Avainsana-arkisto: Lappi

Sanoja sanoja kirjoiksi

Pitkään arvuuttelin lähdenkö vai en. Matka on pitkä, sinne ja takaisin kotiin. Pimeys alkaa vallata päivää jo iltapäivästä ja luntakin viskoo teille, jääksi asti.

Mutta sitten alkoi tehdä mieli lähteä jonnekin. Aamulla suunnata auton nokka pohjoista kohti, radio auki ja maisemat vilisevät. Niinpä ilmoittauduin Lapin kirjallisuusseuran Tekijöiden päivään, joka tänä vuonna järjestettiin Kemijärvellä, entisessä kotikaupungissani. Olen seuran jäsen ja osallistunut kuusi vuotta sitten Kittilässä Tekijöiden päivään, jossa esittelin esikoistani Vuotos-kirjaa.

Satoi vettä. Tihkua, vähän siis, mutta tauotta. Pyyhkijät touhusivat koko päivän. Odottelin lumirajaa ja Vuokatissa se oli. Ihmekös että siellä on niin paljon talviurheiluaktiviteetteja, lunta on. Tosin päivän vesisade oli lumen pintaa  laskenut. Mutta valkoista oli.

Sadepisarakatto, jossain Pohjois-Savossa

Matkalla näin lapsiani ja lapsenlapsia. Olipa mukavaa. <3

Seuraava päivä avautui aurinkoisena. Sateesta ei ollut tietoakaan. Poroja alkoi ilmestyä teille. Kuusamontiellä edessä ajavien autojen perävalot loistivat punaisina ja kaartoivat vasemmalle. Pääsin paikalle ja siinäpä poro jökötti jalat harallaan ja nuoli tien pinnasta suolaa, silmät vaan muljahtelivat päässä. Näitä tilanteita oli sitten Lapin puolella tuon tuostakin. Muutoinkin poroja näkyi paljon, osa tien penkalla syömässä ruohoa. Muistelen, että edelliselläkin vierailulla poroja näkyi paljon. Miksi tulevat nyt teille?

Rovaniemellä sitten oli täysi talvi. Valkoista lunta, pikkupakkasta. Pyhällä talvitohinat päällä. Rinteessä tuolihissi kuljetti ihmisiä ylös ja ladut odottivat hiihtäjiä.

Talvi on

Tekijöiden päivä keräsi Kemijärven Kulttuurikeskukseen runsaasti väkeä, laskin yli 60. Osalla maskit, suuremmalla osalla ei. Ilmeisesti paikkakunnan koronatilanne on maltillinen. Minä pidin maskia koko päivän. Ja maskista huolimatta minut tunnistettiin, vaikka olen asunut muualla 20 vuotta, sillä 2002 vuoden alusta muutin Loimaalle. Oli kuin noita 20 vuotta ei olisi ollutkaan, juttu luisti keveästi. Tosin päivitimme elämäntilanteitamme, lapsenlapsia laskimme ja kuvia näyttelimme.

Ohjelmassa oli tärkeimpänä vuosina 2020 ja 2021 ilmestyneiden lappilaisten esikoiskirjailijoiden haastattelut. Ne toteutettiin hienosti, kun  haastattelija vaihtui kirjan aiheen mukaisesti. Tällöin jokainen keskustelu oli erilainen ja mielenkiintoinen. Kahdeksan kirjailijan haastattelu olisi voinut olla puuduttava kokemus, mutta nyt ei ollut.

Kaikista haastatteluista välittyi intohimoinen kiinnostus kirjallisuuteen ja se ilo ja mielihyvä, minkä kirjoittamisesta saa.

Tärkeitä ovat myös he, jotka kirjoja lukevat, saavat elämäänsä näkökulmia, mielipiteitä, lohtua, iloa, surua, yhteenkuuluvuutta. Ilman lukijoita ei olisi kirjojakaan.

E-kirjoista ja äänikirjoista myös puhuttiin. Kuitenkin kaikille meille tärkein on se kirja, jonka otat käteen, haistat, selailet, luet, palaat taaksepäin, suljet illalla kun käyt nukkumaan.

Tosin e-kirjojen ja äänikirjojen käyttö on tuonut uusia kirjallisuuden käyttäjiä. Se on hyvä. Tosin samaan aikaan painettujen kirjojen määrä on vähentynyt.

Hieman tilastoja: Vuonna 2019 kirjamyynti  oli euroina 248 milj.  (+2 %), josta 9 % sekä e-kirjoja että äänikirjoja.   Kirjoista 58 % oli e- ja äänikirjojen osuus ja 40 % kirja-kirjoja. Kirjailijan kannalta hankalaa on se, että korvaus e- ja äänikirjoista on noin 65 senttiä, kun painetusta saa noin 3 e.

Kustantajan  puheenvuorossa Matti Ylipiessa kertoi, että runokirjoja ja novelleja, etenkin novellikokoelmia ei juuri oteta kustannettavaksi. Ei mene kaupaksi. Eniten menee sotakirjoja ja omaelämänkertoja. Että sillä lailla. Sitä on tullut julkaistua noita marginaalin kirjoja… Novellikokoelmia julkaistaan vain nimeä saaneiden romaanikirjailijoiden välitöinä. Eli ainoastaan pitkät tekstit, romaanit menevät kaupaksi.

