Avainsana-arkisto: Pyhätunturi

Ruskalomahäpeää

Pyöräytän auton Pyhätunturilla Astelintien alussa parkkipaikalle. Kyltissä on  lukenut MaahisBlues. Parkkipaikalla on yksi auto, viininpunainen ooppeli. Peruutan oman briljantin punaisen ooppelini auton viereen ja siitä nousee mies kokonaisuuteen sopien viininpunainen baskeri vinossa. Tuttu mies! Monen kymmenen vuoden takaa!  Leveä hymy valtaa kummankin kasvot. Monta monituista kohtaamista meillä on ollut Kemijärven vuosieni aikana, mieleenpainuvimpana Laulu tulipunaisesta ruususta-runonäytelmä. (Heippa Erja Kärkkäinen 😉 ) Tervehdimme tosi iloisesti. Emme halaa.

Puhe pulppuaa kuin kevätpuro tunturissa. Lähdemme miehen opastuksella metsään ensin polkua ja sitten leveää laudoitusta pitkin. Keltaiset lehdet täplittävät tietämme. On liukasta. Me vanhat (?) rouvat astelemme varovasti jalkoihimme tuijottaen. Emme halua livetä. Välillä on pakko nostaa katse. Vieressä solisee puro – vai onko pieni joki. Puut kaartuvat veden ylle. On sanomattoman kaunista. Hamuan taskuani, haluan ottaa kuvan. En löydä kännykkää. Se jäi autoon. Tunnen itseni amputoiduksi. Puron keskellä on hiekkasärkkä, jolla on saappaita, turkoosia, musta hai, punaista.  Joku näkymätön menossa jonnekin. Tai jotkut. Kannon nokassa tervehtii sammaleen joukosta maahisten iloisiä kasvoja. Kasvoja alkaa löytyä enemmänkin. Tai maahiset löytävät meidät, katsovat meitä hyväntahtoisesti. Kiva kun tulitte. Odottakaapa vaan.

Tulemme kahvintarjoilupaikalle. Kuumaa kahvia ja kampanisut. Niitäpä pitää taas tehdä, vaikka puolen kilon voimäärä saa miettimään terveysasioita.  Maksamme konsertin pääsymaksun ja jatkamme matkaa.

Katsomo on rinteessä lavan yläpuolella. Lähellä, toisin kuin Aittakurussa, jossa katsojat roikkuvat ylhäällä rinteellä, etäällä esiintyjistä. Aittakurun esiintymislava muuten tuhoutui keväällä lumivyöryn alle. Onkohan saatu korjattuksi, maksaa paljon eikä Pelkosenniemen kunnalla juuri ole ylimääräistä tätä varten. Tänä vuonna Unplugged-konserttia ei järjestetty, arvaa miksi.

Kapuamme Maahisteatterin ylimmälle penkkiriville. Muut penkit ovat jo melkein täynnä. Lavaa reunustavat pystyssä olevat harmaat laudat. Vasemmalla on katos. Katolla on havunneulasia. On tämä rakennelma ollut jo monta vuotta, vaikka en minä ole tästä mitään tiennyt. Olen vähän kummissani, kun pidän itseäni sentään kulttuuri-ihmisenä ja olen aina ottanut selvää tapahtumista, kun Pyhällä olen ollut.

Ylhäällä maahiskatsomossa. Sain kuvia ystävältäni,  kun se oma kännykkä lepäsi autossa.

Näkymä on miellyttävä. Ympärillä puut heiluvat rapsakassa tuulessa. Kuusia, keltaisia koivuja, punaiset pihlajanmarjat hohtavat lavan takana. Otan esiin istuma-alustan, onpa hyvä että se tuli mukaan. Annan ystävättärelleni huopaisen. Penkit kun ovat syyssateen kyllästämiä. Mieli tasoittuu, levollistuu. Odotan.

Konsertti alkaa Kummitsoiva-yhtyeen osuudella. Kaksi kaunista nuorta naista, vaalea ja tummempi, viulua soittavat ja mies, kitara, huilu tehty sähköputkesta ja rumpali. Kaikilla kauniit villapaidat. Ville esitteli esiintyjät etunimiltä, nyt täytyy sanoa, että en muista kuin Ainon. Nyt jälkeenpäin kummastuttaa, etten löydä heistä mitään muuta tietoa kuin Lapin kansan artikkelin.

