Avainsana-arkisto: Luettua

Luettua keväällä, kesällä ja alkusyksystä 2023

Enpä ole pitkään aikaan kertonut lukemistani kirjoista. Se on huono juttu, koska kun  nyt katson kirjaston listauksia, en monistakaan kirjasta muista juuri mitään. Alan pohtia, onko sillä merkitystä. Onko kirja huono, jos en muista siitä mitään?

Riley Lucinda: Perhosten huone

Tartt Donna: Pieni ystävä

Archer Jeffrey: Kane ja Abel

Saarinen Satu: Annikin sota ja rauha

Riley Lucinda:
Seitsemän sisarta, Maia;
Myrskyn sisar, Allyn tarina;
Varjon sisar, Tähden tarina;
Kuun sisar, Tiggyn tarina;
Helmen sisar, Cecen tarina,
Kuun sisar,  Electran tarina;
Kadonnut sisar, Meropen tarina

Tervo Jari: Ukko

Riley Lucinda: Italialainen tyttö

Styron William: Sofien valinta

Strout Elizabeth: Pikkukaupungin tyttö

Rönkä Antti: Nocturno 21:07

RönkäAntti: Jalat ilmassa

Aareleid Kai: Tyyni valtameri

Stefansson Jon Kalman: Jotain kaikkeuden kokoista

Kännö Heikki: Ihmishämärä

Dicker Joel: Balltimoren sukuhaaran tragedia

Doerr Anthony: Taivaanrannan taa

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Katso Luettua -sivu, siellä on linkkien takana vaikutelmani kustakin kirjasta.

 

Olen lukenut vuodenvaihteessa

Ulkona maisema on vaihtanut asuaan täydellisestä talvesta tällaiseen ilmastonmuutostalveen. Joen vesi on parhaillaan nousemassa tulvakorkeuteen, kun lumet ovat sulaneet oikeastaan kaikki. Kaksi päivää on lisäksi satanut, eilen vettä ja tänään räntää.  Ylläoleva kuva on otettu muutama päivä sitten. Lunta ei ole nyt kuin ojien pohjilla ja kasojen pohjina. Mikä nyt onkaan mukavampaa kuin viettää pirttipäivää ja lukea.

Olen muuten ottanut viime aikoina kirjastosta lukemista uutuushyllystä. Ja hyviä ovat olleet, parhaimpana mielestäni  Petra Rautiaisen Meren muisti. Se antoi vihjeitä jopa omaan  kirjoitustyyliin, jos vielä jotain kirjoitan.

Lukemista odottavat vielä lahjoiksi saadut Iida Rauman Hävitys ja Satu Rämön Hildur.

Lista on marraskuun lopulta tammikuun puoleenväliin.
Elone Fiona: Tulit luokseni kutsumatta
Groff Lauren: Mestarinna
Hausman Romy: Lapsikulta
Schatz Roman: Kohtaus
Tuominen Ilona: Huutoon vastaa kaiku vain
Rautiainen Petra: Meren muisti
Mäenpää Heli: Etsii omaa ihmistä, 25 tarinaa rescuekoirista
Hyyti Pekka: Omantunnon kysymys
Hannah Kristin: Tomun ja tuulten maa
Pekkarinen Sofia: Elämänpeli
Vanhatalo Pauliina: Vastuulliset

Katso Luettua-sivu.

Ostin ilokseni uuden kukan: Kangaroo Paw eli kenguruntassu. Aivan uusi tuttavuus.

PS. Mitä yhtäläisyyttä huomaat näissä viidessä kirjassa? Kaikki ovat eri kuvittajien ja melkein kaikki eri kustantajien tekoa, mutta vaalea vihreä-vaalea turkoosi näyttää olevan päivän väri. 😉

Vastuulliset, Vanhatalo, PauliinaTomun ja tuulen maa, Hannah, KristinMeren muisti

Luettua kesällä ja alkusyksystä 2022

Olen runsaan neljän kuukauden aikana lukenut seuraavat kirjat:

Kaisanlahden kirja lisätty.

Kaisanlahti Juhani. Kemijärveltä maailmalle. Poromiehen poika muistele.
Lefteri Christy. Aleppon mehiläistarhuri.
Koch Herman. Pääosassa Sophia
Koskinen Ulla. Suomessa selviytymisen historia
 Lispector Clarence. Elämän henkäys
Tamminen Petri. Se sano: uohtumattomat lausahdukset
Väisänen Hannu. Esi-isät
Hackman Iikka. Tähän aikaan huomenna
Hassinen Pirjo. Kalmari
Sudenlehti Jussi. Melankolia
Saisio Pirkko. Passio
Saisio Pirkko. Epäröintejä: tunnustuksia rakkaudesta
Saisio Pirkko. Mies ja hänen asiansa
Saisio Pirkko. Lokikirja
Samartin Cecilia. Kirottu kauneus
Ahava Selja. Nainen joka rakasti hyönteisiä
Ellittä Anna-Maria. Tämäkin hämärä katoaa
Mustonen Enni. Näkijä 
Tran Quynh. Varjo ja viileys
Tuurna Marja-Leena. Eeva-Liisa Manner: matka yli vaihtelevien äärten

Kun kirjoitin tuon listan kirjoista Luettua-sivulle, hämmästyttävää oli, että joistain kirjoista en muistanut yhtään mitään. Kun katsoin googlesta kustantajan tekstiä, jotain mieleen palautui, mutta vain sirpaleita.

No, lukemiseni tarkoitus on rentoutua. Ei kai sillä ole niin väliä, tekeekö kirja suuren vaikutuksen vai ei. Tärkeintä on kait se lukeminen.

Eilen illalla sain loppuun  Christy Lefterin  Aleppon mehiläistarhurin. Se oli surullisesta aiheestaan huolimatta rikas, monitahoinen ja syvä kuvaus ihmisistä, joiden elämä järkkyy. Saa  nähdä, mitä muistan siitä neljän kuukauden kuluttua.

Toukokuun katseet

Onpas ollut kiireinen kuukausi tämä toukokuu. Olen möyrinyt kasvimaalla ja yleensäkin pihalla enkä ole tietokoneen ääreen juuri istahtanut. Nyt sataa toista päivää, joten ”pakko” tähän oli tulla.

Olen nauttinut aikaisempien keväiden tapaan luonnon heräämisestä. Miten se onkin aina yhtä suuri ihme. Pienen lehden ilmestyminen saa hengen salpautumaan. Lintujen konsertti hivelee korvia. Näistä olen kirjoittanut aikaisemminkin, katsopa niitä.