Haastatellut kirjoittajat, ympäri Lappia. Takaa vasemmalta Laura Torvinen Torniosta (Kummitustarinoita), Posiolta Höyryhatut (Nämä värit eivät ole tämän maailman), Kirsi Karhu Rovaniemeltä (Unelmalista), Mirjami Hiltunen Kittilästä (Siirin ja Santerin hoviväki), istumassa vasemmalta Kari Tallavaara Pelkosenniemeltä (Moukku),  nuori kemijärveläinen runoilija – etunimi ja runokirjan nimi hukassa – Tervola, Tuomo Pirttimaa Kuusamosta (Hete),  kirjailija Länsi-Lapista – nimeä en muista, kirjan nimissä oli Kiehisiä. Kunpa olisi ollut luettelo heidän nimistään ja kirjoistaan.
Järjestäjät Tuula Luiro ja Pekka Iivari jakoivat haastatelluille muistot Kemijärvestä. Tuula muuten valittiin Lapi Kirjallisuusseuran uudeksi puheenjohtajaksi. Onnea!

Musiikkiopiston oppilaat esittivät musiikkia ja voi, miten taitavia he ovat! Mieleeni muistuivat oppilaskonsertit, joita kävin kuuntelemassa Kemijärvellä asuessani melkein joka kuukausi. Oli hienoa seurata oppilaiden kehittymistä pienistä oppilaista taitaviksi soittajiksi. Muutoinkin Kulttuurikeskuksen sali sai mieleeni vyörymään lukuisia tilaisuuksia,  koulutuksia, seminaareja, tapahtumia, näytelmiä (myös itse esiinnyin Tulipunakukassa), konsertteja, Vuotostilaisuuksia… Niitä mahtui kymmenittäin vuosiin 1986-2002. Kulttuurikeskus valmistui vuonna 1986 hienolle paikalle Pöyliöjärven rannalle.

Kulttuurikeskuksen ikkunoista avautuu hieno näköala Pöyliöjärvelle. Tapahtuman kunniaksi lukuisat jätkänkynttilät loimusivat ympärillä.

Tapahtuma oli varsin hyvin järjestetty. Kaikki oli otettu huomioon. Tarjoilut olivat erinomaiset, porokeitto mahdottoman hyvää ja kampanisut pehmeitä ja makoisia. Tunnelma oli käsinkosketeltavan mukava, iloinen ja välitön. Kävin monia keskusteluja muiden osallistujien  kanssa. Sain muutaman kirjani  myydyksi ja myös vaihdoimme toisten kirjoittajien kanssa kirjojamme. Ostin itse pari kirjaa. Lisäksi annoin näytteen tuotannostani 😉 kemijärveläiselle kirjallisuuden opettajalle.

Täytyy vielä kertoa, että Kemijärvelle on muuttanut nuoria luovia ihmisiä, jotka osallistuvat kulttuurielämään. Kuulinpa lausahduksen, että Kempasta tehdään Kirjoittajien kaupunki. Menestystä hankkeelle!

Lopuksi juttelin pitkään Atrain&Nord -kustantamon (entinen Nordbooks ja Atrain-kustannus yhtyivät) Matti Ylipiessan kanssa. Nordbooks julkaisi syksyllä 2014 Vuotos-kirjani. Olimme pari vuotta sitten yhteydessä Kolmas tanssi –käsikirjoituksestani ja Matti oli siitä silloin kiinnostunut. Kirkenesin residenssivierailulla sitten luovuin  koko kirjan kirjoittamisesta, koska mieleni täyttyi ristiriidoista: saako ei-saamelainen kirjoittaa saamelaisten asioista, onko se kulttuurista omimista, yritänkö vaan ratsastaa sillä suosiolla, joka tällä hetkellä on saamelaiskulttuurilla?

Mutta käsikirjoitus ei ole jättänyt minua rauhaan. Jeff, Lewatle ja Neo katsovat kummissaan. Tarina jäi kesken, eikö sitä jatketa….

Matti rohkaisi kirjoittamaan tarinan loppuun ja lähettämään hänelle.  Katsotaan sitten uudestaan. Josko tarina päätyisi kirjaksi.

Hyvillä mielin lähdin takaisin Pyhälle. Seitakerossa lepäsin, tein kävelyjä kirpenevässä pakkasilmassa ja ihailin edelleen, Seitakeron 26 vuoden jälkeenkin, läheisiä maisemia. Rinteessä muuten on aika myllerrys, hotellin tasanteelle ja lähirinteeseen rakennetaan runsaasti taloja. Hmmm….

Hotellilla nautin jättirapuja virvoittavan juoman kera
Opastuskeskuksessa täytyy aina käydä. Jotain uutta joka kerralla. Nuo kun oppisi…

Kevätkö se siellä kolkuttelee

Lapin lumiset valkoiset talvipäivät taittuivat viikko sitten yhtäkkiä ruskeiksi tienvierushangiksi. Likaa, likaa, mitä kaikkea liikenteestä voikaan irrota ojanreunustoille!

