Avainsana-arkisto: lapset

Nelivuotiaan ihanuus

Hän on kuin tuo kliivian lehtien välistä työntyvä nuppupaketti. Vielä supussa, valkoinen, oranssi väri kätkettynä. Näkyvissä, mutta vasta alussa. Yhtä ihana ja kaunis nuppuna kuin pyöreäksi auenneena loistokukkana. Nelivuotias.

Nelivuotias on pikkulapsen ja vähän isomman taitekohdassa. On venahtanut pituutta, jolloin pikkulapsen pyöreys on hävinnyt. Osaa hoitaa asioita, pukea, riisua, kammata hiuksensa, syödä siististi ja hoitaa vessa-asiat itse. Mitä nyt joskus turvaudutaan aikuisten apuun.

Pyöreät posket muistuttavat vauva-, taapero- ja pikkulapsivuosista. Ääni on pikkulapsen, voi miten sitä rakastankaan. Silmissä luottamus itseen ja ympäröivään maailmaan. Puhe pulputtaa, mielikuvitus loihtii tarinaa joka hetki. Hän on niin tyytyväinen.

Hassuttelemme usein. Keksimme sitä sun tätä, kutittelemme tai olen  kutittavinani. Hän kihertää kauhusta, vaikken kosketakaan häntä. Kun  hän nauraa, silmät kapenevat viiruiksi, suu  venyy korvia kohti, pikkuiset valkoiset  hampaat hohtavat, posket pyöristyvät entisestään ja koko maailma täyttyy onnesta. Ei ole mitään niin ihanaa kuin iloisen lapsen nauru.

Nelivuotias alkaa piirtää ja värittää. Pitkät tovit istumme pöydän ääressä ja loihdimme kuvia. ”Lasten piirtämät kuvat – -alkeelliset sielun aakkoset”, runoili Eeva-Liisa Manner. Miten totta.

Kirjaimet kiinnostavat. Hän pyytää minua tekemään mallin sukunimestään ja sitten hän kirjoittaa sen vakain kirjaimin. Muitakin sanoja syntyy, onnittelukortti sedällekin.  Hän oppii varmaan pian lukemaan, kuten isoveljensä saman ikäisenä kirjoittamisen sivutuotteena.

Tulee mieleeni, että hän on nyt samassa vaiheessa, kuin minä olin ensimmäisen luokan syksyllä. Äiti teki minulle mallit, jotka jäljensin luokkatovereilta saatuihin muistivihkoihin. Lukemaan opin vasta ensimmäisen luokan joulun jälkeen, kuten muutkin luokkalaiset. Muistaakseni yksi tyttö osasi lukea kouluun tullessaan. Silloin ei ollut lastenkirjoja, aikuiset eivät lukeneet lapsille eikä lukemista muutenkaan pidetty tarpeellisena.

Hyvin tärkeää on nukkumaan laittaminen. Tuo iso nukke oli joululahja ensimmäiseltä valvontaluokaltani Posiolla. Missähän he nykyään ovat?

Tärkeintä on kuitenkin nukkien ja pehmoeläinten hoito. Eläimiä on eläintarhallinen, löytyy kaikkia lajeja. Kerääntyneet vuosikymmenien aikana, monien lasten syleissä viivähtäneet. Niitä lajitellaan lajeittan, raajojen lukumäärien mukaan, väreittäin.

Olisin lapsena halunnut nukenvaunut, mutta en niitä saanut. Äiti teki minulle sen sijaan kantokassin nukkeja varten.

Ja  kaikilla niillä on sielu, minunkin mielestäni. Nelivuotiaalle asia on itsestään selvä.

Liisa-nukke on yhtä pitkä kuin nelivuotias. Viisaasti se katsoo.

Hän syleilee koko maailmaa. ”Liitukaudella dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon”, hän sanoo yhtäkkiä asiallisesti. Hänen muistinsa on terävä, kerran kuultu muistetaan ja lisätään keskusteluun tilanteen mukaan. Tai sitten yllättäen.

Vanhat nukkeni, Marianne ja Susanna. Susanna on Marttaliikon vauvanukke, jonka pää hapertui kappaleiksi. Olen etsinyt netistä uutta päätä, mutta en ole löytänyt. Tietääkö kukaan, mistä saisi uuden vauvapään? Marinnelta taas puuttuvat kädet, mutta ne voin tehdä itse kankaasta.

Ruokapöydässä hän alkaa puhua menneistä sukupolvista. Kävimme jouluna hautausmaalla ja selitin ensin vähän epäröityäni, keitä haudoissa oli. Isoveli kyseli enemmän – ”haluan tietää” – ja ajattelin, ettei  nelivuotias ole asiasta kiinnostunut. Mutta nyt selvisi, että hän muisti kaiken, mitä olin kertonut. Hän luetteli edesmenneitä, heidän sukulaisuussuhteitaan isäänsä, hiljeni, katsoi minuun ja sanoi vakavasti: ”Onneksi sinä elät”.

