat ovat uskottavia. Ei ole ihme, että Liksom sai FInlandia-palkinnon kirjasta.

Ilmaisu on lyhyttä, mahdottoman kuvailevaa eikä paisuta kirjaa tiiliskiveksi. Tykkään yhä enemmän lyhyistä kirjoista, joissa on tapahtumat tiivistetty, ettei tarvitse lukea samasta tapahtumaketjusta tuhatta sivua. Mielenkiintoista on sitten nähdä elokuvaversio.                                                            Sivun alkuun

Rönkä Matti,  Tuliaiset Moskovasta

Matti Röngän Tuliaiset Moskovasta oli tavallaan välipala, kun ei ollut muuta luettavaa. Kevyt dekkari. En näitä samaan sarjaan kuuluvia juttuja ole viitsinyt telkkaristakaan katsoa, Tappajan näköinen mies esimerkiksi. Mua ei tappamiset kiinnosta vaan ovat vastenmielisiä. Eikä tuo itärikollisuus muutenkaan kiinnosta, ainoastaan ahdistaa. Mutta osaa Rönkä kirjoittaa sujuvasti.

Lindgren Minna, Aina on Toivoa

Sain tämän Lindgrenin uusimman (?) Aina on Toivoa lahjaksi. Olen aikaisemmin lukenut hänen vanhustenhoidosta kirjoittamiaan kirjoja, jotka ovat, ainakin ensimmäiset, riemastuttavaa luettavaa.

Nyt Lindgren on siirtynyt koulumaailmaan ja kuvaa tulevaisuuden koulua. Kieli on edelleen riemastuttavaa ja tapahtumien käänteet antavat sitä toivoa, vaikka kuvattu maailma on kauhea.

Kannattaa lukea, jos koulumaailma kiinnostaa.   Sivun alkuun

Siira Karoliina ja Haldorsen Elsa Ingilae, Pykeijän Elsa

Tästä kirjasta kerroin jo Norja-päivityksissäni elokuussa. Kirja kertoo Elsa Haldorsenin elämästä, miten hän on touhunnut Pykeijässä ja vaikuttanut kylän elämään monella vuosikymmenellä.

Jokaisesta ihmisestä pitäisi kirjoittaa tällainen  kirja, ”jokainen ihminen on laulun arvoinen”, lauloi Veikko Lavi aikoinaan. Näin on.

Kirja antaa hyvän kuvan pohjoisen kylän elämästä, sen ihmisistä ja vaikeuksista, joita kohdataan kylään elävänä pitämisessä.

Kannattaa lukea, jos on kiinnostunut Pohjois-Norjasta ja/tai aikoo matkustaa sinne. Minä ainakin menen sinne takaisin ja toivottavasti Elsa elää vielä pitkään, koska hän on Pykeijän sielu.    Sivun alkuun

 Erling Kagge.  Kaikki  mitä olen oppinut naparetkilläni

Erling Kaggen Kaikki  mitä olen oppinut naparetkilläni on norjalaisen Kaggen esseemäistä pohditaa hänen tekemistään reissuista. Paljon on viittauksia muiden mietiskelijöiden aforismeihin.

Vähän jäi ”leipämäinen” olo. Kagge on kustantaja. Hän on kirjoittanut useita kirjoja näistä reissuistaan. Myyviä tuotteita tarvitaan.

Sitä vaan jäin miettimään, mitä hienoa on kävellä yksinään monta kuukautta samat vaatteet päällä etelänavalle ja repiä lukemistaan kirjoista sivuja vessakäyntien höysteeksi. Jättikö hän paperit sinne lumeen? Ei luonto häntä sinne ainakaan halunnut.

Rasittavaa, hankalaa, kallista, terveydellä leikkimistä, raastavaa pelkoa läheisille. Osa menettää näillä reissuilla terveytensä tai jopa henkensä.

Joutavanpäiväistä etuoikeutettujen ihmisten leikkiä.   Sivun alkuun

 Ville-Juhani Sutinen. Likaista lunta

Ville-Juhani Sutisen  Likaista lunta oli oivaa lukemista arktiksen nälkääni. Sinne kun ei ole päässyt käymään kahteen vuoteen tämän koronapandemian takia.

Sutinen asuu Jyväskylässä ja on vieraillut Varangin alueella, Huippuvuorilla, Grönlannissa ja Venäjän arktisilla alueilla.

Ensimmäiseksi luin, mitä hän kirjoitti Ecceroystä. Hämmästykseni oli suuri, kun hän kertoi asioista, joita en ollut siellä ollenkaan huomannut, vaikka olen käynyt useamman kerran. Näin kyllä törmän seinämässä saksalaisten tekemiä kaivantoja, mutten tiennyt, että siellä on kaivettu huoneitakin.

Myös Vesisaaresta ja Vardostä oli asiaa, jota en ollut tiennyt. Tai sitten talojen seiniin maalatut taideteokset on tehty sen jälkeen, kun olin siellä viimeksi. Kun seuraavan kerran menen Varangille, tutustun kveenien historiaan ja menen Vesisaaren museoihin. En käsitä, miksen ole niissä aikaisemmin vieraillut.

Huippuvuorista olin lukenut ennenkin ja katsonut tvstä dokumenttia Huippuvuoren asukkaista. Oli mukava saada asioihin lisää syvyyttä.

Jos jotain kaipasin, niin karttaa, josta olisi nähnyt missä Sutinen vieraili. Kirjan alussa ja lopussa on historiallinen kartta, mikä on tietenkin hyvin summittainen eikä siitä saanut paikoista selvää.

Myös saamelaisten asioita sivuttiin. Sutinen kuvasi pitkään Kuolan niemimaan olosuhteita ja kertoi mm. Suonikylän nykyisyydestä asioita, joita en entuudestaan tiennyt.

Myös muut vierailut olivat mielenkiintoisia, mutta kuten sanottua, kartta olisi ollut paikallaan. Samoin jäin odottamaan Pohjois-Kanadan arktisten alueiden kuvausta, se kun jäi puuttumaan.

Mielenkiintoinen lukukokemus!                         Sivun alkuun

Sally Rooney. Normaaleja ihmisiä

Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä -kirjaa lukiessa ensin alkuun ihmettelin miksi tämä oli otettu kirjaston kokoelmiin. Kirja on melko uusi, julkaistu Suomessa viime vuonna Otavalla. Kirjoitustyyli oli jotenkin erikoinen, repliikit ja viittaukset henkilöihin olivat jotenkin oudolla (eli erilaisella) tavalla ilmaistuja. Sitäpaitsi päähenkilöt edustivat oikeastaan lastenlasteni ikäkautta ja mietin miksi tällaista luen.

Mutta vähitellen kerronta vei mukanaan. On sanottu, että ainakin 50 sivua pitää lukea ennenkuin luovuttaa. Mieleen pulpahtaa taisteluni Bolañon kanssa.

Nimi Normaaleja ihmisiä myös on jotenkin outo. Mutta tarkemmin ajatellen se kuvaa nuorten  ihmisten kivikkoista ja kivuliasta kasvamista moniulotteisissa sosiaalisessa maailmassa. Itsetunnon muodostuminen, vertailu muihin, mikä on normaalia kaveriporukassa, miten  minuun suhtaudutaan ja millainen itse oikein olen. Ja nimenomaan sitä vaikeutta, joka liittyy parinmuodostukseen: onko tämä se oikea, mitä hän tuntee, mitä itse tunnen, miten sanon, miksi hän  noin sanoo.

Lukija aivan tuskastuu, kun sosiaalisesti kömpelöt päähenkilöt toistuvasti ajautuvat eroon toisistaan, vaikka lukijalle on selvinnyt, että he ovat kuin luodut toisilleen, koska vain toisen seurassa on mahdottoman hyvä olla. Kunnes taas tapahtuu se väärinymmärtäminen.

Nettisivuilla Rooneytä kuvataan kulttikirjailijaksi. Pitää lukea se esikoiskirja Keskusteluja ystävien kesken myös, jotta tuohon voi yhtyä. Ei tämä Normaaleja ihmisiä nyt niin kauhean erikoinen ole.                          Sivun alkuun

Takhar Helen Monks, Kaikki mitä halusit

Helen Monks Takharin Kaikki mitä halusit oli mielenkiintoinen. Oikein odotin, että pääsen lukemaan miten juoni oikein jatkuu. Harvemmin näin käy.

Kirja oli sekoitus dekkaria ja romaania. Loppupuolella käännyttiin dekkarin suuntaan, ehkä harmillisesti. Minua kiinnostavat psykologisesti kehittellyt tarinat, jotka kuvaavat ihmisen monimutkaisia reaktioita tapahtumiin.

Juoni oli kiinnostava, erilainen. Joitakin epäjohdonmukaisuuksia tarinassa oli, esimerkiksi miksi päähenkilö lähti yhteisestä kodista ja asui autossa, kun miehen oma asunto oli tyhjänä. Vai oliko se sitten vuokrattuna, mutta kuitenkin tämä oli mielestäni epäuskottavaa.

Mutta kuvattu tapahtumaketju oli mielenkiintoinen, miten ihmiset osaavatkaan toisiaan manipuloida, miten herkkäuskoisia ihmiset ovat ja antavat käyttää itseään hyväksi.

Suosittelen.                                                                  Sivun alkuun

Varis Tuula-Liina : Sattunut syntymään

Tuula-Liina Variksen Sattunut syntymään oli mielenkiintoinen siksi, että Tuula-Liina on syntynyt ja viettänyt elämänsä ensimmäiset noin 20 vuotta Loimaalla. Oli aikaisemmin lukenut avioliitosta Pentti Saarikosken kanssa kirjoitetun Kilpikonna ja olkimarsalkka ja Maan päällä paikka yksi on sekä yhden, jonka nimeä en muista. Varis tuntuu kirjoittavan omaelämänkerrallisista asioita.  Onko hän kirjoittanut fiktiota, enpä tiedä.

Siksi ihmettelin kovasti tätä Sattunut syntymään -kirjaa. Alku on samaa lapsuuden kuvausta kuin Maan päällä paikka on -kirjassa. Olin aivan ihmeissäni, miksi nämä pitää uudelleen kirjoittaa. Alun sävy on myös yhtä ahdistava kuin MPPYO-kirjassa. Lapsen kokema tunnekylmä kohtelu, etenkin äidin taholta, oli ikävää luettavaa. Se toi mieleen omia kokemuksia tilanteista, jolloin lapsen käytöstä ei ymmärretty eikä lohtua jaettu. Sodan jälkeinen aika kun oli niin karua ja kolkkoa tunnetasolla. Kirjasta oli arviointi Loimaan Lehdessä ja arvoija ihmetteli, eikö jo voisi tässä elämänvaiheessa antaa anteeksi tai olla muistelematta näitä traumoja.

Mutta ehkä ”ylimääräisenä” kaksosena syntyminen on jäänyt kalvamaan koko elämän ajaksi. Olen kuullut samaa myös muilta kaksosilta. Ennen aikaan toisen lapsen syntyminen saattoukin olla yllätys ja aikakauteen liittyvä vertailukulttuuri painoi ”huonomman” lapsen kokemaan yhä uudelleen vähättelyä.

Kirjan loppua kohti Varis alkoi vetää yhteen asioita. Samoja asioita ei toistettu kuin MPPYO-kirjassa vaan oikeastaan täydennettiin tapahtumia. Lopussa oli hieno analyysi koko elämästä ja myös vastaus minua askarruttaneeseen kysymykseen miksi kirja on kirjoitettu.                                                                    Sivun alkuun

Holmberg Niillas:  Halla Helle

Tämä Niillas Holmbergin Halla Helle on ollut lukulistallani sen  julkaisemisesta lähtien. Kirjastossa oli varausjono, joten ostin kirjan itselleni.

Olen hyvin kiinnostunut saamelaisesta kulttuurista ja lukenut paljon aiheeseen liittyviä kirjoja, tehnyt muistiinpanoja ja opiskellut itsekseni saamelaisuutta. Olen kirjoittanut fiktiivistä tekstiä Kolmas tanssi -nimiseen romaaniin, joka tapahtuu Lapissa. Romaani on nyt tauolla, koska minua arveluttaa, saako ei-saamelainen kirjoittaa Saamenmaahan sijoittuvasta tapahtumaketjusta. En täysin sulje pois tarinan saattamista loppuun. Pitäisi vaan saada ”lupa” jostain.

Siksi luin Halla Hellen kovin kiinnostuneena. Holmberg on nykyajan nuori aikuinen, joka asuu Utsjoella. Halla Helle on hänen ensimmäinen romaaninsa, mutta taidetta hän on tehnyt aikaisemmin monipuolisesti.

Luin jostain, että Holmberg kirjoittaa eri tavalla ja eri asioista suomeksi eli ei-saamelaisille ja toisaalta saameksi saamelaisille. Halla Helle tuntuu olevan tarkoitettu meille ei-saamelaisille.

Kirjassa  nimittäin keskustellaan todella paljon ja aiheena ovat erilaiset saamelaisuuteen liittyvät ongelmat tässä nykymaailmassa ja myös menneisyydessä tapahtuneet vääryydet. Paljon kuvataan tapahtumapaikkoja, jotka ovat Utsjoella useasti käyneelle tuttuja.

Tarinan jäntevyys kärsii mielestäni hieman tästä vähän paatoksellisesta keskustelutulvasta. Kirjan  keskivaiheilla siihen vähän jo kyllästyi ja alkoi odottaa juonen kehittymistä.

Mutta ehkä Holmbergin piti nämä asiat kirjoittaa. Ensimmäinen kirjahan on jonkinlainen omaelämänkerta. Monelle, jotka eivät saamelaisten tilannetta kovin hyvin tunne, kirja toimii oivallisena johdatuksena saamelaisuuden ongelmiin ja törmäyksiin ”valtaväestön” kanssa.

Minulle on moni kertonut olevansa kovin kiinnostunut saamelaisuudesta. He haluavat tietää asioista ja oppia tuntemaan tätä alkuperäiskulttuuria. Siihen ei liity mitään hyväksikäyttöä tai arvostelua. Pidän sitä halua myönteisenä asiana.

Kirjan loppu on myönteinen, onneksi. Aloin pelätä Halla Hellen puolesta. Mutta toivottavasti tämä tieto ei spoilaa lukukokemusta.

Mielenkiinnolla odotan Holmbergilta seuraavia tekstejä. Hän on kuullemma saanut valmiiksi käsikirjoituksen maailman ensimmäiseen koltankieliseen elokuvaan. Maltan tuskin odottaa tulosta!                                                                                  Sivun alkuun

Roberto Bolaño: 2666

Tämä Roberto Bolañon 2666 jäi minulta siis kesken. Sinnillä yritin sitä lukea noin puoleenväliin asti. Samaan oli päässyt edellinen lukija, kirjan välissä oleva nauhakirjanmerkki kun oli samassa kohdassa. Silvia Hosseini kun ei ymmärrä ihmisiä, jotka jättävät Bolañon kirjan kesken. Lisäksi yritin antaa kirjalle mahdollisuuden. Joskushan asian merkitys paljastuu vasta, kun koko juttu on käyty läpi.

Kirja on jotenkin luettavampi kuin Bolañolta aikaisemmin lukemani kirjat. Teksti oli tarinallisempaa ja sitä oli helpompi lukea. Myös kymmenen sivua pitkiä kappaleita oli vähemmän kuin muissa kirjoissa. Kyllä niitä siis oli ja taas mietin mikä kirjailijan tarkoitus oikein oli, kun  aloin hyppiä nopeutetusti tajunnanvirtamaista tekstiä eteenpäin.

Kirjassa on melkein tuhat sivua (996). Esittelytekstissä kerrotaan, että kirjaa kirjoittaessaan Bolaño oli vakavasti sairas, odotti maksansiirtoa. Ei sitä sitten ehtynyt saada vaan menehtyi. Hän oli kirjoittanut tämän tekstin julkaistavaksi viitenä romaanina, ajatuksenaan taata perheensä toimeentulo. Kustantaja kuitenkin niputti kaiken yksien kansien väliin.

Täytyy sanoa, että mieluummin luen viisi parisataasivuista  kirjaa kuin yhden tuhatsivuisen. Jo ihan siitäkin syystä, että tiiliskiveä on vaikea käsitellä ja lukea makuulla.

Kirjassa on monta lukua, jotka aluksi näyttivät käsittelevän eri asioita. Ehkä ne lopussa sidotaan yhteen, se jäi minulta nyt kokematta. Nimittäin neljännessä jaksossa alettiin kertoa naisten murhista. Kymmeniä naisia oli murhattu, raiskattu monella tavalla ja pahoinpidelty mitä kuvottavammin. En kerta kaikkiaan jaksanut lukea enää parinkymmenen murhan jälkeen. Ja sain luettavakseni mielenkiintoisemman kirjan, Niillaas Holmbergin Halla Hellen. Siitä ensi kerralla.                                              Sivun alkuun

 Roberto Bolaño: Jääkenttä. Kesyttömät etsivät

Kirjoitan näistä kahdesta kirjasta yhdessä.  Kesyttömät etsivät –kirjalla aloitin, keskeytin ja luin välissä Jääkentän. Sitten vain voimia tarttua uudelleen 610-sivuiseen Kesyttömät etsivät -kirjaan.

En ollut kuullutkaan Bolañosta ennen kuin Silvia Hosseini päivitteli novellissaan ihmisiä, jotka jättävät Bolañon kirjan kesken. Sinnillä luin sitten kirjan puoleenväliin ja siirsin sen sivuun. En kerta kaikiaan jaksanut. Otin alle 200-sivuisen Jääkenttä-kirjan ja sen sisältö oli sen verran jäsentyneempää, että mielenkiinto säilyi ja tartuin uudelleen Kesyttömiin etsiviin.

Kesyttömät etsivät tuntuu tajunnanvirralta. Kappalejakoja ei juurikaan ole. Kymmenen sivua mennään yhtäsoittoa eikä pisteitä viljellä. Repliikkejä ei ole ollenkaan. Todella rasittavaa lukemista, aloin nopeuttaa lukemista silmäilemällä rivejä pikavauhtia.

Alussa on nuoren kaverin juttua minämuodossa. Lopuksi lähdetään autolla liikkeelle eikä asiaan palata. Odottelin tarinalle jatkoa, mutta vasta kirjan lopussa palattiin alun teemaan.

Muu kirja olikin sitten toistuvasti noin parinkymmenen henkilön suulla sitä tajunnanvirtaa. Vuosissa käydään kuusikymmenluvulta vuosisadan loppuun. Siellä täällä vilahtelevat tutut nimet. Ja lopuksi siis palataan sinne alun 60-luvulle. Ja kait vedettiin yhteen koko kirjan hieno ? kehitelmä.

En kerta kaikkiaan pysynyt kärryillä. Olisi pitänyt pitää kirjallisuustutkijamaisesti kirjaa  henkilöistä ja heidän liittymisestään päähenkilöiden tekemisiin, jotta olisi tajunnut kirjailijan varmasti hienot teemat ja juonenkuljettelut.

Luin siis välillä Jääkenttä-kirjan. Se oli kirjoitettu tarinan muotoon. Samalla tavalla tarinaa vietiin eteenpäin eri henkilöiden teksteinä. Tarinassa oli mukana samoja henkilöitä kuin Kesyttömissä etsivissä. Ilmeisesti kirjailijoiden on vaikea päästä eroon henkilöistään tai teemoistaan, kun niitä jauhetaan aina vaan uudelleen.

Mutta niin tapahtui, että totuin kait Bolañon tyyliin ja tartuin uudelleen Kesyttömiin etsiviin. Ja luin sen loppuun. Mutta en vieläkään käsitä, miksi kirja on niin ylistetty ja saanut monia kirjallisuuspalkintoja. Ei sitä varmaan ole tarkoitettu kaltaisilleni iltalukijoille, jotka haluavat rentoutua kirjojen parissa.

Nyt luen Bolañon viimeistä kirjaa 2666. Se on helppolukuisempi, on lyhyitä kappaleita ja repliikkejäkin. Sivuja on kylläkin tuhat.  Ainakin alussa on selvä juoni.                                                 Sivun alkuun

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Sylvia Hosseinin Pölyn ylistys on esseekokoelma. Kirjallisuuden esseet ovat olleet mulle uusi juttu. Luin jokin aika sitten Monica Fagerlundin esseekokoelman Meri ja tämä Hosseinin kirja oli toinen. Ja tästä tykkäsin paljon enemmän. Se oli itse asiassa tosi hyvä.

Hosseini on kirjallisuusihminen, ilmeisesti opiskellut kirjallisuutta pitkälle. Kirja vilisi viittauksia kirjallisuuteen ja lisänä oli Hosseinin omaa pohdintaa eri aiheista. Ja se pohdinta oli tosi mielenkiintoista ja persoonallista. Hän kertoi hyvin paljon henkilökohtaisia asioitaan, esimerkiksi seksuaalielämästään. Loppua kohti kirja sen kun parani. Vein sen  liian aikaisin takaisin kirjastoon, olisin halunnut lukea jotkut jutut, etenkin lopusta, uudelleen. No, voinhan lainata sen uudelleen.

Hosseini on mielenkiintoinen lisä suomalaisen kirjallisuuden kentässä. Hän on myös Ylen radion ykkösellä Kulttuuriykkösessä mukana aina aika ajoin. Nyt kuuntelen hänen osuuttaan herkällä korvalla.                                                                      Sivun alkuun

 Sofi Oksanen: Koirapuisto

Sofi Oksanen: Koirapuisto oli erikoisen mallinen, leveämpi kuin kirjat tavallisesti. Aihepiiri oli tuttua Oksasta eli Itä-Eurooppaan sijoittuva tarina köyhästä, raaasta ja väkivaltaisesta ilmapiiristä. Lukiessa tuli mieleen, että tuleeko Oksanen koskaan kirjoittamaan mistään muusta kuin näistä aika ikävistä asioista. No, Baby Jane sijoittui Helsinkiin, muttei sen aihepiiri ollut mitenkään leppoisa.

