Avainsana-arkisto: Novellimankeli

KUORIUTUMISIA on käsissämme

Niin me paljastumme, kerromme elämämme käännekohdista, mitä tapahtui ja miten sitten kävi.

Vanhenemisessa on se mukavaa, että saa perspektiiviä sinne menneisiin vuosikymmeniin ja kas kummaa, alkaa erottaa sieltä pitkiä aikajanoja, tosin mutkaisia, välillä sykkyrällä ja niin sotkussa että, mutta aina on sittenkin niistä möykyistä päästy pois ja jatkettu taivallusta.

Katson vanhaa kuvaa. Siinä on tyttö niin nätti, pitkät hiukset ja poseerattu kasvoille arvoituksellinen ilme. Nyt tiedän mihin hänen valintansa johtivat. Se kiihkeä elämänhalu, ihmisten kohtaamisen hinku, pelottomuus ja hetkessä eläminen. Ei huolta huomisesta.

Kun sitten oli tapahtunut mitä ei saanut tekemättömäksi, useamman kerran, katu niin tyhjä, ilta-aurinko laskee vääjäämättä, askelet kaikuvat kerrostalojen holvissa, eteenpäin vaan, vaikka sydän oli tuhantena itkevänä kappaleena. Kyllä minä tästä selviän. Kyllä minä joskus näen tämän  kaiken merkityksen. Kyllä minä joskus ymmärrän tämän  kaiken. Miksi näin piti tapahtua.

Niinpä näen nyt. Näen myös mihin tekemiseni johtivat. Niskahiukset nousevat pystyyn. Mitä olisi voinut tapahtua. Kuitenkin jotenkin kaikki tilanteet laukesivat ja seuraava päivä koitti, aurinko nousi ja tuuli puhalsi kuivia lehtiä kadulla. Siivosi. Maailma ei lakannut lonkkasemasta.

Mielenkiintoista on ollut huomata, miten jotkut persoonallisuuden piirteet olivat näkyvissä jo lapsuudessa. Myös muissa kuin itsessäni. Niitä tiettyjä piirteitä on vaan pakko noudattaa ja ottaa vastaan niiden aiheuttamat tapahtumat.

No onpas dramaattista tekstiä. Yhteys KUORIUTUMISIA-novelleihin on kuitenkin olemassa. Me kirjoittajat olemme jo iällä, kuten sanotaan. Niinpä se perspektiivi löytyy kaikkien kirjoituksista.

Novellit eivät kuitenkaan on  nykyään niin trendikästä autofiktiota,  eli omien kokemusten kuvausta tunnistettavasti, vaan se elämänkokemus suodattuu fiktiivisiin novelleihin. Ei siis mitään suoranaisia paljastuksia ole odotettavissa, sorry jos niitä odotit.

Mutta minun novelleistani voivat monet löytää tuttuja tapahtumia, joiden ympärille olen kehinyt fiktiivistä tarinaa. Liisa, Olga, Ape, Terttu, Noora, ynnä muut, lukekaapa! Eipä kuitenkaan teitä voi niistä tunnistaa.

Tervetuloa julkistamistilaisuuteen Suomalaisen kirjallisuuden päivänä, lauantaina 10.10.2020 kello 13 alkaen Loimaan pääkirjastoon,  jossa olemme saaneet kokoontua melkein kaksi vuotta novelleja mankeloimassa. Kiitokset kirjastolle ja Loimaan kulttuuripalveluille, jotka ovat meitä tukeneet taloudellisesti.

Jos haluat lukea tarkemmin, voit nyt tehdä ennakkotilauksen tarjoushinnalla, vain 15 e. Saat kirjan julkistamistilaisuudessa tai sen jälkeen, miten sovitaan. Hinta on sitten sen jälkeen korkeampi, ohjehinta 23,90 e. Jotta saamme painatuskustannukset katettua.

Tilauksen voi tehdä sähköpostiin kuoriutumisia@gmail.com tai muiden kanavien kautta.

Kansi on Kari Helinin käsialaa, kuvat ja tekstikin.

 

 

Kevättä pukkaa

Onpas ollut hoppua. Pari viikkoa on mennyt melkein ilman somea ja tietokonetta. Facebook on pukannut ketjuosallistumisia: vihreää väriä, rumin kuva, monenlaista kysymystä olotilastani, mutta en ole kerta kaikkiaan ehtinyt vastata haasteisiin.

Tietokoneella olen kyllä ollut. Meidän Novellimankeli -työryhmämme on saanut Kuoriutumisia -novellikokoelmansa tekstit valmiiksi ja on menossa taittovaihe. Pidimme toisen messenger -kokouksen ja sovimme aikataulusta. Syyskuussa menee painoon, suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivänä 10.10.2020 klo 13 on julkistamistilaisuus. Joko livenä Loimaan pääkirjastossa tai sitten striimattuna samasta paikasta.

Kuoriutumisia on hieno kokoelma kuuden erilaisen kirjoittajan mielenmaisemista. Erilaisia tekstejä, joista jokainen varmasti löytää mieleistään lukemista. Loimaalaista mielenmaisemaa ja muutakin maisemaa löytää usealta sivulta.

Vielä on paljon tehtävää, mutta hyvällä tiellä olemme – Kuoriutumassa.

Ulkona on ihana kevätvaihe. Sinivuokot kukkivat sinisenä Kokkarekoulun rinteessä. Kukkapenkissä kukkii valkovuokkokin. Kimalainen poukkoili ja nokkosperhonen lepatteli pihalla. Onko pikkuvarpusilla jo poikaset? Hömelönoloisia pulleroita istuskelee oksilla eikä pelkää ollenkaan.

Kukkapenkissä kukkivat valkovuokot

Joku kävi ottamassa mukaansa viimeiset linnunruokapalloset metallisen säiliön kanssa. Olipa voimakas elukka, koska kiinnitys oli mielestäni aivan kunnollinen. Orava? Sillä on niin hienot käpälät.

Tiistaina oli lämmintä 16 astetta. Menin kasvihuoneeseen ja olipa siellä talven jäljiltä sotkuista. Niinpä siivosin koko huoneen ja kaksi päivää siihen meni. Pesin jopa seinät sisältä ja ulkoa. Tämä sateinen talvi oli ollut otollista kasvuaikaa levälle, jota sai hangata pois ihan tosissaan.

Monenlaista rojua oli talvisäilössä kasvihuoneessa. Puntarointia. Tarvitsenko tätä vai en. Olen kyllä huomannut, että jos jonkun tavaran poistan, kohta sitä kaipaan johonkin tiukitärkeään tarkoitukseen. Siispä erikseen kasa niille, joiden tarvetta en nyt hoksaa.

Naapurin tyttö tuli tervehtimään minua. Jännittyneen näköisenä hän ojensi minulle kirjekuoren. Pupukortti: Iloa sinun päivääsi. Kirje: haluan ilahduttaa sinua. Olet kiva naapuri.   Iloa päivääsi näin korona-aikana. Piirustus, jossa sateenkaari, tyttö, kukkia ja sydämiä.

