Aihearkisto: Luonto

Kulttuuri, Luonto, Matkat kauemmas

Varangin vuonon pohjois- ja etelärantaa

Kommentoi

Viikon matkamme suuntautui Varangin vuonon pohjoisrannalle ja kotiin ajoimme etelärantaa pitkin.

Vesisaaressa eli Vadsøssa käyntejä on ollut hyvin monia, niin että jo rutiinejakin on syntynyt. Hildosessa  piti käydä kahvilla ja nauttia leivonnaisista. Kramstuan lankakauppaan en mennyt, kun entisetkin langat ovat osin käyttämättä.

Varangin museo  koostuu kolmesta museosta, jotka sijaitsevat Vesisaaressa, Vuoreijassa ja Kirkkoniemessä.

Vesisaaren Kveenimuseo on uusi. Aikaisemmilla käynneillä museo on ollut aina kiinni, mutta nyt pääsimme uuteen museoon.

Kveenimuseon juliste kertoo kveenien kielellä siitä, miltä tuntui muuttaa Jäämeren rannalle silloin kauan sitten.

Museon näytely kertoi mielenkiintoisesti alueen asutuksen kehityksestä, missä suomalaisilla muuttajilla on ollut merkittävä osuutensa. Taustalla häälyvät historialliset olosuhteet Suomessa ja koko Pohjolassa. On lähdetty nälkää pakoon. Hiihtäen talvella, vaeltaen kesällä, vesitse veneillä. Jäämeren rannikko on siintänyt paremman elämän tyyssijana.

Kveenien historiaa

Ensi kertaa nousimme Vesisaaren pohjoispuolella olevalle vaaralle. Siellä nousi korkea masto jakaen nykyajan tärkeitä yhteyksiä.

Vesisaaren kaupunki. Vuonon vastarannalla siintää Reisvuono ja  niemen kärjessä Pykeijä. Vesisaaresta ei ole kuin 15 minuutin venematka Pykeijään. Rantaa pitkin aikaa menee runsaasti enemmän.
Pohjoiseen katsoessa aukeaa tundraa. Siellä kaukana on Pohjoisnapa.

Yhden päivän vietimme Vuoreijassa eli Vardøssä. Matkalla maisema muuttui yhä karummaksi. Pohjoiseen kääntyvän Hamningbergiin vievän tien jälkeen oltiinkin Vuoreijaan johtavan kolmen kilometrin pituisen tunnelin suulla. Vuoreija on siis saarella. Aurinkolasit hoksasin ottaa pois ennen tunnelia. Mieleen tuli taas insinööritaidon moninaisuus, kun näytä tunneleita on rakennettu. Mitenkähän on käynyt sen Oslosta länteen vievän tunnelin, joka oli alkanut melkein heti avattuaan vuotaa merivettä. Puistattava ajatus, meri päällä…

Vuoreijan hautausmaan taustalla siintää Steilneset Minnested.

Olin käynyt jo kaksi kertaa aikaisemmin Steilnesetin muistomerkillä, mutta sinne oli mentävä nytkin.

Steilnesetin muistomerkki on syntynyt kuvataiteilija Louise Bourgeois’in ja arkkitehti Peter Zumthorin yhteistyönä. Se valmistui vuonna 2011.

Vuoreijalla on kyseenalainen kunnia olla se Norjan paikkakunta, jossa pidettiin 1060-1692 eniten noitaoikeudenkäyntejä. Noituudesta syytetyt olivat vangittuina ja kidutettuina Vardøhus festning -linnoituksen vankityrmässä.  Ei voi kuvitellakaan kärsimyksen määrää. Polttoroviot lieskuivat juuri muistomerkin kohdalla.

Muistomerkin sisällä on 91 noituudesta tuomitun henkilön tarinat kerättyinä alkuperäisistä asiakirjoista. Tekstien lukeminen oli hyvin tuskallista.

Tuomioiden vuosiluvuista saattoi päätellä, että syytökset tapahtuivat ryppäinä. Välillä oli vuosia, jolloin syytöksiä ei esitetty, mutta sitten niitä tuli monta vuodessa. Noitavainoja esiintyi muuallakin, mutta Vuoreijan sijainti maailman äärimmäisellä pohjoisella laidalla korostaa eristäytyneisyyden, ankaran ilmaston, köyhyyden ja epävakaiden yhteiskunnallisten olojen vaikutusta kouluttamattomien ihmisten mielialoihin.

Hyvin ikävää on, että kun asiat menevät pieleen, ihmisellä on taipumus ajatella, että syypäänä on ihminen, jonka kanssa on ollut riitaa. Niinpä nykyaikanakin noitavainot ovat aito ihmisoikeusongelma. Vuosien 2009-2019 ajalta on todettu 60:stä eri maasta yhteensä 60 000 tapausta, joissa oli kyse noituussyytöksiin liittyvistä  haitallisista käytännöistä tai rituaalisista hyökkäyksistä – väkivaltaa, surmia, syrjintää…

Tuli palaa aina muistuttaen tulesta, joka paloi niemellä monen sadan vuoden aikana. Muistomerkki on aina auki eikä maksa mitään.

Aikaisemmilla käynneillä on jäänyt  käymättä Vuoreijan  linnoituksessa. Ihmettelin miksi en ole käynyt tässä  maailman pohjoisimmassa linnoituksessa. Ilmasta katsottuna linnoitus on kahdeksansakaraisen vallin muodostama. Todella hieno!

Ensimmäinen linnoitus on rakennettu jo noin vuonna 1300. Tämä nykyinen rakennettiin 1734-38. Suojautumisen tarve ihmisen pahuutta vastaan on vallannut kautta ihmiskunnan historian. Mitä kamalampia tapahtumia voi lukea historiasta. Voiko ihminen muuttua ja parantua vallanhimosta?

Vuoreijan linnoitus. Tykit osoittavat merelle.
Linnoituksen muurien sisällä oli asumukset varmaan kaikille Vuoreijan asukkaille. Vai vain sotilaille?
Linnoitusta on muutettu nykypävän tarpeiden mukaiseksi. Kaunis yksityiskohta. Viemärinkansikin voi olla taidetta.
Nykypäivää linnoituksessa. Nuoret miehet frisbeetä pelaamassa. Iloiset naurut saivat meidätkin iloisiksi synkähkön historian keskellä.

Mieli kohentuneena lähdimme etsimään  kahvilaa ja löysimme sellaisen. Terassilta oli mukava näkymä Vuoreijan satamaan.

Vuoreijan satama
Kahvilan vieressä oli asumaton talo – no jaa ei se asumaton ollut kun kymmenet lokkiparit kasvattivat jälkeläisiään. Huomaa katon harjalla istuskelevien lokkien tarkat etäisyydet toisistaan.

Tässä tähyillään Hornøyalle, mahtavalle lintusaarelle, jossa kävin vuonna 2015. Vierailu oli hienoimpia luontokokemuksiani lukemattomine eläimineen lunneista hylkeisiin.

Vuoreija on hyvin viihtyisä kaupunki. Pidän siitä melkein enemmän kuin Vesisaaresta.

Kotimatkalla pysähdyimme Domenin näköalapaikalle, mistä otsikkokuva on otettu. Hurtigruten oli tulossa Vesisaaresta. Uuvana, Diapensia lapponica, aivan ihana.
Lapinvuokko, Dryas octopetala, oli täällä vasta kukassa, Ekkeroyssä jo siemenvaiheessa.
Viimeisenä iltana kävimme uimassa Ekkeroyn uimarannalla. Vesi ei mielestäni ollut yhtä kylmää kuin Sandfjordissa.

Matkatkin loppuvat aikanaan. Hyvästelimme Ekkerøyn käymällä toisen kerran syömässä Havhestenissä. Ilma oli viilentynyt, mutta istuimme laiturilla pohjoisen auringon paisteessa. Hyvästi Ekkerøy.

Olimme tulleet Norjaan Utsjoen kautta ja kotiin ajoimme Varangin vuonon etelärantaa pitkin. Maisemat olivat erilaisia.
Neidenin Ä´vv -kolttasaamelainen museo.

