Aihearkisto: Luonto

Kauneinta metsässä

Usein on minusta tuntunut, ettei ollenkaan pitäisi nukkua ihanina, valoisina kesäöinä, jotka kirkkauttaan säteilevät ja silloin kastehelmet päilyvät heinikossa ja linnut laulavat. Silloin tuhlaamme uneen monet kauneimmat hetket elämästämme.

                          Aikomukseni oli kertoa, millaista oli aamulla metsässä. Siellä oli vihantaa ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviä pitelevästä hongasta, joka kerran toivoi pääsevänsä korkeaksi mastopuuksi, nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että hänestäkin muka voisi kasvaa puu, jos karsittaisiin oksat ja sidottaisiin paaluun.

                          Koivu oli kauniisti järjestänyt pitkät vihreät hiuksensa ja heilutti niitä vienossa aamutuulessa. Mutta leppä, joka seisoi aivan järven rannalla, katseli alinomaa kuvaansa veden tyvenestä kalvosta ja oli mielestään niin sinivihreä ja hurmaava, ettei kukaan voisi olla kauniimpi. Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja vapisi pelosta, että muka joku olisi häntä kauniimpi. Alinomaa hän vapisi, haapa parka. Vaikka hän oli pitkä ja vankka, oli hänellä arka sydän ja hauraat oksat.

                          Silloin tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienessä mökissä aivan lähellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena kesäaamuna, liittivät he kätensä ristiin ja sanoivat: ”Hyvä Jumala, miten metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala miten maailmasi on ihana!

Tämä teksti löytyi kansakoulun  kolmannen luokkani ainevihkosta. Olin 10 vuotta. Arvosanaa ei löytynyt.

Kahlausta, näiden päivien virrassa

Päivä päivältä hän eteni, raahusti suorastaan, poimi ne kuin helmet, välillä harmaat, välillä valon pilkahdukset, surun piikit vaimennettuina, niille ei anneta tilaa, hän pysähtyi, sulki silmänsä, käänsi kasvonsa kohti taivaan valoilmiötä, tunsi himmeän lämmön kasvoillaan. Kaikki katosi, ikuisuus oli siinä, siinä pienessä lämmössä.

On se siellä. Harson takana, kuitenkin, aika ylhäällä.  Säteet uppoavat pilvien muuriin, minulle tieto, on se siellä.
Kunnes, taivaan pisarat hakeutuvat toistensa luo, mikä verraton vetovoima, muhkuraa, pumpulia, ihailen pullistelua, hetken päästä ihan muualla, jos vitkastelen kameran kanssa
Oikukas tuuli kohtaa näkymättömiin jääneen, kuopanko, kieputtaa kiteitä fysiikan lakien mukaan, piilopaikka supille
Jossain kauempana, talven maassa, vuosisataisen tarkoituksenmukaisuuden luomat säilytystilat, kehystävät vaaran valkoiset haavat
Planeetat kohtasivat, Kuu kutsui Jupiterin ja Venuksen kylään, onpas lystiä, kertokaa kaikki, kohta lähdettävä avaruuden kosmiseen yksinäisyyteen, mutta nyt läheisyys, otapa kuva
Eräänä aamuna, sumusta nousivat mustat läikät kuin marimekkolehmän selästä, hän pysähtyi, mentäväkö takaisin, missä kamera, en viitsi, haen lehden, mutta näky ei poistunut mielen verkkokalvolta, päivällä vaisu kopio luonnon graafisesta piirroksesta
Hiljaa, numeroa tekemättä, päivän lämpö  juoksuttaa talven lumiolomuodon vesivauhtiin, alaspäin, vuosisataisiin ojiin, alaspäin, alaspäin, jään virkkaus, odottamaton osallistuja, ottakaa mukaan
Vesisade pesi nurmikot, Sarka-museon ikoninen maisema, aina erilainen, ”Tuulen veitsi viilsi pilven patjaan, siitä pursui auringon verta, kullanpunaista, putosi martoon maahan” koki Sirkkaseni kuusi vuotta sitten, mutta sanat kuin uudet
Jos jotain, niin se on tämä, äitivesi, aaltojen taukoamaton kohina, vaimennettuna, ne säteet, ne sisältävät punaisen, elämäni värin
Kevään kukka, vaatimaton ilo, kätketty salainen kuppi

Kesä 2022 pakettiin

Lokakuun lopulla hän alkoi tehdä yhteenvetoa menneestä kesästä. Eipä hän paljoa muistanut, kesän alkavat muistuttaa toisiaan tässä iässä. No sää. Kuivaa oli ollut. Onneksi oli joen vesi, jota pumppu toimitti kasveille. Muuten ei olisi satoa tullut edes tämän vertaa.

Mitä pidemmälle kesä eteni, sitä selvemmin puutarha muodostui kaikenmaailman ötököiden paratiisiksi. Syötävää oli ollut tarjolla ilmeisesti tarpeeksi. Luonnonmukaiset ryteikköt olivat suosiossa, koska hyönteishotellin huoneista vaan kolme oli varattu.

Mutta tarkempi tarkastelu näytti, että melkein kaikissa kasvilajeissa oli jos jonkinmoisia vioituksia. Tässä kuvakavalkaadi.

Viinimarja
Tämä salaatti ei jaksanut kasvaa koko kesänä. Puutarhapenkissä sitä vastoin kasvoi hyvin.
Ruusu. Kukintakin oli varjo entisestään.
Raparperi
Päärynä. Alimpien oksien lehdet olivat tällaisia. Hän karsi oksia rankalla kädellä.
Perunarutto. Siitä huolimatta tuli hyvä sato, suurempia kooltaan koskaan.
Mansikka
Maissi. Joku siellä on luikertanut lehden sisässä.
Jalava. Puuparka, jo kerran koko puu kuoli näiden käsittelyssä, mutta onneksi kannosta lähti uusi verso. Mutta ötökät jäivät.
Basilika. Yksi lehti oli syöntikelpoinen.
Mansikalla tällaisiakin veijareita.
Tammi. Ensi kertaa tammessa vioituksia.
Syreeni
Palsternakka. Mukulat kasvoivat ohuina ja niin pitkiksi, että piti lapiolla kaivaa ylös, kun ei vetämällä saanut paitsi katkaistua.
Nauris oli ollut erityisen makoisa. Kaikki vihreä nautittu. Mukulat sitten jäivät sormenpään kokoisiksi.
Kehäkukka ja viherluteet.
Marjaluteet auringonkukan varrella.
Rapsikuoriainen, niitä oli PALJON.
Niittykirvari auringonkukassa. Kaunis!
Kimalainen auringonkukalla.
Hernetarhayökkönen. Herneen siemenistä iti vaan yksi! Niinpä tämä haki syötävää muualta.
Omenarutto ja lisäksi  omenat täynnä joidenkin toukkien käytäviä.
Tuomi oli täynnä harmaita seittimöykkyjä. Oliko tuo kuoriainen odottelemassa toukkia vai mitä?