Hän myös analysoi aivan asiallisesti, mitä meidän talolle tehdään, kun olemme ukin kanssa kuolleet. Asiat ovat siis hoidossa! 😉

Mitä kaikkea onkaan vielä tulossa. Yhtä ihania hetkiä kuin nämä nelivuotiaan  kanssa vietetyt. Mutta erilaisia.

Onkohan jo kolmas kerta vuoden sisään, kun tämä ilahduttaa kukinnallaan. Loistoyksilö.

Olen viettänyt lapsuuteni sodan jälkeisessä ilmapiirissä, missä ei tunteiltu, kiitelty, luettu lapsille eikä pidetty sylissä. ”Selkään antaminen” oli yleinen kasvatuskeino. Huolehdittiin kyllä muutoin. Muistan yhden  kerran, että meidän kanssamme leikittiin, kun uutena vuotena mentiin piirileikkiä kuusen ympärillä isän ja tuttavaperheen isän kanssa. Sama tuttavamies vei meidät talvella isoon liukumäkeen. Se oli siihen aikaan poikkeuksellista.

Äitini sanoikin, että kunpa hän olisi silloin kuunnellut lapsiaan, kun he olivat pieniä. Lastenlastensa kanssa hän sitten jutteli, pelasi pelejä ja hemmotteli.

Jään miettimään menneiden aikausien kasvatuskäsitysten ankaruutta ja toteutuksia. Myös omia tekemisiäni, jotka olen nyt myöhemmin ymmärtänyt virheiksi. Jokainen kasvattaja noudattaa vallitsevia käsityksiä vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja ansaitsee siksi synninpäästön.  Onneksi tietoisuus lisääntyy.

 

Merkityksellinen hetki

Istuin sängyn laidalla. Edessä pikkuautojen armeija, aseteltuina riveihin värien mukaan. Autojono kiemurtelee ovesta ulos. Lavetit etsitty oikeille nupeille. Pörinää. Välillä autot kassiin, pullolleen.

Varmaan sata autoa.

Pikkuiset hihkuvat löytäessään aina uudenlaisen löydön. Mieleni heltyy, kulkee vuosikymmenien taakse, kun pikkuisten isä veljensä kanssa leikki näillä samoilla autoilla. Säilytti  kyniään kynäkotelossa, kirjoitti horjuvin kirjaimin E  A K P sisäpuolelle merkkinä omistuksestaan, vain vähän vanhempana kuin pojanpoika nyt.

Koen voimakkaasti, että nyt on tärkeä hetki. Että säilytin näitä leluja yli kaksikymmentä vuotta, kuljetutin tuhat kilometriä etelämmäs, säilytin sängyn alla laatikoissa. Odotin tätä hetkeä. Hellästi pyyhin pölyjä leluista.

Perheen tyttöjen kanssa jäi muistokirjani katselematta. Nyt kiiltokuvat ja muistovärssyt odottavat pojantyttären kasvamista.
Etsin äsken muistokirjoja puoli tuntia. Ei siitä ole kovin kauaa, kun niitä katselin. En nyt löytänyt. Yksi tämän elämänvaiheen hankaluus nyt on se, että tavaraa on kovin paljon, ja kun niitä yrittää järjestellä (ja heittää roskiinkin), ei enää muista mihin ne on laittanut. Kunhan ne sattuvat eteen, laitan tänne kuvan…

Postimerkkikansiot kaivetaan esiin muutamien vuosien kuluttua. Täydennettyinä sedältä perityillä merkeillä, jotka pitäisi lajitella ja lisätä omiin kansioihini.
Muutama vuosi sitten kävin läpi saamiani kirjeitä. Irroitin korteista ja kirjekuorista merkit ja lajittelin ne kolmeen eri kansioon. Samalla luin kirjeitä. Koin nostalgisia matkoja ystävättärieni ja sukulaisteni nuoruuteen, työelämään asettumiseen, perheiden perustamiseen, lapsien saamiseen, traagisiin tapahtumiin, aikoinaan vielä harvinaisiin matkoihin. He tulivat kirjeiden kautta lähelle minua ja moneen heistä otinkin yhteyttä.
Sähköpostilla. Niin. Niitäpä ei voikaan lukea kolmen-viiden-kymmenen vuoden päästä…
Mieli livahtaa miettimään postimerkkien tulevaisuutta. Ovatko ne katoavaa kulttuuriperintöä? Milloin olen viimeksi saanut kauniilla postimerkillä varustetun kirjeen tai kortin? Hmmm…

Suomalaisten merkkihenkilöiden juhlapäivien postimerkkejä

Aikansa kutakin. Nyt olen vanhuuden kynnyksellä. Lapset saatettu maailmalle, työt tehty, Vuotos pelastettu, niin moni asia saatettu loppuun. Mutta vielä on paljon jäljellä. Uudenlaista, hiljaisempaa, hitaampaa, syvempää. Mieleni syvyyksistä nousee sanoja. Ne siivilöityvät vuosikymmenien päivien, öiden, tuskien, ilojen läpi. Alan kirjoittaa.

Aarrekarttani 22.2.2018