Oksanen tuntee aihepiirinsä. Tekstissä oli paikallisia sanoja, joita ei selitetty ja joita lukija sai päätellä. Kompotti  esimerkiksi. Myös mietin, paljonko Oksanen laittaa itsestään näihin  kirjoihin. Ainakin muuttaminen Itä-Euroopasta Suomeen, muuton vaikutukset ja piirteet. Stalinin lehmissä Oksanen taisi  kirjoittaa omista syömishäiriöistään.

Muistin Katja Ketun tuotannon, joka myös kiertää sitä samaa aihepiiriä.  Onko se sitten huono juttu, no, voi olla vaikeaa keksiä kiinnostavaa tekstiä, ettei ala toistaa itseään.

En siis mitenkään erityisesti  häikäistynyt. Ehkä Ferranten vaikutus tuntuu edelleen, kun kaikki muu teksti tuntuu lattealta.
 Sivun alkuun

 Sissi Katz:Maxwell Sternin tutkimukset

Sissi Katzin Maxwell Sternin tutkimukset oli kummallinen lukukokemus. En millään tajunnut mistä oikein oli kysymys. Henkilöitä oli valtavasti. Kerronta hyppelehti koko ajan henkilöstä toiseen ja paikasta toiseen, New Yorkista Pariisiin, Intian (vai oliko Tyynen) valtameren saarelle tai Liettuaan.

Olisi täytynyt pitää kirjaa henkilöistä, jotta olisi päässyt selvyyteen mitä oikein tapahtui ja miten hieno Katzin kirjoitusrakennelma oikein oli. Välillä oli minämuotoista kerrotaa ja samassa kappaleessa saattoi tapahtua noita siirtymiä niin, että pää meni pyörälle. Aloin epäillä omaa aivokapasiteettiani.

Etenkin aikaisemmin lukemani Ferranten kirjan jälkeen tämä ei iskenyt ollenkaan. Tutustu siihen, jospa sinä tajuatkin mistä oikein oli kysymys.                                                            Sivun alkuun

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä  on ilmestynyt muutama kuukausi sitten eli lokakuussa  2020. Kirja oli kirjoitettu samalla tyylillä kuin Napoli-sarja eli päähenkilö muistelee teinivuosiaan, kasvamistaan naiseksi, tutustumista seksiin ja irrottautumista vanhemmistaan. Samalla etsitään sitä oman itsen sisintä ja paikkaa maailmassa.

Tykkään tästä Ferranten kirjoitustyylistä. Hän kirjoittaa rönsyilevästi, valtavan pitkiä kappaleita ja vuodatuksia. Mutta ne jaksaa lukea kiinnostuneena, pysyy mukana tunnelmassa eikä ajatus lähde harhailemaan minnekään. Henkilöt tulevat tutuiksi heti alusta alkaen eikä tarvitse selata taaksepäin että mitä ihmettä tämä nyt aikaisemmin tekikään. Eli kerta kaikkiaan hyvä kirjailija.

Ainoa huono puoli on, että luettuaan Ferrantea seuraava käteen sattunut kirja ei tunnu miltään.

Toivottavasti Ferrante kirjoittaa lisää!               Sivun alkuun

 Monika Fagerholm, Martin Johnson: Meri

Monika Fagerholmin ja Martin Johnsin yhteinen esseekokoelma  Meri on alaotsikoitu Lyyrisiksi esseiksi. Lainasin tämän kirjan aivan tarkoituksella kirjastosta, koska halusin opiskella esseen kirjoittamista ja etenkin lyyrinen essee houkuttaa.

Mutta onpa uusi ja hankala kirjallisuuden muoto. Tuttua ovat olleet tavalliset esseet, joita olen opiskellessa kirjoitellut ja koulussa laittanut oppilaat kirjoittamaan. Eli olen käsittänyt, että essee on nimenomaan jotain tietopuolista tekstiä. Lyyrinen essee oli minulle uutta ja sitä siis on tämä Meri-kirja.

Mutta enpä tiedä opinko mitään. Teksti koostui lyhyistä katkelmista, jotka jollain lailla liittyivät mereen. Paljon oli kirjallisuusviitteitä ja viitteitä muiden ajatuksiin. Niitä sitten pohdittiin.

Eipä mieleeni jäänyt yhtään mitään. En ainakaan oppinut kirjoittamaan lyyrisiä esseitä.                          Sivun alkuun

 Into Markku: U

Tämän Markku Inton kirjan U lainasin kirjastosta, koska Turun Sanomissa oli suositus, jossa suositeltiin kolmea kirjaa. Kirja oli kirjaston varastosta, mistä se nopeasti tuotiin minulle.

Olipa lukukokemus! Lukeminen sattui samaan aikaan, kun siirsin lapsuuden ja nuoruuden kuvia serkkusivuillemme ja siirryin vuosikymmenien takaisiin tunnelmiin niin intensiivisesti, etten yöllä saanut unta.

Tunsin Untsun. Mieleen alkoi pulpahdella monia kohtaamisiamme, Untsun katse, nauru, riemuisa puhe ja etenkin Ajetaan tandemilla -levy – tämä on sisäpiirijuttu.

En tiedä miksen ole aikaisemmin lukenut Untsun kirjoja. Etenkin viimeinen runokirja Haikuvia – Ukkokodin pieniä runoja on kuulemma mahdottoman hyvä, pitää se etsiä seuraavaksi.

U on kirjoitettu 1980-luvun alussa. Silloin Untsu oli jo kesyyntynyt Kaupunginkirjaston musiikkiosastolle töihin. ”Eihän koko elämäänsä voi olla underground-mies”.

Etsin kirjasta yhtymäkohtia menneisyyteen, mutta en niitä aivan suoranaisesti löytänyt. Kirja pohjaa varmasti tapahtuneeseen, Talvisota 1939-40 -liikkeeseen ja bändiin,  Aamuruskoonkin viitataan ja taitaa Hämeenportti olla se kapakka, johon mentiin. Nimet on niin muutettu, etten niitä osannut yhdistää henkilöihin. Badding ja M.A. Numminen ovat mukana omilla nimillään. No, Jarkko Laine ainakin oli mukana bändissä ja taisi Harro Koskinenkin touhuta mukana.

Teksti on kerta kaikkiaan riemastuttavaa, osin tajunnanvirtaa, osin runoa, mitä mielikuvituksellisempia mielleyhtymiä. Välillä ”tavallista” tekstiä. Riemastuttava on Talvisota 1939-40 -bändin keikkakuvaus Pohjoiseen.

Kerta kaikkiaan virkistävä lukukokemus!       Sivun alkuun

 Tenetti Tuovi: Maria Garvolia – rikas elämä 

Sain tämän Maria Garvolia -kirjan ystävättäreltäni, joka oli saanut sen naapuriltaan, joka oli alkanut kirjahyllyn siivouksen. Kirja on vuodelta 1946 ja etusivulla lukee, että se on ”uskonnon ja ruotsin kielen opettajan kirjoittama”. Sivut ovat paksua ruskeaa paperia, kustantaja Suomen Kirja. Täysin tuntematon.

Sukellan googleen. Wikipedia kertoo: ”Ida Maria Hollmérus-Deneddi, kirjailijanimi Tuovi Tenetti oli suomalainen kirjailija. Tenetin historiallinen romaani Maria Garvolia – rikas elämä perustui Siikajoella syntyneen Maria Garvoliuksen elämänvaiheisiin. Tenetti oli Garvoliuksen pojanpojan, Kajaanin kappalaisen Gustaf Fredrik Högmanin tyttärentytär.”

Alkusivuilla pohdin, jaksanko kirjan lukea loppuun. Mutta luen. Tapahtuma-aika on 1700-1800-lukujen vaihde. Tapahtumat ovat Pohjois-Pohjanmaalta, Tukholmasta ja Utsjoelta, lopussa Iistä ja Kuusamosta. Kaikkea värittää uskonnollinen sanoma, jonka suunnilleen kautta jokainen tapahtuma selitetään ”Jumalan johdatukseksi”.  Ilman uskonnollista otetta kirja olisi ollut mielenkiintoisempi.

Kirja perustuu siis oikeasti eläneen naisen elämään, joka on ollut mielenkiintonen. Pohjoisen karu elämä kuvataan hyvin.

Mutta taas on yksi romaanipäähenkilö, joka on mahdottoman kaunis, hyveellinen ja aina oikeassa. Minä kaipaan särmää, joka jokaisessa ihmisessä varmasti on. Jos se särmä ei  näy, on henkilö alistettu ja sen kuvaaminen olisi mielenkiintoista. Mutta luin loppuun.                                                 Sivun alkuun

 Liza Marklund: Punainen susi

Joulunaikaan Pyhällä omat lukemiset loppuivat ja sieppasin hyllystä Liza Marklundin dekkarin  Punainen susi.

Olen ehkä lukenut Marklundia aikaisemminkin, tuli jotenkin tuttu olo, kun tapahtumat siirtyivät Pohjois-Ruotsiin.

Ihan kelvollista luettavaa. Juoni oli dekkarimainen ja luin jostain, että kyseessä on sarja, joka kertoo Annika-toimittajan rikostutkimuksista. Tämäntyyppisistä tulee mieleen, että kirjojen syntyminen on liukuhihnahommaa ja täten arvo vähän haalenee.

Erikoista oli, että Marklund kuvaa päähenkilönsä ruumiintoimintoja ja mielentiloja tarkkaan joka kohtauksessa. Ehkä vähän vähempi olisi riittänyt. Luontokuvaus on hienoa, mm. pakkasen kuvaus. Nämä piirteet nostavat kirjan dekkarien massasta. Marklundia voisi  lukea enemmänkin, etenkin jos tapahtumapaikka on Pohjois-Ruotsi.
   Sivun alkuun

 Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on kolmen vuoden takaa. Se sopi luettavaksi Ferranten Napoli-sarjan jälkeen, koska kerrotaan elämäntarinaa koulupojasta melkein kuusikymppiseksi. Kirjassa säilyvät lapsena luodut ihmissuhteet koko elämän. Se on mielestäni aika harvinaista. Itselläni ei ole niin pitkiä jatkuvasti aktiivisia ihmissuhteita. Toki kouluaikaisten kavereiden kanssa olen tekemisissä, mutta suhteet eivät ole niin tiiviitä ja jatkuvasti vaikuttavia kuin tässä kirjassa.

Ollaan suomenruotsalaisten maailmassa, mitenkä muuten kun on Westöstä kyse. Aloin taas miettiä, paljonko kirjassa on omaelämänkertaisia aineksia. Ainakin päähenkilö yrittää kirjoittaa romaaneja onnistuen ja epäonnistuen siinä mielessä, että ensimmäistä suosiota ei olekaan niin helppo saavuttaa uudelleen. Loppupuolella päähenkilö kirjoittaa kirjan, jossa on sama juoni kuin Tritonuksessa.

Westö kuvaa henkilöitään lämmöllä ja ymmärtäen. Peritty luonteenlaatu on määräävänä koko elämän vaikuttaen reaktioihin ja siten tapahtumiin. Ihmissuhteiden vaikeus kuvataan todenmukaisesti.

Täytyy lukea ne Westön kirjat, jotka ovat jääneet lukematta.
Sivun alkuun

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina, Kypsyys – vanhuus, Napoli-sarjan neljäs osa

Luin tämän Elena Ferranten Kadonneen lapsen tarina, Kypsyys – vanhuus, Napoli-sarjan neljännen osan yhtä soittoa edellisten osien perään. Yhtä kiihkeästi ja lumoutuneena.

Jokin verran tylsistytti Italian yhteiskunnan kuvaaminen, mutta kai se on siellä tärkeää ajatteleville ihmisille. Kuva ei ole mitenkään mieltä kohentava. Kiihkeää politiikkaa, jyrkkää vastakohtaisuutta, korruptiota, gomorraa  (mafiaa ei mainita), väkivaltaa, paljon väkivaltaa. Kirjasarjassa kuvatuista henkilöistä melkein kymmenen kuolee väkivallan uhrina. Napoli mainitaan kaikkein rujoimpana kaupunkina.

Elena ja Lila siis vanhenevat ja ovat neljännessä osassa kuusikymppisiä. Vanheneminen kuvataan realistisesti fyysisiä piirteitä myöten. Ympyrät sulkeutuvat, kulku laimenee. Kirjasarja kuvaa hienosti kahden naisen ja heidän lähipiirinsä elämää monen kymmenen vuoden aikana. Alussa yksityiskohtaisemmin ja lopussa hypätään vuosien yli, kuten käy oikeassa elämässäkin. Alkuvuodet ovat merkityksellisiä, kun niin paljon kaikkea tapahtuu ja kaikki vaikuttaa mieleen lähtemättömästi. Loppuvuosina laimenee, rauhoittuu, hidastuu. Ja se on ihan hyvä.

Kirjasarja kannattaa lukea ilman muuta. Vaarana on kutenkin, kuten eräs tuttuni kertoi, ettei tämän lukukokemuksen jälkeen mikään muu kirja enää tuntunut miltään. Saa nähdä miten minulle käy.       Sivun alkuun

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät Elenan ja Lilan elämästä 20-30-vuotiaina eli varhaisesta aikuisuudesta. He elävät erossa toisistaan, Lila Napolissa ja Elena Pohjois-Italiassa. He saavat lapsia ja jännää jotenkin, että Elena kertoo kahdesta tyttärestään vähän samalla tavalla kuin Ferrante on kirjoittanut muissa kirjoissaan.

Tyttären varjossa päähenkilöllä on myös kaksi tytärtä, jotka hän hylkää muutamaksi vuodeksi, kuten Elenakin tekee. Taitaa olla niin, että kirjailijat toistavat tiettyjä kuvioita kaikissa tai ainakin useissa kirjoissaan. Sitä alkaa miettiä, paljonko kuvio kuvaa kirjaiijan omaa elämää, kun hän käyttää kuviota toistuvasti.

Ferranten kirjoitustyyli on runsas. Hän kertoo tarkkaan päivittäisistä perheenemännän puuhista, ruoanlaitosta, tiskauksesta jne. Tällöin tulee tietynlainen tuttuuden tunne ja päähenkilö muuttuu läheiseksi. Edelleen mieleen pulpahtaa, onko kirjoittaja nainen vai mies. Ehkäpä mieskin voisi kirjoittaa näin tarkkaan kodin ja lasten hoitamisesta.

Luen nyt jo neljättä osaa. Kerron sitten enemmän, kun se on luettu ja ympyrät alkavat sulkeutua ja näkyy mikä on kaikkien neljän kirjan kaari.
Sivun alkuun

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, Napoli-sarjan toinen osa

Aloitin Ferranten Napoli-sarjan lukemisen toisesta osasta, koska kirjastosta en saanut eka osaa. Riitta-kirjastonjohtaja tosin sanoi, että kannattaa lukea järjestyksessä. Ykkösosa Loistava ystäväni tuli keväällä televisiosta sarjana,  joten tapahtumat ovat hyvin mielessä. Aion ykkösen lukea, kun saan sen käsiini.

Mutta nyt siis toinen osa Uuden nimen tarina tuli luetuksi. Olipa hyvä! Kirja on paksu, mutta luin sen muutamassa päivässä. Ferrante kirjoittaa päiväkirjamaisesti eli minämuodossa ja runsaasti sanoja käyttäen. Kappaleet ovat pitkiä, mistä en yleensä tykkää, mutta taitava kirjoittaja osaa kirjoittaa niin, että pysyy kärryillä ja teksti juoksee sujuvasti.

Napoli-sarjan alkupiste on se, kun Elena saa tietää, että Lila on kadonnut 64-vuotiaana. Elena alkaa tällöin muistella heidän yhteistä historiaansa lapsuudesta alkaen. Ensimmäinen osa Loistava ystäväni kertoo tyttöjen lapsuudesta noin 15 vuotiaaksi ja toinen osa Uuden nimen tarina noin 15-24-25 vuoteen.

Ferrante on armoitettu kirjoittaja. Mielenkiintoisia teemoja on tosi paljon. Napolikuvaus tietenkin. 1950-60-lukujen perheiden tilanne köyhissä kortteleissa. Elenan kulkeutuminen köyhälistökortteleista ensin oppikouluun, sitten lukioon ja viimein Pisaan yliopistoon on kuvattu realistisesti. Rahaa ei ole, vaatteet vanhoja rääsyjä, kengät kuluneet ja lintassa. Kampaajalla Elena käy ensi kerran 24-vuotiaana.

Valtava on myös köyhästä etelästä tulevan nuoren kulttuurivajaus verrattuna rikkaiden perheiden lapsiin. Ei ole ollut varaa ostaa sanomalehtiä, luetut kirjatkin sattumanvaraisesti saatuja. Televisiota ei ole, sen ja puhelimen Elena ostaa lapsuudenkotiinsa kun romaanista alkaa tulla rahaa. Elokuvissa on käyty muutaman kerran, teatterissa tai konsertissa ei koskaan.

Äärimmäisen merkityksellinen on tyttöjen kansakoulunopettajan kannustus oppikouluun menon suhteen. Elenan vanhemmat sitoutuvat kouluttamaan Elenan, vaikka kyseessä on suunnaton taloudellinen rasitus, puhumattakaan pelottavasta irrottautumisesta perheen henkisestä tasosta. Ferrante kuvaa hyvin, miten  paljon Elena joutuu tekemään töitä, läksyjä on paljon ja tavoitteet korkealla.

Koulutus siirtää Elenan pois perheestään, ystävistään ja korttelistaan. Mutta hän jää jonkinlaiseen välitilaan. Vielä yliopistotutkinnon saatuaankin Elena tuntee olevansa alempaa  kastia kuin muut opiskelijat, jotka käyttävät säälittä hyväksi Elenan heikkouden hetkiä, kieltä, vaatteita, tapoja jne pilkkaamalla julkisesti. Elena tosin oppii nauramaan itselleen ja näin taittamaan pilkan kärkeä, mutta kuitenkin samalla nujertuu mielessään ja tajuaa, ettei hän koskaan pääse samalle tasolle kuin muut. Alemmuuden tunne ei poistu.

Aivan oma juttunsa on kieli. Napoli on köyhää Etelä-Italiaa ja Pisa vaurasta pohjoista. Pohjoisen ihmiset eivät edes ymmärrä Napolin murretta. Useissa kohdissa Elena valitsee, millaista kieltä käyttää, murretta esimerkiksi joutuessaan kadulla konfliktiin tai yleiskieltä. Tämä kielivalinta toistuu usein. Ferrante ei juurikaa kirjoita repliikkejä, jolloin murre olisi väännetty suomennettaessa jollekin murteelle, vaan mainitsee tekstissä Elenan käyttämän kielivalinnan. Tosi mielenkiintoista.

Kirjan sankaritar on siis Elena, joka on kertojana, mutta hänen rinnallaan kulkee suhde Lilaan. Lila on mielenkiintoinen persoona, kaukana täydellisestä. Äkkipikainen, piittaamaton, itsekäs, tehokas ja äärimmäisen älykäs. Mutta ei saanut mennä oppikouluun. Mieleen syvälle painuva oli tvsarjassa kohtaus, kun Lilan isä heittää Lilan ikkunasta ulos, kun Lila pyytää päästä oppikouluun. Lila lämähtää kadulle Elenan eteen, nostaa katseensa ja sanoo: ”Ei sattunut lainkaan.” – No käsi meni poikki. Samoin mieleen jäi Lilan koulun aloittamisesta kohtaus, kun hän osaakin kirjoittaa, vaikkei kukaan ollut opettanut tai tiennyt. Mustatukkainen pää painuksissa Lila kirjoittaa taululle sanan.

Odotan malttamattomana, miten Lilalle käy tarinan jatkuessa. Ja Elenalle myös. Heidän suhteelleen. Mistä Lila löytyy neljännessä osassa, vai löytyykö.

Ferrante osaa muuten hienosti lomittaa aikajärjestyksessä tapahtuvan kerronnan joukkoon muisteluksia. Hän kertaa hienovaraisesti myös joitain merkityksellisiä tapahtumia edellisestä osasta, jotta pysyy kärryillä. Ferrante on erittäin taitava sanan käyttäjä.

Niin ja kuka Elena Ferrante on. Salanimi, ei esiinny julkisuudessa. Häneltä kääntäjät voivat kustantajan kautta pyytää kommentteja, mutta henkilöllisyys on pysynyt salassa. Tosin arvailuja on. Turun Sanomissa oli 22.11.2020 Napoli-sarjan kääntäjän Helinä Kankaan haastattelu. Hän kertoo, että esiin on  noussut kääntäjä Anitta Raja ja hänen kirjailijamiehensä Domenico Startone. Kangas oli lukenut Startonen vuonna 2000 ilmestyneen romaanin Via Gemino, ja lyijykynällä alleviivannut parikymmentä yhteneväistä kohtaa Napoli-sarjaan. Ehkä Startone on kirjoittanut kirjat tai sitten yhdessä Rajan kanssa. Saattaa myös olla kyseessä  kirjallinen leikki, jossa voi olla mukana vielä muitakin.

No mitä väliä, kuka on kirjoittanut kirjan. Pääasia, että se on kirjoitettu ja että lukijat nauttivat ja saavat elämäänsä uutta sisältöä. Minut Napoli-sarja saa miettimään omaa elämänpolkuani ja siihen vaikuttaneita asioita. On niin kiehtovaa, miten elämä menee eteenpäin, miten ihmiset muuttuvat tai sitten eivät muutu. Luettu teksti vaikuttaa aina myös alitajuisesti siihen, miten itse kirjoitan. Kunpa oppisinkin Ferranten sanankäytöstä jotain.
Sivun alkuun

 Elena Ferrante. Amalian rakkaus

Huomasin, että tämä Ferranten Amalian rakkaus puuttui täältä lukemistani kirjoista. Luin sen samaan syssyyn kuin Hylkäämisen päivät ja Tyttären varjo, mutten ole muistanut tänne kirjottaa.

