Aihearkisto: Luonto

Ekkerøyn lintumaailmassa

Pykeijästä jatkoimme matkaa Varangin vuonon etelärantaa länteen Varangerbotteniin, sieltä pohjoisrantaa itään Vesisaaren kautta Ekkerøyyn. Olimme Pykeijän Sankkarilta katselleet horisontissa näkyvää kohoumaa, jossa olimme vierailleet jo kahdesti aikaisemminkin.

Ekkerøyssä yövyimme Havhestenissä, joka sijaitsee kaijjalla eli laiturilla vanhassa katkarapujalostamossa. Heti ovesta ulos astuessaan pääsee laiturille meren ja lintujen maailmaan.

Kolmatta kertaa yövyimme Havhestenissä, aikaisemmin Edwinissä ja nyt Åstassa.  Omistaja oli vaihtunut ja huoneissa oli tehty remonttia. Netissä on muuten vanhat kuvat. Nyt on todella paljon viihtyisämpää.

Havhestenin Åstan olohuone
Åstan olohuoneen ikkunasta on näkymä kaijjalle. Taustalla oleva häkkyrä toi mieleen Alpo Jaakolan teokset.
Åstan makuuhuoneen ikkunasta näkyy kylälle

Lähdimme kotiuduttuamme kävelemään. Jos Pykeijä oli kasvien maailma, on Ekkerøy lintujen maailma. Joka paikka oli täynnä valkoista ulostetta ja valtavasti höyheniä. Linnut suihkivat ylitsemme ja mekkala oli aikamoinen. Pikkukajavia enimmäkseen, lisäksi lokkeja.

Verkonkohoista oli tehty tilataideteos
Aallonmurtajalta kylän päin. Laskuvesi paljasti laajat rakkoleväesiintymät.
Aallonmurtajan murtuneeseen kuoppaan oli kerääntynyt höyheniä ja lintujen syömiä merisiilejä. Merisiilin mäti on muuten maailman kallein ruoka.
Kivikkorannalle oli pakko päästä. Nyt emme poimineet kiviä matkaan, vaan ihailimme niiden sileyttä paikan päällä.

Kaijjalla oli ollut kalaravintola Havhesten. Aikaisempina vuosina olimme niin aikaisin liikkeellä, ettei ravintola ollut vielä auki. Nyt odotimme pääsevämme sinne syömään. Mutta edellisenä päivänä viranomaiset olivat sulkeneet ravintolan. ”Eivät olleet tyytyväisiä keittiöömme”, kertoi Roald. Niinpä ravintola jäi taas kokematta.

Mutta Roald antoi meille kulhollisen katkarapuja ja majoneesituubin. Niinpä nautimme Åstassa paahdetun leivän kanssa hyvän aterian meren antimista.

Katkarapuillallinen.
Nousuvesi peitti rakkolevät.

Seuraavana päivänä lähdimme taas luontopolulle, joka kulkee etelärannan  myötäisesti ylätasangon itäpäähän ja takaisin matalaa loivaa pohjoisrantaa.

Ekkerøyn niemimaan keskellä on lampi.
Arktista kauneutta.
Hilloja kasvoi lammen ympärillä niin paljon, etten ole koskaan ennen moista nähnyt. Osa oli jo kypsynyt ja niinpä söimme niin paljon, että tuli kyllästys.
Etelärannan jyrkillä kallionkielekkeillä asusti edelleen pikkukajavia, vaikka pesimäaika oli jo ohi. Vahvat tuoksut lemahtelivat rinteestä ylös. Linnut lentelivät isoissa parvissa, syöksähtelivät sinne tänne ja hups vaan, takaisin pesiin tai kellumaan meren aalloille.
Oli iltapäivän laskuvesi. Rantaviiva oli vetäytynyt kauas ja jättänyt jälkeensä lammikoita.

Kasvimaailma oli suppeampi kuin Pykeijän seudulla, mutta jotain sentään nähtiin massiivisten hillaesiintymien lisäksi.

Hilla, Rubus chamaemorus

Pohjoisrannalta löytyivät mm. seuraavat kasvit.

Lapinkissankello, Campanula rotundifolia ssp. gieseckiana
Pulskaneilikka, Dianthus superbus
Punakatkero, Gentiana purpurea
Lumileinikki, Ranunculus nivalis
Pohjansiankärsämö, Achillea millefolium ssp. alpestris ja nokkosperhonen, Aglais urticae

Nyt näimme vähemmän lintuja kuin aikaisemmilla kesäkuun alun käynneillämme. Haahkaperheitä oli ruokailemassa rantavedessä ja tylli juoksenteli rannalla. Pois olivat veriharakat, kotka, kuovit.

Haahkaperhe ruokailemassa.
Heippa hei, mitäs töllistelette?
Ekkerøyyn tullaan kapeaa kannasta pitkin. Kummallakin puolella on hieno hiekkaranta. Uimaan emme täällä menneet.
Viimeinen auringonlasku.
Kiitos matkaseurasta hyvä rakas ystävä!

Loma oli täydellinen. Täysin hävisivät mielestä arjen harmit. Oli niin rentouttavaa vaan olla, olla oma itsensä vailla mitään velvollisuuksia.
Näkemisiin Ekkerøy, tulemme varmasti takaisin.

Siellä vastarannalla on Pykeijä.

Pykeijän kasvimaailmassa

Ensin  kiipesimme Sankkarille koulun takaa. Heti piti pysähtyä ja kumartua ihmettelemään  kukkia. Eteneminen olikin hidasta, koska yhä uusia tunturikasveja löytyi. Viimein pääsimme huipulle, mistä oli hienot näköalat ja – hilloja. Ne oliat sinnikkäitä yksilöitä, jotka armottomissa tuulissa ja viimoissa olivat kasvattaneet vain yhden siemenen ja sen ympärille makeaa maltoa. Mutta ne olivat isoja. Eväiden jälkeen saimme niistä jälkiruoan.

Löysimme sopivat istuinpaikat ja katse liukui vastarannalle, mistä yritimme tunnistaa Vesisaaren rakennuksia. Itäpuolella lentokentän isot rakennukset näkyivät hyvin.

Sankkarilta näkyi Ekkerøy, seuraava matkakohteemme. Sankkarin ja Sikosaaren völissä vasemmalla oli viikolla nähty miekkavalaita, mutta meitä ei onnistanut valaiden suhteen.

Seuraavana päivänä lähdimme luontopolulle, joka vei Ranvikan hylättyyn kalastajakylään.  Siellä olivat aikoinaan pykeijäläiset viettäneet kesiään kalastaen ja heinää keräten. Lohenpyytäjät käyttävät luonnonpoukamaa vieläkin kesäisin. Ranvikassa on Etelä-Varangin suurin lintuvuori ja etelärinteellä on kiinnostava kasvillisuusrinne.

Ranvikaan pääsee kahta kautta. Me lähdimme jalkapallokentän reunalta. Elsan perhe oli kentän rakennuksessa aivan avainasemassa. Heidän poikansa nousivat Norjan huippujalkapalloilijoiden joukkoon!
Ranvikan luontopolku noudattelli notkoa, jossa oli ollut vanha telelinja. Notkossa kasvoi tunturikoivua Betula pubescens ssp. czerepanovii-suojaisissa olosuhteissa,

Mutta Ranvikaan emme päässeet tällä kertaa. Matkamme pysähtyi ensimmäiseen jyrkkään rinteeseen, jota olisi pitänyt nousta nelinkontin. Meillä oli pöytävaraus Bistroon muutaman tunnin päästä ja aloimme epäillä, että emme ehtisi takaisin, jos jatkaisimme matkaa. Niinpä katse laskeutui alas ja aloimme havaita yhä uusia tunturikasveja, joita oli viimeksi nähnyt Kevon kesinä. Olin aivan innoissani ja otin valtavasti kuvia. Tekstin lopussa on kuvia.