Vesi alkoi liristä. Peltikatolta rymähtivät lumet sellaisella voimalla, että koko mökki tärähti ja minä säikähdin, kun olin parvella. Ja taas rymähdys. Seitakeron isot hirret taipuivat, rytisivät ja paukahtivat entisiin mittoihinsa. Aikaisempi huopakatto piti lumet yllään pitkään, sulamisvedet vain tekivät metrisiä jääpuikkoja riviin räystäälle. Nyt lumet lensivät peltikaton liukumäessä monen metrin päähän ja iskivät lapsenlapsen nikkaroiman lintulaudan päreiksi. Katsotaan lumien sulettua voiko sitä enää korjata.Lapin käynti oli lyhyt, mutta yhtä antoisa kuin aina. Ladulle menin joka päivä, paitsi kun kävimme Kemijärvellä kahtena päivänä. Yhtenä päivänä oli kova pakkanen. Ensin paleli sormia ja kun veri alkoi viimein kiertää sormissa, alkoi palella takapuolta ja takareisiä. Muutoin oli niin mukava hiihdellä omaa vauhtia.

Kulttuurikämpällä tapasin Hillan koulun lauluillassa entisen työkaverini Sarin. Emme ole tavanneet varmaan yli 10 vuoteen, satunnaisesti olemme olleet yhteydessä facebookissa. Niinpä oli antoisaa muistella yhteisiä työvuosia ja niiden tapahtumia. Päätimme, että kesällä tapaamme oikein kunnolla paremmalla ajalla. Näin vuosien välimatkan jälkeen ymmärtää monia asioita, joita silloin tapahtui.

Sari ja Pirkko, koulutoimistoajan työkaverit 1990-luvulta

Kotimatkalla vietin monta tuntia pohjoisessa asuvien lapsiemme kanssa. Nyyh! Lapsia on aina ikävä. Minne ne yhteiset vuodet vierivät, niin nopeaan…

Mirri ja Pöpö – viehkot kissaeläimet, joiden korvia ei tahdo saada kuvaan mukaan

Perjantaina kokoontui Novellimankeli. Meitä on nyt seitsemän innokasta mankeloijaa, Sirkka jäi pois.

Kolme tuntia hioimme käytäntöjä – tietotekniikan ihmeet ovat niin IHMEITÄ – luimme tekstejämme ja annoimme ja saimme hyviä kommentteja. Mankelointia, vertaispalautetta, vinkkejä, lukijapalautetta. Etenemme rauhallisesti ilman tiukkoja aikarajoja. Teemme mitä teemme, miltä tuntuu, mitä jaksamme ja ehdimme. Mutta jo näin alkuvaiheessa on syntynyt niin hyviä tekstejä, että kyllä tästä hyvä tulee. Ja niin erilaisia olemme, erilaisia tekstejä teemme – erilaisille lukijoille.

Kolmas tanssi -romaanini etenee koko ajan mukana. Luen kirjallisuutta, etsin tietoja. Olen ollut yhteydessä Kirkenesin Pikene på Broen -kulttuuriyhteisöön. Menen kesällä heidän residenssiinsä, tarkkaa aikaa ei ole vielä sovittu, tapaamaan heitä ja keskustelemaan yli rajojen tehtävästä kulttuuriyhteistyöstä ja  kirjoittamaan. Olen ollut myös yhteydessä Neidenin eli Njauddâmin Äʹvv -kolttamuseon johtajaan Honna Hovakseen, joka antoi hyviä vinkkejä kolttasaduista.

Kolttien talvikyläsäätiön sivuilla kerrotaan, että Katri Rauanjoki alkaa kirjoittaa kolttasaamelaisista kertovaa romaania. Ensin ajattelin, että no sitten minun ei tarvitsekaan kirjoittaa, mutta kun tutustuin hänen hankkeeseensa tarkemmin, voin todeta, että minulla on aivan erilainen juonihahmotelma. Otan yhteyttä Rauanjokeen ja kerron omasta hankkeestani. Tuskin nämä kilpailevat keskenään. Tämä vain osoittaa, että saamelaisuus kiinnostaa tänä päivänä suurta yleisöä.

Pian alan kirjoittaa.

Kudoin joutessani lapaset. Rintalan Annen valkoinen ja ruskea 100 % luomulampaan villalanka on ihanan pehmoista. Mallin olen kopsannut Väinö Tannerin Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta, I Kolttalappalaiset -kirjan kannessa olevasta kuvasta. Kuvio tehdään yleensä valkoisten lapasten ranteeseen, mutta venytin kuviota koko lapasen mittaan, jotta tulee lämpimämmät.

Matleena Fofanoffin mallin mukaan tehdyt lapaset

Kylvin tomaatinsiemenet, viime kesän omista tomaateista otetut pyöreät keltaiset, mustat ja punaiset. Pitkulaiset punaiset eivät viime kesänä olleet hyviä. Niinpä otin siemeniä kaupasta ostetuista mahdottoman hyvistä pitkulaisista. Viime vuonna keltaiset itivät kuudessa päivässä, mustat kuukaudessa. Saapi nähdä miten tänä vuonna käy. Olivat muuten istuttaneet keskiviikkona perunaa Rymättylässä, päivää aikaisemmin kuin viime vuonna… Kevät tulee taas, tänäkin vuonna.

Tulppaaniaika tuo hitaasti hiipivän lupauksen lisääntyvästä valosta ja lähestyvästä keväästä

Ja kevät vai. Ulkona pyryttää oikein kunnolla. Naapurin koivun latvassa istuu harakka pitkä pyrstö keinuen. Nyt se levitti siipensä ja lensi pois. Minne harakka menee lumisadetta pitämään? Entä yöksi nukkumaan? Lintulaudan yläpuolella olevasta lintupöntöstä tuli pikkuvarpunen. Sillä on oma talviasunto.

