Avainsana-arkisto: Loimaan Teatteri

Spektri ja Nainen katoaa – kulttuuria Auran rannalla

Minusta on tullut Wäinö Aaltosen museon vakiokävijä. Kävin siellä nimittäin katsomassa Pentikin näyttelyn  jälkeisen Spektri-näyttelyn, kun olin menossa Turun kaupunginteatteriin katsomaan Grus Grus -teatterin Nainen katoaa -näytelmää.

Osuimme vielä Spektrinäyttelyn avajaisiin, jossa saimme kuulla erinomaisen puheen. Olipa mukava nähdä näyttelyssä tavallisuudesta poikkeavaa yleisöä. Me erotuimme, ikämme, ryppyjemme ynnä muun tavanomaisuuden vuoksi.

Teokset olivat riemastuttavia.  Värikkäitä, iloisia, ennakkoluulottomia. Täällä sai olla juuri sellainen kuin on. Tunnelma oli vapautunut.

On mukavaa, että näyttelyissä saa ottaa kuvia. Niiden kautta voi palata näyttelyn tunnelmiin.

Sitten menimme Turun kaupunginteatterin Sopukkaan katsomaan Nainen katoaa -näytelmää. Grus Grus -teatterista on tullut mieliteatterini kesäisten Huviretki tienpientareelletapaamisten kautta. Voi miten tykkään tällaisesta mielikuvituksellisesta, poikkeuksellisesta ja ehkä pähkähullusta toteutuksesta. Kun mitään ei voi odottaa ennakolta eikä mitään tapahdu itsestäänselvästi. Aivan ihanan vapauttavaa! Saa vaan olla ja aistia.

Minulle syntyi käsitys tapahtumista. Mutta liian myöhään, koska yleisökilpailuun olisi pitänyt osallistua saman päivän keskiyöhön mennessä, silloin olisi ehkä saanut lipun uusintanäytäntöön. Niin osallistavaa ja täysi poikkeuksellista tavalliseen teatteritarjontaan.

Nainen katoaa -näytännön jälkeen kävelimme autolle Itsenäisyydenaukion kautta. Kohta puisto on muisto vaan. Puiston paikalle rakennetaan Turun uusi konserttitalo. Tunnelma on ristiriitainen. Väistyä saavat vanhat isot puut. Periaatteessa olen puistojen hävittämistä vastaan ja tuntuu, että ranta pakataan liian täyteen massiivisia rakennuksia, WAM, Virastotalo, Kaupunginteatteri ja nyt vielä Konserttitalo.

Mutta tietenkin hyvä, että uusi konserttitalo saadaan ja vielä Taidetalo Rettigin vanhaa tupakkatehtaaseen (jossa tätini oli tekemässä tupakkaa, pilliklubia). Onkohan tulossa ensimmäinen täysin yksimielinen päätös Turun valtuustossa tai ainakin kulttuuriasioissa. Kulttuuriin satsaaminen kannattaa aina niin monimuotoisena hyvinvointina hyvin erilaisille ihmisille.

Seuraavat liput on jo varattu Grus Grus -teatterin Ennuste negatiivinen -näytäntöön, johon otetaan vain 10 katsojaa tai oikeammin kokijaa ja kuljetaan ympäri Turkua. Maltan tuskin odottaa.

Myös pari muuta teatteriesitystä on tulossa aivan lähiviikkoina. Nokia Turun kaupunginteatterissa peruuntui viime vuoden keväältä ja sitten Loimaan teatterissa pitkän tauon jälkeen näytelmä, Tuplakupla.

Kulttuuria, kulttuuria!

Luettua ja kirjoitettua harmaina päivinä

Lokakuun päivät on pinottu harmaina. Muutama enää jäljellä. Olen kirjoitellut novelleja, perjantaina kun oli Novellimankelin kuukausitapaaminen. Mutta vaikeaa on. Tästä harmaudesta on vaikea nostaa mitään.

Mutta onneksi pari meistä oli saanut aikaan aivan valmiilta tuntuvia uusia tekstejä. Aikovat vielä muokata, mutta hyvä teksti on pohjana. Itsellä näistä tämän viikon jutuista yksi neljästä on jotenkin kelvollinen. Muut kolme vaativat vielä paljon työtä. Sigh…

Novellimankelissa teimme aikataulutusta ja vuoden päästä aiomme julkaista. Kevät vielä aikaa kirjoittaa, sitten alkusyksyllä paino ym. juttuja ja marraskuussa julkkarit pääkirjastossa. Tervetuloo!

Nimeä mietimme, pituutta, novellien järjestystä, kansikuvaa… Novellimankelin  logo on jo tehty, kiitos Helinin Karin. Ja pitää tietty vielä kirjoittaa uusia ja hioa vanhoja. Meillä on ihana ryhmä! Siis Kari Helin, mä, Liisa Kastio, Virpi Pakkanen, Pirjo Salmela, Kerkko Vihava ja Maritta Västilä. Upea porukka!