Kuningasrapuaterian jälkeen tapasimme Elsan ja Anitan ja kyselimme heiltä kasvien nimiä, kaikkia emme nimittäin pystyneet  tunnistamaan. Elsa toi meille kasvikirjoja ja ilta kuluikin kasvien parissa.

Mutta sitä ennen keskustelimme Elsan ja Anitan  kanssa Pykeijastä. Istuimme mökkimme verannalla. Yhtäkkiä Elsa osoitti kallion huippua, siellä lenteli mustia isoja lintuja. Ne olivat merikotkia, perhe, jossa oli kaksi poikasta. Pitkään ne kieppuivat ympäriinsä, laskeutuivat, lähestyivät toisiaan, etääntyivät, lekuttelivat paikoillaan. Aivan huippu luontoelämys tämäkin.

Liisa, Elsa ja Anita mökkimme verannalla

Elsa  kertoi elämästään, matkailusta ja Pykeijän nykytilanteesta. Anita oli tullut muutama vuosi sitten Pykeijään ensin oppaana ja sitten työskentelemään Elsan kanssa.  Anita tuntee Lapin hyvin ja on valmistanut hienoja käsitöitä, joita oli myytävänä Galleriassa.

Anita Sileniuksen valmistamia upeita käsitöitä,mm. kalan nahasta.

Pykeijä on aina ollut vetovoimainen kulttuuritapahtumille. Niinpä kylässä on ollut monipuolisesti eri taiteenalojen tapahtumia. Galleria on perustettu entiseen romuvarastoon karavaanialueen yhteyteen. Siellä on järjestetty konsertteja, näyttelyita jne.

Eila Ampulan kutoma seinävaate, kooltaan 240×240 cm. Teos on valmistettu Brasilian Penedossa.

Viimein sitten Pykeijän oleskelumme viimeinen päivä koitti. Tapasimme vielä Elsa ja Anitan Galleriassa ja meissä vahvistui se, että tulemme tänne uudelleen ja liitymme Pykeijän ystäviin. Siispä emme sano Hyvästi vaan Näkemiin. Kiitos Pykeijä, Elsa, Anitta ja mahtava luonto! Ja ihmiset, joita kohtasimme. En missään muualla ole keskustellut niin vaivattomasti vieraiden ihmisten kanssa kuin Pykeijässä. Sen täytyy johtua Pykeijän ilmapiiristä. Siinä on taikaa, joka tekee hyvää ihmisen sielulle.

Anita ja Elsa

Niin on jäänyt sanomatta, että uimme tietenkin Jäämeressä. Vesi oli vilpoista, muttei mitenkään liian kylmää. Suola säilyi ihollamme sitä hellien, huulilta kieli lipoi suolaa. Jäämeren sauna jäi kokematta, mutta ensi kerralla varmasti!

Lähtö. Viimein saatu kaikki kamat kasaan ja löydetty koko ajan kadoksissa olevat tavarat.

Matka jatkui vuonon vastakkaiselle rannalle vanhaan tuttuun Ekkerøyhyn. Siitä seuravassa postauksessa.

Nyt sitten tunturikasvikuvakavalkaadi.

Hieskoivu, Betula pubescens
Vilukko, Parnassia palustris
Uuvana, Diapensia lapponica
Tähtirikko, Saxifraga stellaris
Tunturiängelmä, Thalictrum alpinum
Tunturikurjenherne, Astragalus alpinus ssp. arcticus
Tähtirikko, Saxifraga stellaris
Silmäruoho, Euphrasia
Ruusujuuri, Rhodiola rosea
Pohjanvariksenmarja, Empetrum hermaphroditum ja juolukka, Vaccinium uliginosum
Pikkulaukku, Rhinanthus minor
Pikkulaukku, Rhinanthus minor
Lääte, Saussurea alpina
Lapinvuokko, Dryas octopetala
Kurjenkanerva, Phyllodoce caerulea
Kesämaksaruho, Sedum annuum
Idänneulankärki, Oxytropis campestris ssp. sordida
Metsäimarre, Gymnocarpium dryopteris ja vaivaispaju, Salix herbacea
Ruohokanukka, Cornus suecica
Hapro, Oxyria digyna
Tämä jäi tunnistamatta. Joku kissankäpälä? Tunteeko joku?
Tämä on myös hankala. Ruijan kissankäpälä, Antennaria nordhageniana?

Tunnistamisessa auttoi Suomen tunturikasvio, Henry Väre ja Rauni Partanen sekä tietenkin Google Lens

Pykeijän eteläpuolen kartta

 

 

 

Bugøynes – Pykeijä P-Norjassa Varangin vuonon etelärannalla

Se oli pitkäaikainen haave, unelma. Edellisen Norjan käyntimme jälkeen katselimme Varangin alueen karttaa. Muistelin, että Kevon-kesinä kävimme pohjoisessa Norjan Berlevågissa, Båtsfjordissa ja Sandfjordissa. Pitäisi joskus kaivaa esiin diat, joita silloin  otin. Olen käynyt myös muualla Norjassa, Narvikissa, Tromsassa, Mo i Ranassa, Nordkapissa ja sieltä itäänpäin. Myös ne kuvat pitäisi ottaa esiin.

Mutta Bugøynes – Pykeijä alkoi kiehtoa entistä enemmän. Muistin, että kylä oli jossain vaiheessa myynnissä, kun kalastus loppui ja kyläläisiltä loppuivat työt. Myyntitempaus herätti laajaa huomiota.

Sitten alkoi tulla uutisia Pykeijän uudesta kukoistuksesta, jonka matkailu aiheutti. Kerrottiin, että kylässä on yksi suomalainen  nainen, joka tarjoaa matkailupalveluita. Elsa Halvorsen.

Vuosi sitten totesimme, että haluamme joskus mennä Elsa Halvorsenin Jäämeren Sauna -matkailuyrityksen meren rannalla olevaan mökkiin, jonka terassilla voimme katsoa, kuunnella ja haistella Jäämerta. Kun sitten melko yhtäkkiä tuli menoa pohjoisemmas, päätimme lähteä Pykeijään. Varasimme netissä mökin ja niinpä pääsimme matkaan elokuisena maanantaina.

Pykeijään käännytään hyväkuntoiselta E6- tieltä. Kylään johtava tie kiemurtelee meren rantaa ja vuoria myötäillen. Paikalliset muuten laittavat viimeiseksi kirjaimeksi ä eikä a.

Rajan ylitimme Näätämössä. Rajan ylitykseen liittyi samanlaista jännitystä, kuin ennen EU-aikaa – minä muistan ne ajat. Meillä oli passit ja rokotustodistukset, joita vaalea komea viikingin näköinen nuori tullimies tutkaili. Antaessaan paperit takaisin hän hymyillen toivotti suomeksi hyvää matkaa. Tuli mukava olo.

”Pakollinen” kuva Pykeijän kylään johtavalta tieltä. Kylä sijaitsee mantereen ja vasemmalla näkyvän Sankarin välisellä kannaksella. Satama sijoittuu kuvan ulkopuolelle oikealle. Kuvassa on iltapäivän laskuvesi, jolloin laaja hiekkaranta on näkyvissä. Vuorovesi liikkuu noin kuuden tunnin rytmissä. Illalla yhdeksän maissa korkeimmillaan  ja taas aamulla yhdeksältä.

Saimme Anitalta mökkimme ja pitkäaikaisen haaveen mukaisesti istuimme verannalle ja kohotimme kuksissa kuohuviinimaljat merelle, pohjoiselle, ystävyydelle ja Pykeijälle. Loma saattoi alkaa.