En tästä Amalian rakkaudesta tykännyt niin paljon kuin noista muista. Kirja on Ferranten esikoisteos.

Amalian rakkaus kuvaa tilannetta, kun äiti on kuollut ja tytär tulee hoitamaan hautajaisjärjestelyjä. Samalla hän alkaa saada selville asioita äitinsä menneisyydestä. Vähän tämäkin tytär sekoaa, kuten näyttää käyvän kaikille Ferranten naisille. Hän ei todellakaan kaunistele ihmisiä vaan esittää heidät paljaana kaikkine vikoineen, epäjohdonmukaisuuksineen ja laiminlyönteineen. Virkistävää.
Sivun alkuun

Jean Rhys. Kvartetti

Jean Rhysin Kvartetti tarttui kiireessä käteeni kirjaston palautettuja-hyllystä. En ole koskaan kuullut Rhysistä.

Kvartetti tuntui aluksi hyvin oudolta. Aikakausi on noin sadan vuoden takaa. Aihemaailmakin oli aivan tuntematon. Mutta vähitellen selvisi, että Rhys kuvaa naista, joka antaa alistaa itseään eikä missään vaiheessa ota elämäänsä omiin käsiinsä. Hän ajautuu mieheltä miehelle eikä kyseenalaista oikeastaan ollenkaan hyväksikäyttöä. No, aluksi hän vastustelee valloitusyrityksiä, mutta sitten yhtäkkiä vakuuttelee rakastavansa miestä, vaikka mies muuttuu valloituksessa onnistuttuaan inhottavaksi.

Missään vaiheessa nainen ei harkitse töihin menoa ja oman elämän ottamista omiin käsiinsä. Ihme, ettei hän tullut raskaaksi, mites sitten lapsen kanssa olisikaan käynyt. Loppu oli oikeastaan odotettavissa.

Mietin kyllä jonkin verran yhtymäkohtia nykyaikaan. Vastaavaa hyväksikäytettynä olemista tapahtuu nykyäänkin. Onko kyse siitä,  ettei ole saanut arvostusta niin paljoa, että arvostaisi itseään.
Sivun alkuun

]Joni Skiftesvik. Valkoinen Toyota vei vaimoni

Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni on omaelämänkerrallinen kertomus. Skiftesvik ja vaimonsa kärsivät kumpikin sydänongelmista ja niin Skiftesvik alkaa kerrata elämäänsä aivan alkuhetkistä eli vanhempien kohtaamisesta alkaen.

Kirja on saanut Runeberg-palkinnon vuonna 2015,  mitä vähän ihmettelen, sillä ei kirja nyt niin kovin kummoinen ole. Ihan  mukavaa luettavaa, kyllä Skiftesvik tekstiä osaa tuottaa.               Sivun alkuun

 Katri Rauanjoki. Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään kertoo usein käytetystä aiheesta eli aikuisuuden kynnyksellä koettavasta jaksosta, kun lapset ovat pieniä ja ollaan työelämän alkuvaiheessa. Ja nimenomaan niistä ristiriidoista, joita tämä elämänvaihe sisältää ja voimien häviämisestä ja valumisesta jonnekin maan rakoon. Kun kaiken pitäisiä olla hyvin: mies, lapset – tyttö  ja poika – asunto ja työpaikka. Eikä voimat sitten riitäkään. Ikävää luettavaa on, kun lapsia laiminlyödään, ei saada kontaktia ja avioliittokin natisee

Mutta tässä kirjassa ongelmista selvitään ja tulevaisuus on parempi.
    Sivun alkuun

 Kjell Westö. Tritonus

Westön uusin kirja Tritonus kertoo voimakkaasti musiikin maailmasta, siis ihmisistä, joille musiikki on erittäin tärkeä elämän osa. Thomas Brander on klarinetisti ja kapellimestari, joka on elämänsä loppupuolelle siirtyvä ristiriitainen mies. Toinen päähenkilö on ”kevyempää” musiikkia harrastuksenaan harjoittava Branderin uusi naapuri Reidar Lindell.

Miehet ovat suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin Westö itse ja varmaankin sitä  kautta pääteema on mielestäni ikääntyminen, voimien ja taitojen hiipuminen ja se, miten vaikeaa noiden asioiden hyväksyminen on. Kumpikin myös kipuilee sen kanssa, että lapset eivät pidä yhteyttä niin paljoa kuin miehet toivoisivat. Vähitellen kerrotaan, miten miehet itse ovat laiminlyöneet lapsiaan lasten ollessa pieniä, ainakin Brander itse. Laiminlyöntejä ja itsekkyyttä on ollut myös muissa ihmissuhteissa.  Työ on mennyt kaiken muun edelle ja vaimoja on vaihdettu lennossa. Siis Brander, Lindellin vaimo on kuollut ja siitä  onkin vaikea päästä yli. Nyt sitten ollaan ilman naista eikä oikein osata suhtautua niihin exiin.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu kovinkaan paljoa. Westö keskittyy kuvaamaan arkisten kohtaamisten aikana tapahtuvia mielenliikkeitä hyvinkin tarkkaan. Minua se melkein alkoi rasittaa, kun ne tuntemukset tuntuivat kiusallisilta.

Toinen kiusaannuttava asia oli, että tapahtumapaikka on ilmeisesti Turunmaan saaristo, mutta Westö käyttää keksittyjä  paikannimiä – paitsi Helsinki ja Göteborg mainitaan – ja jotenkin itse aloin pohtia mikä mikin paikka oikeastaan on. Tietenkin keksittyjä nimiä käyttämällä ei tarvitse vastata ”oikeellisuudesta”.

Kirjassa on valtavan paljon musiikkiviitteitä. Varmaan musiikkia tunteva ja harrastava lukija saa näistä teksteistä paljon irti, enemmän kuin minä.

Westö muuten on järjestänyt Tritonus-konsertin Sana ja sävel, jota esitetään kolmessa Etelä-Suomen kaupungissa. Menen itse katsomaan 2.12.2020 esitystä Turkuun Konserttitaloon.
Sivun alkuun

 Elena Ferrante. Tyttären varjo

Elena Ferranten Tyttären varjo oli taas hienoa luettavaa. Ferrante osaa todella kuvata ihmisen raadollista toimintaa. Tuli mieleen ne naishahmot, joita jotkut kirjailijat viljelevät eli kaunis, mahdottoman hyveellinen ja traagisen menetyksen kokenut nainen, jolle vaan tapahtuu niin kauhean epäoikeudenmukaisia tapahtumia mutta  lopussa kiitos seisoo.

Ferranten kuvaamat naiset eivät todellakaan ole niin maan hyveellisiä eikä Ferrante todellakaan kaunistele päähenkilöjensä mielenliikkeitä ja tekemisiä, jotka ovat kaikkea muuta kuin muita ihmisiä huomioon ottavia. Teema on vähän samantyyppinen kuin aikaisemmin lukemassani Ferranten Hylkäämisen päivät -romaanissa. Jonkinlainen trauma näillä Ferranten kuvaamilla naisilla on, kun he kokevat lasten kanssa tapahtuvan jokapäiväisen elämän niin tukahduttavana. Raastavia ovat kuvaukset,  joissa päähenkilö laiminlyö lapsiaan.  Ja tässä kirjassa lisäksi se, mitä hän tekee rannalla tapaamalleen pikku tytölle ja miksei myös  hänen lähipiirilleen.

Päähenkilöllä on kaksi tyttöä, tuo kirjan  nimi on yksikössä. En ymmärtänyt siihen sisältyvää viestiä.

Täytyy lukea Ferranten Napoli-sarja, josta siis esitettiin viime talvena Loistava ystäväni -tvsarja. Tämä Tyttären varjo on muuten suomennettu vasta tänä vuonna, vaikka se on käsittääkseni Ferranten ensimmäinen kirja, tai toinen. Hylkäämisen päivät ja tämä ovat siis ne ensimmäiset. Sitten hän alkoi kirjoittaa Napoli-sarjaa. Ehkä hän tyhjensi mielensä ensin omista kokemuksistaan ja siirtyi sitten enemmän fiktioon?                                                           Sivun alkuun

 Patricia  Hartman. Hope Riverin kätilö

Patricia Hartmanin Hope Riverin kätilö muistutti minua kahdesta kirjasta, Katja Ketun Kätilöstä ja äskettäin  lukemastani Ivey Eowyn  Lumilapsesta. Viimeksi mainitusta siksi, että oltiin viime vuosisadan alkupuolella Yhdysvaltain maaseudulla – Alaskassa – suurten vastoinkäymisten kanssa painimassa, siis elannon, rahan puutteen ja köyhyyden kuviossa.

Kätilön ammatti taitaa olla kiehtova, kun siitä on kirjoitettu niin paljon kirjoja, tulee vielä mieleen Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia, jossa päähenkilö on kätilö Ruotsin Jämtlannissa. Myöskin yli sata vuotta sitten.

Luin sitten, että Hartman on ollut kätilö ja miehensä on synnytyslääräri, joten kuvattujen synnytysten vaiheet ovat varmasti aivan todenmukaisia. Taas tulee mieleen, miten niitä lapsia jatkuvasti syntyy, kun synnytys on niin kova paikka äidille ja lapselle. Puhumattakaan menneistä ajoista.

Hartman kirjoittaa aivan sujuvasti, kirjaa oli kiva lukea. Juoni oli kylläkin arvattavissa eli ei yllätysmomentteja.          Sivun alkuun

Noah Hawley: Ennen syöksyä taisi olla dekkari. Eli oikeastaan ennalta arvattava juoni. Ihan luettava. Mutta kirja oli  liian pitkä, melkein 500 sivua. Olen alkanut arvostaa sitä, että asia kerrotaan kiteytetysti, max 300 sivua. On taito kirjoittaa lyhyesti ja ilmaista kuitenkin kaikki oleellinen. Hawley lörpottelee ja kirjoittaa asioita, joilla ei ole mitään merkitystä juonen kannalta.

Kirjassa oli muuten samanlaisia henkilöitä kuin joissain aikaisemmin lukemissani kirjoissa eli päähenkilöt on tehty virheettömiksi, jonkin dramaattisen elämänvaiheen kokeneiksi ja niiiin ihanteelliseksi. Oikeastaan aika ällöttävää, ihmiset kun eivät oikeasti ole sellaisia.

Mutta ihan luettavaa ja aika nopeasti kirjan luin.        Sivun alkuun

 Moshin Hamid.Exit West

Olipa mielenkiintoinen tämä Moshin Hamidin Exit West. Sieppasin kirjan kirjaston palautettuja-hyllystä. Jo toisen kerran kirjasto on tehnyt hienon valinnan nykykirjallisuudesta .

Kirja ei ole pakuu, siis kiva lukea. Oikein paksun kirjan edessä sitä jotenkin vähän lannistuu ja kättelyssä.

Aihe on ajankohtainen. Sota, siviiliväestön elämän tekeminen mahdottomaksi ja pako, uuden elämän vaikeus. Siis aika ahdistavia aiheita. Mutta Hamid kirjoittaa todella vetävästi. Kirja ei ahdista tippaakaan. Hamidin kieli on rikasta ja monivivahteista. Usein hän pitkän pitkän virkkeen päätteeksi lopettaa sanoihin, jotka melkein kumoavat pitkän vuodatuksen. Kieli oli niin herkullista, että piti moneen otteeseen lukea tekstiä uudelleen. Kerta kaikkiaan mahtavaa!

En ole koskaan kuullut Moshin Hamidista. Nyt netti kertoo, että hän on kotoisin Lahoresta, joka on käsittääkseni Pakistanissa. Exit West on ollut Man Booker Price-ehdokas ja yksi Barak Obaman mielikirjoista. Voin minäkin lisätä kirjan mielikirjoikseni ja nimenomaan sen vuoksi, että ahdistavaa aihetta käsitellään kerta kaikkiaan herkullisella kielellä. Suosittelen!       Sivun alkuun

 Maritta Lintunen. Kirjeitä Suolavuonolta

Sieppasin tämän Maritta Lintusen kirjan Kirjeitä Suolavuonolta kirjaston palautushyllystä. Kansi oli valkoinen ja siinä velloi sinisiä aaltoja. Ensivaikutelmani oli, että kirja on vanha, jostain1950-luvulta. Mutta erehdyin täysin, kirja oli nimittäin tullut kirjastoon viime kuun neljäntenä päivänä.

Otin kirjan, koska nimessä viitattiin vuonoihin eli Norjaan, joka on mielimaani.

Olipa mielenkiintoinen ja poikkeava kirja aiheensa suhteen. Osittain tieteisromaani, koska käsitellään paljon tekniikkaa, nimittäin äänen tuottamista siellä Suolavuonossa. Mutta ei siis liikaa, ei pidä pelästyä. Lintusen kieli vilisee hienoja kielikuvia, makustelin niitä pitkään. En kerro juonta, kannataa lukea.

Maritta Lintusesta en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Nyt katsoin netistä ja hänhän on kirjoittanut  monta kirjaa, runoja, novelleja ja romaaneja. Hän ollut monta kertaa erilaisten palkintojen saajaehdokkaana. Yhden palkinnon hän on saanutkin, WSOY.n tunnustuspalkinnon vuonna 2010.                                  Sivun alkuun

Lauri Hihnavaara. Pökkelöhaukka

Sieppasin tämän Lauri Hihnavaaran kirjan Pökkelöhaukka kirjaston palautetut-hyllystä. Hihnavaaran nimi viittasi Lappiin, ja sinne sijoittuvia tekstejähän lue mielelläni.  Tämä kirja kertoo Sompion eli Sodakylän ympäristön tilanteesta sodan jälkeen eli ennen voimalaitosrakentamista ja Lokan ja Porttipahdan tekoaltaita.

Aihe oli siis mielenkiintoinen. Mutta toteutus – no voisiko sanoa – omaperäinen. Hihnavaara ei noudattanut normaaleja oikeinkirjoitus- ym sääntöjä. Tekstikin hyppi niin tilanteesta toiseen, etten aina tiennyt mistä oikein kerrottiin. Ihmettelin kustannustoimittajan työtä tai sen puutetta. Kirja kun on ihan oikean kustannusyhtiön julkaisema.

Loppuun kirjan luin ja hain kirjastosta jopa muita Hihnavaaran kirjoittamia kirjoja, toinen kun kertoo Luirosta, joesta, joka upotettiin Lokan tekoaltaaseen. Ei ollut Loimaan kirjastossa.

Eli. Jos aihe on kiinnostava, ei ole niin tärkeää missä muodossa se on kerrottu.                                                                                    Sivun alkuun

 Elena Ferrante. Hylkäämisen päivät

Olipa erikoinen tämä Elena Ferranten Hylkäämisen päivät.

Itse asiassa kirja on sairauskertomus. Päähenkilö sekoaa täydellisesti, kun mies jättää perheen tuosta vaan, yhteisen aterian päätteeksi. Naisen ja miehen käytöksessä on paljon epäjohdonmukaisuuksia, mutta kyllä näin varmaan voi käydä. Etenkin Italiassa, temperamentti kun taitaa olla vähän eloisampi kuin täällä jähmeässä Pohjolassa.

Tuli mieleen, onko kirja omaelämänkerrallinen. Mutta vastausta siihen ei saada, koska kirjoittaja Elena Ferrante on nimimerkki. Haastatteluja hän ei anna. Oikean henkilöllisyyden tietää vaan kustantaja. Henkilöllisyyttä on arvailtu,  ja joku oli saanut selville  nimen, jolle oli maksettu suuria summia kustantamosta. Mutta ei kai sillä ole väliä.

Tämä kirja on Ferranten varhaistuotantoa, vuodelta 2002, mutta suomennettu vasta 2017.  Suomennos on varmaan tehty sen jälkeen,  kun Ferrantelta oli julkaistu hyvin suosittu Napoli-sarja. Viime talvena tuli televisiosta huippuhyvä Loistava ystäväni -sarja,  jota katsoin putkeen Areenasta, kun makoilin polvileikkauksen jälkeen. Kuuntelin myös podcasteja kirjallisuusohjelmista, joissa juteltiin Ferranten Napoli-sarjasta.

Mutta siis tämä Hylkäämisen päivät. Tuli mieleen sanonta, ettei pidä rakastua kehenkään tai mihinkään sen enempää, kuin mistä on valmis luopumaan. Jos päähenkilön reagointia yrittää  ymmärtää, tulee mieleen liiallinen riippuvuus miehestä, kun elämä pyörii vaan lasten ja kodin ympärillä. Mies oli kieltänyt töihin menon. Tässä tulee ero suomalaisen  naisen elämään. Meillä naiset menevät töihin ja heillä on ”oma elämä”, he kehittävä itseään muillakin alueilla kuin pelkästään  kodin- ja lastenhoidossa.

Mutta hyvä hulluuden kuvaus, kun naisen käytös sekoaa niin, että lasten säilyminen hengissä on ihme. Koira ei selvinnyt.
  Sivun alkuun

 Kajsa Ingemarsson.  Keltaisten sitruunoiden ravintola

Pitäisikö ottaa omaan kirjoittamiseeni mallia Kajsa Ingemarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintola -romaanista. Se oli vuonna 2005 Ruotsin myydyin romaani.

Päähenkilönä nuori nainen, joka on niin mahdottoman hyvä: nuori, hyveellinen, aina  oikeassa, traaginen menneisyys, hyvin usein orpo, epäonnea rakkaudessa, petetty ja jätetty.

Simppeli ennalta arvattavissa oleva juoni. Kirjan nimi jo kertoo, miten päähenkilön työasiat järjestyvät. Ensin vaikeuksia työnsaannissa ja sitten uuden ravintolan asiakasmäärissä, mutta tietenkin lopussa suosio on taattu.

Väärinkäsityksiä, jotka lukija tajuaa muttei päähenkilö. Tällöin lukija tuntee olonsa niiiin viisaaksi.

Uusi rakkaus löytyy sieltä missä se ei näytä alunperin lymyävän. Hohhoijaa.

Luin tietenkin kirjan loppuun. Onpa Ingemarsson taitava, kun on kirjoittanut näin suositun kirjan.                           Sivun alkuun

 Anne Swärd. Vera

Sain tämän Anne Swärdin Vera -kirjan ystävättäreltäni koronalainaksi. Kirja on julkaistu pari vuotta sitten.

Kirja alkaa arvoituksellisesti. Pitkään aikaan ei oikein tajua, mistä on kysymys. Vähitellen selkiintyy, että ollaan Tukholmassa. Takautumissa mennään ilmeisesti Puolaan Itämeren rannikolle ja sota-aikaan.

Jotenkin tarina ontui. Tykkään, että tapahtumat ovat loogisia, että ne olisivat voineet tapahtua oikeassa elämässä. Vähitellen päähenkilön tekemiset alkavat ärsyttää. No joo, tämähän on romaani ja kirjoittaja saa kirjoittaa mitä haluaa, mutta päähenkilön käytös on mielestäni epäuskottava. Olen tietenkin väärässä, päähenkilö käyttäytyy eri tavalla kuin mitä minä olisin halunnut.

Kirjan nimi on arvoitus. Ehkä Vera sitten onkin päähenkilö. Loppuratkaisu on mielestäni myös epäuskottava, vai antaako viimeinen lause kuitenkin uuden suunnan, huolimatta edellisten sivujen johdattelusta?                                                   Sivun alkuun

 PPirkko Jaakola: Puukansan tarinoita

Pirkko Jaakolalta on julkaistu vain kaksi kirjaa, uran alussa Älä välitä Arnold vuonna 1967 ja Puukansan tarinoita vuonna 2003,

Puukansan tarinoita -kirjaan on koottu Pirkko Jaakolan pakinoita 1980-, -90- ja 2000-luvuilta. Niitä on julkaistu Annassa, Viestiväylässä, Forssan lehdessä ja muissa paikallisissa julkaisuissa. Kirjan on toimittanut Maire Soiluva. Painos on loppuunmyyty, sain onneksi kirjan itselleni.

Pirkko Jaakolan testi on herkullista. Sanoilla leikittelyä, merkityksien salailua, runsasta, oivaltavaa. Pirkon teksteissä on samaa surrealismia kuin veljensä Alpon taiteessa. Pirkko on Alpon pikkusisko, ikäeroa 10 vuotta. Alpo kuljetti Pirkkoa mukanaan jo lapsesta asti. Alpon taiteella on varmaan ollut merkityksensä Pirkon luovuuden kehittymisessä ja auttoi huomaamaan, ettei taiteen teossa ole mitään rajoja, joiden väliin pitää asettua. Voi tehdä ja kirjoittaa mitä vaan, mitä vaan haluaa ja mikä mielestä kumpuaa.

Tekstit ovat tietenkin vähän erilaisia johtuen eri julkaisupaikoista. Paljon Pirkko kertoo perheensä elämästä. Samalla hän ammentaa loimaalaisuutta murretta myöten. Osa teksteistä on hersyvää huumoria ja sanoilla leikittelyä. Makustelin  monia tekstejä pitkään. Pirkon ilmaisussa on opittavaa.

Pirkon 80-vuotissyntymäpäivillä luin hänelle hänen omaa tekstiään, jonka hän oli kirjoittanut itselleen täytettyään neljäkymmentä vuotta. Teksti ei ollut vanhentunut yhtään. Muutin vaan neljänkymmenen kahdeksankymmeneksi.