Kummitsoiva oli nimittäin hyvä. Taitavaa soittoa, hyvät lauluäänet ja hyvin rakennettu kokonaisuus. Ei liian pitkä eikä liian lyhyt. Heitä tosin olisi kuunnellut pitempäänkin.

Mielenkiintoista oli yhtyeen nimi. Kummitsoiva on nimittäin entinen tulivuori Pelkosenniemellä Kokonaavan itäpuolella. Siitä nimikin tulee, kun Villen anoppi oli Saunavaarassa näyttänyt ikkunasta Kummitsoivan suuntaan ja kertonut tulivuoresta.

Käsiohjelmaa ei ollut, sukunimiä ei sanottu eikä siis näitä tietoja löydy. Pysähdyn miettimään, pitäisikö sitten olla. No, minua kiinnostavat esiintyjät, heidän pitkä tiensä musiikin maailmassa tähän hetkeen.

Tilaisuus jatkui nuoren naisen laulaessa ja säestäessä itseään sähköpianolla. Nimi ei minulle tullut selväksi. Hän lauloi sydäntäsärkeviä lauluja rakkauden ja läheisyyden kaipuusta. Täytyy sanoa, että lauluja oli liikaa. Puhuri alkoi jähmettää selkääni, kylmä hiipi istuinalustan läpi. Palelin rajusti. Ja nainen vaan jatkoi laulua. En saanut sanoista selvää.

Tänään löysin netistä Lapin kansan artikkelin. Minähän tunnen tytön! Hänen vanhempansa ovat työkavereitani Kemijärven ajoilta. Tytönkin tunnen, olen seurannut hänen elämäänsä. Johanna Koskanranta, ottanut nimen Johanna Joella Koskenranta. Hän kuului Takiainen-bändiin. Vähän harmittaa, etten tajunnut silloin kuunnellessani kuka hän on. Olisin suhtautunut eri tavalla.

Sitten pidettiin taukoa, käppäiltiin juomaan kahvia ja erinomaista omenapiirakkaa. Toisella jaksolla soitti pelkoseniemeläisen Poor Bastard’s Blues -band. Kaksi meistä, rummut ja kitara. Nyt näen lehtiartikkelista, että he olivat Markku Laamanen ja Seppo Mattila. He osasivat todella soittaa. Taustalla soi ”nauhalta”, siis tietokoneelta muita soittimia ja laulajia. Turhaan, sillä he olivat taitavia soittavia.  Heitä olisi kuunnellut ihan pelkästään. Tekniikkaongelmat hoidettiin leppoisasti, lappilaisella meiningillä.

Kylmä tuli. Olin aivan jäässä. Oma vika, liian vähän vaatteita päällä, en osannut pukeutua. Välihousuja tuli ikävä.

Kokemus oli liikuttava ja aito. He esiintyivät sellaisina kuin ovat. He ovat vihkiytyneet musiikkiin ja halusivat, että me jaamme heidän kanssaan musiikkituokion. Tuli lämmin olo, vaikka oli kylmä. Oltiin lähellä heitä. Kohtaaminen. Oltiin yhdessä. He saivat meidät keskittymään. Hyvä kokemus, kannatti mennä. Kerta kaikkiaan hienoa, että he järjestivät tämän tilaisuuden.

Hotellilta lähtee tie pohjoista kohti, kiertää Kultakeron ja nousee lopuksi tunturin huipulle.

Sunnuntaina lähdimme Tajukankaalle katsomaan Musiikkitarinaa Ku-Kui.

Vettä satoi. Urheasti verhouduimme sadeviittoihin ja lähdimme silmälasit märkinä kävelemään Tajukankaalle. Vastaan tuli urheita, jotka olivat varmaan käyneet Kultakeron huipulla asti.

Kultakeron rakkarinnettä kuvioivat ruskan keltaiset soihdut

Sade yltyi koko ajan. Kuljimme laskettelurinteiden yli. Rinteet hohtivat vihreinä. Oli vaikeaa kuvitella, että muutaman kuukauden kuluttua lumi peittää vihreät kasvustot ja laskettelukansa sujahtelee alas noustakseen konevoimalla ylös.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tulimme perille. Tajukangas oli muuttunut.