Hyttemme eli mökkimme oli pieni mutta kodikas. Ovi oli auki koko ajan ja niinpä olimme ulkona vuorokauden ympäri. Se näkyi raikasilmamyrkytyksenä, illalla posket polttivat ja uni tuli jo iltayhdeksältä. Oli hyvä nukkua meren tuudittaessa meitä vuorovesirytminsä mukaisesti.

Illalla kiertelimme kylää. Norjassa ei näe kerrostaloja ollenkaan. Omakotitalojen pihat oli aidattu, koska lampaita saa laiduntaa vapaasti missä vaan. Pihat olivat hyvin hoidettuja, nurmikot leikattu ja paljon kukkia.

Kylän arkkitehtuuri on vanhaa suomalaista ja uutta norjalaista rakennustyyliä. Muutamat talot ovat 1800-luvulta.

Vanhaa kalastusvälineistöä ja runsaita kukkaistutuksia
Vanhoja rakennuksia katsellessa mieli alkoi askarrella menneiden vuosikymmenien ja miksei satojenkin töissä, miten ihmiset olivat liikkuneet ja eläneet tässä ankarassa ilmastossa.
Pihoilla kasvoi suurina loistavan keltaisina kasvustoina pietaryrttiä, joka houkutteli hyönteisiä. Pietaryrtti, Tanacetum vulgare ja nokkosperhonen, Aglais urticae
Keskellä kylää on kirkko ja hautausmaa, jossa   oli luettavissa paljon suomalaisia nimiä

Hautausmaan itäosa on Skandinaviassa ainoa alue, jossa esiintyy Siperian sinilatvaa eli karvaista sinilatvaa (Polemonium boreale). Siksi osa alueesta on rauhoitettu. Liikkuminen on sallittu polkuja pitkin.

Karvainen sinilatva huomattiin alueella ensimmäisen kerran vuonna 1868 ja kasvi rauhoitettiin vuonna 1919. Uhkana sille on risteytyminen lehtosinilatvan (P. caeruleum) ja kellosinilatvan (P. acutiforum) kanssa. Niinpä hautausmaalla kasvaakin risteytyneitä kasveja, jotka eivät tosin ”vesitä” karvaista sinilatvaa, mutta kilpailevat kasvutilasta.

Pykeijän hautausmaalla kasvava hyvin harvinainen Siperian sinilatva eli karvainen sinilatva. Erotuksena muista sinilatvoista se on pienempi, kukat vaaleansinisiä, tuoksuvat pahalta ja kukan keskellä on keltainen täplä.
Vaja rannalla. Vastapäisellä rannalla Vesisaari.

Ilta helli meitä hienolla auringonlaskulla. Katse vetäytyi koko ajan merelle maisemaa tarkkailemaan. Joka kerran se oli erilainen.

Ensimmäinen auringonlasku, melkein pohjoiseen. Vuorovesi korkeimmillaan.
Laskuveden aikaan iltapäivällä kävelimme rantahietikolla. Mökit ovat aivan rannassa. Vasemmanpuoleisena Jäämeren Sauna, sitten Aurora-talo revontulien katsomista varten ja mökit, joissa nro ykkösessä yövyimme.
Laskuvesi oli kuvioinut hiekkaan mitä mielikuvituksellisimpia kuvioita, joissa saattoi nähdä vaikka mitä muotoja.
Aivan selvästi lintu

Haahuilimme rannalla joka iltapäivä etsimässä erikoisia kiviä, simpukoita ja kotiloita. Muutaman poimimme. Kotona talven riehuessa ulkona otan Pykeijän rannan kiven käteeni, suljen silmäni ja kivestä alkaa säteillä minuun aaltojen  kuisketta, voimaa ja lohdutusta arjen harmauteen. Toisaalta, kivet kuuluvat luontoon, mutta silti niitä poimin… ihan muutaman vaan. Kotiloita tai simpukoita ei ollut, paitsi yksi erikoisen iso ja punainen, joka oli särkynyt. Keräsimme palaset kivelle.

Punainen kampasimpukka, Pectinidae

Rannalla kulki myös muita. Eräs nainen katseli kivivalleja, kumartui, pysähtyi, katse käsissä. Kohtasin hänet, hän katsoi minuun ja ojensi käsiensä kuppia. Siinä lepäsi punertava isohko sydämenmuotoinen kivi. ”Tämä on meidän tämänpäiväisen 48-vuotishääpäivämme kunniaksi”, nainen sanoi käheällä äänellä ja tuijotti kiveä. Nielaisimme kumpikin möhkäleen kurkustamme.

Tutustuimme Pykeijän sieluun, Jäämeren saunan perustajaan Elsa Halvorseniin. Hänestä riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka paljon. Pari viikkoa sitten hän vieraili Suomen televisiossa Ylen aamussa, jossa mukana oli alkuvuodesta ilmestyneen Pykeijän Elsa -kirjan kirjoittanut Karoliina Siira.

Elsa Halvorsen ensitapaamisella

Pykeijän historia on mielenkiintoinen.  Skandinavian vanhimman asutuksen merkit ovat kivikautisia ja ne on löydetty Pykeijän lähistöltä. Muinaisien asuinpaikkojen jäännöksiä voi nähdä Pykeijän tien varrella (maankohoumia) ja vanhan sataman vieressä.

Suomalaiset ovat asuttaneet seutua ainakin 1700-luvulta alkaen. 1850-luvun nälkävuosina Varangin alueelle, Pykeijään, Vesisaareen, Näätämöön ja Annijoelle eli Vestre Jacobselveen saapui paljon suomalaisia Peräpohjolasta, Lapista ja Tornionjokilaaksosta. Meri antoi työtä ja ruokaa, kun Varanginvuonon kalansaaliit olivat erityisen runsaita.  Väkiluku nousi Pykeijässä 37 henkilöstä 350 henkilöön vuoteen 1885 mennessä. Nykyään asukkaita on noin 200, kesällä enemmän. Kylässä on myös uussiirtolaisian Suomesta ja Venäjältä.

Suomalaiset toivat mukanaan käsityöperinteitä, mm. veneenrakennustaidot sekä maalaistalojen jälkipolvet maanviljelyksen. Kalastus ja perinteikäs maanviljely antoivat perustan pienen kylän kasvulle.

Vuosilukuja:
Lääkäri kävi Kirkkoniemestä jo 1800-luvulla porokyydillä, kalanmyyntiä 1803 alkaen, kauppa 1848,  paljon suomalaisia saapui 1850-luvulla, venekuljetuspalvelut 1860-luvulla, 350 asukasta 1885,  puhelinlinja 1890-luvulla, oma koulu 1870, uusi koulu 1908, kylätie 1925, Olga ja Thomas Gunnarilla kalatehdas 1939-59, telakalla veneiden rakennusta 1946 alkaen,  leipomo 1950-60, sähköt 1952, iso tie 1959-62, poronlihatehdas 1970-2015, 1970-luvulla eurooppalaiset veneet kalastivat Barentsinmerellä ilman minkäänlaisia rajoituksia, jolloin kalansaaliit ehtyivät, kalatehtaan konkurssi 1980-luvulla, pankki 1980-luvulla, 1989 Elsa perusti Jäämeren Sauna-yrityksen, ja alkoi majoittaa matkailijoita talonsa alakerrassa, mökkien suunnittelu ja toteutus, 1990-luvulta alkaen kuningasravun pyytäminen, 1996 Elsa perusti Bugøynes Opplevelser as -yrityksen, 2008 Pykeijän ystävät ry.