Pysähdyimme Neidenissä Ä´vv -kolttasaamelainen museossa. Käynti oli minulle kolmas. Vieraita oli useita. Useita kieliä erottui puheista.

Perusnäyttelyssä esiteltiin monipuolisesti kolttasaamelaista kulttuuria kautta aikojen. Vuosituhansien hitaasti hiomat luonnon olosuhteet ovat johdattaneet kansan sopeuttamaan elintapansa siten, että on hengitetty yhtä tahtia luonnon kanssa.

Kalakoukkuja

Hivelevän kauniit muodot kertoivat vuosisataista tarinaa tarkoituksenmukaisuuden muovaamista esineistä. Kirkkaat värit on valittu koristamaan arkisiakin tarvekaluja.

Punaista, keltaista, sinistä

Kolttasaamelaiset eivät ole koskaan sotineet kenenkään kanssa. Yhteisöt ovat olleet yhteydessä karjalaisiin ja pohjoisvenäläisiin kulttuureihin, jolloin omaan kulttuuriin on siirtynyt piirteitä muista.

Aulassa oli laaja näyttely kolttasaamelaisten tanssiperinteestä. Sen katsotaan alkaneen 1800-luvun lopulla, hiipuneen toisen maailmansodan jälkeen ja elpyneen 1970-luvulla. Nyt opetetaan koulussa  oppilaille kolttakatrillia ja tanssitaan eri yhteyksissä.

Saimme perusnäyttelyn lisäksi perusteellisen katsauksen tanssiin.

Pysähdyimme syömässä Sevetin baarissa. Huikaisevan kaunis sää ja näkymä järvelle houkuttelivat jäämään pidemmäksikin aikaa, mutta matkaa oli jatkettava.

Keskeneräisen käsikirjoitukseni Kolmas tanssi -tapahtumat tapahtuvat tämän järven rannalla. Tosin syksyllä ja talvella. Käsikirjoitus on niin sanoakseni vielä vaiheessa.

Näin ollaan tämän kesän Norjan vierailun lopussa. Vielä on matkaa kotiin. Kiitos matkaseurasta!

Luonto, Matkat kauemmas

Hamningbergin tien lopussa – at the road´s end

Kommentoi

Tie Hamningbergiin itsessään on kuuluisa. Kuin Kuussa olisi, vaikken Kuussa ole käynytkään. Tosin nyt toisella ajokerralla tie ei ollut niin hiuksia nostattava kuin ensimmäisellä kerralla. Yksikaistaiset tiet ovat nykyään harvinaisuuksia ohituspaikkoineen. No, niihin tottui ja kun ajonopeus oli maltillinen, hyvin ehti levikkeelle ja ohitus onnistui turvallisesti.

Tuolta tulimme ja tuonne menimme.

Välillä oli suoria pätkiä.

Viime vierailusta oli kuutisen vuotta ja nyt oli tapahtunut edistystä siinä mielessä, että Hamningbergissä oli kahvila-ravintola Pakkhuskaia kafe, josta sai kahvia ja myös ruokaa. Asiakkaita oli paljon, linja-autollinen aloitti ruokailua saapuessamme.

Pakkhuskaia kafe
Sisustus oli rakennettu vanhoista mereen ja kalastukseen liittyvistä tavaroista – juuri sitä mitä me turistit tulimme katsomaan. Toteutus oli tehty hyvällä maulla.

Lähdimme kävelylle kylälle odottaessamme bussimatkustajien ruokailun loppumista.

Mitähän kaikkea tämä talo on nähnyt! Tuulen tuiverruksia, myrskyjen runnomisia, ihmiselon hyviä ja vähemmän hyviä hetkiä.
Miltähän vuosisadalta tämä talo onkaan peräisin?
Angelica archangelica, väinönputki, kasvoi vanhojen rakennusten tuntumassa.
Katoilla kasvoi paksu kasvikerros. Pieni ikkuna, valoa vähän, lämpöä ehkä enemmän. Sieltä on tähytty ulos, kesällä yötöntä yötä, kaamoksen aikaan valonpilkahdustakaan.
Katot eivät olleet varmaan kovin vanhoja. koska tuohet olivat aika tuoreen näköisi. Mielenkiintoista. Mistähän kaukaa tuohet on tänne kuskattu?
Koko ajan kasvoi ihmetys, miten asukkaat ovat täällä pärjänneet kautta aikojen. Kahvilan seinällä oli kuva Hamningbergistä ennen sotaa. Kalastus tänne ihmiset on houkuttanut. Jällejä ei enää ollut. Yhtä taloa korjattiin isolla joukolla. Talvella tie on suljettu ja kylä on asumaton. Kesällä taloissa asuneiden perheiden jälkeläiset tulevat ja samoin turistilaumat.
Yksinäisyys.
Kävelimme tien loppuun. Pysähdyimme. Mielen valtasi vahva tunne taas eräästä saavuttamastamme päätepisteestä. Selfie otettiin. Sitten katseemme kiinnittyi uuteen rakennelmaan. Näitä on Norjassa rakennettu viime vuosina mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, kuten Kongsfjordissa näimme. Tänne pääseminen vaati hyviä jalkoja ja tasapainoa, mutta selviydyimme ja istuimme tähyämässä horisotissa häämöttävää Novaja Zemljaa.
Kävellessämme takaisin kahvilaa kohti näimme tuulihaukan, Falco tinnunculus. Se ei meitä juurikaan pelännyt, päästi aivan lähelle ja lenteli yläpuolellamme hetken.
Kasvillisuus oli niukkaa. Pikkulaukun, Rhinanthus minor, näimme kuitenkin.
Lapinkissankellokasvusto, Campanula rotundifolia ssp. gieseckiana, painautuneena kiven kupeeseen.
Tripleurospermum inodorum, saunakukka, peltosaunio, kukkii matalana.
Niukka kasvillisuus etsii parhaita suojaisia kasvupaikkoja. Kiven suojassa on hyvä kasvaa. Pohjanvariksenmarja, Empetrum hermaphroditum ja sianpuolukka, Archostaphylos uva-ursi
Tunturisyysmaitiainen, Leontodon autumnalis var. taraxaci.
Kahvilan terassilta aukesi lumoava maisema kylän hiekkarannalle. Muutama poro oli viettämässä iltapäivää ja liikuskeli hitaasti. Tätä olisi katsellut vaikka kuinka kauan. Mieli lepäsi.
Pakkhuskaian kalakeitto oli parasta kalakeittoa mitä olen Norjassa saanut. Leipä oli myös hyvin maukasta.

Paluumatkalla pysähdyimme Sandfjordnesetin luonnonsuojelualueelle. Se on perustettu 1983. Sandfjordjoen tuomasta hiekasta tuulieroosio on muovannut erikoisia hiekkadyynejä. Näitä kutsutaan parabolisiksi hiekkadyyneiksi (kuunsirpin muotoisia) ja ne ovat harvinaisia Finnmarkissa.

Sandfjordin luonnonsuojelualueen erikoisia hiekkadyynejä.

Finnmarkin kasvillisuus on mielenkiintoista. Siinä on sekä ranta- että vuoristokasvillisuuden piirteitä vieri vieressä ja myös itäisiä lajeja. Rannoilla kasvaa luonnollisesti suolaa kestäviä lajeja.

Rantavehnä, Élymus arenarius, sitoo liikkuvan hiekan juuristollaan, jolloin heikkadyyneistä on tullut useiden metrien korkuisia. Tällöin muiden kasvien on helpompi asettua dyyneille.
Sandfjordnesetin hiekkaranta, sileistä sileintä. Porot viruttivat koparoitaan Jäämeressä.
Jäämerensinappi, Cakile, kasvoi yksinäisenä valtavalla hiekkarannalla. Emme löytäneet yhtään simpukan- tai kotilonkuoria. Viime käyntikerran monenlaiset muistot ovat purkissa pyödälläni. Nuuhkin niitä. Kuulen korvissani meren taukkoamattoman aaltojen huminan.
Kuka tästä on kävellyt? Milloin? Näinkö ovat kivettymät syntyneet?
Menimme hiekkarannan reunaan pukeutumaan uimapukuihin ja saimme samalla geologian oppitunnin. Merenpohjaan kerrostuneet kerrokset ovat jähmettyneet ja nousseet miljoonien vuosien aikana laattaliikuntojen hitaassa puristuksessa ylöspäin. Paikka paikoin kerrokset ovat kääntyilleet vaikka millaisiin asentoihin, siitä tämä rannikko on hyvänä esimerkkinä.