Kuitenkin satoa tuli, oikeastaan yllättävän paljon ottaen huomioon nuo kaikenlaiset syöpöt.

Kasvimaalla kasvoi jotain kuitenkin, kaikesta huolimatta. Etualalla minttu jatkaa valloitustaan.
Porkkanoita tuli ennätyssato eikä yhtään syöty käytäviä porkkanoihin.
Tomaattien kasvatus onnistui. Joskin satoa ei tullut aivan yhtä paljon kuin yleensä. Ensi vuonna enemmän keltaisia, ne ovat parhaita, makeita kuin karkit. Perinneportugalilaiset häränsydäntomaatit jäivät pieniksi. Ovatko hiipumassa kokonaan?
Tyrnin sato paras vuosikausiin. Hän poimi 1,4 kg, josta tuli 6 dl mehua ja 8 pussillista siemen-marjamassaa sämpylätaikinoihin. Puihin jäi vielä linnuille. Marjat pääsivät liian kypsiksi, poimimisyritys rikkoo marjan ja mehu valuu pitkin rannetta.
Rocklin-pelargonialla ennätyskukinta. Hän on perinnepelargoni.

Puutarhan tuottama ilo oli suunnaton. Kasvun tutkiskelu, seuraaminen, kastelut, hoitotoimenpiteet ja hiljaiset supatukset kasvien kanssa toivat hänen kesäänsä koko mielen täyttävää onnea. Päivittäin hän istui koivun alla, antoi katseensa leijua puutarhassa ja korvien rekisteröidä lintujen kirskutuksia.

Elokuun satoa. Nam!
Myöhäissatoa. Neulamaiset purjontaimet kasvoivat aivan kohtuullisiksi, tuoreena 700 g ja kuivattuna 100 g. Niitä on hyvä ropotella suoraan ruokiin. Turkista tuodut maissinsiemenet ehtivät tehdä pieniä maisseja. Voissa paistettuina ne veivät kielen mennessään.
Marjaomenapuun tielle kurkottaneesta oksasta tuli kranssi.
Keijunmekko. Ajatusten rientäessä seuraavaan kasvukauteen hän otti siemeniä talteen, josko erinomainen yksikö jatkaisi elämäänsä ensi kesänä.
Hän aloitti metsikön siivouksen eli oksat risuaidaksi. On vielä kesken. Näkösuojaa jo antaa tämäkin ja projekti jatkuu syksyllä lumen tuloon asti ja ensi kesänä.
Viherkaulussieni. Tällainen kaunotar löytyi metsiköstä risujen joukosta.

PS. Kasvitaudit ja tuholaiset pilaavat maailmassa 20-40 % sadosta. Kasvitautien aiheuttajia ovat virukset, bakteerit ja sienet. Ne alentavat kasveista saatavan sadon laatua ja määrää eivätkä tartu ihmisiin. Lisäksi sitten elävät ötökät, jotka ovat usein erikoistuneet tiettyihin kasveihin.

Kolmas juhannus

Kolmatta kertaa peräkkäin Nurmaan mökillä. Kolmas koronakesä. Muitakin kolmansia tapahtumia, mutten kerro.

Valitusta. Tietsikan v-kirjain on suuttunut eikä reagoi hellään hipaisuuni.  Miten paljon veetä onkaan sanoissa! Ulkona on 30 astetta. Ei siinä mitään, mutta mutta. Kolean kevään ja alkukesän jälkeen lämpö on mitä mukavinta, mutta. Ulkona ei voi (tuota veetä täytyy lyödä aivan tosissaan) olla, ainakaan helteen edellyttämissä varusteissa, koska siellä on niin paljon itikoita. Yritin olla kirjoittamassa ulkona auringonpaisteessa, ei voinut olla kun ei nähnyt näytöltä mitään, sitten varjoon ja siellä hyttyset ja paarmat syöksyivät kimppuuni. Nilkat poltellen tulin sitten sisälle. Ja täällä on ainakin 35 astetta, kun aurinko porottaa koko päivän peltikattoon. Eli huonosti menee. Taidan lähteä tästä ”paratiisista” sivistyksen pariin. Ehkä tuota veetäkin oppii lyömään tosissaan.

Ensimmäinen juhannus oli lintujuhannus ja viime vuonna hyönteisjuhannus. Nyt on hyttyskesä. Oli illalla mäkäriäkin tuolla rannassa. Ei kiva.

Noin yleisesti ottaen tuntuu myös menevän huonosti. Putinin hyökkäys Ukrainaan sen kun jatkuu ja kaupunkeja pommitetaan rauniokasoiksi, ihmisiä kuolee ja suvut itkevät. Pientä siinä sivussa on meikäläisen maailmankatsomuksen romahtaminen, olin nääs luullut rajojen häviävän, kun nyt puhutaankin konkreettisten aitojen rakentamisesta valtioiden välille. Puhumattakaan aseista…

Sanatkin ovat kadonneet tai menneet piiloon. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu, mitä niitä toistamaan, ei se ketään kiinnosta. Harkinnassa on koko tämän sivuston lopettaminen, jos kerran kuussa tulee melkein väkipakolla jotain kirjoitettua tänne. Jos sitten jostain löytyy kirjoittamisen halu ja vimma, niin sitten…

No nyt valitukset pois, vaikka oma vääjäämätön vanheneminen ja raihnaistuminen muistuttavat yhä useammin siitä, että loiston päivät ovat menneet. Jaa, minkä loiston…

Laitan tähän kuitenkin muutamia kuvia häivähtäneistä onnen hetkistä. Ei niitä montaa ole, mutta kuitenkin, oli.

Juhannuksen aaton aattoilta. Tätä maisemaa on kuvattu 42 vuoden aikana muutaman kerran… ja aina erilainen
Juhannusaattoaamu kirkkaudessaan
En kerännyt seitsemää kukkaa, koska nämä olivat täydelliset
Tervalepän lehdet olivat olleet makoisia
Puolukkaa tulee polun varteen tosi runsaasti
Eilen aamiaisella sain olla rauhassa

Olen lukenut mainion kirjan, Joyce Carol Oatesin Blondi ja taas uudelleen Eino Säisän Viimeinen kesä.  Katso Luettua-sivu.

PS. Veekirjaimen ongelma sai miettimään monenlaista, uuden koneenkin hankintaa, mutta VANHA KONSTI AUTTOI: sulje kone ja yritä uudelleen –  JA TOIMII! Liekö helle tehnyt jotain näppäimistölle. Sain kyllä toisenkin ohjeen: paina fn ja NumLk, mutta en siis ehtinyt sitä kokeilla, koska alkoi toimia kun avasin koneen.