Sodan aikaan kylässä oli saksalaisten tukikohta. Kyläläiset joutuivat tekemään töitä saksalaisille. Vuoden 1944 lopulla saksalaiset poistuivat kylästä. Kylä jäi polttamatta, koska saksalaisten johtaja sanoi olevansa humaani ihminen eikä natsi. Hän teki sopimuksen, jonka mukaan jos kyläläiset kuljettivat sotilaat veneillä Varanginvuonon pohjaan, niin kylä jää polttamatta. Kylään kun ei ollut tietä, jota pitkin saksalaiset olisivat voineet poistua. Päällikkö joutui sotaoikeuteen, mutta vapautettiin, koska hän oli pelastanut sotilaat. Hän on myöhemmin vieraillut Pykeijässä.

Suomalaisuus on säilynyt kylässä ja suomalaisten jälkeläiset puhuvat edelleen vanhaa Pykeijän suomea, joka on suhteellisen lähellä meänkieltä, ihmekös kun sieltä ihmiset tulivat. Pykeijän suomea on mukava kuunnella. Sanastoon kuuluu monia hauskoja sanoja, mm. kaffela on kahvila. Kaupassa ja Bistrossakin meitä palveltiin suomeksi, vaikka yritimme vääntää englantia tai ruotsia.
Kveeni on Pykeijässä haukkumasana, kuten finnjävel Ruotsissa.

Pykeijän pääelinkeinoja ovat olleet kalastus ja kalanjalostus. Kalastuselinkeino on kuitenkin kokenut monia vaiheita vuosisatojen aikana. Ryöstökalastuksen vuoksi saaliit putosivat 1970-80 -luvuilla ja kalastajat menettivät työnsä. Niinpä kyläläiset päättivät muuttaa  kylästä ja Aksjon  Bugøynes-lehdessä julkaistiin 16.8.1989 ilmoitus, jossa etsittiin tahoa, joka ottaisi kyläläiset vastaan. Toimittaja kuitenkin julkaisi asian myynti-ilmoituksena: Bugøynes til salgsPykeijä myytävänä.
Lehti-ilmoitus teki kylän maailmankuuluksi. Toimittajia tuli joka puolelta maailmaa, mm. Kanadasta ja eri puolilta Eurooppaa. Le Monde-lehti on sittemmin seurannut Pykeijän elämää säännöllisesti.

Kylässä on kala- ja kuningasraputehdas.  Viimeisin uusi tulokas onkin ollut kuningasrapu 1990-luvulta alkaen. Kuningasrapu on hieman kyseenalainen, koska se on kotoisin Kamtsatkalta ja siten vieraslaji, joka syö pohjasta eläimet. Mutta kuningasrapu on nykyään tärkeä saalislaji, joka tuo työtä monille ihmisille. Sitä ei saa kalastaa ilman lupaa. Muita tärkeitä saaliskaloja ovat turska, ruijanpallas,kampela ja lohensukuiset kalat. Riistaa ja poroa jatkojalostetaan myös.

1980-luvulla löydettiin erikoinen gneissi (Barents blue), jota louhitaan ja hiotaan erilaisiksi laatoiksi. Myös taitelijat käyttävät sitä.

Matkailuelinkeino on ollut tervetullut lisä ja antaa tuloa etenkin kesäkuukausina. Heinäkuun lopussa Merikalastusjuhlat eli Foskefestivaali kokoaa kansaa Pykeijään heinäkuun lopussa

Kylän maailmankuulussa Bistrossa kävimme syömässä kuningasrapua, kuinkas muuten. Oli viehättävä paikka.

Kylässä on päiväkoti ja koulu, mutta lapsia saisi  olla enemmän. Näimme ainoastaan kolme paikallista lasta vierailumme aikana. Kauppa kylällä on, mutta asiakkaista saisi olla enemmän silläkin.

Vuonna 2008 perustettiin Argentiinan Mendozassa hotellin ylimmässä kerroksessa Pykeijän ystävät ry.  Jaa miksi Argentiinassa? Siellä vieraili Helsingin matkamessuilla tutustuneita henkilöitä, jotka järjestivät matkan Etelä-Amerikkaan ja kuuluisaan suomalaiskylään Brasilian Penedoon, jota kutsutaan Pikku Suomeksi.

Yhdistyksen tarkoitus on tukea suomalaista kulttuuria ja kieltä sekä edistää Varanginvuonon suomensukuisten ihmisten keskinäistä kanssakäymistä. Yhdistys haluaa profiloida Pykeijää  ja saada sinne vapaaehtoistyöntekijöitä. Yhdistyksessä on noin 130 jäsentä Suomesta ja Norjasta.

Ystävyysryhmän jäseniä vierailee Pykeijässä kesäkuun toisella viikolla. He järjestävät kulttuuriviikon, joka sisältää konsertteja, esitelmiä, retkiä ja paljon muuta. Myös muita matkoja järjestetään, mm. ruskaretki pohjoiseen. Korona vaan  on estänyt toiminnan viime aikoina.

Liityin jäseneksi ja onpa ensi kesälle tiedossa Pykeijän reissu kesäkuussa. Sovitetaan yhteen Sodankylän filmifestivaalien kanssa, mikäli korona antaa luvan.

Kumpanakin kokonaisena päivänä kävimme retkillä, jotka osoittautuivat kasviretkiksi. Pykeijän ympäristön kasvimaailma on erikoisen runsas. Kerron retkistä seuraavassa päivityksessä.

Lähteet
Pykeijän Elsa, Karoliina Siira ja Elsa Ingilae Haldorsen
Mökin infokansio
Pykeijän ystävät ry
Varanginvuono kutsuu retkelle, Suomen Luonto 29.3.2018

Mathiljedalissa ja Westersin puutarhassa Kemiönsaarella

Huolimatta huolestuttavasta koronatilanteesta Loimaa Seura ryn hallitus uskaltautui päiväretkelle Mathiljedaliin ja Westersin puutarhalle Kemiönsaarelle.

Maskit päässä istuttiin, ensin tunnollisemmin ja sitten ne tahtoivat jäädä taskuun, bussissa. Kaupoissa ja julkisissa tiloissa liikuimme maskit kasvoilla.

Kyseessä oli kahden Loimaa Seura ry:n erittäin aktiivisen jäsenen ”palkintomatka”, he  kun jäävät nyt pois tärkeistä tehtävistään. Edelleen he ovat mukana, mutta suuret vastuut seuran ja Saviseudun  joulun vetämisestä ovat siirtyneet muille jäsenille.

Ensiksi menimme Mathiljedaliin. En ollut siellä ennen  käynyt enkä oikein tiennyt edes, mistä oli kysymys. Teijon ja Fiskarsin yhdistin näihin seutuihin. Fiskarsissa vierailin Loimaan Puutarhaseuran kanssa muutama vuosi sitten.

Mathiljedalin kotisivuilla on hyvä kuvaus paikasta. Aivan ihana historiaa huokuva paikka. Kannattaa mennä.

Mathiljedalin 1800-luvun ruukkimiljöö sijaitsee Teijon kansallispuiston läheisyydessä.
Museorakennus
Museossa oli nähtävillä vanhoja rakennelmia. Niissä on aina jotain niin kiehtovaa, salaperäistä. Miten monet kädet ovatkaan näitä koskettaneet, miten nouseet aamulla, tulleet töihin, töistä kotiin perheen luo. Millainen yhteiskunta olikaan silloin…
Ruukkiympäristö oli hyvin viehättävä. Vettä tarvittiin, joten pieni uoma löytyi täältäkin
Sammalikolla kun ollaan, niin bongataan aina sammalkasvustoja. Tässä puunrunko kasvualustana

Sitten siirryttiin Westersin puutarhaan Kemiöön. Sinne oli matkaa noin kaksi kilometriä linnuntietä, mutta saaristossa kun ollaan, kierrettiin maata pitkin Strömman kanavan kautta. Siitä olen kuullut, mutta nyt sitten tiedän, missä se on.

