Avainsana-arkisto: Turun kaupunginteatteri

Nokia-näytelmä

Se oli kolmanneksi viimeisin Nokia-näytelmän esitys. Olimme saaneet liput joululahjaksi melkein kaksi vuotta sitten – ennen koronaa. Sitten koko Suomi sulkeutui keväällä 2020 ja liput jäivät odottamaan lipaston laatikkoon.

Lauantai-iltapäivänä astelimme taas Itsenäisyydenaukion puiston läpi Turun kaupunginteatterille. Huokailin puiden ja vihreyden perään, kohta se on tässä mennyttä. Lehtitietojen mukaan kyseessä oli kahden kauppa siinä mielessä, että uuden konserttitalon saanti Itsenäisyydenaukiolle varmisti Rettigin entisen tupakkatehtaan saamisen Taiteiden taloksi. Miksei sitten molempia? Taas kerran voin todeta, että kaikki kansanosat ja päättäjät eivät arvota asioita samalla tavalla kuin minä. Sigh. Siis haluanhan minä uuden konserttitalon, mutta ei ahdettuna puistoon kaupunginteatterin, virastotalon ja WAM:n väliin.

No sitten itse Turun kaupunginteatterin Nokia-esitykseen. Tiesin etukäteen, että se kertoo Nokia-brändistä. Odotinkin tavanomaista teatteria, mutta sain odotuksissani pettyä. Esitys oli nimittäin erittäin hyvä. Nokian historia kerrottiin mielikuvituksellisella tavalla sekä tekstin käsittelyn, huumorin, lavastusten että näyttelijätyön osalta. En pitkästynyt hetkeäkään eikä nukahtamisesta (mitä on joskus teatterissa tapahtunut) ollut puhettakaan.

Näyttelijöitä oli kahdeksan, kaksi naista ja kuusi miestä. Kaikki olivat pukeutuneet harmaisiin pukuihin, naiset hameisiin. Näin he näyttivät toisiltaan ja vaihtoivat rooleja kertomuksen edetessä. Pääosassa Jorma Ollilaa esitti Taneli Mäkelä.

Samoin lavasteita käytettiin todella mielikuvituksellisesti ja 1960-luvulta muistamani pyörivä lattia oli ahkerassa käytössä. Välillä noustiin näyttämön pinnasta ylöspäinkin.

Teksti oli mehukasta. Näyttelijät toimivat myös kertojina. Huumoria oli mukana niin, että täysi katsomo hörähteli useaan otteeseen. Väliaplodejakin annettiin.

Niinpä sukelsin nettiin etsimään tietoa tekijöistä. Tekstin oli laatinut minulle tuntematon kirjoittaja, Sami Keski-Vähälä. Hänhän onkin kirjoittanut paljon näytelmiä, mutten ole ennen hänen nimeensä törmännyt. Nyt odotan innolla häneltä jatkoa ja aion mennä tulevia produktioita katsomaan.

Ohjaajana on ollut Mikko Kouki. Hän onkin tuttu aikaisemmista töistään.  Hienon näytelmän hän on luonut.

Kaiken kaikkiaan virkistävä elämys täydessä teatterissa. Menimme esityksen jälkeen seuralaisinemme syömään Pippurimyllyyn – tuttu paikka opiskeluvuosilta. Kertailimme näytelmän tapahtumia ja muistelimme, mitä Nokia eri vaiheissaan on meille merkinnyt – ja koko Suomelle ja koko maailmalle.

Yhtä slogania jäin odottamaan: Nokia – Connecting Peopleluki Salcompilta saamissamme T-paidoissa, kun mainostimme Nokiaa kemijärveläisten oppilaiden kanssa Japanin matkallamme.