Olimme päättäneet mennä uimaan Jäämereen. Olihan se vilpoista. Mutta kun talvella uimahallin ulkoallas oli kylmimmillään 4 astetta, niin olihan tämä lämpimämpää. Ja talvella ilma oli -25 astetta, nyt oli yli +20 astetta.

Jäämeren syleilyssä. Suolaista. Tuntui huulilla. Teki hyvää hipiälle. Ja vanhoille nivelille.
Porot lähtivät liikkeelle. Oli se komeaa katsottavaa. Hienoimpia hetkiä vierailullamme. Miten poro sopiikaan tähän maisemaan niin hyvin.

Matka jatkui vielä monta päivää. Vardøssä ja kotimatkalla.

PS. Ostokseni unohtuivat kahvilan pöydälle, kun maksaja luuli  minun ottavan ne ja minä luulin maksajan ottavan ne. (Meillä oli tietty rahajärjestely.) Minulla ei ollut kassiakaan mukana. Nyt ostokset ovat matkalla luokseni. Hyvää toimintaa henkilökunnalta!

EDIT 13.9.2024. Paketti saapui ja sain paitani ROAD´S END  päälleni ja jääkaappimagneettini muiden matkamagneettien joukkoon. Kiitos!

Luonto, Matkat kauemmas

Ekkerøyssä, taas kerran – 70° N, 30° E

Kommentoi

Norjassa ties kuinka monetta kertaa yli 50 vuoden aikana, Ekkerøyssä kuudetta kertaa ja yöpymässä neljättä kertaa. Tänne oli päästävä, se kertoo jotain ilman selityksiä.

Viikon ajan tukikohtana oli Havhesten, tai uudelta nimeltä Rustikk Rorubu, talo kun on vaihtanut taas omistajaa ja siirtynyt vuokrattavaksi Airbnb:n kautta.

Keltainen rakennus museo, joka ei nyt ollut auki. Keskellä Rustikk rorubu ja oikealla myyntikoju, jossa lähitalojen aikuiset muualla asuvat jälkikasvut myivät käsitöitä ja matkamuistoja. He kertoivat, että tänne oli päästävä, vaikka Oslosta asti.  Vasemmalle sijoittuu Kjeldsenin kalastuslaituri, jolla kalanostaja K.M. Kjeldsen aloitti toimintansa 1911 setänsä Ole Nilsenin jälkeen. Laituri, höyryttämö ja kauppa olivat toiminnassa 1969 saakka työllistäen noin 10 henkiä kevätkalastuksen aikana ja jopa 40 kesäaikaan. Tila siirtyi Vesisaaren kunnan omistukseen 1986 ja liitettiin Vesisaaren museoon 1990-luvulla. Laituri ja useimmat rakennuksista ovat entisöidyt.

Edwin on isompi talo. Meitä oli kolme, kuten ensimmäisellä yöpymiskerrallakin seitsemän vuotta sitten. Vieressä Åstassa yövyimme viime kerralla kahdestaan.

Edwin on osittain laiturilla sijaitseva vanha katkarapujalostamo ja sisään mennessä vieno tuoksahdus muistutti tästä menneisyydestä. Se ei häirinnyt, siihen tottui niin, ettei enää tuoksuun kiinnittänyt huomiota. Se tuntui sisään tullessa, ei huoneissa.

Rustikk rorubu, vasemmalla Edwin, oikealla Åsta. Meidän mieleemme, historiaa, havinaa, hyvä varustus (jopa teippirulla). Tosin hellan levyt olivat hitaita ja keittäminen tapahtui erillisellä levyllä. Muttei haitannut yhtään.
Havhesten – nimi nyt ravintolan nimenä. Ei tarkoita merihevosta vaan myrskylintua. Aikaisemmin emme ole sinne päässeet, kun ei ollut auki, mutta nyt kävimme kahteen otteeseen syömässä kala- ja poroateriat.
Alpomainen nainen.
Havhestenin edustalla.
Viimeisenä iltana söimme terassilla. Oli viileää, kuten iltaisin vaikka päivät olivat t-paitakelejä.

Iltaisin nautimme omat illallisemme laiturilla. Olemmekin ihastuneet laiturielämään niin, etteivät maalla sijaitsevat majoitustilat kiinnosta. Samalla pohjoiseen siirtynyt (tai maapallohan se siirtyy) aurinko lähetteli Varangin niemimaan yli viimeisiä säteitään.

Iltakymmeneltä aurinko oli vielä korkealla. Täysi tyyneys  ja lämpö vallitsivat melkein koko vierailumme ajan. Vain viimeisenä päivänä tuuli. Me muuten rusketuimme. Lintujen vähäisyys oli silmiinpistävää. Viime vuonna lintuinfluenssa iski voimalla pikkukajavayhdyskuntaan, joka kansoitti Ekkerøyn rantakallioita. Näin kuvan, jossa menehtyneitä pikkukajavia oli kuorma-autolastillinen. Nyt bongasin vain yhden pikkukajavan.
Aamiaispöydästä näimme rannalla punajalkaviklon, Tringa totanus,  ja lokinpoikasen, joita oli useita. Niitä vanhemmat kävivät syöttämässä. Eivät muuten  laiturilla yhtään pelänneet meitä.

Ekkerøyssä on valtavan hienot hiekkarannat kummallakin puolella kannasta. Kävimme uimassa. Vesi oli lämpimämpää kuin Hamningbergissä, mutta Jäämeren henkäys tuntui ja sitähän olimme tulleet hakemaan.

Ekkerøyn läntinen hiekkaranta. Itäpuolen hiekkaranta oli aidattu.

Ensimmäisenä ja myös viimeisenä päivänä oli päästävä luontopolulle niemen kärkeen (Perletur YF53) ja takaisin. Vaikka olin kävellyt reitin monta kertaa aikaisemmin, Varanginvuonon maisemat tyynnyttivät mielen, kypsät hillat makeuttivat suun, löydetyt arktiset kukat saivat huokailemaan mielihyvästä ja lintujen, pääasiassa lokkien kirkuna asettui huikaisevaa Jäämeren maisemaa täydentämään.

Askel oli keveä eikä koko päivän oleskelu ulkoilmassa rasittanut mitenkään vaan takasi hyvät yöunet Edwinin kelpo vuoteissa.

Lintukalliot olivat autiot. Tosin eräs mies sanoi, että linnut ovat merellä, mutta muutamia oli alhaalla lepäilemässä.
Hän tähyiliTyynenmeren Pääsiäissaarten kavereitaan kohti.
Epilobium angustifolium, maitohosma. Englanniksi hauska nimi Blooming Sally, kukkiva Salli. Ranskassa horsmaa kasvatetaan kukkapenkeissä, on se niin komea kasvi. Näimme matkan varrella  sen värittämässä maisemaa kauniisti useassa paikassa.