Westersin  puutarha oli tavattoman mielenkiintoinen paikka. Näin sellaisia kasveja, joita en ole ennen nähnyt, ellei sitten opiskeluaikaan Ruissalon puutarhassa.

Kuvia otin niin runsaasti, etten niitä nyt tähän laita. Mutta tuoksuvassa puutarhassa lenteli perhosia ja muita pörriäisiä niin paljon, että ne antautuivat kuvattaviksi. Niitä nyt tähän muutama. Punahattu on niin  hyvä houkutin, että aion laittaa sitä ensi keväänä kasvamaan koko penkillisen. Muutoinkin ihastuin Westersin rouvan ideologiaan, kun  hän oli siirtynyt vihannesten kasvatuksesta kukkien kasvatukseen.

Keisarinviitta punahatulla
Neitoperhonen
Amiraali ja kimalainen
Sitruunaperhonen ja kimalainen
Kimalaiset työn touhussa
Kiitokset mielenkiintoisesta esittelystä ja erinomaisen maukkaasta lounaasta!

Mökkikesää hyönteisten kanssa

On niin täysi hiljaisuus, että korvien suhina kuuluu taas. Eivät linnut laula, ovatko menneet nukkumaan? Vai onko poikaset saatettu maailmalle ja vanhemmat lähteneet takaisin etelän maille?

Noo, mustarastas pelasti iltayön. En muista niitä aikaisemmin täällä nähneeni tai kuulleeni. Voi miten se juttelee, lurittaa, mutta ilman kiihkoa. Kuin rupattelisi puolisonsa kanssa. Verkkaan, niitä näitä, mitäs tässä sen kummempaa.

Viime vuonna olimme myös juhannuksena täällä Nurmaan mökillä. Se oli viikkoa aikaisemmin. Siitäkö johtuu, ettei lintuja ole juuri näkynyt. Järvessä vesi on niin korkealla, että viimevuotinen lokkien pesimäkivi on vaivoin vedenpinnan yläpuolella. Ja vielä korkeammalla vesi on ollut.

Mutta eläinmaailma on tiiviisti läsnä. Itikoita on enemmän kuin tarpeeksi. On niitä aina täällä ollut, mutta nyt niitä on sisälläkin valtavasti, melkein enemmän kuin ulkona. Tai sitten löytävät minut sisällä nopeammin.

Niin erilaiset ovat vuodet. Perhosia lepattelee niin paljon, etten muista moista aikaisemmilta kesiltä. Kotona Loimaalla melkein kymmenen lajia. Täälläkin. Näin eilen valtavan ison valkoisen perhosen matkan päästä, pihlajaperhonen?

Nokkosperhonen lehahti verannalle jääneen muovipussin päälle ja viipyi siinä tovin. Leuhautteli siipiän, tutkiskeli outoa materiaalia. Taitaa väri olla tärkein houkutin, kukaksiko luuli?
Tämä yökkösparka oli jäänyt viime vuonna nukkuma-aittaan ja koristaa nyt ikkunalautaa. En tosin ole varma lajinmäärityksestä.

Rehevyys on lisääntynyt. Nopeasti luonto valtaa takaisin raivatut alueet. Puiden taimet kasvavat innokkaasti ja osin näkymä järvelle on peittynyt. Saniaiset ovat vallanneet alaa. Ne peittävät paikoin mustikkamättäät – mustikoita ei sitten tule. Olen nähnyt noin 10 sinistä marjaa, vaikka aikaisemmin olen poiminut aivan pihapiiristä litrakaupalla. Puolukkaa tulee ehkä jonkin verran.

On uitu, vesi 25,5 asteista. Helteet hellineet, liikaakin. Rannassa on vietetty aikaa. Tuulenvire on vienyt pahimmat hyttysarmeijat ja paarmat.

Vesimittarit liukuvat veden pintakalvolla huimaa vauhtia. Silmänräpäyksessä ne ovat pyörähtäneet vaikka minne.

Lähdin soutelemaan. Itikat jäivät lähelle rantaa. Vaikka tuuli vienosti, hiki alkoi nousta pelastusliivin sisällä. Soudin Nurmaanjärven laskujokea, Välijokea kohti. Suojaisa lahdenpoukama, tuuli tyyntyi, itikat riensivät rannalta minua ihmettelemään. Veden laatu muuttui, ulpukoiden joukkoon ilmestyi lummelauttoja.

Lumme, lootus, jo Tutankhamonin haudasta löydetty lumoava kukkija. Kamera väänsi aallot
Veden kuninkaan Ahdin rouva huuhtele hiuksiaan
Käännän veneen niin, että näen minne menen. Välijoki on kapea, paikoin airot kolahtavat rantaan kiinni. Virta vie, innostuneet ötökät syöksyvät rantapöheiköstä tervehtimään. Olen hätää kärsimässä.
Nurmaanjärvi laskee siis Välijokea – joka on noin 100 m pitkä, tai lyhyt – isoon Vuohijärveen, joka on Kymijoen vesistön Mäntyharjun reittiin kuuluva keskikokoinen järvi Kymenlaakson ja Etelä-Savon maakunnissa, Kouvolan kaupungin ja Mäntyharjun kunnan alueella. Tietää wikipedia.
Vaakaa
Pystyä
Juhannusaamuna aurinko nousi koillisesta puoli neljän maissa
Illalla aurinko laskee luoteeseen yhdentoista maissa

Niin kuluvat päivät, kääntyvät iltaan.

Tällä kivellä sananjalkojen joukossa koirarakkaani Nero tarkkaili maailmaa.

 

Seuraavana päivänä lähdin kävelemään kylätielle. Metsää oli kaadettu valtavan paljon. Maisemat olivat paikka paikoin täysin erilaiset kuin aikaisemmin.

Tässä oli ennen metsä. No jaa, avoimessa maastossa on puolensa. Etenkin kun kukat saavat kukkia mielensä mukaan.

Enemmän aurinkoa – ja enemmän perhosia. Niitä lepatteli koko ajan ympärilläni. Osa matkasi kanssani aina jonkin aikaa. Uusia lajeja, jotka varmistin Google -kuvien lens-toiminnolla. Onpa kätevä! Onneksi ystävä kertoi siitä.

Nokkosperhonen oudosta kuvakulmasta, yllättävän tumma
Ratamoverkkoperhonen purtojuurella
Tummapapurikko. Luulin ensin tesmaperhoseksi.
Pihlajaperhonen, se aikaisemmin nähty suuri valkoinen lepattelija
Mäen alla oli vanha hirsirakennus. Monet tuulet, sateet, tuiverrukset ovat seiniä piiskanneet.
Rantakäärme oli tullut soratielle, kuumalle kuin mikä, ja jäänyt harvan liikenteen uhriksi
Luonto valtaa vähitellen pihat. Mielessäni kulkevat pienviljelijäperheen vaiheet, rakentamisen kiihko, isäntä istumassa pölkyllä työpäivän päätteeksi, Saimaa oalaa, lapset juoksentelemassa pihalla, emäntä kulkemassa sinne ja takaisin tänne. Sodanjälkeisen pienviljelijäperheen elämää, josta lapset ovat kulkeutuneet suuriin kaupunkeihin. Nyt hiljaisuus.

