Vuoden 2024 toisena päivänä lähdin hakemaan sanomalehteä kuten joka aamu. Pakkanen nipisteli. Oli tosi kylmä. Paksu takki, pipo silmillä, kaulaliina kiepillä, paksut rukkaset.
Pihatietä rientäessäni nostin katseeni. Mitä ihmettä!
Mutta tuo halo on iso, paljon isompi kuin olen aikaisemmin nähnyt! Käännyin ja juoksujalkaa (usko tai älä) hain puhelimen, kunpa se ei olisi hävinnyt. Mutta siellä se oli.
Käännyin, aurinko paistoi matalalta metsän yläpuolella kuten aina tähän aikaan.
Sitten käännyin itää päin ja siellähän on toinen halo!
Kädet takaisin lämpimiin rukkasiin ja katsoin pitkän aikaa tätä valtavan kaunista talvi-ilmiötä. Elämäni huippuhetkiä, kipuaa aivan luontokokemuksieni kärkeen.
Hain lehden ja takaisin tullessa ihailin vielä hiljaisuuden vallitessa aurinkoja.
Tein sitten tästä hetkestä facebookiin päivityksen ja siellä ehdotettiin sääkuviin lähettämistä. Niinpä lähetin ja kuuden aikaan odotin, onko kuva kelvannut. Olen muutama vuosi sitten saanut yhden kuvan sääkuviin, myös meidän kylältä, talvikuva, vasten aurinkoa, jolloin jääkiteet heijastivat säteitä. Mutta muita lähettämiäni ei ole otettu.
Olin ollut huomaavinani, että samat nimet toistuvat sääkuvissa. Kaksi serkkuani saa kuviaan toistuvasti, viime viikolla samassa lähetyksessä oli kummankin kuvat. Hyviähän ne ovat, todella, ei sinänsä ihmetytä että ne julkaistaan. Katsoin sääkuvien ohjeita: vaakakuvia, kyseisen päivän dokumentointi, teknisesti huippulaatuinen. Hyvät kuvaajat kuvaavat hyviä kuvia.
Säätiedotuksen alussa tuli toisen henkilön ottama kuva samasta ilmiöstä Loimaalta, joka jopa mainittiin. Olin tunnistavani tämän meidän tien. No, se oli parempi kuva ilmeisesti. Mutta sitten säätiedotuksen lopussa tuli tämä minun kuvani.
Viestejä tulvi edelleen. Tässä taisi olla muutama minuutti niistä 15 kuuluisuuden minuutista, jotka joka ihmisellä on. Aikaisemmin olen ollut pari kertaa televisiossa Vuotosjutuissa, toisella kerralla lausuin repliikin – ei varmaan puolta minuuttia – ja minut on bongattu yleisön joukosta. No radiohaastatteluja on useampia, niistä se 15 minuuttia kyllä täyttyy.
Olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kerrankin.
Muuten, kuva on otettu keskihintaisella Samsung Galaxylla. Järjestelmäkamera oli jossain yläkerrassa ja siinä se – kuvauskohteen ilmetessä usein yllättäen pitää olla nopeasti kamera saatavissa. Kännykkä yleensä on, vaikkei tänä aamuna mukana ollutkaan mutta sain sen nopeasti käsiini.
Mehamnin leppoisten päivien jälkeen suunnistimme länteen – tai oikeastaan ensin etelään. Matkasimme turistipyydykseen, joka joissakin ihmisissä herättää ärtymystä. No, eihän sinne ole mikään pakko mennä.
Tie kiermurteli pitkin rantoja. Kapeita kohtia, mutkia mutkien perään ja sitten tunneleita. Pisin oli Nordcapin tunneli6,875 km mantereelta Magerøyan saarelle, jonka pohjoisosassa Nordcap sijaitsee. Se ei siis ole mantereen Euroopan pohjoisin paikka, vaan saarella sijaitseva pohjoisin maanteitse saavutettava paikka. Näin netti väittää, mutta onhan Slettnesin majakka vielä pohjoisempana, 71°05′22.6″N…
Olin käynyt Nordcapissa vuonna 2007. Jääkaappimagneetista näin vuosiluvun, koska en löydä sen matkan kuvia mistään. Ikoninen kuva miehestä ja minusta, taustalla Nordcapin tunnus, maapallopatsas pituus- ja leveyspiireineen, on siis hukassa. Silloin oli huikaisevan kaunis ja kirkas kesäpäivä. Tuijotin pohjoiseen, joka peittyi salaperäiseen autereeseen ja mielessäni muljahti, kun kuvittelin siellä olevaa Pohjoisnapaa. Olin silloin elämäni pohjoisimmassa paikassa.