Tajukankaan rinne on kiipeilijöiden suosiossa. Kylteissä varotetiin kiipeämästä ilman asiantuntevia henkilöitä. Rakennukset olivat tutut. Näissä rakennelmissa olen kestinnyt aikoinaan Kemijärven kaupungin vieraita, kantalahtelaisia (yksi vieras rakastui Huttu-ukon vaimoon) ja sobetsulaisia oppilaita ja opettajia kalakeitolla. Muistot tulvivat.

Rinteeseen oli rakennettu katsomo ja tien toiselle puolelle esiintymislava katoksineen.  En ollut näitä ennen nähnyt.

Lavalla soi kaunis musiikki, luonnon ääniä, kuin tuuli olisi ulissut puiden runkojen välistä. Sade kumisi ympärillä. Huomasimme, että katsomon keskellä kasvavan valtavan männyn alapuolella oli kuivaa. Niinpä istahdimme sinne. Aika ajoin iso vesimöykky tupsahti päähän.

Meitä oli kaksi ihmistä katsomossa. Ylhäältä tunturista palaavat ihmiset vilkaisivat näyttämöä mutta jatkoivat matkaansa. Juuri ennen tasatuntia tuli kaksi ihmistä. Niinpä meitä oli katsomossa neljä henkeä.

Musiikkitarina Ku-Kui alkaa. Tarramara tanssii ja lausuu ja laulaa hyvin kauniilla äänellä.

Musiikkitarina Ku-Kui alkoi sateen ropistessa taustalla. Sade tuntui kuuluvan esitykseen, nimittäin ensimmäisessä runossa sade ropisee tekstissä. Esittäjä Tarramaralla oli erinomaisen kaunis, selvä ja kuuluva ääni. Puheesta sai hyvin selvää. Runot kuvittuivat mielessäni, näin höyhenen leijuvan ilmassa. Laulut vuorottelivat runojen kanssa. Nautin joka hetkestä. Kokonaisuus oli sopiva, puoli tuntia.

Esityksen jälkeen juttelimme esiintyjän kanssa. Hän oli Elsi Heikkinen, syntyperäinen kemijärveläinen,  Levärannalta kotoisin ja ollut nuorimmaiseni kanssa samaan aikaan Lepistön yläkoulussa. Eivät kuitenkaan tunteneet toisiaan. Hän kertoi itsestään ja taiteen tekemisestään. Netistä katsoin myöhemmin, että hän on monitoiminen Lapin luonnon asiantuntija. Hienoa, että hän on löytänyt elämän kotiseudultaan.

Kävelimme levollisina Seitakeroon. Tuntui niin hyvältä, että Pyhällä on tarjolla paikallisten tarjoamaa kulttuuria. Se kertoo syvästä sopeutumisesta kotiseutuun ja luomisvoiman ammentamisesta ympäröivästä luonnosta. Ennen ei ole tällaista ollut tarjolla (tai sitten jostain kumman syystä en ole huomannut, en kylläkään usko).

Olen lukenut:

Eowyn Ivey: Lumilapsi, Anne Swärd: Vera, Pirkko Jaakola: Puukansan tarinoita, Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola, Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Katso Luettua-sivu.

 

Joulukuuta ja uuteen vuosikymmeneen

Joulu on nyt ohi. Uusi vuosi 2020 saatiin alkuun, vanha vuosi 2019 monine ikävyyksineen muistojen joukkoon.

Meidän tilataideteos, jääpuikot aseteltiin pikkuväen kanssa lyhtyä ympäröimään.

Pitkästä aikaa koko lähiperhe kokoontui yhteen Lappiin, Pelkosenniemen Pyhätunturille Seitakeroon. Edellisestä kerrasta on viisi vuotta, siis Pyhällä. Ilmassa on haikeutta. Kaksi meistä on poissa pysyvästi. Kaksi on tullut lisää. Kaksi eläintäkin on poistunut ja kaksi tullut lisää.

Elämän kulku. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään mainittavaa. Mutta vääjäämätöntä ei voi paeta, osa on lähtövuorossa. Vaikeinta on hyväksyä, että lähdössä ei ole ikäjärjestystä, kun poistuneelta jäi kokematta niin monta elämänvaihetta, jotka itse on todennut hedelmällisiksi. Ettemme voi koskaan enää jutella.

