Avainsana-arkisto: Kolmas tanssi

Tanssiaskeleet löytyneet

Näinä helmikuun päivinä Neon ja Jeffin tarina Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa on syventynyt. Ja vähän yllättäen melko helposti. Kahdeksan vuoden kypsyttely on tuottanut hedelmää.

Sivuja on kirjoitettuina tällä hetkellä 104 A-nelosta, 28 000 sanaa. Toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Juoni on koossa, punainen lanka kulkee tekstissä mutkitellen. Vielä  eri henkilölinjojen syventämistä ja niitä rauhallisia suvantovaiheita lisää. Muutoin lukija tukahtuu tapahtumiin. Mutta ensin piti saada tarinan pääpiirteet luoduksi, sehän on  tärkeintä. Nyt lisää yksityiskohtia – minkä väriseltä  lautaselta syödään, sataako lunta vai vettä, onko hyvä päivä vai vähän huonompi. Sen sellaista tunnelmaa luomaan.

Perjantaina Kolmannen tanssin tekstiä käsiteltiin Mankelissa. Sain palautetta ja jotta kaikki ehtivät tutustua vielä paremmin tekstiin, palaamme asiaan maaliskuun tapaamisessa. Mutta hyvää palautetta tuli: ”haluan lukea tämän kirjana”. Niinpä niin. Kiitos.

Nyt sitten vaan joka päivä pari kolme tuntia täällä vintillä Neon ja Jeffin  ja kyläläisten parissa ja eiköhän loppu ala häämöttää.

Tähän on tultu, vettä ja vettä. Tänä talvena ei hiihdetty joen jäällä.

Matin päivänä talvi kääntyy kevääseen. Jos on plussan puolella, tulee pitkä kesä. Ja niinhän oli eilen kolme astetta lämmintä, lumet sulivat, jäätikköä ja sulamisvettä joka paikassa. Illalla sitten satoi räntää oikein kunnolla. Kolmisenttinen loska oli siinä mielessä hyvä, että se sulatti alleen jäänyttä jäätikköä eikä enää ole niin liukasta.

Puutarhan lumet sulaneet metsikön vierestä. Oikaisin lumisen kohdan kautta tielle ja kävelylle. Hanki oli vielä kolkyssenttistä. Ei mennyt saappaan varresta sisään.

Harmaa on päivien väri. Mutta kohta on vihreää, sillä laitoin torstaina tomaatinsiemenet itämään. Nyt se taas alkaa, yli puolen vuoden tomaattikausi. Uutuutena tänä vuonna norjalainen Adore-pikkutomaatti elokuun reissulta ja keltaviiruinen tomaatti, jonka siemenet sain ystävältä.

Muisto viime kesältä. Valtava hevoskastanjan lehti. Onko nuo pyöreät rusakon papanoita?
Tulppaaniaika parhaimmillaan

Olen lukenut:

Ann Cleeves: Varisloukku

Satu Rämö: Jakob

Satu Rämö: Rosa ja Björk

Martin Österdahl: Uudenvuoden juhlat

Katso Luettua-sivu, josta voit lukea mitä mieltä kirjoista olen.

Helmikuun alussa lupausta keväästä

Oli pakko päästä ulos kävelemään. Kylmän tammikuun alun ja leudon loppukuun jälkeen syntyneet jäätiköt olivat vertaansa vailla. Löysin liukuesteet ja ne antoivat turvallisuuden tunteen valitessani askelsijoja kirkkaalla harmaalla jäällä. Tosin eilisaamun räntäsade oli sataessaan märkään maahan ja siten pakastuessaan tarttunut niin tiukasti jäähän kiinni, että ei luistanut yhtään. Nyt oli asteen verran pakkasen puolella. Mutta liukkaita paikkoja oli vielä siellä, minne räntäsade ei ollut yltänyt.

Aurinko paistoi. Muistelin, että superhienosta haloilmiöstä on tasan kuukausi. Sama aurinko, nyt yksinään, mutta sai kuukausi sitten kaksi kaveria meidän kylämaisemassamme. Kaipasiko se heitä, yllättäen kohdattuja sukulaisia?

Jo melko korkealta aurinko paistaa, mutta himmeästi

Lähdin kylätietä itää kohti. Vedin raikasta talvi-ilmaa keuhkoihin ja puhalsin sisäilmaa pois. Tuntui todella hyvältä. Ei ollut kylmä, tuuli puhalteli selkään. Oliko se rippeitä Norjaa riepotelleesta myrskytuulesta? Pohjois-Norjassa puuskissa oli myrskynnyt 54,5 metriä sekunnissa. Se on aivan valtavan paljon. Kattoja  oli irronnut. Nyt muuten tiedän, miksei Tanskassa ja Hollannissa taloissa ole räystäitä. Eivät pääse mereltä ujeltavat tuulet kattoja irrottelemaan niin helposti. Nyt sähköt pois Norjassa kymmeniltä tuhansilta talouksilta. Talvella se on huono juttu, jos on sähkölämmitys. Ja ne pakastimet…

Eteneminen oli hidasta, kun niitä jalansijoja piti harkita tarkkaan. Paikoin tiellä oli sulaneita uria, joissa autot olivat ajaneet. Askelsin niitä pitkin.

Ojan siksakki tuo maisemaan vaihtelua. Supiko kulkenut ojanreunaa pitkin?

Mieli askarteli Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa. Olen nimittäin alkanut työstää sitä. Mankeli on kokoontunut joka kuukausi novellikokoelman julkaisun jälkeen, vedimme henkeä ja nyt olemme Kirjamankeli ja teimme suunnitelmat kevääksi. Jokainen meistä alkaa työstää pitkää tekstiään ja sovimme kuukausitapaamisiemme aiheet. Minun vuoroni on nyt helmikuussa, jolloin tuon Kolmannen tanssin käsikirjoituksen luettavaksi ja kommentoivaksi. Hyviä vinkkejä kaipaan, itse kun ei kaikkea huomaa.

Olen Kolmatta tanssia työstänyt kahdeksan vuotta. Jotenkin olen koko ajan tiennyt, että tämä teksti vaatii aikaa paljon enemmän kuin Vuotoskirja aikoinaan, siihen kun meni vajaa vuosi.

Tekstiä on nyt 22 000 sanaa, toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Runko on koossa, loppuratkaisu häämöttää, lisää tekstiä sinne ja tänne saatava.

