Avainsana-arkisto: kesä

Naisten viikolla

Tiistai. Pitäisi sataa, ei sada. Pilvet kerääntyvät miellyttävästi taivaanrantaan, tummaa ja sadetta sisältävää. Valmistelen, kerään astioita, oikein päin pyydystämään pehmeää sadevettä kasvihuoneeseen, vastakylvetylle nurmelle (viemäröinnin aiheuttamien kaivausten jälkitöitä) ja janoisille kukkasille.

Vaan ei sada. Pilvet haihtuvat. Meidän peltoaukeaa sateet kiertävät. Ypäjällä sataa, Mellilässä sataa, kauppalassa sataa. Entinen Loimaan maalaiskunnan ja Loimaan kaupungin raja on todellinen raja, ei sattumalta kartalle vedetty. Monet  kerrat olen nähnyt, miten sateen raja on siinä. Kaupunki on saanut niskaansa sankokaupalla vettä, mutta Kauhanojan pellot kärvistelevät kuivuudessa.

Aurinko paistaa. Hiki on kuivunut sisälle tultuani. Oli kiva iltapäivä. Tähän aikaan kaupat haluavat päästä eroon kesäkukista ja niinpä hankin – pelastin – pelargonioita, sinisen patiohortensian ja valtavan ison pikkupetunia-amppelin.

Hortensia saa mieleeni muistumaan mammani, äidin äitini. Hänellä oli pöydällä Säkylässä äitienpäiväkukka, hortensia. Se oli niin komea ja sai pikkutytön mykistymään.

Vaaleanpunainen näyttää olevan kesän 2019 väri meidän pihalla. Voi  miten nautin kasvien kanssa puuhailusta.

He nostivat heti kukintonsa pystyyn päästyään yhdessä uuteen purkkiin.
Verannan ikkunan alla on uudet muratit ja pelargoniat. Monet vuodet jaksoivat Pansiosta roskiksesta pelastettu maahumala ja  Kauppilan puutarhasta ostetut Mårbackan pelargoniat nousta keväisin yhä uudelleen kukoistamaan, mutta nyt kasvuvoima ehtyi ja tuli uudet kukat. Olen mummoiässä ja pelargoniat sopivat niin hyvin minulle.

Välillä istahdin ja katselin miltä ne oikein näyttävät. Olivat pörhistyneet jo heti, mehän tässä riemastumme. Keskustelimme -kukat ja minä – hetken aikaa siitä, miten vielä on kesää ja kasvukautta jäljellä. Hyvällä onnella he selviävät talven yli ja  ilostuttavat minua taas ensi kesänä.

Rookley-pelargonia, vanha pelargonia. Ostin viime syksynä Loimaa Seuran Luoteis-Loimaan reissulla nuoren naisen puutarhasta, en nyt millään muista nimeä, P:ltä alkoi. Kaksi muuta kirjavalehtistä eivät kestäneet talven yli, mutta tämä Rookley on kukkinut jo kaksi kuukautta.

Kastelin nurmikonsiemeniä, kukkapenkkejä, avomaankurkkuja, kesäkurpitsaa ja kurpitsaa. Pesin lintupöntöt.

Toisessa pihan pöntössä oli ikävä yllätys. Kurkkasin sinne viime viikolla ja siellä oli liikkumaton tiaisen poikanen. Arvelin sen pelkäävän ja suljin katon. Nyt se oli jo mätänemisen vaiheessa. Mitä sen emolle olikaan tapahtunut. Naapurien kissatko asialla vai viime viikolla joka päivä pihan yläpuolella lennellyt tuulihaukka? Olin tuulihaukasta niin iloinen ja etenkin, kun isossa kuusessa istui toinen, huusi kutsuhuutoa ja toinen tuli sen luo. Voi kun olisivatkin pesineet meidän kuuseen – en tosin tiedä mihin tuulihaukat pesivät. Olen kuullut, että ne ovat lisääntyneet Saviseudulla ja monet tilalliset tekevät niille pesiä latojen seinustoille. Vuotoskirjassakin on muuten tuulihaukka, joka ilmestyi Saarelle ja mökkimme pihalle ihan oikestikin.

No. Sehän on luonnon laki. Syö tai tule syödyksi. Pari kesää sitten pöntöstä kuului taukoamaton siritys ja syksyllä sieltä löytyi päällimmäisenä kolme munaa ja alapuolelta kaksi kuollutta sinitiaisen poikasta. Ne olivat huutaneet silloin heinäkuussa. Ihmettelin, etteivät olleet tulleet ulos, koska sulat olivat aika kehittyneet jo. Surullisuus häivähtää ihmisen mielessä. Millainen on linnun suru, onko sitä? Onko vaan  pakahduttava tuska, joka yhtäkkiä häviää ja unohtuu.

