Päivä päivältä hän eteni, raahusti suorastaan, poimi ne kuin helmet, välillä harmaat, välillä valon pilkahdukset, surun piikit vaimennettuina, niille ei anneta tilaa, hän pysähtyi, sulki silmänsä, käänsi kasvonsa kohti taivaan valoilmiötä, tunsi himmeän lämmön kasvoillaan. Kaikki katosi, ikuisuus oli siinä, siinä pienessä lämmössä.
Huhtikuu kuukausista julmin, kieppui hänen päässään. Sanat pulpahtelivat esiin, vaikka hän yritti keskittyä muuhun, puuhastella, siivota keittiötä, katsella tomaatintaimia, jotka olivat nyt alkaneet kasvaa kohisten. Hän ei enää aamulla ensimmäiseksi katsonut kännykästä, oliko Zelenskyi vielä elossa.
Hän lähti ulos. Pyöri päättämättömänä pihalla, kulki sinne, palasi tänne, meni metsikköön. Siellä oli lunta vähemmän kuin muualla. Puut kai olivat pidättäneet lumet latvoihinsa, mistä enenevä päivittäinen auringonpaiste oli ne sulattanut. Hän pysähtyi.
Kuului toitotusta. Voi, pellon yllä lensi kolme joutsenauraa. Ne toitottivat hänelle, tässä me palaamme kevään tullen, kuten runoilija rukoili ja pyysi yli sata vuotta sitten. Joutsenpariskunta sitten käveli joen jäällä ja virutteli räpylöitään jään päällä lilluvassa vedessä.
Hän lähti kylätielle kävelemään. Yön aikana oli joelle kertynyt paljon vettä. Oliko jää siellä alla sulanut, sitä hän mietti.
Parin päivän päästä pohjoisesta saapui talvimyrsky. Se vinkui yöllä nurkissa. Talo valitteli outoa tuulensuuntaa, rapisteli ja kopisteli. Aamulla pohjoispuolen ikkunat oli pitsitetty. Voi miten kaunista, hän ihasteli.
Koko päivän satoi rankasti lunta. Ei tarvinnut mennä minnekään, hän sai viettää pirttipäivää hyvällä omallatunnolla. Lunta tuli 30 cm, niin paljon, että tarvittiin kolme kolaussessiota.
Tänään perjantaina suora videoyhteys Ukrainan ja Suomen eduskunnan välillä näytti väsyneen Ukrainan presidentin. Oikeastaan ensi kertaa sodan alkamisen jälkeen hän oli näkevinään presidentillä tummat silmänaluset. Aamupäivällä Kramatorskissa tapahtunut juna-aseman ja junaa odottavien pakolaisten pommitus kymmenine kuolonuhreineen oli lyönyt mielet entistä alemmaksi. Kansanedustajat olivat selvästi liikuttuneita. Hänkin nieleskeli. Sklava Ukraini, päätti Zelenskyi tapaamisen.
Miten suunnaton onkaan venäläisen ja eurooppalaisen – läntisen kulttuurin – elämänarvojen ero. Sitä ei pysty ymmärtämään. Tämä arvostuksien eroavaisuus ei lupaa hyvää rauhalle.
Hän yritti etsiä pienestä elämästään ilon aiheita. Usein hän löysi itseensä tomaatintaimien äärestä. Suihkuttelua, puhaltelua – hiilidioksidia yhteyttämiseen – ja pohdintaa, milloin juuria alkaa tunkea ruukuista. Ehkä ensi viikolla suurempiin purkkeihin suurin osa.
Olen lukenut Anni Kytömäen Kivitaskun ja Katri Rauanjoen Kesämerkit. Katso Luettua-sivu.
Oli pakko lähteä. Uuden vuoden lupaukset painoivat takaraivossa. On liikuttava enemmän. Ei saa kangistua. Lihakset eivät saa rapistua. Tasapaino pitää säilyttää. Vettä juoda. Olla positiivisella mielellä.
Niin hän pukeutui lenkkivaatteisiin. Onneksi ei kovin kylmä, mutta monta kerrosta kuitenkin päällekkäin. Monot jalkaan, nauhat tiukkaan. Niitä saa aina kiristellä hetken hiihdon jälkeen.