Voi kun tulin iloiseksi. Miten hän keksikään! Mieleeni muistuivat kohtaamiset vuosien varrelta, pienestä tytöstä isoksi tytöksi. Ei hän ollut moksiskaan etäopetuksesta. Käsiä saa tosin pestä yhtämittaa. Lapset sopeutuvat niin mutkattomasti.

Vielä en vie tomaatintaimia kasvihuoneeseen. Ennustetaan yöpakkasia. Mutta viikon päästä, ennen vappua taimet pääsevät kesäisille kasvupaikoilleen. Häränsilmätomaatit, ne portugalilaiset perinnetomaatit, punaiset, keltaiset ja mustat pyöreät kirsikkatomaatit ja pitkulaiset punaiset pikkutomaatit.

Viime viikon aikana yli puolet tomaatintaimista löysi uudet hyvät kodit. Olisi mennyt enemmänkin maailmalle. Jotenkin tuntuu, että tänä keväänä siemenet itivät erinomaisesti ja taimet kasvavat nopeaan.

Verannalla odottavat ulospääsyä myös kellarissa talvehtineet vuosien takainen äitienpäivärunkoruusu ja hortensia. Runkoruusussa on kolme isoa nupputerttua. Ehtiikö se kukkia jo sisällä? Hortensiakin meni talven yli, ei ole ennen mennyt. Mutta eilen lehdet roikkuvat, en tiedä mikä sille tuli. Mitään ötököitä en ainakaan löytänyt. Toivottavasti toipuu.

Pihalle levitettiin taas patiokatos ja puutarhahuonekalut. Grilli paikoilleen. Haravointia. Mutta talven jäljiltä näyttää jotenkin ränsistyneeltä kaikki. Noo, joko on ajan patinaa tai sitten uusi vihreä kasvu peittää eikä silmä enää näe.

Eilen laitoin siemeniä multaan: auringonkukka, asteri, krassi, kurpitsa, keräsalaatti sekä  pioni ja meloni (myös lahjaksi saatuja portugalilaisia perinnekasveja). Sain köynnösruusun kiulukoita, niistä varistin siemenet multaan. Saas nähdä.

Kasvimaat odottavat kääntöä, kompostit tyhjennystä. Puuhaa monenlaista. Ai niin, ne polvet. Ovat lihakset vahvistuneet, mutta on istahdettava aika ajoin. Kyllä ovat kintut kipeät, särkylääkkeitä on popsittava. Jos ei tee mitään, ei tarvitse särkylääkkeitä. Mutta lihaksia on vahvistettava, liikkumattomuus surkastuttaa lihakset ja sitten ei pääse liikkeelle juuri ollenkaan.
Koko ajan olo paranee. Vuoden päästä leikkauksesta pitäisi olla täysin kunnossa. Siihen on aikaa vielä yhdeksän kuukautta.

Talomme edellisen emännän kukat levittäytyvät yhä laajemmalle kukkimaan ensimmäisinä sipulikukkina keväisin

Olen lukenut Kari Häkämiehen Poliittinen ruumis ja Rosa Liksomin Everstinna.

Katso Luettua -sivu.

Oja, paljon vettä lumisateen ja supersateisen talven jäljiltä

 

 

Novellimankeli koronan aikaan

Koronaeristys jatkuu kolmatta viikkoa. Eilen ilmoitettiin, että jatkuu toukokuun puoliväliin asti. Kunpa pääsisivätkin oppilaat ja koulujen henkilökunta lopettamaan lukuvuoden yhdessä kasvokkain!

Ihmetystä ovat  herättäneet eri koulujen erilaiset käytännöt. Jotkut opettajat laittavat Wilmaan viikon työt ja oppilaat jäävät yksin tekemään niitä. Tällöin ei kylläkään toteudu oppilaan oikeus saada opetusta. Moni oppilas tulee putoamaan kelkasta, noin kuvainnollisesti.

Jotkut opettajat pitävät yhteisen nettitunnin (tai sen osan) oppilaiden kanssa, opettavat asian ja antavat tehtävät. Jos on tarpeen, puhelimitse vielä neuvontaa. Session lopuksi vielä vuorotellen oppilaat kertovat vitsin. 🙂

Minua ovat tilastot aina kiinnostaneet. Nytkin olen seurannut päivittäin eri maiden tartuntamääriä ja ikäviä kuolleiden määriä. Tähän keskiviikkoon mennessä koko maailmassa on todettu 860 000 tartuntaa ja menehtyneitä on 42 000, joista Euroopassa 30 000.  Suomi ei tässä tilastossa ole huippumaiden joukossa, kun katsotaan sairastuneiden määriä. Päin vastoin, näyttää, että täällä tauti etenee aika maltillisesti. Tähän päivään mennessä Suomessa on ollut 17 kuollutta ja 1446 todettua tartuntaa.

Eri maat ovat suhtautuneet asiaan eri tavoilla, mitkä kertovat maiden kulttuurien erilaisuudesta. Etelä-Korea on testannut paljon eikä sairastuneita ole kauhean paljoa, 9 600, kuolleita 160. Kiinassa noin 90 000 tartuntaa, kuolleita 3 300. Yhdysvallat Trumpin suulla ei ottanut tautia tosissaan ja nyt on kolmantena tartuntamäärissä, 164 000/ 3 200 kuollutta.

Italiassa ja Espanjassa on kauhea tilanne, kummassakin noin 100 000 tartuntaa ja kuolleita päivittän yli 800, yhteensä 10 – 11 000 eli 10 %. Miten ne ehtivät haudata kaikki kuolleet… Ja ihmispolot, kuolevat yksinään ilman läheisiä tautivuoteen reunalla…

Satuin näkemään maaliskuun alussa Italiasta uutispätkän, jossa nainen noitui junalaiturilla koko matkustusrajoitusta: hevonkukkua! Olisi mielenkiintoista tietää, mitä naiselle nyt kuuluu. Hän oli lähdössä Lombardian alueelta Etelä-Italiaan.

Ruotsi on oma lukunsa. Siellä halutaan elää mahdollisimman normaalia elämää ja luotetaan ihmisten omatoimisuuteen viruksen torjunnassa. Koulut toimivat eikä ole liikkumisrajoituksia. Alkuviikosta tosin kielsivät yli 50 henkilön yleisötapahtumat, ennen luku oli 500. Tartuntoja on nyt kolminkertainen määrä Suomeen verrattuna, noin 5000 ja kuolleita 15-kertainen määrä, 239.

