Avainsana-arkisto: Valon polku

Valon polulla Turussa joulukuussa 2023

Kolmannen  kerran järjestettyä Valon polkua kävin kiertämässä itsenäisyyspäivän jälkeen. Ensimmäistä parin vuoden takaista polkua en ole nähnyt ja nyt vaikutelmani oli, että viimevuotinen oli parempi kuin tämänvuotinen. No miksi. Viime vuonna valoteokset olivat pitkin joen rantaa, jota kuljettiin Tuomiokirkolta Turun linnalle asti. Nyt teokset oli siroteltu ympäri kaupunkia. Turun Sanomissa oli onneksi kartta, josta sai tietoja.

Mutta kun  katsoin ottamiani kuvia, teokset näyttäytyivät hienoina. Ehkä ne olivatkin hyviä ja kokemukseeni vaikutti oma mielentilani, mikä se sitten olikaan.

Muutama työ jäi näkemättä, kun en opetellut karttaa etukäteen. Tässä kuitenkin kuvakavalkaadi tämänvuotiselta Valon polulta.

Tuomikirkon luota löytyi helposti parkkipaikka ja joulukuusi oli ikuistettava tänäkin jouluna.
Tuomiokirkkopuiston hämärässä valoambienssi Loimu toi tunnelmaa.
Joen toisella rannalla Lönnrothinpuistossa Alexandra Stratimirovicin installaatio johdatti katsojan kuvitteelliseen merenalaiseen kylään.

Kävelimme joen itäistä rantaa Aurasillalle asti ja siirryimme toiselle puolelle jokea.

Glaucus atlanticus – Läntisellä Rantakadulla Matthieu Tercieuxin maahan projisoidussa interaktiiivisessa teoksessa sinimerietanat reagoivat ihmisten liikkeisiin. Lapset olivat ihastuksissaan tästä teoksesta.

Teatterisillalla bongasimme Viirun seikkailut. Emme jatkaneet matkaa Wäinö Aaltosen museolle asti katsomaan Valon vektoreita, vaan käännyimme kauppatorille. Viime vuotisesta poiketen nyt oli tarjolla syötävää ja niinpä nautimme torilla karjalaisia herkkuja. Loistava liikeidea, sillä niitä paistettiin paikan päällä.

Through the cracs the light shines in, Brendan Savagen teos ohjasi katsomaan virheitäkin kauneutena.

Kävelimme takaisin joen rantaan  Aurasillan luo. Pitkin  matkaa kirkolle päin Rami Saarikorven Ultraviolet reality -teos kuvasi useassa pisteessä kauniita kukkia.

Kirjaston seinä hehkui.
Hieno!
Pääkirjaston vanhan osan ulkoseiniin heijastettiin Relation-teos.
Tuomiokirkkosillalta ihmettelimme sitä uhkarohkeaa, joka oli uskaltautunut jäälle. Viime vuonna ei ollut yhtenäistä jääpeitettä joessa, vaan lauttoja. Taustalla Vähätori ja kirjasto.
Porthanin puiston valot eivät kuuluneet Valon polkuun, vaan ovat jokavuotisia, mutta ah niin kauniita.
Porthanin puiston valopallot, joille lumi antoi oman säväyksensä.
Autolla kävimme katsomassa vielä tätä teosta, jonka nimi ei selvinnyt.

Liikkeellä oli paljon väkeä, mikä oli ilahduttavaa. Tuli mieleen turkkilainen kaupunkimiljöö, jossa on aina hyvin vilkasta. Nyt suomalaiset olivat lähteneet kodin lämmöstä liikkeelle kokemaan taidetta. Hieno juttu, kiitos Turku!

Valon polulla Turussa joulukuussa 2022

Itsenäisyyspäivän ilta alkoi hämärtyä kun saavuin Turussa  Tuomiokirkkoaukiolle. Olin käynyt vanhempieni haudalla moikkaamassa ja viemässä kynttilän (sellaisen ajastimella olevan ledin, joka palaa joka päivä kuusi tuntia). Lunta oli jonkin verran, kirkon kaikkia kävelyreittejä ei pystynyt kulkemaan. Kulman takaa pilkisti kuusi, tällä kertaa Loimaalta.