Sukset olivat olleet monta viikkoa seinään nojaamassa edellisen hiihtokerran jälkeen. Kaksi niitä oli ollut tänä vuonna. Mitä ihmettä. Sukset eivät irronneet, olivat jäätyneet maahan kiinni. Niinpä niin, edellisen kerran jälkeenhän tuli suojapäiviä ja lumet sulivat pois melkein kaikki. Sulanut sohjo oli sitten imaissut sukset ja sauvat jäiseen syleilyynsä. Niiden irrottamiseen meni melkein puoli tuntia ja piti turvautua kuumaan veteen ja lapiolla hakkaamiseen.
Hän laskeutui joen jäälle, hiihti ensin moottorikelkan uraa ja siirtyi sitten rannan tuntumaan tekemään omaa latua. Lapsuudesta asti säilynyt heikkoihin jäihin putoamisen kauhu lievittyi rannan tuntumassa.
Kukaan muu ei ollut joella hiihtänyt näillä viimeisillä lumilla. Hankikanto oli olematon, hiihto muuttui suksilla kävelyksi upottavassa hangessa. Sauvat upposivat melkein puoli metriä.
Aurinko paistoi. Taivaalla leuhotti pilvien palleroita. Siniset sävyt hohkasivat lumiselta ulapalta ja penkoilta, jotka estivät näkemästä kauemmas. Hän tunsi välillä olevansa yksin maailmassa. Sitten autojen hyrinä levittäytyi jokiuomaankin. Mutta niitä ei näkynyt. Hän saattoi kuvitella olevansa vaikka Lapissa, lumen keskellä.
Metri metriltä, liike liikkeeltä hänen mielensä keveni. Hyvä olo alkoi pulpahdella arasti, uskaltaako nousta pinnalle. Hän pysähtyi. Katse pyyhki maisemaa. Lumen ainutlaatuiset kasaumat hivelivät muodoillaan hänen tajuntaansa. Kamera esiin.
Rusakoilla oli ollut bakkanaalit kahden rantapajukon kohdalla. Koko hanki oli aivan täynnä jälkiä. Hän yritti tähyillä oksiston ja lumen muodostamiin onkaloihin. Olivatko ne siellä päivää viettämässä, mutta mitään liikettä ei näkynyt.
Sitten oli pakko pysähtyä hetkeksi. Samalla paikalla taas saukon hyppelyjono! Voi kun kivaa, saukko on pysynyt siellä yli kymmenen vuotta ainakin. Takaisin tullessa hän löysi toisenkin paikan, lähempänä kotirantaa. Hän lähetti saukoille lämpimiä ajatuksia.
Hitaasti hän eteni hyvän mielen lisääntyessä. Pois karisi pandemian piina, koronan pelko ja uusi pelko, jota hänen ei ollut tarvinnut pitkään aikaan kokea. Sodan pelko. Hän muisti hämärästi lapsuuden ydinsodan pelon. Talon vintiltä löytyi vanhoja lehtiä, joissa esiteltiin 1960-luvun valtioiden ydinasevarustusta. Sittemmin liennytyksen vuosikymmeninä tehtiin aseriisuntasopimuksia. Sodan pelko katosi. 1990-luvun Jugoslavian sota oli niin kaukainen, ettei se kiireiseen lapsiperhe-elämään tunkeutunut.
Nyt olivat useat maat kehoittaneet maidensa kansalaisia välittömästi poistumaan Ukrainasta niin kauan kuin lennot toimivat. Hän oli ihmetellyt voimattomana valtionpäämiehiä, jotka työntävät nuoria miehiä tilanteisiin, joiden seurauksena lapset menettävät isänsä, vaimot miehensä tai vanhemmat lapsensa. Ei mikään ole näiden menetysten arvoista.
Kun polvissa alkoi tuntua, hän kääntyi takaisin. Latu kiemurteli kuten hänen elämänsä. Turvallisuushakuisesti, lähellä rantaa. Mutkaa syntyy, mutta oikaisua itsestään. Välillä aikamoista rämpimistä, yllättäviä vajoamisia, välillä sulavaa sujuttelua. Oma latu, ei välttämättä toisen tekemä. Eteenpäin ja välillä taaksepäin.
Mieli keventyneenä hän kiipesi kotipihalle joelta. Kannatti lähteä.
Päivät pitenevät, valon määrä lisääntyy. Linnut laulavat kuorossa ulkona. Mieli askartelee siemenissä, multaa on jo ostettu. Muutaman viikon päästä taas aloitetaan kasvukausi. Siemenet multaan!
Olen lukenut Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan. Katso Luettua-sivu.