Skavlan -keskusteluohjelmassa Fredrik Skavlan oli matkustanut Norjasta Tukholmaan keskustelemaan tilanteesta. Paikalle oli raahattu Göteborgista bakterologian professori, joka kyllä oli halunnut, että hänelle ostetaan junaan seitsemän paikkalippua, jottei joudu kenenkään viereen. Oli sitten saanut olla yksin junavaunussa. Tämä asiantuntija lyttäsi käsienpesun aivan tarpeettomana, se ei kuulemma estä yhtään mitään. Hänen lausuntonsa olivat huumorilla sävytettyjä. Eli ei hätää, ei tarvitse huolestua. Siis tätä mieltä on bakterologian professori.

Ohjelmassa oli kylläkin aviopari, jonka kolme lukiolaista kävivät koulua netin välityksellä, mutta mielestäni Ruotsissa kouluja ei ole suljettu.

No, besserwissereitä ja jälkiviisautta tulee pursuamaan joka puolella kun tämä ruljanssi on ohi ja jo ruljanssin aikanakin. 😉 On helppo osoittaa, ketkä tekivät väärin.

Itse olen levollisella mielellä poliitikkojen ja viranomaisten toimien suhteen. Tunnen olevani turvassa. Ja miten sielua syleileekään näky nuorista naisista kertomassa rivissä epidemian torjunnasta. Hyvä naiset, hyvä suomalainen koulutusjärjestelmä!

Viime viikon lopulla oli muutama lämmin aurinkoinen päivä. Aloitin pihatyöt. Haravoin kukkapenkkien päältä kuivat lehdet, jotka syksyllä olin sinne laittanut perennoja suojaamaan. Tuuli vaan yritti tehdä kiusaa levittämällä lehtiä mielensä mukaan. Seuraavana päivänä siivosin ison etukukkapenkin. Kuivat kasvinosat pois. Kukkapenkeistä paljastui varhaista kasvua. Ilostuin valtavasti nähdessäni sinistä ja valkoista, krookuksen ja jouluruusun monet kukat.

Vain yksi on enää jäljellä. Ensimmäisenä syksynä tässä talossa istutin krookusten sipuleita. Ne kukkivat aikansa, alkoivat siirtyillä ja nyt tämä yksi löytyi tuijan alta.
Jouluruusu oli uusi tuttavuus kymmenen vuotta sitten, kun näin sen puutarhamessuilla. Epäröin sen istuttamista ulos, mutta niin vaan se on levinnyt ja kevät keväältä kukkia tulee enemmän.

Maanantaina Novellimankeli kokoontui keskustelemaan messengerin kautta. Kuvaa emme laittaneet näkyviin kuin ihan lopussa loppuvilkutuksiin, mutta ääni kuului hyvin ja keskustelu sujui hienosti tällä uudella menetelmällä. Yksi jäsen, jolla oli teknisiä vaikeuksia tietokoneen kanssa, oli puhelimessa ja kaiuttimen kanssa otti osaa keskusteluun. Teimme mekin ison digiloikan.

Yli kolme tuntia puimme novellikokoelmaamme. Tekstit ovat nyt koossa, vielä pientä viilausta ja kahden viikon päästä alkaa taitto.

Paljon on vielä sovittavaa, kannen kuvasta alkaen. Mutta painotarjouksen aiomme pyytää ennen kesää ja lokakuussa on julkistamistilaisuus. On tulossa hyvää todella monipuolista lukemista jouluksi!

Kasveilla on oma salattu eämänsä. Ennen joulua yritin saada amarylliksien sipulit työntämään kukkanuppuja. Otin selvää, että sipuleita pitää alkaa kastella. No, jouluksi ei mitään tapahtunut, mutta joulun jälkeen olen lähimpään sipuliin kaatanut ylimääräisiä vesitilkkasia, ja katso, sieltähän kukkanuppu alkoi nousta. Se teki 60 cm korkean varren, jonka päähän valkoiset kukat alkavat avautua. Katkaisin varren maljakkoon, ei se pysynyt pystyssä muuten.

 

Talvi tuli maaliskuussa – hyvää naistenpäivää!

Olen aktivoitunut. Viikko sitten oli kuusi viikkoa leikkauksesta ja sain luvan ajaa autoa. Niinpä vaan liikkeelle.

Novellimankelissa mankeloimme viimeisiä kirjoituksia. Seuraavalla kerralla sitten jokainen tuo omat novellinsa viimeisteltyinä ja julkaisujärjestyksessä. Pohdimme taittoa, painopaikkaa, kantta ja julkaisun nimeä. Tällä hetkellä päädyimme Kuoriutumisia -nimeen, koska se kuvaa novellien maailmaa: niissä tapahtuu elämän ihmeellisten asioiden paljastumista hyvin monella tasolla.

Paljon on vielä tehtävää ennenkuin suunnittelemamme lokakuun lopun julkistamistilaisuus koittaa Loimaan pääkirjastossa, koska siellä olemme kokoontuneet kirjaston ystävällisellä avulla. Kiitokset kirjastolle!

Loimaan seudun luonnonsuojeluhdistys ry  heräsi parin vuoden horroksesta. Vuosikokous pidetään perjantaina 3.4.2020 klo 18 Kanniston kotieläintilalla. Valitaan uusi puheenjohtaja – kiitokset monta vuotta yhdistystä johtaneelle Erkki Kalliolle – ja hallitus. Kokouksen jälkeen tehdään pöllöretki lähistölle. Mielenkiintoisia kuulokokemuksia tarjolla. Tervetuloa!

Kävin myös Loimaan koulumuseolla valmistelemassa Koulukäsityönäyttelyä, joka esittelee kouluissa valmistettuja tekstiilejä sekä ”puu- ja metallitöitä”. Näyttelyn avajaiset ovat 24.4.2020 klo 17. Monia tunteita tulvi pintaan, kun katselin kansa- ja oppikoulussa valmistamiani tekstiilejä ja lasteni hellyyttäviä töitä. Uskon, että jokainen näyttelyyn tulija uppoaa muistojen joukkoon nähdessään näitä töitä. Näyttely on auki toukokuun loppuun ainakin. Tervetuloa!

Olen jaksanut tehdä enemmän kotitöitäkin. Leivoin sämpylöitä, keitin hernekeittoa ja tein pannukakkua (Opintien kuuluisuuksien keittokirjan Paula Koivuniemen ohjeen mukaan – paljon rasvaa ja sokeria – hyvää tulee). Siivotakin jaksoin enemmän kuin ennen. Seisominen on vaan vaikeaa, polvet rasittuvat tosi nopeasti. Mutta koko ajan tervehtyminen menee eteenpäin. Sairauslomaakin on melkein puolet vielä jäljellä.

Ulkona on ollut nyt viikon verran vivahduksia  talvesta. Sunnuntaina aurinko paistoi, lumi peitti maan ja joessa rantojen jääpeitteet kurkoittivat toisiaan kohti. Ilma oli raikasta hengittää. Kävelin kävelysauvojen kanssa pidemmälle kuin pitkään aikaan.