Festiva lente, kiirehdi hitaasti, Arvo Pärtin sävellys loppui juuri Faunin iltapäivässä. Miten sekin sattui niin hyvin tähän hetkeen.

Keskiviikko. Illalla jyrähti ja alkoi ukkossade. Vettä tuli kohisemalla, 25 milliä peräti. Suljin ikkunat, pyyhin ikkunalaudat. Katselin joen pintaa, johon pisarat solahtivat viskoen renkaita toisia renkaita vasten. Koko joen vedenpinta oli täynnä pyörylöitä toistensa lomassa.

Aamulla sitten selvisi, että taas oli tullut vettä kellarin lattialle. Nostelin vettyneitä tavaroita, kuivasin niitä ja lattiaa ja vein vettyneet matot ulos. Nyt asiantuntija selvittää mistä oikein on kysymys. Liittyneekö jotenkin uuteen viemäröitiin?

Sisäkasvit kesäsiirtolassa ison kuusen alla. Kaksi amaryllistä ja aralia innostuivat kukkimaan. Ilahduttivat ne nytkin, vaikka joulunaika olisi tietenkin tunteikkaampi. Suihkutin vettä niiden päälle, jotta lintujen valkoiset jätökset liukenivat pois lehdistä.

Viime perjantaina oli Kertunmäen kesäteatterin tämän kesän näytelmän ensi-ilta. Tavallista myöhempään, jotta oli saatu katos ympäristöineen valmiiksi. Loimaallahan on kaksi kesäteatteria aika lähellä toisiaan Niinijoen kylässä, Krekilän myllyn kesäteatteri ja Kertunmäen kesäteatteri. Kumpaankin riittää katsojia.

Olin käynyt katoksen talkoissa muutaman kerran ja vajaassa vuodessa kaikki on saatu valmiiksi. Hyvä kertunmäkiläiset!

Tilaisuus oli ainutlaatuinen. Avauksen suorittivat Loimaan Seudun teatteriyhdistys ry:n puheenjohtaja Jani Hägg ja Loimaan Miina Ulla Kaskiluoto, toinen edustaa nykyteatteria ja toinen sitä mennyttä, kun on ollut mukana  jo kesäteatterin alkuvuosina.

Näytelmänä tänä kesänä on Ja Jumala loi naisen. Se oli täysosuma. Kaikki oli hyvää: käsikirjoitus, dramatisointi, ohjaus, näyttelijätyö ja taustatyö. Näyttelijät aivan selvästi tykkäsivät näytellä, ilmassa oli selvää innostusta. Myös yleisön puolella. Ensi-illassa olivat kutsuvieraina ne, jotka olivat tukeneet katoshanketta hankkimalla oman istuimen. Oli laitettu jopa nimikyltti minun penkkini kohdalle 🙂

Tässä he ovat, tämän kesän kertunmäkeläiset näyttelijät, jotka ovat todella hyviä. Huomaa yläreunassa katos!

Kävin metsässä. Kanttarelleja oli, uusissa paikoissa. Sain noin  kaksi annosta. Mustikoita jaksoin poimia noin 600 g, suoraan purkkeihin puhtaina. Kansissa on viime vuosien päivämääriä. Mustikat eivät olleet joka paikassa vielä kypsiä. Katsotaan uudelleen näiden helteiden jälkeen.

Kesän ensimmäinen saalis.

Mansikoiden kanssa kävi hassusti. Keväällä uusin kasvustoja, laitoin multaa ja lannoitetta. Mutta se sato. Jotain outoa on tapahtunut, kun marjat ovat pieniä ja käppyräisiä. Onkohan joku hyönteinen vahingoittanut niitä? Satoa on parhaimmillaan tullut melkein 10 kg, nyt muutama sata grammaa. Pitääkö uusia koko kasvusto? No, katson ensi vuoden vielä.

Pieniä ovat. Hyvän makuisia silti.

Kasvihuoneessa tomaatit ovat kasvaneet hurjasti kasvusäkeissä. Muissa purkeissa kasvu on ollut honteloa, vain kaksi kukkaterttua. Kasvusäkkien taimet olen jo latvonut ja alkanut poistaa alalehtiä. Odotan toiveikkaasti, että  nämä ennustetut helteet alkavat kypsyttää tomaatteja. Mutta ensi kuukauden puolelle menee.

