Aihearkisto: Luonto

Mökkikesää hyönteisten kanssa

On niin täysi hiljaisuus, että korvien suhina kuuluu taas. Eivät linnut laula, ovatko menneet nukkumaan? Vai onko poikaset saatettu maailmalle ja vanhemmat lähteneet takaisin etelän maille?

Noo, mustarastas pelasti iltayön. En muista niitä aikaisemmin täällä nähneeni tai kuulleeni. Voi miten se juttelee, lurittaa, mutta ilman kiihkoa. Kuin rupattelisi puolisonsa kanssa. Verkkaan, niitä näitä, mitäs tässä sen kummempaa.

Viime vuonna olimme myös juhannuksena täällä Nurmaan mökillä. Se oli viikkoa aikaisemmin. Siitäkö johtuu, ettei lintuja ole juuri näkynyt. Järvessä vesi on niin korkealla, että viimevuotinen lokkien pesimäkivi on vaivoin vedenpinnan yläpuolella. Ja vielä korkeammalla vesi on ollut.

Mutta eläinmaailma on tiiviisti läsnä. Itikoita on enemmän kuin tarpeeksi. On niitä aina täällä ollut, mutta nyt niitä on sisälläkin valtavasti, melkein enemmän kuin ulkona. Tai sitten löytävät minut sisällä nopeammin.

Niin erilaiset ovat vuodet. Perhosia lepattelee niin paljon, etten muista moista aikaisemmilta kesiltä. Kotona Loimaalla melkein kymmenen lajia. Täälläkin. Näin eilen valtavan ison valkoisen perhosen matkan päästä, pihlajaperhonen?

Nokkosperhonen lehahti verannalle jääneen muovipussin päälle ja viipyi siinä tovin. Leuhautteli siipiän, tutkiskeli outoa materiaalia. Taitaa väri olla tärkein houkutin, kukaksiko luuli?
Tämä yökkösparka oli jäänyt viime vuonna nukkuma-aittaan ja koristaa nyt ikkunalautaa. En tosin ole varma lajinmäärityksestä.

Rehevyys on lisääntynyt. Nopeasti luonto valtaa takaisin raivatut alueet. Puiden taimet kasvavat innokkaasti ja osin näkymä järvelle on peittynyt. Saniaiset ovat vallanneet alaa. Ne peittävät paikoin mustikkamättäät – mustikoita ei sitten tule. Olen nähnyt noin 10 sinistä marjaa, vaikka aikaisemmin olen poiminut aivan pihapiiristä litrakaupalla. Puolukkaa tulee ehkä jonkin verran.

On uitu, vesi 25,5 asteista. Helteet hellineet, liikaakin. Rannassa on vietetty aikaa. Tuulenvire on vienyt pahimmat hyttysarmeijat ja paarmat.

Vesimittarit liukuvat veden pintakalvolla huimaa vauhtia. Silmänräpäyksessä ne ovat pyörähtäneet vaikka minne.

Lähdin soutelemaan. Itikat jäivät lähelle rantaa. Vaikka tuuli vienosti, hiki alkoi nousta pelastusliivin sisällä. Soudin Nurmaanjärven laskujokea, Välijokea kohti. Suojaisa lahdenpoukama, tuuli tyyntyi, itikat riensivät rannalta minua ihmettelemään. Veden laatu muuttui, ulpukoiden joukkoon ilmestyi lummelauttoja.

Lumme, lootus, jo Tutankhamonin haudasta löydetty lumoava kukkija. Kamera väänsi aallot
Veden kuninkaan Ahdin rouva huuhtele hiuksiaan
Käännän veneen niin, että näen minne menen. Välijoki on kapea, paikoin airot kolahtavat rantaan kiinni. Virta vie, innostuneet ötökät syöksyvät rantapöheiköstä tervehtimään. Olen hätää kärsimässä.
Nurmaanjärvi laskee siis Välijokea – joka on noin 100 m pitkä, tai lyhyt – isoon Vuohijärveen, joka on Kymijoen vesistön Mäntyharjun reittiin kuuluva keskikokoinen järvi Kymenlaakson ja Etelä-Savon maakunnissa, Kouvolan kaupungin ja Mäntyharjun kunnan alueella. Tietää wikipedia.
Vaakaa
Pystyä
Juhannusaamuna aurinko nousi koillisesta puoli neljän maissa
Illalla aurinko laskee luoteeseen yhdentoista maissa

Niin kuluvat päivät, kääntyvät iltaan.

Tällä kivellä sananjalkojen joukossa koirarakkaani Nero tarkkaili maailmaa.

 

Seuraavana päivänä lähdin kävelemään kylätielle. Metsää oli kaadettu valtavan paljon. Maisemat olivat paikka paikoin täysin erilaiset kuin aikaisemmin.

Tässä oli ennen metsä. No jaa, avoimessa maastossa on puolensa. Etenkin kun kukat saavat kukkia mielensä mukaan.

Enemmän aurinkoa – ja enemmän perhosia. Niitä lepatteli koko ajan ympärilläni. Osa matkasi kanssani aina jonkin aikaa. Uusia lajeja, jotka varmistin Google -kuvien lens-toiminnolla. Onpa kätevä! Onneksi ystävä kertoi siitä.

Nokkosperhonen oudosta kuvakulmasta, yllättävän tumma
Ratamoverkkoperhonen purtojuurella
Tummapapurikko. Luulin ensin tesmaperhoseksi.
Pihlajaperhonen, se aikaisemmin nähty suuri valkoinen lepattelija
Mäen alla oli vanha hirsirakennus. Monet tuulet, sateet, tuiverrukset ovat seiniä piiskanneet.
Rantakäärme oli tullut soratielle, kuumalle kuin mikä, ja jäänyt harvan liikenteen uhriksi
Luonto valtaa vähitellen pihat. Mielessäni kulkevat pienviljelijäperheen vaiheet, rakentamisen kiihko, isäntä istumassa pölkyllä työpäivän päätteeksi, Saimaa oalaa, lapset juoksentelemassa pihalla, emäntä kulkemassa sinne ja takaisin tänne. Sodanjälkeisen pienviljelijäperheen elämää, josta lapset ovat kulkeutuneet suuriin kaupunkeihin. Nyt hiljaisuus.

 

Palattuani hikiseltä kävelylenkiltä menin uimaan. Uin ulpukanlehtien ohi ulapalle päin. Lehdillä isui paarmoja, jokainen omalla lehdellään. Onneksi eivät minuta äkänneet. Kun käännyin takaisin, oli minusta puolen metrin päässä sinisorsaemo viiden poikasensa kanssa. Ne eivät olleet moksiskaan minusta. Poikaset napsivat ulpukanlehdiltä paarmoja. Makoisia suupaloja. Olin aivan haltioissani tästä luontokohtaamisesta.