Kaunis on, sopusuhtainen lajinsa edustaja, saanut kasvaa valossa vapaasti. Jostain syystä kuusen uutisoitiin olevan Mellilästä, vaikka se oli kasvanut 9-tien toisella puolella Pappisissa.

Tapasin vanhat ystäväni, joulutraditio tämä jo on. Viisikymmentä vuotta sitten – ehkä ylikin, kun emme ihan tarkkaan muista esitapaamisiamme – tutustuimme ja koimme merkityksellisiä vuosia samoissa ympyröissä. Yhteys on säilynyt huolimatta ruuhkavuosista ja tuhannen kilometrin etäisyydestä. Selfie piti ottaa ja lähettää jouluterveiset muille Liisan ystäville. Brahen puistossa joimme M:n tarjoilemaa glögiä, mutustelimme pipareita ja hetken vertailimme kolotuksiamme, niitä vääjäämättömästi pulpahtelevia.

Me kolme Liisan ystävää. Herättelimme ajatusta, että josko ensi kesäkuussa kokoontuisimme taas koko joukolla Pyhälle ja Sodankylän filmifestivaaleille, kuten yhdeksän vuotta sitten. Kuka tietää. Ei kuitenkaan kannata lykätä, tässä iässä.

Sitten lähdimme Valon polulle. Viime vuonna se järjestettiin eka kertaa Turussa kolmessa puistossa. En käynyt kokemassa. Nyt Valon polku kulki Aurajokea myötäillen Turun linnaan saakka. Viisi kilometriä, neljän päivän ajan. Oli viimeinen päivä.

Väkeä oli lähtenyt liikkeelle paljon, tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia. Autojono oli katkeamaton. Parkkipaikkoja kiersi jonot myös, itse löysin viidessä minuutissa.

Varsinainen Valon polku alkoi Aurasillan jälkeen. Tapahtuman pääteos oli englantilaisen ”Jigi” Cochranen sadasta kookkaasta valoliljasta rakentuva kukkametsä Flower Forest Aurasillan ja Teatterisillan tuntumassa.

Katsojia oli tungokseksi asti. Olivat sammuttaneet valot kotoa, jättäneet linnan juhlien televisioinnin katsomatta – ja sähköä säästyi! Valon polun ledit eivät paljoa kuluttaneet.
Svarte Rudolf juhlavalaistuksessa.
Papa Joe ja kauniit kukat.
Kaupungintalo kauniisti valaistu.
Väriä vaihtavat neljä metriä korkeat kukat taisivat olla koko polun kaikkein hienoimmat. Kukat heijastuivat joen peittäneistä pyöreistä jääähyhmälautoista, katso otsakekuva.
Kaupunginteatterin Hiljaiset sillat- näytelmän mukaisesti teatterisilta oli saanut kausikoristelun, jota heijastui henkeäsalpaavasti joen jäähyhmäkertymissä.

Wäinö Aaltosen museon ympäristössä oli vedenalaisen maailman värit ja valot, jotka oli toteuttanut Antti Kulmala. Teoksen nimi oli Dimension X. Emme kuitenkaan lähteneet museon taakse puistoon.

WAM – Wäinö Aaltosen museo ja täysikuu vai onko nuo katuvaloja…
Valon polun teemana oli vesi. Myllysilta oli kuin vedessä kelluva laiva – alittaessa sen totesi pohjan olevan metallia, kuten laivan pohja.

Förillä siirryimme toiselle puolelle jokea. Föri oli  Love boat – rakkauden lautta, mutta siitä ottamani kuva epäonnistui. Joen ylittäjiä oli paljon, mutta hyvin mahduimme.

Läntisen rantakadun erään talon seinään toistettiin Marjo Haapasalon konseptoima monitaiteellinen audiovisuaalinen teos, joka muistutti miten tärkeää on vaalia Aurajoen monimuotoisuutta. Tämä teos vähän puistatti, kun ensinäkymässä neidon hiukset velloivat vedessä kuin hukkuneen.