Meidän matkaamme sopi yöpyminen lähellä Nordcapia, kuten silloin aikaisemminkin. Yövyimme molemmilla kerroilla Skarsvågissa. Vuonna 2007 tosin eri paikassa. Yritimme silloin saada majapaikka Honningsvågissa, missä leirintäalue oli täynnä ja virkailija soitti Skarsvågiin ja varasi meille mökin. Hienoa asiakaspalvelua. Silloin mökin verannalta ihmettelin ihmisjonoja, jotka kiipesivät tunturin rinnettä ylös. No, silloin ei ollut nettiä ja sain myöhemmin tietää, että siellä oli Kirkeporten. Kyllä harmitti. Ajankohdan mukaan olisi ollut mahdollista nähdä keskiyön aurinko Kirkeportenin läpi.
Nyt kysyimme Base Campin vastaanotossa tietä Kirkeporteniin ja lähdimme kapuamaan rinnettä. Sitten erehdyimme oikealle kaartuvalle polulle, kävelimme ja kävelimme eikä kohdetta löytynyt. Alkoi jo vähän hämärtää. Onneksi oli netti, josta selvisi, että muodostelma oli alhaalla melkein vesirajassa eikä sitä näkynyt ylös. Niinpä laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas, vanhat jalat tekivät tarkkaa työtä harkitessaan jokaista jalansijaa. Vähän hirvitti. Kiertotie olisi ollut aika pitkä.
Niinpä viimein näimme Kirkeportenin muodostelman. On se hieno! Samalla näkyi Nordcapin sarvi niemen kärjessä.
Olen nähnyt kuvia, joissa sarvi näkyy Kirkeportenin aukossa. Sen saamiseksi olisi pitänyt mennä alakautta rantaa pitkin. Olisi ollut kiva, jos vastaanotossa olisi kerrottu tarkemmin reitti – vasemmalle muutaman kymmenen metrin välein valkoiset tolpat – tai alas rantaan. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.
Base Campin mökki oli muuten erinomainen pohjapiirrokseltaan. Pieneen alaan oli saatu tarpeelliset asiat niin kätevästi, että keskelle jäi iso avoin tila. Astiat ym varustus oli tosi hyvä, verrattuna Mehamnin Adventure Campiin, jossa oli vain muutama lautanen ym vaikka makuutilat oli kuudelle. Kahvinkeitintä ei ihme kyllä ollut.
Aamulla lähdimme Nordcapia kohti. Heti selvisi, että sää ei meitä nyt suosi. Sumu lisääntyi koko ajan. Tie oli kapea, mikä vähän ihmetytti kun liikenne oli aikamoista. Perillä oli paljon autoja. Emme maksaneet pääsymaksua rakennukseen, koska olin ollut siellä aikaisemmin jo ja matka-aikataulu vähän painoi takaraivossa. Mutta pysäköinti, WC ja muistomerkki olivat maksuttomia. Ne riittivät meille.
Sumu peitti maisemat ja tuuli, se oli myrskyluokkaa. Hyvä että pysyi pystyssä. Pohjoisnavan terveiset.
Lähdimme kohti Altaa. Sielläkin olin käynyt aikaisemmin, sillä samalla reissulla kuin Nordcapissa ja jonka kuva olivat hukassa. Alta eli norjaksi Alattio on yllättävän suuri kaupunki. Asutusta jatkui ja jatkui. Matkasimme Altan museoon, joka sijaitsee kaupungin länsiosassa. Halusimme nähdä kalliopiirrokset.
Alattion-Altan kalliopiirrokset on löydetty vasta 1960-70-luvulla. Piirrokset on kaiverrettu meren sileäksi hiomiin rannan silokallioihin 2000-7000 vuotta sitten. Niitä on kaikkiaan noin 6000 viidellä alueella, joista Hjemmeluft on suurin ja avoinna yleisölle. Kun kuvat löydettiin, ne maalattiin punaisiksi, jolloin ne näkyvät paremmin. Monien mielestä värittäminen poisti kuvista taianomaisuutta. Ennen pelkät kaiverrukset heräsivät eloon, kun valo ja varjot värittivät niitä. Osa kuvista on värittämättä.