Loimijoen mutkassa keskiosa auki, mutkaa ennen yläjuoksullepäin yhtenäinen jääpeite – hetken tänä talvena

Maaliskuun neljäntenä kylvin tomaatinsiemenet, viime kesänä kasvaneista ensimmäisinä kypsyneistä priimatomaateista otettuja mustia, keltaisia ja punaisia sekä joululahjaksi saadut sydäntomaatin siemenet – ovat sitten sydämen muotoisia. Liotin siemeniä ensin ja sitten kylvömultaa päälle. Nyt kolmen päivän päästä ei vielä näy mitään, mutta aikaisempina vuosina ensimmäiset versot ovat näkyneet viikon päästä. Miten tämä onkin joka vuosi niin kiinnostavaa!

Kellarissa iso pelargoniani on alkanut työntää versoja, siellä pimeässä. Pitää siirtää ruukku verannalle. Muut pelargoniat ovat viettäneet talven vintillä ikkunalla, tosin melko viileässä. Ne ovat jo selvässä kasvussa. Kastelin niitä äsken.

Pelargonian lehdet kurkottavat valoa kohti

Huomenna kahdeksas maaliskuuta on Kansainvälinen naistenpäivä. Muistan erikoisen hyvin naistenpäivän vuonna 1982, kun esikoiseni oli yhden päivän vanha. Olin niin onnellinen! Se oli naistenpäivä vailla vertaa. Monesti olen ajatellut niitä naisia, jotka olivat kanssani samassa huoneessa Kemijärven aluesairaalassa. Yksi äiti oli Sallasta, toinen Posiolta. Mitähän heille ja heidän pienokaisilleen nyt kuuluu. Ovat 38 -vuotiaita.

Hienoimpia naistenpäiviä vietettiin myös viimeisessä työpaikassani Opintien  koululla (nykyinen Hirvikosken yhtenäiskoulu), kun miehet hellivät meitä naisenpäivinä monenlaisin herkuin, syötävillä ja silmänilolla, kun olivat pukeutuneet juhlapukuihin. Saimme myös lahjoja, erikoisin cd -levy, jossa oli jokaisesta naisesta laulu – omanniminen. Minun lauluni oli Pirkko ja Klasu, eli viittasi muinaiseen Levyraatiin. Terveisiä vaan entisille työkavereille!

Toivotan  kaikille hyvää naistenpäivää. Maailman naiset ovat päivän ansainneet.

Aina nämä ovat yhtä ihania, mutta nämä ovat erikoisen ihania!

Olen lukenut Eva Halldinger: Ihania naisia pikkumustissa ja Johan Harstad: Ambulanssi.

Katso Luettua -sivu.

Katsoin muuten uudelleen Pianoelokuvan. Olen nähnyt sen 1990 -luvulla ja täytyy sanoa, että olipa yhtä vaikuttava kuin silloin aikoinaan. Ei ollut vanhentunut yhtään. Todella mielenkiintoinen ympäristö ja tarina. Miten joku on keksinytkin! Näyttelijätyö oli huippuluokkaa. Etenkin pikkutytön kuvaus oli riemastuttavaa. Tietenkin Ada ja miehetkin olivat hyviä.

Katselin elokuvan linkkejä. Monessa kerrotaan juoni tarkkaan. Miksi ihmeessä? Kuka haluaa nähdä elokuvan, jonka juonen käänteet tietää etukäteen? En minä ainakaan halua tietää yhtään mitään elokuvasta etukäteen.

Kuntoutumistelua

Päivät seuraavat toisiaan niin samanlaisina, etten siitä  horteesta oikein osaa mitään nostaa kirjoitukseksi. Polvet ovat paremmat ja eivät ole. Olen saanut jättää sauvat pois  eli kävely sujuu, mutta polvet särkevät koko ajan. Istumaan meno ja siitä nouseminen kirvoittavat ärräpäitä, en pysty estämään. Mutta kun vastustaa, kipulääkkeet ja ärräpäät on luotu apukeinoiksi.

Ulkona jatkuu sama harmaus kuin ties kuinka kauan. Onko vielä olemassa aurinkoisia päiviä? No jaa, olihan perjantaina aurinkoista. Tullessani fysioterapiasta jäin pihalle, käänsin kasvoni aurinkoa kohti ja odotin. Luomien takaa välkkyi punaista, mutta en tuntenut minkäänlaista lämpöä. Niin matalalla aurinko vielä on.

Kaksi myrskyä on pyyhkäissyt ylitsemme ihan lähekkäin, Ciara ja eilen Dennis. Ciara tuntui tulevan ikkunanraoista sisään, mutta Dennis puhalteli vähän eri suunnasta. Puut tanssivat ja puuskissa tekivät akrobaattitemppuja. Islannissa puuskissa 71 m/s, se on korkein koskaan kuulemani tuulennopeus. Sitä ei voi ollenkaan käsittää.

Joen vesi jatkaa nousuaan. Tulvakorkeudessa  ollaan muuallakin kuin meillä.

Loimijoki perjantaina 14.2., kun oli muutama pakkasaste, aurinko pilkisti ja rantoja peitti jäänauhus. Kolmen päivän päästä Denniksen jälkeen vesi on  noussut puihin asti.

Se on ollut kivaa, että kalenteria on saanut täyttää. Elämää on näiden polvipäivien jälkeenkin.

Loimaan seudun luonnonsuojeluyhdistys järjestää vuosikokouksen ja pöllöretken huhtikuun 3. pv Kanniston tilalla. Oppaana on Erkki Kallio. Saapi nähdä kestävätkö polveni retkeilyä.

Maaliskuun 27. pv on teatterimatka Tampereelle katsomaan, millaisen esityksen he ovat tehneet Ruusuruoskasta. Syksyllähän näimme Takomo -teatterin version. Mielenkiintoista!

Huhtikuun 24. pv valmistuu Loimaan koulumuseoon koulukäsitöiden näyttely. Pääsen parin viikon päästä suunnittelukokoukseenkin ja vien omia käsitöitäni pienten tarinoiden kanssa.

Sukujuhlia on kesällä tulossa kaksi, kalenteriin on merkitty päivämäärät. On niin sydäntä lämmittävää viettää aikaa sukulaisten,  sisarusten, heidän lastensa ja lastensa lasten kanssa.

Novellimankelissa alkaa loppusuora. Kirjoitukset ovat suurin piirtein kasassa ja nyt alkaa julkaisun tarkempi suunnittelu. Julkistamistilaisuus on ilmeisesti lokakuun lopulla pääkirjastossa. Jännää!

Hohhoijaa, eipä tämän kummempaa.

Olen lukenut Heikki Kännön Sömnö, Sakari Kännön Souvi, Anna-Leena Härkösen Ihan  ystävänä sanon  ja Olli Jalosen Merenpeitto. Katso Luettua -sivu.

Saviaareista metsänpeittoon

Onpa ollut taas loimaalaista esitystaidetta tarjolla katsojille.