Uutta ovat kohtaamiset pienen pienten ötököiden kanssa. Ne ovat pysähtyneet, antaneet minun ihailla itseään ja jopa luoneet katseensa minuun. Millaisia luontokokemuksia!

Laskepas vaan, osaatko niin pitkälle, 22 niitä on.
Tässä köllöttelen punaisen viinimarjapensaan pitkässä kukkatertussa. Tuo tuossa kumartelee ja höpisee itsekseen.
Pörriäisiä on tänä keväänä lennellyt enemmän kuin aikaisemmin, vaikkei olekaan pörriäisprojektia, kuten viime vuonna.
Meitä kaaliperhosia on paljon. Tässä kasvimaallakin meitä oli neljä imeskelemässä makoisia nesteitä. Tuo kuvaaja vaan pelästytti muut pois.
Olen kangasperhonen. Siipeni ovat vihreät, miten tuo kuvaaja ei osaa niiden väriä vangita kameraansa. Olen pieni, mutta silmäni ovat kauniit suikulat. Ihailepas siinä niitä. Katsotaan toisiamme.
Täältä joen vastarannalta on turvallista tuijottaa tuota ihmistä. Tänne jolkuttelin peltojen poikki. Tuossa rantapusikossa oli minulle syötävää. Kauhean metelin nostivat, mutta onhan minunkin syötävä.

Räkättirastaan perhe-elämää pihametsikössä

Olen lukenut Niillas Holmbergin Halla Helle ja Tuula-Liina Variksen Sattunut syntymään.

Katso Luettua-sivulta mitä mieltä olen kirjoista.

Muistojen tilkkupeitto

Nyt loppuu blogihiljaisuus! Olen viime viikkoina urakoinut, ensin Kuoriutumisia-novellikokoelman e-kirjaversion kanssa ja sen jälkeen tartuin melkein ikuisuusprojektiksi jääneeseen tilkkupeittoon.

Kuoriutumisia on nyt monissa e-kirjaverkkokaupoissa, mm. Elisassa ja tietty kaikissa suomalaisissa e-kirjafirmoissa ym ym, jopa Amazonissa ja Kobossa. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko tätä kautta uusia lukijoita. Yhdysvaltalaiset e-kirjat ovat saatavilla vain heidän markkinoillaan. Jospa joku siellä asuva suomen kieltä osaava kiinnostuisi! Kirjastojenkin kautta voi e-kirjan lainata.

Mutta tilkkupeitto on tämän päivän JUTTU. Ajatus peiton teosta on itänyt pitkän aikaa. Sekä äitini että anoppini ovat olleet ahkeria ja taitavia ompelijoita ja itse asiassa työskennelleet tekstiilialalla. Niinpä perin heiltä paljon kankaita. Äidiltäni tuli isoja kankaita ja anopilta tilkkuja, aivan ihania 40-50 vuoden takaisia kuoseja ja kuvioita. Kun en voi heittää mitään pois, aloin pikku hiljaa suunnitella tilkkupeiton tekoa.

Ostin kirjoja. Ne olivat hyvin erilaisista tekniikoista. Useimmissa leikattiin millintarkkaan tilkut ja ommeltiin niistä sääntöjen mukaiset peitot. Mutta eniten minua alkoi viehättää Kate Fassettin kirja Taitajan tilkkutyöt, jossa on 21 mallia huippusuunnittelijoilta. Käsittääkseni Yhdysvalloissa on tilkkupeittojen teko aivan oma taiteenlajinsa.

Taitajan tilkkutyöt -kirjassa on silmiä hiveleviä malleja. Mutta niihin olisi pitänyt ostaa kankaat ja minulla taas oli niitä mitä erilaisimpia tilkkuja. Niinpä alkoi eniten viehättää lousianalaisten tilkkuystävysten Anna Williamsin ja Katherine Wattsin esittelemä hirsimökkityylinen peitto, jossa ei noudateta mitään sääntöjä, vaan annetaan tilkkujen sointua toisiinsa miten vaan. Sopii minun luonteelleni. On aivan ihanaa suunnitella sattuman johdattelemana ihan omaa näkemystä kuvastavaa työtä.

Tämä Anna Williamsin hirsimökkityylinen XIII-peite vuodelta 1990 alkoi miellyttää eniten ja sopia tilkkuihini.

Tammikuun alussa, ennen polvileikkausta, kaivoin vaatehuoneesta kaikki kankaat, silitin niistä vuosikymmenten rypyt ja aloin leikata pitkän metalliviivottimen levyisiä liuskoja. Sitten seurasi neljän kuukauden tauko ja toukokuun puolivälissä leikkasin lisää liuskoja.

En mitannut tilkkuja mitenkään, vaan tein niin pitkiä kuin kankaasta tuli. Lajittelin tilkut pituusjärjestykseen. Olen jälkeenpäin miettinyt, olisiko pitänyt ottaa jotkut mitat, joiden mukaan olisin leikannut tilkut. Esim. 10 – 5 – 2,5 cm tai 12 – 8 – 4 cm. Tosin 2,5 cm on liian kapea, ei pysty ompelemaan. Tilkkuni olivat noin 3 cm leveitä.

Satoja tilkkuliuskoja odottamassa

Aloin sitten ommella samanpituisia yhteen. Aloitin noin kymmensenttisistä. Ensin levitin niitä pöydälle ja katsoin värejä yhteen sopiviksi. Tämä oli ihana vaihe!

Alkoi syntyä pitkiä tilkkurivejä

Käytin saumuria. Se on äitini peruja ja ollut  käyttämättä parikymmentä vuotta. Huolsin sen ja olin vuosi sitten syksyllä saumurikurssilla Työväenopistossa. Sain tosi hyviä vinkkejä, kun olin unohtanut ne mitä sain Kemijärven Kansalaisopistossa syksyllä 2001, juuri WTC:n ym. iskujen aikaan – ja muutama kuukausi ennen Loimaalle muuttoa (josta en kyllä silloin vielä tietänyt mitään). Tavallinen ompelukonekin olisi riittänyt, mutta kun noita lankoja on myös tullut perittyä valtavasti, otin saumurin. Ja jospa eivät saumat alkaisi purkautua. Olisi vaan pitänyt saada leikkuri pois päältä, koska tuli  muutama turha reikä. Leikkuri oli niin tiukasti kiinni, etten saanut sitä poistettua.