Aamuisin olen nauttinut lämmenneestä ilmanalasta aamiaisella pihalla. Samalla olen kuunnellut luonnon ääniä. Erikoisia ovat olleet tuulihaukan huudot ja näiden vekkulien seurustelu. Todella kova kiista oli menossa.

Ympäri runkoa niin nopeasti, ettei hidas aamiaisen nauttija pysy perässä. Perheriita? :/

Sain eräältä tutulta kaksi kirjaa, hän konmaritti kirjahyllyään. Toinen oli Kari Väänäsen Taivaan tulet, jota en ole vielä lukenut ja toinen Sidney Sheldonin Sydänyön tuolla puolen. Jälkimmäiseen tartuin vähän ennakkoluuloisesti, kirja kun on Suuren Suomalaisen kirjakerhon julkaisu vuodelta 1977. Luepa Luettua -sivulta, mitä Sheldonin kirjasta ajattelen.

Heiluva heinä

Minä niin toivoisin, että silmäsi joskus turpoaisivat sinestä ja sinä sanoisit, ettet tätä kestä. Hiljaista onnea. Kun merkityksellisyyttä tihkuvat päivät lipuvat hitaasti iltaan. Pitkät ovat olleet vuodet, täynnä päiviä, jolloin nouset aamupimeässä vuoteestasi ja laahustat iltaan, jolloin laskeva aurinko värjää puut punaisiksi. Jossain siellä, kaukana täältä, hän laskeutuu levolle, levottomana, ottaa alistuneesti vastaan alitajunnan painajaiset.

Kurki soittaa kelloa, pitkällä nokallaan varovasti keinuttaa keijun uneen. Vasenta jalkaa jomottaa, vaihdetaan asentoa, keinunta jatkuu. Kuulen kilinän, kun teen puutarhassa iltakierroksen. He valmistautuvat yön hiljaisiin hetkiin, jolloin kuiskaukset vellovat paksuna peittona puiden välissä.

Luulen, että kukat tietävät. Ne katsovat minua vakavina, levittävät terälehtiään kukin omalla tavallaan. Mieleni kierähtää evoluutioon. Miten kauan onkaan kestänyt, että terälehdet ovat venyneet pitkiksi, jotta voin laskea: rakastaa, ei rakasta, rakastaa… Ne kaikki vuodet, jolloin etsin kukan salaista tietoa, onko hän se, jonka kanssa elämäni vierii loppuaan kohti? Miten vaikeaa se silloin oli, tietää, onko hän se, olenko hänelle se, olemmeko me me… Kukka ei kerro, joka kerta eri vastaus, harkitse itse, päätä itse, kysy häneltäkin… Unissa palaan tähän epätietoisuuteen, on se kummallista, siellä se on ahdistus jossain syvällä vieläkin, poistuneeko koskaan…

Chrysánthemum leucánthemum, tavallinen päivänkakkara, yleinen, laitakukat valkeat, VI-VIII. Lehdet liuskahampaiset, alimmat pitkäruotiset, vastapuikeat, ylimmät ruodittomat, hieman sepivät. Sanoo Otavan värikasvio vuodelta 1956. Se Hiitosen kasvio.

Leikkasin nurmikkoa. Kuukauden leikkaamattomuus oli antanut luonnolle vallan. Paikka paikoin aivan selvää ketoa. Jätin ne kasvamaan, puna-apilat, päivänkakkarat, harakankellot, pihatähtimöt ja yllättäen sarat – jotkut niistä tuhansista. Sieltä mistä leikkasin, poimin kukat. Osa apiloista yllätti, eivät olleet puna-apiloita vaan punertavia valkoapiloita. Kauniita. Saatuaan vettä kukat röyhistivät vartensa ja alkoivat kertoa hiljaisella äänellä tarinoitaan menneistä kesän tapahtumista.

Taivaalla velloi monisatainen naakkaparvi. Ne huusivat kiihkeinä knaak knaak knaak, vaihtoivat suuntaa, laskeutuivat peltoon, nousivat yhtenä joukkona, kieppuivat päälläni, jotain etsivät, jostain kertoivat, jotain kummaa meneillään. Ei ole ennen moista näkynyt. Monta päivää. Yksinäinen tuulihaukka halkoi taivasta, huusi kviik kviik ja lähti eri suuntaan kuin naakat. Rastaita ei ole yhtään. Muutama kirjosieppo ja pikkuvarpunen. Yksi varpusista putosi puusta viereeni, kops vaan, käännyin katsomaan, linnunpoikanenhan se siinä, se vilkaisi minua ja lentotaito löytyi.