 

 

 

 

 

Ekkerøyn lintumaailmassa

Pykeijästä jatkoimme matkaa Varangin vuonon etelärantaa länteen Varangerbotteniin, sieltä pohjoisrantaa itään Vesisaaren kautta Ekkerøyyn. Olimme Pykeijän Sankkarilta katselleet horisontissa näkyvää kohoumaa, jossa olimme vierailleet jo kahdesti aikaisemminkin.

Ekkerøyssä yövyimme Havhestenissä, joka sijaitsee kaijjalla eli laiturilla vanhassa katkarapujalostamossa. Heti ovesta ulos astuessaan pääsee laiturille meren ja lintujen maailmaan.

Kolmatta kertaa yövyimme Havhestenissä, aikaisemmin Edwinissä ja nyt Åstassa.  Omistaja oli vaihtunut ja huoneissa oli tehty remonttia. Netissä on muuten vanhat kuvat. Nyt on todella paljon viihtyisämpää.

Havhestenin Åstan olohuone
Åstan olohuoneen ikkunasta on näkymä kaijjalle. Taustalla oleva häkkyrä toi mieleen Alpo Jaakolan teokset.
Åstan makuuhuoneen ikkunasta näkyy kylälle

Lähdimme kotiuduttuamme kävelemään. Jos Pykeijä oli kasvien maailma, on Ekkerøy lintujen maailma. Joka paikka oli täynnä valkoista ulostetta ja valtavasti höyheniä. Linnut suihkivat ylitsemme ja mekkala oli aikamoinen. Pikkukajavia enimmäkseen, lisäksi lokkeja.

Verkonkohoista oli tehty tilataideteos
Aallonmurtajalta kylän päin. Laskuvesi paljasti laajat rakkoleväesiintymät.
Aallonmurtajan murtuneeseen kuoppaan oli kerääntynyt höyheniä ja lintujen syömiä merisiilejä. Merisiilin mäti on muuten maailman kallein ruoka.
Kivikkorannalle oli pakko päästä. Nyt emme poimineet kiviä matkaan, vaan ihailimme niiden sileyttä paikan päällä.

Kaijjalla oli ollut kalaravintola Havhesten. Aikaisempina vuosina olimme niin aikaisin liikkeellä, ettei ravintola ollut vielä auki. Nyt odotimme pääsevämme sinne syömään. Mutta edellisenä päivänä viranomaiset olivat sulkeneet ravintolan. ”Eivät olleet tyytyväisiä keittiöömme”, kertoi Roald. Niinpä ravintola jäi taas kokematta.

Mutta Roald antoi meille kulhollisen katkarapuja ja majoneesituubin. Niinpä nautimme Åstassa paahdetun leivän kanssa hyvän aterian meren antimista.

Katkarapuillallinen.
Nousuvesi peitti rakkolevät.

Seuraavana päivänä lähdimme taas luontopolulle, joka kulkee etelärannan  myötäisesti ylätasangon itäpäähän ja takaisin matalaa loivaa pohjoisrantaa.

Ekkerøyn niemimaan keskellä on lampi.
Arktista kauneutta.
Hilloja kasvoi lammen ympärillä niin paljon, etten ole koskaan ennen moista nähnyt. Osa oli jo kypsynyt ja niinpä söimme niin paljon, että tuli kyllästys.
Etelärannan jyrkillä kallionkielekkeillä asusti edelleen pikkukajavia, vaikka pesimäaika oli jo ohi. Vahvat tuoksut lemahtelivat rinteestä ylös. Linnut lentelivät isoissa parvissa, syöksähtelivät sinne tänne ja hups vaan, takaisin pesiin tai kellumaan meren aalloille.
Oli iltapäivän laskuvesi. Rantaviiva oli vetäytynyt kauas ja jättänyt jälkeensä lammikoita.

Kasvimaailma oli suppeampi kuin Pykeijän seudulla, mutta jotain sentään nähtiin massiivisten hillaesiintymien lisäksi.

Hilla, Rubus chamaemorus

Pohjoisrannalta löytyivät mm. seuraavat kasvit.

Lapinkissankello, Campanula rotundifolia ssp. gieseckiana
Pulskaneilikka, Dianthus superbus
Punakatkero, Gentiana purpurea
Lumileinikki, Ranunculus nivalis
Pohjansiankärsämö, Achillea millefolium ssp. alpestris ja nokkosperhonen, Aglais urticae

Nyt näimme vähemmän lintuja kuin aikaisemmilla kesäkuun alun käynneillämme. Haahkaperheitä oli ruokailemassa rantavedessä ja tylli juoksenteli rannalla. Pois olivat veriharakat, kotka, kuovit.

Haahkaperhe ruokailemassa.
Heippa hei, mitäs töllistelette?
Ekkerøyyn tullaan kapeaa kannasta pitkin. Kummallakin puolella on hieno hiekkaranta. Uimaan emme täällä menneet.
Viimeinen auringonlasku.
Kiitos matkaseurasta hyvä rakas ystävä!

Loma oli täydellinen. Täysin hävisivät mielestä arjen harmit. Oli niin rentouttavaa vaan olla, olla oma itsensä vailla mitään velvollisuuksia.
Näkemisiin Ekkerøy, tulemme varmasti takaisin.

Siellä vastarannalla on Pykeijä.

Pykeijän kasvimaailmassa

Ensin  kiipesimme Sankkarille koulun takaa. Heti piti pysähtyä ja kumartua ihmettelemään  kukkia. Eteneminen olikin hidasta, koska yhä uusia tunturikasveja löytyi. Viimein pääsimme huipulle, mistä oli hienot näköalat ja – hilloja. Ne olivat sinnikkäitä yksilöitä, jotka armottomissa tuulissa ja viimoissa olivat kasvattaneet vain yhden siemenen ja sen ympärille makeaa maltoa. Mutta ne olivat isoja. Eväiden jälkeen saimme niistä jälkiruoan.

Löysimme sopivat istuinpaikat ja katse liukui vastarannalle, mistä yritimme tunnistaa Vesisaaren rakennuksia. Itäpuolella lentokentän isot rakennukset näkyivät hyvin.

Sankkarilta näkyi Ekkerøy, seuraava matkakohteemme. Sankkarin ja Sikosaaren völissä vasemmalla oli viikolla nähty miekkavalaita, mutta meitä ei onnistanut valaiden suhteen.

Seuraavana päivänä lähdimme luontopolulle, joka vei Ranvikan hylättyyn kalastajakylään.  Siellä olivat aikoinaan pykeijäläiset viettäneet kesiään kalastaen ja heinää keräten. Lohenpyytäjät käyttävät luonnonpoukamaa vieläkin kesäisin. Ranvikassa on Etelä-Varangin suurin lintuvuori ja etelärinteellä on kiinnostava kasvillisuusrinne.