Suosittelen, jos kirjan vaan jostain saa käsiinsä.        Sivun alkuun

Olipa Lumilapsi erikoinen kirja. Erikoinen maailma,  nimittäin Alaska. Tapahtuma-aika 1920-luku. Kovaa työtä, selviytymistä ankaran  luonnon keskellä. Kunnes alkaa tapahtua mystisiä tapahtumia, joille kyllä tarjotaan luonnollinen selitys.

Maatilan askareita kuvataan melko yksityiskohtaisesti. Sitä on kiva lukea. Tunteita kuvataan hyvin, onhan kyseessä naiskirjailija, jonka esikoisteos Lumilapsi on.

Loppu oli oikeastaan ennalta arvattavissa. Mutta kannattaa lukea.       Sivun alkuun

J. Pekka Mäkelä: Hunan

J. Pekka Mäkelän Hunan -kirja on paksu tiiliskivi. Mäkelä on kirjoittanut sen kummitätinsä päiväkirjan innoittamana. Kummitäti oli Kiinassa lähetystyössä 1935 alkaen.

Kirjaan on lisätty muiden henkilöiden kokemuksia, muita lähetystyöntekijöitä, kiinalaisia ja sveitsiläisiäkin. Kappaleet on otsikoitu aina henkilön nimen mukaan. Vähän menivät sekaisin etenkin kiinalaiset henkilöt. Heidän nimensä kun  ovat vaikeita hahmottaa eivätkä henkilöt mielestäni eroittuneet toisistaan.

Kirjaa oli ihan mielenkiintoista lukea. En ollut tiennyt, että Kiinassakin oli suomalaisia lähetystyöntekijöitä. Pohdin kyllä koko lähetystyön oikeutusta. Kiina oli jaettu ”alueisiin”, joilla eri länsimaat saivat operoida, vähän niinkuin Afrikkakin ”annettiin” eri länsimaille. Mikä oikeus länsimailla oli päättää, että kiinalaisten oma uskonto on pakanauskonto? Ymmärrän kyllä sen, että samalla perustettiin kouluja ja sairaaloita. Mutta samalla tuputettiin omaa uskontoa kiinalaisten oman uskonnon tilalle.

Sodan aikaiset tapahtumatkin olivat uusia, en tiennyt, että Japani hyökkäsi Kiinaan. Sodan raakuus oli aivan kauhea. Taas kerran pohdin ihmisluonnon merkillisyyksiä. Mikä saa ihmisen tappamaan toisia niin raaoilla tavoilla? Miten ihmisen mielessä jokin ideologia alkaa vaikuttaa niin, että se oikeuttaa kiduttamaan ja tappamaan omia kansalaisiakin?

Sveitsiläisten avioliiton kuvaus oli myös hyvä.

Jonkin verran häiritsi se, että tekstissä näkyi, että se oli suomalaisen kirjoittama eikä esim. kiinalaisen. Sanavalinnat: maakuoppa, pöljä jne, eivät oikein sopineet mielestäni kiinalaisten suuhun.

Kannattaa lukea.                                               Sivun alkuun

Jyrki Heino: Kelmit

Jyrki Heinon kolmas kirja Kelmit jatkaa Carl Wennehiemin tutkimuksia. Hänelle on tapahtunut kirjojen välisenä aikana henkilökohtainen tragedia, mikä aina rikastuttaa tarinaa.

Muutoin juonen rakentelu oli mielestäni rasittava. Siinä oli niin paljon tapahtumia ja kieroiluja, että ne eivät jääneet mieleeni, kun ne käsiteltiin henkilöiden repliikkien sisällä, ei siis kuvattuina tapahtumina. Tarinassa oli myös joitain mielestäni epäuskottavia kohtia, mm. Wennehiemin pahoinpitely. Siksi näistä kolmesta Heinon kirjasta Kello oli  mielestäni paras.                    Sivun alkuun

Jyrki Heino:Kello

Jyrki Heinon toinen kirja Kello kertoo samasta päähenkilöstä Carl Wennehiemistä kuin Kellarikin. Nyt lähdetään pois Turusta,  mikä teki kirjalle hyvää. Oli ihan mielenkiintoista luettavaa Kustaa III:N sodan jälkiselvittelyistä. Muutoinkin historian tapahtumat toivat tarinaan mukavaa syvyyttä ja ihmettelin taas, miten vähän muistankaan näistä Suomen tapahtumista. Tämä oli mielestäni parempi kuin Kellari.                                                             Sivun alkuun

Jyrki Heino:Kellari

Yritin lukea Jyrki Heinon Kellari -kirjaa muutama vuosi sitten, mutta jätin vastoin tapojani kesken. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700 -luvun lopun Turkuun ja minua ärsytti opettavainen tyyli, jolla kuvattiin ympäristöä ja elämänmenoa tuona aikakautena.

Mutta  nyt annoin kirjalle uuden mahdollisuuden ja luin sen loppuun ihan mielelläni.

Kirjassa on kyllä aikamoista raakuutta, jota ei ole kiva lukea. Tarina taipui dekkariksi. Ihan kelpo luettavaa.           Sivun alkuun

 Eeva Park:Viimeisellä rajalla

Tartuin tähän virolaisen kirjailijan  kirjaan vähän empien. Mutta ennakkoluulot olivat turhia. Tarina veti mukaansa niin, että luin kirjan nopeasti.

Aihemaailma kyllä oli vähän samaa kuin viimeaikaisissa virolaisissa kirjoissa muutenkin eli länsimaistuvan yhteiskunnan varjopuolissa elävien ihmisten surkeita elämänkohtaloita.

Mutta kirja oli kirjoitettu siten, että ei tullut masentunutta oloa, vaikka tällaista siellä varmasti on tapahtunut. Ja tapahtunee vieläkin.                                                                        Sivun alkuun

 Idän sielunmessu, Andreï Makine

Tämä Makinen Idän sielunmessu on myös lainassa ystävättäreltäni.  Odotin jotain samantyyppistä kuin juuri lukemani Venäläisiä unelmia, mutta tyyli olikin aivan toisenlainen ja tapahtumapaikat myös. Idän sielunmessu muuttui tavallaan dekkariksi. Jotenkin jäi sekava mielikuva. Tuntui, ettei tarinan punainen lanka oikein tullut esiin. Loppua kohti tietenkin selkiintyi, kuten yleensä  kirjoissa käy.

Mutta surullista oli. Päähenkilön ja hänen sukunsa tarinat olivat täynnä yhteiskunnallista väkivaltaa, jota kanssaeläjät toteuttivat toisiaan kohtaan. Jäin taas pohtimaan, mikä saa ihmisessä tulemaan esiin raakuuden toisia ihmisiä kohtaan. Missä vaiheessa inhimillisyys katoaa. Ehkä se on eloonjäämiskysymys. On vaan pakko, jos aikoo itse pysyä hengissä. Ja sehän on jokaiselle eliölle se tärkein asia. Hengissä pysyminen. Toivon ja oikeastaan uskonkin, että yhteiskunnat käytyään läpi nämä raakuuden vaiheet muuttuvat parempaan suuntaan. Että kuitenkin viisastutaan, kun hyvinvointi, koulutus ja itsensä toteuttaminen tulevat jokaisen yksikön ulottuville.

Makinen kuuluisin teos on Ranskalainen testamentti, josta hän on saanut palkintojakin. Täytyy hakea se kirjastosta, kun ne taas aukeavat.                                                                    Sivun alkuun

Venäläisiä unelmia, Andreï Makine

Makinen Venäläisiä unelmia on ystävättäreni kirpparilöytö, painettu viime vuosisadan viimeisenä vuonna.  Olipa virkistävä lukukokemus.

En ole koskaan kuullut Makinesta. Nyt otin sen verran selvää, että hän on venäläinen kirjailija, joka asuu Ranskassa. Kirjan kannessa onkin kirjan nimi myös ranskaksi. Kannessa on myös Makinen kuva ja takateksti onkin virkistävästi etukannessa.

Venäläisiä unelmia kertoo Siperian taigalla asuvista kolmesta pojasta, jotka alkavat unelmoida Belmondon elokuvien kanssa. Ja unelmoida nimenomaan länsimaisesta elämänmuodosta. Elokuvat muuttavat kaikkien elämän.

Tarinan ilmapiiri on myönteinen ja toiveikas, vaikka kaikenlaista ikävääkin sattuu. Mutta koettelemukset kuuluvat elämään eikä niihin pidä jäädä vatvomaan.

Kertakaikkiaan virkistävä lukukokemus.                   Sivun alkuun

Johannes, Lauri Akola

Lauri on entinen työkaverini Kemijärveltä. Vuotos -kirjan  julkistamistilaisuudessa hän kertoi, että hänelläkin on käsikirjoitus, joka toivottavasti joskus julkaistaan. Neuvoin menemään Nordbooksin Matti Ylipiessan juttusille ja niin he sopivat heti jatkosta. Laurin esikoisteos Vienan kuohut julkaistiinkin sitten myöhemmin.

Lauri Akolan Johannes -kirja on takatekstin mukaan koottu novelleista. Se vähän näkyi alussa hajanaisuutena. Muutoin tuli mieleen, että mukana on paljon Laurin omaa elämänkertaa sivuavaa tapahtumaa, kun Laurin tunnen ja tiedän. Mutta ei kaikki, etenkin loppupuolella on fiktiota.

Lauri kirjoittaa hyvin, hänellä on sana hallussa. Olen iloinen, että Lauri hyvin monipuolisena ja lahjakkaana taiteiden tekijänä on kirjoittanut nämä kirjat.  Ne kuvaavat sitä maailmaa, josta on noussut suuri osa etelän kaupunkien menestyviä ja lahjakkaita ihmisiä.                                                                               Sivun alkuun

 Toveri lapsi, Leelo Tungal

Aluksi tämä Leelo Tugalin Toveri lapsi vähän tympäisi. Viron lähihistorian tunnelmat ovat tulleet esille mm. Sofi Oksasen kirjoissa ja nykyään en oikein jaksa lukea ahdistavia tekstejä. Tuntui, ettei mitään uutta ole tarjolla, vaan sitä samaa vainoa, kyydityksiä ja väkivaltaa. Mutta sitten tarina vei mukanaan, koska se oli kirjoitettu lapsen silmin. Tai oikeammin aikuisen muistelu siitä, mitä hän lapsena koki. Sen verran kurkkasin nettiin, että Tungal on hyvin suosittu Virossa.                                                                     Sivun alkuun

 Everstinna, Rosa Liksom

Sain sitten ystävättäreltäni ison pinon luettavaa. Päällimmäisenä oli Rosa Liksomin Everstinna. Kirja ei ole kovin paksu, samaa luokkaa kuin Hytti nro 6, jolla Liksom pokkasi FInlandia-palkinnon vuonna 2011.

Liksom on mielenkiintoinen pohjoinen naiskirjoittaja, jonka henkilöllisyys pysyi pitkään salassa. Nyt hänen oikea nimensäkin tiedetään ja jopa perhetilanne on kerrottu.

Liksom kirjoittaa pohjoisen murretta. Everstinna kerrotaan minämuodossa, pitkiä kappaleita ja murre hyvin vahvaa. Yritin aluksi lukea joka sanan tarkkaan, mutta se oli niin hidasta, että luin sujuvasti tekstiä menemään kun tiesin mitä murresana suunnilleen tarkoittaa. Aloin pohtia murrekirjoittamisen oikeutusta, koska ei sitä kukaan  jaksa lukea tarkkaan.

Tiesin etukäteen, että Everstinna kertoo kirjailija Annikki Kariniemestä. Lopuksi selvisi, että hänen miehensä, Eversti, oli eversti Willamo, josta olen lukenut monista muista Lapin sodista kertovista kirjoista.

Liksom kuvaa mielenkiintoisesti perheväkivaltaan alistuvan naisen psyykettä. Kun niin kovasti rakastaa, antaa anteeksi joka selkäsaunan, kun mies sitten on jonkin aikaa sellainen kuin alussa. Tarinan mukaan avioon ei kannata mennä, mutta kyllä parisuhdeväkivaltaa on seurustelusuhteissakin.

Ei koko kirja ole pahoinpitelyn kuvausta. Kirjasta sain uuden  näkökulman sodanajan saksalaisten kanssa solmittuihin suhteisiin. Miten yleisiä ne olivatkaan. Miten katkeraa olikaan maan pinnalle paluu, kun Saksan armeija perääntyessään Lapista poltti kaiken. Kirjasta välittyy myös se, että jos Saksa olisi voittanut sodan, olisi suomalaiset laitettu keskitysleireille ja uuneihin. Kun ovat alempaa rappiorotua. Ja jos ei olisi ollut Ruotsin rautamalmia ja Petsamon nikkeliä, Saksa ei olisi pärjännyt ollenkaan koko sodassa.

Kannattaa lukea Everstinna.                                          Sivun alkuun

Poliittinen ruumis, Kari Häkämies

Löysin tämän Kari Häkämiehen Poliittinen ruumis -kirjan kirjahyllystä. Se oli tullut lahjana ja jäänyt lukematta. Nyt oli kirjaston kirjat luettu ja palautettu, joten onneksi löysin tämän.

Se oli nimittäin ihan sujuvaa luettavaa. Häkämies on julkisuuden henkilö, johon mieleni liittää kyseenalaisiakin piirteitä. Mutta kyllä hän kirjoittaa osaa ihan mielenkiintoisesti. Ei mitään suurta maailmankirjallisuutta, mutta kelpo ajanvietettä.

Kirjasta paistoi Häkämiehen Suomen poliittisen kentän tuntemus. Se oli mielenkiintoista. Hän analysoi aivan oikein nyky-yhteiskuntaa ja siinä rimpuilevia ihmispoloja. Voi lukea paremman puutteessa.                                                                                                            Sivun alkuun

 Surullinen pianisti, Kazuo Ishiguro

Kazuo Ishiguron  Surullinen pianisti oli kyllä outo kirja. Kuusisataa sivua, mistä voi jo päätellä jotain tyylistä. Rönsyilevää, jopa niin paljon, että aloin hyppiä tekstissä eteenpäin. Lisäksi Ishiguro käytti sellaista tyyliä, että aina yhden ihmisen monologi oli yhtä kappaletta, joka sitten saattoi olla monta sivua pitkä.

Kirjan nimeä ihmettelen. Vieraskielinen nimi tarkoittaa jotain ihan muuta eikä päähenkilö ollut mitenkään surullinen. Täysin käsittämätön nimi.

Kirja on unenomainen, tapahtumat ryöpsähtelevät sinne tänne, niissä ei ole logiikkaa ja koko ajan mennään jonnekin, minne satunnainen ihmisen on sattunut pyytämään. Päähenkilö suostuu kaikkeen niin lepsusti, että lukijaa alkaa ottaa päähän.

Eli vähän ristiriitainen lukukokemus. Luin kirjan kyllä loppuun. Ehkä pitäisi ottaa joku toinen Ishiguron kirja, jos se olisi luettavampi. Hänhän on kuuluisa, saanut Nobelin.       Sivun alkuun

Sysipimeä, Pekka Hiltunen

Jätin aikoinaan Hiltusen kirjan kesken, kun en jaksanut  lukea homoseksuaalien rakastelukohtauksista. Sysipimeässä on myös homoteema, mutta muutoin juoni oli jollain tavalla mielenkiintoinen, vaikka väkivallan kuvaaminen oli inhottavaa. Kirjassa käytetään tietotekniikkaa paljon ja sen mahdollisuuksien moninaisuus pisti miettimään  tulevaisuutta. Mihin olemme menossa.    Sivun alkuun

Bulevardi ja muita kirjoituksia, Tove Jansson

Tove Janssonin Bulevardi – ja muita kirjoituksia sisältää Janssonin tuntemattomia kirjoituksia, joista kyllä suurin osa on aikoinaan julkaistu aikakauslehdissä ym. Ne täydentävät kuvaa Janssonista,  me kun olemme tottuneet häneen muumien äitinä.

Monien kertomusten pohjana ovat Janssonin matkat Eurooppaan, etenkin Ranskaan. Kirjan lopussa on yhteenveto, jossa kerrotaan niihin liittyvistä omaelämänkerrallisista tapahtumista.

On se taiteilijan leipä ollut aina muodostunut monista murustista. ”Viisi virkaa ja kuusi nälkää.” Muumit ovat vaan yksi juonne Janssonin tekemisissä. Hän on ollut hyvin monipuolinen taiteilija. Onhan kuvataide vielä oma lukunsa, hän oli todella hyvä kuvataiteilija, muutoinkin kuin muumien luojana.

Kirjassa on muuten Janssonin kuvitusta, ja siellähän muumeja luuraa. Riemastuttava on kertomus yöllisten juhlien  jälkimaingeista, kun kampsut, vilijonkat ja hemulit yrittävät selvitä sarastaasta päivästä.                                                                  Sivun alkuun

Kaltaiseni koneet, Ian McEwan

Olipa erikoinen kirja tämä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet. Aluksi olin aivan ymmällä. Missä aikakaudessa oikein liikutaan. McEwan sotkee historiallisia ihmisiä ja tapahtumia sekä tekniikan kehitystä yhteen oudoksi tarinaksi. Faktat eivät pidä paikkansa, vaan palvelevat fiktiota. Näin syntyy omalaatuinen keitos.

Kun lukijat lukivat Vuotos -kirjaa, he etsivät yhtymäkohtia todellisuuteen, mm. murteeseen, vertailivat ja antoivat palautetta mielestään ”vääristä” kohdista. Mutta fiktio on fiktiota, siinä voi tapahtua mitä tahansa missä tahansa millä lailla tahansa. Eikä kaikkea tarvitse selittää, esim. jos joku ei puhu ”oikeaa” murretta, hän voi olla muualta kotoisin vaikkei sitä kirjassa kerrota, jos se ei ole kokonasuuden kannalta merkityksellistä.

En kerro enempää McEwanin romaanin juonesta, sillä yllätys on tärkeää. Suosittelen!                                                   Sivun alkuun

Löysin tämän Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet -pokkarin kirjastosta  lainaamieni kirjojen joukosta. Ihmettelin valintaa ja alkusivut saivat minut laittamaan kirjan sivuun ja tarttumaan toiseen kirjaan. No sitten kun kaikki lainakirjat oli luettu, otin tämä uudelleen. Löysin hetken selailun jälkeen kohdan, johon olin jäänyt. Ja alkoihan tarina vetää.

Kun pääsin loppuun, huomasin, että kannessa viitattiin HBO:n sarjaan Dirty little lies. Ahaa, kirjahan on sitten erinomaiseksi rankattu. Kannessa oli  myös Stephen Kingin ylistävä kommentti.

Enpä ihmettele, että kirjasta on tehty sarja. Moriarty kirjoittaa lapsiperheiden elämästä, parisuhteista ja yleensäkin ihmissuhteista hienosti ja monisanaisesti. Kirjassa on valtavan paljon eri ihmisten tarinoita. Kaikki ne solmiutuvat yhteen, osa ihan vasta lopussa kuten kuuluukin.

Kirjassa vuorottelevat kaksi tasoa, ennen visailuiltaa ja visailuillan jälkeen. Pitkin kirjaa on ihmisten repliikkejä tapahtuneesta. Mutta Moriarty ei paljasta mitä on tapahtunut ja kenelle. Pieniä vinkkejä hän antaa ja osin hämäämistarkoituksessakin. Vaikka kyseessä on vaan keksitty kertomus, vähän pelkäsin että henkirikoksen kohteena olisi suosikkihenkilöni. Enpä kerro oliko. Lue itse!

HBOn sarja on siirretty Australiasta Kaliforniaan ja ilmeisesti muutenkin muutettu tapahtumia. Ensimmäiselle tuotantokaudelle on jatkoa. Ehkäpä sarja tulee eteen, vaikken olekaan HBOn tilaaja.

Sivun alkuun

Ihania naisia pikkumustissa, Eva Halldinger

Tämän Halldingerin Ihania naisia pikkumustissa -kirjan  nappasin kirjaston novellihyllystä Harstadin vierestä. Kotona vähän ihmettelin valintaani.

Minua iäkkäämpi naisihminen kertoo novelleissa elämästään noin niinkuin naisnäkökulmasta. Aikaskaala on naisen elämän mittainen, sieltä teinivuosista vaihdevuodet ohittaneisiin naisiin. Aluksi luin kyllästyneenä, mutta seuraavana päivänä tulikin ihan kelvollinen teksti ja sain kirjan loppupuolella hörähdellä useasti Halldingerin oivallisia kommentteja naisen elämän menosta.

Ihan kivaa luettavaa.                                                      Sivun alkuun

Ambulanssi, Johan Harstad

Otin tämän Harstadin Ambulanssi -kirjan kirjaston novellihyllystä.

Olipa lukukokemus. Täytyy heti sanoa, että jos ahdistaa, niin tätä ei kannata lukea. Kaikki novellit kertovat nyrjähtäneistä ihmisistä ja ahdistavista tilanteista, jotka kirjan loppupuolella kietoutuvat yhteen.

Harstad kirjoittaa pitkiä tajunnanvirtamaisia kappaleita, joissa on pilkuilla erotettu lauseet. Pisteitä on tosi vähän. Lukeminen vaatii siten keskittymistä ja jouduinkin muutaman kerran palaamaan takaisinpäin, etenkin jos jatkoin novellia seuraavana päivänä.

Mutta Harstad on todella hyvä kirjoittaja ja kirjan rakenne on tehty hienosti. Yksi hienoimpia novellikokoelmia, joita olen lukenut. Oikeastaan tämä oli romaani, koska luvut liittyivät toisiinsa. Ehkä olisi helpottanut lukukokemusta, että olisi heti ottanut kirjan romaanina.