Aamuyöstä havahduin ja mieleen pulpahti eräs ristiriitaisuus tarinassa. Enpä ole sitä aikaisemmin huomannut, korjaan sen. Eli työstäminen on tarttunut mieleeni syvälle.

Kun luin taas  kerran tähän asti kirjoittamani tekstin, huomasin miten henkilöt ovat tulleet läheisiksi. Neo, Jeff, Lewatle, E’ll, Maark, Ma’ren, A’ntt, Semman… Teidän tarinanne tulee kirjoittaa valmiiksi.

Olen lukenut:

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia
Johan Theorin: Viimeinen ranta
Johan Theorin: Hämärän hetki
Annie Ernaux: Nuori mies

Katso Luettua-sivu. Siellä on mietteitäni lukemistani kirjoista.

Äidille 27 vuotta sitten ostamani kliivia ilahduttaa talven harmaina päivinä oranssilla hehkullaan

Sanoja sanoja kirjoiksi

Pitkään arvuuttelin lähdenkö vai en. Matka on pitkä, sinne ja takaisin kotiin. Pimeys alkaa vallata päivää jo iltapäivästä ja luntakin viskoo teille, jääksi asti.

Mutta sitten alkoi tehdä mieli lähteä jonnekin. Aamulla suunnata auton nokka pohjoista kohti, radio auki ja maisemat vilisevät. Niinpä ilmoittauduin Lapin kirjallisuusseuran Tekijöiden päivään, joka tänä vuonna järjestettiin Kemijärvellä, entisessä kotikaupungissani. Olen seuran jäsen ja osallistunut kuusi vuotta sitten Kittilässä Tekijöiden päivään, jossa esittelin esikoistani Vuotos-kirjaa.

Satoi vettä. Tihkua, vähän siis, mutta tauotta. Pyyhkijät touhusivat koko päivän. Odottelin lumirajaa ja Vuokatissa se oli. Ihmekös että siellä on niin paljon talviurheiluaktiviteetteja, lunta on. Tosin päivän vesisade oli lumen pintaa  laskenut. Mutta valkoista oli.

Sadepisarakatto, jossain Pohjois-Savossa

Matkalla näin lapsiani ja lapsenlapsia. Olipa mukavaa. <3

Seuraava päivä avautui aurinkoisena. Sateesta ei ollut tietoakaan. Poroja alkoi ilmestyä teille. Kuusamontiellä edessä ajavien autojen perävalot loistivat punaisina ja kaartoivat vasemmalle. Pääsin paikalle ja siinäpä poro jökötti jalat harallaan ja nuoli tien pinnasta suolaa, silmät vaan muljahtelivat päässä. Näitä tilanteita oli sitten Lapin puolella tuon tuostakin. Muutoinkin poroja näkyi paljon, osa tien penkalla syömässä ruohoa. Muistelen, että edelliselläkin vierailulla poroja näkyi paljon. Miksi tulevat nyt teille?

Rovaniemellä sitten oli täysi talvi. Valkoista lunta, pikkupakkasta. Pyhällä talvitohinat päällä. Rinteessä tuolihissi kuljetti ihmisiä ylös ja ladut odottivat hiihtäjiä.

Talvi on

Tekijöiden päivä keräsi Kemijärven Kulttuurikeskukseen runsaasti väkeä, laskin yli 60. Osalla maskit, suuremmalla osalla ei. Ilmeisesti paikkakunnan koronatilanne on maltillinen. Minä pidin maskia koko päivän. Ja maskista huolimatta minut tunnistettiin, vaikka olen asunut muualla 20 vuotta, sillä 2002 vuoden alusta muutin Loimaalle. Oli kuin noita 20 vuotta ei olisi ollutkaan, juttu luisti keveästi. Tosin päivitimme elämäntilanteitamme, lapsenlapsia laskimme ja kuvia näyttelimme.

Ohjelmassa oli tärkeimpänä vuosina 2020 ja 2021 ilmestyneiden lappilaisten esikoiskirjailijoiden haastattelut. Ne toteutettiin hienosti, kun  haastattelija vaihtui kirjan aiheen mukaisesti. Tällöin jokainen keskustelu oli erilainen ja mielenkiintoinen. Kahdeksan kirjailijan haastattelu olisi voinut olla puuduttava kokemus, mutta nyt ei ollut.

Kaikista haastatteluista välittyi intohimoinen kiinnostus kirjallisuuteen ja se ilo ja mielihyvä, minkä kirjoittamisesta saa.

Tärkeitä ovat myös he, jotka kirjoja lukevat, saavat elämäänsä näkökulmia, mielipiteitä, lohtua, iloa, surua, yhteenkuuluvuutta. Ilman lukijoita ei olisi kirjojakaan.

E-kirjoista ja äänikirjoista myös puhuttiin. Kuitenkin kaikille meille tärkein on se kirja, jonka otat käteen, haistat, selailet, luet, palaat taaksepäin, suljet illalla kun käyt nukkumaan.

Tosin e-kirjojen ja äänikirjojen käyttö on tuonut uusia kirjallisuuden käyttäjiä. Se on hyvä. Tosin samaan aikaan painettujen kirjojen määrä on vähentynyt.

Hieman tilastoja: Vuonna 2019 kirjamyynti  oli euroina 248 milj.  (+2 %), josta 9 % sekä e-kirjoja että äänikirjoja.   Kirjoista 58 % oli e- ja äänikirjojen osuus ja 40 % kirja-kirjoja. Kirjailijan kannalta hankalaa on se, että korvaus e- ja äänikirjoista on noin 65 senttiä, kun painetusta saa noin 3 e.

Kustantajan  puheenvuorossa Matti Ylipiessa kertoi, että runokirjoja ja novelleja, etenkin novellikokoelmia ei juuri oteta kustannettavaksi. Ei mene kaupaksi. Eniten menee sotakirjoja ja omaelämänkertoja. Että sillä lailla. Sitä on tullut julkaistua noita marginaalin kirjoja… Novellikokoelmia julkaistaan vain nimeä saaneiden romaanikirjailijoiden välitöinä. Eli ainoastaan pitkät tekstit, romaanit menevät kaupaksi.