Harmaata. Liukasta. Vanhenin taas. Vuodella.
Ei huvita mikään. Miksi pitäisi. Ketä kiinnostaa. Eikä tarvitse.
Ei tule sanoja. Lopetan. Huomiseen. Josko sittenkään.
Olen lukenut kirjoja, katso Luettua-sivu.
Sinisimmät silmät, Toni Morrison
Inkat – Puuman varjo, Antoine B. Daniel
Tappoaikaa, Donald E. Westlake
Taivaallinen vastaanotto, Jukka Viikilä
Kemijoki, minun jokeni, Hannele Pokka
Jaa että mikä. No se lähti liikkeelle, kun serkkuni lähetti minulle kaksi kuvaa meidän lapsuudestamme. Hän oli alkanut järjestellä valokuviaan.
Samaa hommaa toinen veljeni on tehnyt vuosikausia. Veli oli jopa digitoinut kaikki diat, joita silloin 1970-luvulla tuli otettua eikä niitä oltu vuosikymmeniin katsottu. Sieltä oli löytynyt täysin unohdettuja tilanteita, joita kuvat toivat esiin. Todellisia helmiä, sanoi veli.
Nyt veli aikoo ottaa vanhempieni negatiivit ja digitoida ne. Säilyvät siten pienemmässä tilassa. Mutta eipä niitä paperikuva-albumeita uskalla pois heittää, jospa käy niin kuin voi käydä, eli digimaailma joutuukin epäkuntoon ja kaikki häviää. Tai ennemminkin konehuoneet täyttyvät kuvista ja niistä aletaan ottaa maksua tai peräti poistetaan. Mitäs sitten tehdään – no aletaan alusta.
Tunnistin heti, että minulla oli serkun lähettämät kuvat ja muistin jopa niiden ottamisajankohdan. Olin 8-vuotias ja menossa toiselle luokalle kansakouluun. Toisesta kuvasta leikattiin kasvoni Puolalan kansakoulun oppilasarkistoon. Naurava kahdeksanvuotias, rusetti päässä, silmälasit silmillä. Kevätjuhlaleninki päällä, voi kun se olisi säilynyt.
Kuvien innostamana menin koneelle ja kaivoin esiin muita kuvia, joita siinä tilanteessa oli otettu. Yhdessä istun iloisena nurmella kissanpentuja sylissä. Minua niin säälitti, kun ne vietiin sen jälkeen pimeään navettaan emonsa luo. Pikkuveljeni ja serkkuni olivat kuvissa nelivuotiaita. Serkulla oli melkein itsensä kokoinen nalle ja hienoja nukkeja, joilla oli valtavat leveät hameet. Niitä merimiehet toivat Amerikasta siihen aikaan. Niillä ei leikitty, vaan ne olivat hyllyssä koristeina. Minulla ei sellaisia ollut.
Uppouduin tietokoneeni syövereihin. Kuvia löytyi vaikka mistä. Tietokoneelta monenlaisista kansioista ja ulkoiselta muistilevyltä. Jotkut olivat kahteen-kolmeen kertaan, osa vain jossakin enkä niitä meinannut millään uudelleen löytää.
Meillä on äidinpuolen serkkujen (isän puolelta ei serkkuja olekaan) kanssa oma sivusto ja aloin sinne viedä kuvia. Ensin sinne tänne, mutta vähitellen tajusin, että olisi kannattanut miettiä albumien rakenne ensin. Ja kaikkein ensimmäiseksi olisi kannattanut yhdistellä eri paikoissa olevat kuvat yhteen paikkaan, esim. ulkoiselle muistille, tarkoin mietittyihin loogisiin kansioihin. Vielä nytkin on kuvia, jotka muistan nähneeni, mutten löydä niitä mistään. ”Hyvin suunniteltu – puoliksi tehty” – taas vanha sananlasku kertoo totuuden.
Nyt olen melkein kaksi viikkoa ähertänyt kuvien parissa. Samalla olemme olleet tiiviissä yhteydessä serkkujeni kanssa ja muistelleet kuviin liittyviä tapahtumia.
Löytyi jopa Penu-koirasta kaksi kuvaa. Penu oli ensimmäinen eläinrakkauteni. Penu oli vaalea pystykorvan ja ajokoiran sekoitus, kaunis, hyväluonteinen, kiltti ja uskollinen. Penu eli vanhaksi ja oli loppuvaiheessa sokea. Penun jälkeen tulleet koirat eivät vetäneet vertoja Penulle.