Achillea millefolium siankärsämö, Papaver croceum, siperianunikko, jota olen yrittänyt  kasvattaa kukkapenkissä, mutten ole onnistunut. Se kylväytyy edellisen vuoden siemenistä.
Campanula rotundifolia ssp.gieseckiana, lapinkissankello.
Rubus chamaemarus, hilla, on saanut kaunistuksen lapinvuokon siemenhaituvista.
Dryas octopetala, lapinvuokon siemenvaihe, isoja kauniita kasvustoja.
Hillakasvustoja oli niin paljon, etten ole missään vastaavaa nähnyt. Olivat vielä pääosin raakoja, mutta keltaisia kypsiäkin löytyi niin paljon kuin jaksoi syödä.
Valeriana sambucifoia, lehtovirmajuuri, valeriaana. Muistan, kun mamma tiputti valeriaanaa sokeripalalle, mutta mitä mielentilaa lievittämään?
Ligusticum scothicum, rantahärkki.
Cerastrium fontanum, napahärkki.
Petasites frigidus, pohjanruttojuuri.
Gentiana purpurea, punakatkero.
Potentilla chamissonis, ruijanpahtahanhikki.
Juncus arcticus, ruijanvihvilä, kasvoi juuri tähän suuntaan koko mätäs.
Polemanium acutiflorum, kellosinilatva, kasvoi runsaana myös tienposkissa. Pykeijässä näimme harvinaisen sukulaisen Siperian sinilatvan eli karvaisen sinilatvan, Polemonium boreale.
Onko tämä sinilatvan albinomuoto?
Tätä en tunnista. Tunteeko joku?

Seuraavina päivinä jatkoimme vierailuja Vesisaareen, Hamingbergiin ja Vuoreijaan. Niistä seuraavissa päivityksissä.

Luonto

Aamuinen luontohetki – halo-ilmiön sivuaurinkoja pakkasilmalla

Kommentoi

Vuoden 2024 toisena päivänä lähdin hakemaan sanomalehteä kuten joka aamu. Pakkanen nipisteli. Oli tosi kylmä. Paksu takki, pipo silmillä, kaulaliina kiepillä, paksut rukkaset.

Pihatietä rientäessäni nostin katseeni. Mitä ihmettä!

Juhannuskoivun takana hohtaa valtava halo!

Mutta tuo halo on iso, paljon isompi kuin olen aikaisemmin nähnyt! Käännyin ja juoksujalkaa (usko tai älä) hain puhelimen, kunpa se ei olisi hävinnyt. Mutta siellä se oli.

Halo kohosi monen kymmenen metrin korkeuteen.

Käännyin, aurinko paistoi matalalta metsän yläpuolella kuten aina tähän aikaan.

Auringon himmeä valo antoi kuvata itseään.
Sain kuvattua heidät molemmat.

Sitten käännyin itää päin ja siellähän on toinen halo!

Aurinko ja kaksi pakkaspäivän haloa Kauhanojan peltojen yllä.

Kädet takaisin lämpimiin rukkasiin ja katsoin pitkän aikaa tätä valtavan kaunista talvi-ilmiötä. Elämäni huippuhetkiä, kipuaa aivan luontokokemuksieni kärkeen.

Hain lehden ja takaisin tullessa ihailin vielä hiljaisuuden vallitessa aurinkoja.

Tein sitten tästä hetkestä facebookiin päivityksen ja siellä ehdotettiin sääkuviin lähettämistä. Niinpä lähetin ja kuuden aikaan odotin, onko kuva kelvannut. Olen muutama vuosi sitten saanut yhden kuvan sääkuviin, myös meidän  kylältä, talvikuva, vasten aurinkoa, jolloin jääkiteet heijastivat säteitä. Mutta muita lähettämiäni ei ole otettu.

Olin ollut huomaavinani, että samat nimet toistuvat sääkuvissa. Kaksi serkkuani saa kuviaan toistuvasti, viime viikolla samassa lähetyksessä oli kummankin kuvat. Hyviähän ne ovat, todella, ei sinänsä ihmetytä että ne julkaistaan.  Katsoin sääkuvien ohjeita: vaakakuvia, kyseisen päivän dokumentointi, teknisesti huippulaatuinen. Hyvät kuvaajat kuvaavat hyviä kuvia.

Säätiedotuksen alussa tuli toisen henkilön ottama kuva samasta ilmiöstä Loimaalta, joka jopa mainittiin. Olin tunnistavani tämän meidän tien. No, se oli parempi kuva ilmeisesti. Mutta sitten säätiedotuksen lopussa tuli tämä minun kuvani.

Kuvan oli moni huomannut ja viestejä sateli. Mutta sitten pääuutisten säätiedotuksen alkuun lehahti kuvani ja uutistenlukija ja meteorologi keskustelivat halon sivuaurinkoilmiöstä. Kuvani levisi seinän kokoisena taustalla. Ja olihan se tosi hieno!

Viestejä tulvi edelleen. Tässä taisi olla muutama minuutti niistä 15 kuuluisuuden minuutista, jotka joka ihmisellä on. Aikaisemmin olen ollut pari kertaa televisiossa Vuotosjutuissa, toisella kerralla lausuin repliikin – ei varmaan puolta minuuttia – ja minut on bongattu yleisön joukosta. No radiohaastatteluja on useampia, niistä se 15 minuuttia kyllä täyttyy.

Olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kerrankin.

Muuten, kuva on otettu keskihintaisella Samsung Galaxylla. Järjestelmäkamera oli jossain yläkerrassa ja siinä se – kuvauskohteen ilmetessä usein yllättäen pitää olla nopeasti kamera saatavissa. Kännykkä yleensä on, vaikkei tänä aamuna mukana ollutkaan mutta sain sen nopeasti käsiini.

Luonto, Matkat kauemmas

Nordcap – Alta

Kommentoi

Mehamnin leppoisten päivien jälkeen suunnistimme länteen – tai oikeastaan ensin etelään. Matkasimme turistipyydykseen, joka joissakin ihmisissä herättää ärtymystä. No, eihän sinne ole mikään pakko mennä.

Olimme jo nähneet monenlaista säätilaa ja tämä täysi tyyneys yllätti kuitenkin. Matkalla Lakselvin ja Ifjordin välillä.

Tie kiermurteli pitkin rantoja. Kapeita kohtia, mutkia mutkien perään ja sitten tunneleita. Pisin oli Nordcapin tunneli 6,875 km mantereelta  Magerøyan saarelle, jonka pohjoisosassa Nordcap sijaitsee. Se ei siis ole mantereen Euroopan pohjoisin paikka, vaan saarella sijaitseva pohjoisin maanteitse saavutettava paikka. Näin netti väittää, mutta onhan Slettnesin majakka vielä pohjoisempana, 71°05′22.6″N…

Tunneli tunneli tunneli, laulettiin lasten kanssa Norjan tunneleissa 1990-luvulla. Ja nytkin laulettiin kolmessa tunnelissa.

Olin  käynyt Nordcapissa vuonna 2007. Jääkaappimagneetista näin vuosiluvun, koska en löydä sen matkan kuvia mistään. Ikoninen kuva miehestä ja minusta, taustalla Nordcapin tunnus, maapallopatsas pituus- ja leveyspiireineen, on siis hukassa. Silloin oli huikaisevan kaunis ja kirkas kesäpäivä. Tuijotin pohjoiseen, joka peittyi salaperäiseen autereeseen ja mielessäni muljahti, kun kuvittelin siellä olevaa Pohjoisnapaa. Olin silloin elämäni pohjoisimmassa paikassa.

Meidän matkaamme sopi yöpyminen lähellä Nordcapia, kuten silloin aikaisemminkin. Yövyimme molemmilla kerroilla Skarsvågissa. Vuonna 2007 tosin eri paikassa. Yritimme silloin saada majapaikka Honningsvågissa, missä leirintäalue oli täynnä ja virkailija soitti Skarsvågiin ja varasi meille mökin. Hienoa asiakaspalvelua. Silloin mökin verannalta ihmettelin ihmisjonoja, jotka kiipesivät tunturin rinnettä ylös. No, silloin ei ollut nettiä ja sain myöhemmin tietää, että siellä oli Kirkeporten. Kyllä harmitti. Ajankohdan mukaan olisi ollut mahdollista nähdä keskiyön aurinko Kirkeportenin läpi.

Nyt kysyimme Base Campin vastaanotossa tietä Kirkeporteniin ja lähdimme kapuamaan rinnettä. Sitten erehdyimme oikealle kaartuvalle polulle, kävelimme ja kävelimme eikä kohdetta löytynyt. Alkoi jo vähän hämärtää. Onneksi oli netti, josta selvisi, että muodostelma oli alhaalla melkein vesirajassa eikä sitä näkynyt ylös. Niinpä laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas, vanhat jalat tekivät tarkkaa työtä harkitessaan jokaista jalansijaa. Vähän hirvitti. Kiertotie olisi ollut aika pitkä.