Ranvikaan pääsee kahta kautta. Me lähdimme jalkapallokentän reunalta. Elsan perhe oli kentän rakennuksessa aivan avainasemassa. Heidän poikansa nousivat Norjan huippujalkapalloilijoiden joukkoon!
Ranvikan luontopolku noudattelli notkoa, jossa oli ollut vanha telelinja. Notkossa kasvoi tunturikoivua Betula pubescens ssp. czerepanovii-suojaisissa olosuhteissa,

Mutta Ranvikaan emme päässeet tällä kertaa. Matkamme pysähtyi ensimmäiseen jyrkkään rinteeseen, jota olisi pitänyt nousta nelinkontin. Meillä oli pöytävaraus Bistroon muutaman tunnin päästä ja aloimme epäillä, että emme ehtisi takaisin, jos jatkaisimme matkaa. Niinpä katse laskeutui alas ja aloimme havaita yhä uusia tunturikasveja, joita oli viimeksi nähnyt Kevon kesinä. Olin aivan innoissani ja otin valtavasti kuvia. Tekstin lopussa on kuvia.

Kuningasrapuaterian jälkeen tapasimme Elsan ja Anitan ja kyselimme heiltä kasvien nimiä, kaikkia emme nimittäin pystyneet  tunnistamaan. Elsa toi meille kasvikirjoja ja ilta kuluikin kasvien parissa.

Mutta sitä ennen keskustelimme Elsan ja Anitan  kanssa Pykeijästä. Istuimme mökkimme verannalla. Yhtäkkiä Elsa osoitti kallion huippua, siellä lenteli mustia isoja lintuja. Ne olivat merikotkia, perhe, jossa oli kaksi poikasta. Pitkään ne kieppuivat ympäriinsä, laskeutuivat, lähestyivät toisiaan, etääntyivät, lekuttelivat paikoillaan. Aivan huippu luontoelämys tämäkin.

Liisa, Elsa ja Anita mökkimme verannalla

Elsa  kertoi elämästään, matkailusta ja Pykeijän nykytilanteesta. Anita oli tullut muutama vuosi sitten Pykeijään ensin oppaana ja sitten työskentelemään Elsan kanssa.  Anita tuntee Lapin hyvin ja on valmistanut hienoja käsitöitä, joita oli myytävänä Galleriassa.

Anita Sileniuksen valmistamia upeita käsitöitä,mm. kalan nahasta.

Pykeijä on aina ollut vetovoimainen kulttuuritapahtumille. Niinpä kylässä on ollut monipuolisesti eri taiteenalojen tapahtumia. Galleria on perustettu entiseen romuvarastoon karavaanialueen yhteyteen. Siellä on järjestetty konsertteja, näyttelyita jne.

Eila Ampulan kutoma seinävaate, kooltaan 240×240 cm. Teos on valmistettu Brasilian Penedossa.

Viimein sitten Pykeijän oleskelumme viimeinen päivä koitti. Tapasimme vielä Elsa ja Anitan Galleriassa ja meissä vahvistui se, että tulemme tänne uudelleen ja liitymme Pykeijän ystäviin. Siispä emme sano Hyvästi vaan Näkemiin. Kiitos Pykeijä, Elsa, Anitta ja mahtava luonto! Ja ihmiset, joita kohtasimme. En missään muualla ole keskustellut niin vaivattomasti vieraiden ihmisten kanssa kuin Pykeijässä. Sen täytyy johtua Pykeijän ilmapiiristä. Siinä on taikaa, joka tekee hyvää ihmisen sielulle.

Anita ja Elsa

Niin on jäänyt sanomatta, että uimme tietenkin Jäämeressä. Vesi oli vilpoista, muttei mitenkään liian kylmää. Suola säilyi ihollamme sitä hellien, huulilta kieli lipoi suolaa. Jäämeren sauna jäi kokematta, mutta ensi kerralla varmasti!

Lähtö. Viimein saatu kaikki kamat kasaan ja löydetty koko ajan kadoksissa olevat tavarat.

Matka jatkui vuonon vastakkaiselle rannalle vanhaan tuttuun Ekkerøyhyn. Siitä seuravassa postauksessa.

Nyt sitten tunturikasvikuvakavalkaadi.

Hieskoivu, Betula pubescens
Vilukko, Parnassia palustris
Uuvana, Diapensia lapponica
Tähtirikko, Saxifraga stellaris
Tunturiängelmä, Thalictrum alpinum
Tunturikurjenherne, Astragalus alpinus ssp. arcticus
Tähtirikko, Saxifraga stellaris
Silmäruoho, Euphrasia
Ruusujuuri, Rhodiola rosea
Pohjanvariksenmarja, Empetrum hermaphroditum ja juolukka, Vaccinium uliginosum
Pikkulaukku, Rhinanthus minor
Pikkulaukku, Rhinanthus minor
Lääte, Saussurea alpina
Lapinvuokko, Dryas octopetala
Kurjenkanerva, Phyllodoce caerulea
Kesämaksaruho, Sedum annuum
Idänneulankärki, Oxytropis campestris ssp. sordida
Metsäimarre, Gymnocarpium dryopteris ja vaivaispaju, Salix herbacea
Ruohokanukka, Cornus suecica
Hapro, Oxyria digyna
Tämä jäi tunnistamatta. Joku kissankäpälä? Tunteeko joku?
Tämä on myös hankala. Ruijan kissankäpälä, Antennaria nordhageniana?

Tunnistamisessa auttoi Suomen tunturikasvio, Henry Väre ja Rauni Partanen sekä tietenkin Google Lens

Pykeijän eteläpuolen kartta

 

 

 

Bugøynes – Pykeijä P-Norjassa Varangin vuonon etelärannalla

Se oli pitkäaikainen haave, unelma. Edellisen Norjan käyntimme jälkeen katselimme Varangin alueen karttaa. Muistelin, että Kevon-kesinä kävimme pohjoisessa Norjan Berlevågissa, Båtsfjordissa ja Sandfjordissa. Pitäisi joskus kaivaa esiin diat, joita silloin  otin. Olen käynyt myös muualla Norjassa, Narvikissa, Tromsassa, Mo i Ranassa, Nordkapissa ja sieltä itäänpäin. Myös ne kuvat pitäisi ottaa esiin.

Mutta Bugøynes – Pykeijä alkoi kiehtoa entistä enemmän. Muistin, että kylä oli jossain vaiheessa myynnissä, kun kalastus loppui ja kyläläisiltä loppuivat työt. Myyntitempaus herätti laajaa huomiota.

Sitten alkoi tulla uutisia Pykeijän uudesta kukoistuksesta, jonka matkailu aiheutti. Kerrottiin, että kylässä on yksi suomalainen  nainen, joka tarjoaa matkailupalveluita. Elsa Halvorsen.