Paljon jää salaiseksi. Kuka näitä kuvia on tehnyt? Miksi? Mikä voima hänet – vai onko heitä ollut monta – on saanut kaivertamaan tuhansia kuvia? Onko hän ollut yhteisössään arvostettu vai hyljeksitty?
Kuvat saavat hiljaiseksi. Miten taitavasti tehtyjä, kuvaavat kohdettaan niin ilmeikkäästi, että lahjakkuutta on ollut jo silloin ihmisessä olemassa. Se ei ole muuttunut miksikään vuosituhansien aikana. Niin, milloin ihmisessä on kuvallinen lahjakkuus jalostunut? Minkälaisten tapahtumien tuloksena?
Altasta lähdimme etelää ja kotisuomea kohti.
Matka lähestyi loppuaan. Runsas viikko oli vierähtänyt nopeasti. Laskeskelin Norjanreissujen määrää. Monta kymmentä kertaa vajaan viidenkymmenen vuoden aikana. Mieleen pulpahteli yhä uusia käyntejä, joiden paikkoja en kaikkia pystynyt muistamaan.
Mutta nämä viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikaiset vierailut muistan. Niissä tiivistyy monta asiaa: tietenkin Norjan maisemat ja tunnelma, jotka karuudessaan vaikuttavat joka vierailulla. Ystävän seura, kun on niin helppo olla yhdessä, saa olla aivan oma itsensä. Muistin, kun kerroin työkaverille tämän matkakaverini vierailtua 45 vuotta sitten Posiolla, että me olemme hänen kanssaan tekemisissä varmasti elämämme loppuun asti. Työkaveri kysyi, mitä me sitten tehtäisiin ja arvelin, että ehkä vielä asumme uudelleen yhdessä vanhoilla päivillämme. Sitähän nämä matkat ovat. Ja sitten vielä se, että pääsee pois näistä arkisista ympyröistä ja kaikesta rasittavuudesta, joka elämään liittyy. Että kiitoksia kovasti matkaseurasta, rakas elämän mittainen ystäväni. <3
”Me silloiset, emme ole samat enää. Mutta olemmehan, olemme me.”
Saavuimme Mehamniin Utsjoen kautta, sitten Nuorgamiin ja Tanalta käännyttiin lähteen. Olipahan ajokokemus. Tiessä oli tuhat mutkaa, välillä hyvin kapeaa, huonopintaista, kuoppaista, välillä uutta päällystettä ja lisää leveyttä. Muutaman kymmenen kilometrin matkaan meni monta tuntia.
Perillä Mehamnissa olimme samaan aikaan, kun Hurtigruten oli laiturissa eli seitsemän jälkeen illalla. Majoituimme, söimme ja rentouduimme.
Ensimmäisenä päivänä kävimme Mehamnin ”must”-museossa eli Nissemuseossa. Käsittämätön paikka. Jouluhahmoja on 40-45 000!
Mökkimme verannalta bongasimme lintuja ja meduusoja.
Lintuinfluenssa on levinnyt kesän aikana myös Ruijaan. Meille kerrottiin, että kuolleita lintuja on ollut runsaasti, mutta nyt epidemia näyttää laantuneen. Nissemuseon hoitaja kertoi liikuttavan kertomuksen haahkaemosta kuolleiden poikastensa äärellä. Näimme eräällä emolla yhden poikasen.
Mehamnin pohjoisin niemenkärki Vevik oli ollut sodan aikaan saksalaisten miehittämä. Voi vaan kuvitella, miten saksalaiset nuoret miehet tähyilivät Jäämerelle josko sieltä vihollinen hyökkää.
Mökkikylämme takana nousi Vardholmen, jossa odottelimme Hurtigrutenia eräänä iltana. Sitä ei kuulunut eikä näkynyt, mutta kukkia löytyi.
Viimeisenä päivänä kävelimme kylän itäpuolella sijaitsevan Nordmansethvatnetin ympäri kiertävää luontopolkua ja kiipesimme jyrkkää rinnettä ylös.
Luontopolkua kulki paljon porukkaa. Rinteen alaosassa olivat hienot rakennelmat, WC ja grillausrakennus. Istuimme ulkona pöydän ääressä, moikkailimme ohittajia – kaikki täällä tervehtivät – ja kanssamme tuli juttelemaan vanha rouva, joka kertoi laveasti elämästä Mehamnissa.