Katsoin lopuksi kirjan sisälievettä ja yllätyksekseni Harstad on nuori mies, syntynyt 1979. Jotenkin oletin ilman muuta hänen olevan paljon vanhempi. Mistähän Harstad on nämä kirjoitusten ahdistukset vetänyt?                                                     Sivun alkuun

Suureen maailmaan, Ulla-Lena Lundberg

Ulla-Lena Lundbergin FInlandia-palkittu Jää ja Marsipaanisotilas on tullut luettua aikaisemmin. Olen etsinyt hänen Afrikka-kirjojaan, mm. Kalaharin hiekkaa, mutta en ole löytänyt. Niinpä otin tämän Suureen maailmaan, kun se löytyi kirjastosta.  Kirja on vuodelta 1991 eli ennen edellä mainittuja.

Lundberg pyörittelee osittain samoja teemoja kuin Jäässä ja Marsipaanisotilaassa. Ollaan Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla. On pappeja, talonpoikia ja merenkulkua. Ehkä nämä teemat huipentuvat sitten Jäässä. Jotenkin lohdullista, että oikeat  kirjailijatkin ovat kiinni samoissa teemoissa.

Kirjassa on seitsemän henkilöä kertomassa osittain samoista tapahtumista. Täytyy sanoa, että jouduin selaamaan taaksepäin ja tarkastamaan joitakin asioita. Kirja kuvaa viime vuosisadan alkupuolta ja merenkulun murrosvaihetta, kun purjelaivoista siirryttiin moottorilla kulkeviin aluksiin. Kirja antaa kuvauksen ahvenanmaalaisuudesta ja meren vaikutuksesta heidän elämäänsä. Paljon on merikapteeneja, merimiehiä ja varustamojen omistajia. Ahvenanmaalaisten varallisuus on merestä peräisin.

Lundberg on viisas nainen, kirjassa on paljon syvää elämänviisautta. Erityisesti jäi mieltä kaivertamaan se, millaiseksi ihminen tulee: kasvatuksella ei ole merkitystä vaan sillä, millaiseksi ihminen syntyy.

Lundberg kuvaa myös hyvin sisarusten välistä erilaisuutta, niin luonteessa kuin elämänasenteessakin. Ja sitä, että yhdeksän lapsen äiti rakastaa eniten vanhinta ja nuorinta.                            Sivun alkuun

Merenpeitto, Olli Jalonen

Merenpeitto on jatkoa Jalosen FInlandia -palkinnon saaneelle Taivaanpallolle eli Anguksen tarina jatkuu Englannissa.

Kirjoitustyyli on samanlaista, minämuodossa ja tajunnanvirtaa eli samaa asiaa pyöritetään moneen kertaan, kuten ihmien ajatuksissa tapahtuu.

Kirjan alkupuolella pitkästyin. Juttu tuntui pitkitetyltä eikä ollut oikein mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Mielessä käväisi kirjan jättäminen kesken, mutta loppuun luin.

Anguksen elämä herätti myötätuntoa ja loppuratkaisu oli odotettu ja positiivinen, kiitos siitä Jaloselle.                     Sivun alkuun

Ihan ystävänä sanon, Anna-Leena Härkönen                                          helmi 2020

Tähän Härkösen Ihan ystävänä sanon -kirjaan tartuin, koska se oli ohuempi kuin vasta lukemani Kännöjen monisatasivuiset tiiliskivet.

Sivuja on alle 200 ja jutut parin sivun mittaisia päiväkirjamaisia pohdintoja vaikka mistä. Tuli mieleen Kati Tervon Rapsuta  mua ja Knausgårdin Talvi.

Näissä kolmessa kirjassa kirjoittajat paljastavat aika paljon itsestään, mikä minulle on jotenkin vaivaannuttavaa. Kertomusten jälkeen kirjoittajat tuntuvat jotenkin läheisimmiltä, se on totta. Mutta mikä tarkoitus tällä on? Muiden kirjojen markkinointi? Jos joku tuntematon tarjoaisi tämätyyppistä höpinää isolle WSOYlle, ei varmastikaan syntyisi kustannussopimusta.

No, nyt tiedän, että Härkönen matkustaa paljon, rakastaa shoppausta, on ollut kolme kertaa avioliitossa, asuu teini-ikäisen poikansa  kanssa, häpeää Häräntappoase -esikoistaan ja hänelle miehet ulkomailla  huutelevat ja viheltelevät ja jopa lähentelevät.

Ei voi olla vertaamatta tätä kirjaa juuri lukemiini Kännöjen kirjoihin. Mutta. Eri elämäntilanteita ja eri ihmisiä varten on hyvä olla olemassa erilaista kirjallisuutta. Monet ihmiset varmasti tykkäävät lukea Härkösen tekstiä.

Luin nämä sivut yhdellä istumalla.                           Sivun alkuun

Souvi, Sakari Kännö                                                  helmi 2020

Tämän kirjan sieppasin kirjaston hyllystä Heikki Kännön Sömnön vierestä. Kun aloin lukea Souvia, ajattelin että taas tätä sodan ajan kuvausta. Jaksankohan lukea ollenkaan. Mutta sitten kerronta veti mukaansa, koska näkökulma oli erilainen kuin mitä olin aikaisemmin lukenut. Souvissa kerrotaan sodan ajan huoltokuljetuksista ja teksti pohjautuu kolmen eri kuljetuskomppanian ja osaston vaiheisiin. Eli osa on ilmeisesti oikeasti tapahtunutta tarinaa.

Souvi kertoo hyvin, miten hankalaa huolto tuohon aikaan oli. Tiet olivat sorateitä, kapeita, huonosti pohjustettuja, ojattomia. Kelirikko ja sääolot aiheuttivat valtavasti ongelmia, samoin kuin autojen rikkoutuminen ja huolto. Ihmetyttää, miten tuohon aikaan tieto saatiin kulkemaan, kun puhelinkin oli kylissä vain muutamassa talossa. Hattua nostan tuon ajan ihmisille, jotka hoitivat hankalan arjen.

Toinen asia mitä alussa ihmettelin, oli niin erilainen kirjoitustyyli kuin vasta lukemassani Sömnössä. Sitten huomasin, että tämähän on Sakari Kännön kirjoittama eikä Heikki Kännön. Tunsin itseni aivan ääliöksi, kun en ollut huomannut etunimien erilaisuutta. Mutta ei se mitään, onneksi otin tämän kirjan mukaani. Se avarsi näköalaani sodanajan elämään.                        Sivun alkuun

Sömnö, Heikki Kännö                                                helmi 2020

Olen  kuullut pariin otteeseen radiosta Luomiskertomus -ohjelmassa Heikki Kännön kertovan Sömnö -romaaninsa kirjoittamisprosessista, joka kesti 11 vuotta. Hän oli kääntänyt ja vääntänyt tekstiä aivan uuteen muotoon. Kun itsekin kirjoittelen, ovat nämä tekstien syntyyn liittyvät asiat kovin mielenkiintoisia. Välillä tuntuu, että kaiken saa heittää romukoppaan tai oikeammin deletoida, mutta kuitenkin jossain kytee pieni liekki, joka pakottaa jatkamaan ja jatkamaan.

Kännön kannatti jatkaa. Hän on saanut vuonna 2019 Runeberg -kirjalllisuuspalkinnon Sömnö -teoksestaan.

Sömnö on rönsyilevä matka Bergerin suvun historiaan, joka kuljettaa perhettä ympäri Eurooppaa ja Afrikkaa. Kertojana on Werner H. Bergerin elämänkerran kirjoittaja, jolle pikku hiljaa paljastuvat suvun salaisuudet, joita ei kaikkia saa kirjoittaa kirjaan.

Kännön kieli on rikasta ja hänellä on humoristinen tyyli kertoessaan tapahtumista. Moneen kertaan hörähtelin ja nauroin itsekseni, kun tapahtumien kuvaus oli niin herkullista. Kirjan tapahtumat ovat myös ennalta arvaamattommia, miten Kännö kaiken onkaan keksinyt. Tuli mieleen Zafónin Enkelipeli -kirja, jonka juoni oli myös hienosti kehitelty ja täysin uudenlaisesta miljööstä.                                                        Sivun alkuun

Pajtim Statovcin esikoisteosta Kissani Jugoslavia oli vaikea saada käsiinsä. Sitä ei koskaan löytynyt kirjastosta, kun kävin siellä. Tein viimein varauksen ja niinpä sain sen.

Olin aikaisemmin lukenut Statovcin Tiranan sydän, joka on siis hänen toinen kirjansa. Kolmas kirja Bolla voitti vuoden 2019 Finlandia -palkinnon enkä ole sitä vielä lukenut. Kissani Jugoslavia oli ilmestymisvuotenaan 2014 myös Finlandia-palkintoehdokas. Silloin voitti Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Nyt voisin sanoa, että Kissani Jugoslavia olisi ollut minun palkinnonsaajani.

Kissani Jugoslavia on hyvin kypsä esikoisteos. Statovci on todella lahjakas kirjoittaja. Näiden kolmen kirjan perusteella mieleeni kuitenkin tulee, että aikooko hän pysyä tässä samassa tematiikassa jatkuvasti. Ei voi välttyä ajatukselta, että kuinka paljon mukana on hänen ja perheensä omakohtaista kokemusta ja tätä kautta pohdintaa yksityisyydestä.

En ymmärtänyt kaikkea kirjan symboliikkaa, käärmeitä ja kissoja. Minulle suurimmaksi teemaksi nousi kulttuurien erilaisuus. Mistä kulttuuriin tulevat niin voimakkaat tarpeet kunnioittaa perinteitä, että yksilöiden tahdoilla ei ole mitään merkitystä? Mikä voima on siinä, että ihmisten elämät puristetaan vuosisataisiin muotteihin ja niistä poikkeaminen on elämää suurempi häpeä?

Kirjan loppupuolella mieleeni nousivat yhtäläisyydet Sofi Oksasen esikoisteoksen Stalinin lehmien kanssa. Kummassakin kirjassa on muutettu vieraaseen maahan, vaietaan omista juurista, ei sopeuduta, eristäydytään, sairastutaan ja solmitaan rakkaussuhteet samaa sukupuolta oleviin.

Kuulin että Bolla on näiden kolmen huipennus. Odotanpa sitä.

Sivun alkuun

Graniittimies, Sirpa Kähkönen

Graniittimies on Kähkösen uusinta tuotantoa. Kirja oli Finlandia -palkintoehdokkaanakin.

Alussa lukeminen takkusi. Samaa kommunismin kuvausta kuin Mustissa morsiamissakin. Tai ei nyt ihan samaa, kun tässä mentiin Neuvostoliittoon toteuttamaan sosialistista yhteiskuntaa.

Mietin vielä viidenkymmenen sivun kohdalla jätänkö kirjan kesken. Mutta sitten Kähkösen loistava kieli vei mukanaan. Hän osaa todella kirjoittaa herkullisesti. Tapahtumia kuvattiin yksityiskohtaisesti, vaikkapa aterian valmistusta. Niitä oli kiva lukea. Muutenkin kirja kasvoi loppua kohti yhä väkevämmäksi ihmisyyden kuvaukseksi.

Niin surullista oli mitä päähenkilöille väistämättä tapahtui. Samaa ovat kuvanneet myös muut taiteilijat, Sofi Oksanen, Antti Tuuri ja elokuvissakin  – mm. Ikitie – aihealuetta on käsitelty.                                             Sivun alkuun

Mustat morsiamet, Sirpa Kähkönen

Tämä oli ensimmäinen Kähkösen kirja, jonka luin. Valitsin tarkoituksella vanhan kirjan eli Mustat morsiamet on ilmestynyt 1998.

Ensin alkuun tuntui, että olen aivan tarpeeksi lukenut  näitä tähän aihealueeseen kuuluvia kirjoa. Eli työväestön kurjaa elämää kuvaavia romaaneja. Tässä oli lisäksi politiikkaa mukana, miehiä vietiin vankileireille. Kommunismia pelättiin. Mulle ei jäänyt ihan selvää kuvaa, oliko kyseessä 1920- vai 1930 -luku.

Siis ahdistava aihealue.  Onhan näistä hyvä tietää, mutta kuinka kauan näitä jaksaa lukea. Mitään uutta ei oikeastaan tullut.

Myöhemmin luin, että tämä oli Kähkösen Kuopio -sarjan ensimmäinen kirja. Pitänee lukea muitakin.    Sivun alkuun

Rapsuta mua, Kati Tervo

Kyllä ällistyin kun tartuin tähän Kati Tervon Rapsuta mua -kirjaan Knausgårdin Talven jälkeen. Samanlaista päiväkirjamaista tilitystä! No, novellihyllystä tämäkin on, vaikkeivät nämä novelleja ole, vaan 2-3 sivun pituisia päiväkirjamaisia tekstejä.

Tervo paljastaa kotielämänsä lukijoille. Kait hän on saanut suostumuksen mieheltään ja pojaltaan. Mutta tulee vaan mieleen, että kirja on kirjoitettu lisäämään muiden kirjojen menekkiä. Kirjan loppua kohti tuntuvat lisääntyvän avioelämän kuvaukset. En niistä tykkää, olen kai vanhoillinen, mutta mielestäni ne ovat perheen sisäisiä asioita enkä ainakaan minä tykkäisi, että parisuhdettani  kuvataan kirjassa. Taidan olla aika tiukkapipo.

Kati Tervo on muutama vuoden nuorempi kuin minä ja jonkin verran kiinnostivat muistelmat lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta vain jonkin verran.

Samaan aikaan tuli televisiosta ja radiosta Jari Tervon ohjelma presidentti Mauno Koivistosta. Kyllähän tämä Katin kirja sai Jarin tuntumaan läheisemmältä. Ja kuva  Uutisvuodon armottomasta humoristista syveni.

Kirjoitin ylläolevan, kun kirja oli vielä kesken. Sitten löysin tiedon, että jutut oli julkaistu aikaisemmin eri aikakauslehdissä. Siis pakinoita, ei novelleja.                                       Sivun alkuun

Talvi, Carl Ove Knausgård

Olen ollut kiinnostunut Knausgårdista, kun olen kuullut ja nähnyt haastatteluja hänen Taisteluni – kirjasarjansa puitteissa. Kirjaston novellihyllystä poimin hänen teoksensa Talvi.

Hohhoijaa. Eivät ne olleet novelleja, vaan päiväkirjamaista jaarittelua. Olen käsittänyt, että Taisteluni -kirjasarja on myös aikamoista tajunnanvirtaa Knausgårdin omasta elämästä.

On helpointa kirjoittaa omasta elämästä ja ilman minkäänlaista itsesensuuria. Julkisuus on taattu, kun ihmisten tirkistelynhalu takaa suosion. Etenkin, jos kyse on jotenkin tunnetuista henkilöistä. Käsittääkseni Taisteluni -kirjasarja on poikinut oikeusjuttujakin,  kun sukulaiset ovat sydämistyneet kirjasta.

Talvi noudattaa samaa rataa. Knausgård kertoo perheestään, lapsistaan sekä nuorimman odotuksesta ja synnytyksestä. Luulen, että lapset eivät kasvettuaan oikein tykkää, että heidän elämästään on kirjoitettu kirjaan. Enkä minä ainakaan tykkäisi, että synnyttämistäni eri vaiheineen kuvataan kaikille.

Lisäksi kirjan täytteenä on jaarittelua, parin kolmen sivun pituisia tekisi mieli sanoa höpötyksiä esim. tuolista, kolikoista, aivoista. En jaksanut näitä lukea edes loppuun.

Vetävintä teksti on perhekuvauksissa. Kyllä Knausgård osaa kirjoittaa, mutta tulee vaan mieleen, että osaako hän kirjoittaa oikeaa romaania.  Tämä Talvi -kirja on tehty Taisteluni -kirjojen vanavedessä.  Hyvä konsepti taloudellisesti: mahdollisimman ronski tosipohjainen paljastuskirja, jolloin julkisuus on taattu ja sitten mitä vaan, jota ihmiset lukevat ja ostavat edellisen kirjan imussa. Taidan olla vaan kateellinen, kun Knausgård on menestynyt taloudellisesti.

Sisäkannen arvioinneissa mainitaan useammassa ”elämyksellinen”. Aloin miettiä mitä se oikein tarkoittaa, esimerkiksi kolikoista kertovassa tekstinpätkässä.

Sitten sain oppitunnin kirjallisuuden lajista nimeltä autofiktio. Sitähän Knausgård on harrastanut eli omien traumaattisten  muistojen käsittelyä omalla nimellään. Kai hän on halunnut päästä vapaaksi menneisyydestään.

Ehkä jotkut tykkäävät autofiktiosta. Tulee kylläkin mieleen, että menneisyyden tapahtumia voisi käyttää luovasti fiktiivisen romaanin juonen kulkua rakentaessa. Kai ne traumat  tulevat silloinkin käsitellyksi. Mutta onhan se vaivalloisempaa. On helppoa kirjoittaa tajunnanvirtatekniikalla tapahtuneita asioita sellaisena kuin ne muistaa välittämättä siitä, että kirjoittaa muista ihmisistä suoraan.                               Sivun alkuun

Enkelipeli. Zafón Carlos Ruiz

Tästä Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli -kirjasta tykkäsin. Olin aikaisemmin lukenut Zafónin Tuulen varjo, joka ihastutti jo nimellään, joka sai mielikuvituksen  laukkaamaan.

Ahmin ensimmäiset sadat sivut ihastuksissani. Miten olikin keksitty niin hieno yllätysellinen juoni, jossa ei tullut hetkeäkään mieleen mikään aikaisempi. Päähenkilön kohtalo herätti suurta myötätuntoa.

Mutta sitten. Ruumiita alkoi tulla lisääntyvää vauhtia, yli kymmenen. Eikä oikein selvinnyt, miksi kaikki listittiin eikä heitä oikeastaan liitetty tarkemmin juoneenkaan, siis heidän kuolemansa oikeutusta ei käsitelty. Kirja muuttui huonoksi dekkariksi. Hieno ote kirposi loppupuolella ja teksti oli sekavaa. Harmi.      Sivun alkuun

Ilon ja kivun kääntöpiiri, Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään, toimittanut Lauri Otonkoski

Otin tämän kokoelman kirjastosta novellihyllystä, jota olen harrastanut, kun kirjoittelemme Novellimankelissa itse novelleja.

Kiinnostuneena tartuin tähän kirjaan, jossa on 33 eri kirjoittajan tekstiä. Olipa erikoisia. Yhden jätin kesken, oli jokin kansan suussa kulkevaan tarinaan keskittyvä teksti, jossa oli paljon toistoa.

Aiheet olivat outoja. Aloin pohtia omaa rajoittuneisuuttani. Olen iskostunut länsimaiseen kerrontaperinteeseen. Yllättävän moni kirjoittaja oli joko opiskellut tai muuttanut Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Muutamat olivat länsimaisissa yliopistoissa opettajina. Joihinkin kirjoittajiin oli tarttunut länsimainen ajatusmaailma, mutta osa kertomuksista oli kyllä niin omalaatuisia että huhhuh.

Mieleen jäivät parhaiten traagiset kertomukset, kuten Kirje sisarilleni, jossa kuvattiin perinteiden ja nykymaailman yhteentörmäystä yksilön näkökulmasta, Venäläinen ruhtinatar, jossa kuvataan mielenkiintoisesti henkilön ristiriitaista  käytöstä, joka johtaa tragediaan ja Afrikka rikkoo valonsa, jonka kirjoittaja teloitettiin.

Pitäisi lukea enemmän tällaisia ”outoja” juttuja.   Sivun alkuun

Enkelipeli. Zafón Carlos Ruiz

Tästä Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli -kirjasta tykkäsin. Olin aikaisemmin lukenut Zafónin Tuulen varjo, joka ihastutti jo nimellään, joka sai mielikuvituksen  laukkaamaan.

Ahmin ensimmäiset sadat sivut ihastuksissani. Miten olikin keksitty niin hieno yllätysellinen juoni, jossa ei tullut hetkeäkään mieleen mikään aikaisempi. Päähenkilön kohtalo herätti suurta myötätuntoa.

Mutta sitten. Ruumiita alkoi tulla lisääntyvää vauhtia, yli kymmenen. Eikä oikein selvinnyt, miksi kaikki listittiin eikä heitä oikeastaan liitetty tarkemmin juoneenkaan, siis heidän kuolemansa oikeutusta ei käsitelty. Kirja muuttui huonoksi dekkariksi. Hieno ote kirposi loppupuolella ja teksti oli sekavaa. Harmi.                    Sivun alkuun

Stalinin lehmät, Sofi Oksanen

Luin Stalinin lehmät Baby Janen jälkeen, mutta Stalinin lehmät onkin Oksasen ensimmäinen kirja. Kirjoilla on paljon yhteistä. Niissä kummassakin kerrotaan nuoren naisen mielenterveysongelmista, Baby Janessa paniikkihäiriöstä ja Stalinin lehmissä syömishäiriöistä, nimittäin päähenkilö ei osaa syödä ja sairastaa sekä bulimiaa että anoreksiaa yhtäaikaa.

On vaikea ymmärtää näiden sairauksien perimmäistä syytä. Onko syynä hyvin aikaisessa vaiheessa syntynyt vääristynyt kuva omasta  kropasta, kun ihanne on aina vaan alhaisempi paino? Jopa 40 kiloa on liikaa. Päähenkilö ei ole tyhmä, mutta eivät häneen ravitsemustieteen faktat vaikuta siten, että hän pystyisi olemaan oksentamatta. Läheinen ihmissuhde vähentää oksentamishalua, mutta niinpä hän luopuu tästä suhteesta, jotta voi oksentaa rauhassa.

Oksanen kuvaa myös virolaisten naisten alemmuudentuntoa suomalaisiin verrattuna. Päähenkilö ei kerro pariinkymmeneen vuoteen taustastaan. Ehkä tämä vaikutti syömiseenkin.