Vuosi sitten totesimme, että haluamme joskus mennä Elsa Halvorsenin Jäämeren Sauna -matkailuyrityksen meren rannalla olevaan mökkiin, jonka terassilla voimme katsoa, kuunnella ja haistella Jäämerta. Kun sitten melko yhtäkkiä tuli menoa pohjoisemmas, päätimme lähteä Pykeijään. Varasimme netissä mökin ja niinpä pääsimme matkaan elokuisena maanantaina.

Pykeijään käännytään hyväkuntoiselta E6- tieltä. Kylään johtava tie kiemurtelee meren rantaa ja vuoria myötäillen. Paikalliset muuten laittavat viimeiseksi kirjaimeksi ä eikä a.

Rajan ylitimme Näätämössä. Rajan ylitykseen liittyi samanlaista jännitystä, kuin ennen EU-aikaa – minä muistan ne ajat. Meillä oli passit ja rokotustodistukset, joita vaalea komea viikingin näköinen nuori tullimies tutkaili. Antaessaan paperit takaisin hän hymyillen toivotti suomeksi hyvää matkaa. Tuli mukava olo.

”Pakollinen” kuva Pykeijän kylään johtavalta tieltä. Kylä sijaitsee mantereen ja vasemmalla näkyvän Sankarin välisellä kannaksella. Satama sijoittuu kuvan ulkopuolelle oikealle. Kuvassa on iltapäivän laskuvesi, jolloin laaja hiekkaranta on näkyvissä. Vuorovesi liikkuu noin kuuden tunnin rytmissä. Illalla yhdeksän maissa korkeimmillaan  ja taas aamulla yhdeksältä.

Saimme Anitalta mökkimme ja pitkäaikaisen haaveen mukaisesti istuimme verannalle ja kohotimme kuksissa kuohuviinimaljat merelle, pohjoiselle, ystävyydelle ja Pykeijälle. Loma saattoi alkaa.

Hyttemme eli mökkimme oli pieni mutta kodikas. Ovi oli auki koko ajan ja niinpä olimme ulkona vuorokauden ympäri. Se näkyi raikasilmamyrkytyksenä, illalla posket polttivat ja uni tuli jo iltayhdeksältä. Oli hyvä nukkua meren tuudittaessa meitä vuorovesirytminsä mukaisesti.

Illalla kiertelimme kylää. Norjassa ei näe kerrostaloja ollenkaan. Omakotitalojen pihat oli aidattu, koska lampaita saa laiduntaa vapaasti missä vaan. Pihat olivat hyvin hoidettuja, nurmikot leikattu ja paljon kukkia.

Kylän arkkitehtuuri on vanhaa suomalaista ja uutta norjalaista rakennustyyliä. Muutamat talot ovat 1800-luvulta.

Vanhaa kalastusvälineistöä ja runsaita kukkaistutuksia
Vanhoja rakennuksia katsellessa mieli alkoi askarrella menneiden vuosikymmenien ja miksei satojenkin töissä, miten ihmiset olivat liikkuneet ja eläneet tässä ankarassa ilmastossa.
Pihoilla kasvoi suurina loistavan keltaisina kasvustoina pietaryrttiä, joka houkutteli hyönteisiä. Pietaryrtti, Tanacetum vulgare ja nokkosperhonen, Aglais urticae
Keskellä kylää on kirkko ja hautausmaa, jossa   oli luettavissa paljon suomalaisia nimiä

Hautausmaan itäosa on Skandinaviassa ainoa alue, jossa esiintyy Siperian sinilatvaa eli karvaista sinilatvaa (Polemonium boreale). Siksi osa alueesta on rauhoitettu. Liikkuminen on sallittu polkuja pitkin.

Karvainen sinilatva huomattiin alueella ensimmäisen kerran vuonna 1868 ja kasvi rauhoitettiin vuonna 1919. Uhkana sille on risteytyminen lehtosinilatvan (P. caeruleum) ja kellosinilatvan (P. acutiforum) kanssa. Niinpä hautausmaalla kasvaakin risteytyneitä kasveja, jotka eivät tosin ”vesitä” karvaista sinilatvaa, mutta kilpailevat kasvutilasta.

Pykeijän hautausmaalla kasvava hyvin harvinainen Siperian sinilatva eli karvainen sinilatva. Erotuksena muista sinilatvoista se on pienempi, kukat vaaleansinisiä, tuoksuvat pahalta ja kukan keskellä on keltainen täplä.
Vaja rannalla. Vastapäisellä rannalla Vesisaari.

Ilta helli meitä hienolla auringonlaskulla. Katse vetäytyi koko ajan merelle maisemaa tarkkailemaan. Joka kerran se oli erilainen.

Ensimmäinen auringonlasku, melkein pohjoiseen. Vuorovesi korkeimmillaan.
Laskuveden aikaan iltapäivällä kävelimme rantahietikolla. Mökit ovat aivan rannassa. Vasemmanpuoleisena Jäämeren Sauna, sitten Aurora-talo revontulien katsomista varten ja mökit, joissa nro ykkösessä yövyimme.
Laskuvesi oli kuvioinut hiekkaan mitä mielikuvituksellisimpia kuvioita, joissa saattoi nähdä vaikka mitä muotoja.
Aivan selvästi lintu

Haahuilimme rannalla joka iltapäivä etsimässä erikoisia kiviä, simpukoita ja kotiloita. Muutaman poimimme. Kotona talven riehuessa ulkona otan Pykeijän rannan kiven käteeni, suljen silmäni ja kivestä alkaa säteillä minuun aaltojen  kuisketta, voimaa ja lohdutusta arjen harmauteen. Toisaalta, kivet kuuluvat luontoon, mutta silti niitä poimin… ihan muutaman vaan. Kotiloita tai simpukoita ei ollut, paitsi yksi erikoisen iso ja punainen, joka oli särkynyt. Keräsimme palaset kivelle.

Punainen kampasimpukka, Pectinidae

Rannalla kulki myös muita. Eräs nainen katseli kivivalleja, kumartui, pysähtyi, katse käsissä. Kohtasin hänet, hän katsoi minuun ja ojensi käsiensä kuppia. Siinä lepäsi punertava isohko sydämenmuotoinen kivi. ”Tämä on meidän tämänpäiväisen 48-vuotishääpäivämme kunniaksi”, nainen sanoi käheällä äänellä ja tuijotti kiveä. Nielaisimme kumpikin möhkäleen kurkustamme.

Tutustuimme Pykeijän sieluun, Jäämeren saunan perustajaan Elsa Halvorseniin. Hänestä riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka paljon. Pari viikkoa sitten hän vieraili Suomen televisiossa Ylen aamussa, jossa mukana oli alkuvuodesta ilmestyneen Pykeijän Elsa -kirjan kirjoittanut Karoliina Siira.