 

Palattuani hikiseltä kävelylenkiltä menin uimaan. Uin ulpukanlehtien ohi ulapalle päin. Lehdillä isui paarmoja, jokainen omalla lehdellään. Onneksi eivät minuta äkänneet. Kun käännyin takaisin, oli minusta puolen metrin päässä sinisorsaemo viiden poikasensa kanssa. Ne eivät olleet moksiskaan minusta. Poikaset napsivat ulpukanlehdiltä paarmoja. Makoisia suupaloja. Olin aivan haltioissani tästä luontokohtaamisesta.

 

Toukokuun katseet

Onpas ollut kiireinen kuukausi tämä toukokuu. Olen möyrinyt kasvimaalla ja yleensäkin pihalla enkä ole tietokoneen ääreen juuri istahtanut. Nyt sataa toista päivää, joten ”pakko” tähän oli tulla.

Olen nauttinut aikaisempien keväiden tapaan luonnon heräämisestä. Miten se onkin aina yhtä suuri ihme. Pienen lehden ilmestyminen saa hengen salpautumaan. Lintujen konsertti hivelee korvia. Näistä olen kirjoittanut aikaisemminkin, katsopa niitä.

Uutta ovat kohtaamiset pienen pienten ötököiden kanssa. Ne ovat pysähtyneet, antaneet minun ihailla itseään ja jopa luoneet katseensa minuun. Millaisia luontokokemuksia!

Laskepas vaan, osaatko niin pitkälle, 22 niitä on.
Tässä köllöttelen punaisen viinimarjapensaan pitkässä kukkatertussa. Tuo tuossa kumartelee ja höpisee itsekseen.
Pörriäisiä on tänä keväänä lennellyt enemmän kuin aikaisemmin, vaikkei olekaan pörriäisprojektia, kuten viime vuonna.
Meitä kaaliperhosia on paljon. Tässä kasvimaallakin meitä oli neljä imeskelemässä makoisia nesteitä. Tuo kuvaaja vaan pelästytti muut pois.
Olen kangasperhonen. Siipeni ovat vihreät, miten tuo kuvaaja ei osaa niiden väriä vangita kameraansa. Olen pieni, mutta silmäni ovat kauniit suikulat. Ihailepas siinä niitä. Katsotaan toisiamme.
Täältä joen vastarannalta on turvallista tuijottaa tuota ihmistä. Tänne jolkuttelin peltojen poikki. Tuossa rantapusikossa oli minulle syötävää. Kauhean metelin nostivat, mutta onhan minunkin syötävä.

Räkättirastaan perhe-elämää pihametsikössä

Olen lukenut Niillas Holmbergin Halla Helle ja Tuula-Liina Variksen Sattunut syntymään.

Katso Luettua-sivulta mitä mieltä olen kirjoista.

Takatalven kourissa

Kyllä sen arvasin mutten ottanut todesta enkä varautunut siihen. Kasvihuonekauden aloittaminen huhtikuun puolivälissä on aikamoista riskinottoa. Mutta niin tyypillistä itselleni. Innostun ja sitten mennään!

Loimaa perjantaiaamuna 23. huhtikuuta. Lunta on 10 senttiä.

Oli vielä melkein pakollinen lähtö aamulla Paimioon. Pakollinen ja pakollinen.  Olisihan sen voinut perua, mutta lähdin ajamaan, kesärenkailla. Kylätie oli itse asiassa kaikkein hankalin, kun oli kolmet renkaanjäljet  eli vastaan tulleen auton takia oli ajettava tien reunaan sohjoon, jolloin oli  pahin tilanne ja meinattiin mennä ojaan. Iso tie olikin parempi ajaa. Niinpä jatkoin matkaa ja pääsin ehjänä perille. Kolme autoa oli 10-tien poskessa. Onneksi ei henkilövahinkoja.

Luonto oli myös hullaantunut lämpimistä päivistä ja työntänyt esiin lehdenalkuja. Mutta karaistunut on viinimarjapensas, ei ollut moksiskaan.

Siitä alkoi takatalvi. Öisin oltiin pakkasen puolella ja päivällä vaan muutama lämpöaste. Kasvihuoneessa pidin taimia harsoröykkiöiden alla, mutta sitten vappuyönä oli viisi astetta pakkasta ja kylmä pääsi harsojen alle huonosti peitetystä nurkasta. Niinpä 17 tainta paleltui. Herkimpiä olivat portugalilaiset häränsydäntomaatit. Eivät ole tottuneet tällaiseen kylmään. Onneksi taimia oli kaikkiaan niin paljon. Ylimääräisiä riitti kuitenkin ”vakioasiakkaille”.

Mieli askarteli lämpöeristyksen kanssa. Googlailin aikani ja kun itselläkin oli kuplamuovia purkkien reunoilla, löysin erityisesti kasvihuoneiden lämpöeristykseen tarkoitettua kuplamuovia, jossa on isommat ja paksummat kuplat kuin tavallisessa pakkausmateriaalissa. Luvattiin hyvää 40 % eristystä ja valosta 80 % pääsee läpi.

Mutta. Paikallisista kaupoista ei isoa kuplamuovia ollut saatavilla. Kaksi nettikauppaa löysin. Hintaero 10 m x 1,5 m rullalle oli 20 e. Päätin parin päivän miettimisen jälkeen tilata halvemmasta kaksi rullaa kiinnikkeineen. Mutta rahti, 99 euroa! Enemmän kuin koko tilaus, yhteensä melkein 200 euroa. Ainoa mahdollisuus oli kotiinkuljetus viikolla 20 eli kahden viikon päästä. Ajattelin sitten, että rakkaan harrastukseni vuoksi voin sen maksaa. Mutta kohtalo astui peliin. Firman nettikauppa ei toiminut, vaikka yritin monta  kertaa.

Siksi katsoin toista kauppiasta. Rullan hinta oli kyllä 20 e enemmän, mutta: toimitus 9,9 e! Ja toimitus heti. Niinpä tiistaina iltapäivällä tilasin kaksi rullaa kiinnikkeineen ja nettosin 50 euroa. Kaiken huippu oli, että seuraavana aamuna tuli sähköposti, että paketti on postissa ja eilen eli seuraavana päivänä se oli Loimaan postissa. Melkein käsittämätöntä. Paketti tuli Pietarsaaresta yhdessä päivässä, kun viime syksynä kirje Kemiönsaarelta Loimaalle kesti yli viikon. Kannattaa varmaan jatkossa lähettää kirjeetkin pakettina.

Innoissani sitten aloin laittaa muovia kasvihuoneeseen. Olin miettinyt, miten se kannattaa asetella, jotta tulee vähiten saumoja, niistä kun kylmä pääsee läpi. Parin tunnin aherruksen jälkeen kasvihuone oli paketoitu, tosin sisältä päin. Lämmön lisääntyminen tuntui heti, piti takki heittää päältä. Lämpömittari kertoi, että ero ulkoilmaan oli viisi astetta. Se riittänee näihin kevätkylmiin. Laitoin kuitenkin yli jäänyttä kuplamuovia taimien päälle teltaksi.

Kasvihuone paketissa. Oikeastaan on hyvä, että valoa menee sisään vähän vähemmän, sillä kesällä huoneeseen tulee liian kuuma huolimatta avonaisesta ovesta ja tuuletusaukosta. Yhteyttäminen kun loppuu jo +27 asteessa, kun lehtien alapinnan ilmaraot sulkeutuvat, jotta haihtuminen vähenee. Samojen ilmarakojen kautta kasvi ottaa hiilidioksidia yhteyttämiseen.
Sisällä vielä kuplateltta. Pysyvät elossa!

Nyt odotan hartaana ensi viikolle luvattua lämpöä. Nämä sateet – vetenä, räntänä ja rakeina – tekevät hyvää. Kylmästä huolimatta ruoho ja pellot ovat alkaneet vihertää. Puiden lehdet odottavat silmujen alla aukeamistaan. Niiden esiintulo on yksi luonnon kiehtovimmista näytelmistä. Pienet ruttuiset lehdet, oikenevat, suurenevat, alkavat yhteyttää. Aaah!