Lappi minussa

NÄMÄ MINÄ ANTAISIN

Minussa on
tämä kapustarinnan ikävä
alakuloisella jängällä
surullisena iltana
kesän mentyä.

Minussa on minulla
nämä kuusien silhuetit,
jäniksen mietteliäät jäljet lumella,
ketun määrätietoinen juoksu,
riekon sukkajalka-askeleet.

Minulla on minussa
sitkeä itsepintainen odotus
päivättömänä aikana
ja avara riemu aurinkoa kohti
kun se taas näkyy.

Nämä antaisin.

Kerron haukan lennosta
sinisestä ikävästä etäälle,
myös vastarannan läheisyydestä
kuvastumisesta tyyneen suvantoon –
sillä sitä varten olen tänne tullut.
Mainitsen myrskyistä,
myös lumihiutaleen hiljaisesta puheesta,
rakotulen rauhoittavasta ääntelystä –
sillä sitä kertomaan olen syntynyt.

Laulan pihkan tuoksusta,
tervaksen tuoksusta,
käteni tunnoista kirveen varressa,
ylistystä
hillan mausta,
karpalon kirpeästä ikävästä
jängän autiudessa –
sillä siksi sain syntyä elää
vaeltaa
viimein uupua.

Veikko Haakana, Itkevät kannot,1982

Vesi on koko kesän haavoittuneen kannon päällä. Se on rutikuiva vuosien kuivuuden jälkeen eikä vesi tunkeudu sen sisään. Aalto aallon jälkeen vesi kaivaa hiekkaa kannon ja juurien ympäriltä. — paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti, romaanissa Vuotos – vastasatanut uusi lumi

Lappi valitsi minut. Sinä helmikuisena päivänä, kun luentojen väliajalla näin ilmoitustaululla tiedon tutkimusapulaisen paikasta Kevolla. Yli 45 vuotta sitten.

En epäröinyt hetkeäkään. Tämä oli sitä mitä olin odottanut. Jotakin uutta, erilaista, elämisen arvoista. Minun juttuni, minun tuleva elämäni.

Pitkä junamatka, yöpyminen Rovaniemellä, 16 tuntia kestävä matka Eskelisessä (aamuneljästä iltakahdeksaan) Kevolle valmistivat minua hitaasti Lappiin. Pohjoisin aikaisemmin käymäni paikka oli Jyväskylä. Eskelinen pysähteli lukemattomia kertoja, postia heiteltiin autosta koko matkan isoihin avonaisiin postilaatikoihin, taukoja pidettiin jos minkäkinlaisissa paikoissa. Näimme Lapissa asuvien ihmisten arkielämää, kuulimme kieltä, naurua, suunsoittoa. Tupakka sauhusi, siihen aikaan joka paikassa.

Samalla luonto ympärillä muuttui yhä karummaksi, metsälappi tunturilapiksi. Alkava kesä kuihtui kevääksi, puut lehdettömiksi. Kun rinkkamme heitettiin Kevojoen rannassa kapeaan pitkään jokiveneeseen, jonka reunat olivat kymmenisen senttiä joen peittävän jääsohjon yläpuolella, ajattelin, että ehkä sitten piti tänne asti tulla kuolemaan.

Niiden kahden Kevon kesän jälkeen en epäröinyt hakea töitä Posiolta. Kun ei etelämpää löytynyt, näin se piti tapahtua.

Posion kaksi vuotta karsivat minusta rönsyt pois. Melkein murskaava yksinäisyys. Kirjallisuuden pelastavat maailmat, Veikko Lavin laulu Lasijauhokeikasta, Loirin Lapin kesä. Ympärillä Lapin luonnon hennot värit, kuulaus, kaiho, niin, sitä se oli, surumielistä kaihoa, maisemassa, ihmisissä, joka paikassa. Kaamoksen sinivioletti pehmeä peitto kaiken yllä. Ei painavana, vaan lempeänä.

Kun näin revontulet ensi kerran tullessani pimeässä vanhainkodilta potkukelkalla kutomasta, mielen valtasi suunnaton onni, rauha, tarkoituksellisuus, pakahduttava riemu. (Tätä veljeni vaimoineen nauroi  – entinen osakunnan kuningatar tulee potkukelkalla vanhainkodilta kutomasta – kirjoitin paljon kirjeitä.)

Sitten perhe-elämä 100 kilometriä pohjoisemmassa. Kasvaminen lappilaiseen elämänmenoon arjessa. Ihmiset, kulttuuri, tavat, ja kaiken aikaa ympärillä luonto, joka siellä kuuluu ihmisten elämään niin kiinteästi, että ne hengittävät samaa tahtia.

Melkein heti tuli luonnonsuojelu ja painajainen: Vuotos, ikiaikainen joki, jonka ei muka olisi pitänyt virrata.

VIRREN SANAT

veisattavaksi Lapissa
kuin myös siellä
missä vielä on tunturimaan ystäviä
ja he keskenänsä kokoontuvat.
Säestys: harmooni, urut tai tuuli.

…ja kun näet jokesi padotuksi
eikä siinä ole enää kalaa
ei veden solinaa edes vapaan laulua
rakasta sitä silti
niin kuin vanhemmat lastaan
jolle on pahaa tehty.