 

Toukokuun katseet

Onpas ollut kiireinen kuukausi tämä toukokuu. Olen möyrinyt kasvimaalla ja yleensäkin pihalla enkä ole tietokoneen ääreen juuri istahtanut. Nyt sataa toista päivää, joten ”pakko” tähän oli tulla.

Olen nauttinut aikaisempien keväiden tapaan luonnon heräämisestä. Miten se onkin aina yhtä suuri ihme. Pienen lehden ilmestyminen saa hengen salpautumaan. Lintujen konsertti hivelee korvia. Näistä olen kirjoittanut aikaisemminkin, katsopa niitä.

Uutta ovat kohtaamiset pienen pienten ötököiden kanssa. Ne ovat pysähtyneet, antaneet minun ihailla itseään ja jopa luoneet katseensa minuun. Millaisia luontokokemuksia!

Laskepas vaan, osaatko niin pitkälle, 22 niitä on.
Tässä köllöttelen punaisen viinimarjapensaan pitkässä kukkatertussa. Tuo tuossa kumartelee ja höpisee itsekseen.
Pörriäisiä on tänä keväänä lennellyt enemmän kuin aikaisemmin, vaikkei olekaan pörriäisprojektia, kuten viime vuonna.
Meitä kaaliperhosia on paljon. Tässä kasvimaallakin meitä oli neljä imeskelemässä makoisia nesteitä. Tuo kuvaaja vaan pelästytti muut pois.
Olen kangasperhonen. Siipeni ovat vihreät, miten tuo kuvaaja ei osaa niiden väriä vangita kameraansa. Olen pieni, mutta silmäni ovat kauniit suikulat. Ihailepas siinä niitä. Katsotaan toisiamme.
Täältä joen vastarannalta on turvallista tuijottaa tuota ihmistä. Tänne jolkuttelin peltojen poikki. Tuossa rantapusikossa oli minulle syötävää. Kauhean metelin nostivat, mutta onhan minunkin syötävä.

Räkättirastaan perhe-elämää pihametsikössä

Olen lukenut Niillas Holmbergin Halla Helle ja Tuula-Liina Variksen Sattunut syntymään.

Katso Luettua-sivulta mitä mieltä olen kirjoista.

Takatalven kourissa

Kyllä sen arvasin mutten ottanut todesta enkä varautunut siihen. Kasvihuonekauden aloittaminen huhtikuun puolivälissä on aikamoista riskinottoa. Mutta niin tyypillistä itselleni. Innostun ja sitten mennään!

Loimaa perjantaiaamuna 23. huhtikuuta. Lunta on 10 senttiä.

Oli vielä melkein pakollinen lähtö aamulla Paimioon. Pakollinen ja pakollinen.  Olisihan sen voinut perua, mutta lähdin ajamaan, kesärenkailla. Kylätie oli itse asiassa kaikkein hankalin, kun oli kolmet renkaanjäljet  eli vastaan tulleen auton takia oli ajettava tien reunaan sohjoon, jolloin oli  pahin tilanne ja meinattiin mennä ojaan. Iso tie olikin parempi ajaa. Niinpä jatkoin matkaa ja pääsin ehjänä perille. Kolme autoa oli 10-tien poskessa. Onneksi ei henkilövahinkoja.

Luonto oli myös hullaantunut lämpimistä päivistä ja työntänyt esiin lehdenalkuja. Mutta karaistunut on viinimarjapensas, ei ollut moksiskaan.

Siitä alkoi takatalvi. Öisin oltiin pakkasen puolella ja päivällä vaan muutama lämpöaste. Kasvihuoneessa pidin taimia harsoröykkiöiden alla, mutta sitten vappuyönä oli viisi astetta pakkasta ja kylmä pääsi harsojen alle huonosti peitetystä nurkasta. Niinpä 17 tainta paleltui. Herkimpiä olivat portugalilaiset häränsydäntomaatit. Eivät ole tottuneet tällaiseen kylmään. Onneksi taimia oli kaikkiaan niin paljon. Ylimääräisiä riitti kuitenkin ”vakioasiakkaille”.

Mieli askarteli lämpöeristyksen kanssa. Googlailin aikani ja kun itselläkin oli kuplamuovia purkkien reunoilla, löysin erityisesti kasvihuoneiden lämpöeristykseen tarkoitettua kuplamuovia, jossa on isommat ja paksummat kuplat kuin tavallisessa pakkausmateriaalissa. Luvattiin hyvää 40 % eristystä ja valosta 80 % pääsee läpi.

Mutta. Paikallisista kaupoista ei isoa kuplamuovia ollut saatavilla. Kaksi nettikauppaa löysin. Hintaero 10 m x 1,5 m rullalle oli 20 e. Päätin parin päivän miettimisen jälkeen tilata halvemmasta kaksi rullaa kiinnikkeineen. Mutta rahti, 99 euroa! Enemmän kuin koko tilaus, yhteensä melkein 200 euroa. Ainoa mahdollisuus oli kotiinkuljetus viikolla 20 eli kahden viikon päästä. Ajattelin sitten, että rakkaan harrastukseni vuoksi voin sen maksaa. Mutta kohtalo astui peliin. Firman nettikauppa ei toiminut, vaikka yritin monta  kertaa.

Siksi katsoin toista kauppiasta. Rullan hinta oli kyllä 20 e enemmän, mutta: toimitus 9,9 e! Ja toimitus heti. Niinpä tiistaina iltapäivällä tilasin kaksi rullaa kiinnikkeineen ja nettosin 50 euroa. Kaiken huippu oli, että seuraavana aamuna tuli sähköposti, että paketti on postissa ja eilen eli seuraavana päivänä se oli Loimaan postissa. Melkein käsittämätöntä. Paketti tuli Pietarsaaresta yhdessä päivässä, kun viime syksynä kirje Kemiönsaarelta Loimaalle kesti yli viikon. Kannattaa varmaan jatkossa lähettää kirjeetkin pakettina.

Innoissani sitten aloin laittaa muovia kasvihuoneeseen. Olin miettinyt, miten se kannattaa asetella, jotta tulee vähiten saumoja, niistä kun kylmä pääsee läpi. Parin tunnin aherruksen jälkeen kasvihuone oli paketoitu, tosin sisältä päin. Lämmön lisääntyminen tuntui heti, piti takki heittää päältä. Lämpömittari kertoi, että ero ulkoilmaan oli viisi astetta. Se riittänee näihin kevätkylmiin. Laitoin kuitenkin yli jäänyttä kuplamuovia taimien päälle teltaksi.