Oksanen kertoo suvun tarinaa monitasoisesti. Venäläisvallan aikana huipentui ilmiantamisen kulttuuri, joka oli tuhota koko kansan. Kuitenkin itsenäistymisen jälkeen hän kaipaa lapsuutensa Viroa, sen ihmisiä ja elämää.

En voinut välttyä miettimästä, paljonko kirjassa on Oksasen oman perheen tarinaa. Ensimmäinen kirjahan yleensä on omaelämänkerrallinen. Jos tarinat ovat suvusta, mitähän he ajattelevat siitä, että ne ovat koko maailman luettavissa.

Joka tapauksessa Oksanen on armoitettu kirjoittaja. Todella lahjakas. Teksti on sujuvaa ja sitä on helppo lukea.

Kirjaa lukiessani telkkarista tuli Maria Veitolan Yökylässä -ohjelma, jossa  hän vieraili Sofi Oksasen kotona tai oikeammin työhuoneella, joka oli hulppea iso huoneisto käsittääkseni Kalliossa. No, Oksanen on tienannut kirjoillaan niin paljon, että tuollaiseen on varaa. Miljoonatulot ovat tulleet pelkästään Puhdistuksesta.  No katsoin tietenkin tarkkaan Oksasen olemusta, ja kyllä hän on niin laiha, että toivottavasti ei ole syömishäiriö jäänyt pysyväksi. Esimerkiksi aamiainen jäi väliin, kun hän oli lähtenyt ”asioille” ja Veitola söi yksinään.

Stalinin lehmä muuten tarkoittaa vuohta.            Sivun alkuun

Aro ja muita novelleja, Leo Tolstoi

Otin tämän ovellikokoelman kirjastosta, koska haluan saada vaikutteita novellien kirjoittamisesta. Toivottavasti omat novellini sitten paranevat, me kun kirjoittelemme novelleja Novellimankelissa ja julkaisemme vuoden kuluttua.
Tolstoi on armoton luonnon kuvaaja. Makustelin hänen kielikuviaan nautinnolla. Paras oli seuraava, jonka luin moneen kertaan:
”Lampaiden pitkät ja venyvät ajatukset, joiden virkkeinä olivat aron ja taivaan, päivien ja öiden mielikuvat, ahdistavat ja painoivat miltei tajuttomiksi”.

”Pilvi vaihtoi silmäyksiä aron kanssa ja alkoi synketä”.

Tolstoi antaa myös elämänohjeita: ”Yksi järki tulee kun  äiti synnytti, toinen opista, kolmas hyvästä elämästä”.

Voi, hienoja ilmauksia on vaikka kuinka. Tolstoi kuvaa ihmisluontoa ymmärryksellä ja tunteikkaasti. Voi vaan ihmetellä, kun ajattelee missä yhteiskunnallisessa ympäristössä  hän eli (1828-1910).

Tähän kirjaan liittyy myös ihana kohtaaminen. Luin kirjaa junassa Loimaalta Helsinkiin. Vieressä käytävän toisella puolella istui somalilaisperhe, jonka hurmaavaan pikkutyttöön Rashimiin tutustuin tarkemmin. Muistan hänet aina, kun ajattelen Tolstoita. Ja hänen äitinsä tummia ymmärtäviä silmiä ja katsetta.                                                                                                                                                  Sivun alkuun

Rinnakkain, Reko Lundán

Lundánin tuotantoon tutustuin nelisen vuotta sitten,  kun luin hänen viimeiseksi jääneen kirjansa Viikkoja, kuukausia, jonka hän kirjoitti vaimonsa kanssa juuri ennen kuolemaansa (2006). Hän oli sairastunut aivokasvaimeen. Kirja järkytti minua silloin kovasti.

Lundán oli hyvin tuottelias ja kirjoitti romaaneja, näytelmiä ja kuunnelmia. Hänellä  olisi ollut paljon annettavaa suomalaiseen kulttuuriin. Niin surullista.

Rinnakkain kertoo rivitalossa elävän lapsiperheen vuodesta. Kirjaa oli mukava lukea, kun tarina on niin tuttu ruuhkavuosien ajalta. En voinut välttyä ajattelemasta, paljonko kirjassa on Lundánin omakohtaista kokemusta. Mutta mitä siitä. Rinnakkain antaa varmaan monelle ruuhkavuosiaan elävälle hyvän samaistumiskohteen. Kirja ilmestyi kaksi vuotta ennen Lundánin kuolemaa ja on omistettu hänen tyttärilleen.                     Sivun alkuun

Baby Jane, Sofi Oksanen

Baby Janen meinasin jättää alkusivujen jälkeen lukematta loppuun. Alussa kuvataan kahden naisen suhdetta aika seksipitoisesti. Mutta sitten onneksi tarinaan tuli muita vivahteita ja luin aika mielenkiinnolla kirjan loppuun.

Baby Jane on mielenterveyssairauksien kuvausta. Oksanen kuvaa hyvin, miten sairaan ihmisen käytöstä ei ymmärretä ja miten suhde kariutuu näiden vaikeuksien nujertamana.  Piki ei pysty pyytämään apua tilaansa eikä sitten enää lopulta haluakaan. Aivan surettaa, ettei Piki saanut apua ongelmiinsa, joista paniikkihäiriö halvaannutti hänen elämänsä vähitellen kokonaan.

Baby Janesta on tehty elokuva, jonka ensi-ilta oli alkuvuodesta. En ole sitä nähnyt, mutta voisin mennä katsomaan jos se eteen sattuu.

Luulin, että Baby Jane on Oksasen esikoisteos, mutta se onkin toinen ja esikoinen on Stalinin lehmät. Luen sitä parhaillaan.       Sivun alkuun

Vanhat kuviot, Maarit Verronen

Verronen on kyllä ollut valtavan tuottelias kirjailija. Uusimmasta päästä on Vanhat kuviot -novellikokoelma vuodelta 2012. Tästä kokoelmasta olin kuullut Novellikoukussa novellin Juttelija, joka kertoo siitä ihmistyypistä, joka puhuu ja puhuu. Oikeanlaisessa ympäristössä nämäkin henkilöt voivat elää hyvän elämän – ja vääränlaisessa heille käy huonosti.

Novellit on jaettu kolmeen osaan: Piiloutujat, Vastustajat ja Lähtijät. Kirjoitukset noudattelevat Verrosen aikaisempaa nyrjähtänyttä maailman kuvausta. Suosikkini on Angelina, jonka voisin lukea joskus Novellikoukussa. Viimeisenä on pitkä, 60 sivua, kuvaus käsittääkseni Etelä-Amerikasta. Rujoa ihmisyyden kuvausta, missä ihmiset ovat pahoja toisilleen. Ja myös hyviä.            Sivun alkuun

Kulkureita ja unohtajia, Maarit Verronen

Olen joskus parikymmentä vuotta sitten lukenut Verrosen kirjan Kulkueita & Unohtajia. Etsin sen kirjahyllystä, oli joululahja rakkailtani 24 vuotta sitten. Luin sen nyt uudelleen, enkä muistanut siitä yhtään mitään. Se on novellikokoelma, joten voin ottaa oppia Novelimankelia varten. Kirja on saanut vuonna 1996 Olvi -säätiön kirjallisuuspalkinnon ja Portti -palkinnon vuonna 1997.

Tarinoiden päähenkilöt ovat mitä milloinkin, unohtaja, vaeltaa,  kivenhalaaja jne, jotenkin kaikki tavallisen elämän ulkopuolella vaeltavia ja maailman erikoisesti kokevia henkilöitä. Verrosella on vino katse tähän (tai silloiseen) maailmaan. Hän on mukavasti löytänyt kiinnostavia persoonia ja kuvaa niitä mielenkiintoisesti.                                                                                            Sivun alkuun

Matka Albaniaan, Maarit Verronen

Matka Albaniaan. Löysin tämän kirjan pääkirjaston poisto-huoneesta, maksoi 50 senttiä. Kannatti ostaa. Olen nimittäin äsken lukenut Statovc Pajtimin Tiranan sydän, jonka päähenkilö lähtee Albaniasta onneaan etsimään. Yllättävää on, että vaikka kirjojen julkaisemisen välillä on 20 vuotta, Albanian ongelmat eivät näytä ratkenneen, vaan ihmiset etsivät parempaa elämää muualta kuin omasta maastaan. Surullista.

Olen itsekin käynyt Albaniassa kymmenen vuotta sitten. Vietimme pari viikkoa Makedoniassa Ohridissa sukulaisten asunnolla ja eräänä lauantaina suuntasimme vuokra-Kiian nokan Tiranaa kohti. Olipa kokemus. En ole koskaan autoillessa  pelännyt yhtä paljon. Tie Elbasanin kautta Tiranaan kulki vuoristossa, 40 km ja tunti meni. Henki onneksi säilyi, vaikka koko kapea ja kiemurainen tienvarsi oli täynnä muistopylväitä, joissa oli rotkoihin suistuneinen ja kolareissa kuolleiden henkilöiden kuvia ja nimiä, monessa neljän ihmisen tiedot. Tien reunassa pienet kivet erottivat tienpenkan alas syöksyvästä rotkosta. Ja  minä istuin siellä reunan puolella, välillä tuntui että leijun tyhjän päällä, kun kuskin oli pakko ajaa aivan reunaan paikallisten hurjastellessa vastaan surutta. Puhumattakaan tilanteista, kun kolme autoa yritti olla rinnakkain, vastaantulijat nääs ohittelivat vaikka me olimme ajamassa vastaan. Hehän olivat vuoren puolella. Albanialaiset autoilijat uhmaavat kohtaloaan täysin surutta. Samaa olen sittemmin kokenut Turkissa.

Verronen tuli Inter Raililla Itä-Euroopan kautta siihen asti kuin silloin pääsi ja jatkoi liftaamaalla. Yllättävää oli, että joka paikassa hänet huomioidaan ja annetaan apua kyydeissä ja majoituksissa. Ulkomaalaisia ei siihen aikaan juurikaan Albaniassa nähty. Yllättävän turvallista Verrosen matkanteko on. Muutaman kerran  hän saa miehiltä ehdotuksia läheisemmästä tuttavuudesta, mutta tiukka kieltäytyminen näytti riittäneen.

Kirjassa pohditaan myös perinteiden merkitystä. Nuori nainen haluaisi opiskella,  nähdä maailmaa, saada ammatin. Mutta perhe ei päästä häntä lähtemään, ei töihinkään. Naisten elämän tarkoitus on naimisiin meno ja perheestä huolehtiminen. Piste.

Taas kerran tulee mieleen, miten hienon elämän mahdollisuuksineen itse on saanut elää.                                                                  Sivun alkuun

Brooklyn, Colm Tóibín

Ihastuin vähän aikaa sitten suunnattomasti Tóibínin novellikokoelmaan Äitejä ja poikia. Tätä romaania Brooklyn on myös kovasti kehuttu ja siitä on tehty elokuvakin, jota en ole nähnyt.

Brooklynissä kuvataan Irlannin tilannetta, on menossa 1950 -luku. Työtä ei ole, päähenkilö Eilisin veljet ovat lähteneet töihin Britanniaan. Niinpä Eilisille hommataan työpaikka New Yorkista ja sinne hän lähtee. Koko aikaisempi elämä jää Irlantiin, äiti ja sisko läheimpinä.

Kirjaa on kiva lukea. Koin monia samaistumisen hetkiä, kun minäkin lähdin aikoinaan ensimmäisen pidemmän työpaikan takia 1000 kilometrin päähän sukulaisista ja ystävistä. Tóibín kuvaa arkisiakin hetkiä tarkkaan. Näin arjen pienet vaikeudet oikeastaan kasvavat suuriksi, kun kaikki on uutta ja vierasta. Yksinäisyys uudessa ympäristössä on kuvattu hyvin uskottavasti.

Loppuratkaisua vähän jännitin ja harpoin viimeiset sivut pikavauhtia ennen nukkumaan menoa. Seuraavana päivänä luin sitten lopun uudestaan. Kyllä Eilis ihan oikean ratkaisun teki, mutta Tóibín taitavasti antaa niin hienovaraisia vihjeitä, että jännite seuraa loppuun asti.

Suosittelen lämpimästi.                                                               Sivun alkuun

 Onni, Pekka Hiltunen

Kaksikymmentä sivua jaksoin Pekka Hiltusen kirjaa Onni. Homojen rakastelukuvaukset eivät sytyttäneet, vaikka ei minulla tietenkään mitään heitä vastaan ole. Sitten luin takatekstin, jossa sanottiin kirjan kertovan mm. ”tuhannen mulkun Tuulikista”. Niinpä vein kirjan takaisin kirjastoon. Ei ole tämä tyylilaji tarkoitettu minulle.

Tätä päivitystä varten hain linkkiä netistä ja siellähän Onni -kirjaa kehutaan. Että muitakin mielipiteitä on.                  Sivun alkuun

Tiranan sydän, Pajtim Statovci

Yritin saada  käsiini Statovcin tunnetumman ja palkitun Kissani Jugoslavia, mutta se oli lainassa ja otin tämän.  Tämän Tiranan sydän -kirjan mukana pääsi hyvin Statovcin maailmaan. Lukiessa arvuuttelin, onko kyseessä omaelämänkerrallinen tarina, mutta ei, Statovci on tullut Suomeen parivuotiaana. Mutta Tiranan sydän kertoo nykyajan kansanvaelluksista riipaisevasti ja siitä, miten tapahtumat ja niiden käsittelemättömyys vaikuttavat käyttäytymiseen. Miten armottoman yksinäinen ihminen voikaan olla eikä kuitenkaan pysty luomaan pysyviä ihmissuhteita, vaikka niihin tulee mahdollisuus.

Loppuratkaisusta tulee kyllä mieleen, että ei se lähteminen aina ole paras ratkaisu. Omaa ja läheisten elämää voisi yrittää parantaa eikä lähteä etsimään paratiisia tuntemattomasta. Ne syvimmät ongelmat kun seuraavat mukana. Mutta niin ihmiskunta on tehnyt aina ja tullee kait tekemään tulevaisuudessakin.                           Sivun alkuun

Kaikki on mahdollista, Strout Elizabeth

Tätä Kaikki on mahdollista -kirjaa olin metsästänyt, kirjastosta ei löytynyt yhtään Stroutin kirjaa eikä sitä ollut nettiantikvaareissakaan myytävänä. Olin kuullut radiosta ohjelman Lucy Bartonin elämästä ja kiinnostuin kovasti. Stroutin romaanista Olive Kitteridge on tehty suosittu tv-sarja, jota en jostain kummasta syystä katsonut, ainoastaan viimeisen jakson.

Kirjoitamme novelleja Novellimankelissa (tarkoituksena julkaista vuoden päästä novellikokoelma) ja opiskelen koko ajan novellien kirjoittamista. Parasta onkin lukea erilaisia kirjoitelmia, tarkastella niiden rakennetta, kieltä, henkilövalikoimaa ja  kokonaisvaikutelmaa.

Käsitin alunperin, että Kaikki on mahdollista on novellikokoelma. Mutta kun olin lukenut muutaman jutun ja niissä esiintyi samoja henkilöitä, luulin kyseessä olevan romaanin. Mutta kyllä se novellikokoelma on. Mielenkiintoisesti kaikkien aiheena on sama kaupunki ja sen asukkaat. Kun jossain novellissa on joku  mainittu, myöhemmässä kirjoituksessa palataan kyseiseen henkilöön, usein hänen omasta näkökulmastaan. Se on hyvin mielenkiintoista. Novellit toimivat tietenkin aivan itsenäisinäkin.

Punaisena lankana on Lucy Barton, hänen elämänsä lapsuudesta kirjan ilmestymiseen. Mukana on valtavan laaja henkilökavalkaadi. Novellissahan kun ”ohjeiden” mukaan on vain muutama henkilö, ja nyt tein (ensimmäistä kertaa) ruutupaperille sukupuut novelleissa esiintyvistä  henkilöistä. Heitä on monta kymmentä, perheitä, sukuja, tätejä, lapsia, rakastajia ja rakastajattaria.

Stroutilla on oma tapansa luonnehtia henkilöitä ja kohtaamisten tunnelmia. Niistä voi ottaa opiksi. Mielenkiintoista henkilöiden kuvausta, ymmärtäen. Myönteisyys kulkee koko teoksen läpi.

Sivun alkuun

Ehtoolehdon tuho. Lindgren Minna

Ehtoolehdon tuho kertoo nimensä mukaisesti Ehtoolehdon lopusta. Ikäihmisten hoito on viety teknisesti niin pitkälle kuin vain osaa kuvitella. Karmea tulevaisuudenkuva, kun itsekin ehkä on niissä jengoissa muutamien vuosien/kymmenien kuluttua. Osa päähenkilöistä poistuu näyttämöltä luonnollista tietä.

Tämä kolmas Ehtoolehto -kirja ei ollut niin kiva kuin aikaisemmat, ehkä ahdistavasta aiheesta johtuen. Mutta loppuun luin aivan mielelläni.                                                                                Sivun alkuun

Detroit. Lipson Katri

Tästä Lipsonin Detroit -kirjasta tykkäsin enemmän kuin Jäätelökauppiaasta. Aihepiiri nyt oli aika kaukainen – Yhdysvaltain jääkiekkomaailma – mutta ihmisten välisiä suhteita käsiteltiin mukavasti. Loppuratkaisu oli jotenkin odotettu, niin nurkkaan nuoret jääkiekkoilijat olivat ajautuneet. Surullista, mutta tällaista voi tapahtua tai taitaa tapahtua oikeassa maailmassakin.                        Sivun alkuun

 Karatolla. Jalonen Olli

En lainatessa  muistanut, että tämän Karatollan olen lukenut muutama vuosi sitten. Mutta jo ensimmäisellä sivulla tuli tuttuuden tunne, pyramideja kun oltiin suunnittelemassa. Luin muutaman sivun, mutta kirja oli niin hyvässä muistissa, että en jatkanut  lukemista.

Kirja kertoo mielikuvituksellisen jutun pyramidien rakentamisesta ympäri Eurooppaa, eri maihin niiden tyyliin sopivasti. Mukavaa luettavaa, suosittelen. Kyllä Jalonen näyttää näitä erikoisia aiheita keksivän.                                                                                  Sivun alkuun

Ehtoolehdon pakolaiset. Minna Lindgren

Olen aikaisemmin lukenut tämän Ehtolehto -sarjan ensimmäisen kirjan ja tykkäsin Lindgrenin hersyvästä kielestä ja huumorista, jolla hän kertoi vanhusten elämästä.

Ehtoolehdon pakolaiset -kirja jatkaa samalla kaavalla. Alkoi kuitenkin kiinnostaa enemmän päähenkilöiden aikaisempi elämä. Perhesuhteisiin ei juuri viitattu, vaikka ne ovat meillä jokaisella niin kovin tärkeitä. Kirjassa ei ollut myöskään päähenkilöä, vaan Siiri, joka ensimmäisessä kirjassa oli mielestäni päähenkilö, jonka kautta tapahtumia kuvattiin, jäi taustalle. Mielestäni kirja olisi saanut enemmän syvyyttä, jos Siiri olisi ollut enemmän ja henkilökohtaisemmalla tasolla esillä.

Mutta todella mukavaa lukemista. Voin suositella.       Sivun alkuun

Katri Rauanjoki, Lenin-setä ei asu enää täällä

Rauanjoen löysin sen perusteella, että hän aikoo kirjoittaa koltta-aiheisen romaanin (Kolmas tanssi -romaanihahmotelmani sijoittuu myös koltta-alueelle).

Lenin -setä ei asu täällä -romaanin tarina tapahtuu Huippuvuorilla. Minua ja varmasti monia muitakin kiehtovat äärimmäiset luonnon olosuhteet ja niiden vaikutus ihmisen toimintaan.

Kirja oli mukaansa tempaava ja tätä luin päivälläkin. Rauanjoki kuvaa ilmeikkäästi luontoa, se on koko ajan läsnä ja vuoropuhelussa ihmisten kanssa. Tarinassa on monia tasoja, jotka kuvataan mielenkiintoisesti. Päällimmäiseksi minulle nousi jonkinlainen sivullisen rooli. Tämä kirja kannattaa lukea.                   Sivun alkuun

Jäätelökauppias. Katri Lipson

Heti alussa tuli tuttuuden tunne, että olen lukenut tämän Katri Lipsonin Jäätelökauppiaan. Tarinassa oli tuttuja elementtejä, en tiedä viittasivatko ne johonkin kirjaan vai elokuvaan. Mutta en edelleenkään ole varma.

Tämä kirja oli sellainen, että joutui palaamaan alkuun monta kertaa  katsomaan, mitä oikein tapahtuikaan. Kirjan takakannessa mainostettiin salaperäisyyttä. No juu, se on kauniisti sanottu sekavalle toteuttamistavalle. Mietin taas kerran, onko jotenkin hienompaa kirjallisuutta sellainen kirja, jossa on niin monimutkainen rakenne, että vain kirjallisuuden tutkijat jaksavat erinomaisuuden löytää. Tietenkin lukukokemus riippuu siitä, mihin tarkoitukseen kirjaa luetaan, viihteeksi, unilääkkeeksi, ajan kuluttamiseen vai tutkimukseen. Luin kuitenkin loppuun, ja puolenvälin jälkeen alkoi sujua. Tällöin tarina kerrottiinkin aikajärjestyksessä.  Mielenkiintoisia henkilökuvia.                                         Sivun alkuun

 Karatolla. Jalonen Olli

En lainatessa  muistanut, että tämän olen lukenut muutama vuosi sitten. Mutta jo ensimmäisellä sivulla tuli tuttuuden tunne, pyramideja kun oltiin suunnittelemassa. Luin muutaman sivun, mutta kirja oli niin hyvässä muistissa, että en jatkanut  lukemista.