Ja kun huomaat metsäsi kaadetuiksi
maankamaran rikotuksi
poltetuksi myrkytetyksi
rakasta sitä silti
hyväile katseellasi muistoillasi
niin kuin vanhemmat lastaan
jolle on pahaa tehty.

Ja kun on tapahtunut ja peruuttamatonta
että hillasuosi silmänkantamattomat aapasi
metsähanhien kapustarintojen
kurkien joutsenten pesäpaikat
ovat poissa veden alla hukkuneet
polkusi jotka pilkotit
peltosi jotka muokkasit
kotisi jonka rakensit toiveillasi teit lämpimäksi

otettu viety

niin yritä rakastaa sitä vettä.
Yritä rakastaa älä vihaa
niin kuin et vihannut pakkasta talvella
räkkää kesällä nälkää katovuonna
tautia josta kärsivällisyydellä paranit.

Sillä kenties tämä on sairaus ajan hengessä
niissä jotka heikkoja ovat
rakkaus helisevä vaski kilisevä kulkunen
tai loppunut tyystin –
mutta sinä tätä kaikkea tällaisenaankin
kuin vanhemmat lastaan
rakasta.

Veikko Haakana, Lauluja Lapista, Runoja Ruijasta, 1978

Vuotossoutuja soudettiin suurilla joukoilla Jauru-, Vuotos- ja Kemijoilla

Virren sanat luin iltajuhlassa Kemijoen töyräällä Viitarannalla elokuun alussa vuonna 1991. Päivä oli ollut täynnä suunnitelmia, puheita, yhteenkuuluvuutta, hengen vahvistusta, uskoa – ei tätä voi peittää vedellä, hukuttaa, ei sellaista voi tehdä. Taistelkaamme, kyllä me jaksamme, meidän pitää auttaa toisiamme, luontoa…

Säestyksenä ei ollut harmoni, urut tai tuuli. Vieressä säesti Kemijoen latvoilta virtaava kirkas vesi ryöpyten alajuoksua kohti, pyörteinä, kieppuen, kohisten, yhtyen meidän puheisiimme. Kiittäen: kun suojelette minua, kun rakastatte minua, ettei minulle pahaa tehtäisi.

Ikiaikainen Kemijoki

Monen kymmenen vuoden taistelu, joka ratkesi vasta kun olimme jo muuttaneet rintamaille etelään. Pitkien oikeusprosessien ja pitkän, uuvuttavan taistelun jälkeen.

Joki virtaa joki jäätyy
luonnontilansa mukaan.
Ihminen tulee, elää, menee.
Kun tuuli käy, ei häntä enää ole.
Joki on ja pysyy.

Runo Kunnallisvaalien vaalimainoksissa 1990-luvulla

Saari odottaa— paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti. Jupurasaari on yhdessä pääosista Vuotos -romaanissa

Lappi minussa vaati tulla esiin. Kirjoitin syksyn 2013- kesän 2014 aikana romaanin Vuotos – vastasatanut uusi lumi, johon ammensin 23 Lapin vuoden kokemuksia. Lappi on  edelleen, Kemijoki, Jaurujoki, Vuotosjoki, Kokonaapa ovat edelleen, minussa, meille, luonnolle.

Pohjoisesta leviää raskaita pilviä tuoden ensilumen mukanaan – paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti, romaanissa Vuotos – vastasatanut uusi lumi

Aiheesta lisää https://web.facebook.com/Vuotosromaani
ja tietenkin itse romaanissa

 

Matka Lappiin ja Varangille

Tällä sivulla kerron matkasta Lappiin ja Norjan puolelle Varankiin eli Varangin vuonon rannalle. Olen esitellyt alla olevan Loimaan työväenopiston Matkailupiirissä 24.9.2018.

Olen asunut Posiolla ja Kemijärvellä 23 vuotta, joten kerron Itä-Lapista, joista minulla on eniten kokemuksia.

Miten pohjoiseen sitten pääsee. Joskus julkisilla, joskus tilausbussilla, joskus henkilöautolla. Lentääkin voi Helsingistä Rovaniemelle. Lennoilta on bussiyhteyksiä Kemijärvelle.

Junalla
VR kotimaan liput

Henkilöautolla noin 880 km – 10 tuntia, riippuen pysähdysten kestosta
4-tietä Jyväskylä – Oulu – Kemi – Rovaniemi – Kemijärvi
Tampereen kautta Pohjanmaalle: Tampere – Virrat – Alavus – Vimpeli – Veteli – Toholampi – Sievi – Ylivieska – Oulainen – Oulu –
Sastamalan ja Seinäjoen kautta: Sastamala – Seinäjoki – Kauhava – Sievi – Toholampi – Sievi – Ylivieska – Oulainen – Oulu – Pudasjärvi – Ranua – Kemijärvi

Lapin kunnat

Kemjärven kaupunki sijaitsee Itä-Lapissa noin 80 km Rovaniemeltä koilliseen. Kaupunki on laaja, noin 100 km halkaisijaltaan. Mahtava Kemijoki kulkee etelästä pohjoiseen laajentuen keskivaiheilla Kemijärveksi. Järven rantoja reunustaa parikymmentä vaaraa. Valtatie 5 kulkee Kemijärven kautta Kuusamosta Sodankylään.