Polun varresta alkoi erottua yhä enemmän kasveja. Muistelin Pykeijän äärettömän runsasta kasvimaailmaa. Täällä oli osin samoja kasveja, mutta vielä jäi Pykeijä ykköseksi.
Voi miten hyvä olo tuli näiden kasvien löydyttyä.
Viimeisenä Mehamin iltana Adventure Campin ravintola oli auki (sairastapauksen vuoksi oli ollut suljettuna) ja kävimme syömässä.
Mehamnin vierailu päättyy huomenna aamupäivällä, kun jatkamme matkaa. Haikea on mieli, kun seuraavasta vierailusta ei ole mitään takeita. Hyvää yötä!
Edelleen pohjoisemmaksi. Seuraava niemimaa länteen entisistä käynneistä. Nordkynin niemimaa. Ensimmäiset ihmiset tulivat sinne jääkauden loputtua noin 10 000-13 000 vuotta sitten hyvien kalansaaliiden sekä hylkeiden, valaiden ja peurojen vuoksi. Vanhimmat asutuksen merkit on löydetty Gamvikin kylän etelä- ja pohjoispuolelta komsa-kulttuurin ajoilta 8500-4500 eaa. Kivikauden ja rautakauden (500-1500 jaa) asuinpaikkoja ja hautoja on löytynyt useita.
Mieli askarteli vuosisatojen karuissa elinolosuhteissa. Miten täällä on tultu toimeen, elanto hankittu, lapsia saatu ja kasvatettu, naisten työt… Miesten vaaralliset mereen liittyvät työt… Pykeijässä oli melkein joka perheestä joku hukkunut pyyntimatkoilla.
Viime sodan aikana saksalaiset rakensivat linnakkeen Gamvikiin. Se oli 135 saksalaisen ja itävaltalaisen sotilaan miehittämä ja kuului ns. Atlantin puolustusvalliin, joka käsitti puolustuslinnakkeita Ranskan ja Espanjan rajalta Norjan ja Venäjän rajalle asti. Pääosin rauhalliset välit paikallisten kanssa loppuivat syksyllä 1944 kun vetäytyessään saksalaiset polttivat tai räjäyttivät talot, veneet upotettiin ja kotieläimet ammuttiin. Väestö oli tarkoitus evakuoida etelään, mutta suurin osa pakeni tuntureille. He palasivat, mutta sama tapahtui syksyn aikana kolmeen kertaan. Sodan loputtua kaikki rakennettiin uudelleen. Jälleenrakennus merkitsi Ruijassa erittäin nopeaa nykyaikaistumista. Ikäviä tapahtumia oli, kun ammuksia ja räjähdysaineita jäi maastoon ja aiheuttivat onnettomuuksia.
Sodan merkit näkyvät vielä, ikään kuin leijuvat vaiteliaina, bunkkerit tunturien rinteissä, kuin haavat.
Gamvikin kylä on kokenut monenlaisia vaiheita. Turskanpyyntiä, valaanpyyntiä, pomorikauppaa (1700-1917, venäläiset kauppiaat asioivat suoraan kalastajien kanssa ilman välikäsiä ja ilman, että kaupankäynnistä maksetaan tullia tai veroja valtiolle). Viimeisin vaihe on myönteinen, kun islantilaiset ostivat 2012 Brodtkorpin kalatehtaan ja ovat kehittäneet liiketoimintansa tähtäimessään huippulaatu, jolloin väkimäärä on kasvanut ja luottamus tulevaisuuteen palannut.
Hurtigruten on Norjan rannikkopaikkakuntia yhdistävä säännöllinen laivareitti. Sen alukset poikkesivat Gamvikissa vuoteen 1990 asti. Heikkojen satamaolosuhteiden vuoksi laiva ei päässyt laiturille asti ja käytössä oli yhteysalus, johon posti ja tavarat siirtyivät säässä kuin säässä. Lite skrämmande. Alla yhteysalus Gamvik.
Muutaman kilometrin päässä kylän pohjoispuolella kohoaa punavalkoisena Slettnesin majakka, joka on maailman pohjoisin mantereella sijaitseva asema. Se rakennettiin yli sata vuotta sitten ja toimi miehitettynä vuodesta 1905 vuoteen 2005. Nyt se toimii automatisoidusti.