Kasvihuone paketissa. Oikeastaan on hyvä, että valoa menee sisään vähän vähemmän, sillä kesällä huoneeseen tulee liian kuuma huolimatta avonaisesta ovesta ja tuuletusaukosta. Yhteyttäminen kun loppuu jo +27 asteessa, kun lehtien alapinnan ilmaraot sulkeutuvat, jotta haihtuminen vähenee. Samojen ilmarakojen kautta kasvi ottaa hiilidioksidia yhteyttämiseen.
Sisällä vielä kuplateltta. Pysyvät elossa!

Nyt odotan hartaana ensi viikolle luvattua lämpöä. Nämä sateet – vetenä, räntänä ja rakeina – tekevät hyvää. Kylmästä huolimatta ruoho ja pellot ovat alkaneet vihertää. Puiden lehdet odottavat silmujen alla aukeamistaan. Niiden esiintulo on yksi luonnon kiehtovimmista näytelmistä. Pienet ruttuiset lehdet, oikenevat, suurenevat, alkavat yhteyttää. Aaah!

Uusia lehtiä odotellessa löysin maasta viimevuotisen lehden, joka esittelee suoniverkostoaan. Miten kaunista, säännöllistä, tarkoituksenmukaista! Noita pieniä putkia pitkin kulkevat vesi ja yhteyttämistuote eli sokeri.

Teiden varsilla kukkivat edelleen keltaisenaan leskenlehdet. Samaan aikaan kukkivat sinivuokot ja valkovuokot. Hmm. Kukkivatko ne yleensä samaan aikaan? Otsakekuvan valkovuokot on kuvattu Paimiossa silloin lumisadepäivänä. Silloin ei Turun tienoilla ollut lunta juuri ollenkaan.

Läheisen koulun metsikössä leviää sinivuokkokasvusto. Olivat kaataneet koulun seinän suuntaiset suuret puut. Miksi? Toivottavasti tämä pieni metsikkö saa kasvaa ja ilahduttaa minua ja muitakin ohikulkijoita – olen nähnyt kuvaajia.

Olen lukenut sinnillä Roberto Bolañon tiiliskiviromaania 2666. Vastoin tapojani jätin sen kesken. Luepa Luettua-sivulta miksi.

PS. Viime kerralla kirjoitin mietteistäni Kolmannen tanssin jatkamisesta. Asia kirvoitti sitten yksityisviestiketjun ystävättäreni kanssa. Ehkä tanssi ei olekaan vielä hiipunut.

 

Putken päässä, valossa – näkyy – multaa

Perjantaisen rokotuksen jälkeen oli lauantaina niin vetämätön olo, että makoilin ja tarkastelin telkkarin iltapäiväohjelmistoa. Enpä kylläkään muista mitä sieltä tuli vaikka katsottua tuli. Päikkärien välillä.

Tässä elämänvaiheessa on niiiiin ihanaa, ettei ole pakko tehdä mitään mitä ei nyt huvita tehdä tai minkä voi siirtää huomiselle. Tai mitä kolotukset ja lisääntyvät fyysiset kankeudet rajoittavat.

Välillä mieleen tupsahtaa niitä toimeliaita vuosia, jolloin koko ajan oli kuumenemassa monta rautaa. Jos joskus ehti kellahtaa sohvalle viideksi minuutiksi ruoanlaittosouvin ja illan työkokouksen välissä, oli aivan onnellinen. Mutta ylös oli vääntäydyttävä. Ja jätettävä lapset muiden huostaan.

Nyt näyttää siltä, että joka toinen päivä on väsymystä ja lihassärkyä. Mutta se siitä.

Olen viettänyt vuodenkulun ehkä parhaan päivän, kun kasvihuoneessa siirsin sisältä tuodut tomaatintaimet isompiin purkkeihin ja lajittelin eri lajikkeita eteenpäin annettavaksi. Koskaan aikaisemmin en ole näin aikaisin vienyt taimia kasvihuoneeseen, mutta nämä lämpimät päivät saivat aikaan vahvan kesätunnelman. Lämpötila huiteli yli 15 asteessa, mittari näytti jopa 18 astetta hetkittäin.

Harsojen suojassa öisin, mutta päivisin levittävät lehtensä, ryhdistäytyvät ja kärkien kasvupisteissä kiihkeässä solunjakautumisessa ryhmittäydytään pikkuruisten lehtien solukoiksi

Olin aivan onnellinen. Kädet mullassa. Hellästi siirsin taimet pieniksi  käyneistä purkeista isompiin.  Lajikkeen kertova lappu tarkasti mukaan, vaikka luulen kylläkin, että vähän sekoilin. En millään henno heittää roskiin hitaimmin kehittyneitä. Heitin kyllä, mutta kuitenkin kertyi 68 tainta. Itse käytän 12, joten uudet kodit on hankittava 56 taimelle. Uusia koteja onkin tiedossa.
Neljä tuntia vierähti kuin hetki vaan.

Biolanin kasvusäkit ovat osoitttautuneet vahvoiksi sadon takaajiksi, mukana kun on kasvukauden lannoitteetkin.  Alla  on kastelulaatikko, johon mahtuu viikon ja pidemmänkin ajan vesiannos. Kaikkia lajeja kasvaa kahdessa säkissä: punaisia pyöreitä ja pitkulaisia, keltaisia, mustia ja häränsydäntomaatteja. Viimeksi mainittuja kaksin kappalein, kun ne tekevät niin isoja makoisia sydämenmuotoisia tomaatteja. Viime vuonna kävi supi varastamassa yhden ison tomaatin. Löysin sen puutarhavajan takaa, vain osaksi syötynä. Ei maistunutkaan supille.

Peittelin taimet yöksi moninkertaiseen harsopilveen. Aamulla lehdenhakureissulla otan taimet esiin lämpenevään kasvihuoneilmaan.

Talon eteläseinällä kukkivat nämä posliinihyasintit joka vuosi yhä runsaampina. En ole niitä maahan laittanut, jostain ovat tulleet. Ne leviävät siemenistä, joten joko eläimet tai ruohonleikkaaja toimivat elinkyvyn takaajina. Luonnon salaperäiset kulkutiet! Ei voi kuin olla iloinen.

Sama kummallinen outo ja harvinainen onnellisuuden tila valtasi minut tänään aamiaispöydän äärellä verannalla. Aurinko paistoi minuun, ulkona näytti kesäiseltä ja niin vaan kaikki harmit liukenivat kirkkaaseen kevätilmaan ja nautin kevyestä nostattavasta tulevaisuuden odotuksesta.