Kirja kertoo mielikuvituksellisen jutun pyramidien rakentamisesta ympäri Eurooppaa. Eri maihin niiden tyyliin sopivasti. Mukavaa luettavaa, suosittelen. Kyllä Jalonen näyttää näitä erikoisia aiheita keksivän.

Äitejä ja poikia. Colm Tóibín

Lainasin tämän Colm Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia syksyistä Novellikoukkuani varten. Valitsin sen nimen perusteella, minulla kun on poikia, niin aihe kiinnostaa.

Ja olipa jysäys! Tämä on parasta mitä olen pitkiin aikoihin lukenut!

Tóibín kirjoittaa hyvin hienovaraisesti tunnelmista, huomioi pieneleisesti ympäristöä ja uppoaa syvälle henkilöiden tajuntaan. Lyhyessäkin tiivistetyssä tekstissä selviää henkilöiden koko menneisyys tai siis tärkeimmät asiat sieltä. Näin haluan itsekin osata kirjoittaa. Novellit inspiroivat minua niin, että kirjoitin Novellimankeliin kolme novellia, joiden rakenne osittain noudattaa Tóibínin lyhyimpien novellien kaavaa. Tämä plagiointi sallittaneen minulle.

Tóibín on irlantilainen luovan kirjoittamisen opettaja ja kirjailija. Innostuin hänestä niin, että ostin sekä tämän novellikokoelman että Brooklynin itselleni. Antikvariaatista saa muutamalla eurolla. Joulukuussa luen sitten pääkirjaston Novellikoukussa Tóibínin novellin Matka. Se kosketti minua syvästi.

Colm Tóibínin tuotantoa voin todella suositella, vaikken Brooklyniä vielä ole ehtinyt lukea. Kirjastossa muuten kerrottiin, että häntä luetaan todella paljon.                                                     Sivun alkuun

Sain tämän Katherine Mansfieldin Kanarialintu -novellikokelman vinkin jostakin. Aloin lukea kirjaa sillä mielellä, että luen jonkin novellin Novellikoukussa kirjastossa syksyllä. Tällöin novellin pitää olla melko lyhyt, meitä kun on kaksi lukijaa ja kummallakin puolisen tuntia aikaa. Kolmekymmentä sivua on jo vähän liian pitkä. Mansfieldin novelleista suurin osa karsiutui pois tästä syystä. No, ei sieltä lyhyehköistäkään minkään niin paljoa minua sytyttänyt, että niitä lukisin.

Tapahtuma-aika on sata vuotta sitten, osin Uudessa Seelannissa ja osin Euroopassa. Aihepiiri on tästä syystä sellainen, ettei se oikein kiinnostanut. Mielenkiintoisin oli vuodelta 1921 keskeneräiseksi jäänyt Aviomiehen kertomus, jossa Mansfield rakensi hitaasti kasvavaa kauhua avioliiton pimeistä puolista.      Sivun alkuun

Taivaan tulet, Punainen kukko. Kari Väänänen, Päivi Alasalmi

Aikoinaan tv-sarja Taivaan tulet oli nostalgista tavaraa, kun olen asunut Kemijärvellä 21 vuotta. Oli kiva katsella tuttuja paikkoja ja tuttuja ihmisiä, jotka olivat yllättävää kyllä avustajina ja näyttelijöinä oli ammattilaisia. Miten sitä odotti, että käytetään enemmän paikkakunnan teatteriharrastajia. No, ammattinäyttelijöille pitää saada töitä.

Sarjan valmistumisen aikaan Kemijärvellä  meni todella huonosti. Tehtaita lopetettiin (Lääketehdas, Salcomp Oy ja sellutehdas Enso Oy, aikoinaan se oli Veitsiluoto…) ja muuttoautoja meni jatkuvana jonona pois Kemijärveltä. Väkiluku romahti jonnekin kuuden tuhannen paikkeille, puoleen siitä mitä se oli silloin, kun asuin siellä 1980-2001. Kari Väänänen nosti kemijärveläisten itsetuntoa roimasti ja ansaitsee siitä valtavan suuren kiitoksen.

Siispä tartuin kirjaan nostalgisin odotuksin. Mutta pettymys oli suuri ja keskeytin lukemisen, mikä on todella harvinaista. Syynä on valittu tyylilaji, jolla tarina kerrotaan. Minua ei kiinnosta puolirivo asioiden kuvaus. Esimerkiksi: ”Muutaman kuukauden ajan he olivat naineet kuin heikkomieliset, panneet kuin kaksi aivotonta kania, välittämättä yhtään ehkäisystä. Sinikan oli tavoittanut sellainen kiima, ettei koskaan sitä ennen eikä sen jälkeen…” Paljon keskitytään viinan juomisen kuvaukseen, mikä alkaa kyllästyttää ja puuduttaa lukijaa.

Taidan olla tiukkapipo ja ikävä ihminen.                             Sivun alkuun

Rouva C. Minna Rytisalo

Luin aikaisemmin Rytisalon Lempin ja syksyn 2018 kirjamessuilla kuuntelin Rytisalon kertomusta kirjoittamisesta. Pidin Lempistä, se oli taitavasti kirjoitettu ja pidin myös tästä Rouva C:stä.

Kirjassa on sekoitettu faktaa ja fiktiota mukavasti. Henkilöt ovat tulleet eläviksi tunteviksi hahmoiksi. Kerrotaan myös ikävistä asioista, mm. Minnan taipumuksesta  masennukseen. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeinen aika on kuvattu realistisesti. Kun on odotettu lapsi viimein syntynyt ja kaikki on mennyt ”hyvin”, eikä kuitenkaan tunnukaan hyvältä. Imettäminen on vaikeaa eikä vauva herätäkään niitä suuria äidillisiä tunteita, joita on odotettu.
Myös lyhyin väliajoin tapahtuneet raskaudet on  kuvattu hyvin. Minnan ja Floran ystävyyden kehittyminen on mielenkiintoista luettavaa.

Minnan ja Ferdinandin suhde on liikuttava ja Ferdinandin kohtalo saa palan kurkkuun.

Ihmettelin lukiessani, miten Rytisalo uskaltaa kertoa Cygnaeuksen käytöksestä noin suorasukaisesti. Eli onko se totta vai kirjailijan mielikuvitusta. Luin sitten, että vihjeitä käytöksestä on ollut muuallakin. Itse en olisi uskaltanut kirjoittaa Cygnaeuksen nimellä. Myös kirjassa kuvattu Minnan ensimmäinen raskaus on ilmeisesti keksitty ja herättänyt kritiikkiä. Näitä asioita Rytisalo on joutunut selittelemään.

Saapi nähdä mihin Rytisalo tarttuu seuraavaksi. Hyvää luettavaa on varmaan tulossa.                                                                                    Sivun alkuun

Sydänyön tuolla puolen. Sidney Sheldon

Sheldon oli uusi tuttavuus, en muista aikaisemmin lukeneeni hänen kirjojaan. Tykkäsin kyllä. Teksti oli sujuvaa, juoni varsin mielenkiintoinen ja melko koukuttava. Sheldon käytti eri henkilöiden näkökulmia asioista. Ensin alkuun oli vaikeaa, kun heti alkukappaleissa tuli monta uutta henkilöä. Jouduin lukemaan alun moneen kertaan.

Kirjan nimi jäi arvoitukseksi. Tämä oli kelpo kesälukemista.

Sivun alkuun

Rosvot. William Faulkner

Sain tämän lainaksi ystävältäni Kerkolta. En millään muista, miksi hän sen minulle lainasi eli mitä erikoista kirjaan liittyi. Kirja on ilmestynyt ja julkaistu Suomessa käännettynä vuonna 1962.

Sivuja on melkein 300 ja teksti pientä. Kertoja kertoo tarinaa jollekin henkilölle, ehkä lapselleen. Tapahtumat tapahtuivat 1900-luvun alussa, kun autot alkoivat valloittaa maailmaa. Luin kirjaa iltalukemisiksi ja ehkä siksi en päässyt oikein millään sisälle tapahtumiin. En tiedä hyppäsinkö joidenkin sivujen yli vai mitä tapahtui, mutta olin ymmällä oikeastaan koko ajan tapahtumista. Kahlasin kirjan läpi, mutta se ei tempaissut mukaansa millään tavalla.

Mietin taas, samoin kuin Viikilän kirjan kanssa, mikä siinä on, että jotkut kirjat eivät vaan sytytä. Miten paljon vaikuttaakaan se mielentila,  jossa lukija on, mitä hänelle on juuri tapahtunut, mikä hänen keskittymiskykynsä tila oikein on. Kirjat saattavat olla aivan hyviä, mutta eivät vaan osu yhteen lukijan lukuhetken maailman kanssa. Pitäisiköhän enemmän puhua juuri siitä, miten kirja osui henkilökohtaiseen mielenvireeseen.

En yleensä lue tänne kirjoittamistani kirjoista arviointeja, mutta  nyt pisti silmään yksi arviointi, joka on suorasanaisempi kuin minun arviointini.                                                                              Sivun alkuun

Akvarelleja Engelin kaupungista. Jukka Viikilä

Ostin tämän Viikilän kirjan poistomyynnistä yli kaksi vuotta kirjan Finlandia-palkinnon saamisesta (2016). Yleensä saan palkintokirjan joululahjaksi, mutta tämä jäi väliin. Olin kyllä ymmällä siitä, miksi juuri tämä on Finlandiapalkinnon voittanut. Kirja on lyhyt, vähän yli 200 sivua ja isoa tekstiä. En muista kuka silloin jakoi palkinnot.

Teksti on ihan hyvää, aihepiiri erikoinen ja mielenkiintoinen, mutta ei vaan osunut mihinkään kipupisteeseeni.                       Sivun alkuun

Sandra. Heidi Köngäs

Tämä oli toinen Köngäksen  kirja, jonka luin. Ensimmäinen Dora. Dora oli hyvä ja hyvä on Sandrakin. Kieli on helppolukuista ja tarinan toteutus on selkeä. Vähän piti opetella niitä nimiä, kun muistuttavat toisiaan: Klaara, Lyyti, Sandra. Eli Köngäs kertoo tässäkin kirjassa tarinaa kolmen eri henkilön näkökulmasta.

Ensin alkuun ajattelin, että taas tätä kurjuuden, nälän ja köyhyyden kuvausta, 1900 -luvun alussa. Näitä tarinoita on tullut luetuksi niin paljon. On kiusallista lukea lasten hyväksikäytöstä, kaltoinkohtelusta ja nälästä, itkusta ja perheiden hajoamisesta. Mutta Köngäs on ottanut mukaan linkin nykyaikaan eli Klaaran, joka alkaa tutkia sukunsa historiaa.

Tarina veti mukaansa ja kansalaissodan kuvauksen kohdalla en meinannut  malttaa laskea kirjaa kädestäni. Eli  kyllä Köngäs hyvin johdattelee keertomusta enkä vaipunut täydelliseen masennukseen päähenkilöiden elämänvaiheiden edessä.

Vähän vaan arvellutti, että miten sata vuotta sitten orpo mökin tyttö, piika kirjoitti päiväkirjaa. Jannenkin kirjeissä oli luontokuvauksia, jotka eivät oikein mielestäni sovi tuon ajan miehen suuhun, noin yleisesti ottaen. Mutta jospa heitä kuitenkin oli.                                                                                                                                 Sivun alkuun

Pintti. Tommi Kinnunen

Tykkäsin tästä Tommi Kinnusen uusimmasta eniten hänen kirjoistaan. Ensimmäinen Neljäntienristeys ei minuun iskenyt ollenkaan eikä toinen Lopottikaan. Mutta Pintti iski.

Mielestäni kieli oli sujuvampaa, täydenpää. Luonto- ja tunnelmakuvauksia oli enemmän ja ne olivat hyviä. Tarinakin oli mielenkiintoinen. Kinnunen on käyttänyt kaikissa kirjoissaan useiden henkilöiden näkökulmaa. Pintissä on kolme sisarusta, veli ja kaksi siskoa, jotka kertovat kukin yhden päivän tarinan. Päivät seuraavat toisiaan, eivät siis kuvaa samaa päivää.

Pintti tarkoittaa lasitehtaalla hylätyksi tulleiden lasituotteiden murskaa, jätettä, jota kipattiin aikoinaan kaikkiin kuoppiin ja peitettiin. Nimi on hieno.  Hyvä kirja.                         Sivun alkuun

Punainen osoitekirja. Sofia Lundberg

Tätä kirjaa oli helppo lukea, kun edellinen lukemani eli Rose on poissa oli vaivalloinen. Tässä kirjassa on elämän dramatiikkaa sitä kuitenkaan ylikorostamatta. Elämä itsessään on aina jonkinlainen tragedia ja päähenkilön elämässä tapahtui kipeitä asioita.
Loppu meni kyllä yliromantisoiduksi, melkein herttasarjamaiseksi. Mutta ei se mitään, on kiva lukea välillä tällaistakin.

Lundbergin kirjassa on selkeä rakenne: välillä päähenkilön elämää kuvataan aikajärjestyksessä ja välillä kerrotaan elämässä eteen tulevista henkilöistä eli muistikirjassa olevista nimistä. Ei tarvinnut miettiä että mitä ihmettä tämä on.

Kannessa muuten lukee, että Punainen osoitekirja on Vuoden koskettavin. En tiedä missä tämä on todettu.      Sivun alkuun

Rose on poissa. Katja Kettu

Ketun uusin tapahtuu samoissa sfääreissä kuin aikaisemmatkin kirjat eli alkuperäiskansojen keskuudessa. Nyt ollaan Uudella mantereella intiaanien luona.
Jotenkin en vaan tykkää tästä aihepiiristä. Kyse on siitä, mitä ja miten kuvataan. Kurjuutta, julmuutta, pahuutta, seksuaalisuutta, joka orjuuttaa ja on melkein pakkomielle. Ketun kuvaama maailma on niin äärettömän raaka ja lohduton.

Ketun kieltä ihastelin Kätilössä, mutta nyt hän vääntelee melkein kaikkia sanoja.

Kettu on tutkinut paljon taustoja ja kirjassa on kursiivilla valtavasti termejä. Mielestäni liikaa. Ne voivat olla tehokeino, mutta kun joka sivulla on kolme-neljä, se on liikaa.

Lisäksi kertoja saattaa vaihtua saman luvun sisällä  yhtäkkiä. En aina pysynyt mukana puhuuko tytär vai äiti. Jonkinlaista yksinkertaistamista kirja olisi tarvinnut. Tämä nyt sitten saattaa olla minun ongelmani ja rajoittuneisuuttani.                             Sivun alkuun

Leikkivä lempi ja kuoleman varjo. Guy de Maupassant

Guy de Maupassantin novellikokoelma Leikkivä lempi ja kuolemanvarjo-kirja on tutustumisen arvoinen jo sen vuoksi, että käsissäni oleva kirja on Kustannusosakeyhtiö Kirja-Könnin julkaisema vuodelta 1945. Sivut ovat paksua paperia ja avattu veitsellä. Muistatko vielä kirjoja, joiden sivut piti itse avata? Kirjasta on tehty näköispainos vuonna 2012.

Novellit kehittyivät 1300 -luvulta alkaen ja kukoistuskausi oli 1800 -luvulla. Ne sopivat hyvin nykyajan ihmiselle, jolla on niin kiire, ettei ehdi romaania  lukea. Novellissa on vähän henkilöitä ja asiaan mennään nopeasti. Tarina on napakka ja päättyy usein yllättävästi.

de Maupassantin novellit ovat käsite ja niitä pidetään juoni/anekdootti -novelleina, joissa on johdanto, kehittely, käänne (päähenkilön mielessä) ja päätäntö.

Tässä de Maupassantin kirjassa on valikoima novelleja, joita olin jo aikaisemminkin lukenut, mm. Rasvapallo ja Horla. Rasvapallo on varmaan kuuluisin ja paras, kuvaa ihmisten tekopyhyyttä ja henkistä raakuutta. Se on koskettava. Horla ei oikein minuun iskenyt, siten kuin päähenkilöön.

Monet novelleista käsittelivät ihmisen rakkauselämää. Se on vähän tylsää luettavaa, kun  aihe on sama parissakymmenessä novellissa. Mutta riemastuttavin oli ehdottomasti Anttoni, miten tällaisen oli keksinytkin. Hyvä oli myös  Piru.  Tellierin liikehuoneesta on taidettu tehdä elokuvakin.

Dora, Dora. Heidi Köngäs

Heidi Köngäksen Dora, Dora oli ensimmäinen Köngäkseltä lukemani kirja. Ihmettelin kyllä, miten en ole aikaisemmin hänen kirjoittamiaan kirjoja lukenut, koska pidin Dora, Dorasta hyvin paljon.

Kirjaa oli helppo lukea. Tarina kerrottiin viiden henkilön näkökulmasta. Kappaleen otsikossa kerrottiin selvästi, kenestä on kyse. Ei tarvinnut pähkäillä kuka nyt on kyseessä. Näkökulmat olivat erilaisia, kertojansa näköisiä. Kieli oli sujuvaa. Tarina eteni mielenkiintoisesti, kertausta ei tullut kuin parissa pikkuasiassa. Kerta kaikkiaan hyvä  lukukokemus.

Aihe ei kylläkään ollut helpoimmasta päästä. Oltiin toisen maailmansodan loppuvaiheissa Suomen Lapissa, kun saksalaisten asemat olivat vakiintuneet, mutta alkoivat etelämpänä murtua, mitä ei tietenkään saanut ääneen sanoa. Sodan julmuus tuli esille monelta kantilta. Taas kerran toivoin, että sodat loppuisivat tästä maailmasta. Toisen ihmisen tappaminen oli jo muuttunut rutiiniksi, mikä on niin kauhistuttavaa.

Mutta kannattaa lukea. Aion nyt lukea muitakin Köngäksen kirjoja.

Sivun alkuun

Lempi. Minna Rytisalo

Minna Rytisalon ensimmäinen romaani Lempi on saanut monta huomionosoitusta: Helsingin sanomien Esikoispalkintoehdokkuuden, Blogistanian Finlandia-palkinnon ja Kiitos kirjasta -mitalin.

Alkuksi kyllä ihmettelin miksi kaikki nuo. Mukana tietenkin kateutta, kun omaa esikoistani ei ole palkinnoilla kuorrutettu, tuskin edes päässyt palkitsijoiden luettavaksi.

Alussa on uuvuttava tajunnanvirta Viljamin surusta. Ajattelin sitä lukiessani moneen kertaan, että jos koko kirja on tätä, taidan jättää kesken. Mutta sitten vaihtui kertoja Elliksi ja jopa alkoi kiinnostaa. Lopuksi on vielä Siskon näkemys asioista ja luin kirjan kahdessa päivässä, mikä on minulle harvinaista.

Tarina on hyvin rakennettu. Asioita ei selitetä puhki, vaan lukija saa olla tarkkana, jotta huomaa kunkin sivulauseeseen sisältyvän juonenkäänteen. Aivan viime sivuilla selviää moni kuvio.

Rytisalo on syntynyt Sodankylässä ja työskentelee nyt äidinkielenopettajana Kuusamossa. Kirja tapahtuukin Lapissa ja paikallisväriä on hyvin kuvattu.

Olin syksyllä Turun kirjamessuilla kuuntelemassa hänen esittelyään toisesta kirjastaan Rouva C. Saan sen piakkoin luettavaksi. Luultavasti se on nautinnollista luettavaa, koska Rytisalon kielen käyttö on herkullista. Suosittelen.                                                                           Sivun alkuun

21 Oppituntia maailman tilasta. Yuval Noah Harari

Sain luetuksi joululahjaksi saamani Yuval Noah Hararin 21 oppituntia maailman tilasta. Kirja on isokokoinen ja teksti sen verran raskasta, että lukemiseen meni aikaa.

Harari ei levitä kovin iloista sanomaa. Tuntuu, että ihmiskunta on menettämässä otteensa omasta kohtalostaan, kun algoritmit ja facebook alkaavat määrätä yhä enemmän  meidän tekemisiämme.

Varoituksen sana on varmaan paikallaan, mutta Harari ei juurikaan tarjoa keinoja päästä pälkähästä. Parasta mitä  hän on kokenut, on ollut hengityksen seurantaan perustuva meditaatio. Sekö sitten elämän tällä maapallolla pelastaa…  Kuitenkaan algoritmit eivät toimi itsestään eikä facebookkaan, vaan ne ovat it-ihmisten koodaamia luomuksia.  Ellei koulutusjärjestelmä tuota koodaamisen ammattilaisia, ei algoritmimaailmanloppukaan toteudu. Pohjaton rahan hankkimisen ahneus on kaiken perustana.  Mitä sille sitten voisimme yhdessä tehdä?

Aikaisemmin olen lukenut Hararin kirjan Sapiens: ihmisen lyhyt historia. Siinä oli minulle tuttua asiaa ihmisen kehityksestä. Hyvältä tuntui hänen julistamansa sanoma tehdasmaisen lihantuotannon eettisestä tuomitsemisesta. Jospa ihmiskunta jossain vaiheessa luopuu  eläinten orjuuttamisesta. Viime aikojen suuret harppaukset lihaa korvaavien tuotteiden kehityksessä ovat rohkaisevia. Nyt jo kaupassa on oma osastonsa nyhtökauralle, härkikselle, soijamakkaroille jne. Pohdintaa aiheuttaa kyllä sirkkojen ja vaikka  nautaeläinten ”tietoisuus”. Onko tuhansien sirkkojen kasvattaminen kananmunakennojen välissä suurissa muovilaatikoissa hyväksyttävämpää kuin nautojen elämä parsiin kytkettynä tai sikojen elämä pienissä karsinoissa melkein kylki kyljessä?