Majakka on käsittämättömän korkea, 39 m (Norjan viidenneksi korkein rakennus) 139 askelmineen. Emme kiivenneet ylös pimeään torniin. Majakka toimi sääasemana myös. Sodan loppuvaiheessa majakka tietenkin pommitettiin melkein maan tasalle. Mutta rakennettiin uudelleen.
Heinäkuun viimeisenä päivänä Visjoner Teater (Juni Dahrs kompani) esitti uuden taideprojektinsa Gamvikin kulttuuripäivänä. Standhaftige folk – Steadfast people – sinnikkäät ihmiset on sukua Suomussalmen Hiljaiselle kansalleja valmistettu yhteistyössä Reijo Kelan kanssa. Tunnelma hahmojen joukossa tiivistyi voimakkaaksi yhteyden kokemukseksi. Olisimmepa tienneet tapahtumasta ja tulleet silloin tänne.
”Kotimatka” Mehamniin tarjosi hienoja maisemia. Ja mutkia mutkan perään. Tuuli oli noussut aamulla aikaisin etelästä, vienyt eilisen helteen pohjoisnapaa kohti ja muistutti, että olosuhteet täällä voivat muuttua yhtäkkiä täysin toisenlaisiksi. Nyt helteestä puuskiin, jotka saivat hiukset leijumaan villisti. Aurinko kuitenkin paistoi koko päivän.
Usein on minusta tuntunut, ettei ollenkaan pitäisi nukkua ihanina, valoisina kesäöinä, jotka kirkkauttaan säteilevät ja silloin kastehelmet päilyvät heinikossa ja linnut laulavat. Silloin tuhlaamme uneen monet kauneimmat hetket elämästämme.
Aikomukseni oli kertoa, millaista oli aamulla metsässä. Siellä oli vihantaa ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviä pitelevästä hongasta, joka kerran toivoi pääsevänsä korkeaksi mastopuuksi, nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että hänestäkin muka voisi kasvaa puu, jos karsittaisiin oksat ja sidottaisiin paaluun.
Koivu oli kauniisti järjestänyt pitkät vihreät hiuksensa ja heilutti niitä vienossa aamutuulessa. Mutta leppä, joka seisoi aivan järven rannalla, katseli alinomaa kuvaansa veden tyvenestä kalvosta ja oli mielestään niin sinivihreä ja hurmaava, ettei kukaan voisi olla kauniimpi. Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja vapisi pelosta, että muka joku olisi häntä kauniimpi. Alinomaa hän vapisi, haapa parka. Vaikka hän oli pitkä ja vankka, oli hänellä arka sydän ja hauraat oksat.
Silloin tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienessä mökissä aivan lähellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena kesäaamuna, liittivät he kätensä ristiin ja sanoivat: ”Hyvä Jumala, miten metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala miten maailmasi on ihana!
Tämä teksti löytyi kansakoulun kolmannen luokkani ainevihkosta. Olin 10 vuotta. Arvosanaa ei löytynyt.
Päivä päivältä hän eteni, raahusti suorastaan, poimi ne kuin helmet, välillä harmaat, välillä valon pilkahdukset, surun piikit vaimennettuina, niille ei anneta tilaa, hän pysähtyi, sulki silmänsä, käänsi kasvonsa kohti taivaan valoilmiötä, tunsi himmeän lämmön kasvoillaan. Kaikki katosi, ikuisuus oli siinä, siinä pienessä lämmössä.
Lokakuun lopulla hän alkoi tehdä yhteenvetoa menneestä kesästä. Eipä hän paljoa muistanut, kesän alkavat muistuttaa toisiaan tässä iässä. No sää. Kuivaa oli ollut. Onneksi oli joen vesi, jota pumppu toimitti kasveille. Muuten ei olisi satoa tullut edes tämän vertaa.
Mitä pidemmälle kesä eteni, sitä selvemmin puutarha muodostui kaikenmaailman ötököiden paratiisiksi. Syötävää oli ollut tarjolla ilmeisesti tarpeeksi. Luonnonmukaiset ryteikköt olivat suosiossa, koska hyönteishotellin huoneista vaan kolme oli varattu.
Mutta tarkempi tarkastelu näytti, että melkein kaikissa kasvilajeissa oli jos jonkinmoisia vioituksia. Tässä kuvakavalkaadi.
Kuitenkin satoa tuli, oikeastaan yllättävän paljon ottaen huomioon nuo kaikenlaiset syöpöt.