Kaiholla katselemme menneiden sukupolvien ja läheisten kuvia. He hymyilevät, hehkuvat elinvoimaa ja iloa. Ja osa heistä joutui lähtemään aivan liian aikaisin. Nykylääketiede olisi pidentänyt monen rakkaan elämää.
Kiihkeästi etsimme myös kuvia niistä vanhemmista ja vähän kaukaisemmista sukulaisista. Ei niitä juurikaan ole. Pappani on kahdessa kuvassa, yli 50-vuotiaana vähän ennen menehtymistään. Lapsuudenkuvia ei ole hänestä. Äitini sisaruksista ja äidistä vanhimmat kuvat ovat koululuokista ja rippiajoilta. Onneksi ne ovat säilyneet.
Nyt kun kuvat ovat serkkutiedostossa, sain MyHeritagesta viestin uusista serkkuosumista. Yleensä minulla yhteiset prosenttiosuudet ovat alle yhden prosentin, miehelläni suurempia, 1-2 prosenttia. Tavallaan yllättävää oli, että veljelläni ja minulla on geeneissä vain 35 % samaa. Meidän geenimmekin ovat tulleet vähän eri paikoista, mikä on mielenkiintoista. No, se mitä hedelmöittymisen hetkellä uuteen yksilöön tulee, on todellakin sattumanvaraista.
Kahteen kertaan on miehelleni ja minulle tullut sama osuma, siis saman henkilön nimi. Eilen tuli osuma, jolla on mieheni kanssa peräti 4,5 % samaa ja minun kanssani 0,7 % samaa geeniperintöä. Hänen sukulaistensa nimiluettelossa oli monta mieheni suvun nimeä. Otin häneen yhteyttä, jos hän kertoisi mihin sukuhaaraan kuuluu. Ilmeisesti hän on mieheni jonkin serkun lapsi tai lapsenlapsi.
En siis ole mieheni kanssa samaa sukua, vaan meillä on yhteisiä sukulaisia. Meidän kummankin kaukaiset sukulaiset ovat siis tehneet yhdessä lapsia. Jännää, että ilmeisesti isäni suku on levittäytynyt Savoon.
Innostuin sitten katsomaan tarkemmin Genistä tietoja. Geni on ilmainen sukututkimusohjelma, johon voi lisätä tietojaan niin paljon kuin haluaa. Periaatteena on avoimuus. Kaikki kertovat asioitaan, jotta saadaan yhteyksiä sukulaisiin. Jos ei halua tietojaan jakaa, ei sinne kannata mennä.
Minulla on ollut 15 vuotta sukuohjelma koneella. Siihen aikaan ei vielä ollut näitä nettipohjaisia ohjelmia. Eilen täydensin yhden sukuhaaran tietoja Genin tietojen perusteella.
Sitten eksyin facebookin erääseen sukututkimussivustoon. Sieltä löysin hyviä ohjeita, miten voin yhdistellä MyHeritagen serkkutietoja ja FamilyTreen tietoja ja saada täten uusia osumia. Myös Geniin minun pitää laittaa lisää tietoja. Yli 100 vuotta vanhoja tietoja voi laittaa, nuoremmilta pitää kysyä lupa. Niinpä he ovat sukupuissa vain ”yksityisiä” .
Päivällä kuitenkin lähdin ulos. Täysin tyyntä. Ilma oli kirkas, kuin kristallia. Lunta oli satanut yöllä taas, kevyttä pakkaslunta. Pakkasta kahdeksan astetta. Tein hiljalleen lumitöitä. Ei ollut raskasta ollenkaan, vaan oli mukava pukata lunta pihalta.
Ladon räystäältä roikkui kaunis lumipitsi. Pitsin alapäässä jäätynyt lumihelmi kertoi, että kevät on hiipimässä lähemmäs. Odotapas vaan kuukausi pari. No, kuukauden kuluttua etsin jo tomaatinsiemenet ja ei kun kasvamaan ensi kesän kasvustot. Siitä se taas alkaa.
Lunta on puolisen metriä. Eipä ole ollu vuosikausiin meillä näin hyvää talvea. Se vähän lievittää korona-ahdistusta. Tartunnat lisääntyvät koko ajan, muuntovirus leviää Suomessakin ja ihmisiä kuolee joka päivä koronan aiheuttamaan tautiin.