Valkoinen posliinihyasintti ja idänsinililja  ovat valinneet meidän pihan kodikseen – onneksi! Idänsinililjojen sipulit olen itse laittanut maahan, mutta aivan muualle!

Sitten alkoi sataa. Joen pinta täyttyi pyöreistä renkaista. Pihakivetys täplittyi ja syvensi värinsä tummaksi täplien yhdistyessä. Tunnelma muuttui, se euforinen tila haihtui, mutta elämän pysyvät ikävyydet eivät valloittaneet mieltäni. Nyt on hyvä syy istua vintillä tietokoneella, kun ulkona sataa. Puutarhan keväthommia jatkan, kun sateet loppuvat.

Nyt sitten tietokoneella sukututkimusta edelleen tämän päivityksen jälkeen. Siinä riittää hommaa, ei tule koskaan valmiiksi. Mielen pohjalla välkky omien muistojen muistiin kirjoittaminen. Olisiko siinä seuraava kirjoitusprojekti? Kuitenkin Kolmas tanssi läikkyy mielen reunoilla. Tekisi mieli saattaa tarina päätökseen, kun loppuratkaisukin on selkiintynyt. Mutta mutta. Mikä on oikeuteni käyttää saamelaiskulttuurien mytologiaa tarinassani?

Kevään odotetuin kukka – sinivuokko. Miten se voikaan olla niin kaunis.

Lukemiseni on juuttunut Roberto Bolañon tuhatsivuiseen jättiläiseen 2666. Se on niin verratonta unilääkettä, että päivittäinen eteneminen on vain muutama sivu. Eli kestää kestää kestää.

Kesään valmistautumista – vuosi koronaa

Koko viikon on ollut kylmä, K- ja I-Suomessa paikoin  30 astetta ja enemmäinkin. Meilläkin öisin toistakymmentä astetta. Olen palellut koko viikon. Onneksi on villaa jalkoihin ja päälle. Kova tuuli, lunta tuiskutti vaakasuorassa. Helsingin ympäristössä autoilijat olivat pulassa. Kaikilla ulosmenoteillä oli ketjukolareita, Turun väylällä 89 autoa rutussa. Onneksi kukaan ei kuollut. Ja onneksi ei tarvinnut lähteä minnekään.

Olen uppoutunut sukujeni menneisyyteen, ja syvälle! Sukututkimus etenee. Joka päivä löytyy uusia nimiä ja perheitä. Lapsuudessa kuulemani nimet ovat saaneet syvyyttä. Olen kaukaista sukua heille. Menneisyytemme on ollut yhteinen. Se antaa jotenkin aivan ennen kokemattoman tunteen. Tunnen vahvistuneeni. Olen osa isoa kokonaisuutta.

Ja kadun, etten alkanut tähän hommaan aikaisemmin, jotta olisin voinut kysyä vielä elossa olevilta asioita. Nyt se on myöhäistä, kun olen itse vanhimmasta päästä. Kyselkää, kirjoittakaa muistiin!

Pakottauduin ulos. Siellä oli suojan puolella, hyvä kävellä. Tuuli sen verran, etten saanut kuvaa pajunkissoista, oksat kun heiluivat edestakaisin niin, ettei pystynyt tarkentamaan.

Pikkupojat tulivat pulisten iloisesti pyörillä vastaan. Toinen nostatti etupyörää ja vilkaisi minua ylpeänä. Hieno nosto.

Pupun kanssa olemme käyneet kävelyllä. Hän tosin yöllä.

Suurella ilolla ostin lisää kylvömultaa (sain hakea kahdesta kaupasta, kun oli loppu ensimmäisestä ja toisesta otin viimeiset pussit) ja poimin varovasti nelivuotiaan kanssa kylvetyt pienoiset tomaatintaimien alut omiin purkkeihinsa.  Kesä tulee joka tapauksessa tänäkin vuonna, tämänkin talven jälkeen, tämänkin kevään jälkeen. Vuodenaikojen vaihtelu on suuri ilo.

Kuudentena päivänä ne olivat työntyneet mullasta esiin. Peite pois ja niinpä ne kurkottautuivat valoa kohti, viherhiukkaset alkoivat lisääntyä ja yhteyttää.
Yksitoista päivää kylvöstä ja kolme päivää itämisestä – kaikki lajit koulittiin omiin purkkeihinsa. Eniten punaisia pitkulaisia, sitten pyöreitä punaisia, mustia ja vain pari keltaista. Häränsydäntomaatteja myös vaan muutama.

Sitten pakollinen koronapäivitys.

Tasan vuosi sitten 13.3.2020 Suomessa oli kaikkiaan 155  koronatartuntaa. Nyt tartuntoja tulee päivittäin yli viisinkertainen määrä. Maailmalla oli alle 200 000 tartuntaa, nyt 2,65 miljoonaa. Suomen asiantuntijat sanoivat, että ollaan lähellä epidemian kynnystä. Eipä olisi uskonut, että tämä näin kauan kestää. Jos olisi pandemian ennustanut, pessimistiksi olisi sanottu.

Vuosi sitten kukaan ei vielä Suomessa ollut kuollut koronaan, ensimmäinen uhri 20.3.2020. Maailmalla oli silloin kuollut noin 7000 ihmistä.  Nyt koronaan kuolleita on Suomessa 786. Vertailun vuoksi voi todeta, että Ruotsissa on kuolleita yli 13 000…

Saan muuten varata maanantaina ajan rokotukseen. Rokotteita on 300, saapi nähdä ehdinkö saada ajan ensimmäiseen 70-79-vuotiaiden satsiin.

Meinasin ostaa tulppaaneja, mutta sitten näin nämä kauniit krysanteemin isot kukat. Kestävät ja ilostuttavat pitempään.

Olen lukenut Sofi Oksasen Koirapuisto. Katso Luettua-sivu.

Helmikuun auringon ja lumen helmiä

Heipä hei, talvi on edelleen, korona riehuu edelleen, terveinä ollaan edelleen, ei mitään ole tapahtunut edelleenkään.

Paitsi koronaluvut nousevat, edelleen: maailmassa kuollut 2,36 miljoonaa, sairastunut 107 miljoonaa, parantunut 60,1 miljoonaa. Vuosi sitten maailman luvut olivat Suomen nykyisten lukujen tasoa: 708 kuollut ja noin 50 000 sairastunutta. Suuri ero on, että rokotukset ovat käynnissä, pari sataa tuhatta on Suomessa rokotettu. Omaa vuoroa saa vielä odottaa.