Elsa Halvorsen ensitapaamisella

Pykeijän historia on mielenkiintoinen.  Skandinavian vanhimman asutuksen merkit ovat kivikautisia ja ne on löydetty Pykeijän lähistöltä. Muinaisien asuinpaikkojen jäännöksiä voi nähdä Pykeijän tien varrella (maankohoumia) ja vanhan sataman vieressä.

Suomalaiset ovat asuttaneet seutua ainakin 1700-luvulta alkaen. 1850-luvun nälkävuosina Varangin alueelle, Pykeijään, Vesisaareen, Näätämöön ja Annijoelle eli Vestre Jacobselveen saapui paljon suomalaisia Peräpohjolasta, Lapista ja Tornionjokilaaksosta. Meri antoi työtä ja ruokaa, kun Varanginvuonon kalansaaliit olivat erityisen runsaita.  Väkiluku nousi Pykeijässä 37 henkilöstä 350 henkilöön vuoteen 1885 mennessä. Nykyään asukkaita on noin 200, kesällä enemmän. Kylässä on myös uussiirtolaisian Suomesta ja Venäjältä.

Suomalaiset toivat mukanaan käsityöperinteitä, mm. veneenrakennustaidot sekä maalaistalojen jälkipolvet maanviljelyksen. Kalastus ja perinteikäs maanviljely antoivat perustan pienen kylän kasvulle.

Vuosilukuja:
Lääkäri kävi Kirkkoniemestä jo 1800-luvulla porokyydillä, kalanmyyntiä 1803 alkaen, kauppa 1848,  paljon suomalaisia saapui 1850-luvulla, venekuljetuspalvelut 1860-luvulla, 350 asukasta 1885,  puhelinlinja 1890-luvulla, oma koulu 1870, uusi koulu 1908, kylätie 1925, Olga ja Thomas Gunnarilla kalatehdas 1939-59, telakalla veneiden rakennusta 1946 alkaen,  leipomo 1950-60, sähköt 1952, iso tie 1959-62, poronlihatehdas 1970-2015, 1970-luvulla eurooppalaiset veneet kalastivat Barentsinmerellä ilman minkäänlaisia rajoituksia, jolloin kalansaaliit ehtyivät, kalatehtaan konkurssi 1980-luvulla, pankki 1980-luvulla, 1989 Elsa perusti Jäämeren Sauna-yrityksen, ja alkoi majoittaa matkailijoita talonsa alakerrassa, mökkien suunnittelu ja toteutus, 1990-luvulta alkaen kuningasravun pyytäminen, 1996 Elsa perusti Bugøynes Opplevelser as -yrityksen, 2008 Pykeijän ystävät ry.

Sodan aikaan kylässä oli saksalaisten tukikohta. Kyläläiset joutuivat tekemään töitä saksalaisille. Vuoden 1944 lopulla saksalaiset poistuivat kylästä. Kylä jäi polttamatta, koska saksalaisten johtaja sanoi olevansa humaani ihminen eikä natsi. Hän teki sopimuksen, jonka mukaan jos kyläläiset kuljettivat sotilaat veneillä Varanginvuonon pohjukkaan, niin kylä jää polttamatta. Kylään kun ei ollut tietä, jota pitkin saksalaiset olisivat voineet poistua. Päällikkö joutui sotaoikeuteen, mutta vapautettiin, koska hän oli pelastanut sotilaat. Hän on myöhemmin vieraillut Pykeijässä.

Suomalaisuus on säilynyt kylässä ja suomalaisten jälkeläiset puhuvat edelleen vanhaa Pykeijän suomea, joka on suhteellisen lähellä meänkieltä, ihmekös kun sieltä ihmiset tulivat. Pykeijän suomea on mukava kuunnella. Sanastoon kuuluu monia hauskoja sanoja, mm. kaffela on kahvila. Kaupassa ja Bistrossakin meitä palveltiin suomeksi, vaikka yritimme vääntää englantia tai ruotsia.
Kveeni on Pykeijässä haukkumasana, kuten finnjävel Ruotsissa.

Pykeijän pääelinkeinoja ovat olleet kalastus ja kalanjalostus. Kalastuselinkeino on kuitenkin kokenut monia vaiheita vuosisatojen aikana. Ryöstökalastuksen vuoksi saaliit putosivat 1970-80 -luvuilla ja kalastajat menettivät työnsä. Niinpä kyläläiset päättivät muuttaa  kylästä ja Aksjon  Bugøynes-lehdessä julkaistiin 16.8.1989 ilmoitus, jossa etsittiin tahoa, joka ottaisi kyläläiset vastaan. Toimittaja kuitenkin julkaisi asian myynti-ilmoituksena: Bugøynes til salgsPykeijä myytävänä.
Lehti-ilmoitus teki kylän maailmankuuluksi. Toimittajia tuli joka puolelta maailmaa, mm. Kanadasta ja eri puolilta Eurooppaa. Le Monde-lehti on sittemmin seurannut Pykeijän elämää säännöllisesti.

Kylässä on kala- ja kuningasraputehdas.  Viimeisin uusi tulokas onkin ollut kuningasrapu 1990-luvulta alkaen. Kuningasrapu on hieman kyseenalainen, koska se on kotoisin Kamtsatkalta ja siten vieraslaji, joka syö pohjasta eläimet. Mutta kuningasrapu on nykyään tärkeä saalislaji, joka tuo työtä monille ihmisille. Sitä ei saa kalastaa ilman lupaa. Muita tärkeitä saaliskaloja ovat turska, ruijanpallas,kampela ja lohensukuiset kalat. Riistaa ja poroa jatkojalostetaan myös.

1980-luvulla löydettiin erikoinen gneissi (Barents blue), jota louhitaan ja hiotaan erilaisiksi laatoiksi. Myös taitelijat käyttävät sitä.

Matkailuelinkeino on ollut tervetullut lisä ja antaa tuloa etenkin kesäkuukausina. Heinäkuun lopussa Merikalastusjuhlat eli Foskefestivaali kokoaa kansaa Pykeijään.

Kylän maailmankuulussa Bistrossa kävimme syömässä kuningasrapua, kuinkas muuten. Oli viehättävä paikka.

Kylässä on päiväkoti ja koulu, mutta lapsia saisi  olla enemmän. Näimme ainoastaan kolme paikallista lasta vierailumme aikana. Kauppa kylällä on, mutta asiakkaista saisi olla enemmän silläkin.

Vuonna 2008 perustettiin Argentiinan Mendozassa hotellin ylimmässä kerroksessa Pykeijän ystävät ry.  Jaa miksi Argentiinassa? Siellä vieraili Helsingin matkamessuilla tutustuneita henkilöitä, jotka järjestivät matkan Etelä-Amerikkaan ja kuuluisaan suomalaiskylään Brasilian Penedoon, jota kutsutaan Pikku Suomeksi.