Niinpä viimein näimme Kirkeportenin muodostelman. On se hieno! Samalla näkyi Nordcapin sarvi niemen kärjessä.

Kirkeporten ja Nordcapin sarvi Mefjorden-vuonon molemmin puolin. Kumpikin muodostelma on ollut esikristillisenä aikana saamelaisten uhripaikkoina. Eikä ihme.

Olen nähnyt kuvia, joissa sarvi näkyy Kirkeportenin aukossa. Sen saamiseksi olisi pitänyt mennä alakautta rantaa pitkin. Olisi ollut kiva, jos vastaanotossa olisi kerrottu tarkemmin reitti – vasemmalle muutaman kymmenen metrin välein valkoiset tolpat – tai alas rantaan. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Jee, me selvittiin tänne ehjinä!

Base Campin mökki oli muuten erinomainen pohjapiirrokseltaan. Pieneen alaan oli saatu tarpeelliset asiat niin kätevästi, että keskelle jäi iso avoin tila. Astiat ym varustus oli tosi hyvä, verrattuna Mehamnin Adventure Campiin, jossa oli vain muutama lautanen ym vaikka makuutilat oli kuudelle. Kahvinkeitintä ei ihme kyllä ollut.

Illalla mökin ikkunasta rauhallinen tyyni näkymä. Autoja tuli Skarsvågiin tasaista tahtia.

Aamulla lähdimme Nordcapia kohti. Heti selvisi, että sää ei meitä nyt suosi. Sumu lisääntyi koko ajan. Tie oli kapea, mikä vähän ihmetytti kun liikenne oli aikamoista. Perillä oli paljon autoja. Emme maksaneet pääsymaksua rakennukseen, koska olin ollut siellä aikaisemmin jo ja matka-aikataulu vähän painoi takaraivossa. Mutta pysäköinti, WC ja muistomerkki olivat maksuttomia. Ne riittivät meille.

Sumu peitti maisemat ja tuuli, se oli myrskyluokkaa. Hyvä että pysyi pystyssä. Pohjoisnavan terveiset.

Nordcapin rakennus. Säiden ravistelemana ympäri vuoden. Ymmärrän hyvin, että pääsymaksu pitää maksaa sinne mennessä. Ei ole halpaa huolto näillä leveyspiireillä. Nordcapissa vierailee 200 000 ihmistä vuosittain. Paikalla on käyty  satoja vuosia. Se tuli tunnetuksi jo vuonna 1553, kun englantilainen tutkimusmatkailija Richard Chancellor kiersi sen. Aluksi laivat kuljettivat turistit Hornvikaan, mistä veneillä siirryttiin rantaan ja kiivettiin ylös.
Nordcap, 70°58′41″N, 25°58′30″E.   Jyrkänteet ovat äkkijyrkät, 307 m.
Puistattaa, kun katsoo alas.
Siellä se on sumussa, Pohjoisnapa. Yllättävän monipuolinen kasvillisuus. Etualalla väinönputki,   Angelica archangelica ssp.
Sumu jäi Nordcapiin. Tätä maisemaa oli kuvaamassa iso moottoripyöräilijäjoukko. Koko matkalla näimme yllättävän paljon matkailuautoja ja moottoripyöriä. Henkilöautot tuntuivat olevan vähemmistössä. Muutama auto veti matkailuvaunua. Näimme yhden megasuuren matkailuvaunun, jonka selviytymistä mutkaisilla kapeilla teillä ihmettelimme.
Tämä hiljensi. Vauhtiakin.

Lähdimme kohti Altaa. Sielläkin olin käynyt aikaisemmin, sillä samalla reissulla kuin Nordcapissa ja jonka kuva olivat hukassa. Alta eli norjaksi Alattio on yllättävän suuri kaupunki. Asutusta jatkui ja jatkui. Matkasimme Altan museoon, joka sijaitsee kaupungin länsiosassa. Halusimme nähdä kalliopiirrokset.

Alattion-Altan kalliopiirrokset on löydetty vasta 1960-70-luvulla. Piirrokset on kaiverrettu meren sileäksi hiomiin rannan silokallioihin 2000-7000 vuotta sitten. Niitä on kaikkiaan noin 6000 viidellä alueella, joista Hjemmeluft on suurin ja avoinna yleisölle. Kun kuvat löydettiin, ne maalattiin punaisiksi, jolloin ne näkyvät paremmin. Monien mielestä värittäminen poisti kuvista taianomaisuutta. Ennen pelkät kaiverrukset heräsivät eloon, kun valo ja varjot värittivät niitä. Osa kuvista on värittämättä.

Hirvenpääsauva oli käytössä kivikaudella nykyisten Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueilla. Sauvaa käytettiin ilmeisesti rituaalisissa menoissa.
Kuva on maailman vanhin tunturipeurojen pyyntiä esittävä kuva. Noin 30 peuraa on ajettu johdinaitojen välistä pyyntiaitaukseen, osa vielä tulossa.
Karhua pidettiin mahdollisesti eläimenä, joka kykeni matkaamaan kosmisten maailmojen välillä. Kuvassa karhun jälkiä kulkee useisiin suuntiin.
Nauhamaiset hapsukuvat ovat erittäin harvinaisia. Ovatko ne koruja? Aurinko, kuu? Ansoja, kaloja, kotatelttoja? Kaulakoru? Emme saa koskaan tietää.

Paljon jää salaiseksi. Kuka näitä kuvia on tehnyt? Miksi? Mikä voima hänet – vai onko heitä ollut monta – on saanut kaivertamaan tuhansia kuvia? Onko hän ollut yhteisössään arvostettu vai hyljeksitty?

Kuvat saavat hiljaiseksi. Miten taitavasti tehtyjä, kuvaavat kohdettaan niin ilmeikkäästi, että lahjakkuutta on ollut jo silloin ihmisessä olemassa. Se ei ole muuttunut miksikään vuosituhansien aikana. Niin, milloin ihmisessä on kuvallinen lahjakkuus jalostunut? Minkälaisten tapahtumien tuloksena?

Museoreitin kaunista kasvustoa. Alvejuuri Dryopteris expansa, kiven päällä kasvava kataja Jubiperis communis ja silmäruoho Euphrasia.

Altasta lähdimme etelää ja kotisuomea kohti.

Tie Kautokeinoon kulki jylhän kanjonin läpi.

Matka lähestyi loppuaan. Runsas viikko oli vierähtänyt nopeasti. Laskeskelin Norjanreissujen määrää. Monta kymmentä kertaa vajaan viidenkymmenen vuoden aikana. Mieleen pulpahteli yhä uusia käyntejä, joiden paikkoja en kaikkia pystynyt muistamaan.

Mutta nämä viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikaiset vierailut muistan. Niissä tiivistyy monta asiaa: tietenkin Norjan maisemat ja tunnelma, jotka karuudessaan vaikuttavat joka vierailulla. Ystävän seura, kun on niin helppo olla yhdessä, saa olla aivan oma itsensä. Muistin, kun kerroin työkaverille tämän matkakaverini vierailtua 45 vuotta sitten Posiolla, että me olemme hänen kanssaan tekemisissä varmasti elämämme loppuun asti. Työkaveri kysyi, mitä me sitten tehtäisiin ja arvelin, että ehkä vielä asumme uudelleen yhdessä vanhoilla päivillämme. Sitähän nämä matkat ovat. Ja sitten vielä se, että pääsee pois näistä arkisista ympyröistä ja kaikesta rasittavuudesta, joka elämään liittyy. Että kiitoksia kovasti matkaseurasta, rakas elämän mittainen ystäväni. <3

”Me silloiset, emme ole samat enää. Mutta olemmehan, olemme me.”