Päivisin käyn kävelemässä kylätiellä, edelleen. Pihatien päässä päätän, kumpaan suuntaan käännyn, edelleen.  Mutta jotain uutta löydän maisemasta kuitenkin. Puiden ja pensaiden oksat hehkuvat lumikiteiden väläytellessä auringonvaloa, spektrin kaikkia värejä. Pysähdyn, puhelin esiin, kamera päälle, käsi paljaaksi – voi kun alkaa paleltaa. En onnistu kiteiden kuvauksessa. Ne jäävät vain verkkokalvoni muistiin hehkumaan.

Siellä kaukana on mielimetsäni. Sienirihmastot nukkuvat lumen alla, varvut vetävät lumipeittoa paremmin päälleen. Peurat kulkevat tuttuja polkujan ruokintapaikalle.

Eläimiä on yllättävän paljon ollut liikkeellä. Eräänä iltana, kun tulin myöhään kotiin lapsenlapsien luota (tietenkin varotoimet käytössä), iso rusakko juoksi pihaltamme, säntäili tiellä paniikissa edestakaisin ja hyppäsi sitten hienolla loikalla pelto-ojaan. Matkalla olin nähnyt ketun tiellä. Se näytti jotenkin kovin ohuelta. Ei kai sillä ollut kapia…

Rusakon jälkiä näkyykin pihan  lumessa joka aamu  lisää. Myös supi on tallustellut edestakaisin. Ne ovat käyneet hedelmäpuiden luona – olen verkottanut melkein kaikki.

Helpompihan se on kulkea edellisiä jälkiään. Sanotaan, että kun on kuljettu 20 kertaa samasta paikasta, siihen on tullut polku. Lumessa ei tarvita niin montaa kulkua.

Naapurien kissat kulkevat aamuisin aika lailla samoja reittejä. Tosin näillä parinkympin pakkasilla jälkiä ei tule lisää.

Lintulaudan linnut taitavat lymytä piilossa, koska niitä näkyy kovin vähän. Tai sitten jossain muualla on paremmat apajat. Iso närhi menee istumaan talipallojen päälle ja syö ahkerasti. Pikkuvarpusia, tiaisia, käpytikka, mustarastas, harakka lisäksi.

Niilo-orava on käynyt vain kerran joulun jälkeen. Elossa on onneksi, luulin jo ettei ole. Sen kaveria ei ole  näkynyt.

Ovatpa nämä kirjoittamisen aiheet vähäiset. Elämän ympyrät ovat pienentyneet ja vauhti hidastunut. Katse pyyhkii samoja maisemia kuin edellisinä päivinä.

Valtavan suuri onni on, että saimme vanhanajan kunnon talven lumineen ja pakkasineen. Viime vuonna ei talvea ollut, vaan satoi vettä kuukausikaupalla. Tämän talven kauneus ihastuttaa joka päivä ja saa huokaisemaan onnesta. Hyviä asioita tapahtuu kuitenkin.

Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin lyyrisen esseekokoelman Meri ja Elena Ferranten uusimman Aikuisten valheellinen elämä.

Katso Luettua-sivu.

Paksu pilvipeite pysyy matalalla. Muistan, millainen on sininen taivas.

Marraskuun harmaana päivänä

Mikään ei liiku. Kuusen oksasta neulaskimput valuvat kohti maankamaraa piikkisuorina. Terästän katsettani. Ei se liiku, ei keinu. Kierrän katseeni joelle. Pinta hohtaa maitokahvin värisenä täysin tasaisena peittona.

Jokin vilahtaa silmänurkassa. Niilohan se siellä, olen antanut pihamme oravalle nimen. Se on yksin, missä sen kaveri on. Aikaisemmin niitä oli aina kaksi liikkeellä yhtäaikaa. No, ei Niilo näytä ketään kaipaavan. Talipallot on syöty ja ainoastaan ruokinta-automaatissa on siemeniä. Niilo karahtaa ketterästi kuusen runkoa ylös ja nopeammin kuin ehdin nähdä, se ripustautuu toisen takajalkansa varaan ja ahmii siemeniä automaatista.  Automaatti kun roikkuu pitkän oksan päässä, ainakin puoli metriä rungosta. Tiaiset ovat lennähtäneet  ylös kuusen oksien suojaan. Niitä tulee kuitenkin automaatille, kun Niilo hyppää maahan ja syö sieltä pudonneita siemeniä. Mietin hetken, käykö orava lintujen kimppuun? Ainakin poikasia käsittääkseni syö.

Menen ulos viemään talipalloja kehikkojen sisään. Ei kuulu mitään. On se ihana syksyn hetki, kun luonto raukeasti imee itseensä kosteaa ilmaa, pudottaa sadepisan sieltä ja täältä, osuu jakaukseeni millintarkasti. Puut lehdettömiä melkein kaikki. Ruskeat lehtimassat maassa ovat maatumisensa puolivälissä. Ne ovat liukkaita kuten laatoituskin. Astelen varovasti.

Vedän keuhkot täyteen kosteaa ilmaa. Se on vielä lämmintä. Uudestaan, ja vielä uudestaan.

Yötkin ovat lämpimiä, vain muutamana aamuna kuura on koristellut kaikki korret. Pakkasen kohtaaminen ilman kosteuden kanssa. Mielikuvitukseni alkaa ihmetellä miten se on tapahtunut, kylmän ilman syleily korsien pinnan kosteuden kanssa. Onko se ollut ystävien kohtaaminen, onko kosteus ottanut pakkasen vastaan mielellään?

Alkaa sataa, tihkua. Menen sisälle, tästä tulee pirttipäivä.

Kapuan vintille kammiooni. Eilen sain valmiiksi Kuoriutumisia-kirjan e-kirjaversion. Lähetin sen BoDille. Tarkastavat ja lupausten mukaan 48 tunnissa kirja ilmestyy e-kirjamarkkinoijien sivuille. Siis jos on teknisesti oikein tehty.