Levitin summassa tilkkuliuskoja vierekkäin – tarvitseeko mitään erityistä suunnittelua, ovat mielestäni niin hyvän näköisesti näinkin!

Siirryin yhä suurempiin kuvioihin ja tuli pidempiä saumoja. Alkoi hahmottua peiton teema. Keskellä sininen kuvio, sen ympärillä punaiset anopin kretonkikuviot, joita en millään raaskinut leikata pienemmiksi. Monta monituista kertaa kävin levittelemässä kuvoita vierashuoneen parivuoteelle ja katsomassa miltä näyttää. Vähitellen sitten peitto alkoi näyttää peitolta.

Kuvioiden yhdystämissuunnittelua

Kesän lopulla oli sitten vuorossa Kuoriutumisia-kirjan taitto ja tilkut pölyttyivät ympärilläni. Huone oli aika sekaisen näköinen. ”Mummi, siivoa täällä”, sanoi pojanpoikakin. No siinä ne muistuttivat kesken jääneestä projektista.

Kunnes sitten viime viikolla otin  loppurutistuksen. Peitosta puuttuivat enää pitkän reunan reunakaitaleet. Tässä vaiheessa selvisi, että tämä tällainen suunnittelemattomuus aiheuttaa sen, etteivät reunat olleet yhtä pitkiä ja säännöllinen suorakaide taitaa olla unelma vaan. Monta päivää pähkäilin että miten ihmeessä liuskat yhdistelen. Olin tehnyt pitkiä monen tilkun levyisiä kaitaleita. Tässä vaiheessa niiden yhdistely jo isoksi paisuneeseen peittoon oli työlästä. Ja koko homma alkoi kyllästyttää. Laskin päiviä, milloin saan koko homman valmiiksi ja raivatuksi työhuoneesta pois kaikki peittoon viittaavat kankaat.

Olin miettinyt ja etsinyt netistä ohjeita tilkkupeiton teosta ja tässä vaiheessa vanun ja pohjakankaan yhdistämisestä päälliseen. Menin paikalliseen kangaskauppaan ja helpotus oli suunnaton, kun sieltä löytyi vanu, jossa oli kiinni pohjakangas! Vanun leveyskin riitti, jouduin jopa leikkaamaan reunoista pois. Netin ohjeen mukaan kiinnitin vanun ja päällisen tikkauslangalla tekemällä kuvioiden reunoihin ”solmuja”. Ne olivat käteviä, koska ne saattoi poistaa, kun reunalle tulevan kaitaleen ompelun yhteydessä sain poistaa ”kupruja”.

Viimeinen sauma – reunakaitale yhdistää päällisen ja vanun aluskankaineen

Eilen torstaina kuuden jälkeen peitto oli sitten VALMIS!

Peiton teko vei minut menneisiin vuosikymmeniin. Löysin tilkuista tunnelmia. Äitiystunikani kangas vei esikoisen odottamisen aikaan, hänen paitakankaansa pikkuveljen kastetilaisuuteen, flanellisen yöpaitani valkoisuus ja pehmeys ylioppilaskylään. Äitini pojille tekemien verkkareiden ja takkien mittaukset tulivat mieleen ja kun äitini silmät tuikkien sovitteli niitä poikien päälle. Pojat tiesivät aina odottaa mitä mummi nyt on heille tehnyt. Tyttöjen teini-iässä ompelemien puserojen kankaat saivat kyyneleet silmiin. Marrun ylioppilaskeväänä Marian sairaalan työjaksolta tuotu iso keltainen lakana muotoutui pitkiksi liuskoiksi, jotka sitoivat yhteen monia kuvioita ja sai minut muistelemaan häntä niin, että näin untakin hänestä. Ja ne anopin ihanat kretongit! Muistanevatkohan mieheni siskot, mitä kankaista on ommeltu? Onneksi ne on säilytetty ja nyt säilyvät Muistojen tilkkupeitossani.

Anopin kretonkeja, perheen vauvojen lakanakangasta, jukkatanin lyhennyskaitale, paitakangasta, tuulihousujen turkoosia, äitiystunikani violettia pikkuruutua…

Parina viime viikkona on esitetty TVssä uusintana Taivaan tulia. Olen yllättynyt, miten paljon se tuo mieleeni niitä vuosia, kun asuin Kemijärvellä. Tutut kadut, joita talssin tai ajoin autolla vuosikaudet, talot, joissa kävin tai työskentelin ja avustajina näytelleet ihmiset, joiden kanssa olin tekemisissä mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Ensimmäisten jaksojen aikaan näin monena yönä unia, joissa olimme entisessä talossamme, lapset olivat pieniä ja minä nuorempi…

Olen lukenut  Jean Rhys: Kvartetti,Skiftesvik Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni, Katri Rauanjoki: Jonain päivänä herään ja Kjell Westö: Tritonus

Katso Luettua-sivu.

PS. Siivotessani vaatehuonetta löysin sieltä muovipussin:

Tilkkuja mummille!

KUORIUTUMISIA maailmalle

Nyt se on sitten ohi. KUORIUTUMISIA-novellikokoelma on ollut kansien välissä jo kuukauden, mutta nyt kirjat matkaavat lukijoille.

Viime lauantaina oli julkistamistilaisuus. En myönnä jännittäneeni, mutta yöunet olivat viikolla kylläkin katkonaisia. Syytän täysikuuta, joka mölötti niin, että seurasin monta tuntia makuuhuoneen seinillä liikkuvaa vaaleaa läikkää, säleverhot kun olivat jääneet väärään asentoon. En kuitenkaan viitsinyt nousta ylös korjaamaan verhoa.

Tilaisuus meni hyvin. Väkeä oli sen verran kuin odotettiin, runsas parikymmentä. Osa istui kirjaston aulan puolella. Maskit oli kaikilla. Ällistyin sitä, että en tuntenut heitä, kesti hetken aikaa ennenkuin hoksasin kuka on edessäni. Kasvot ovat niin tärkeät persoonan kuvaajat.

Masked Writers, Kari ei ollut vielä tullut.

Kerroin tilaisuuden ohjelmasta Kuoriutumisia-facebooksivulla.