 

 

Luonto, Matkat kauemmas

Mehamn – Hurtigrutenin pohjoisin satama

Kommentoi

Saavuimme Mehamniin Utsjoen kautta, sitten Nuorgamiin ja Tanalta käännyttiin lähteen. Olipahan ajokokemus. Tiessä oli tuhat mutkaa, välillä hyvin kapeaa, huonopintaista, kuoppaista, välillä uutta päällystettä ja lisää leveyttä. Muutaman kymmenen kilometrin matkaan meni monta tuntia.

Store Breitholmen Laksevfjordissa. Maisemat olivat niin henkeä salpaavat, että piti pysähtyä postimerkin kokoiselle levikkeelle.

Perillä Mehamnissa olimme samaan aikaan, kun Hurtigruten oli laiturissa eli seitsemän jälkeen illalla. Majoituimme, söimme ja rentouduimme.

Perille on päästy! Takana 650 km , 12 tuntia, siis tänään.
Ensimmäinen aamu

Ensimmäisenä päivänä kävimme Mehamnin ”must”-museossa eli Nissemuseossa.  Käsittämätön  paikka. Jouluhahmoja on 40-45 000!

Mehamnin Nissemuseo eli joulumuseo, tarjolla myös majoitusta ja ruokaa.
Sarjassamme käsittämättömiä ihmisen aikaansaannoksia.
Veljekset Raymond ja Odd-Einari Tetlie omistavat museon. Ensimmäinen joulupukki oli vasemmalla oleva hahmo vuodelta 1936, jonka Raymond sai nelivuotiaana. Museotavaroita on siis kerätty 57 vuotta. Keskellä oleva oli lähetetty Afrikasta.
Katotkin olivat täynnä riippuvia joulukoristeita.
Adventure Camp Mehamn Rorbuer. Keltaisessa rakennuksessa on reception, ravintola ja yläkerrassa yhden huoneen majoitustiloja. Oikealla olevassa rakennuksessa oli toilettitilat ja lounge. Poreallaskin löytyi, mutta näytti siltä, ettei ihan vähään aikaan ole käytetty. Me majoituimme vasemmalla näkyvässä keskimmäisessä mökkissä nro 3.
Olemme viehättyneet laiturielämään ja se oli tässä majoituksessa parhaimmillaan.

Mökkimme verannalta bongasimme lintuja ja meduusoja.

Hiusmeduusa, Cyanea capillata.
Korvameduusa, Aurelia aurita. Heitä oli paljon.

Lintuinfluenssa on levinnyt kesän aikana myös Ruijaan. Meille kerrottiin, että kuolleita lintuja on ollut runsaasti, mutta nyt epidemia näyttää laantuneen. Nissemuseon hoitaja kertoi liikuttavan kertomuksen haahkaemosta kuolleiden poikastensa äärellä. Näimme eräällä emolla yhden poikasen.

Lintuinfluenssavaroitus.
Tässä oli joku lintu päättänyt päivänsä. Miksi, lintuinfluenssan vuoksiko vai muuten? Alhaalla vasemmalla on ”kotimme”.
Luonto oli tehnyt tehtävänsä – teoreettisesti ajatellen kulkutaudit on tarkoitettu karsimaan liian suurta populaatiota. Yksi parvi lenteli eri puolilla Mehamnia.
Siellä on Pohjoisnapa.

Mehamnin pohjoisin niemenkärki Vevik oli ollut sodan aikaan saksalaisten miehittämä. Voi vaan kuvitella,  miten saksalaiset nuoret miehet tähyilivät Jäämerelle josko sieltä vihollinen hyökkää.

Mökkikylämme takana nousi Vardholmen, jossa odottelimme Hurtigrutenia eräänä iltana. Sitä ei kuulunut eikä näkynyt, mutta kukkia löytyi.

Kasvitieteilijän onnen hetkiä.
Pohjansiankärsämö, Achillea millefolium ssp alpestris. Näitä kasvoi paljon.
Erikoista oli, että lilaa siankärsämöä oli varmaan  kolmasosa siankärsämöistä.
Halikka, Mertensia maritima, jota ei kasva Suomessa.
Honckenya peploides, suola-arho.
Erittäin makeita ja mehukkaita hilloja, merituulten maustamia. Hyviä olivat.
Papaver croceum, Siperianunikko.
Pietaryrtit ja hiirenvirnat muodostivat kauniita kasvustoja.

Viimeisenä päivänä kävelimme kylän itäpuolella sijaitsevan Nordmansethvatnetin ympäri kiertävää luontopolkua ja kiipesimme jyrkkää rinnettä ylös.

Nordmannsethvatnetin yläpuolisesta rinteestä uusi näkymä Mehamniin.
Ja silloin näimme taistelevat linnut! Lokit olivat merikotkan kimpussa, tekivät syöksyjä ja ajoivat merikotkan pois.

Luontopolkua kulki paljon porukkaa. Rinteen alaosassa olivat hienot rakennelmat, WC ja grillausrakennus. Istuimme ulkona pöydän ääressä, moikkailimme ohittajia – kaikki täällä tervehtivät – ja kanssamme tuli juttelemaan vanha rouva, joka kertoi laveasti elämästä Mehamnissa.

Polun varresta alkoi erottua yhä enemmän kasveja. Muistelin Pykeijän äärettömän runsasta kasvimaailmaa. Täällä oli osin samoja kasveja, mutta vielä jäi Pykeijä ykköseksi.

Alchemilla alpina, tunturipoimulehti.
Alchemilla, poimulehti, en pysty määrittelemään tarkemmin kun kasvikirja jäi kotiin.
Allium falcifolium, viikatelehtisipuli.
Campanula rotundifolia subsp. gieseckeana, Lapin kissankello, hän oli tosi pieni.
Carex pallescens, kalvassara.
Chamenerium angustifolium, maitohorsma. Isossa kasvustossa pörräsi kymmeniä kimalaisia.
Lupinus nootkatensis alaskanlupiini. Suurena kasvustona. Tätä en meinannut uskoa, haitallinen lupiini levinnyt tänne maailman ääreen asti! Luin, että tämä on levinnyt myös Islantiin, jossa ensin ajateltiin sen olevan hyödyllinen, mutta sitten tajuttiin sen valloittavan kasvutilaa paikallisilta lajeilta. Lampaat tosin syövät sitä mielellään, vaikka hyönteisille lupiinin sisältämät alkaloidit ovat myrkyllisiä.
Parnassia palustris, vilukko.
Tästä en ole varma, kun sitä kasvikirjaa ei ole mukana. Onkohan joku peippi?
Salix clauca, tunturipaju.
Silene acaulis, tunturikohokki, oli kukkinut jo. Sydämen muotoinen kuten Ecceroyssa.
Tofieldia pusilla, pohjankarhunruoho.
Veratrum album L. subsp. lobelianum (Kýchavice bilá), valkopärskäjuuri. Tämä oli jännä, ensimmäinen havainto elämässäni. Sudenmarjan sukulainen, minkä voi päätellä lehdistä. Erittäin myrkyllinen, mutta käytetty joskus aivastuspulverina. ? Suomessa vain Utsjoella Vaisjokivarressa lähellä Norjan rajaa. Ruijassa, Kuolan niemimaalla ja P-Venäjällä runsaana.
Vicia cracca, hiirenvirna eli hiirenherne.

Voi miten hyvä olo tuli näiden kasvien löydyttyä.

Viimeisenä Mehamin iltana Adventure Campin ravintola oli auki (sairastapauksen vuoksi oli ollut suljettuna) ja kävimme syömässä.

Haddock – kolja-ateria, nam!
Jälkiruoaksi valtava annos jäätelöä ja makoisia tuoreita hilloja.

Mehamnin vierailu päättyy huomenna aamupäivällä, kun jatkamme matkaa. Haikea on mieli, kun seuraavasta vierailusta ei ole mitään takeita. Hyvää yötä!

Mehamnin yö,  meidän viimeinen.