Vaikkei nyt ole niin selkeitä rajoituksia kuin keväällä, meidän elämämme on samanlaista kuin silloin. Missään ei käydä, paitsi kaupassa ja maski naamalla, keväällä maskeja ei ollut. On jo tullut tavaksi pitää etäisyyttä. Pari metriä ilmaa jää väliin, jos jonkun kanssa vaihtaa muutaman sanan.
Muutama päivä sitten tuli vuosi ensimmäisestä tartunnasta Suomessa. Eipä silloin olisi uskonut, että vuoden kuluttua ollaan samassa jamassa. Mietityttää, selvitäänkö tästä. Tai kuinka kauan siihen menee, että olemme kaikki saaneet rokotukset.
Mutta. Ulkona on kaunis talvi. Kävelylenkillä tutulla kylätiellä katse poimii kauniita yksityiskohtia. Mieli lepää ja tulen sisään punaisin poskin.
Olen lukenut Markku Innon kirjan U. Katso Luettua.
Päivitykset hiipuvat. Päivät toistuvat samanlaisina. Rutiineja melkein minuuttien tarkkuudella. Illalla hammasharjan suristessa mieleen välähtää, että onko nyt tosiaan ilta, äskenhän tätä käytin. Hammaslääkärini tosin sanoisi, että käytä myös aamulla. Uskallanko tunnustaa, että aamulla käytän tavallista harjaa.
Mitä ihmettä, ulkona ei sadakaan lunta. Äsken hiutaleet kieppuivat sinne tänne, maisema oli enemmän valkoinen kuin mustavalkoinen.
Olemme saaneet tänne eteläänkin lunta. Ihmiset suihkivat laduilla. Minä en uskalla näiden uusien polvieni kanssa. Tosin jo vuosi leikkauksesta. Mutta en tiedä, mitä tapahtuisi äkkinäisissä tilanteissa. Niipä en tee sitä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.
Siispä lähden kävelylle. Mieleni kieppuu, ajatukset mylläävät, miten pääsisin tästä, kaipaan hiljaisuutta päähäni, ettei mitään pulpahtelisi.
Tammikuuhun liittyy vähän painostavia asioita. Vanhenen vuodella. Tänä vuonna elin päivä päivältä hetkiä, sillä samanikäisenä äitini menehtyi. Kolme päivää ennen syntymäpäiväänsä.
Katson valokuvaa. Olen ajatellut aikaisemmin, että äiti on siinä vanhan näköinen. Nyt katson peiliin, ja siellä katsoo samannäköinen ilmestys. Suvun naisten kasvojen piirteet korostuvat. Ties kuinka kauas historian hämäriin ovat samannäköiset kasvot katsoneet maailmaa. Mikäli ovat tähän ikään päässeet.
Siis päässeet. Olen etuoikeutettu. Turvanani on kehittynyt lääketiede, monipuolinen ravinto, kaikenlainen tietämys, jonka avulla voin huolehtia hyvinvoinnistani.
Kirjoittaminenkin tuntuu tahmealta. Ennen sanat ovat virranneet sormien kautta näppäimille ja näyttöön. Nyt on katkos. Sanat tuntuvat teennäisiltä. Toistavat toisiaan. Ei mitään uutta. Turhaa.
Olen käynyt talssimassa kylätietä edestakaisin. Vaihtoehtoja on peräti kaksi. Pihalta vasemmalle tai oikealle. Katse valahtaa helposti maahan. Onko sohjoa. Onko joku kulkenut tästä. Millaiset kengänpohjan jäljet. Ohhoh, samanlaiset Kuomat ovat tässä talssineet. Naapurin koiratkin ovat jo käyneet lenkillä. Keltaiset kohtauspaikat hohtavat.
Nostan katseeni taivaanrantaan. Aurinkoa ei näy. Valoisaa on, jossain siellä pilvien takana se tietty paistaa. Google-kuvat heittävät aamuisin menneiden vuosien kuvia. Samanlaisia ne ovat kuin mitä voisin nyt ottaa. Samat kohteetkin. Samalla tavalla lunta jonkin verran. Mitä tämä siis kannattaa. Mitä uutta, ei sitten yhtään mitään. Eikös olisi parempi vaipua hiljaisuuteen, liikkumattomuuteen, tapahtumattomuuteen, olla lisäämättä itse asiassa aivan turhaa kamaa internetin syövereihin.