Sain mankelilaisilta lahjaksi hienon kukkapuskan ja taulun ja tekstin: ”Kiitämme Sinua Pirkko työpanoksestasi, jota ilman emme olisi nyt tässä tänään.
Tässä hieman hassussa taulussa rakusavesta kuoriutunut mustikkamittari-perhonen, hassu perhonen muistuttamassa suuresta työmäärästä luovan kirjoittamisen lisäksi. Perhonen voisi olla nimeltään myös sananjalkamittari, niin paljon sanoja, tekstejä jouduit taittoakin varten mittaamaan.
Toivomme taulun löytävän paikkansa ullakon portaikosta tai jonkin oven takaa, jotta se yllättäen joskus ilmestyisi näkyviisi ja saattaisit helpotuksesta huokaista ja hymyillä meille mankelilaisille, jotka piileksimme taulun takana.
Kiitämme mankelilaivan luotsia, perämiestä, kapua, taittajaa, tallentajaa. Halaukset kunhan korona on voitettu.
Kari, Kerkko, Liisa, Maritta ja Virpi”
Mustikkamittari löysi paikkansa yläkerran portaikosta, kuten Liisa ehdotti. Siinä se tervehtii, kun laskeudun kammiostani keskikerrokseen.

Tilaisuuden jälkeen olo oli tyhjä ja liikkumaton. Se kait kuuluu asiaan, kun suuri urakka on saatu päätökseen. Sama fiilis on vieläkin.

Lapsenlapset sitten tulivat viettämään syyslomaa. Touhua oli monenlaista. Ovat niin kasvaneet, eivät ole enää ihan pikkulapsia. Hauskoja sattumuksia tapahtui yhtämittaa. Ukki kysyi pikkuisemmalta, haluaako hän polkea kuntopyörällä. Tyttö vastasi että ei, koska ei hänellä ole kipeät polvet.  😉 Naurua riitti.
Mummin polvet ovat muuten koko ajan paremmassa kunnossa. Kannatti leikkauttaa.

Viime yö oli ensimmäinen pakkasyö, tai hallaa ehkä. Auton ikkunat olivat aamulla jäässä. Saa nähdä ovatko kasvihuoneen tällä hetkellä vihreät tomaatit paleltuneet. Kasvimaalta pitää kerätä purjot, peräti viisi kappaletta, ja kaksi nyrkinkokoista kurpitsaa.

Eilen kävimme mankelilaisten kanssa kirjastossa Novellikoukussa ja luimme novellejamme. Yleisöä oli peräti yksi urhoollinen meidän kuuden ja kirjastovirkailijan lisäksi. Kaikilla maskit kasvoilla. Tilanne jotenkin kylmäsi. Eivät ihmiset uskalla tulla. Virus leviää nyt kiivaasti, Loimaallakin tullut viikon aikana seitsemän tartuntaa, kaikkiaan 32. Monta kuukautta tartuntoja oli 20, mutta nyt kasvaa sairastuneiden määrä. Myös vanhempaa ikäpolvea on sairastunut, vaikka suurin osa tartunnoista on nuorta porukkaa. Yksi on kuollut koronaan Loimaalla.

Maskin käyttö on hankalaa, tuntuu ettei henki kulje ja rillit ovat huurussa koko ajan. Niinpä helpointa on välttää tilaisuuksia, joissa maski tulisi laittaa päähän. Huolestuttaa kirjamme tulevaisuus, kun kauppaamismahdollisuudet vähenevät.

Jos haluat kirjan, sen saa kirjoittajilta tai vaikka sähköpostista kuoriutumisia@gmail.com. Hinta 20 e + mahdollinen postimaksu 4,90 e. Näkyy kirja olevan Suomalaisen kirjakaupan nettikaupassakin, hinta 27,95, sis. toimituskulut. Mutta nopeimmin saat kirjan suoraan meiltä.

Samaan aikaan joka vuosi saan nauttia näistä rakkaalta ystävältä saadun kaktuksen kukinnasta. Nyt kukkia on niin paljon, että eivät tahdo mahtua levittäytymään.

Olen lukenut Lauri Hihnavaaran Pökkilöhaukka ja Maritta Lintusen Kirjeitä Suolavuonolta sekä Moshin Hamidin Exit west.
Katso Luettua-sivu.

Korona kolisee

Viikon aikana on tapahtunut jotain aivan poikkeuksellista. Pienen pieni virus on ottanut niskalenkin ihmisten luomasta maailmanlaajuisesta yhteisöstä. Biologisesta näkökulmasta virus voi hävittää vaikka koko lajin. Vaikkei ihminen sitä usko.

Vaikea on yksittäisen ihmisen käsittää sitä, ettei saisi mennä minnekään, tavata ketään, koskea mihinkään. Ei oikein osaa pelätä sellaista, mitä ei näe.

Onhan näitä tapahtunut aikaisemminkin, ihmiskunnan pullonkauloja, jolloin vain pieni osa ihmisistä on jäänyt eloon.  Erona nykytilanteeseen on, että nyt meillä on kehittynyt lääketiede, tiedonvälitys ja digitalisaatio.

Koronavirus siis siirtyy eläimistä ihmiseen. Tautipesäkkeinä on pidetty toreja, joilla myydään villieläimiä. Tällöin taustalla on taloudellinen edun tavoittelu, joka näyttää kuuluvan ihmisluontoon voimakkaasti. Ehkä se jossain vaiheessa on ollut elossa pysymisen edellytys, mutta nyt kääntyy itseään – ja muita – vastaan. Yrittäväthän nyt jotkut hyötyä tilanteesta myymällä käsidesinä tuulilasinpesunesteestä tehtyjä sotkuja. Tai tulevat oven taakse muka tekemään virustestejä maksua vastaan. Ynnä muuta ynnä muuta.

Minun elämääni tämä ei nyt niin kovasti tuo muutoksia, kun olen ollut kaksi kuukautta vaan kotona. Polvet alkavat kyllä olla päivä päivältä paremmassa kunnossa, jolloin liikkuminen kodin ulkopuolella voisi lisääntyä.

Maanantaina kävin fysioterapiassa saamassa rohkaisua (polvet taipuvat jo tarpeeksi) ja samalla reissulla kävin kirjastossa, jätepisteellä, apteekissa ja kolmessa kaupassa. Eli oli sitten kaapit täynnä tarvikkeita, kun kerrottiin maan siirtyvän valmiustilaan.

Parempi puolisko on Lapissa hiihtämässä, joten päivät kuluvat hissutellen villasukissa ja uutisia kuunnellen. Lapsenlapsia en ole tavannut fyysisesti tammikuun jälkeen kuin kaksi kertaa ja videoyhteyden mukaan ovat kasvaneet aika lailla. Joka päivä vaihdetaan kuulumisia läheisten kanssa.