Merenneito

Linnaa lähestyttäessä alkoivat hahmottua valaistut nostokurjet. Kari Kola halusi installatiollaan Valonnostaja luoda maksimaalisen kontrastin nosturien nykytilan ja valoteoksen välille, kertoo esite.

Nostokurkien nimitys tuli selväksi kun ne näki kunnolla valaistuina.

Hieno oli S/S Boren kannelta valaistu korkea valopatsas, joka ulottui jopa parinkymmenen kilometrin päähän. Sperry-valonheitintä on käytetty toisessa maailmansodassa valaisemaan vihollisen pommikoneita. Carbon Arc -teoksen oli toteuttanut optiikan professori ja valotaiteilija Ivo Schoofs, joka oli löytänyt valonheittimen Yhdysvalloista, missä joku halusi päästä eroon isänsä keräilyromusta. Toisen romu – toisen aarre -sanonta toteutui.

Sigyn  ja täysikuu. Ehkäpä WAMin  kuvassa toinen valoläikkä oli kuu.

Lähestyimme polun loppua. Turun linna oli valaistu. Pitääpä käydä sisällä ajan kanssa, viime käynnistä kun on varmaan yli 40 vuotta.

Turun linnan pohjoisseinä.
Pyöreä torni.

Linnan itäseinään heijastettiin Valon polun Vesi ja meri -teeman mukaisesti high power -teos Turku 1827. Teos avaa näkymän Turkuun melkein 200 vuotta sitten – jos kaupunki ei olisikaan palanut syyskuussa 1827. Teoksen oli toteuttanut pelisuunnittelija Jonathan Biz Medina, joka oli leikitellyt ajatuksella, että Turku olisi vajonnut veteen – viittaus ilmastonmuutoksen aiheuttamaan merenpinnan nousuun.

Turku 1827 – jos ei olisikaan palanut vaan vaipunut veteen…

Viimeinen teos oli katsottu. Mielet tyyninä ja kylläisinä kiersimme linnan eteläpäätyyn, joka oli tietenkin valaistu. Taas mieleen hiipi ihmetys, miten silloin aikoinaan tämä linna on rakennettu.

Linnan eteläseiniä.
Ikoninen Turun linna, vähän eri näkövinkkelistä.

Bussilla pääsimme torille. Koettiin sekin, että bussi oli niin täynnä, että kyytiin pyrkiviä jouduttiin jättämään pysäkille.

Kävelimme ensi kertaa uudella Kauppatorilla. Toriparkin rakentaminen oli kestänyt monta vuotta.

Kauppatorilla Ortodoksikirkon edessä väriä vaihtava Riite oli hieno ja kuusi myös.
Uudella torilla piti ottaa selfie valokäytävän suulla – ja saimme kuvaan tuntemattoman miehen, joka näyttää ystävälliseltä.
Lapsuuteni leikkipaikalta pitää aina katsoa kirkolle.
Kierros lähenee loppuaan, vielä viime katse joelle, Turun sykkivälle sydämelle.

Takaisin Tuomiokirkkoaukiolle. LOVE – Jouni ”Psyke” Väänäsen #psykelove-teossarja sai alkunsa taiteilijan turhautuessa maailmalla yhä näkyvämmin levinneeseen ja jalansijaa ottaneeseen vihaan.

LOVE!

LOVE – me rakastamme, olemme rakastaneet ja tulemme rakastamaan. Uskomme ihmiskunnan viisastumiseen. Hitain askelin, kuten tällä Valon polulla, kaikki kääntyy kuitenkin paremmaksi. Tässä ihmiskuntaa auttaa kulttuuri.

PS. Koko matkan varrella ei ollut yhtään palvelua antavaa ravintolaa yms. auki, ei edes Forum Marinumin ravintola-kahvila. Glöginmyyjä ja useampikin olisi tienannut hyvän tilin.

Onneksi ei tarvinnut mennä vessaan, koska sellaista ei olisi löytynyt.

Aurajoki otti osaa Valon polkuun luonnontilansa mukaan.