Uusia lehtiä odotellessa löysin maasta viimevuotisen lehden, joka esittelee suoniverkostoaan. Miten kaunista, säännöllistä, tarkoituksenmukaista! Noita pieniä putkia pitkin kulkevat vesi ja yhteyttämistuote eli sokeri.

Teiden varsilla kukkivat edelleen keltaisenaan leskenlehdet. Samaan aikaan kukkivat sinivuokot ja valkovuokot. Hmm. Kukkivatko ne yleensä samaan aikaan? Otsakekuvan valkovuokot on kuvattu Paimiossa silloin lumisadepäivänä. Silloin ei Turun tienoilla ollut lunta juuri ollenkaan.

Läheisen koulun metsikössä leviää sinivuokkokasvusto. Olivat kaataneet koulun seinän suuntaiset suuret puut. Miksi? Toivottavasti tämä pieni metsikkö saa kasvaa ja ilahduttaa minua ja muitakin ohikulkijoita – olen nähnyt kuvaajia.

Olen lukenut sinnillä Roberto Bolañon tiiliskiviromaania 2666. Vastoin tapojani jätin sen kesken. Luepa Luettua-sivulta miksi.

PS. Viime kerralla kirjoitin mietteistäni Kolmannen tanssin jatkamisesta. Asia kirvoitti sitten yksityisviestiketjun ystävättäreni kanssa. Ehkä tanssi ei olekaan vielä hiipunut.

 

Putken päässä, valossa – näkyy – multaa

Perjantaisen rokotuksen jälkeen oli lauantaina niin vetämätön olo, että makoilin ja tarkastelin telkkarin iltapäiväohjelmistoa. Enpä kylläkään muista mitä sieltä tuli vaikka katsottua tuli. Päikkärien välillä.

Tässä elämänvaiheessa on niiiiin ihanaa, ettei ole pakko tehdä mitään mitä ei nyt huvita tehdä tai minkä voi siirtää huomiselle. Tai mitä kolotukset ja lisääntyvät fyysiset kankeudet rajoittavat.

Välillä mieleen tupsahtaa niitä toimeliaita vuosia, jolloin koko ajan oli kuumenemassa monta rautaa. Jos joskus ehti kellahtaa sohvalle viideksi minuutiksi ruoanlaittosouvin ja illan työkokouksen välissä, oli aivan onnellinen. Mutta ylös oli vääntäydyttävä. Ja jätettävä lapset muiden huostaan.

Nyt näyttää siltä, että joka toinen päivä on väsymystä ja lihassärkyä. Mutta se siitä.

Olen viettänyt vuodenkulun ehkä parhaan päivän, kun kasvihuoneessa siirsin sisältä tuodut tomaatintaimet isompiin purkkeihin ja lajittelin eri lajikkeita eteenpäin annettavaksi. Koskaan aikaisemmin en ole näin aikaisin vienyt taimia kasvihuoneeseen, mutta nämä lämpimät päivät saivat aikaan vahvan kesätunnelman. Lämpötila huiteli yli 15 asteessa, mittari näytti jopa 18 astetta hetkittäin.

Harsojen suojassa öisin, mutta päivisin levittävät lehtensä, ryhdistäytyvät ja kärkien kasvupisteissä kiihkeässä solunjakautumisessa ryhmittäydytään pikkuruisten lehtien solukoiksi

Olin aivan onnellinen. Kädet mullassa. Hellästi siirsin taimet pieniksi  käyneistä purkeista isompiin.  Lajikkeen kertova lappu tarkasti mukaan, vaikka luulen kylläkin, että vähän sekoilin. En millään henno heittää roskiin hitaimmin kehittyneitä. Heitin kyllä, mutta kuitenkin kertyi 68 tainta. Itse käytän 12, joten uudet kodit on hankittava 56 taimelle. Uusia koteja onkin tiedossa.
Neljä tuntia vierähti kuin hetki vaan.

Biolanin kasvusäkit ovat osoitttautuneet vahvoiksi sadon takaajiksi, mukana kun on kasvukauden lannoitteetkin.  Alla  on kastelulaatikko, johon mahtuu viikon ja pidemmänkin ajan vesiannos. Kaikkia lajeja kasvaa kahdessa säkissä: punaisia pyöreitä ja pitkulaisia, keltaisia, mustia ja häränsydäntomaatteja. Viimeksi mainittuja kaksin kappalein, kun ne tekevät niin isoja makoisia sydämenmuotoisia tomaatteja. Viime vuonna kävi supi varastamassa yhden ison tomaatin. Löysin sen puutarhavajan takaa, vain osaksi syötynä. Ei maistunutkaan supille.

Peittelin taimet yöksi moninkertaiseen harsopilveen. Aamulla lehdenhakureissulla otan taimet esiin lämpenevään kasvihuoneilmaan.

Talon eteläseinällä kukkivat nämä posliinihyasintit joka vuosi yhä runsaampina. En ole niitä maahan laittanut, jostain ovat tulleet. Ne leviävät siemenistä, joten joko eläimet tai ruohonleikkaaja toimivat elinkyvyn takaajina. Luonnon salaperäiset kulkutiet! Ei voi kuin olla iloinen.

Sama kummallinen outo ja harvinainen onnellisuuden tila valtasi minut tänään aamiaispöydän äärellä verannalla. Aurinko paistoi minuun, ulkona näytti kesäiseltä ja niin vaan kaikki harmit liukenivat kirkkaaseen kevätilmaan ja nautin kevyestä nostattavasta tulevaisuuden odotuksesta.

Valkoinen posliinihyasintti ja idänsinililja  ovat valinneet meidän pihan kodikseen – onneksi! Idänsinililjojen sipulit olen itse laittanut maahan, mutta aivan muualle!

Sitten alkoi sataa. Joen pinta täyttyi pyöreistä renkaista. Pihakivetys täplittyi ja syvensi värinsä tummaksi täplien yhdistyessä. Tunnelma muuttui, se euforinen tila haihtui, mutta elämän pysyvät ikävyydet eivät valloittaneet mieltäni. Nyt on hyvä syy istua vintillä tietokoneella, kun ulkona sataa. Puutarhan keväthommia jatkan, kun sateet loppuvat.

Nyt sitten tietokoneella sukututkimusta edelleen tämän päivityksen jälkeen. Siinä riittää hommaa, ei tule koskaan valmiiksi. Mielen pohjalla välkky omien muistojen muistiin kirjoittaminen. Olisiko siinä seuraava kirjoitusprojekti? Kuitenkin Kolmas tanssi läikkyy mielen reunoilla. Tekisi mieli saattaa tarina päätökseen, kun loppuratkaisukin on selkiintynyt. Mutta mutta. Mikä on oikeuteni käyttää saamelaiskulttuurien mytologiaa tarinassani?

Kevään odotetuin kukka – sinivuokko. Miten se voikaan olla niin kaunis.

Lukemiseni on juuttunut Roberto Bolañon tuhatsivuiseen jättiläiseen 2666. Se on niin verratonta unilääkettä, että päivittäinen eteneminen on vain muutama sivu. Eli kestää kestää kestää.

Kesään valmistautumista – vuosi koronaa

Koko viikon on ollut kylmä, K- ja I-Suomessa paikoin  30 astetta ja enemmäinkin. Meilläkin öisin toistakymmentä astetta. Olen palellut koko viikon. Onneksi on villaa jalkoihin ja päälle. Kova tuuli, lunta tuiskutti vaakasuorassa. Helsingin ympäristössä autoilijat olivat pulassa. Kaikilla ulosmenoteillä oli ketjukolareita, Turun väylällä 89 autoa rutussa. Onneksi kukaan ei kuollut. Ja onneksi ei tarvinnut lähteä minnekään.