Haaran kyläteatteri on esittänyt Loimaan kaupungin 50 -vuotisjuhlavuoden kunniaksi Loimaan saviaarit -näytelmää. Teksti on Pirkko Jaakolan käsialaa ja olipa pirkkomaista mustalla huumorilla ryyditettyä kohtausta toisensa jälkeen. Tosipohjaisia kaikki. Niin iloisesti esitettyinä, että jo sitä iloa oli nautinto katsoa ja kuunnella taitavaa laulantaa. Suuri joukko kaikenikäisiä näyttelijöitä kuljetti tarinaa kohtauksesta toiseen. Osa näyttelijöistä on ollut mukana alusta asti eikä voi kuin ihailla kyläläisten näytelmäinnostusta sekä ohjaaja Laura Kilpiön kekseliäisyyttä ja luomisvoimaa. Laura oli yhdessä Antti Jaakolan kanssa tehnyt loistavan musiikin.

Katsojat reunustavat kolmella puolella näyttelijöitä. Kyläläiset ovat muuten itse rakentaneet  koko komean kylätalon talkoilla.

Haaran kyläteatteri on esittänyt  näitä näytelmiä useita ja koskaan en ole joutunut pettymään. Mitä vielä onkaan tulossa.

Sunnuntaina kapusin jännittyneenä Loimaan teatterille, missä Laura oli ”harrastuksensa” parissa eli valmistanut Iina Wahlströmin ja Pekka Suhosen kanssa runo-lauluesityksen Metsänpeitto. Olin saanut tietää, että esityksessä on meidän Runotuulen mankeloimaa -runoantologiasta minunkin runoni.

Esiintyjät muuten antavat osan pääsylipputuloista Luonnonperintösäätiölle. Sinne voi tehdä lahjoituksen, jolloin esim. 50 eurolla saa suojeluun sata neliömetriä vanhaa metsää tai 500 neliömetriä luonnontilaista suota. Hieno homma! Lahjoituksen voi tehdä tilille IBAN FI 78 5494 0950 0224 93 tai ostaa tukituotteita verkkokaupassa www.luonnonperintosaatio.fi

Valkoiset tuolit – mustat tuolit – Helena Sinervo

Runoja oli paljon. Välillä lausuttiin, välillä laulettiin, vaihdettiin esiintyjää, välillä  musiikkia. Taitavaa esittämistä kaikilla tasoilla ja hyvin rytmitettynä.

Metsään mennään, polku tulee eteen, sitä pitkin, saniaiset kaartuvat, hyväilevät minua kun kuljen yhä syvemmälle, metsän suojaan, turvaan, puiden huminaan, lehvästön peittoon. Metsä sulkeutuu. Peittää. Katoan.

Minun runoistani oli valittu In memoriam. Se oli vähän yllätys, en ollut koko runoa edes muistanut. Kirjoitan sen tähän:

In memoriam
Keskustan suuret puut
Kalevankadun koivut
Seurakuntatalon puiden hämyisät varjot
Nordean edustan lehmukset
Ja Keskuspuisto mennyttä, puisto
mennyttä puiden havina
mennyttä lehvästöjen siimes, mennyttä
katseiden kohde kun kierrän toria

Mitä me teemme petankkialueella
Ranskassa sitä pelataan varjossa, puiden hämyssä
Aurinko saa leikkiä viherhiukkasten kanssa

Suuret puut upottavat juurensa suuriin sydämiin
sanatonta viestiä sivistyksestä
Pienet sydämet päräyttävät moottorisahan

Kun muutin Loimaalle 17 vuotta sitten, ihastuin keskustan suuriin puihin. Suuret puut ovat kaikkein rakkain kasviryhmäni. Ehkä tämä rakkaus johtuu lapsuuteni vuosista Linnankatu kolmessa Aurajoen rannalla pääkirjaston vieressä. Isojen lehmusten siimeksessä leikimme, juoksentelimme, hypimme, katsoimme Tuomiokirkon edustalla näyteltyä Jokamies -näytelmää.

Kirjaston ympäriltä aiottiin kaataa 70 puuta. Kansalaiset kirjoittivat yleisönosastoon ja koppeihin niin runsaasti mielipiteitään kaatosuunnitelmista, että kaupunki pyörsi päätöksensä. Niinpä tämä puu sai jatkaa elämäänsä ja ihastuttaa graafisilla muodoillaan meitä vieläkin.

Olen lukenut paljon kirjoja, Oksasta, Lundánia ja monta Verrosta, katso Luettua ja käynyt elokuvissa eli L-kinossa, katso Elokuvat.

Kirjoitin uusiksi yhden novellin, jota olemme Novellimankelilaisten kanssa ruotineet Onedrivessä. Perjantaina on kuukausitapaamisemme. Se tekee taas niin hyvää sielulle, etenkin näinä harmaina marraskuun päivinä. Kuten nuo teatteriesityksetkin. Vuoden päästä on julkkarit pidetty ja tarinamme lähtevät maailmalle.

Olen myös askarrellut. Tekee hyvää saada jotain konkreettista aikaan. Tai sitten ei. Vaan olla, katsoa rauhallisesti ympärilleen, istahtaa. Odottaa uutta päivää, sieltä se tulee, aina.

Kirja syntyy näinkin, tyhjiä sivuja käsin täytettäväksi.

 

 

 

 

Luettua ja kirjoitettua harmaina päivinä

Lokakuun päivät on pinottu harmaina. Muutama enää jäljellä. Olen kirjoitellut novelleja, perjantaina kun oli Novellimankelin kuukausitapaaminen. Mutta vaikeaa on. Tästä harmaudesta on vaikea nostaa mitään.

Mutta onneksi pari meistä oli saanut aikaan aivan valmiilta tuntuvia uusia tekstejä. Aikovat vielä muokata, mutta hyvä teksti on pohjana. Itsellä näistä tämän viikon jutuista yksi neljästä on jotenkin kelvollinen. Muut kolme vaativat vielä paljon työtä. Sigh…

Novellimankelissa teimme aikataulutusta ja vuoden päästä aiomme julkaista. Kevät vielä aikaa kirjoittaa, sitten alkusyksyllä paino ym. juttuja ja marraskuussa julkkarit pääkirjastossa. Tervetuloo!

Nimeä mietimme, pituutta, novellien järjestystä, kansikuvaa… Novellimankelin  logo on jo tehty, kiitos Helinin Karin. Ja pitää tietty vielä kirjoittaa uusia ja hioa vanhoja. Meillä on ihana ryhmä! Siis Kari Helin, mä, Liisa Kastio, Virpi Pakkanen, Pirjo Salmela, Kerkko Vihava ja Maritta Västilä. Upea porukka!

Kulttuuria kylläkin olen nauttinut. Viikko sitten Metsämaan Kalliohovissa oli tupa täynnä, kun Heli Laaksonen kävi Aurinko -kierroksellaan kertomassa runoista. Aurinko. Porkkana. Vesi.