On lisättävä, etten ole masentunut, en ollenkaan. Minulla on aivan hyvä olo. Itse asiassa ne nuoruuden ahdistukset ovat kadonneet kokonaan. Olen vaan nyt uppoutunut merkityksien perimmäisyyteen. Näen kaiken selvemmin kuin ennen. Mikä kannattaa, mikä ei.
Kuitenkin otan kuvia kävelyreittini varrelta. Pysähtelen. Tuuli vinkuu korvissani. Onneksi on keksitty huppu. Lumen olomuodot ihmetyttävät. Kiteytymisen salainen luonnonjärjestys.
Olemme serkkujen kanssa ladanneet menneiden aikojen kuvia serkkusivuillemme. Ensimmäisenä yönä en meinannut saada unta. Olin uppoutunut 1950-60-lukujen lapsuuteen. Mikä onni, että kuvia on. Ne välittävät jopa tunnelmia ja nyt näkee asioita, joihin ei ennen ole kiinnittänyt huomiota. Uusia kuviakin on, vaihdamme serkkujen kanssa tunnelmia ja muistoja. Mikä onni, että on serkkuja, jotka ovat eläneet kanssani ne ajat. Ja he muistavat asioita, joita en itse muista.
Ja näen kuvista asioita, jotka ovat olleet olemassa jo silloin, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt niiden merkityksen. Onneksi ovat kuvat.
Olen lukenut Liza Marklundin Punainen susi jaTuovi Tenetin Maria Garvolian rikas elämä. Katso Luettua-sivu.
Talvipäivät seuraavat toisiaan. Lunta sataa. Puut kuorruttuvat valkoisella kiteytyneellä vedellä, niin raskaasti, että taipuvat pihatielle ja kutittelevat auton kattoa. Puistelen lumia pois.
Kasvihuoneen katoltakin pudottelen lumia. Saappaan varresta luikahtaa lumimöykky nilkkaan. Tuntuupa kirpeältä.
Tein lumitöiden päätteeksi maanantaina pihalle lumilinnan. Kolasin vähän kosteaa lunta ja se kiertyi rullalle kolassa. Odotan, mitä lapsenlapset sanovat linnasta viikonloppuna. Jos tulee suojakeli, kohotamme seiniä.
Olemme saaneet kunnon talven. Joki jäätyi jo ennen joulua niin, että miesväki on käynyt jäällä hiihtämässä ja kylän lapset luistelemassa. Ilma ei ole lämmennyt niin paljoa, että sulamisvedet olisivat värjänneet jään pintaa ruskeaksi ja lumimoskana estänyt hiihtämisen. Maisema on kuin postikortti.
Lintulaudalla käy kova tohina. Suuri pikkuvarpusparvi sirkuttaa kuin viimeistä päivää. Käpytikka käy nokkimassa talitankoa ja mustarastas hyppelee maassa etsimässä pudonneita siemeniä. Tiaiset ovat vähemmistönä. Välillä käy humahdus, kun koko sakki lehahtaa ilmaan ja katoaa kuusien uumeniin. Hetken päästä takaisin, kun mitään vaarallista ei näy enää. Syytä onkin varoa, sillä olemme nähneet kaksi kertaa varpushaukan fileoimassa punatulkkua. Lintupöntöt ovat näin talvella asumiskäytössä.
Sisällä ilokseni kaamoksen keskellä orkidea alkoi kukkia. Joulukaktuskin työnsi runsaan kukinnan jälkeen vielä yhden kukan. Toinen orkidea työntää hitaasti, niin hitaasti nuppuja. Se kukkinee sitten, kun tämä valkoinen lopettelee. Mieleen välähtää, että puolentoista kuukauden päästä voi jo laittaa tomaatinsiemenet itämään. Aika aika aika…
Ihmettelen myös minisyklaamia, joka on kukkinut monta vuotta. Nytkin se työntää uusia lehtiä terhakkaana valoa kohti. Kohta tulee varmaan kukkanuppuja lehtien joukkoon.
Sain joululahjaksi Olli Jalosen Finlandia -voittokirjan Taivaanpallo. Luepa Kulttuuri – Kirjallisuus – Luettua -sivulta mitä koin.
Nyt luen Yuval Noah Hararin aivan uunituoretta kirjaa 21 oppituntia maailman tilasta.
Ehkäpä ensi viikolla olen sen lukenut. Vaikuttaa niin mielenkiintoiselta pohdiskelulta, että taidan sitäkin lukea päivisin.