Kulttuuria kylläkin olen nauttinut. Viikko sitten Metsämaan Kalliohovissa oli tupa täynnä, kun Heli Laaksonen kävi Aurinko -kierroksellaan kertomassa runoista. Aurinko. Porkkana. Vesi.

Laaksonen kertoili elämästään, runoista ja niiden taustoista ja tietenkin luki runoja. Moneen kertaan yleisö sai hörähtää nauruun. Laaksonen on taitava. Kannatti mennä. Ja oli ilo nähdä, että niin moni muukin oli tullut kuuntelemaan Laaksosen kotiseuturakasta ja myönteistä sanomaa.

Heli Laaksonen, iloinen nainen sai kirjoittaa omistuskirjoituksia pitkään

Loimaan teatterin tämän syksyn huipputapaus on Kopit -näytelmä, jonka Sari Äikää-Torkkeli on käsikirjoittanut Loimaan Lehden kopeista eli lukijoiden lähettämistä lyhyistä tekstiviesteistä.
Esitys oli aivan hulvaton! Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä. Kopit antavat kuvan loimaalaisesta sielunmaisemasta parilta viime vvuosikymmeneltä. Kerrassaan hieno kokonaisuus, jossa kaikki repliikit ovat aitoja koppeja. Osan muistin, osa oli aivan uusia minulle. Sari on tehnyt valtavan hienon työn kootessaan kopeista näin hyvän esityksen. Ammattilaisen työtä! Näyttelijätkin olivat hyviä ja mukana oli aivan uusia kasvoja entisten luottonäyttelijöiden lisäksi. Myös ikähaitari oli suuri, mikä on aina hieno asia.

Erityisen hieno oli Valituskuoro, joka on nähtävissä Youtubessa. Valmistaudu nauramaan!

Sunnuntaina oli teatterilla Johnny Cash -konsertti. Soittajina oli nuoria miehiä, jotka ovat Wilenin Hannelen siipien suojassa soitelleet monta vuotta ja nyt viimein soittivat meille muillekin Cashin kantria.

Kantria kantria!

Esityksiä oli kolme, olin viimeisessä. Yleisö poikkesi tavanomaisesta teatteriyleisöstä, koska suurin osa oli MIEHIÄ. Leveälieriset hatut päässä, palttoot niskassa, selät niin leveinä, ettei tällainen hento (?) naisihminen meinannut takaa nähdä mitään. (Lyhyt nyt ainakin.) Mutta musiikki kuului.

Nuoret miehet soittivat kantria Hannelen avustuksella

Oli niin mukava nähdä entisiä oppilaita. Muistan elävästi, kun ysiluokan joululoman jälkeen solisti Kauniston Janne tuli bilsan luokkaan pystypäin, pitkä palttoo helmat liehuen, buutsit kopisten ja rojahti kuninkaana takapenkkiin. Joululomalla oli tapahtunut muodonmuutos, ja kantrimusiikkiharrastuksesta kerrottiin paikallislehdessäkin. Kaksi muutakin solistia esiintyi ja heitä olisi kuunnellut enemmänkin.

Leffassa kävin katsomassa Kari Tapiosta kertovan Olen suomalainen -elokuvan. Siinä vilahti Jaakolan Anttikin antamassa potkut nuorelle Kari Jalkaselle, tämä kun oli pitänyt lauluhommien takia rokulipäivän. Anttia nyt olisi katsellut enemmänkin.

Elokuva kertoi Kari Tapion elämäntarinan. Kuulin tuttavani kommentin, joka ei tykännyt viinan juonnin kuvauksesta, kai Kari Tapiossa muitakin elementtejä oli, ne jäivät nyt sivuun. Mutta aika oli sellainen. Viinan kanssa läträttiin eri tavalla kuin nykyään. Juicesta kertova elokuva sai samantyyppistä kommentointia, kun keskittyi Juicen alkoholismin kuvaukseen.

No, ne ovat käsikirjoittajan valitsemia näkökulmia. Mitä siihen nyt voi sanoa. Kari Tapio kuitenkin nousi vaimon vahvan persoonan ja perheen avulla ja elämän loppupuoli oli tasapainoinen – tämän käsityksen elokuvasta sai.

Onneksi aika on muuttunut alkoholin käytön suhteen.

Olen lueskellut Tóibínia ja Verrosta, katso Luettua.

Verannan ikkunalla ihastelen kauniita kasvun ihmeitä näin ennen pimeyttä ja talvilepoa. Ystävältäni saatu kaktus kukkii niin runsaasti, että henki salpautuu. Sen kanssa punaisia kukkia työntää jo ties monettako vuotta pikkusyklaami.

Rookley-pelargonia vielä kukkii, samoin kuin taustallä näkyvä Ruissalon puutarhasta hankittu samettilehtinen kukka, nimi on häipynyt syvälle melen sopukoihin.
Tässä tämä ihana samettilehtinen kukka, miten se tähän aikaan jaksaa kukkia työntää… Kukka muistuttaa soilikkia, mutta lehdet ovat aivan erilaiset.