Pyöräytän auton Pyhätunturilla Astelintien alussa parkkipaikalle. Kyltissä on  lukenut MaahisBlues. Parkkipaikalla on yksi auto, viininpunainen ooppeli. Peruutan oman briljantin punaisen ooppelini auton viereen ja siitä nousee mies kokonaisuuteen sopien viininpunainen baskeri vinossa. Tuttu mies! Monen kymmenen vuoden takaa!  Leveä hymy valtaa kummankin kasvot. Monta monituista kohtaamista meillä on ollut Kemijärven vuosieni aikana, mieleenpainuvimpana Laulu tulipunaisesta ruususta-runonäytelmä. (Heippa Erja Kärkkäinen 😉 ) Tervehdimme tosi iloisesti. Emme halaa.

Puhe pulppuaa kuin kevätpuro tunturissa. Lähdemme miehen opastuksella metsään ensin polkua ja sitten leveää laudoitusta pitkin. Keltaiset lehdet täplittävät tietämme. On liukasta. Me vanhat (?) rouvat astelemme varovasti jalkoihimme tuijottaen. Emme halua livetä. Välillä on pakko nostaa katse. Vieressä solisee puro – vai onko pieni joki. Puut kaartuvat veden ylle. On sanomattoman kaunista. Hamuan taskuani, haluan ottaa kuvan. En löydä kännykkää. Se jäi autoon. Tunnen itseni amputoiduksi. Puron keskellä on hiekkasärkkä, jolla on saappaita, turkoosia, musta hai, punaista.  Joku näkymätön menossa jonnekin. Tai jotkut. Kannon nokassa tervehtii sammaleen joukosta maahisten iloisia kasvoja. Kasvoja alkaa löytyä enemmänkin. Tai maahiset löytävät meidät, katsovat meitä hyväntahtoisesti. Kiva kun tulitte. Odottakaapa vaan.

Tulemme kahvintarjoilupaikalle. Kuumaa kahvia ja kampanisut. Niitäpä pitää taas tehdä, vaikka puolen kilon voimäärä saa miettimään terveysasioita.  Maksamme konsertin pääsymaksun ja jatkamme matkaa.

Katsomo on rinteessä lavan yläpuolella. Lähellä, toisin kuin Aittakurussa, jossa katsojat roikkuvat ylhäällä rinteellä, etäällä esiintyjistä. Aittakurun esiintymislava muuten tuhoutui keväällä lumivyöryn alle. Onkohan saatu korjatuksi, maksaa paljon eikä Pelkosenniemen kunnalla juuri ole ylimääräistä tätä varten. Tänä vuonna Unplugged-konserttia ei järjestetty, arvaa miksi.

Kapuamme Maahisteatterin ylimmälle penkkiriville. Muut penkit ovat jo melkein täynnä. Lavaa reunustavat pystyssä olevat harmaat laudat. Vasemmalla on katos. Katolla on havunneulasia. On tämä rakennelma ollut jo monta vuotta, vaikka en minä ole tästä mitään tiennyt. Olen vähän kummissani, kun pidän itseäni sentään kulttuuri-ihmisenä ja olen aina ottanut selvää tapahtumista, kun Pyhällä olen ollut.

Näkymä on miellyttävä. Ympärillä puut heiluvat rapsakassa tuulessa. Kuusia, keltaisia koivuja, punaiset pihlajanmarjat hohtavat lavan takana. Otan esiin istuma-alustan, onpa hyvä että se tuli mukaan. Annan ystävättärelleni huopaisen. Penkit kun ovat syyssateen kyllästämiä. Mieli tasoittuu, levollistuu. Odotan.

Konsertti alkaa Kummitsoiva-yhtyeen osuudella. Kaksi kaunista nuorta naista, vaalea ja tummempi, viulua soittavat ja mies, kitara, huilu tehty sähköputkesta ja rumpali. Kaikilla kauniit villapaidat. Ville esitteli esiintyjät etunimiltä, nyt täytyy sanoa, että en muista kuin Ainon. Nyt jälkeenpäin kummastuttaa, etten löydä heistä mitään muuta tietoa kuin Lapin kansan artikkelin.

Kummitsoiva oli nimittäin hyvä. Taitavaa soittoa, hyvät lauluäänet ja hyvin rakennettu kokonaisuus. Ei liian pitkä eikä liian lyhyt. Heitä tosin olisi kuunnellut pitempäänkin.

Mielenkiintoista oli yhtyeen nimi. Kummitsoiva on nimittäin entinen tulivuori Pelkosenniemellä Kokonaavan itäpuolella. Siitä nimikin tulee, kun Villen anoppi oli Saunavaarassa näyttänyt ikkunasta Kummitsoivan suuntaan ja kertonut tulivuoresta.

Käsiohjelmaa ei ollut, sukunimiä ei sanottu eikä siis näitä tietoja löydy. Pysähdyn miettimään, pitäisikö sitten olla. No, minua kiinnostavat esiintyjät, heidän pitkä tiensä musiikin maailmassa tähän hetkeen.

Tilaisuus jatkui nuoren naisen laulaessa ja säestäessä itseään sähköpianolla. Nimi ei minulle tullut selväksi. Hän lauloi sydäntäsärkeviä lauluja rakkauden ja läheisyyden kaipuusta. Täytyy sanoa, että lauluja oli liikaa. Puhuri alkoi jähmettää selkääni, kylmä hiipi istuinalustan läpi. Palelin rajusti. Ja nainen vaan jatkoi laulua. En saanut sanoista selvää.