Kuoriutumisia-kirjasta on alkanut tulla  palautetta. Loimaan lehdessä oli viikonloppuna J.E. Lassilan arviointi. Se oli mielestämme positiivinen. Me annoimme kaikkien kukkien kukkia eli otimme kaikki syntyneet kirjoitukset mukaan. Emme olleet ankaria novelli-määritelmän täyttymisen kanssa. Olen mielissäni, että kirjan ulkoasua ja taittoa kehuttiin. Kyllä se työtä vaati, mutta tykkään tuollaisesta näpertelystä. Kait se hallintotaustani näkyy. Opin paljon. Nyt tiedän, mitä pitää sopia yhteisesti ennen urakkaan ryhtymistä. Jos sitten joskus vielä ryhdymme. Jos kirjoituksia syntyy…

Novellimankelissa tapasimme viime perjantaina. Ilmassa oli selvästi, että haluamme jatkaa yhdessä. Meistä on muotoutunut tiivis porukka, olemmehan julkaisseet kaksi kirjaa, Runotuulen 2017 ja nyt tämän Kuoriutumisia. Olemme istuneet yhdessä useilla kirjoittamiskursseilla. Lassila totesikin, että olemme ”tottuneita tekstintuottajia”.

Meidän vahvuutemme on juuri Mankeli, eli se tapa, jolla olemme tekstiä tuottaneet. Mutta nyt on jonkinlaisen muutoksen aika. Yhteiset julkaisut olivat tässä. Ehkäpä tulevaisuudessa saamme aikaan yksilökirjoja. Konsepti on olemassa.

Korona kurittaa kylläkin kirjan myyntiä. Kirjakauppaahan Loimaalla ei enää ole. Paras myyntikeino on tapaamisissa, face to face, mutta nehän ovat nyt katkolla…

Sain juuri puhelinsoiton mankelilaiselta, ja hän on hoitanut kirjan markkinointia. Niinpä Kuoriutumisia-kirjaa on saatavilla Loimaalla aikaisemmin sovitun Vanhan Elmiiran lisäksi Jaskan puodista, Eliisan optiikasta ja Sarka-museosta. Ja meiltä kirjoittajilta tietysti. Joulumyyntiä on Citymarketin aulassa la-su 28-29.11.2020 ja la-su 12-13.12.2020. Wanhan joulun markkinoille Heimolinnaan olemme myös ilmoittautuneet kahdeksi päiväksi 12.-13.12.20, mutta ei ole vielä varmaa, järjestetäänkö markkinat. Korona, hus hus, häivy jo! Kirja maksaa 20 e.

Kirja on myös Suomalaisen kirjakaupan nettisivulla:

Suomalainen kirjakauppa mainostaa ja myy Kuoriutumisia-kirjaa!

Viikonloppuna leivoin lasteni isälle pullaa ja kuivakakkua isänpäivälahjaksi. Tein myös pataleipää, eka kertaa. Siitä kun on kuulemma tullut korona-ajan hitti. Leivästä tuli todella maukasta. Mutta taisin pitää liian lyhyen aikaa uunissa, koska se on keskeltä vähän raakaa. Pinta kyllä on ruskea… eli kokeilut jatkuvat.

Ensimmäinen korona-pataleipäni. Nam!

Olen lukenut Patricia Hartmanin Hope Riverin kätilö ja Elena Ferranten Tyttäreni varjo.
Katso Luettua-sivu.

Vintin hämäryydessä kliiviani levittää kauniin kukkansa, oranssi hehkuu, kun astun sisään. Ulkona kesäsiirtolassa saatu elinvoima purkautuu alkavan kaamoksen hämärinä päivinä.

Syksyä vajassa

Kirjan julkistamisen jälkeen hiljaiseloa. Korona jyllää ja kai tätä toiseksi aalloksi voi kutsua. Loimaallakin ovat tartunnat kaksinkertaistuneet kesän hiljaiselon jälkeen, pitkään oli 20 ja nyt 42 tartuntaa. Onneksi kaikki on saatu jäljitetyksi kun ovat samoja tartuntalinjoja ja kouluissa tauti on sammumassa (kahdessa koulussa oli).

Omaan toimintaan tämä kyllä vaikuttaa. Ei oikein haluta lähteä minnekään, vaikkei kevään tapaisia suosituksia vapaaehtoisesta karanteenista olekaan.

Näkyvä muutos on maskit. Niitä on kaikilla joka paikassa. Myös minulla, vaikka muutaman kerran olen mennyt kauppaan unohtaen autuaasti koko koronan ja maskisuosituksen. Olen sitten luikkinut kaukana toisista ihmisistä ja poistunut nopeasti. Häpeissäni.

Mutta onpa ihanaa saada repiä maski naamalta ja vetää raitista syysilmaa keuhkoihin. Onko mulla keuhkoissa jotain hengitysvajausta viiden vuoden takaisen keuhkokuumeen jäljiltä vai mikä on, kun tuntuu että tukehdun maskin kanssa.

Pikkuinen puutarhavälinevajani. Seinällä kesällä tekemiäni vihtoja. Tien reunassa tammi kurkotti tielle niin, että pyyhki ohi ajavia autoja. Leikkasin oksia lyhyemmiksi ja tein oksista vihtoja. Innostuin niin, että tein myös roikkuvista rauduskoivun oksista vihtoja, isoja ja pieniä. Mutta. En tiennyt, että ne olisi pitänyt säilöä pimeässä. Tässä vajan seinustalla ne ovat menettäneet värinsä ja ovat homepilkkujen täplittämiä. Noh. Olkoot siinä, koristeina ja muistona aktiivisesta hetkestäni. Kyllä ehdin kesällä muutaman vihdan käyttääkin.

Eilen aloitin ikuisuushomman eli pihan puutarhavälinevajan siivouksen. Monta päivää olin valmistautunut henkisesti tähän aika epämiellyttävään ja rasittavaan tehtävään. Se on odottanut vuoroaan muilta tärkeämmiltä puutarhahommilta – mansikkamaan siivous, rikkaruohojen poisto kasvimaalta ja kukkapenkeistä, sadonkorjuu yleensä, sienestäminen, marjastaminen jne. Vaja on pieni ja ollut pahuutensa vallassa monta vuotta, ettei vaan kymmenen ainakin. Juuri ja juuri sinne olen saanut tavarat mahtumaan, muttei lattiapinta-alaa ole ollut näkyvissä kuin parin kengänpohjan verran.

Katsoin sadetutkasta, että on poutapäivä. Levittelin nurmelle vajasta kamaa, haravat – ainakin kuusi, lapiot – miten niitäkin on melkein 10, erilaiset maan muokkaukseen tarkoitetut vempeleet – joita en juuri käytä, mutta hyvä olla olemassa, pikkuisille tarkoitetut omat puutarhakalut, kuokat, harat, ym ym, mitä erilaisemmat purkit, kokoja puolesta desistä moneen litraan, aluslautaset, sangot ja vadit eri kokoja, lannoitesäkit –  monenlaisia, ja joka paikkaan tungetut muovipussit, ym ym ym kamaa, tukikeppejä, harsoja, verkkoja, hiirisuojaimia jne jne jne. Onpa mies tuonut kaakeleita, sementtisäkkejä ja maalaustarvikkeitakin tänne, miksi, en ymmärrä kun hänellä on omat vajansa…

Maski oli naamalla. Olen kuullut myyräkuumeesta ja olihan siellä papanoita. Hiirenloukku oli lauennut ja sen sisällä oli vaan pää. Siis hiiren pää luineen. Joku oli käynyt syömässä muun ruumiin. Päästäinen?