Yhdistyksen tarkoitus on tukea suomalaista kulttuuria ja kieltä sekä edistää Varanginvuonon suomensukuisten ihmisten keskinäistä kanssakäymistä. Yhdistys haluaa profiloida Pykeijää  ja saada sinne vapaaehtoistyöntekijöitä. Yhdistyksessä on noin 130 jäsentä Suomesta ja Norjasta.

Ystävyysryhmän jäseniä vierailee Pykeijässä kesäkuun toisella viikolla. He järjestävät kulttuuriviikon, joka sisältää konsertteja, esitelmiä, retkiä ja paljon muuta. Myös muita matkoja järjestetään, mm. ruskaretki pohjoiseen. Korona vaan  on estänyt toiminnan viime aikoina.

Liityin jäseneksi ja onpa ensi kesälle tiedossa Pykeijän reissu kesäkuussa. Sovitetaan yhteen Sodankylän filmifestivaalien kanssa, mikäli korona antaa luvan.

Kumpanakin kokonaisena päivänä kävimme retkillä, jotka osoittautuivat kasviretkiksi. Pykeijän ympäristön kasvimaailma on erikoisen runsas. Kerron retkistä seuraavassa päivityksessä.

Lähteet
Pykeijän Elsa, Karoliina Siira ja Elsa Ingilae Haldorsen
Mökin infokansio
Pykeijän ystävät ry
Varanginvuono kutsuu retkelle, Suomen Luonto 29.3.2018

Mathiljedalissa ja Westersin puutarhassa Kemiönsaarella

Huolimatta huolestuttavasta koronatilanteesta Loimaa Seura ryn hallitus uskaltautui päiväretkelle Mathiljedaliin ja Westersin puutarhalle Kemiönsaarelle.

Maskit päässä istuttiin, ensin tunnollisemmin ja sitten ne tahtoivat jäädä taskuun, bussissa. Kaupoissa ja julkisissa tiloissa liikuimme maskit kasvoilla.

Kyseessä oli kahden Loimaa Seura ry:n erittäin aktiivisen jäsenen ”palkintomatka”, he  kun jäävät nyt pois tärkeistä tehtävistään. Edelleen he ovat mukana, mutta suuret vastuut seuran ja Saviseudun  joulun vetämisestä ovat siirtyneet muille jäsenille.

Ensiksi menimme Mathiljedaliin. En ollut siellä ennen  käynyt enkä oikein tiennyt edes, mistä oli kysymys. Teijon ja Fiskarsin yhdistin näihin seutuihin. Fiskarsissa vierailin Loimaan Puutarhaseuran kanssa muutama vuosi sitten.

Mathiljedalin kotisivuilla on hyvä kuvaus paikasta. Aivan ihana historiaa huokuva paikka. Kannattaa mennä.

Mathiljedalin 1800-luvun ruukkimiljöö sijaitsee Teijon kansallispuiston läheisyydessä.
Museorakennus
Museossa oli nähtävillä vanhoja rakennelmia. Niissä on aina jotain niin kiehtovaa, salaperäistä. Miten monet kädet ovatkaan näitä koskettaneet, miten nouseet aamulla, tulleet töihin, töistä kotiin perheen luo. Millainen yhteiskunta olikaan silloin…
Ruukkiympäristö oli hyvin viehättävä. Vettä tarvittiin, joten pieni uoma löytyi täältäkin
Sammalikolla kun ollaan, niin bongataan aina sammalkasvustoja. Tässä puunrunko kasvualustana

Sitten siirryttiin Westersin puutarhaan Kemiöön. Sinne oli matkaa noin kaksi kilometriä linnuntietä, mutta saaristossa kun ollaan, kierrettiin maata pitkin Strömman kanavan kautta. Siitä olen kuullut, mutta nyt sitten tiedän, missä se on.

Westersin  puutarha oli tavattoman mielenkiintoinen paikka. Näin sellaisia kasveja, joita en ole ennen nähnyt, ellei sitten opiskeluaikaan Ruissalon puutarhassa.

Kuvia otin niin runsaasti, etten niitä nyt tähän laita. Mutta tuoksuvassa puutarhassa lenteli perhosia ja muita pörriäisiä niin paljon, että ne antautuivat kuvattaviksi. Niitä nyt tähän muutama. Punahattu on niin  hyvä houkutin, että aion laittaa sitä ensi keväänä kasvamaan koko penkillisen. Muutoinkin ihastuin Westersin rouvan ideologiaan, kun  hän oli siirtynyt vihannesten kasvatuksesta kukkien kasvatukseen.

Keisarinviitta punahatulla
Neitoperhonen
Amiraali ja kimalainen
Sitruunaperhonen ja kimalainen
Kimalaiset työn touhussa
Kiitokset mielenkiintoisesta esittelystä ja erinomaisen maukkaasta lounaasta!

Mökkikesää hyönteisten kanssa

On niin täysi hiljaisuus, että korvien suhina kuuluu taas. Eivät linnut laula, ovatko menneet nukkumaan? Vai onko poikaset saatettu maailmalle ja vanhemmat lähteneet takaisin etelän maille?

Noo, mustarastas pelasti iltayön. En muista niitä aikaisemmin täällä nähneeni tai kuulleeni. Voi miten se juttelee, lurittaa, mutta ilman kiihkoa. Kuin rupattelisi puolisonsa kanssa. Verkkaan, niitä näitä, mitäs tässä sen kummempaa.

Viime vuonna olimme myös juhannuksena täällä Nurmaan mökillä. Se oli viikkoa aikaisemmin. Siitäkö johtuu, ettei lintuja ole juuri näkynyt. Järvessä vesi on niin korkealla, että viimevuotinen lokkien pesimäkivi on vaivoin vedenpinnan yläpuolella. Ja vielä korkeammalla vesi on ollut.

Mutta eläinmaailma on tiiviisti läsnä. Itikoita on enemmän kuin tarpeeksi. On niitä aina täällä ollut, mutta nyt niitä on sisälläkin valtavasti, melkein enemmän kuin ulkona. Tai sitten löytävät minut sisällä nopeammin.

Niin erilaiset ovat vuodet. Perhosia lepattelee niin paljon, etten muista moista aikaisemmilta kesiltä. Kotona Loimaalla melkein kymmenen lajia. Täälläkin. Näin eilen valtavan ison valkoisen perhosen matkan päästä, pihlajaperhonen?

Nokkosperhonen lehahti verannalle jääneen muovipussin päälle ja viipyi siinä tovin. Leuhautteli siipiän, tutkiskeli outoa materiaalia. Taitaa väri olla tärkein houkutin, kukaksiko luuli?
Tämä yökkösparka oli jäänyt viime vuonna nukkuma-aittaan ja koristaa nyt ikkunalautaa. En tosin ole varma lajinmäärityksestä.