Visit Kemijarvi – nähtävyyksiä moneen lähtöön

Kemijärven kuvanveistoviikot
Yhdeksääntoista kuvanveistotapahtumaan on osallistunut noin 285 kuvanveistäjää 54:sta eri maasta. Tapahtuma järjestetään noin joka toinen vuosi. Kansainvälisessä taidekeskus Puustellissa on vaihtuva näyttely.
100 veistosta 100 vuotiaalle Suomelle

Reitit eri paikoista on ladattavissa mobiilipuhelimeen

Vuotoksen tekoallasta suunniteltiin Koillis-Lappiin monta kymmentä vuotta. Allasta vastustettiin ankarasti ja vuonna 2002 Korkein hallinto-oikeus päätti, että allasta ei saa rakentaa, koska se on Vesilain vastainen.
Pirkko Hyvönen on kirjoittanut näistä ajoista fiktiivisen romaanin. Romaanilla on omat facebook-sivut.  
Vuotossoututapahtumien kuvia

Kemijärven kaupungissa on kaksi tunturikeskusta.

Suomutunturi on 410 metriä korkea vaara – puita kasvaa huipulle asti – Kemijärven kaupungin kaakkoisosassa noin 30 km keskustasta, valtatie 5:n kupeessa. Suomutunturilla sijaitsee matkailu- ja laskettelukeskus, jonka rinteillä on lasketeltu vuodesta 1965.
Alueella on 11 laskettelurinnettä, hotelli, neljä hissiä ja mökkialueita. Suommulla tuulensuojaiset pitkät laskettelurinteet yhdistyvät ruuhkattomaan palveluun.
Kumpareikon MM- mitalistit harjoittelivat jo pikkupoikina Suomun rinteillä Avalance-seuran jäseninä.

Pyhätunturi on Pelkosenniemen ja Kemijärven kuntien alueilla sijaitseva usean tunturilaen ryhmä. Tunturijono on vajaan kymmenen kilometrin pituinen ja itä-länsisuuntainen. Se on muodostunut yli kaksi miljardia vuotta sitten, jolloin paikalla sijaitsi korkea vuorijono.

Kemijärveltä on noin 50 km Pyhälle.  Pyhälle pääsee monesta suunnasta julkisilla kulkuneuvoilla. Aamujunalta on bussiyhteys Pyhälle, samoin illansuussa Pyhältä junalle. Skibussit kulkevat Rovaniemeltä Luoston kautta edestakaisin.

Luontokeskus Naava on melkein ”pakollinen” vierailukohde näyttelyineen, konsertteineen ja ravintoloineen.

Luostotunturi  sijaitsee Sodankylän kunnassa 30 kilometriä Sodankylän keskustasta kaakkoon ja noin 30 km Pyhätunturilta pohjoiseen. Luostotunturit kuuluvat osittain Pyhä-Luoston kansallispuistoon.

Ametistikaivos  taas kuuluu Luoston ”pakollisiin” vierailukohteisiin. Tunturin huipulla sijaitsevassa kaivoksessa saat louhia itsellesi oman onnen ametistin ja  kuulet kodassa tarinoita ametistin salatuista voimista.

Salla on Kemijärven itäpuolinen naapurikunta.
Sallatunturi on Sallassa, Lapissa sijaitseva tunturialue koostuen kahdesta huipusta, joista korkeampi on 478,8 metriä. Lieksasta Savukoskelle ulottuva 270 kilometriä pitkä UKK-vaellusreitti kulkee Sallatunturien kautta. Sallatunturien huiput tunnettiin aiemmin nimillä Iso Pyhätunturi ja Pieni Pyhätunturi.

Savukoski on Suomen harvaan asutuin kunta (0,19 as/km²). Asutus on keskittynyt kunnan eteläosaan. Tyypillistä savukoskelaista maisemaa ovat laajat erämaat, josta yksittäiset tunturit kohoavat ympäristöään halliten.
Kunnan pinta-alasta noin 1/3 on erilaisia luonnonsuojelualueita. Luonnolle antavat leimansa myös isot suoalueet sekä useat joet, joista suurin on kunnan maisemaa halkova Kemijoki. Soklin fosfaattimalmio sijaitsee Savukoskella, lähellä Suomen ja Venäjän rajaa.

Sodankylä (sukunimestä, ei sanasta ”sota”, pohjoissaameksi Soađegilli) on kunta, joka sijaitsee Lapin keskiosassa nelostien varrella. Sodankylä on pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin kunta heti naapurikuntansa Inarin jälkeen
Sodankylässä sijaitsee muun muassa Jääkäriprikaati sekä Sodankylän keskustasta noin kuusi kilometriä etelään Sodankylän geofysiikan observatorio (lyh. SGO). SGO:n kanssa samalla alueella toimii Ilmatieteen laitoksen yksikkö, Lapin ilmatieteellinen tutkimuskeskus.

Sodankylän elokuvajuhlat perustettiin vuonna 1986 Sodankylän kunnan ja kolmen suomalaisen elokuvantekijän, Anssi Mänttärin sekä Aki ja Mika Kaurismäen yhteistyönä. Festivaalijohtajana toimi alusta alkaen kuolemaansa saakka Peter von Bagh. Hänen seuraajansa on Timo Malmi.
Elokuvajuhlat järjestetään vuosittain kesäkuun puolivälissä.