Haastatellut kirjoittajat, ympäri Lappia. Takaa vasemmalta Laura Torvinen Torniosta (Kummitustarinoita), Posiolta Höyryhatut (Nämä värit eivät ole tämän maailman), Kirsi Karhu Rovaniemeltä (Unelmalista), Mirjami Hiltunen Kittilästä (Siirin ja Santerin hoviväki), istumassa vasemmalta Kari Tallavaara Pelkosenniemeltä (Moukku),  nuori kemijärveläinen runoilija – etunimi ja runokirjan nimi hukassa – Tervola, Tuomo Pirttimaa Kuusamosta (Hete),  kirjailija Länsi-Lapista – nimeä en muista, kirjan nimissä oli Kiehisiä. Kunpa olisi ollut luettelo heidän nimistään ja kirjoistaan.
Järjestäjät Tuula Luiro ja Pekka Iivari jakoivat haastatelluille muistot Kemijärvestä. Tuula muuten valittiin Lapi Kirjallisuusseuran uudeksi puheenjohtajaksi. Onnea!

Musiikkiopiston oppilaat esittivät musiikkia ja voi, miten taitavia he ovat! Mieleeni muistuivat oppilaskonsertit, joita kävin kuuntelemassa Kemijärvellä asuessani melkein joka kuukausi. Oli hienoa seurata oppilaiden kehittymistä pienistä oppilaista taitaviksi soittajiksi. Muutoinkin Kulttuurikeskuksen sali sai mieleeni vyörymään lukuisia tilaisuuksia,  koulutuksia, seminaareja, tapahtumia, näytelmiä (myös itse esiinnyin Tulipunakukassa), konsertteja, Vuotostilaisuuksia… Niitä mahtui kymmenittäin vuosiin 1986-2002. Kulttuurikeskus valmistui vuonna 1986 hienolle paikalle Pöyliöjärven rannalle.

Kulttuurikeskuksen ikkunoista avautuu hieno näköala Pöyliöjärvelle. Tapahtuman kunniaksi lukuisat jätkänkynttilät loimusivat ympärillä.

Tapahtuma oli varsin hyvin järjestetty. Kaikki oli otettu huomioon. Tarjoilut olivat erinomaiset, porokeitto mahdottoman hyvää ja kampanisut pehmeitä ja makoisia. Tunnelma oli käsinkosketeltavan mukava, iloinen ja välitön. Kävin monia keskusteluja muiden osallistujien  kanssa. Sain muutaman kirjani  myydyksi ja myös vaihdoimme toisten kirjoittajien kanssa kirjojamme. Ostin itse pari kirjaa. Lisäksi annoin näytteen tuotannostani 😉 kemijärveläiselle kirjallisuuden opettajalle.

Täytyy vielä kertoa, että Kemijärvelle on muuttanut nuoria luovia ihmisiä, jotka osallistuvat kulttuurielämään. Kuulinpa lausahduksen, että Kempasta tehdään Kirjoittajien kaupunki. Menestystä hankkeelle!

Lopuksi juttelin pitkään Atrain&Nord -kustantamon (entinen Nordbooks ja Atrain-kustannus yhtyivät) Matti Ylipiessan kanssa. Nordbooks julkaisi syksyllä 2014 Vuotos-kirjani. Olimme pari vuotta sitten yhteydessä Kolmas tanssi –käsikirjoituksestani ja Matti oli siitä silloin kiinnostunut. Kirkenesin residenssivierailulla sitten luovuin  koko kirjan kirjoittamisesta, koska mieleni täyttyi ristiriidoista: saako ei-saamelainen kirjoittaa saamelaisten asioista, onko se kulttuurista omimista, yritänkö vaan ratsastaa sillä suosiolla, joka tällä hetkellä on saamelaiskulttuurilla?

Mutta käsikirjoitus ei ole jättänyt minua rauhaan. Jeff, Lewatle ja Neo katsovat kummissaan. Tarina jäi kesken, eikö sitä jatketa….

Matti rohkaisi kirjoittamaan tarinan loppuun ja lähettämään hänelle.  Katsotaan sitten uudestaan. Josko tarina päätyisi kirjaksi.

Hyvillä mielin lähdin takaisin Pyhälle. Seitakerossa lepäsin, tein kävelyjä kirpenevässä pakkasilmassa ja ihailin edelleen, Seitakeron 26 vuoden jälkeenkin, läheisiä maisemia. Rinteessä muuten on aika myllerrys, hotellin tasanteelle ja lähirinteeseen rakennetaan runsaasti taloja. Hmmm….

Hotellilla nautin jättirapuja virvoittavan juoman kera
Opastuskeskuksessa täytyy aina käydä. Jotain uutta joka kerralla. Nuo kun oppisi…

Takatalven kourissa

Kyllä sen arvasin mutten ottanut todesta enkä varautunut siihen. Kasvihuonekauden aloittaminen huhtikuun puolivälissä on aikamoista riskinottoa. Mutta niin tyypillistä itselleni. Innostun ja sitten mennään!

Loimaa perjantaiaamuna 23. huhtikuuta. Lunta on 10 senttiä.

Oli vielä melkein pakollinen lähtö aamulla Paimioon. Pakollinen ja pakollinen.  Olisihan sen voinut perua, mutta lähdin ajamaan, kesärenkailla. Kylätie oli itse asiassa kaikkein hankalin, kun oli kolmet renkaanjäljet  eli vastaan tulleen auton takia oli ajettava tien reunaan sohjoon, jolloin oli  pahin tilanne ja meinattiin mennä ojaan. Iso tie olikin parempi ajaa. Niinpä jatkoin matkaa ja pääsin ehjänä perille. Kolme autoa oli 10-tien poskessa. Onneksi ei henkilövahinkoja.

Luonto oli myös hullaantunut lämpimistä päivistä ja työntänyt esiin lehdenalkuja. Mutta karaistunut on viinimarjapensas, ei ollut moksiskaan.

Siitä alkoi takatalvi. Öisin oltiin pakkasen puolella ja päivällä vaan muutama lämpöaste. Kasvihuoneessa pidin taimia harsoröykkiöiden alla, mutta sitten vappuyönä oli viisi astetta pakkasta ja kylmä pääsi harsojen alle huonosti peitetystä nurkasta. Niinpä 17 tainta paleltui. Herkimpiä olivat portugalilaiset häränsydäntomaatit. Eivät ole tottuneet tällaiseen kylmään. Onneksi taimia oli kaikkiaan niin paljon. Ylimääräisiä riitti kuitenkin ”vakioasiakkaille”.