Tomaatintaimia hoitelen, suihkuttelen ja koulin pari  päivää sitten niitä omiin kasvupurkkeihinsa kasvamaan. Noin 100 tainta eli liikaa, kun itse tarvitsen 12, mutta jakelen niitä sitten tarvitseville. En millään raski heittää niitä ylimääräisiä itäneitä roskikseen. Nyt on kuitenkin osa pakko…

Siellä he ovat kasvunsa alussa.

Lauantaina näkyivät ensimmäiset kasvulehtien nystyrät häränsydäntomaateissa (portugalilainen perinnetomaatti) ja maanantaina punaisissa pyöreissä, jotka näyttävät olevan tänä vuonna omista siemenistä nopeakasvuisimpia. Muita lajikkeita ovat keltaiset ja mustat pyöreät sekä pitkulaiset punaiset. Kaikki ovat pieniä kirsikkatomaatteja, koska isot lajikkeet eivät ehdi valmistua. Kesästä kun ei tiedä. Häränsydäntomaateista en tiedä vielä kokoa.

Isot sirkkalehdet yhteyttävät voimaa ja niinpä kasvulehdet pomppaavat näkyviin

Kouluasiat tietenkin kiinnostavat ja sain kuulumisia, miten uusi etäopetus digitaalisesti onnistuu. Ehkä tästä jotain uutta seuraa, kun on pakko suunnata luovuutta uusiin toimintatapoihin. Näin sitten yöllä painajaista, että jouduin kylmiltäni luokan eteen ja yritin muistaa mitä maantiedossa yseille opetetaan. Kovin se oli työlästä, tilanteen hallinnan säilyttäminen siinä unessa. Tämä hallinta-asia muuten toistuu kaikissa kouluun liittyvissä painajaisissani.

Toivon myös, että työnantajat mahdollistavat etätyön teon myös virusaallon loputtua. Miten paljon säästyykään luonnonvaroja, kun ei tarvitse mennä työpaikalle tekemään sitä, mikä voi  tehdä kotona.

Käyn päivittäin kävelemässä. Meidän kylänraitilla ei tarvitse pelätä ihmiskontakteja. Perjantaina ilostuin aivan valtavasti, kun pellolla näkyi valkoisia liikkuvia möykkyjä. Siellä oli 11 joutsenta! Äsken joessa kellui kolme sinisorsaa. Aika nopeaa vauhtia näytti virta vievän niitä alajuoksua kohti. Joku oli löytänyt jo leskenlehden, meidän ojanpenkassa on nuppuja. Sinivuokkojakin jotkut ovat löytäneet, mutta omassa kukkapenkissäni ne ovat vasta nupulla.

Kevät siis etenee joka tapauksessa. Löytäkäämme iloa pienistä asioista. Tuoksuvasta tuulenvirreestä, auringon pomppaamisesta pilvien takaa häikäisemään, naapurin kissan nopeasta vilkaisusta ja paosta, virustako se pelkäsi vai minua, kontaktia kumminkin. Lintujen yltyvästä sirkutuksesta. Ison tien hiljaisuudesta, ennen siellä meni jatkuva autovirta. Eilen koko kävelyn aikana vain viisi autoa.

Jospa näen jousenet uudelleen. No mutta. Ulkona on sakea lumipyry! 😮 Maa meni valkoiseksi! Ja hetken päästä taas aurinkoa.

Vielä yksi huomio. Jos siirrymme yhä enemmän käyttämään sähköisiä vempeleitä, riittääkö kapasiteetti, sähkö jne? Nyt ainakin on jotain häikkää, kuvien saanti tähän juttuun jumittui lauantaina. Sähköpostit jäävät jonnekin matkalle…

On kulunut pari päivää äskeisen kirjoittamisesta. Sähköposti todella takkuaa, en tiedä mikä on vialla. Kylällä on ollut sähkökatkojakin.

Sunnuntaina aurinko paistoi täydeltä terältä. Hyppäsin – tai oikeammin vääntäydyin – autoon ja ajoin mielimetsääni. Taskuun varasin pienen pussin,  jos vaikka jotain löydän. En muuten löytänyt.

Ilman lämpötila laski heti, kun tuli varjoa, jossa maata peitti valkoinen muru,  ei styroksia vaan pieniä rakeita. Kaunista!

Varjopaikoissa maa oli vielä peittyneenä yöllä sataneeseen lumeen. Pyöreitä rakeita.

Polkua pitkin oli hyvä kulkea. Kävelysauvojen käyttö oli paikoittain  hankalaa. Metsä oli aivan hiljainen, ei linnun laulua, vain tuuli välillä humahteli puiden latvoissa. Sitten kohahdus ja polulla tuli vastaan rouva kahden koiransa  kanssa. Olen heidät nähnyt kerran aikaisemminkin siellä, monta vuotta sitten. Vaihdoimme muutaman sanan ja ohitimme. Ei kyllä ollut kahta metriä väliä, miten sitä ei muistanutkaan.

Käännyin polulta tehdäkseni lenkin. Ja polku katosi. Etsin painaumia ja auringosta päättelin oikeaa suuntaa. Löytyi peurojen tekemiä kulku-uria, joita etenin. Välillä ne katosivat tyystin. Tulin hakkuuaukean reunaan. Jopas  jotain. Muistelin alueen karttaa ja päättelin tien olevan hakkuuaukean toisella puolella. Toinen vaihtoehto olisi ollut kääntyä takaisin. Niinpä lähdin ylittämään pitkulaista hakkuuaukeaa kapeimmasta kohdasta. Näillä uusilla polvilla. Maa oli onneksi kohmeessa ja jalansijat eivät pettäneet. Risukkoa, kaatuneita puita, vesilampareita, ylös alas ylös alas. Totesin taas kerran olevani pöhkö, lähteä nyt toipilaana risukkoon…

Mutta yli pääsin ja katso, siellä oli metsäkoneen kulku-ura, jota olin aikaisemmin etsinyt. Aurinko paistoi lämpimästi hakkuuaukean yli. Istahdin kannon nokkaan ja samalla murensin vuosikausia kannon päällä kasvaneen neulajäkälikön murusiksi. Ei se mitään, murusista kasvaa uusi jäkälikkö. Otin rillit päästä, suljin silmät, ojensin kasvoni aurinkoa kohti. Lämpö helli poskiani, siveli leukaani, sai silmäluomien taakse punaisen hohteen. Tuuli löyhytteli hiuksiani. Ai ihanuutta! Pääsin hakkuujätteiden yli ja polvet kesti!

