Hän heräsi yöllä yhtäkkiä. Pimeys oli väistynyt. Silmät revähtivät auki. Seinällä loisti tulisena hehkuva oranssi läikkä. Hän tuijotti läikkää, mitä nyt. Uni karisi silmistä. Hän tunsi painon alavatsassaan. Mennäkö vessaan vai odottaako aamuun. Mieleen välähti Maria Veitolan pohdinta. Jos tuota miettii, on parasta mennä. Tai jos katsoo peilistä hiuksiaan, pitääkö pestä vai meneekö vielä päivän, niin kannattaa pestä.

Valoläikän herättämä kiinnostus oli karistanut unenrippeet silmistä. Hän nousi ja meni keittiöön. Katse hakeutui ikkunasta joelle, kuten aina keittiöön mennessä. Joki oli kadonnut. Harmaa sumu peitti koko pihan sekä joen ja puiden pienten lehtien välistä yleensä näkyvän pellon. Hän virkistyi edelleen ja haki makuuhuoneesta puhelimen. Tämä on kuvattava.

Kuisti kylpi oranssissa hehkussa. Aurinko oli nousemassa koillisesta. Hetki hetkeltä se voimisti valoaan, kiilautui sumun läpi ja selätti sumun.

Maaginen tunnelma ei kestänyt kuin hetken. Tultuaan vessasta hän otti vielä muutaman kuvan, mutta niissä ei ollut enää sitä pientä menneisyyteen kadonnutta pilkahdusta, kun luonnon elementit osuivat kohdalleen: väistyvä pimeys, sumu, auringon riemuisa nousu. Uusi aamu.