Viimeisenä aamuna laiturilla näimme kalanpoikasparven ja meritähden vilkuttelemassa hyvästiksi.
Luonto, Matkat kauemmas, Teatteri

Gamvik, Slettnes – 71°05′22.6″N – 28°13′06.2″E

Kommentoi

Edelleen pohjoisemmaksi. Seuraava niemimaa länteen entisistä käynneistä.  Nordkynin niemimaa. Ensimmäiset ihmiset tulivat sinne jääkauden loputtua noin 10 000-13 000 vuotta sitten hyvien kalansaaliiden sekä hylkeiden, valaiden ja peurojen vuoksi. Vanhimmat asutuksen merkit on löydetty Gamvikin kylän etelä- ja pohjoispuolelta komsa-kulttuurin ajoilta 8500-4500 eaa. Kivikauden ja rautakauden (500-1500 jaa) asuinpaikkoja ja hautoja on löytynyt useita.

Mieli askarteli vuosisatojen karuissa elinolosuhteissa. Miten täällä on tultu toimeen, elanto hankittu, lapsia saatu ja kasvatettu, naisten työt… Miesten vaaralliset mereen liittyvät työt… Pykeijässä oli melkein joka perheestä joku hukkunut pyyntimatkoilla.

Viime sodan aikana saksalaiset rakensivat linnakkeen Gamvikiin. Se oli 135 saksalaisen ja itävaltalaisen sotilaan miehittämä ja kuului ns. Atlantin puolustusvalliin, joka käsitti puolustuslinnakkeita Ranskan ja Espanjan rajalta Norjan ja Venäjän rajalle asti. Pääosin rauhalliset välit paikallisten kanssa loppuivat syksyllä 1944 kun vetäytyessään   saksalaiset polttivat tai räjäyttivät talot, veneet upotettiin ja kotieläimet ammuttiin. Väestö oli tarkoitus evakuoida etelään, mutta suurin osa pakeni tuntureille. He palasivat, mutta sama tapahtui syksyn aikana kolmeen kertaan.  Sodan loputtua kaikki rakennettiin uudelleen. Jälleenrakennus merkitsi Ruijassa erittäin nopeaa nykyaikaistumista. Ikäviä tapahtumia oli, kun ammuksia ja räjähdysaineita jäi maastoon ja aiheuttivat onnettomuuksia.

Sodan merkit näkyvät vielä, ikään kuin leijuvat vaiteliaina, bunkkerit tunturien rinteissä, kuin haavat.

Gamvikin kylä on kokenut monenlaisia vaiheita. Turskanpyyntiä, valaanpyyntiä, pomorikauppaa (1700-1917, venäläiset kauppiaat asioivat suoraan kalastajien kanssa ilman välikäsiä ja ilman, että kaupankäynnistä maksetaan tullia tai veroja valtiolle). Viimeisin vaihe on myönteinen, kun islantilaiset ostivat 2012 Brodtkorpin kalatehtaan ja ovat kehittäneet liiketoimintansa tähtäimessään huippulaatu, jolloin väkimäärä on kasvanut ja luottamus tulevaisuuteen palannut.

Gamvikin jälli on muisto ajoilta, jolloin kuivakalan tuottaminen oli Gamvikin keskeisiä toimintoja. Jälli pystytettiin todennäköisesti heti sodan jälkeen ja se oli käytössä 1960-luvun lopulle asti.

Hurtigruten on Norjan rannikkopaikkakuntia yhdistävä säännöllinen laivareitti. Sen alukset poikkesivat Gamvikissa vuoteen 1990 asti. Heikkojen satamaolosuhteiden vuoksi laiva ei päässyt laiturille asti ja käytössä oli yhteysalus, johon posti ja tavarat siirtyivät säässä kuin säässä. Lite skrämmande. Alla yhteysalus Gamvik.

Yhteysalus Gamvik on rakenteeltaan hyvin vankka.  Sen on rakentanut J.R. Aasín veneveistämö Vestesissä. Vain kaksi tämäntyyppistä venettä on säilynyt, toinen on Berlevågissa.
Vanha vene  Gamvikin museon edustalla
Slettnesin majakka

Muutaman kilometrin päässä kylän pohjoispuolella kohoaa punavalkoisena Slettnesin majakka, joka on maailman pohjoisin mantereella sijaitseva asema. Se rakennettiin yli sata vuotta sitten ja toimi miehitettynä vuodesta 1905 vuoteen 2005. Nyt se toimii automatisoidusti.

Majakka on käsittämättömän korkea, 39 m (Norjan viidenneksi korkein rakennus) 139 askelmineen. Emme kiivenneet ylös pimeään torniin. Majakka toimi sääasemana myös. Sodan loppuvaiheessa majakka tietenkin pommitettiin melkein maan tasalle. Mutta rakennettiin uudelleen.

Seinän paksuus näkyy ikkunan kohdalla. Miten ihmeessä tämä on pystytty rakentamaan yli 100 vuotta sitten?
Majakan portaikon nuppi. Miten monet kädet ovatkaan siihen tarttuneet, karheat, isot, känsäiset…
Mitä ihmettä tuolla tapahtuu?
He juoksevat vastaan meitä
Moikka moi

Heinäkuun viimeisenä päivänä Visjoner Teater (Juni Dahrs kompani) esitti uuden taideprojektinsa Gamvikin kulttuuripäivänä. Standhaftige folk – Steadfast people – sinnikkäät ihmiset on sukua Suomussalmen Hiljaiselle kansalle ja valmistettu yhteistyössä Reijo Kelan kanssa. Tunnelma hahmojen joukossa tiivistyi voimakkaaksi yhteyden kokemukseksi. Olisimmepa tienneet tapahtumasta ja tulleet silloin tänne.

Kollfjordenin rantatunturi

”Kotimatka” Mehamniin tarjosi hienoja maisemia. Ja mutkia mutkan perään. Tuuli oli noussut aamulla aikaisin etelästä, vienyt eilisen helteen pohjoisnapaa kohti ja muistutti, että olosuhteet täällä voivat muuttua yhtäkkiä täysin toisenlaisiksi. Nyt helteestä puuskiin, jotka saivat hiukset leijumaan villisti. Aurinko kuitenkin paistoi koko päivän.

Lähteet: Kalatehtaasta museoksi, Gamvik Museum, esite
Slettnes lighthouse – esite

EDIT tammikuussa 2024: Vein Gamvikin kansan terveiset Kainuun hiljaiselle kansalle joulukuussa 2023. He ilahtuivat.

 

Luonto

Kauneinta metsässä

Kommentoi

Usein on minusta tuntunut, ettei ollenkaan pitäisi nukkua ihanina, valoisina kesäöinä, jotka kirkkauttaan säteilevät ja silloin kastehelmet päilyvät heinikossa ja linnut laulavat. Silloin tuhlaamme uneen monet kauneimmat hetket elämästämme.

                          Aikomukseni oli kertoa, millaista oli aamulla metsässä. Siellä oli vihantaa ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviä pitelevästä hongasta, joka kerran toivoi pääsevänsä korkeaksi mastopuuksi, nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että hänestäkin muka voisi kasvaa puu, jos karsittaisiin oksat ja sidottaisiin paaluun.

                          Koivu oli kauniisti järjestänyt pitkät vihreät hiuksensa ja heilutti niitä vienossa aamutuulessa. Mutta leppä, joka seisoi aivan järven rannalla, katseli alinomaa kuvaansa veden tyvenestä kalvosta ja oli mielestään niin sinivihreä ja hurmaava, ettei kukaan voisi olla kauniimpi. Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja vapisi pelosta, että muka joku olisi häntä kauniimpi. Alinomaa hän vapisi, haapa parka. Vaikka hän oli pitkä ja vankka, oli hänellä arka sydän ja hauraat oksat.

                          Silloin tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienessä mökissä aivan lähellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena kesäaamuna, liittivät he kätensä ristiin ja sanoivat: ”Hyvä Jumala, miten metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala miten maailmasi on ihana!

Tämä teksti löytyi kansakoulun  kolmannen luokkani ainevihkosta. Olin 10 vuotta. Arvosanaa ei löytynyt.