Sitten lähdin liikkeelle ja huomasin pipon puuttuvan. Ei sitä näkynyt missään. Olin sen laittanut jo ennen hakkuuaukeaa taskuun. Sinne se jäi. Onneksi kännykkä ja autonavaimet olivat tallella. Niitä olisi ollut pakko lähteä hakemaan…

Tuonne jonnekin piponi putosi. Saa sinne jäädä.

Pääsin sitten hyviä polkuja pitkin autolle. Kotona lämmitin saunan, saunoin antaumuksella ja vaihdoin puhtaat lakanat. Oi ihanuutta! Jalatkaan eivät tulleet mitenkään erikoisen kipeiksi.

Lauantaina laitoin facebookiin nuoruudenkuvani, siellä kun on sellainen villitys nyt. Kuva herätti aikamoista huomiota. Katselin itsekin kuvaa uusin silmin. Kasvoissa oli vielä viatonta pyöreyttä. Nyt kun tiedän, mitä seuraavina vuosina tapahtui,  vaivuin yhä syvemmälle pohdintaan omista valinnoistani ja niiden seurauksista. Perjantai -keskusteluohjelmassa puhuttiin geenien vaikutuksesta ihmisen elämään. Puolet ja puolet, sanoi tutkija. Geenit ajavat tietynlaiseen käytökseen, mutta valintoja teemme me itse. Ei ole nuoruus helppoa aikaa. Mutta kuvan ottamispäivänä tapasin tytön, josta tuli elinikäinen ystäväni. Ainakin yksi superhyvä valinta.

Vuoden 1968 helluntaina otimme aurinkoa mummolassa Pyhäjärven rannalla veljieni ja serkun kanssa. Illalla menimme Eenokille, missä soitti Pentti Oskari Kangas ja tutustuin lavan edessä tyttöön, josta tuli elinikäinen ystäväni 😉

Olen lukenut Tove Janssonin Bulevardi – ja muita kertomuksia.

Katso Luettua -sivu.

Pelataaks koronaa

Meillä oli Hakapellonkadulla 1960 -luvulla koronapeli. Isä oli sen meille tehnyt ja pelasimme sitä veljien kanssa innokkaasti. Kolina vaan kaikui, koronakolina.

Nyt on koronalla toinenkin merkitys, jonka tuntee koko maailma ja josta puhutaan joka paikassa.

Koronavirukset ovat virusryhmä, jotka aiheuttavat ihmisellä yleensä lievän hengitystietulehduksen. Aikaisempia koronaviruksia ovat olleet SARS ja MERS, jotka aiheuttivat vakavia tautitapauksia. Tämä nyt riehuva koronavirus on geneettisesti SARSin kaltainen ja se aiheuttaa COVID-19 -tartuntataudin.

SARS ja MERS ovat zoonooseja eli eläimestä ihmiseen siirtyviä viruksia. SARS oli vakavampi, 2002-03 siihen sairastui 8500 henkilöä  ja kuoli joka kymmenes. MERS ei koskaan ole ollut niin levinnyt, mutta viime vuonna Saudi-Arabiassa oli 80 henkilön tartunta. SARSin ja MERSin alkuperä on  lepakko ja ne ovat tarttuneet ihmiseen naamaripalmunäädän (sars) ja kamelin (mers) välityksellä. Tämän nyt riehuvan koronaviruksen alkuperää ei aivan tarkkaan tiedetä, mutta se on saattanut levitä ihmisiin krait-käärmeisiin kuuluvasta erittäin myrkkyllisestä käärmeestä, joka on kotoperäinen Etelä-Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa. Käärmeet syövät lepakoita, joten virus on ehkä siirtynyt sitä kautta. Siirtyminen kylmäveristen matelijoiden ja lämminveristen isäntien välillä herättää ihmetystä. Tartuntapaikaksi rajattiin kalatori Kiinassa Wuhanin maakunnassa, jossa myydään paljon erilaisia eläimiä. Merenelävistä ei löytynyt virusta.

Virukset ovat rakenteeltaan hyvin yksinkertaisia. Niissä ei ole DNAta, vaan RNA-pätkä, joka hyvin ketterästi muuttuu uudenlaiseksi ympäristön luomien tarpeiden takia. Isäntää tarvitaan, mutta sellaisen löydettyään viruksen lisääntyminen on hyvin tehokasta.

Nämä virukset iskevät ihmisen kaikkein herkimpään kohtaan, nimittäin keuhkoihin. Siellä on vain yksi mikroskooppisen ohut solukerros, jonka kautta happi otetaan keuhkorakkuloiden hiussuonistoon ja sitä kautta koko elimistöön. Samaa kautta pääsevät myös kaikki ilmassa leijailevat partikkelit verenkiertoon.

Paljon herättää ihmetystä tämä kohina, koska kausi-influenssaan sairastuu vuosittain Suomessa 5-15 % väestöstä (monta sataa tuhatta) ja kuolee satoja.

Mutta koronassa on hankalia piirteitä. Sitä vastaan ei ole vastustuskykyä eikä rokotetta. Lisäksi se leviää herkemmin kuin influenssavirukset. Leviämistä ilmaistaan RQ-luvulla, joka kertoo montako ihmistä yksi sairastunut tartuttaa. Se on koronalla 2,2 ja influenssalla 1,3. Kun luku on alle yhden, epidemia on ohi.

Tällä hetkellä koronaan on sairastunut 123 maassa noin 150 000 ihmistä, joista on kuollut noin 5 800 (vähän alle 4 %). Seitsemän miljardin joukossa nuo luvut ovat minimaalisen pieniä, mutta tämä juttu ei ole vielä ohi. Ellei tartuntoja pystytä rajoittamaan, koronaan sairastuu liian moni. Tilastojen mukaan maassa alkaa kuolla sairastuneinta, kun tartuntoja on 300. Tänään sunnuntaina Suomessa on 240 todettua tartuntaa. Ikävä kyllä kuolonuhreja on kaiken todennäköisyyden mukaan tulossa ensi viikolla.

Minulle tulee vääjäämättä mieleen yläkoulun kahdeksannen luokan kurssista myyrien määrän vaihtelu. Se noudattaa 3-4 vuoden sykliä. Kun ravintoa on paljon, myyrien määrä nousee tehokkaan lisääntymisen ansiosta. Kun kannan koko on noussut ympäristön kantokyvyn ylärajoille, alkaa taistelu pienentyneistä reviireistä, ravinto on vähissä, pedot saalistavat myyriä ja kaikenlaiset taudit leviävät ylitiheässä kannassa nopeasti. Seuraa kannan romahdus. Syklillä on vaikutuksensa myös myyriä ravintonaan käyttäviin petoihin, joiden kannan koko seuraa myyrien kantaa. Huonoina myyrävuosina nämä pedot eivät lisäänny ollenkaan.