Rehevyys on lisääntynyt. Nopeasti luonto valtaa takaisin raivatut alueet. Puiden taimet kasvavat innokkaasti ja osin näkymä järvelle on peittynyt. Saniaiset ovat vallanneet alaa. Ne peittävät paikoin mustikkamättäät – mustikoita ei sitten tule. Olen nähnyt noin 10 sinistä marjaa, vaikka aikaisemmin olen poiminut aivan pihapiiristä litrakaupalla. Puolukkaa tulee ehkä jonkin verran.

On uitu, vesi 25,5 asteista. Helteet hellineet, liikaakin. Rannassa on vietetty aikaa. Tuulenvire on vienyt pahimmat hyttysarmeijat ja paarmat.

Vesimittarit liukuvat veden pintakalvolla huimaa vauhtia. Silmänräpäyksessä ne ovat pyörähtäneet vaikka minne.

Lähdin soutelemaan. Itikat jäivät lähelle rantaa. Vaikka tuuli vienosti, hiki alkoi nousta pelastusliivin sisällä. Soudin Nurmaanjärven laskujokea, Välijokea kohti. Suojaisa lahdenpoukama, tuuli tyyntyi, itikat riensivät rannalta minua ihmettelemään. Veden laatu muuttui, ulpukoiden joukkoon ilmestyi lummelauttoja.

Lumme, lootus, jo Tutankhamonin haudasta löydetty lumoava kukkija. Kamera väänsi aallot
Veden kuninkaan Ahdin rouva huuhtele hiuksiaan
Käännän veneen niin, että näen minne menen. Välijoki on kapea, paikoin airot kolahtavat rantaan kiinni. Virta vie, innostuneet ötökät syöksyvät rantapöheiköstä tervehtimään. Olen hätää kärsimässä.
Nurmaanjärvi laskee siis Välijokea – joka on noin 100 m pitkä, tai lyhyt – isoon Vuohijärveen, joka on Kymijoen vesistön Mäntyharjun reittiin kuuluva keskikokoinen järvi Kymenlaakson ja Etelä-Savon maakunnissa, Kouvolan kaupungin ja Mäntyharjun kunnan alueella. Tietää wikipedia.
Vaakaa
Pystyä
Juhannusaamuna aurinko nousi koillisesta puoli neljän maissa
Illalla aurinko laskee luoteeseen yhdentoista maissa

Niin kuluvat päivät, kääntyvät iltaan.

Tällä kivellä sananjalkojen joukossa koirarakkaani Nero tarkkaili maailmaa.

 

Seuraavana päivänä lähdin kävelemään kylätielle. Metsää oli kaadettu valtavan paljon. Maisemat olivat paikka paikoin täysin erilaiset kuin aikaisemmin.

Tässä oli ennen metsä. No jaa, avoimessa maastossa on puolensa. Etenkin kun kukat saavat kukkia mielensä mukaan.

Enemmän aurinkoa – ja enemmän perhosia. Niitä lepatteli koko ajan ympärilläni. Osa matkasi kanssani aina jonkin aikaa. Uusia lajeja, jotka varmistin Google -kuvien lens-toiminnolla. Onpa kätevä! Onneksi ystävä kertoi siitä.

Nokkosperhonen oudosta kuvakulmasta, yllättävän tumma
Ratamoverkkoperhonen purtojuurella
Tummapapurikko. Luulin ensin tesmaperhoseksi.
Pihlajaperhonen, se aikaisemmin nähty suuri valkoinen lepattelija
Mäen alla oli vanha hirsirakennus. Monet tuulet, sateet, tuiverrukset ovat seiniä piiskanneet.
Rantakäärme oli tullut soratielle, kuumalle kuin mikä, ja jäänyt harvan liikenteen uhriksi
Luonto valtaa vähitellen pihat. Mielessäni kulkevat pienviljelijäperheen vaiheet, rakentamisen kiihko, isäntä istumassa pölkyllä työpäivän päätteeksi, Saimaa oalaa, lapset juoksentelemassa pihalla, emäntä kulkemassa sinne ja takaisin tänne. Sodanjälkeisen pienviljelijäperheen elämää, josta lapset ovat kulkeutuneet suuriin kaupunkeihin. Nyt hiljaisuus.

 

Palattuani hikiseltä kävelylenkiltä menin uimaan. Uin ulpukanlehtien ohi ulapalle päin. Lehdillä isui paarmoja, jokainen omalla lehdellään. Onneksi eivät minuta äkänneet. Kun käännyin takaisin, oli minusta puolen metrin päässä sinisorsaemo viiden poikasensa kanssa. Ne eivät olleet moksiskaan minusta. Poikaset napsivat ulpukanlehdiltä paarmoja. Makoisia suupaloja. Olin aivan haltioissani tästä luontokohtaamisesta.

 

Toukokuun katseet

Onpas ollut kiireinen kuukausi tämä toukokuu. Olen möyrinyt kasvimaalla ja yleensäkin pihalla enkä ole tietokoneen ääreen juuri istahtanut. Nyt sataa toista päivää, joten ”pakko” tähän oli tulla.

Olen nauttinut aikaisempien keväiden tapaan luonnon heräämisestä. Miten se onkin aina yhtä suuri ihme. Pienen lehden ilmestyminen saa hengen salpautumaan. Lintujen konsertti hivelee korvia. Näistä olen kirjoittanut aikaisemminkin, katsopa niitä.

Uutta ovat kohtaamiset pienen pienten ötököiden kanssa. Ne ovat pysähtyneet, antaneet minun ihailla itseään ja jopa luoneet katseensa minuun. Millaisia luontokokemuksia!

Laskepas vaan, osaatko niin pitkälle, 22 niitä on.
Tässä köllöttelen punaisen viinimarjapensaan pitkässä kukkatertussa. Tuo tuossa kumartelee ja höpisee itsekseen.
Pörriäisiä on tänä keväänä lennellyt enemmän kuin aikaisemmin, vaikkei olekaan pörriäisprojektia, kuten viime vuonna.
Meitä kaaliperhosia on paljon. Tässä kasvimaallakin meitä oli neljä imeskelemässä makoisia nesteitä. Tuo kuvaaja vaan pelästytti muut pois.
Olen kangasperhonen. Siipeni ovat vihreät, miten tuo kuvaaja ei osaa niiden väriä vangita kameraansa. Olen pieni, mutta silmäni ovat kauniit suikulat. Ihailepas siinä niitä. Katsotaan toisiamme.
Täältä joen vastarannalta on turvallista tuijottaa tuota ihmistä. Tänne jolkuttelin peltojen poikki. Tuossa rantapusikossa oli minulle syötävää. Kauhean metelin nostivat, mutta onhan minunkin syötävä.

Räkättirastaan perhe-elämää pihametsikössä

Olen lukenut Niillas Holmbergin Halla Helle ja Tuula-Liina Variksen Sattunut syntymään.

Katso Luettua-sivulta mitä mieltä olen kirjoista.