Siankärsämö ja puna-apila, melkein kuin aviopari. Aina yhdessä, joka paikassa, yleinen, levinnyt, etelästä pohjoiseen. Tönivät toisiaan kesätuulessa. En kuule mitä ne sanovat, toivottavasti eivät moiti, ole epäsovussa, katkeria ja alistuneita vaan ymmärtäen, anteeksi antaen, toiselle hyvää toivoen ja auttaen kasvavat yhdessä mutta omaa tahtiaan kohti taivaan lakea.

Imen mettä puna-apilan kukasta. Makeaa. Jätän loput kimalaisille. Voi miten kaunis siankärsämön kukinto onkaan. Muistan yhtäkkiä Runomankelin, Sirkan runon Pyörtänäpöllö ja oman versioni:

Runotuulella
pellonlaidalla huojuen tuulessa
pyörtänäpöllö silmät selällään
Auringon alla laajat pellot
aikojen saatossa vilja lainehtii
pyörtänällä pöllöt vartioivat kultaa keinuvaa

Gálium vérum, keltamatara, se vähän harvinaisempi, kasvaa Vanhan Hämeentien varrella paikka paikoin. Oli muutama vuosi sitten vuoden kukka.
Tienvarteen eivät kukat pölyynny. Viime päivien sade piti siitä huolen.

Lupiineja ei ole onneksi kylätiemme varrella kuin muutamassa paikassa. Omasta penkastamme kaivan lapiolla aina pois kasvuston, kun pääsee kasvamaan ja vien jäteroskikseen. Komea on sen kukka, mutta kun se peittää kaikki muut eikä ole mitenkään ilo silmälle kukinnan jälkeen ruskeine siemenvarsineen.

Kevään peltografiikkaa

Olen viikon aikana siirtynyt lumihankien keskeltä kesään. Heti tullessamme kiersin pihalla tarkastelemassa mitä siellä on tapahtunut. Iloisia huudahduksia!

Sinivuokot kukassa! Tämä yksilö on siirtynyt kolmekymmentä vuotta sitten ensin etelästä Kemijärvelle opettajakollegalle, kasvoi sitten talomme pannuhuoneen oven pielessä ja sieltä takaisin etelään. Joka kevät se saa minut yhtä onnelliseksi.
Pitkässä kukkapenkissä sinisenään sipulikukkia ja ritarinkukat isoine nuppuineen.

Viikko sitten hiihdin hangilla pohjoisessa, nyt kylvän siemeniä multaan etelässä. Hiki pukkaa otsalle kasvihuoneen lämmössä, jota on 40 astetta, ulkonakin 21 astetta.

Muistan aikaisempiakin huhtikuun loppujen lämpöaaltoja. 1990 -luvulla olin Yyterissä koulutuksessa (oli jotain erityisopetuksesta)  ja  kävelimme opetuspäällikön kanssa pikkukengissä hiekkasärkillä samanlaisessa  lämmössä kuin nyt.

Suurimmat tomaatit jo näin isoja, kahdeksan viikkoa kylvöstä. En ole koskaan aikaisemmin hankkinut kasvusäkkejä huhtikuun lopulla enkä laittanut näin aikaisin kasvihuoneeseen!

Yritän työntää takaisin mieleen pulpahtavat ennustukset kylmenevistä päivistä ja yöhalloista tai jopa pakkasista. Muistan myös kylmiä toukokuita, jolloin luonnon kaikkinainen kasvu pysähtyi moneksi viikoksi. Vuosi sitten olimme juhlineet sukulaispojan häitä ja odotimme Vantaalla lentokoneen lähtöä Turkkiin. Oli kylmää, neljä astetta lämmintä, tuuli ja satoi kylmää vettä. Oli ihana päästä lämpöön.

Kasvihuone täynnä tomaatintaimia – osa odottelee uusiin koteihin pääsyä. Purkkien mullassa siemeniä heräämässä: kasvihuonekurkkua, avomaankurkkua, auringonkukkaa, ruusupapua, kosmoskukkaa, perhoskukkaa, samettikukkaa, kehäkukkaa. Pelargoniat, muratit, hilla, karpalo heräämässä. Suojaharsot odottavat, josko pitää suojata yöhallalta tai jopa -pakkaselta.

Nyt puut vihertävät. Tuomessa on jo isot lehdet. Pellot ovat osin täydessä kasvussa, osin pelloilla traktorit nostattavat korkeita pölypilviä. Otetaan vastaan mitä sitten tuleekin!

Nyt kasvimaata kääntämään ja kompostia levittämään.

Tuomi ehtii joka kevät ensimmäisenä työntämään lehtiä ja kukkanuppuja.