Mieli askarteli lämpöeristyksen kanssa. Googlailin aikani ja kun itselläkin oli kuplamuovia purkkien reunoilla, löysin erityisesti kasvihuoneiden lämpöeristykseen tarkoitettua kuplamuovia, jossa on isommat ja paksummat kuplat kuin tavallisessa pakkausmateriaalissa. Luvattiin hyvää 40 % eristystä ja valosta 80 % pääsee läpi.

Mutta. Paikallisista kaupoista ei isoa kuplamuovia ollut saatavilla. Kaksi nettikauppaa löysin. Hintaero 10 m x 1,5 m rullalle oli 20 e. Päätin parin päivän miettimisen jälkeen tilata halvemmasta kaksi rullaa kiinnikkeineen. Mutta rahti, 99 euroa! Enemmän kuin koko tilaus, yhteensä melkein 200 euroa. Ainoa mahdollisuus oli kotiinkuljetus viikolla 20 eli kahden viikon päästä. Ajattelin sitten, että rakkaan harrastukseni vuoksi voin sen maksaa. Mutta kohtalo astui peliin. Firman nettikauppa ei toiminut, vaikka yritin monta  kertaa.

Siksi katsoin toista kauppiasta. Rullan hinta oli kyllä 20 e enemmän, mutta: toimitus 9,9 e! Ja toimitus heti. Niinpä tiistaina iltapäivällä tilasin kaksi rullaa kiinnikkeineen ja nettosin 50 euroa. Kaiken huippu oli, että seuraavana aamuna tuli sähköposti, että paketti on postissa ja eilen eli seuraavana päivänä se oli Loimaan postissa. Melkein käsittämätöntä. Paketti tuli Pietarsaaresta yhdessä päivässä, kun viime syksynä kirje Kemiönsaarelta Loimaalle kesti yli viikon. Kannattaa varmaan jatkossa lähettää kirjeetkin pakettina.

Innoissani sitten aloin laittaa muovia kasvihuoneeseen. Olin miettinyt, miten se kannattaa asetella, jotta tulee vähiten saumoja, niistä kun kylmä pääsee läpi. Parin tunnin aherruksen jälkeen kasvihuone oli paketoitu, tosin sisältä päin. Lämmön lisääntyminen tuntui heti, piti takki heittää päältä. Lämpömittari kertoi, että ero ulkoilmaan oli viisi astetta. Se riittänee näihin kevätkylmiin. Laitoin kuitenkin yli jäänyttä kuplamuovia taimien päälle teltaksi.

Kasvihuone paketissa. Oikeastaan on hyvä, että valoa menee sisään vähän vähemmän, sillä kesällä huoneeseen tulee liian kuuma huolimatta avonaisesta ovesta ja tuuletusaukosta. Yhteyttäminen kun loppuu jo +27 asteessa, kun lehtien alapinnan ilmaraot sulkeutuvat, jotta haihtuminen vähenee. Samojen ilmarakojen kautta kasvi ottaa hiilidioksidia yhteyttämiseen.
Sisällä vielä kuplateltta. Pysyvät elossa!

Nyt odotan hartaana ensi viikolle luvattua lämpöä. Nämä sateet – vetenä, räntänä ja rakeina – tekevät hyvää. Kylmästä huolimatta ruoho ja pellot ovat alkaneet vihertää. Puiden lehdet odottavat silmujen alla aukeamistaan. Niiden esiintulo on yksi luonnon kiehtovimmista näytelmistä. Pienet ruttuiset lehdet, oikenevat, suurenevat, alkavat yhteyttää. Aaah!

Uusia lehtiä odotellessa löysin maasta viimevuotisen lehden, joka esittelee suoniverkostoaan. Miten kaunista, säännöllistä, tarkoituksenmukaista! Noita pieniä putkia pitkin kulkevat vesi ja yhteyttämistuote eli sokeri.

Teiden varsilla kukkivat edelleen keltaisenaan leskenlehdet. Samaan aikaan kukkivat sinivuokot ja valkovuokot. Hmm. Kukkivatko ne yleensä samaan aikaan? Otsakekuvan valkovuokot on kuvattu Paimiossa silloin lumisadepäivänä. Silloin ei Turun tienoilla ollut lunta juuri ollenkaan.

Läheisen koulun metsikössä leviää sinivuokkokasvusto. Olivat kaataneet koulun seinän suuntaiset suuret puut. Miksi? Toivottavasti tämä pieni metsikkö saa kasvaa ja ilahduttaa minua ja muitakin ohikulkijoita – olen nähnyt kuvaajia.

Olen lukenut sinnillä Roberto Bolañon tiiliskiviromaania 2666. Vastoin tapojani jätin sen kesken. Luepa Luettua-sivulta miksi.

PS. Viime kerralla kirjoitin mietteistäni Kolmannen tanssin jatkamisesta. Asia kirvoitti sitten yksityisviestiketjun ystävättäreni kanssa. Ehkä tanssi ei olekaan vielä hiipunut.

 

Putken päässä, valossa – näkyy – multaa

Perjantaisen rokotuksen jälkeen oli lauantaina niin vetämätön olo, että makoilin ja tarkastelin telkkarin iltapäiväohjelmistoa. Enpä kylläkään muista mitä sieltä tuli vaikka katsottua tuli. Päikkärien välillä.

Tässä elämänvaiheessa on niiiiin ihanaa, ettei ole pakko tehdä mitään mitä ei nyt huvita tehdä tai minkä voi siirtää huomiselle. Tai mitä kolotukset ja lisääntyvät fyysiset kankeudet rajoittavat.

Välillä mieleen tupsahtaa niitä toimeliaita vuosia, jolloin koko ajan oli kuumenemassa monta rautaa. Jos joskus ehti kellahtaa sohvalle viideksi minuutiksi ruoanlaittosouvin ja illan työkokouksen välissä, oli aivan onnellinen. Mutta ylös oli vääntäydyttävä. Ja jätettävä lapset muiden huostaan.

Nyt näyttää siltä, että joka toinen päivä on väsymystä ja lihassärkyä. Mutta se siitä.