Laaksonen kertoili elämästään, runoista ja niiden taustoista ja tietenkin luki runoja. Moneen kertaan yleisö sai hörähtää nauruun. Laaksonen on taitava. Kannatti mennä. Ja oli ilo nähdä, että niin moni muukin oli tullut kuuntelemaan Laaksosen kotiseuturakasta ja myönteistä sanomaa.

Heli Laaksonen, iloinen nainen sai kirjoittaa omistuskirjoituksia pitkään

Loimaan teatterin tämän syksyn huipputapaus on Kopit -näytelmä, jonka Sari Äikää-Torkkeli on käsikirjoittanut Loimaan Lehden kopeista eli lukijoiden lähettämistä lyhyistä tekstiviesteistä.
Esitys oli aivan hulvaton! Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä. Kopit antavat kuvan loimaalaisesta sielunmaisemasta parilta viime vvuosikymmeneltä. Kerrassaan hieno kokonaisuus, jossa kaikki repliikit ovat aitoja koppeja. Osan muistin, osa oli aivan uusia minulle. Sari on tehnyt valtavan hienon työn kootessaan kopeista näin hyvän esityksen. Ammattilaisen työtä! Näyttelijätkin olivat hyviä ja mukana oli aivan uusia kasvoja entisten luottonäyttelijöiden lisäksi. Myös ikähaitari oli suuri, mikä on aina hieno asia.

Erityisen hieno oli Valituskuoro, joka on nähtävissä Youtubessa. Valmistaudu nauramaan!

Sunnuntaina oli teatterilla Johnny Cash -konsertti. Soittajina oli nuoria miehiä, jotka ovat Wilenin Hannelen siipien suojassa soitelleet monta vuotta ja nyt viimein soittivat meille muillekin Cashin kantria.

Kantria kantria!

Esityksiä oli kolme, olin viimeisessä. Yleisö poikkesi tavanomaisesta teatteriyleisöstä, koska suurin osa oli MIEHIÄ. Leveälieriset hatut päässä, palttoot niskassa, selät niin leveinä, ettei tällainen hento (?) naisihminen meinannut takaa nähdä mitään. (Lyhyt nyt ainakin.) Mutta musiikki kuului.

Nuoret miehet soittivat kantria Hannelen avustuksella

Oli niin mukava nähdä entisiä oppilaita. Muistan elävästi, kun ysiluokan joululoman jälkeen solisti Kauniston Janne tuli bilsan luokkaan pystypäin, pitkä palttoo helmat liehuen, buutsit kopisten ja rojahti kuninkaana takapenkkiin. Joululomalla oli tapahtunut muodonmuutos, ja kantrimusiikkiharrastuksesta kerrottiin paikallislehdessäkin. Kaksi muutakin solistia esiintyi ja heitä olisi kuunnellut enemmänkin.

Leffassa kävin katsomassa Kari Tapiosta kertovan Olen suomalainen -elokuvan. Siinä vilahti Jaakolan Anttikin antamassa potkut nuorelle Kari Jalkaselle, tämä kun oli pitänyt lauluhommien takia rokulipäivän. Anttia nyt olisi katsellut enemmänkin.

Elokuva kertoi Kari Tapion elämäntarinan. Kuulin tuttavani kommentin, joka ei tykännyt viinan juonnin kuvauksesta, kai Kari Tapiossa muitakin elementtejä oli, ne jäivät nyt sivuun. Mutta aika oli sellainen. Viinan kanssa läträttiin eri tavalla kuin nykyään. Juicesta kertova elokuva sai samantyyppistä kommentointia, kun keskittyi Juicen alkoholismin kuvaukseen.

No, ne ovat käsikirjoittajan valitsemia näkökulmia. Mitä siihen nyt voi sanoa. Kari Tapio kuitenkin nousi vaimon vahvan persoonan ja perheen avulla ja elämän loppupuoli oli tasapainoinen – tämän käsityksen elokuvasta sai.

Onneksi aika on muuttunut alkoholin käytön suhteen.

Olen lueskellut Tóibínia ja Verrosta, katso Luettua.

Verannan ikkunalla ihastelen kauniita kasvun ihmeitä näin ennen pimeyttä ja talvilepoa. Ystävältäni saatu kaktus kukkii niin runsaasti, että henki salpautuu. Sen kanssa punaisia kukkia työntää jo ties monettako vuotta pikkusyklaami.

Rookley-pelargonia vielä kukkii, samoin kuin taustallä näkyvä Ruissalon puutarhasta hankittu samettilehtinen kukka, nimi on häipynyt syvälle melen sopukoihin.
Tässä tämä ihana samettilehtinen kukka, miten se tähän aikaan jaksaa kukkia työntää… Kukka muistuttaa soilikkia, mutta lehdet ovat aivan erilaiset.

 

Tuuli vinkuu syksyä nurkissa

Pilvenhattarat purjehtivat taivaalla pohjoista kohti, kuin muumianimaatiossa. Tumma perhonen ylittää ikkunan nopeasti, ensin vasemmalta oikealle, sitten alhaalta ylös. Viuuh, tuuli vinguttaa viulua nurkassa.

Aamulla kaste kasteli kenkäni, kun tein kierroksen puutarhassa haettuani lehden. Aamiaispöytään salaattia, ruohosipulia, tomaattia, omenapuun alta pudonnut omena, sademittarin tarkastus. Ei vettä, mutta jäärä, autoin sen pois. Eläimet aktiivisina. Oravat melskasivat naapurin puiden rungoilla, iso rastasparvi pakeni tuomen uumeista, ruskosammakko oli mennyt kylpyyn vesisaaviin, ei päässyt ponnistamaan pois, vein sen sangossa jokeen. Meillä oli mukava katsekontakti. Talon päädyssä oli paljon mustia isoja sulkia. Joku oli päässyt hengestään, joku oli saanut syötävää.

Tuulen tuoma viileys muistuttaa lähenevästä syksystä. Tällainen kesäkö nyt oli, ohi, niin nopeasti, täynnä odottamatonta, monenlaista ajateltavaa, joka kypsyy vasta myöhemmin.

Olen lukenut novelleja. Kahdestakin syystä. Menen lukemaan Loimaan pääkirjastoon Novellikoukkuun 4.12.2019 ja sinne pitää valita luettavaa – aiheeltaan sopivaa ja sopivan pituista. Lisäksi opiskelen novelleja, koska me Novellimankelissa aiomme julkaista novellejamme ensi vuonna. Eli luin Katherine Mansfieldin novellikokoelman Kanarialintu. Katso Luettua -sivu.

Sunnuntaina olin Loimaan kotiseutumuseossa päivystäjänä. Kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura r.y. ylläpitää museota. Viikolla siellä on kesäoppaat, mutta sunnuntaisin me hallituksen jäsenet kaksi kerrallaan yritämme opastaa katsojia parhaamme mukaan. Koen riittämättömyyttä, koska en ole Loimaalta kotoisin enkä tunne asioita vieläkään, vaikka olen asunut täällä jo 18 vuotta.