Ennen esitystä oli lavalla henkilö ohjaamassa penkkeihin asettumista (paikkoja ei oltu määrätty, ainoastaan rivit eikä sitten päässytkään lipussa olevalle riville, kun ihmiset olivat menneet istumaan minne sattuu – takaisin paikkavarauksiin!). Hän muistutti kuvauskiellosta mutta antoi taltiointiluvan ruotsalaisille striimaajille. Niinpä kävikin, että ystävättäreni katsoi samaa esitystä Ruotsissa! Hieno homma tämä tekniikka! 😉

 

Spektri ja Nainen katoaa – kulttuuria Auran rannalla

Minusta on tullut Wäinö Aaltosen museon vakiokävijä. Kävin siellä nimittäin katsomassa Pentikin näyttelyn  jälkeisen Spektri-näyttelyn, kun olin menossa Turun kaupunginteatteriin katsomaan Grus Grus -teatterin Nainen katoaa -näytelmää.

Osuimme vielä Spektrinäyttelyn avajaisiin, jossa saimme kuulla erinomaisen puheen. Olipa mukava nähdä näyttelyssä tavallisuudesta poikkeavaa yleisöä. Me erotuimme, ikämme, ryppyjemme ynnä muun tavanomaisuuden vuoksi.

Teokset olivat riemastuttavia.  Värikkäitä, iloisia, ennakkoluulottomia. Täällä sai olla juuri sellainen kuin on. Tunnelma oli vapautunut.

On mukavaa, että näyttelyissä saa ottaa kuvia. Niiden kautta voi palata näyttelyn tunnelmiin.

Sitten menimme Turun kaupunginteatterin Sopukkaan katsomaan Nainen katoaa -näytelmää. Grus Grus -teatterista on tullut mieliteatterini kesäisten Huviretki tienpientareelletapaamisten kautta. Voi miten tykkään tällaisesta mielikuvituksellisesta, poikkeuksellisesta ja ehkä pähkähullusta toteutuksesta. Kun mitään ei voi odottaa ennakolta eikä mitään tapahdu itsestäänselvästi. Aivan ihanan vapauttavaa! Saa vaan olla ja aistia.

Minulle syntyi käsitys tapahtumista. Mutta liian myöhään, koska yleisökilpailuun olisi pitänyt osallistua saman päivän keskiyöhön mennessä, silloin olisi ehkä saanut lipun uusintanäytäntöön. Niin osallistavaa ja täysi poikkeuksellista tavalliseen teatteritarjontaan.

Nainen katoaa -näytännön jälkeen kävelimme autolle Itsenäisyydenaukion kautta. Kohta puisto on muisto vaan. Puiston paikalle rakennetaan Turun uusi konserttitalo. Tunnelma on ristiriitainen. Väistyä saavat vanhat isot puut. Periaatteessa olen puistojen hävittämistä vastaan ja tuntuu, että ranta pakataan liian täyteen massiivisia rakennuksia, WAM, Virastotalo, Kaupunginteatteri ja nyt vielä Konserttitalo.

Mutta tietenkin hyvä, että uusi konserttitalo saadaan ja vielä Taidetalo Rettigin vanhaa tupakkatehtaaseen (jossa tätini oli tekemässä tupakkaa, pilliklubia). Onkohan tulossa ensimmäinen täysin yksimielinen päätös Turun valtuustossa tai ainakin kulttuuriasioissa. Kulttuuriin satsaaminen kannattaa aina niin monimuotoisena hyvinvointina hyvin erilaisille ihmisille.

Seuraavat liput on jo varattu Grus Grus -teatterin Ennuste negatiivinen -näytäntöön, johon otetaan vain 10 katsojaa tai oikeammin kokijaa ja kuljetaan ympäri Turkua. Maltan tuskin odottaa.

Myös pari muuta teatteriesitystä on tulossa aivan lähiviikkoina. Nokia Turun kaupunginteatterissa peruuntui viime vuoden keväältä ja sitten Loimaan teatterissa pitkän tauon jälkeen näytelmä, Tuplakupla.

Kulttuuria, kulttuuria!