Olen viettänyt vuodenkulun ehkä parhaan päivän, kun kasvihuoneessa siirsin sisältä tuodut tomaatintaimet isompiin purkkeihin ja lajittelin eri lajikkeita eteenpäin annettavaksi. Koskaan aikaisemmin en ole näin aikaisin vienyt taimia kasvihuoneeseen, mutta nämä lämpimät päivät saivat aikaan vahvan kesätunnelman. Lämpötila huiteli yli 15 asteessa, mittari näytti jopa 18 astetta hetkittäin.

Harsojen suojassa öisin, mutta päivisin levittävät lehtensä, ryhdistäytyvät ja kärkien kasvupisteissä kiihkeässä solunjakautumisessa ryhmittäydytään pikkuruisten lehtien solukoiksi

Olin aivan onnellinen. Kädet mullassa. Hellästi siirsin taimet pieniksi  käyneistä purkeista isompiin.  Lajikkeen kertova lappu tarkasti mukaan, vaikka luulen kylläkin, että vähän sekoilin. En millään henno heittää roskiin hitaimmin kehittyneitä. Heitin kyllä, mutta kuitenkin kertyi 68 tainta. Itse käytän 12, joten uudet kodit on hankittava 56 taimelle. Uusia koteja onkin tiedossa.
Neljä tuntia vierähti kuin hetki vaan.

Biolanin kasvusäkit ovat osoitttautuneet vahvoiksi sadon takaajiksi, mukana kun on kasvukauden lannoitteetkin.  Alla  on kastelulaatikko, johon mahtuu viikon ja pidemmänkin ajan vesiannos. Kaikkia lajeja kasvaa kahdessa säkissä: punaisia pyöreitä ja pitkulaisia, keltaisia, mustia ja häränsydäntomaatteja. Viimeksi mainittuja kaksin kappalein, kun ne tekevät niin isoja makoisia sydämenmuotoisia tomaatteja. Viime vuonna kävi supi varastamassa yhden ison tomaatin. Löysin sen puutarhavajan takaa, vain osaksi syötynä. Ei maistunutkaan supille.

Peittelin taimet yöksi moninkertaiseen harsopilveen. Aamulla lehdenhakureissulla otan taimet esiin lämpenevään kasvihuoneilmaan.

Talon eteläseinällä kukkivat nämä posliinihyasintit joka vuosi yhä runsaampina. En ole niitä maahan laittanut, jostain ovat tulleet. Ne leviävät siemenistä, joten joko eläimet tai ruohonleikkaaja toimivat elinkyvyn takaajina. Luonnon salaperäiset kulkutiet! Ei voi kuin olla iloinen.

Sama kummallinen outo ja harvinainen onnellisuuden tila valtasi minut tänään aamiaispöydän äärellä verannalla. Aurinko paistoi minuun, ulkona näytti kesäiseltä ja niin vaan kaikki harmit liukenivat kirkkaaseen kevätilmaan ja nautin kevyestä nostattavasta tulevaisuuden odotuksesta.

Valkoinen posliinihyasintti ja idänsinililja  ovat valinneet meidän pihan kodikseen – onneksi! Idänsinililjojen sipulit olen itse laittanut maahan, mutta aivan muualle!

Sitten alkoi sataa. Joen pinta täyttyi pyöreistä renkaista. Pihakivetys täplittyi ja syvensi värinsä tummaksi täplien yhdistyessä. Tunnelma muuttui, se euforinen tila haihtui, mutta elämän pysyvät ikävyydet eivät valloittaneet mieltäni. Nyt on hyvä syy istua vintillä tietokoneella, kun ulkona sataa. Puutarhan keväthommia jatkan, kun sateet loppuvat.

Nyt sitten tietokoneella sukututkimusta edelleen tämän päivityksen jälkeen. Siinä riittää hommaa, ei tule koskaan valmiiksi. Mielen pohjalla välkky omien muistojen muistiin kirjoittaminen. Olisiko siinä seuraava kirjoitusprojekti? Kuitenkin Kolmas tanssi läikkyy mielen reunoilla. Tekisi mieli saattaa tarina päätökseen, kun loppuratkaisukin on selkiintynyt. Mutta mutta. Mikä on oikeuteni käyttää saamelaiskulttuurien mytologiaa tarinassani?

Kevään odotetuin kukka – sinivuokko. Miten se voikaan olla niin kaunis.

Lukemiseni on juuttunut Roberto Bolañon tuhatsivuiseen jättiläiseen 2666. Se on niin verratonta unilääkettä, että päivittäinen eteneminen on vain muutama sivu. Eli kestää kestää kestää.

Nallet ikkunalla

Voi kun tuntuu, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Ei ole ollut pariin viikkoon. Vedän fleeceä tiukemmin päälleni. Villasukka jalassani luistaa lattialla. Ulkona pohjoistuuli riehuu puissa, joiden hentojen pikkuisten hiirenkorvien lomitse se pääsee viheltelemään.

Olen niin hyvin sopeutunut tähän kotona kyhjöttämiseen. Neljä kuukautta jo, polvileikkaus ja korona. Ei tarvitse tehdä mitään. Mitä nyt ei huvita tehdä. Ei siivota, kääntää kasvipenkkiä, lähteä kävelylle. Kun sataa, kun tuulee, kun on kylmä. Kädetkin ihan kohmeessa. Makaroonia ruuaksi kun ei viitsi kokata. Kun ei kerta kaikkiaan kiinnosta. On tämä ihanaa. Saa vaan olla. Huomispäivä tulee kuitenkin. Niin tuleeko muka. Kun en lähde mihinkään, en saa koronaa ja kyllä se huominen sitten tulee. Tai jos sitten ei tulisi, mitä väliä.

Pilvet päästävät näkyviin leveän sinisen taivaan vyön. Muutoin tasaisen harmaata pilveä. Vielä ei ole tänään satanut. Siinä  ovatkin tärkeimmät tapahtumat. Hohhoijaa.

Kummallinen sininen taivaan vyö

Ulkona kevät etenee kuitenkin pikkuhiljaa kuten joka toukokuussa. Niinpä voit lukea viimevuotisen katsauksen. Mitä sitä nyt uudelleen tänne kirjoittamaan. Mutta eroa on: nyt on sama vaihe kuin viime vuonna 4.5.2019. Siis ollaan pari viikkoa jäljessä. Hyvä vaan, niin ei tarvitse touhuta puutarhassa.