Olen uppoutunut sukujeni menneisyyteen, ja syvälle! Sukututkimus etenee. Joka päivä löytyy uusia nimiä ja perheitä. Lapsuudessa kuulemani nimet ovat saaneet syvyyttä. Olen kaukaista sukua heille. Menneisyytemme on ollut yhteinen. Se antaa jotenkin aivan ennen kokemattoman tunteen. Tunnen vahvistuneeni. Olen osa isoa kokonaisuutta.

Ja kadun, etten alkanut tähän hommaan aikaisemmin, jotta olisin voinut kysyä vielä elossa olevilta asioita. Nyt se on myöhäistä, kun olen itse vanhimmasta päästä. Kyselkää, kirjoittakaa muistiin!

Pakottauduin ulos. Siellä oli suojan puolella, hyvä kävellä. Tuuli sen verran, etten saanut kuvaa pajunkissoista, oksat kun heiluivat edestakaisin niin, ettei pystynyt tarkentamaan.

Pikkupojat tulivat pulisten iloisesti pyörillä vastaan. Toinen nostatti etupyörää ja vilkaisi minua ylpeänä. Hieno nosto.

Pupun kanssa olemme käyneet kävelyllä. Hän tosin yöllä.

Suurella ilolla ostin lisää kylvömultaa (sain hakea kahdesta kaupasta, kun oli loppu ensimmäisestä ja toisesta otin viimeiset pussit) ja poimin varovasti nelivuotiaan kanssa kylvetyt pienoiset tomaatintaimien alut omiin purkkeihinsa.  Kesä tulee joka tapauksessa tänäkin vuonna, tämänkin talven jälkeen, tämänkin kevään jälkeen. Vuodenaikojen vaihtelu on suuri ilo.

Kuudentena päivänä ne olivat työntyneet mullasta esiin. Peite pois ja niinpä ne kurkottautuivat valoa kohti, viherhiukkaset alkoivat lisääntyä ja yhteyttää.
Yksitoista päivää kylvöstä ja kolme päivää itämisestä – kaikki lajit koulittiin omiin purkkeihinsa. Eniten punaisia pitkulaisia, sitten pyöreitä punaisia, mustia ja vain pari keltaista. Häränsydäntomaatteja myös vaan muutama.

Sitten pakollinen koronapäivitys.

Tasan vuosi sitten 13.3.2020 Suomessa oli kaikkiaan 155  koronatartuntaa. Nyt tartuntoja tulee päivittäin yli viisinkertainen määrä. Maailmalla oli alle 200 000 tartuntaa, nyt 2,65 miljoonaa. Suomen asiantuntijat sanoivat, että ollaan lähellä epidemian kynnystä. Eipä olisi uskonut, että tämä näin kauan kestää. Jos olisi pandemian ennustanut, pessimistiksi olisi sanottu.

Vuosi sitten kukaan ei vielä Suomessa ollut kuollut koronaan, ensimmäinen uhri 20.3.2020. Maailmalla oli silloin kuollut noin 7000 ihmistä.  Nyt koronaan kuolleita on Suomessa 786. Vertailun vuoksi voi todeta, että Ruotsissa on kuolleita yli 13 000…

Saan muuten varata maanantaina ajan rokotukseen. Rokotteita on 300, saapi nähdä ehdinkö saada ajan ensimmäiseen 70-79-vuotiaiden satsiin.

Meinasin ostaa tulppaaneja, mutta sitten näin nämä kauniit krysanteemin isot kukat. Kestävät ja ilostuttavat pitempään.

Olen lukenut Sofi Oksasen Koirapuisto. Katso Luettua-sivu.

Helmikuun auringon ja lumen helmiä

Heipä hei, talvi on edelleen, korona riehuu edelleen, terveinä ollaan edelleen, ei mitään ole tapahtunut edelleenkään.

Paitsi koronaluvut nousevat, edelleen: maailmassa kuollut 2,36 miljoonaa, sairastunut 107 miljoonaa, parantunut 60,1 miljoonaa. Vuosi sitten maailman luvut olivat Suomen nykyisten lukujen tasoa: 708 kuollut ja noin 50 000 sairastunutta. Suuri ero on, että rokotukset ovat käynnissä, pari sataa tuhatta on Suomessa rokotettu. Omaa vuoroa saa vielä odottaa.

Päivisin käyn kävelemässä kylätiellä, edelleen. Pihatien päässä päätän, kumpaan suuntaan käännyn, edelleen.  Mutta jotain uutta löydän maisemasta kuitenkin. Puiden ja pensaiden oksat hehkuvat lumikiteiden väläytellessä auringonvaloa, spektrin kaikkia värejä. Pysähdyn, puhelin esiin, kamera päälle, käsi paljaaksi – voi kun alkaa paleltaa. En onnistu kiteiden kuvauksessa. Ne jäävät vain verkkokalvoni muistiin hehkumaan.

Siellä kaukana on mielimetsäni. Sienirihmastot nukkuvat lumen alla, varvut vetävät lumipeittoa paremmin päälleen. Peurat kulkevat tuttuja polkujan ruokintapaikalle.

Eläimiä on yllättävän paljon ollut liikkeellä. Eräänä iltana, kun tulin myöhään kotiin lapsenlapsien luota (tietenkin varotoimet käytössä), iso rusakko juoksi pihaltamme, säntäili tiellä paniikissa edestakaisin ja hyppäsi sitten hienolla loikalla pelto-ojaan. Matkalla olin nähnyt ketun tiellä. Se näytti jotenkin kovin ohuelta. Ei kai sillä ollut kapia…

Rusakon jälkiä näkyykin pihan  lumessa joka aamu  lisää. Myös supi on tallustellut edestakaisin. Ne ovat käyneet hedelmäpuiden luona – olen verkottanut melkein kaikki.

Helpompihan se on kulkea edellisiä jälkiään. Sanotaan, että kun on kuljettu 20 kertaa samasta paikasta, siihen on tullut polku. Lumessa ei tarvita niin montaa kulkua.

Naapurien kissat kulkevat aamuisin aika lailla samoja reittejä. Tosin näillä parinkympin pakkasilla jälkiä ei tule lisää.

Lintulaudan linnut taitavat lymytä piilossa, koska niitä näkyy kovin vähän. Tai sitten jossain muualla on paremmat apajat. Iso närhi menee istumaan talipallojen päälle ja syö ahkerasti. Pikkuvarpusia, tiaisia, käpytikka, mustarastas, harakka lisäksi.

Niilo-orava on käynyt vain kerran joulun jälkeen. Elossa on onneksi, luulin jo ettei ole. Sen kaveria ei ole  näkynyt.

Ovatpa nämä kirjoittamisen aiheet vähäiset. Elämän ympyrät ovat pienentyneet ja vauhti hidastunut. Katse pyyhkii samoja maisemia kuin edellisinä päivinä.

Valtavan suuri onni on, että saimme vanhanajan kunnon talven lumineen ja pakkasineen. Viime vuonna ei talvea ollut, vaan satoi vettä kuukausikaupalla. Tämän talven kauneus ihastuttaa joka päivä ja saa huokaisemaan onnesta. Hyviä asioita tapahtuu kuitenkin.

Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin lyyrisen esseekokoelman Meri ja Elena Ferranten uusimman Aikuisten valheellinen elämä.

Katso Luettua-sivu.

Paksu pilvipeite pysyy matalalla. Muistan, millainen on sininen taivas.