Jos vähän masentaa pimeät päivät ja taivaalta kaatuva lumimäärä, ei kannata Hararin teoksiin tarttua.                                             Sivun alkuun

Taivaanpallo. Olli Jalonen

Olen saanut joululahjaksi useana vuonna Finlandia -voittajakirjan. Suurimman vaikutuksen varmaan on tehnyt Ulla-Lena Lundbergin Jää, joka oli pakko lukea loppuun yhtämittaa, jopa samalla kun pelasimme jouluväen kanssa sanaristikkoa. Sen jälkeen ei ole samanlaisia lukuhaluja Finlandia -kirjojen kanssa ollut. Muutamaa en ole meinannut jaksaa lukea loppuun, kuten Laura Lindstedtin Oneiron, joka ei vaan vienyt mukaansa.

Luin muuten Jään jälkeen Lundbergin Marsipaanisotilaan, joka kertoi ajasta ennen Jäätä. Marsipaanisotilas täydensi hienosti koko tarinaa, eikä haitannut yhtään, että luin sen Jään jälkeen.

Taivaanpallon maailmaan oli ensin alkuun vaikea päästä. Kertojana on alussa kuusivuotias poika. Teksti on tajunnanvirtaa, puhekieltä eikä pilkkuja ole kuin siellä täällä. Lukeminen ei siis ole mitenkään sujuvaa. Mutta tekstityyliin tottui. Jännä oli kappaleiden otsakkeiden jatkuminen ensimmäisen kappaleen tekstissä. Jalonen on hyvin taitava kielen käyttäjä.

Vähitellen tarina imi mukaansa. En yleensä halua lukea väkivaltaisia juttuja, mutta ilmeisesti ne kuuluvat 1600 -luvun maailmaan niin arkipäiväisinä, että niiden yli pääsi. Eikä väkivallalla hekumoitu. Luin kirjaa päivisinkin, mitä en yleensä tee. Vaikka tarinan kulku oli jotenkin tiedossa, halusin lukea miten loppuun päästään. Hyvän kirjan merkki.

Jalonen on armoitettu tarinankertoja. Pitää lukea hänen muitakin kirjojaan. Aikaisemmin olen lukenut Jalosen 14 solmua Greenwichiin, josta todella tykkäsin. Pidän siitä, että kirjan tarinassa on yhtymäkohtia todellisuuteen, tuossa kirjassa maantieteeseen ja yllätys yllätys, Edmund Halley on Taivaanpallossakin yksi päähenkilöistä.                                                                                   Sivun alkuun

Joenjoen laulu. Päivi Alasalmi

Romaanissa on kolme kertomusta, jotka linkittyivät oikeastaan vasta viimeisen kertomuksen loputtua. Hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen juoni. Aikaisemmin kommentoin, että ensimmäisessä kertomuksessa minua häiritsivät saamelaisten tapojen esittelyt. Niitä oli kyllä loppuosassakin. Se on haasteellista, miten paljon selitetään ja miten paljon vaan kuvataan. Mietityttää.

Kirja oli hyvä juuri tähän hetkeen, kun Kolmas tanssi -romaanini käsikirjoitus nytkähtelee lähteäkseen liikkeelle. Huomasin, että eräs kirjoittamani kohtaus tapahtuu myös Joenjoen ensimmäisessä osassa. Pitää muuttaa tekstiä niin, ettei tule plagiointioloa.
Sivun alkuun

Poro. Yrjö Kokko

Kokko oli eläinlääkäri ja tunnettu laulujoutsenen pelastajana. Kirja Ne tulevat takaisin ilmestyi 1955 ja vaikutti suurelta osalta siihen, että laulujousenten metsästys loppui, kanta pääsi kasvamaan ja laulujoutsenesta tuli Suomen kansallislintu (hävisi kylläkin äänestyksessä vain hieman talitiaiselle). Nykyään kirja on suomalaisen luonnonsuojelun klassikko.

No porokirjasta. Kokko ajautui eläinlääkäriksi Lappiin länsirajalle. Hän oli tutustunut 1930 -luvulla Saksassa opiskeluaikanaan (Suomessa ei voinut opiskella eläinlääkäriksi) sinne ihmisten töllisteltäväksi rahdattuihin saamelaisiin. Ja poroihin. He pitivät yhteyttä vierailun jälkeenkin. Siis ihmiset, ei porojen kanssa 😉

”Sitten tulivat sodat.” Tuntui jännältä, että Kokko sivuuttaa koko kauheuden kolmella sanalla. Mutta sota ei ole kirjassa tärkeässä asemassa. Mutta nuo kolme sanaa ovat mielenkiintoiset ihmisen psyyken kannalta. Ihminen sopeutuu mihin vaan. Mieleeni on jäänyt muitakin lakoonisia kommentteja aivan kauheista tapahtumista (”Sitten hän valitettavasti tappoi itsensä”, sanoi eräs isä pojastaan ja sai minun mieleni järkkymään.  ”Valitettavasti”…)

Mutta nuo lakooniset kommentithan kertovat, että elämä jatkuu, vaikka mitä kauheaa on tapahtunut. Se on sinänsä lohduttavaa.

Kokko oli siis sodan jälkeen eläinlääkärinä Länsi-Lapissa. Kirjassa kerrotaan, missä tilassa Lappi oli sodan jälkeen, kun saksalaiset olivat polttaneet talot ja miinoittaneet maastot. Muistan Kemijärveltäkin näitä kertomuksia, kun ihmiset menehtyivät miinoihin, lapsetkin. Etenkin Kuumaniemen alue lähellä keskustaa oli tuhoisa. Eiväthän lapset sieltä pois pysyneet varoitteluista huolimatta. Kokko kommentoi asiaa myös eläinten kannalta. Lehmät kun oli viety evakossa mukaan ja kotiin niistä pääsi osa. Samoin hevoset.

Kirjasta välittyy hyvin, miten ihminen joutuu Lapin lumoihin. Se vaan on sellaista, siellä on pakko olla ja sinne on pakko päästä. Kokonkin perhe taisi asua etelässä.

Sodan jälkeen olosuhteet olivat käsittämättömän rankat. Nykyihminen ei tiedä, ettei Lapissa  ollut teitä  (muutamaa suurempaa lukuunottamatta), ei ollut moottorikelkkoja, autoja, öljyä lämmitykseen. Kaikki rakennukset oli poltettu. Suunnaton pula rakennustarvikkeista. Eläinlääkäri  kulki poron vetämänä ahkiossa jopa 80 km suuntaansa hoitamaan eläintä, joka oli jo menehtynyt. Kun Kokko laski laskua isännälle, summa oli suurempi kuin eläimen arvo. No Kokko ei maksua perinyt vaan sovittiin ilmaisesta kortteerista seuraaville sen suuntaisille reissuille.

Sain kirjasta paljon poroon liittyvää tietoa käyttäytymisestä sekä anatomiasta ja fysiologiasta. Kiintymykseni poroon  lisääntyi entisestään. Poro on säilynyt villinä vuosituhannet, vaikka onkin ”kesyyntynyt” varhaisesta peurasta. Poro kulkee maastossa omien vaistojensa mukaan, syö Lapin luonnon antimia ja tarjoaa lautasillemme hienoa riistaruokaa. Toivottavasti poron elämä ei muutu aitausten sisään rehuruokintaan. Sellaista poroa en halua syödä.                                                                                                     Sivun alkuun

Himo – Kertomuksia halusta ja pakkomielteistä. Roald Dahl

Dahlia olen lukenut aikaisemminkin ja olen pitänyt hänen vinosta näkökulmastaan ihmisen eriskummallisiin tekemisiin. Muistan hämärästi novellin ravihevosesta, jolle tehtiin kepulikonsteja.

Nyt tässä kokoelmassa yhteinen aihe on Himo, ja nimenomaan seksuaalisuuteen liittyvät himot. Luin kirjan Novellikoukkua varten, mutta täytyy sanoa, etteivät nämä sovellu sinne luettavaksi. Ensinnäkin ne ovat liian pitkiä (30-40 sivua) ja se yksi kymmensivuinenkin oli niin roisi, etten sitä siellä saata lukea. Siinä kerrotaan sonnin siementämisestä.

Mielenkiintoisin oli novelli Lopullinen akti. Se  kertoi suunnilleen ikäisestäni naisesta (tai jonkin verran nuoremmasta), joka jää yllättäen leskeksi ja joutuu uuden elämänvaiheen eteen. Ajattelin ensin lukea sen Novellikoukussa, mutta pituus on 40 sivua ja aiheen käsittely saisi ehkä osan yleisöstä kiusaantuneeksi. Mutta tämä kannattaa lukea, suosittelen.

Kirjan takakansi toteaa, että ”Dahl ymmärtää synkimmät salaisuutemme, oudoimmat halumme ja syvimmät pelkomme. Ne paljastavat meistä sen, minkä haluamme kätkeä muistä  ja itseltämme.”  No näinhän se on.

Mielenkiintoista oli huomata kirjoittamisen kannalta, että Dahl toisti joitakin juttuja eri novelleissa. Se pisti taas kerran pohtimaan, miten paljon kirjailijan pitää uusiutua, paljonko samoja teemoja voi  käyttää, onko se suositeltavaa… Hmm.                            Sivun alkuun

Kanttarellin kuuntelun taito. Valdur Mikita

Kirjamessuilla oli tänä syksynä 2018 teemana Viro. Olin lukenut Turun Sanomista arvioinnin Mikitan  kirjasta, jonka nimikin jo houkutteli minua: Kantterellin kuuntelun taito. Yritin ostaa kirjan jo ennen messuja, mutta sitä ei ollut saatavilla ja sainkin Sammakko-kustantamon osastolta viimeisen kirjan.

Matkallani Tukholmaan luin jo muutaman sivun ja ihastuin ikihyviksi. Mikita on biologi ja tarkastelee esseissään virolaisuutta ja itämerensuomalaisuutta. Mikita muuten esittää, että suomalaiset ja virolaiset ovat niin samanlaisia, että voisivat muodostaa yhteisen valtion. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa ei ole valtioiden rajoja, vaan koko ihmiskunta on yhtä ”onnellista” perhettä.

Mikita puhuu paljon metsästä. Metsä on itämerensuomalaisten sielunmaisema. Muistin, että isoisoäidistäni sanottiin, että ”hän oli sellainen metsissä kulkija”. Tunnistin siitä itseni. Myös lapseni ramppaavat metsissä, suunnistamassa ja muutenkin liikkumassa. Marjastajia ja sienestäjiä löytyy nuoristostakin.

Tunnistin myös herkkyyden kuvaukset, introverttiuden, pihan merkityksen, animismin, luontosuhteen. Tulevaisuus näyttää, miten itämerensuomalaisten elinympäristön merkitys nousee korkealle puhtaan ilman, metsien, hiljaisuuden ja viileän ilmaston vuoksi.

Ja miten itämerensuomalaiset ovatkaan pitäneet sienikorinsa, marja-astiansa ja eväsreppunsa pystyssä maastoautoissaan, kun on päästävä metsien sisuksiin. Hillopurkit täyttävät kellarit ja jääkaapit. Kuivatut sienet roikkuvat langoissaan keittiöiden liesien yläpuolella. Alkuperäiselinkeino, keräily on säilynyt sukupolvesta toiseen  muutuvan maailman elementteihin sopeutuen.

Suosittelen lukemista!                                                       Sivun alkuun

Kuolema ehtoolehdossa. Minna Lindgren

Olen tuntenut Minna Lindgrenin lähinnä Yle ykkösen radio-ohjelmista enkä ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Tämä Kuolema ehtoolehdossa taitaa olla ensimmäinen hänen kirjoistaan ja täytyy sanoa, että olipa lukunautinto! Kirjoitustyyli oli humoristinen ja kevyt – voisi joku sanoa. Kuitenkin hyvin luettava ja samalla sisälsi kritiikkiä vanhusten kohtelusta. Vanhuuden vaivoja oli kuvattu konkreettisesti. Mutta kirja ei ole raskas, kuten aiheesta voisi luulla, vaan kirjoitettu myönteisesti ja herkullisesti.

Nimet menivät alussa taas sekaisin, en erottanut Irmaa ja Siiriä toisistaan. Mutta sehän on minun rajoittuneisuuttani.
Täytyy lainata kirjastosta sarjan toisia kirjoja.
Suosittelen!                                                                                      Sivun alkuun

Yöperhonen. Katja Kettu

Katja Ketun Kätilö  teki aikoinaan minuun todella suuren vaikutuksen. Kätilön kieli oli niin puhuvaa ja kuvaavaa, etten voinut kuin huokailla ihastuksesta. Tarinakin oli mielenkiintoinen.

Yöperhoselta odotin samaa kiinnostavuutta. Mutta en sitä löytänyt. Minua vaivaava nimisekamelska jatkui. En erottanut kenestä milloinkin puhutaan. Sekaannusta aiheutti, että Kettu käytti paljon marinkielisiä sanoja henkilöistään. Olisi pitänyt kirjoittaa paperille näitä  nimityksiä, en niitä itsestään muistanut. Muutenkin marinkieliset sanat… niitä oli liikaa. Ne olivat aivan mukava lisä, mutta kun sivulla saattoi olla 5-10 marinkielistä sanaa…

Tapahtumapaikka oli vankileiri Neuvostoliitossa. Eli kurjuutta, nälkää, alistamista, raiskauksia, väkivaltaa. Lohduttomuutta, toivottomuutta. Sellaisten lukeminen saa mielen apeaksi. Mitä lisäarvoa tällaisen kurjuuden kirjoittamisesta tulee? Tai lukemisesta. Mieluiten unohtaisin ihmiskunnan kokemat kurjuudet ja keskittyisin siihen, miten tulevaisuudesta saataisiin parempi.

Samoihin aikoihin Kätilön kanssa ilmestyi toinen kätilöstä kertova romaani  Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, jota pidin paljon huonompana  kuin Kätilöä. Luin Neljäntienristeyksen kahteen kertaan, jotta löytäisin sitä jotain, mistä koko Suomi puhui. En löytänyt, vaan löysin keveyttä, ohuutta, tavanomaisuutta. Ihmettelin reaktiotani. Ehkä olin vaan kateellinen, kun samoihin aikoihin ilmestyi oma esikoiseni, Vuotos -kirja, joka ei saanut samanlaista julkisuutta kuin Neljäntienristeys.
Kätilö Mariasta olisin halunnut lukea enemmän. Tyttären katkeruus ja kovuus olisi ollut hedelmällistä käsitellä syvemmin.

Turun kaupunginteatterin näytelmä Neljäntienristeys oli mielestäni hyvä. Dramatisointi oli muuttanut tapahtumien järjestystä, jolloin kokonaisuus oli jäntevämpi. Joitakin nyansseja oli lisätty, mikä oli mielenkiintoista, esimerkiksi suhteet lapsiin. Päähenkilöksi nousi Joonas Saartamon väkevästi esittämä seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi traaginen mies.

Löysin kirjahyllystäni Kinnusen Lopotin. En muistanut edes omistavani koko kirjaa.  Sain sen joululahjaksi. Eli se ei tehnyt minuun juurikaan vaikutusta. Muistan vaan mitä lopussa tapahtui. Miksi Kinnusen teksti ei vetoa minuun? Kummallista. Vai onko syynä kateus?                                                                                                         Sivun alkuun

Piippuhylly. Katja Kettu

Ketun kieli on mahtavan kuvaavaa, mutta kun hänen kuvaamansa maailma on niin roisi  ja rivo.  Jään miettimään, miksi hän kirjoittaa näin, onko hän harkiten miettinyt kohdeyleisönsä. Luulen, että kaltaiseni ”vanhemmat naishenkilöt”, eivät tarinoista nauti. Kaikkea kuvattua määrittää seksi eikä  mitenkään kauniisti kuvattuna puhumattakaan romaniikasta (en sitä kaipaakaan näihin tarinoihin).

Piippuhyllyn novellit tapahtuvat Jäämeren rannalla Kuolleen miehen majan vaiheilla. Henkilöinä on samoja kuin Kätilössä ja Yöperhosessa.  Mutta kuten kirjoitin, kieli on aivan mahtavan kuvailevaa. Aiheen kuvaus ei niinkään minua miellytä.    Sivun alkuun

Pitkäsuisten suku. Harri Tapper

Tapperia en ollut aikaisemmin lukenut. Tarina oli hyvin monihenkilöinen ja vasta  lopussa minulle selvisi, että oli kyse kolmesta suvusta. Kesti kirjan loppuun, ennenkuin aloin hahmottaa mistä on kyse. Vai tajusinko sittenkään.
Tapperin teksti on lyhyttä. Virkkeet muutaman sanan pituisia. Töksähtelevää. Kahlasin kirjan loppuun. Vaikka en saanut koppia tarinasta.                                                                                                     Sivun alkuun

Tämänkin kirjan  nimi oli suomentaessa muutettu, alkuperäinen nimi oli  TheTiger in the smog. Tuntuu, että suomalaiset kustantajat haluavat tappoja ja murhia nimistöihin,  kuvittelevat että me lukijat niistä pidämme. No, dekkarissahan ruumiita syntyy. Miksi oikeastaan haluamme niistä lukea – aika kummallista oikeastaan. Omalle  kohdalle osuessa väkivalta olisi aivan hirveä elämää pahasti ravisteleva asia. Tai on, satun tietämään.

Pidän näistä vanhoista 1950 -luvun dekkareista, koska niissä kuvataan tarkemmin myös väkivaltaan syyllistyneen mielenliikkeitä ja muidenkin henkilöiden luonteita.  Jospa osa väkivallanteoista on  kertyvien sattumusten summa vailla sen suurempaa suunnitelmallisuutta. Tilanteita, joihin me  kaikki voisimme onnettomuudeksemme joutua.

Tekstiä oli nautinnollista  lukea. Muutoinkin kieli on vivahteikkaampaa kuin nykydekkareissa:

”Sumu oli hiipinyt sisälle myös taksiautoon, joka ponnisteli vaivalloisesti eteenpäin liikenneruuhkassa. Sen kylmät sormet hivelivät epäkohteliaasti kahta tyylikkään näköistä nuorta ihmistä, jotka istuivat autossa. He pysyttelivät itsetietoisesti etäällä toisistaan ja loivat kumpikin vuorotellen kuin varkain yhä levottoman pelästyneitä silmäyksiä yhteen liitettyihin  käsiinsä auton nukkavietulla nahkaistuimella.”

Kirja kuvaa siis 1950 -luvun alun Lontoota, jossa kirjan julkistamisen jälkeen joulukuussa 1952 savusumu tappoi tuhansia ihmisiä saasteisiin ja sumun aiheuttamiin liikenneonnettomuuksiin.

Kirjasta on tehty elokuvakin ja Potter-kirjailija pitää tätä Allinghamin  kirjaa suosikkinaan.                                                 Sivun alkuun

Tämä kirja oli mukavaa luettavaa, etenkin Katja Ketun mieltä jotenkin kuohuttavan Piippuhyllyn jälkeen.

Kati Tervo kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Sitä on helppo lukea. Tarina kulkee ymmärrettävästi. Kirjassa on monta henkilöä,  joiden kuvaamana tarina etenee viime vuosisadan alusta nykyaikaan.

Erikoisen kiva oli, että nykyajan henkilö Heidi matkustaa Saksaan ottamaan selvää suvustaan. Pidän siitä, että ihminen tuntee itsensä yhdeksi lenkiksi sukupolvien ketjussa. Se luo syvyyttä elämään.

Sivun alkuun

Tämä kirja on vielä alussa ja myös Turun sanomien vinkkaama vanha 1950 -luvun Sapo.

Aihe on todella omaperäinen. Poliisi makaa sairaalassa jalka paketissa pitkästyneenä. Hän on kiinnostunut yleensäkin kasvoista, mitä ne kertovat ja mitä niistä voi päätellä. Hän saa kuvan Richard III:sta. Kasvot ja se, mitä  hän tietää Richard III:n edesottamuksista aikoinaan 1500 -luvulla ovat ristiriidassa ja niinpä hän alkaa perehtyä maansa  historiaan ensin koulukirjojen ja sitten muiden historiateosten kautta.

Kirja on minulla vielä aivan alussa ja odotan mielenkiinnolla, miten juoni kehittyy. Pysytäänkö koko ajan sairaalan huoneessa, kytketäänkö Richard III nykytapahtumiin? Palaan asiaan.

Nyt Ajan tytär on nyt luettu. Se jätti vähän ristiriitaisen tunnelman. Tarinaa ei kytketty nykyisyyteen, vaan setvittiin Englannin historiaa, jossa samannimiset henkilöt risteilevät vuosisadasta toiseen. On Edvardeja, Richardeja, Georgeja, Henrikejä, Elisabethejä jne. Olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja, jotta olisi pysynyt kärryillä kenestä milloinkin puhuttiin.

Suurin oivallus oli, että valeuutisia on ollut ennenkin – no sehän on oikeastaan aivan selvää ihmisluonteen tuntien – kirjassa kutsuvat niitä Tonypandyiksi. Eli ei selvinnyt, oliko Richard III tapattanut veljensä Edvardin kaksi poikaa vai ei. Ilmeisesti ei, vaikka englantilaisissa historiankirjoissakin 1950 -luvulla niin kerrottiin.

Kirjan nimi ei minulle auennut. Ajan tytär on suora käännös alkuperäisestä nimestä. Kirja on muuten brittien ja amerikkalaistenkin suosikki. No, britit varmaan tietävät suoralta kädeltä kenestä Richardista ja kenestä Henrikinstä kulloinkin puhutaan.

Englannin historiasta on tehty lukemattomia filmatisointeja ja Shakespearellakin on näytelmä Richard III. Muistin, että olen katsonut aikoinaan Al Pacinon vuonna 1996 ohjaaman dokumenttielokuvan Looking for Richard.   Siinä esitettiin otteita Shakespearen näytelmästä, pääosassa Al itse.

 Sivun .lkuun