Avainsana-arkisto: uusi vuosi

Vuoden 2022 viimeisenä päivänä

Loppuu tämä kauhea vuosi, jonkalaista en osannut ollenkaan kuvitella tapahtuvaksi. Menneinä aikoina, joo, ehkä aivan toisella puolella maapalloa, joo, mutta ihan tuossa lähellä. Tietenkin Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun 24. päivänä.

Kolmen vuoden koronapandemia on hiipunut ja korona muuttunut normaalintyyliseksi sairaudeksi. Siitä siis on päästy ja mieli alkaa unohtaa ajan, jolloin yhteiskunta sulkeutui, liikkumista rajoitettiin ja kauppakassit toimitettiin ulko-ovelle. Lapsenlapsia tavattiin monen metrin etäisyydellä ulkona. Läheiset sairastuivat. Maskien käyttökin tuntuu unelta vaan. Korona on aiheuttanut tähän mennessä 660 miljoonan ihmisen sairastumisen ja 6,7 miljoonaa menehtynyt. Suomen luvut 1,4 milj. ja 7933.  Vuoden 2021 lopun luvut: 289 milj., 5,4 milj; 0,26 milj., 1564. Rokotusten ansiosta tänä vuonna sairastuneet eivät saaneet vakavaa tautimuotoa.

Mutta tuo Ukrainan ja Venäjän sota järkytti länsimaiden ihmisiä perusteellisesti. Toisen maailmansodan kokeneet ahdistuivat pahimmin, kun mieleen pulpahtelivat pommitukset ja evakkomatkat. Läheisten kuolemat. Me rauhan aikana eläneet aloimme tajuta konkreettisesti, mitä rauha merkitsee.

Sota aiheutti suuria odottamattomia vaikeuksia. Tavaroiden ja materiaalien saatavuusongelmat ovat aivan uutta. Hinnat ovat kohonneet ja toimitusajat pidentyneet. Inflaatio laukkaa, korot ovat nousseet. Pörssit liusuvat. Laskukausi.

Suurin vaikutus on energian tuotannossa. Venäjältä ei enää tule kaasua, sähköä tai öljyä.  Kuluttajat joutuvat maksamaan sähköstään moninkertaisesti entiseen verrattuna. Kyynisesti voisi todeta, että raha on hyvä konsultti. Nyt sähköä säästetään, turhia valoja sammutellaan, mietitään sähkön kuluttamisen ajankohtia. Kulutuksen jatkuva kasvu on taittunut ja sähkön käyttö on laskenut noin 10 prosenttia. Se on hyvä asia. Ja tuulivoimaloiden lisääntyminen (ja uusi ongelma esiin: runkolinjat eivät pysty kuljettamaan lisääntyviä enegiamääriä.)

Saimme onneksi valkean joulun. Vuodenvaihde onkin sitten toinen juttu, vettä sataa ja lumet taitaa sulaa kokonaan.

Yhtenä aamuna sota on kuitenkin loppunut. Kaikki sodat loppuvat, jopa 30-vuotinen sota tai sadan vuoden sota. Maailma ei ole sen jälkeen entisensä, vanhaan ei ole paluuta. Omavaraisuus lisääntyy kaikissa maissa ja riippuvuus muista pyritään poistamaan kokonaan. Se on takaisku kansainvälistymiselle, mutta tänä sodan aikana ystävät ovat kiinnittyneet toisiinsa entistä kiinteämmin. Se on hyvä asia. Suhteet Venäjään eivät palaudu entiselle tasolleen moneen sukupolveen, jos koskaan. Se on vahinko, koska kaikki venäläiset eivät ole ”pahoja”.

Omassa elämässä kaikki on suunnilleen ennallaan. Yksi vuosirengas lisää. Sanojen tyrehtyminen on huolestuttanut. Mutta samalla mieli askartelee aikaisemmin ideoiduissa tarinoissa. Ehkäpä eräänä päivänä laskiessani sormet näppäimille sanat ryöpsähtävät niitä kuvaamaan.

Pohjoistuuli kuorrutti talon jouluksi

Joulukuuta ja uuteen vuosikymmeneen

Joulu on nyt ohi. Uusi vuosi 2020 saatiin alkuun, vanha vuosi 2019 monine ikävyyksineen muistojen joukkoon.

Meidän tilataideteos, jääpuikot aseteltiin pikkuväen kanssa lyhtyä ympäröimään.

Pitkästä aikaa koko lähiperhe kokoontui yhteen Lappiin, Pelkosenniemen Pyhätunturille Seitakeroon. Edellisestä kerrasta on viisi vuotta, siis Pyhällä. Ilmassa on haikeutta. Kaksi meistä on poissa pysyvästi. Kaksi on tullut lisää. Kaksi eläintäkin on poistunut ja kaksi tullut lisää.