Tankavaara eli Tankavaaran Kultakylä on kylä valtatien 4 varressa Sodankylässä, Sodankylän ja Ivalon välillä, noin 90 kilometriä pohjoiseen Sodankylän keskustasta. Tankavaarassa sijaitsevat Tankavaaran Kultamuseo ja Koilliskairan luontokeskus sekä luontopolku näkötorneineen.

Ivalo on Inarin kunnan suurin taajama ja hallinnollinen keskus Inarijärven eteläpuolella. Ivalo sijaitsee seudun tärkeimmän tieyhteyden nelostien varrella.

Ivalon eteläpuolella sijaitsee Saariselän matkailualue.
Ivalossa on Suomen ja EU:n pohjoisin lentokenttä, joka vastaanottaa talvisin reittilentojen lisäksi charter-lentoja muun muassa Iso-Britanniasta, Hollannista ja Ranskasta. Talvisin Ivaloon lentää Lufthansa Frankfurtista sekä Finnair Lontoosta.

Ivalossa kannattaa  tankata auto, koska pohjoiseen mentäessä hinta nousee huomattavasti.

Inarin kirkonkylään on Ivalosta matkaa 39 km.

Siida on Inarin kirkonkylässä sijaitseva museo- ja luontokeskus ja ”pakollinen” vierailupaikka. Siidassa toimivat yhteistyössä Saamelaismuseo (Suomen saamelaisten kansallismuseo) sekä Metsähallituksen Ylä-Lapin luontokeskus.
Sana siida on pohjoissaamea ja se tarkoittaa saamelaista lapinkylää tai porokylää.
Saamelaismuseo Siida on keskeinen kohtaamispaikka Inarissa, Suomen saamelaisalueen keskuksessa. Siida on ikkuna saamelaiseen kulttuuriin ja Pohjois-Lapin monimuotoiseen luontoon.

Kaamanen on Inarin kunnassa sijaitseva noin 200 asukkaan kylä valtatie 4:n ja kantatie 92:n varressa Muddusjärveen laskevan Kaamasjoen rannalla. Kaamasen kievarissa kannattaa pysähtyä.

Sitten jatketaan suoraan pohjoiseen. Maisema muuttuu yhä karummaksi. Noustaan ylöspäin. Havupuut – pohjoisimmat kuuset olivat Kaunispään korkeudella – eli männyt katoavat, kunnes niitä nähdään taas laskeuduttaessa Kevojokilaaksoon. Korkeimmalla kohdalla voi tien  levikkeeltä ihailla pohjoisessa pilkottavia Norjan Rastigaissa-tuntureita.

Utsjoki on Suomen pohjoisin kunta. Kunnassa asuu 1 228 ihmistä, ja sen pinta-ala on 5 372,00 km², josta 226,02 km² on vesistöjä. Utsjoen väestötiheys on vain 0,24 asukasta/km², ja se on Suomen kolmanneksi harvimpaan asuttu kunta Savukosken ja Enontekiön jälkeen.  Utsjoki on Suomen ainut saamelaisenemmistöinen kunta.

Utsjoella kannattaa pysähtyä Giisassa, joka on kylätalo aivan tien reunassa. Siellä voi juoda kahvit, täydentää eväitä ja ostaa paikallisen tekemiä matkamuistoja.

Utsjoelta pääsee Norjan puolelleTenon yli uudehkoa siltaa pitkin. Jos on matkalla itään, tie on aika huonokuntoinen, joten kannattaa ajaa Nuorgamin kautta.

Suomen pohjoisin kylä on Nuorgam juuri ennen Norjan rajaa. Kannattaa käydä kaupassa ja tankata, koska Norjassa hinnat ovat paljon korkeammat kuin Suomessa. Tosin Nuorgamissa oli 95-bensiinin hinta kesäkuussa 2018 ennätysmäinen: 1,77 e/litra.

Sitten NORJAAN!

Varanki on Norjan koillisin alue. Se sijaitsee 70 leveyspiirillä pohjoisessa ja yhtä idässä kuin Istanbul.

Varanginvuono (norj. Varangerfjorden, ven. Варяжский залив, Варангер-фъорд, Varjažski zaliv, Varanger-fjord) on Norjan Finnmarkin läänissä sijaitseva noin 100 km pitkä itään aukeava Barentsinmeren lahti. Länsiosassaan ”vuono” on noin 8 km leveä, mutta suuosa on Vuoreijan ja Kirkkoniemen kaupunkien välillä kymmeniä kilometrejä (70 km).

Varanginvuonon pohjoisrannalla Varangin niemimaalla sijaitsevat Vesisaaren (Vadso) ja Vuoreijan (Vardo) kunnat, etelärannalla Etelä-Varanki, mm. Pykeijä ja Kirkkoniemi sekä lahden perällä Nesseby, jonka valkoinen kirkko näkyy kauas.  Koko rannikolla on monenlaisia matkailullisesti kiinnostavia kohteita sekä monia museoita.

Visit Varanger

Vesisaaressa on kokonainen talo täynnä villalankoja, Kramstua. Talo sijaitsee harjun päällä Damsveienillä. Kramstua muutti elokuussa 2021 keskustaan, pääkirjaston vastapäiseen kortteliin pääkadun varrelle. Siellä aivan sekoaa lankojen keskellä. Lankoja on myytävänä myös kaupoissa aika edullisesti.
Ostimme myös Vesisaaren urheilukaupasta talvitakkeja ja kenkiä, oli hyvä alennusmyynnit, oli kesäkuu. Urheilukauppa on pääkirjastoa vastapäätä. Samassa rakennuksessa on myös hyvä konditoria.