Olen jotain yrittänyt räpeltää. Mutta ne jutut ovat kesken, myöhemmin niitä sitten enemmän. Ai pitää kertoa. Sen verran voin raottaa, että teen tilkkupeittoa. Yritän päästä vanhoista kankaista eroon ja ennen polvileikkausta leikkelin kankaita pitkulaisiksi suikaleiksi. Ne sitten levittäytyivät ympäriinsä ja pojanpoika kehoitti minua siivoamaan huoneen. Hän on kerran käynyt meillä sisällä tänä vuonna. Niinpä aloin ommella niitä saumurilla yhteen, samankokoisia aina yhteen pötköön. Nyt on hankalin vaihe. Pitäisi suunnitella, miten ne yhdistelen. Tuolla ne makaavat parivuoteella ja odottavat. Kerron sitten koko jutun, kun olen saanut valmista. Jos jaksan.

Osa tilkkujonoista. Tässä ne ovat aivan satunnaisessa järjestyksessä ja herää kysymys, pitääkö oikeastaan suunnitellakaan mitään?

Toinen tapahtuma tällä viikolla on ollut Kolmannen tanssin käsikirjoituksen kaivaminen esiin, pölyjen puhaltelu päältä – noin kuvainnollisesti – ja lähettäminen eräälle hyvälle esilukijalle. Hän on antanut hyviä vinkkejä ja nyt pohdimme juonikuvion kehitystä. Jeff ja Neo kun eivät jättäneet minua rauhaan.

Näihin aikoihin olen monena viime vuonna valmistautunut Norjan matkaan. Nytkin Varangin alue läikkyy mielessä. Kun vielä joskus pääsisi sinne.

Hamingbergin tien varrelta, lapinvuokko, Dryas octopetala

Joskus sitä onnistaa. Monta vuotta sitten äitienpäivälahjaksi saamani runkoruusu on raahattu syksyisin kellariin ja keväällä sieltä pois. Niinpä se kukkii jo sisällä. Tänä vuonna runsaammin kuin koskaan. Kiitos ruusu!

Runkoruusu täydessä kukassa. Sisällä.

Kesän huippu

Kahlasin vaalean vihreässä mustikkavarvustossa kuin rantavedessä.  Sääskiparvia pöllähteli yllättyneenä lehtien suojasta, pyörähteli hetken, töni kasvojani ja tuikkasi imukärsänsä suoraan suoneen. Kohtaamisemme poltteli minua pitkään.

Aallot olivat lajitelleet rantaviivaan sormenpään kokoista  soraa. Hiekat oli seulottu syvemmälle. Kivien pinnat olivat liukkaat, jalkani luiskahti vaikka astuin niiden päälle varovasti. Vihreä levä leuhahteli kivien ympärillä. Vanha penkki huudahti ilahtuneena ja kutsui luokseen. Jäkälät olivat levittäytyneet lisää. Vedin kädellä penkin päältä havuneulasia. Istahdin. Kosteus tunkeutui heti housujen läpi. Minua seuranneet sääsket istahtivat kasvoilleni tuulesta välittämättä.

Saari katseli minua mietteliäänä. Et nyt sitten tule käymään. Ei se mitään, tässä minä pysyn ja odottelen. Kyllä me vielä kohdataan, makoilet sitten nuotion laidalla, savu kiertelee, syöksähtää ikivanhojen mäntyjen lomasta saaren keskustaan. Heinäkuun lopulla kukkivat lehdokit, ovat levittäytyneet jo kasvustoksi. Tule silloin. Kierrät silittelemässä saaren kärjessä maassa lahoavaa mäntyä, joka suojelee vieläkin poikastaan. Mänty olisi mielissään.

Järvi otti tulvaveden irrottaman kelonrungon syleilyynsä, hellästi siveli, hieroi, yhä uudelleen uudelleen uudelleen. Hioi pois turhat rosot. Sileys hellii kättäni kuin rakkaan hyväily. Vesi muisti poron. Hitaasti poron muoto kuoriutui esiin.

Viime aikoina on luettu useita kirjoja, mutta vain kaksi romaania, Viikilän ja Faulknerin teokset, joista on Luettua -sivulla tekstiä. Muut kirjat ovat liittyneet Kolmas tanssi -kirjan aiheeseen, etenkin Petsamon alueeseen, joka kuului Suomeen 1920-1945. Se toinen käsivarsi.

Kolmas tanssi etsii askelia mieleni sopukoissa. Jeff ja Neo katsovat odottavina. Odotammehan me. Tarinamme täytyy kertoa. Sitten kun olet valmis, sanat tulevat, rakentuvat jonoon, lauseiksi, virkkeiksi, kappaleiksi. Ei mitään kiirettä.

Suomen metsien rhododendron. Suopursu. Huumaava tuoksu leviää tuulenpuuskan mukana. Valkoiset kukinnot täplittävät suot.

Kesä on täällä

Viikko on kulunut puutarhassa alkukesästä nauttien. Ilma on sakeana lintujen liverrystä, kahakointia  pesäryöstäjien kanssa ja tuulen tuiverrusta. Kömpelöt linnunpoikaset lennähtelevät oksalta toiselle, osuvat juuri ja juuri. Nopeasti taidot kuitenkin kehittyvät.

Kuumat ilmat tulivat. Liian kuumat, jos minulta kysytään. Aurinko polttaa, hiostuttaa, turvottaa, ahdistaa. Mutta kasvit. Ne kasvavat silmissä. Ensin näkyi pottumaalla pieni tummanvihreä ruusuke ja kun katsoin uudelleen, niitä on siellä ja täällä. Puikuloidenkin versot ovat nousseet maan pinnalle.

Juurespenkissä ei vaan näy mitään. Vieressä porkkana kyllä on noussut.  Etanat ovat syöneet toistakymmentä pientä avomaankurkun tainta, harmi. Piti ostaa torilta uusia. Sipulien varret heiluvat tuulessa. Lankamaiset purjot sojottavat taivasta kohti. Mansikka kukkii. Kaupasta sai jo ostaa kypsiä, mutta eivät kyllä vedä vertoja omille, ovat ne niin maukkaita.