Elämän kulku. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään mainittavaa. Mutta vääjäämätöntä ei voi paeta, osa on lähtövuorossa. Vaikeinta on hyväksyä, että lähdössä ei ole ikäjärjestystä, kun poistuneelta jäi kokematta niin monta elämänvaihetta, jotka itse on todennut hedelmällisiksi. Ettemme voi koskaan enää jutella.

Kerta kerralta päivien ketjussa syvenevät tummat katveet. Ne ehkä hiipuvat taustalle, mutta eivät poistu. Ilo – kyllä sitä on, mutta se muuttuu erilaiseksi. Jotenkin lyhyemmäksi.

Pihan puut ovat kasvaneet 25 vuodessa niin, että pihalla Kultakero pilkottaa juuri ja juuri niiden välistä. Miten hauskoilta puut näyttävätkään. Ne kurkottelevat ylös ylös ja kantavat lumihahtuvansa kevyesti.

Lappi näytti parastaan. Etelän vesisateesta ja tulvatilanteesta saavuttiin runsaiden valkeiden hankien keskelle. Kuohkea pakkaslumi kuorrutti puiden oksat. Pakkasta oli vaan muutama aste.

Viisi vuotta sitten olikin parikymmentä astetta kylmempää, jolloin ulkoilu oli erilaista. Nyt laskettiin mäkeä, tehtiin lumitöitä ja hiihdettiin yhteensä monta sataa kilometriä. Koko ajan joku meistä oli latuja mittaamassa, parhaat pari kertaa päivässä.

Hiihtolenkillä kaamos pääsi yllättämään. Vielä muutama kilometri valaistulle ladulle.

Viimein sitten lähestyttiin vuoden vaihdetta. Siinä oli erikoista tunnelmaa, kun siirryttiin uudelle vuosikymmenelle.

Pyhätunturin ilotulitus oli niin nopea, ettemme nähneet siitä kuin rippeitä. Kiipesimme kovaa vauhtia harjun rinnettä ylös, ja kaikki olikin jo ohi. Olisi tietenkin voinut lähteä ajoissa. Mutta onneksi tämä kipunasuihku vielä nähtiin. Ilotulituksessa on jotain hyvin syvälle ihmisen sieluun menevää riemua. Minua alkaa aina itkettää.

Miten nopeasti aika kuluukaan. Millennium vietettiin myös Pyhällä. Sen jälkeen on muutettu etelään ja niin paljon on tapahtunut kaikkea. Kaksikymmentä vuotta. Mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtuukaan, tai kahdenkymmenen. Yksi ainakin on varma. Lapset lähestyvät keski-ikää ja heidän lapsensa kasvavat nuoriksi aikuisiksi. Ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua on uusia suvun jatkajia. Ja minä. Tässä iässä vääjäämätöntä on terveydentilan heikkeneminen ja  miten se sitten vaikuttaakaan elämään. Saa nähdä.

Harhalaukaus mutta dokumentti siitä, että olinhan minäkin paikalla 😉

Nyt kotona, ulkona sataa vettä. Tuuli riepoo puiden latvoja. Ne heiluvat reippaasti. On pimeää. Ikkunaa peittää sadepisaroiden kudos. Yritin ottaa siitä kuvaa, ei onnistu tarkennus pisaroihin. On erikoinen tammikuu. Pellot ovat vihreitä ja ihmiset käyvät golfaamassa.

Kuin unena mielen taustalla välkkyvät Lapin valkoisuus, hankien pehmeys, suksien suhina laduilla. Ne kymmenen päivää, jotka vietimme läheisten kanssa. Lasten naurua ja  leikkiä, pikkuiset kädet hieromassa mummin selkää ja  niskaa, pasianssin – ”simpanssin” – peluuta yhdessä. Hotellipelissä myytiin ja ostettiin kiinteistöjä. Ristiseiskaa ja sanaristikkopeliä. Hyvää ruokaa ja juomaa. Kiukkaan sihahdus hiihtolenkin jälkeen. Takkatulen loimotus.

Ikiaikainen loimotus, joka vetää katseet puoleensa, mielen hiljaiseksi kumpuavia syviä ajatuksia vastaanottamaan.

Tuleeko vielä kymmenen yhdessä vietettyä päivää…

Suklaan kulutus oli aikamoista. Viimeiseksi saatiin lahjaksi tämä kilon sisältävä ihana sydän. Eikä kestänyt kauaa.

Tammikuuhun liittyy haikeus. Odotettu joulu on ohi. Uuden vuoden käynnistysvaikeuksia. Päivä kerrallaan. Yhtäkkiä sitten helmikuussa valon määrä häikäisee, mieli viriää, tulppaanit maljakkoon, siemenet itämään ja kasvua ihmettelemään.

Mutta nyt eletään tammikuun päiviä, joina tänä vuonna odotellaan talvea, tuleeko se vai onko kummallinen uusi vuodenaika syksyn ja kevään välissä. Täällä etelässä.

Olen lukenut Tolstoita, Oksasta, Zafónia ja afrikkalaisia novelleja, katso Luettua.

Verannan ikkunalla orkidea ilostuttaa näinä pimeinä aikoina.