Käytin sisäkäytöstä poistettua imuria, joten ei tarvinnut pöllytellä papanoita ja pölyä. Pölyä, sitä oli paljon. Aloin taas pohtia pölyn olemusta. Vaikka tilassa ei kukaan liikkuisi, pölykerros peittää vähitellen kaiken. Osa pölystä on kuin  pientä ryyniä. Mistä ihmeestä se tulee? Muistin keväiset kauhupäivät, kun aurinko tunkeutuu sälekaihtimen säleiden välistä paljastaen armottomasti ilmassa kieppuvat pölyhiukkaset. Oikeaa tanssia. Kerran hain pakokauhussa imurin ja imuroin sitä kevätilmaa, muttei sillä ollut vaikutusta. Ei loppunut hiukkasten pomppiminen. Tunsin ahdistusta omasta siivouskyvyttömyydestäni. Mutta, onko pöly sittenkään vaarallista?

No takaisin vajan siivoukseen. Välillä ryntäsin puolijuoksua ulos vajasta kompastellen tavaroihin, revin maskin naamalta ja haukoin ilmaa. Maskin käyttö on niin kauheaa. Silmälasien sisäpuolella oli hengitysilmasta tiivistyneitä pisaroita. Pitäisikö yrittää olla ilman rillejä? Se voisi olla hyvä juttu, mutta jäi nyt kokeilematta.

Sain siivotuksi kaksi pitkää hyllyä, moneen kertaan pölyt pois. Mistä sitä tuli koko ajan lisää? Järjestelin mielessäni kamoja, harvemmin tarvittavat kauempaan nurkkaan ja ne jatkuvasti tarvittavat tulisivat lähelle ovea. Kaikki näytti hyvältä, kun sain mielessäni järjestyksen valmiiksi.

Menin ulos ja – siellä satoi vettä! Ryntäsin kahmaisemaan tavaroita, jotka eivät saa kastua – päivänvarjo pahvipaketissaan tärkeimpänä. Yritin nopeasti saada tavarat sisään. Onneksi olin jo miettinyt järjestystä. Sinne solahtivat, mutta mutta mutta. Eivät ne meinanneet mahtua! Eivätkä oikeastaan siis mahtuneetkaan.

Olin lajitellut isoja säkkejä, sekajätteeseen, muovia monenlaista, metallia, pahvia, paperia ja lasia kierrätettäväksi, mutta se ei näkynyt missään. Tarpeelliset kamat eivät kerta kaikkiaan meinanneet mahtua takaisin. Muistin saman ilmiön vaatehuoneen siivouksesta.

Eli kun ei ole selvää järjestystä eikä jatkuvaa siivousta, sitä työntää tavaraa sinne tänne, rakoihin, päällekkäin ja alekkain. Vähitellen koko vaja oli kuin tilkitty tavaralla. Nyt mun hieno uusi järkevä järjestys olisi vaatinyt paljon enemmän tilaa.

Kävin ottamassa kuvan ja olihan sitä tilaa enemmän kuin mikä mielikuva eilen jäi… enemmän kuin kaksi jalansijaa….

Puolet tilasta jäi järjestelemättä sen sateen takia. Siellä ne odottavat. Mietin jo, mitä niillä tavaroilla teen, mutta tänään sataa, koko ajan. En siis mene sinne. Jaa-a, menenköhän ollenkaan. Saapi nähdä. Huomenna pitäisi olla poutapäivä.

On muuten lehdetkin haravoimatta.

Olen lukenut Noah Hawleyn Ennen syöksyä.
Katso Luettua-sivu.

Aurinko paistaa matalalta. Kohta se painuu horisontin taa, tuolla lännessä. Huomaat varmaan, että kuva ei ole tältä päivältä, nyt kun sataa ja sataa ja sataa.

Ruskalomaa Itä-Lapissa

Viikko Itä-Lapissa oli antoisa. Keskusteluja,  naurua, hiljaisuutta, yhdessäoloa rakkaan ystävän kanssa, Lapin luonnon täyttäessä tajunnan hiljalleen niin, että se välkkyy vieläkin tuikahdellen.

Ilma niin raikas. Katse hakeutuu lepoasentoon, horisontti kaukana. Korviin ei kuulu kuin tuulen kohina, puiden latvojen humina, ploksahdus saappaan irtautuessa suon sammaleesta.

Rahkasammal hehkuu punaisena

Kumarrun ilahtuneena poimimaan karpalon. Tuossa toinen! Ja kolmas! Niitähän on tässä paljon!

Rahkasammal vuoteena, karhunsammalet pylväinä, korret luopuneet elämän väreistään, tässä makaamme, kohta lumen alla luovutamme suolle rakennusaineemme. Silmiä hivelevää värien leikkiä, me karpalot punaisina hohdamme täynnä kirpeää mehua.

Kaiken kaikkiaan saalis ei ole suuri. Suon sammalikkoon painuneista jäljistä näemme, että onnekas on meitä ennen käynyt samoja mättäitä katsastamassa. Mutta saamme maistiaiset. Talvella hyytelöpurkkia avatessa tuoksu vie punakeltaisena hehkuvalle suolle, rahkasammalen kotiin. Maistuu hyvälle, korostaa poronkäristyksen makua.

Matkaamme Ailankaan. Puolukoita on vain siellä täällä, muutama kerrallaan. Onko yksinäinen pörriäinen haapuillut siellä täällä kukista mettä etsimässä. Muistoissa välähtävät isot pulleat puolukat, joita taannoin samoilta paikoilta poimin. Mutta vuodet ovat erilaiset, nyt näin.

Kalamajan takaa olen aikaisemmin poiminut puolukoita vaikka kuinka paljon.

Menemme rantaan, jossa tuuli tuntuu voimakkaampana kuin metsässä.

Vesi on matalalla, enpä muista kuin rakentamiskesän 1991, jolloin pidin nuotiota tässä ja valmistin muurikalla makoisat ruoat. Sittemmin rantavesi on loiskunut rannan varvuissa asti kaapimassa hiekkaa mukanaan syvemmälle.

Jupurasaari katselee meitä. Siellä mänty makaa pohjoispäässä.