Kerta kerralta päivien ketjussa syvenevät tummat katveet. Ne ehkä hiipuvat taustalle, mutta eivät poistu. Ilo – kyllä sitä on, mutta se muuttuu erilaiseksi. Jotenkin lyhyemmäksi.

Pihan puut ovat kasvaneet 25 vuodessa niin, että pihalla Kultakero pilkottaa juuri ja juuri niiden välistä. Miten hauskoilta puut näyttävätkään. Ne kurkottelevat ylös ylös ja kantavat lumihahtuvansa kevyesti.

Lappi näytti parastaan. Etelän vesisateesta ja tulvatilanteesta saavuttiin runsaiden valkeiden hankien keskelle. Kuohkea pakkaslumi kuorrutti puiden oksat. Pakkasta oli vaan muutama aste.

Viisi vuotta sitten olikin parikymmentä astetta kylmempää, jolloin ulkoilu oli erilaista. Nyt laskettiin mäkeä, tehtiin lumitöitä ja hiihdettiin yhteensä monta sataa kilometriä. Koko ajan joku meistä oli latuja mittaamassa, parhaat pari kertaa päivässä.

Hiihtolenkillä kaamos pääsi yllättämään. Vielä muutama kilometri valaistulle ladulle.

Viimein sitten lähestyttiin vuoden vaihdetta. Siinä oli erikoista tunnelmaa, kun siirryttiin uudelle vuosikymmenelle.

Pyhätunturin ilotulitus oli niin nopea, ettemme nähneet siitä kuin rippeitä. Kiipesimme kovaa vauhtia harjun rinnettä ylös, ja kaikki olikin jo ohi. Olisi tietenkin voinut lähteä ajoissa. Mutta onneksi tämä kipunasuihku vielä nähtiin. Ilotulituksessa on jotain hyvin syvälle ihmisen sieluun menevää riemua. Minua alkaa aina itkettää.

Miten nopeasti aika kuluukaan. Millennium vietettiin myös Pyhällä. Sen jälkeen on muutettu etelään ja niin paljon on tapahtunut kaikkea. Kaksikymmentä vuotta. Mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtuukaan, tai kahdenkymmenen. Yksi ainakin on varma. Lapset lähestyvät keski-ikää ja heidän lapsensa kasvavat nuoriksi aikuisiksi. Ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua on uusia suvun jatkajia. Ja minä. Tässä iässä vääjäämätöntä on terveydentilan heikkeneminen ja  miten se sitten vaikuttaakaan elämään. Saa nähdä.

Harhalaukaus mutta dokumentti siitä, että olinhan minäkin paikalla 😉

Nyt kotona, ulkona sataa vettä. Tuuli riepoo puiden latvoja. Ne heiluvat reippaasti. On pimeää. Ikkunaa peittää sadepisaroiden kudos. Yritin ottaa siitä kuvaa, ei onnistu tarkennus pisaroihin. On erikoinen tammikuu. Pellot ovat vihreitä ja ihmiset käyvät golfaamassa.

Kuin unena mielen taustalla välkkyvät Lapin valkoisuus, hankien pehmeys, suksien suhina laduilla. Ne kymmenen päivää, jotka vietimme läheisten kanssa. Lasten naurua ja  leikkiä, pikkuiset kädet hieromassa mummin selkää ja  niskaa, pasianssin – ”simpanssin” – peluuta yhdessä. Hotellipelissä myytiin ja ostettiin kiinteistöjä. Ristiseiskaa ja sanaristikkopeliä. Hyvää ruokaa ja juomaa. Kiukkaan sihahdus hiihtolenkin jälkeen. Takkatulen loimotus.

Ikiaikainen loimotus, joka vetää katseet puoleensa, mielen hiljaiseksi kumpuavia syviä ajatuksia vastaanottamaan.

Tuleeko vielä kymmenen yhdessä vietettyä päivää…

Suklaan kulutus oli aikamoista. Viimeiseksi saatiin lahjaksi tämä kilon sisältävä ihana sydän. Eikä kestänyt kauaa.

Tammikuuhun liittyy haikeus. Odotettu joulu on ohi. Uuden vuoden käynnistysvaikeuksia. Päivä kerrallaan. Yhtäkkiä sitten helmikuussa valon määrä häikäisee, mieli viriää, tulppaanit maljakkoon, siemenet itämään ja kasvua ihmettelemään.