Kasvihuoneessa  tomaattien ensimmäiset kukat ovat auenneet, keltaisissa. Matkaa on vielä raakileisiin  ja kypsiin.Kasvihuonekurkut laitoin siemenistä ja kolme hyvää tainta työntää kasvulehtiä.

Kasvihuoneen vesialtaassa molskahti ja iso ruskea sammakkohan se siellä mulkoili minua. Oli kait tullut kuumuutta pakoon. Yritin pyydystää sitä, jotta voisin viedä jokeen, mutta se meni pakoon. Samoin perhoset lentävät sisään ja pomppivat äärimmäisessä nurkassa eivätkä tajua mennä ovesta tai tuuletusikkunasta ulos.

Tätä ei uskoisi puun kukaksi, on se niin hieno ja näyttävä.

Hevoskastanjassa on 20 kukkaa, ensi kertaa. Kielot kukkivat, tuoksu tuo muiston lapsuudesta, kielohajuvedestä. Se tuntui silloin salaperäiseltä aikuisten maailmalta.

Piha on myllerretty. Meidän talomme liitetään naapurien kanssa kaupungin viemäriverkkoon. Loimijoki puhdistuu.

Posti toi Lapillisen, eli Lapin kirjallisuusseura ry:n lehden. Siellä oli paljon arviointeja runo- ja proosateoksista. Sitten: Tapani Tavi kirjoitti arvion Ann-Helen Laestadiuksen kirjasta Hei Söpö. Ja lopussa:

Hei söpö esittelee muuttuvassa maailmassa luontevasti perinteistä saamelaisten vaatetusta ja kertoo pitkistä matkoista porojen kanssa. Tarina käyttää lukijan kutkuttavasti myös vanhalla uhripaikalla. Rakkaus, kuinka kauaksi se olisi unohtunutkin, voi vielä kaiken muun valloittaa.

Siellä täällä pyörähtäviä lyhyitä saamen lauseita lukisi enemmänkin. Ihan uteliaisuudesta kulttuuriin ja sanojen alkuperiin ynnä samankaltaisuuksiin eri kielissä.”

Mielessäni jysähti. Noita asioitahan käsittelin Kolmas tanssi -romaanikäsikirjoituksessani. Olisiko todella yleisempää halukkuutta tutustua noihin asioihin?

Mitä minulle oikein tapahtui siellä Kirkenesin residenssissä? Minne katosi terve itseluottamus ja usko omaan näkemykseeni? Yli neljä vuotta olen  luonut kirjan kuviota, tutustunut saamelaisuuteen ja etenkin kolttasaamelaisuuteen ja kirjoittanut Jeffin matkasta  takaisin omaan perinteeseensä. Joutaako se kaikki todella roskakoppaan?

Mitä tällainen mielialojen heilahtelu sitten oikeastaan tarkoittaa, kuuluuko se kirjoittamisprosessiin? Vai onko ilmentymä minun epävakaudestani…  Miksi edes asiaa tänne kirjoitan ja vaivaan lukijoita tällä. En  kai voi nyt julistaa kirjoittavani  kirjan sittenkin,  olenhan  joka paikkaan ilmoittanut lopettavani koko prosessin.  ;/

Katsotaan mitä tapahtuu. En vaan ainakaan tämän puolentoista viikon aikana ole saanut kirjan henkilöitä mielestäni. He ovat jääneet ihmettelemään johonkin välitilaan.

Katsotaan rauhassa mitä tapahtuu.

 

 

Kolmas tanssi vaikenee

Onhan se hyvä, että kaikki ei mene niinkuin on alunperin ajatellut. Elämä olisi aika tylsää, jos tapahtumat olisivat ennalta tiedossa. Joskus vaan uudet käänteet aiheuttavat ahdistusta, hämmennystä ja suruakin.

Kolmas tanssi ei edennyt residenssireissulla. Askeleita ei löytynyt, musiikki vaikeni, tanssijat jähmettyivät ja suuri hämmennys valtasi mielet.

Sanojen tyrehtyessä olin ihmeissäni. Menin sohvalle makaamaan ja tein sudokuja. Ne sujuivat hyvin ja nopeasti. Aivoni työskentelivät ilmeisesti kiihkeästi. Sain blogikirjoituksestani rohkaisevia kommentteja, kyllä se siitä, huokaise ja rauhoitu, vastaus löytyy ennen pitkää.

Niinpä hyvin rauhallisesti mieleni täytti vapauttava varmuus: Kolmas tanssi -kirjaprojekti loppuu tähän. Valtava helpotus vyöryi ylleni. Ei tarvitse kirjoittaa, julkaista, ottaa vastaan kritiikkiä (ja suuria rahasummia: 1 e per kustantajan kautta myyty  kirja, verojen jälkeen).

Lisäksi kirjoittamisen pitäisi olla kivaa eikä näin vaivalloista. Tässä iässä ei halua enää tehdä mitään puolipakollakaan. Jos jatkossa vielä jotain kirjoitan, se on sellaista  mikä syntyy helpommalla ja mistä saan nautintoa.

Miksikä sitten näin? Norjassa käymissäni keskusteluissa tiivistyivät kummassakin kirjan rakenteen samat ongelmat. En avaa niitä tässä tarkemmin, mutta koko idea on oikeastaan tällaisenaan toteuttamiskelvoton. He ehdottivat tapahtumapaikan vaihtamista, mutta se olisi liian vaikeaa ja hankalaa. Suorastaan mahdotonta, koska koko kirjan lähtöajatus ja punainen lanka liittyivät Lappiin.

Eräs myötäeläjäni lohdutti, että ehkä tuhkasta nousee jotain uutta. Niin, ehkä voin joitakin tekstinpätkiä käyttää muissa yhteyksissä.

Mutta Norjan reissu kannatti. Kotona olisin jatkanut kirjoittamista ja saanut aikaan huonon kirjan. Kyllä tapahtumapaikalle meno on aivan välttämätöntä, siellä vasta näkee kokonaisuuden.

Niinpä Kolmas tanssi siirtyy Elämäni Suurten Epäonnistumisten listan jatkoksi.

Minulla on vaan vähän ikävä Jeffiä, Neoa, Maarkia, Elleä, Matleenaa.. ja poroa. Ehdin  heihin kiintyä.

