Kolmannen kerran järjestettyä Valon polkua kävin kiertämässä itsenäisyyspäivän jälkeen. Ensimmäistä parin vuoden takaista polkua en ole nähnyt ja nyt vaikutelmani oli, että viimevuotinen oli parempi kuin tämänvuotinen. No miksi. Viime vuonna valoteokset olivat pitkin joen rantaa, jota kuljettiin Tuomiokirkolta Turun linnalle asti. Nyt teokset oli siroteltu ympäri kaupunkia. Turun Sanomissa oli onneksi kartta, josta sai tietoja.
Mutta kun katsoin ottamiani kuvia, teokset näyttäytyivät hienoina. Ehkä ne olivatkin hyviä ja kokemukseeni vaikutti oma mielentilani, mikä se sitten olikaan.
Muutama työ jäi näkemättä, kun en opetellut karttaa etukäteen. Tässä kuitenkin kuvakavalkaadi tämänvuotiselta Valon polulta.
Kävelimme joen itäistä rantaa Aurasillalle asti ja siirryimme toiselle puolelle jokea.
Teatterisillalla bongasimme Viirun seikkailut. Emme jatkaneet matkaa Wäinö Aaltosen museolle asti katsomaan Valon vektoreita, vaan käännyimme kauppatorille. Viime vuotisesta poiketen nyt oli tarjolla syötävää ja niinpä nautimme torilla karjalaisia herkkuja. Loistava liikeidea, sillä niitä paistettiin paikan päällä.
Kävelimme takaisin joen rantaan Aurasillan luo. Pitkin matkaa kirkolle päin Rami Saarikorven Ultraviolet reality -teos kuvasi useassa pisteessä kauniita kukkia.
Liikkeellä oli paljon väkeä, mikä oli ilahduttavaa. Tuli mieleen turkkilainen kaupunkimiljöö, jossa on aina hyvin vilkasta. Nyt suomalaiset olivat lähteneet kodin lämmöstä liikkeelle kokemaan taidetta. Hieno juttu, kiitos Turku!
Itsenäisyyspäivän ilta alkoi hämärtyä kun saavuin Turussa Tuomiokirkkoaukiolle. Olin käynyt vanhempieni haudalla moikkaamassa ja viemässä kynttilän (sellaisen ajastimella olevan ledin, joka palaa joka päivä kuusi tuntia). Lunta oli jonkin verran, kirkon kaikkia kävelyreittejä ei pystynyt kulkemaan. Kulman takaa pilkisti kuusi, tällä kertaa Loimaalta.
Tapasin vanhat ystäväni, joulutraditio tämä jo on. Viisikymmentä vuotta sitten – ehkä ylikin, kun emme ihan tarkkaan muista esitapaamisiamme – tutustuimme ja koimme merkityksellisiä vuosia samoissa ympyröissä. Yhteys on säilynyt huolimatta ruuhkavuosista ja tuhannen kilometrin etäisyydestä. Selfie piti ottaa ja lähettää jouluterveiset muille Liisan ystäville. Brahen puistossa joimme M:n tarjoilemaa glögiä, mutustelimme pipareita ja hetken vertailimme kolotuksiamme, niitä vääjäämättömästi pulpahtelevia.
Sitten lähdimme Valon polulle. Viime vuonna se järjestettiin eka kertaa Turussa kolmessa puistossa. En käynyt kokemassa. Nyt Valon polku kulki Aurajokea myötäillen Turun linnaan saakka. Viisi kilometriä, neljän päivän ajan. Oli viimeinen päivä.
Varsinainen Valon polku alkoi Aurasillan jälkeen. Tapahtuman pääteos oli englantilaisen ”Jigi” Cochranen sadasta kookkaasta valoliljasta rakentuva kukkametsä Flower Forest Aurasillan ja Teatterisillan tuntumassa.
Wäinö Aaltosen museon ympäristössä oli vedenalaisen maailman värit ja valot, jotka oli toteuttanut Antti Kulmala. Teoksen nimi oli Dimension X. Emme kuitenkaan lähteneet museon taakse puistoon.
Förillä siirryimme toiselle puolelle jokea. Föri oli Love boat – rakkauden lautta, mutta siitä ottamani kuva epäonnistui. Joen ylittäjiä oli paljon, mutta hyvin mahduimme.
Läntisen rantakadun erään talon seinään toistettiin Marjo Haapasalon konseptoima monitaiteellinen audiovisuaalinen teos, joka muistutti miten tärkeää on vaalia Aurajoen monimuotoisuutta. Tämä teos vähän puistatti, kun ensinäkymässä neidon hiukset velloivat vedessä kuin hukkuneen.
Linnaa lähestyttäessä alkoivat hahmottua valaistut nostokurjet. Kari Kola halusi installatiollaan Valonnostaja luoda maksimaalisen kontrastin nosturien nykytilan ja valoteoksen välille, kertoo esite.
Hieno oli S/S Boren kannelta valaistu korkea valopatsas, joka ulottui jopa parinkymmenen kilometrin päähän. Sperry-valonheitintä on käytetty toisessa maailmansodassa valaisemaan vihollisen pommikoneita. Carbon Arc -teoksen oli toteuttanut optiikan professori ja valotaiteilija Ivo Schoofs, joka oli löytänyt valonheittimen Yhdysvalloista, missä joku halusi päästä eroon isänsä keräilyromusta. Toisen romu – toisen aarre -sanonta toteutui.
Lähestyimme polun loppua. Turun linna oli valaistu. Pitääpä käydä sisällä ajan kanssa, viime käynnistä kun on varmaan yli 40 vuotta.
Linnan itäseinään heijastettiin Valon polun Vesi ja meri -teeman mukaisesti high power -teos Turku 1827. Teos avaa näkymän Turkuun melkein 200 vuotta sitten – jos kaupunki ei olisikaan palanut syyskuussa 1827. Teoksen oli toteuttanut pelisuunnittelija Jonathan Biz Medina, joka oli leikitellyt ajatuksella, että Turku olisi vajonnut veteen – viittaus ilmastonmuutoksen aiheuttamaan merenpinnan nousuun.
Viimeinen teos oli katsottu. Mielet tyyninä ja kylläisinä kiersimme linnan eteläpäätyyn, joka oli tietenkin valaistu. Taas mieleen hiipi ihmetys, miten silloin aikoinaan tämä linna on rakennettu.
Bussilla pääsimme torille. Koettiin sekin, että bussi oli niin täynnä, että kyytiin pyrkiviä jouduttiin jättämään pysäkille.
Kävelimme ensi kertaa uudella Kauppatorilla. Toriparkin rakentaminen oli kestänyt monta vuotta.
Takaisin Tuomiokirkkoaukiolle. LOVE – Jouni ”Psyke” Väänäsen #psykelove-teossarja sai alkunsa taiteilijan turhautuessa maailmalla yhä näkyvämmin levinneeseen ja jalansijaa ottaneeseen vihaan.
LOVE – me rakastamme, olemme rakastaneet ja tulemme rakastamaan. Uskomme ihmiskunnan viisastumiseen. Hitain askelin, kuten tällä Valon polulla, kaikki kääntyy kuitenkin paremmaksi. Tässä ihmiskuntaa auttaa kulttuuri.
PS. Koko matkan varrella ei ollut yhtään palvelua antavaa ravintolaa yms. auki, ei edes Forum Marinumin ravintola-kahvila. Glöginmyyjä ja useampikin olisi tienannut hyvän tilin.
Onneksi ei tarvinnut mennä vessaan, koska sellaista ei olisi löytynyt.