Mutta nyt eletään tammikuun päiviä, joina tänä vuonna odotellaan talvea, tuleeko se vai onko kummallinen uusi vuodenaika syksyn ja kevään välissä. Täällä etelässä.

Olen lukenut Tolstoita, Oksasta, Zafónia ja afrikkalaisia novelleja, katso Luettua.

Verannan ikkunalla orkidea ilostuttaa näinä pimeinä aikoina.

Talven maassa

Pilvet syleilevät Pyhätunturia. Kirkkaat valospotit ketjuttavat rinteiden reunoja. Laskettelijoita ei voi erottaa näin kauas, mutta lähemmäs hiihtäessä mustat pilkut siksakkaavat rinnettä alas. On etelän talvilomaviikko.

Lumi on valkoisista valkoisinta. Pehmeää, puhdasta ja kirkasta. Sitä ei ole tänä talvena paljon vaikka ehtiihän sitä vielä tuprutella. Taivas on harmaan peiton takana, se avaruus on siellä jossain. Kuitenkin häikäisee, välillä en erota mitään.  Aurinko ei luo varjoja, kaikki on tasaista, kuin pumpulissa liikkuisi.

Lumi on muuttanut maailman tasaisen valkoiseksi. Päässä keikahtaa kun valkoisuudesta ei saa otetta. Ainoastaan pienet varjot tuovat kolmiulotteisuutta.

Sukset luistavat pikkupakkasessa juuri vanhan rouvan arvon mukaisesti. Alamäessä en pelkää äkkinäisiä ladun mutkia, kun laskuvauhti on  niin verkkainen. Ylämäessä sukset eivät yhtäkkiä yllättäen lipsahda taaksepäin, kun nousen puolihaarakäyntiä ylös. Ei tule edes kunnolla hiki. Se on kai tämän iän siunaus, että ei enää tarvitse reuhtoa vaan etenen hitaasti lipuen. Arvokkaasti.

Paksun männyn runko pysäyttää minut. Minkä taideteoksen tuisku onkaan tehnyt vai onko joku käynyt tökkimässä pumpulia kaarnan päälle?

Lumipumpulia puun rungolla

Eilen tein lyhyen lenkin, tänään jo kaksinkertaisen. Kilometrejä on kertynyt kymmenen. Kait se on mummelille sopiva matka vaikka nuoremmille pieni leiskaus. Sport tracker luo hommaan kivaa lisäarvoa, vaikken mitään tavoitteita ole asettanutkaan.

Viime talvena Sporttipalvelusta hankkimani karvapohjasukset muuten ovat edelleen aivan loistavat!

Luin eilen ja tänään Minna Rytisalon Lempi -romaanin. Luettua -sivulla on kommenttini.

L-kino alkoi eilen, mutta minulta jäi nyt tämän viikon elokuva näkemättä.

Matka kotoa tänne oli pitkä. Oulussa vietimme kunnon tauon ja tapasimme ensi kertaa uuden Pöpö-kisulin.

Pikkuinen kissanpoika oli päässyt korkealle takan päälle ihan omin voimin.

Perheen muut kissat eivät ole olleet moksiskaan uudesta tulokkaasta. Tai oli ensin kierrelty ja kaarreltu, mutta pikkuista ei oltu höykytetty. Pikkuisen vatsa on sekaisin, mutta muutoin talo on otettu haltuun.

Bussa ja Mirri päivälevolla.

Bussa ja Mirri eivät viitsineet keskeyttää päiväuniaan meidän takia. Mirri teki tosin päivän tuijotukset, mutta Bussan keräasento oli niin makea, ettei siitä viitsi oieta.

Emännälle tuotiin sydämenlämmitin, Rintalan Annen luomuvillalangoista virkattu. Niistä langoista tulee aina täydellisiä kudelmia. Luonnolliset lampaiden villaturkkien värit sulautuvat aina yhteen.

Marttojen sydämenlämmitin. Ässänvääräkiekurat kulkevat pitkässä sivussa. Lämmitin voi lämmittää päätä, kaulaa, vyötäröä, rinnusta, mitä vaan keksii.

Alan tehdä 1000 palan palapeliä Helsingin torilta. Innostuin palapeleistä lapsenlasten kanssa. En taida kyllä saada valmiiksi viikon aikana, mutta seuraavat vieraat jatkakoot!