”Maassa on viileää. Kosteus pureutuu maata koskettavaan runkoon. Sen pinta on kova, ei siihen äkkiä asetuta. Vuosien kuluessa kuningatar sulautuu saareensa. Pikku mönkiäiset hakeutuvat suojaan sen alle. Homesienet ujuttavat rihmojaan sen sisuksiin. Lahottajahyönteiset rohmuavat punaista puuuainesta. Mäntyyn leviää lämmin olo. Näin se pitää jatkua, ei tässä enää mitään pahaa, kun tähän jouduttiin.

Niin kuningatar luovuttaa saarensa eliöiden käyttöön satoja vuosia keräämänsä ravinteet. Saareen syntyy hedelmällisiä keskittymiä. Lähelle niemen kärkeä pureutuu yövilkka, orkideansukuinen valkeakukkainen hieno tuoksuja. Mistä ihmeestä sen siemen sinne tuli, linnunko nokassa. Mänty saattaa olla ylpeä.”

Edellä oleva teksti kirjastani Vuotos – vastasatanut uusi lumi, s. 12.

Voi saari, emme päässeet luoksesi tämän lähemmäksi tällä kertaa. Tuuli oli niin voimakas, ettemme uskaltautuneet soutamaan. Rantautuminen olisi ollut liian hankalaa.

Katson Jupurasaarta. Se on pääosassa Vuotos-kirjassani siellä kasvaneen männyn kanssa. Muistan kesän 2013, kun kirjoitin mökin pöydän ääressä kirjan lopun. Siitä se lähti, tarinan punominen. Muissakin kirjan päätapahtumissa luonto vaikuttaa voimakkaasti. Se ei meitä tarvitse, me tarvitsemme sitä.

Saari elää, aivan selvästi. Odottaa. Oliko se kaikki jo tässä?

Pikkukivikon viereen aallot ovat kasanneet hiekkaa. Salaperäinen kivien jälkijono saa mielikuvituksen laukkaamaan. Mihin ne ovat menossa?

Kemijärvi on ollut säännöstelyallas vuodesta 1965. Järveen kerätään kesällä vettä, jota lasketaan talvella Seitakorvan voimalaitoksen padon läpi. Generaattorit hyrräävät, sähköä syntyy.

Vielä elää ihmisiä, jotka muistavat järven luonnontilaisena. He kaipaavat luhtaniittyjä, jotka raidoittivat järveä. Keväisin lumien sulaessa latvavesillä vesi nousi Kemijärvessä korkealle, mutta vain vähäksi aikaa. Kesäisin vesi oli matalalla. Mutta ei siis ole enää. Säännöstelyn vuoksi veden pinnan ylä- ja alatason ero on 680 cm eli melkein seitsemän metriä. Siis pinnan vaihtelu pystysuunnassa! Vettä on metsään saakka. Maisemassa ei voi erottaa rantaa.

Paljon puuta jäi nousevan rantaveden alle. Ne kuolivat, kuinkas muuten, kun ei voinut hengittää. Puiden pinta harmaantui, ne kevenivät ja viimein saattoivat katketa. Puita on kerätty rannoille suuriksi röykkiöiksi. Niistä saattaa löytää vaikka minkälaisia kuvioita.

Tässä voi nähdä vaikka mitä

Puuta uitettiin Kemijoessa 1890-luvulta 101 vuotta vuoteen 1991. Uiton lopettaminen tapahtui nopeasti ja hiljaisesti. Valtavat puumassat siirtyivät rekkojen kuljetettaviksi. Uiton lopettamisesta ei juuri puhuttu. Samalla  kokonainen elinkeino runsaine työpaikkoineen ja rikas uittokulttuuri vaipuivat historiaan, noin vaan.

Samaan aikaan valmistui kalakämppämme Ailankaan. Järven rannat olivat monta vuotta täynnä uiton jälkiä eli irtonaisia puita. Niitä oli ollut uppeluksissa ja päässyt irti uitossa. Keräsimme puita monta kesää, ne kun olivat kelluvina vaarana veneilylle. Polttopuita riitti moneksi vuodeksi.

Uittopuomin pää. Jykevät rautapultit ovat kuin uusia.

Nyt olen kotona. Mieli kieppuu vielä Lapin viikossa. Ja valmistautuu ensi viikolla huipentuvaan Kuoriutumisia-kirjan julkistamistilaisuuteen. Siitäpä ensi kerralla.

Puutarhassa valmistaudutaan talveen. Asterit kukkivat neljän kuukauden valmistautumisen jälkeen. Ilostuttavat suuresti.

Ailanka, rakkaani

”Veden solinaa. Tuhansia vuosia, Haalean auringon lämpö voimistuu ja kaivertaa kaiken peittävään jäähän syveneviä railoja. Sulamisvesi vapauttaa jään sisään myllertyneet ainekset. Kivet antavat periksi painovoimalle ja huokaisten laskeutuvat pohjalle. Niiden päälle kerrostuu veden rajussa syleilyssä hioutuvaa soraa ja hiekkaa pitkiksi harjateiksi. Syntyy Ailanganniemi.

Ailanganniemi kurkottautuu pitkänä napapiiriä myötäillen

Vesi loiskuaa rinteen rantaviivaan, sieppaa uhmassaan kivien välistä hiukkaset, leipoo niitä ahkerasti edestakaisin ja upottaa syvemmälle. Jäljelle jäävät isot lohkareet, rantaviiva.

Jään reunalla vesi ryöppyää vapaaksi päästyään villisti joka suuntaan viskaten hienoimman hiekan viuhkaksi jään eteen. Hitaasti madaltuu hiekkankangas, Ailanganlahden ranta ja pohja.

Ailangan hiekkaranta

Erääseen railoon kertyy painavaa ainesta. Jää reipastuu ja luovuttaa vetensä nopeasti. Syntyy Jupurasaari, ympärillään syvänteitä.”

Katson Ailanganniemeä. Vasemmalla puolellani aallot syöksyvät rantaan hiekkaa muovailemaan, voi miten sileää. Tuuli vie lämmön jäsenistä ja yrittää siepata hupun matkaansa.. Takavasemmalla Jupurasaari ottaa aallot ja tuulen vastaan, kuten tuhansia vuosia, jään sulamisen jälkeen…
Ailanganlahden aallot, taustalla Hiipanniemi, sen takana Luusua
Sileistä sileimpää on aaltojen hyväilyjen rakastama ranta, Jäämeren kivet ja Ailanganlahden hiekka

Kirjastani Vuotos – vastasatanut uusi lumi, sivu 5