Loimaan kotiseutumuseo sijaitsee Kanta-Loimaan kirkon vieressä. Se on vuonna 1855 valmistunut entinen lainajyvästö, jonka Loimaan manttaalikunta luovutti Loimaa-Seuralle museotarkoitukseen 1955.

Museossa on perusnäyttelyn lisäksi joka vuosi vaihtuva teemanäyttely, mm. hääpuvut, kastemekot, nuket, sodan puhdetyöt, Ferraria ja tänä vuonna seudun meijeritoiminta.

Museo on rakennettu läheiseltä Suojastonmäeltä louhituista kivistä. Ne oli tarkoitettu ensin kirkkoon, mutta suunnitelmat muuttuivat ja näin lainajyvästö sai 1,5 m paksut seinät.

Ulkona satoi kaatamalla koko päivän. Vieraita kävi sateesta huolimatta mukavasti koko ajan. Osa oli muualta, osa oli tullut nimenomaan katsomaan meijeriasioita. Vieraiden  meijereihin liittyviä muistoja oli mukava kuunnella.

Alakerrassa on meijerinäyttely, mm. 20 min. powerpoint -esitys kaikista meijereistä.

Itselle oli yllätys meijereiden määrä. Niitä oli melkein joka kylällä. Meijereiden kukoituskausi oli yllättävän lyhyt, muutama 10 vuotta 1900-luvulla. Lopettamiseen vaikutti valtiovallan linjaus, jolla karjanhoito ja maidontuotanto keskitettiin Pohjois-Suomeen ja viljan tuotanto etelään. Alkoi olla myös maidon liikatuotantoa ja niinpä Loimaalla valmistettiin emmental-juustoa, joka oli niin hyvää, että sai palkintoja ympäri maailmaa kilpailuissa, mm. Sveitsissä, mikä nyt on varsinainen juustomaa, onhan siellä Emmenthal-maakuntakin. Kunpa saisi maistaa loimaalaista emmentaalia!

Nykyään komeat meijerirakennukset ovat muussa käytössä, yrityksillä ja asuinrakennuksina.

Muistatteko maitopussit! Ne vuotivat, kaatuilivat ja saivat aikaan monenmoista porua.

Itse aloin muistella erilaisia maidonsäilytysmuotoja. 1950- ja 1960 -luvuilla maitoa haettiin joka päivä maitokannullinen, kolme litraa, jonka myyjä  mittasi litran mitalla. Silloin ei ollut jääkaappeja, joten ostettiin sen verran kuin päivässä kului.

Tarmolassa Hakapellonkadulla oli 1960 -luvun alkupuolella automaatti, johon maito tuli maitohuoneesta, kannu alle ja painettiin nappia. Sotkua tuli silloinkin, jos painoi väärin ja kannu oli liian pieni. Tähän aikaan meille tuli jääkaappi, joka taisi olla todella mullistava kodinkone. Miten ihmeessä ennen ruokatavarat saatiin säilymään kesäisin?

Sitten maitoa alkoi saada ruskeissa litran pulloissa, sellainen on mulla muistona. Kerma oli pikkupulloissa.

Suomalainen erikoisuus on maitopussit. Ne tulivat käyttöön 1967 ja poistuivat onneksi 1972, sillä niin hankalia ne olivat käytössä. Ne vuotivat, kaatuilivat, vaativat oikeanlaisen kannun.

Suomalainen sodan ja pula-ajan kokenut perheenemäntä sitten säilytti maitopussit, pesi ne, leikkasi kuteeksi ja virkkasi lukemattomia muovimattoja. Eräs näyttelyn kävijä muisti, että virkkuukoukkua piti kastaa öljyyn, jotta virkkaaminen onnistui. Näitä mattoja on vieläkin mökeillä ja varastoissa ja ansaitsevat tulla säilytetyiksi muistona tästä rikkaasta vaiheesta.

Sen jälkeen sitten  onkin eletty pahvipakkausten kanssa.

Perjantaina oli Loimaa-Seuran ja seurakunnan järjestämä tapahtuma, jolloin pääsi kiipeämään Kanta-Loimaan kirkon torniin. Kiipeäminen tehtiin pienissä ryhmissä pienen luennon jälkeen. Illalla kuultiin tornista trumpetilla  soitettu iltasoitto.
Osallistuin viime vuonna. Laitan tähän kuvia viime vuodelta.

Kaksi ryhmää tuli aivan täyteen ja osa halukkaista jäi odottamaan ensi vuotta. Tämä kuva on viime vuodelta.
Suntiot olivat tehneet hyvää työtä turvallisuuden eteen. Huonojalkaisella ja huimaukseen taipuvalla ei torniin ollut asiaa, no meninhän sinne minäkin ja selvisin hengissä.
Kirkon sivutorni hohti uudessa peltivaipassaan
Maisemahan on kuin Välimeren maista!
Auringonkukat alkavat levittää isoja kukintojaan

Takatalvi tuli

Viime viikon hurmos vaihtui sitten yöpakkasin ja lumisateeseen. No sehän oli odotettavissa, sanoo pessimisti suupielet mutrussa. Kevät keikkuen tulevi, sanoo optimisti ja peittelee herkimmät kasvinsa, puhaltelee niille lämmintä hiilidioksidipuuroa, lohduttaa että kyllä me tämänkin kestämme. Oli se kuitenkin niin kivaa, kun viime viikolla oli lämmintä. Parempi näin kuin ainainen tasainen elämä.  Ei ole alamäkeä, ellei ole välillä ylämäkeä.

Olen kuitenkin ohimenevästi pohtinut, miten nämä säätilojen heilahdukset ovat vaikuttaneet suomalaiseen perusluonteeseen. Nöyräksi tämä vetää, kun turpiin tulee noin kuvainnollisesti. Luonne lujittuu, kun ei luule itsestään liikoja ja aina palautetaan maan pinnalle armottomalla kädellä. Tiesihän jo Saarijärven Paavo tämän.

Mutta luonto on vahva. Kiertelin puutarhassa ja siellä on viikossa tapahtunut edistystä. Siispä paikallaan on pieni kuvakavalkadi, olkoon mottona kyllä me kesää  kohti menemme.