Ekkerøy (Ekreia) on noin 15 km Vesisaaresta itään sijaitseva L-kirjaimen muotoinen niemimaa. Se on yksi vanhimmista kalastuskylistä Finnmarkissa.  Niemen etelänpuoleisella jyrkkäkallioisella rannalla pesii 20 000 pikkukajavaa.  Luontopolku kiertää niemen. Pohjoisranta on matala ja siellä voi nähdä monia kahlaajalajeja.

Ekkerøyn kalastuskylä
Lars Gunnarin Havhesten på kajjen”. Täällä majoituimme kahtena kesänä vanhassa katkarapujalostamossa, joka oli tehty kodikkaaksi. Kolme yötä kustansi kahdelle hengelle yhteensä 370 e. Hinta riippuu henkilöiden määrästä ja varauksen pituudesta.

Ekkerøy feriehus
Ingjerdin korkeatasoinen Finnmarkin ensimmäinen ekomatkailuyritys. Todella hienot olosuhteet, ystävällinen palvelu ja mahtavat maisemat. Täällä majoituimme kesällä 2017 yhdeksi yöksi, kun ei ollut tilaa useammalle yölle (ja siirryimme Lars Gunnarin Havhesteniin).
Sivuilla paljon lisätietoa Varangin niemimaan nähtävyyksistä.

Kun lähtee ajamaan Ekkeroystä itään, maisema muuttuu yhä pelkistetymmäksi. Puitahan ei ole  näkynyt enää vuonon pohjukan jälkeen.

Vuoreija (Vardö) on kunta ja kaupunki Varangin niemimaan itäosassa Vardøyan saarella, jonne mennään tunnelia pitkin.  Vuoreija mainitaan kalastuspaikkana ja linnoituksena jo 1307.
Vuoreijassa on pari näkemisen arvoista paikkaa.

Hornøya on Norjan itäisin saari noin kilometrin päässä Vuoreijan kaupungista Barentsinmeressä. Ajomatka Ekkerøystä itään Vuoreijaan kestää 45 minuuttia. Hornøyalle pääsee helposti, Vuoreijan satamasta sinne on 10 minuutin venematka.
Perillä näet kymmeniä tuhansia lintuja, myös lunneja, noita Jäämeren papukaijoja.

Steilnesetin muistomerkki  on pystytetty vuonna 1621 Steilnesetin niemellä 91 noitavainoissa roviolla poltetulle (joista 77 oli naisia). Sata metriä pitkä muistomerkki on pydähdyttävä ja ahdistavakin kokemus.

Jos vielä on aikaa, kannattaa kääntyä Vuoreijasta pohjoiseen kulkevalle kapealle tielle. Tien päässä on Euroopan koillisin kylä, Hamningberg. Kylä on aikoinaan ollut tärkeä kalastussatama, mutta nykyään se on talvisin asumaton (tietä olisi mahdotonta pitää auki) ja kesäisin asutettu.  Ajomatka on unenomainen päätös pohjoisen matkalle. Tämän erikoisempaa ei voi olla.

Jos haluaa vähän pystyssä olevien niskavillojen laskevan, voi pysähtyä hienolle hiekkarannalle, joka on Sandfjordnesetin luonnonsuojelualue . Joen niemessä on erikoisia korkeita dyynejä. Leveältä hiekkarannalta voi poimia matkamuistoksi monenmoisia kotiloiden ja simpukoiden kuoria.

Matka on nyt huipentunut, tämän erikoisempaa on vaikea kuvitella.

Varankista on paljon kirjoitettu blogeja ym. Alla muutama linkki.

Vuonon rannat ovat karuja ja kallioisia, mutta linturikkaita.

Muistilista Varangin matkalle/ Mika Linho

KOTIMATKAN voi tehdä eri reittiä ja kääntyä vuonon pohjukassa etelään kohti Neideniä eli vuonon etelärannalle.  Norjan jälkeen näyttävät Suomen Lapin maisemat hyvin kesyiltä.

Tie kulkee osittain sisämaassa ja on hyväkuntoinen.

Neidenissä (Norjan Näätämö) on avattu upouusi Kolttasaamelainen museo. Se on myös ”pakollinen”, jos tänne asti on tultu.

Näätämön jalkeen voi jatkaa joko Kirkenesiin tai kääntyä etelään Suomen rajaa kohti Suomen Näätämöön. Tie on hetken aikaa aika huonossa kunnossa, mutta ei  kestä kauan.

Rajalla Suomen puolella on kaksi  kauppaa.  Toisessa myydään itse valmistettuja erinomaisia makkaroita, kannattaa ostaa mukaan!

Sevettijärvi on Inarin kunnassa koltta-alueella sijaitseva kylä Itäisen Jäämerentien varrella, noin 120 kilometriä pohjoiseen Inarista. Kylältä on Norjan rajalle Näätämöön matkaa noin 35 kilometriä. Näätämöstä tullessa karu maasto muuttuu yhä vihreämmäksi lähestyttäessä Sevettijärveä.

Sevettijärveltä tullaankin sitten Kaamaseen eli ympyrä on sulkeutunut.