Luonto, Mitä nyt

Kahlausta, näiden päivien virrassa

Kommentoi

Päivä päivältä hän eteni, raahusti suorastaan, poimi ne kuin helmet, välillä harmaat, välillä valon pilkahdukset, surun piikit vaimennettuina, niille ei anneta tilaa, hän pysähtyi, sulki silmänsä, käänsi kasvonsa kohti taivaan valoilmiötä, tunsi himmeän lämmön kasvoillaan. Kaikki katosi, ikuisuus oli siinä, siinä pienessä lämmössä.

On se siellä. Harson takana, kuitenkin, aika ylhäällä.  Säteet uppoavat pilvien muuriin, minulle tieto, on se siellä.
Kunnes, taivaan pisarat hakeutuvat toistensa luo, mikä verraton vetovoima, muhkuraa, pumpulia, ihailen pullistelua, hetken päästä ihan muualla, jos vitkastelen kameran kanssa
Oikukas tuuli kohtaa näkymättömiin jääneen, kuopanko, kieputtaa kiteitä fysiikan lakien mukaan, piilopaikka supille
Jossain kauempana, talven maassa, vuosisataisen tarkoituksenmukaisuuden luomat säilytystilat, kehystävät vaaran valkoiset haavat
Planeetat kohtasivat, Kuu kutsui Jupiterin ja Venuksen kylään, onpas lystiä, kertokaa kaikki, kohta lähdettävä avaruuden kosmiseen yksinäisyyteen, mutta nyt läheisyys, otapa kuva
Eräänä aamuna, sumusta nousivat mustat läikät kuin marimekkolehmän selästä, hän pysähtyi, mentäväkö takaisin, missä kamera, en viitsi, haen lehden, mutta näky ei poistunut mielen verkkokalvolta, päivällä vaisu kopio luonnon graafisesta piirroksesta
Hiljaa, numeroa tekemättä, päivän lämpö  juoksuttaa talven lumiolomuodon vesivauhtiin, alaspäin, vuosisataisiin ojiin, alaspäin, alaspäin, jään virkkaus, odottamaton osallistuja, ottakaa mukaan
Vesisade pesi nurmikot, Sarka-museon ikoninen maisema, aina erilainen, ”Tuulen veitsi viilsi pilven patjaan, siitä pursui auringon verta, kullanpunaista, putosi martoon maahan” koki Sirkkaseni kuusi vuotta sitten, mutta sanat kuin uudet
Jos jotain, niin se on tämä, äitivesi, aaltojen taukoamaton kohina, vaimennettuna, ne säteet, ne sisältävät punaisen, elämäni värin
Kevään kukka, vaatimaton ilo, kätketty salainen kuppi
Luonto

Kesä 2022 pakettiin

Kommentoi

Lokakuun lopulla hän alkoi tehdä yhteenvetoa menneestä kesästä. Eipä hän paljoa muistanut, kesän alkavat muistuttaa toisiaan tässä iässä. No sää. Kuivaa oli ollut. Onneksi oli joen vesi, jota pumppu toimitti kasveille. Muuten ei olisi satoa tullut edes tämän vertaa.

Mitä pidemmälle kesä eteni, sitä selvemmin puutarha muodostui kaikenmaailman ötököiden paratiisiksi. Syötävää oli ollut tarjolla ilmeisesti tarpeeksi. Luonnonmukaiset ryteikköt olivat suosiossa, koska hyönteishotellin huoneista vaan kolme oli varattu.

Mutta tarkempi tarkastelu näytti, että melkein kaikissa kasvilajeissa oli jos jonkinmoisia vioituksia. Tässä kuvakavalkaadi.

Viinimarja
Tämä salaatti ei jaksanut kasvaa koko kesänä. Puutarhapenkissä sitä vastoin kasvoi hyvin.
Ruusu. Kukintakin oli varjo entisestään.
Raparperi
Päärynä. Alimpien oksien lehdet olivat tällaisia. Hän karsi oksia rankalla kädellä.
Perunarutto. Siitä huolimatta tuli hyvä sato, suurempia kooltaan koskaan.
Mansikka
Maissi. Joku siellä on luikertanut lehden sisässä.
Jalava. Puuparka, jo kerran koko puu kuoli näiden käsittelyssä, mutta onneksi kannosta lähti uusi verso. Mutta ötökät jäivät.
Basilika. Yksi lehti oli syöntikelpoinen.
Mansikalla tällaisiakin veijareita.
Tammi. Ensi kertaa tammessa vioituksia.
Syreeni
Palsternakka. Mukulat kasvoivat ohuina ja niin pitkiksi, että piti lapiolla kaivaa ylös, kun ei vetämällä saanut paitsi katkaistua.
Nauris oli ollut erityisen makoisa. Kaikki vihreä nautittu. Mukulat sitten jäivät sormenpään kokoisiksi.
Kehäkukka ja viherluteet.
Marjaluteet auringonkukan varrella.
Rapsikuoriainen, niitä oli PALJON.
Niittykirvari auringonkukassa. Kaunis!
Kimalainen auringonkukalla.
Hernetarhayökkönen. Herneen siemenistä iti vaan yksi! Niinpä tämä haki syötävää muualta.
Omenarutto ja lisäksi  omenat täynnä joidenkin toukkien käytäviä.
Tuomi oli täynnä harmaita seittimöykkyjä. Oliko tuo kuoriainen odottelemassa toukkia vai mitä?

Kuitenkin satoa tuli, oikeastaan yllättävän paljon ottaen huomioon nuo kaikenlaiset syöpöt.

Kasvimaalla kasvoi jotain kuitenkin, kaikesta huolimatta. Etualalla minttu jatkaa valloitustaan.
Porkkanoita tuli ennätyssato eikä yhtään syöty käytäviä porkkanoihin.
Tomaattien kasvatus onnistui. Joskin satoa ei tullut aivan yhtä paljon kuin yleensä. Ensi vuonna enemmän keltaisia, ne ovat parhaita, makeita kuin karkit. Perinneportugalilaiset häränsydäntomaatit jäivät pieniksi. Ovatko hiipumassa kokonaan?
Tyrnin sato paras vuosikausiin. Hän poimi 1,4 kg, josta tuli 6 dl mehua ja 8 pussillista siemen-marjamassaa sämpylätaikinoihin. Puihin jäi vielä linnuille. Marjat pääsivät liian kypsiksi, poimimisyritys rikkoo marjan ja mehu valuu pitkin rannetta.
Rocklin-pelargonialla ennätyskukinta. Hän on perinnepelargoni.

Puutarhan tuottama ilo oli suunnaton. Kasvun tutkiskelu, seuraaminen, kastelut, hoitotoimenpiteet ja hiljaiset supatukset kasvien kanssa toivat hänen kesäänsä koko mielen täyttävää onnea. Päivittäin hän istui koivun alla, antoi katseensa leijua puutarhassa ja korvien rekisteröidä lintujen kirskutuksia.

Elokuun satoa. Nam!
Myöhäissatoa. Neulamaiset purjontaimet kasvoivat aivan kohtuullisiksi, tuoreena 700 g ja kuivattuna 100 g. Niitä on hyvä ropotella suoraan ruokiin. Turkista tuodut maissinsiemenet ehtivät tehdä pieniä maisseja. Voissa paistettuina ne veivät kielen mennessään.
Marjaomenapuun tielle kurkottaneesta oksasta tuli kranssi.
Keijunmekko. Ajatusten rientäessä seuraavaan kasvukauteen hän otti siemeniä talteen, josko erinomainen yksikö jatkaisi elämäänsä ensi kesänä.
Hän aloitti metsikön siivouksen eli oksat risuaidaksi. On vielä kesken. Näkösuojaa jo antaa tämäkin ja projekti jatkuu syksyllä lumen tuloon asti ja ensi kesänä.
Viherkaulussieni. Tällainen kaunotar löytyi metsiköstä risujen joukosta.

PS. Kasvitaudit ja tuholaiset pilaavat maailmassa 20-40 % sadosta. Kasvitautien aiheuttajia ovat virukset, bakteerit ja sienet. Ne alentavat kasveista saatavan sadon laatua ja määrää eivätkä tartu ihmisiin. Lisäksi sitten elävät ötökät, jotka ovat usein erikoistuneet tiettyihin kasveihin.