Yli kymmenen vuotta vanha tai nuori hevoskastanja on tehnyt ensimmäiset kukinnot. Odotan suurella mielenkiinnolla nupujen aukeamista.
Perheomenapuu ei ole vielä tehnyt kuin kolme omenaa viime kesänä, mutta nyt siinä on paljon kukka-aiheita.
Ruokajätekomposti ei ole jäätynyt koko talvena, mikä on täysin poikkeuksellista. Kompostimadot ovat ahkerassa työssä.
Rypyssä olemme me nuorina, mutta odotas kun oikenemme, siliämme, alamme kasvattaa vartta. Valmistaudu piirakan tekoon!
Varis on syönyt munakkaan. Ankara on elon taisto. Valkoisia munia on yleensä kolopesijöillä. Munan värissäkin näkyy tarkoituksenmukaisuus. Tämä taitaa olla sepelkyyhkyn muna, koska sepelkyyhkypari on meidän pihalla vieraillut päivittäin.
Yöllä on ollut pakkasta jopa seitsemän astetta. Harsojen alla on pärjätty, paitsi että viime yönä kolme tainta paleltui. Nämä kasvusäkeissä kasvavat ovat jo niin suuria, että taitavat kestää tämänkin koettelemuksen.
Narsissin herkkyyttä. Nämä saavat joka kevät minut huokailemaan ihastuksesta.

Meillä oli Novellimankelin neljäs tapaaminen ja nyt pidämme kesätauon ja jatkamme elokuun puolivälissä. Meitä on siis seitsemän kirjoittajaa – Kari, Kerkko, Liisa, Maritta, Pirjo, Pirkko ja Virpi – ja tämän kolmen kuukauden aikana olemme saaneet aikaan 78 novellia! Kyllä niistä antologia tulee plus sitten tulevat syksyllä kirjoitetut. Ja  kaikki niin erilaisia. On lyhyitä ja pitkiä. Aiheet vaihtelevat luonnon ja ihmisen pohdinnoista 1950 -luvulla seikkailevaan Karlssoniin, muistoihin sodan jälkeisistä tapahtumista  mitä erilaisimpiin kuvauksiin ihmiselon varrelta. Uskon, että jokainen löytää mielinovellinsa tästä runsaudesta.

Kari Helin teki Novellimankelille oman logon

Näinä harmaista harmaimpina maaliskuun päivinä

Näinä harmaina tihkuisina vetisinä liukkaina maaliskuun päivinä ihmettelen kasvun ihmettä.

Pieniä pieniä me olemme, juuremme vasta yksi ohut lanka. Mutta kun tässä pörhistymme, hahtuvaiset hiusjuuremme levittäytyvät multaan – ja kas, kasvuvoima lisääntyy harppauksin.

Viikon kuluttua näkyy tänään ensimmäinen pieni nysty: kasvulehden alku.

Pieni nysty on alku vaikka metrin korkuiselle kasvulle.

Koulinta tuotti tuskaa: niin paljon jäi pikkuisia innokkaita taimia käyttämättä. Kaikkia kolmea laatua tuli koulituksi 15-16 tainta eli yhteensä niitä on kuusikymmentä. Enempää en saa mahtumaan ikkunalaudoille, kasvihuoneeseen kun saan vasta hyvässä lykyssä puolentoista kuukauden päästä. Osalle näistä toivon hyviä koteja, koska en tarvitse itse kuin 12, kolme kutakin laatua.

Mutta ne pikkuiset taimet saavat hyvät kodit. Vien eräälle opettajalle, joka laittaa oppilaidensa kanssa äitienpäivälahjat kasvamaan. Enpä tämän mieluisampaa kotia niille voi toivoa!

Kolmannen tanssin teksti on alkanut virrata. Olen lukenut ja opiskellut kuukausikaupalla taustatekstejä, jotka nyt ovat alkaneet syöttää tarinaani. Perusjuonihan on ollut valmiina neljä vuotta, mutta nyt pitää saada sitä tilkettä. Ja sitä on alkanut tulla.  Ihan en vielä ole päässyt kirjoittamisen hurmioon, mutta on se siellä pinnan alla puhkeamassa.

Myös Novellimankeliin olen tehnyt tekstejä. Olen käyttänyt monilla kirjoituskursseilla syntyneitä vanhoja käsikirjoituksiani, jotka ovat olleet yllättävän valmiita. Pientä mankelointia vaan.

Tämä viikko on ollut pirttiviikko tai oikeammin vinttiviikko, kun olen viihtynyt täällä kammiossani kirjoittamassa. Maanantaina tosin kävin pulikoimassa vesijumpassa ja vesijuoksussa. Samalla sain juoruta mankelikaverini kanssa. Ulkoaltaan vesi oli viisiasteista, yksi aste lämpimämpää kuin viimeksi. Täytyy sanoa, että ulkoaltaaseen menon miettiminen on rasittavampaa kuin sinne meno.

Mutta keskiviikkoilta oli ladattu täyteen, viisi tapahtumaa samaan aikaan: jooga, kirjallisuusilta, vaalistartti lausuntaesityksineen, kyläkeskiviikko ja voiton vienyt ilta lapsenlapsien kanssa. Riittiköhän noihin muihin  kävijöitä?

Ensimmäinen eduskuntavaalitentti oli torstaina. Välillä tuli sellainen olo, että ovat ottaneet jonkun vanhan nauhoituksen käyttöön. Niin samaa puhetta samoilta henkilöiltä. Kuinkahan monissa vaaleissa jauhetaan vielä sotesta?

Tein myös viisi vaalikonetestiä. Tulokset olivat jokaisesta aivan erilaisia. Sain tietää hesarin vaalikoneesta, että mielipiteeni ovat samanlaisia kuin Itsenäisyyden puolueen. Minkä? Seuraavina olivat tuntemattomat pienpuolueet, joista en tosiaan ole koskaan kuullut mitään. Iltasanomien, Turun sanomien ja Ylen testeistä tuli ihan eri ihmiset. Aloin kyllä vähän horjua mielessäni. Pitääkö vaihtaa puoluetta, kun se suosimani tuli vasta sijoilla 4-8. Mitä tästä pitää ajatella…

Valon määrä on sama kuin syyskuussa ja kaktus alkaa taas kukkia. Voi ihanuutta!

Äitini sanoi aina, että hyvin kukkiva kukka on hyvästä sydämestä annettu. Niin on tämäkin, kiitos rakas Liisa!

Sain luetuksi Guy de Maupassantin novellikokoelman Leikkivä lempi ja kuoleman varjo. Käypä Luettua -sivulla.

Uutiset tuovat suruviestiä Uuden Seelannin Christchurchin maalaiskaupungissa tapahtuneesta joukkoampumisesta. Mitä tästä voi sanoa, mikä saa ihmisen vihaamaan tuolla tavalla? Miksi on saatavilla aseita niin helposti?

Ranskassa mielenosoitukset ovat jatkuneet 18 lauantaita perä perää. Koska aallonpohja on saavutettu ja alkaa hyvien uutisten nousu?

Heikko signaali tästä noususta on eilinen nuorten ja lasten maailmanlaajuinen mielenosoitus ilmastonmuutoksen torjumisen puolesta. Tosin masentavaa on, että Loimaalla vain yksi oppilas osoitti mieltään ja sai tästä hyvästä Wilmaan merkinnän luvattomasta poissaolosta. 🙁