Ihmislajia on maapallolla seitsemän miljardia. Viimeinen miljardi saavutettiin vain muutamassa vuodessa. Kiinassa asuu 1,4 miljardia, väkimäärä lisääntyi vuodesta 2018 viisi miljoonaa. Maapallon kantokyvyksi on arvioitu 10 miljardia ihmistä.

Ei ole sattumaa, että koronaepidemia alkoi Kiinassa, jos verrataan myyrien määrän vaihtelu -teoriaan. Lukion biologian opettaja Rauno Linnavuori eli Lumumba opetti, että luonto kostaa aina. Se nyt oli aika dramaattisesti ilmaistu, mutta tarkoittaa, että luonto pyrkii tasapainoon. Ihmislaji on tällä maapallolla lisääntynyt liikaa ja elintavat koettelevat maapallon kestokykyä. Ilmastonmuutos on saanut monia muotoja. Ihmisen liikkuminen on luonnotonta, kun muutamassa tunnissa päästään vaikka maapallon ympäri. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Enpä ole vastaavaa kokenut. Muistan kyllä 1950 -luvun lopun hongkongilaisen ja isorokkoepidemian muutaman vuoden päästä. Samaan aikaan pelättiin tosissaan ydinsotaa.

Tästä koronaviruksesta tuleekin meitä kaikkia nyt eläviä ihmisiä yhdistävä aikakausikokemus. Mielenkiintoista on nähdä, miten tämä koronapandemia vaikuttaa ihmisen elintapoihin. Jos se saa meidät olemaan enemmän kotona läheistemme kanssa, pelaamaan lasten kanssa pelejä, puuhailemaan pihalla, tekemään yhdessä ruokaa, matkustamaan lähelle tai omassa maassa, työnantajien suostuvan pysyvästi enempään etätyöhön, vaikutus on syvällisempi kuin osaamme aavistellakaan.

Mietityttää, mitkä vaikutukset ovat kulttuuripuolen tarjontaan. Väheneekö se?

Ja pitämään vessapaperivaraston täytenä. Suomen kansa on osoittanut, mikä on todella tarpeellista.

Loppukevennykseksi kerron tomaateista. Ensimmäisinä itivät viikossa joulupukilta saamani sydäntomaatit, jotka ovat portugalilaisia perinnetomaatteja. Nyt kymmenen päivän päästä kyvöstä näkyy myös muita, omista siemenistäni kylvettyjä taimia. Tänään koulin 15 sydäntomaattitainta suurempiin ruukkuihin. Tästä se taas alkaa!

Sieltä ne nousevat minua ilahduttamaan. Musta multa -kylvömulta oli muuten täynnä oksia, möykkyjä ynnä muuta roskaa, en enää osta.
Seuraavana päivänä itämisen jälkeen näkyvät jo pikkuruiset sirkkalehdet.

No polvet. Kipuilevat. On vaikeaa pitää tasapainoa harjoittelun ja  levon välillä. Hankin kuntopyörän ja sain polvet koukistumaan niin, että parina päivänä ajoin kilometrikaupalla. Kävin myös eka kertaa uusilla polvilla vesijumpassa ja -juoksemassa ja ulkoaltaassakin (+8 astetta, tammikuussa oli +4). Sitten seurasikin kolme huonounista yötä ja jatkuva särky. En ymmärrä… Leikkauksesta on kahdeksan viikkoa.

Olen lukenut Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet ja Ian McEwanin Kaltaiseni koneet.

Katso Luettua -sivu.

Talvi tuli maaliskuussa – hyvää naistenpäivää!

Olen aktivoitunut. Viikko sitten oli kuusi viikkoa leikkauksesta ja sain luvan ajaa autoa. Niinpä vaan liikkeelle.

Novellimankelissa mankeloimme viimeisiä kirjoituksia. Seuraavalla kerralla sitten jokainen tuo omat novellinsa viimeisteltyinä ja julkaisujärjestyksessä. Pohdimme taittoa, painopaikkaa, kantta ja julkaisun nimeä. Tällä hetkellä päädyimme Kuoriutumisia -nimeen, koska se kuvaa novellien maailmaa: niissä tapahtuu elämän ihmeellisten asioiden paljastumista hyvin monella tasolla.

Paljon on vielä tehtävää ennenkuin suunnittelemamme lokakuun lopun julkistamistilaisuus koittaa Loimaan pääkirjastossa, koska siellä olemme kokoontuneet kirjaston ystävällisellä avulla. Kiitokset kirjastolle!

Loimaan seudun luonnonsuojeluhdistys ry  heräsi parin vuoden horroksesta. Vuosikokous pidetään perjantaina 3.4.2020 klo 18 Kanniston kotieläintilalla. Valitaan uusi puheenjohtaja – kiitokset monta vuotta yhdistystä johtaneelle Erkki Kalliolle – ja hallitus. Kokouksen jälkeen tehdään pöllöretki lähistölle. Mielenkiintoisia kuulokokemuksia tarjolla. Tervetuloa!

Kävin myös Loimaan koulumuseolla valmistelemassa Koulukäsityönäyttelyä, joka esittelee kouluissa valmistettuja tekstiilejä sekä ”puu- ja metallitöitä”. Näyttelyn avajaiset ovat 24.4.2020 klo 17. Monia tunteita tulvi pintaan, kun katselin kansa- ja oppikoulussa valmistamiani tekstiilejä ja lasteni hellyyttäviä töitä. Uskon, että jokainen näyttelyyn tulija uppoaa muistojen joukkoon nähdessään näitä töitä. Näyttely on auki toukokuun loppuun ainakin. Tervetuloa!

Olen jaksanut tehdä enemmän kotitöitäkin. Leivoin sämpylöitä, keitin hernekeittoa ja tein pannukakkua (Opintien kuuluisuuksien keittokirjan Paula Koivuniemen ohjeen mukaan – paljon rasvaa ja sokeria – hyvää tulee). Siivotakin jaksoin enemmän kuin ennen. Seisominen on vaan vaikeaa, polvet rasittuvat tosi nopeasti. Mutta koko ajan tervehtyminen menee eteenpäin. Sairauslomaakin on melkein puolet vielä jäljellä.

