Tammikuun hämärinä päivinä kokoonnuimme Hyvösten sukulaisjoukolla pääkaupunkiin viikonlopuksi. Oli ihan juhlimisen aihettakin ja tapaamisemme oli melkeinpä täydellinen.
Kävimme teatterissa, suomalaisuuden ytimessä eli Kansallisteatterissa. Näytelmänä oli Ensimmäinen tasavalta.
En tiennyt esityksestä yhtään mitään etukäteen. Pelkkä nimi -tasavalta – kuullosti aika tylsältä, no joo, mennään vaan.
Mutta sain yllättyä. Näytelmä oli Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmä, siis Kansallisteatteri on perustettu vuonna 2022-150=1872 (piti ihan laskea).
Näytelmä perustui kokonaisuudessaan historiallisiin lähteisiin, avainhenkilöiden muistiinpanoihin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin sekä aikalaiskuvauksiin. Käsikirjoituksen tekijät olivat tehneet mahdottoman perusteellisen työn. Päällimmäiseksi nousi Suomen ensimmäisen presidentin Kaarlo Juhani Ståhlbergin asema ja toiminta näinä kuohuvina vuosikymmeninä noin sata vuotta sitten. Eikä voi kuin olla kiitollinen siitä työstä, jonka hän ja monet muut ovat tehneet meidän – minunkin – hyväkseni. Ei edes tasavallan perustaminen ole ollut läpihuutojuttu. Esille tuli myös asioita, joista en tiennyt mitään esim. suunnitelmat hyökätä Pietariin 1920-luvun alussa…
Näytelmä käsitteli aiheitta, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi tietää. Kaikki tämä mitä meillä nyt on, ei ole itsestäänselvyys. Tämän hyvänolon, hyvinvointiyhteiskunnan, rauhan ja demokratian eteen on tehty työtä niin paljon, ettemme saa sitä koskaan tietää. Kun kipuilemme arkipäiväisten vastoinkäymistemme kanssa ja etsimme uutterasti syntipukkeja, olisi hyvä istahtaa alas, huokaista ja todeta, ettei tämä nyt niin merkityksellistä ole, omaa itsekkyyttäni, omaan napaan tuijottamistani ja kieltäytymistäni näkemään omaa osuuttani elämäni tilaan.
Myös katse tulevaisuuteen avartui. Vaikka nyt tuntuu, että meneillään olevat ongelmat (lajikato, sota, demokratian haasteet, digitalisaation odottamattomat vaikutukset, talouden perustan mureneminen) johtavat lopullisiin ratkaisuihin koko ihmiskunnan ja maapallon kannalta, ei se taida niin olla. Vaikeista ajoista on aikaisemminkin selvitty niin monia kertoja, päästy yli ja jos kokonaisuutta pystytään hahmottamaan, niin aina vaan parempaan suuntaan.
Teatteritaiteelle pitää antaa suuret taputukset. Käsikirjoituksen syvällisyyden lisäksi esille tulee nostaa lavastusten, näyttämöllisten ratkaisujen ja dramatisoinnin monimuotoisuus: lavastusten pelkistäminen, informatiivisuuden tiivistäminen, rönsyt pois. Hyvä on näyttelijöiden asettua näihin raameihin.
Ja se sukutapaaminen. Miten hyvältä tuntuukaan, kun voi olla ihan oma itsensä. Kun mukaan tulee myös nuorempaa sukupolvea, joka kumma kyllä alkaa lähestyä viittäkymmentä ikävuotta. Vastahan minä täytin viisikymmentä… Kokemuksesta tiedän, että samalla lisääntyy kiinnostus omaa perimää kohtaan. Mistä minä olen tullut, mistä muodostunut. Ketkä ovat samanlaisia kuin minä.
Kävimme teatterin jälkeen syömässä ja iltaa istumassa Rautatieasemalla Olivia-ravintolassa, jonka paikalla oli aikaisemmin lipunmyyntitoimisto. Söimme Grade-aterian enkä sen jälkeen saanut itseäni taivutettua yhtään. Alkupalat, pizzat, pastat ja tiramisu sen tekivät, mutta kun oli niin hyvää!
Olen lukenut, katso Luettua-sivu
Rämö Satu: Hildur
Lehtolainen Leena: Joulupukin suudelma – jännittäviä joulutarinoita
Kesken on muuten Finlandiavoittaja Iida Rauman Hävitys