Tänään löysin netistä Lapin kansan artikkelin. Minähän tunnen tytön! Hänen vanhempansa ovat työkavereitani Kemijärven ajoilta. Tytönkin tunnen, olen seurannut hänen elämäänsä. Johanna Koskenranta, ottanut nimen Johanna Joella Koskenranta. Hän kuului Takiainen-bändiin. Vähän harmittaa, etten tajunnut silloin kuunnellessani kuka hän on. Olisin suhtautunut eri tavalla.

Sitten pidettiin taukoa, käppäiltiin juomaan kahvia ja erinomaista omenapiirakkaa. Toisella jaksolla soitti pelkoseniemeläisen Poor Bastard’s Blues -band. Kaksi meistä, rummut ja kitara. Nyt näen lehtiartikkelista, että he olivat Markku Laamanen ja Seppo Mattila. He osasivat todella soittaa. Taustalla soi ”nauhalta”, siis tietokoneelta muita soittimia ja laulajia. Turhaan, sillä he olivat taitavia soittavia.  Heitä olisi kuunnellut ihan pelkästään. Tekniikkaongelmat hoidettiin leppoisasti, lappilaisella meiningillä.

Kylmä tuli. Olin aivan jäässä. Oma vika, liian vähän vaatteita päällä, en osannut pukeutua. Välihousuja tuli ikävä.

Kokemus oli liikuttava ja aito. He esiintyivät sellaisina kuin ovat. He ovat vihkiytyneet musiikkiin ja halusivat, että me jaamme heidän kanssaan musiikkituokion. Tuli lämmin olo, vaikka oli kylmä. Oltiin lähellä heitä. Kohtaaminen. Oltiin yhdessä. He saivat meidät keskittymään. Hyvä kokemus, kannatti mennä. Kerta kaikkiaan hienoa, että he järjestivät tämän tilaisuuden.

Sunnuntaina lähdimme Tajukankaalle katsomaan Musiikkitarinaa Ku-Kui.

Vettä satoi. Urheasti verhouduimme sadeviittoihin ja lähdimme silmälasit märkinä kävelemään Tajukankaalle. Vastaan tuli urheita, jotka olivat varmaan käyneet Kultakeron huipulla asti.

Sade yltyi koko ajan. Kuljimme laskettelurinteiden yli. Rinteet hohtivat vihreinä. Oli vaikeaa kuvitella, että muutaman kuukauden kuluttua lumi peittää vihreät kasvustot ja laskettelukansa sujahtelee alas noustakseen konevoimalla ylös.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tulimme perille. Tajukangas oli muuttunut.

Rinteeseen oli rakennettu katsomo ja tien toiselle puolelle esiintymislava katoksineen.  En ollut näitä ennen nähnyt.

Lavalla soi kaunis musiikki, luonnon ääniä, kuin tuuli olisi ulissut puiden runkojen välistä. Sade kumisi ympärillä. Huomasimme, että katsomon keskellä kasvavan valtavan männyn alapuolella oli kuivaa. Niinpä istahdimme sinne. Aika ajoin iso vesimöykky tupsahti päähän.

Meitä oli kaksi ihmistä katsomossa. Ylhäältä tunturista palaavat ihmiset vilkaisivat näyttämöä mutta jatkoivat matkaansa. Juuri ennen tasatuntia tuli kaksi ihmistä. Niinpä meitä oli katsomossa neljä henkeä.

Musiikkitarina Ku-Kui alkoi sateen ropistessa taustalla. Sade tuntui kuuluvan esitykseen, nimittäin ensimmäisessä runossa sade ropisee tekstissä. Esittäjä Tarramaralla oli erinomaisen kaunis, selvä ja kuuluva ääni. Puheesta sai hyvin selvää. Runot kuvittuivat mielessäni, näin höyhenen leijuvan ilmassa. Laulut vuorottelivat runojen kanssa. Nautin joka hetkestä. Kokonaisuus oli sopiva, puoli tuntia.

Esityksen jälkeen juttelimme esiintyjän kanssa. Hän oli Elsi Heikkinen, syntyperäinen kemijärveläinen,  Levärannalta kotoisin ja ollut nuorimmaiseni kanssa samaan aikaan Lepistön yläkoulussa. Eivät kuitenkaan tunteneet toisiaan. Hän kertoi itsestään ja taiteen tekemisestään. Netistä katsoin myöhemmin, että hän on monitoiminen Lapin luonnon asiantuntija. Hienoa, että hän on löytänyt elämän kotiseudultaan.

Kävelimme levollisina Seitakeroon. Tuntui niin hyvältä, että Pyhällä on tarjolla paikallisten tarjoamaa kulttuuria. Se kertoo syvästä sopeutumisesta kotiseutuun ja luomisvoiman ammentamisesta ympäröivästä luonnosta. Ennen ei ole tällaista ollut tarjolla (tai sitten jostain kumman syystä en ole huomannut, en kylläkään usko).

Olen lukenut:

Eowyn Ivey: Lumilapsi, Anne Swärd: Vera, Pirkko Jaakola: Puukansan tarinoita, Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola, Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Katso Luettua-sivu.