Ulkona on ollut nyt viikon verran vivahduksia  talvesta. Sunnuntaina aurinko paistoi, lumi peitti maan ja joessa rantojen jääpeitteet kurkoittivat toisiaan kohti. Ilma oli raikasta hengittää. Kävelin kävelysauvojen kanssa pidemmälle kuin pitkään aikaan.

Loimijoen mutkassa keskiosa auki, mutkaa ennen yläjuoksullepäin yhtenäinen jääpeite – hetken tänä talvena

Maaliskuun neljäntenä kylvin tomaatinsiemenet, viime kesänä kasvaneista ensimmäisinä kypsyneistä priimatomaateista otettuja mustia, keltaisia ja punaisia sekä joululahjaksi saadut sydäntomaatin siemenet – ovat sitten sydämen muotoisia. Liotin siemeniä ensin ja sitten kylvömultaa päälle. Nyt kolmen päivän päästä ei vielä näy mitään, mutta aikaisempina vuosina ensimmäiset versot ovat näkyneet viikon päästä. Miten tämä onkin joka vuosi niin kiinnostavaa!

Kellarissa iso pelargoniani on alkanut työntää versoja, siellä pimeässä. Pitää siirtää ruukku verannalle. Muut pelargoniat ovat viettäneet talven vintillä ikkunalla, tosin melko viileässä. Ne ovat jo selvässä kasvussa. Kastelin niitä äsken.

Pelargonian lehdet kurkottavat valoa kohti

Huomenna kahdeksas maaliskuuta on Kansainvälinen naistenpäivä. Muistan erikoisen hyvin naistenpäivän vuonna 1982, kun esikoiseni oli yhden päivän vanha. Olin niin onnellinen! Se oli naistenpäivä vailla vertaa. Monesti olen ajatellut niitä naisia, jotka olivat kanssani samassa huoneessa Kemijärven aluesairaalassa. Yksi äiti oli Sallasta, toinen Posiolta. Mitähän heille ja heidän pienokaisilleen nyt kuuluu. Ovat 38 -vuotiaita.

Hienoimpia naistenpäiviä vietettiin myös viimeisessä työpaikassani Opintien  koululla (nykyinen Hirvikosken yhtenäiskoulu), kun miehet hellivät meitä naisenpäivinä monenlaisin herkuin, syötävillä ja silmänilolla, kun olivat pukeutuneet juhlapukuihin. Saimme myös lahjoja, erikoisin cd -levy, jossa oli jokaisesta naisesta laulu – omanniminen. Minun lauluni oli Pirkko ja Klasu, eli viittasi muinaiseen Levyraatiin. Terveisiä vaan entisille työkavereille!

Toivotan  kaikille hyvää naistenpäivää. Maailman naiset ovat päivän ansainneet.

Aina nämä ovat yhtä ihania, mutta nämä ovat erikoisen ihania!

Olen lukenut Eva Halldinger: Ihania naisia pikkumustissa ja Johan Harstad: Ambulanssi.

Katso Luettua -sivu.

Katsoin muuten uudelleen Pianoelokuvan. Olen nähnyt sen 1990 -luvulla ja täytyy sanoa, että olipa yhtä vaikuttava kuin silloin aikoinaan. Ei ollut vanhentunut yhtään. Todella mielenkiintoinen ympäristö ja tarina. Miten joku on keksinytkin! Näyttelijätyö oli huippuluokkaa. Etenkin pikkutytön kuvaus oli riemastuttavaa. Tietenkin Ada ja miehetkin olivat hyviä.

Katselin elokuvan linkkejä. Monessa kerrotaan juoni tarkkaan. Miksi ihmeessä? Kuka haluaa nähdä elokuvan, jonka juonen käänteet tietää etukäteen? En minä ainakaan halua tietää yhtään mitään elokuvasta etukäteen.

Helmikuun helmiä

Kolmantena pakkaspäivänä tuuli kääntyi tuomaan kylmää pohjoisesta. Puut taipuilivat eri suuntaan kuin viime viikkoina. Maa kuorruttui kovaksi, ainakin pinnalta. Se rapisi askelten alla. Askelten jäljet paljastivat kiertelevän reitin puutarhan puiden lomitse.

Hän pysähtyi. Sammalikko antoi periksi, hän vajosi muutaman sentin alemmas. Aurinko suihkutti näkyviin erivärisiä sädepuikkojaan. Hän sulki silmänsä. Ja aivan selvästi, aivan selvästi hän tunsi kasvoillaan lämmön. Mieli karahti moniin aikaisempiin hetkiin, jolloin hän oli saanut nauttia lämmöstä. Samalla nykyhetki hävisi, koko mielen täytti lämmön tuoma mielihyvä ja hänet valtasi toiveikkuus, tunne joka oli ollut kadoksissa niin pitkän aikaa.

Joen uoma oli kaivautunut saveen tuhansien vuosien aikana melkein kymmenen metrin syvyyteen. Hyvin uoma huolehti joka puolelta tulvivista vesistä, otti syliinsä, heilutteli, palloitteli, sysi hellästi alajuoksua kohti. Veden nousu jatkui monta päivää ja viimein joki syleili rannan isoja puita.

Melkein ennätyskorkeudessa ollaan

Pakkaspäivät saivat veden  pinnan laskemaan ja eräänä aamuna jokea laski kuin liukumäkeä yläjuoksun isoja jäälauttoja. Ne olivat hieroneet toisiaan vasten ja pyöristyneet. Rannalla kiersivät taas jäänauhat. Pohjoisesta tuuli toi terveisiä, takin läpi, pipon läpi, lapasten läpi, kuten auringon väripuikot kasvoja pommittaessaan.

Mistä kaukaa jäälautat tulevat? Minkä paikkakunnan rantojen muistoja kuljettavat alajuoksulle? Luonto matkustaa.

Hän kumartui kukkapenkin ylle. Ja siellä ne ovat, versot, jotka työntyivät lämpiminä päivinä aurinkoa kohti. Vielä ei pakkanen ole niitä lannistanut.

Sieltä maasta me työnnymme, levitämme lehtemme, odotamme lämpöä, olemme valmiina! Olemme valmiina!

Olen lukenut Ulla-Lena Lundbergin Suureen maailmaan. Katso Luettua -sivu.

Kevään 2020 L-kino alkoi. Ensimmäinen elokuva oli Jäähyväiset. Katso Elokuvat -sivu.