Kevätesikkoja Paatsjokilaaksossa Svanhovdin kasvitieteellisessä puutarhassa

 

Kolmas tanssi – Kirkenesissä residenssissä

Sade on kuvioinut ikkunan, taas. Ennusteen mukaisesti. Aamulla havahduin auringon tunkeutuessa ikkunasta sisälle. Se ei kestänyt kauaa, mutta ilahdutti.

Nukuin hyvin. Lähdin sitten aika aikaisin ajamaan Norjan itäisimpään kolkkaan, Grense Jakobselviin. Matkaa ei ollut kuin 50 km, mutta kaksi tuntia siihen  meni. Tie pieneni pienenemistään, kapeni, routavaurioita, kuoppia ja heittoja sinne tänne. Lopulta sorapäällysteinen viimeinen osuus.

Sor-Varangerin kartta

Tunturiylängöllä oli vielä talven merkkejä näkyvissä. Järvissä jäätä ja lunta kinoksissa siellä täällä ja oikeastaan aika paljon. Suomen Yle ykkönen kuului ylängöllä. On se vaan niin kiva kuulla omaa kieltä, vaikka vasta kaksi päivää on edellisestä kuulemisesta.

Tunturiylängön kevättalvi
Norjan vanhinta kallioperää, 2,5 mrd vuotta ikää

Jakobselvin laaksoon laskeutuessa lumet katosivat ja puissa vivahti selvästi vihreys. Täällä on yllättäen aika paljon pihlajia, joiden lehdet ovat jo isot, eivät kuitenkaan levittäytyneet. Samoin täällä Kirkenesissä on kevät edemmässä kuin sisämaassa. Meri lämmittää todellakin.

Varsinaista sitkeyttä. Jäämeren tunteettomien tuulten tuivertamia käkkyräisiä tunturikoivurykelmiä. Pienet hiirenkorvat jo näkyvissä.

Jakobselv on rajajoki, toisella puolella on Venäjä. Kävelin hiekkarannalla ja tiirailin kotiloita ja erikoisia kiviä. Mutta alkoi niskaan hiipiä  vaivaantunut olo ja lähdin pois. Luinkin sitten opastustaulusta, että Venäjän puolella on sotilailla hyvät kiikarit, joilla seuraavat ettei poikkeavaa tapahdu.  Ilmankos. Odottelinkin sitten kotimatkalla, että pysäytetäänkö minut ja otetaan pois pienet vaaleanpunaiset kotilokuoret, joita poimin. En ole muualla samanvärisiä nähnyt.

Mutta lajivalikoima oli todella suppea. Viime kesän Sandfjordin hiekkarannan monipuolisuus säilyi edelleen ykkösenä. Syynsä on kylläkin siinä, että tämä on joen ranta ja makeaa vettä tai ehkä murtovettä, jos merestä valuu vettä tähän. Sandfjordissa oli oikea valtameri.

Laskuveden aikaan. Toisella rannalla Venäjä. Vahtitorneissa vahditaan.

Sitä taas ihmettelin, että kaikkiin paikkoihin ihminen itsensä työntää. Kirkkokin oli tänne rakennettu, isoista kivistä. Tie on kulkukelvoton talvella lumen vuoksi, mutta mökkejä oli pitkin matkaa ja kaikenlaista varustusta pihoilla. No silloin aikoinaan liikuttiin veneillä pitkin rannikkoa ja noustiin maihin suotuisissa paikoissa.

Grense Jakobselvin kirkko. Kirkko valmistui 1969 ja 1873 Kuningas Oscar II vieraili siinä ja pyysi, että kirkko nimetään hänen mukaansa. Hautausmaalla on suomalaisten, saamelaisten, norjalaisten ja venäläisten hautoja. Osa oli ortodokseja ja osa luterilaisia.

Matkalla näin pari jänistä ja pikkulintuja, lajimääritys jäi tekemättä, sekä joitain kahlaajia. Aika vähän lintuja kuitenkin.

Tästä residenssin ikkunasta seuraan harmaalokkiparin elämää. Ensin ihmettelin, kun lokki seisoo vastapäisen talon katon harjalla samassa paikassa tuntikaupalla. Sitten näin sen astelevan loivaa kattoa alaspäin ja hups, savupiipun takaa näkyi toinen lokki. Eli emo hautoo ja isäntä vartioi ja seuraa tilannetta. Mistähän ne löytävät syötävää?Eilen muuten tapasin Pikene på Broenin ihastuttavia nuoria ihmisiä norjalaisen lounaan merkeissä. Eli kevyttä, leipää, kasviksia, salaattia. He kertoivat tekemisistään ja minä kerroin omasta projektistani. Annoin heille Vuotoskirjan muistoksi. Kirkenesissä on suomalaisia, jotka voivat kirjan lukea. Heillä on viitisenkymmentä residenssivierasta vuoden mittaan kahdessa eri asunnossa.  Taiteenalasta riippuen he järjestävät tapahtumia täällä olonsa aikana. Hienoa kulttuurityötä!

No sitten tämä kirjoittaminen. Kaiken odotuksen jälkeen Kolmannen tanssin kirjoittaminen on sitten jumissa. En oikein tahdo päästä täällä alkuun. Aiheen vaikeus, joka on tullut tällä matkalla käymieni keskustelujen aikana ilmi,  on kai luonut jonkinlaisen esteen mieleeni.  Pitäisi vaan luottaa omaan intuiitioonsa ja kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa ja miettiä sitten vasta myöhemmin.

Vai tämä ulkoina vallitseva matalapaineko painaa minut lyttyyn. Tulinko tänne asti vain todetakseni, että kirjoittaminen sujuu parhaiten  kotona. Mitä haaskausta!

Onhan tässä vielä kolme päivää aikaa. Ehkä runosuoni alkaa pulputa. Huomenna on täälläkin Helatorstai. Ajattelin ajaa Paatsjokilaaksoon katsomaan millaista siellä on. Sunnuntaina lähden sitten kotia kohti. Ettei nyt vaan jäisi matkailun puolelle tämä reissu. Ahdistaa.

Tekniset vaikeudet estävät laittamasta omaa kuvaani tähän – Norjan itäisimmässä pisteessä, erään tien päässä. Taas.

Nyt tekniset vaikeudet voitettu ja tässä kuva.

Taas erään tien päässä. Taustalla Jäämeri, siellä jossain Novaja Zemlja