Puutarhan tuottama ilo oli suunnaton. Kasvun tutkiskelu, seuraaminen, kastelut, hoitotoimenpiteet ja hiljaiset supatukset kasvien kanssa toivat hänen kesäänsä koko mielen täyttävää onnea. Päivittäin hän istui koivun alla, antoi katseensa leijua puutarhassa ja korvien rekisteröidä lintujen kirskutuksia.
PS. Kasvitaudit ja tuholaiset pilaavat maailmassa 20-40 % sadosta. Kasvitautien aiheuttajia ovat virukset, bakteerit ja sienet. Ne alentavat kasveista saatavan sadon laatua ja määrää eivätkä tartu ihmisiin. Lisäksi sitten elävät ötökät, jotka ovat usein erikoistuneet tiettyihin kasveihin.
Kolmatta kertaa peräkkäin Nurmaan mökillä. Kolmas koronakesä. Muitakin kolmansia tapahtumia, mutten kerro.
Valitusta. Tietsikan v-kirjain on suuttunut eikä reagoi hellään hipaisuuni. Miten paljon veetä onkaan sanoissa! Ulkona on 30 astetta. Ei siinä mitään, mutta mutta. Kolean kevään ja alkukesän jälkeen lämpö on mitä mukavinta, mutta. Ulkona ei voi (tuota veetä täytyy lyödä aivan tosissaan) olla, ainakaan helteen edellyttämissä varusteissa, koska siellä on niin paljon itikoita. Yritin olla kirjoittamassa ulkona auringonpaisteessa, ei voinut olla kun ei nähnyt näytöltä mitään, sitten varjoon ja siellä hyttyset ja paarmat syöksyivät kimppuuni. Nilkat poltellen tulin sitten sisälle. Ja täällä on ainakin 35 astetta, kun aurinko porottaa koko päivän peltikattoon. Eli huonosti menee. Taidan lähteä tästä ”paratiisista” sivistyksen pariin. Ehkä tuota veetäkin oppii lyömään tosissaan.
Ensimmäinen juhannus oli lintujuhannus ja viime vuonna hyönteisjuhannus. Nyt on hyttyskesä. Oli illalla mäkäriäkin tuolla rannassa. Ei kiva.
Noin yleisesti ottaen tuntuu myös menevän huonosti. Putinin hyökkäys Ukrainaan sen kun jatkuu ja kaupunkeja pommitetaan rauniokasoiksi, ihmisiä kuolee ja suvut itkevät. Pientä siinä sivussa on meikäläisen maailmankatsomuksen romahtaminen, olin nääs luullut rajojen häviävän, kun nyt puhutaankin konkreettisten aitojen rakentamisesta valtioiden välille. Puhumattakaan aseista…
Sanatkin ovat kadonneet tai menneet piiloon. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu, mitä niitä toistamaan, ei se ketään kiinnosta. Harkinnassa on koko tämän sivuston lopettaminen, jos kerran kuussa tulee melkein väkipakolla jotain kirjoitettua tänne. Jos sitten jostain löytyy kirjoittamisen halu ja vimma, niin sitten…
No nyt valitukset pois, vaikka oma vääjäämätön vanheneminen ja raihnaistuminen muistuttavat yhä useammin siitä, että loiston päivät ovat menneet. Jaa, minkä loiston…
Laitan tähän kuitenkin muutamia kuvia häivähtäneistä onnen hetkistä. Ei niitä montaa ole, mutta kuitenkin, oli.
Olen lukenut mainion kirjan, Joyce Carol Oatesin Blondi ja taas uudelleen Eino Säisän Viimeinen kesä. Katso Luettua-sivu.
PS. Veekirjaimen ongelma sai miettimään monenlaista, uuden koneenkin hankintaa, mutta VANHA KONSTI AUTTOI: sulje kone ja yritä uudelleen – JA TOIMII! Liekö helle tehnyt jotain näppäimistölle. Sain kyllä toisenkin ohjeen: paina fn ja NumLk, mutta en siis ehtinyt sitä kokeilla, koska alkoi toimia kun avasin koneen.
Pykeijästä jatkoimme matkaa Varangin vuonon etelärantaa länteen Varangerbotteniin, sieltä pohjoisrantaa itään Vesisaaren kautta Ekkerøyyn. Olimme Pykeijän Sankkarilta katselleet horisontissa näkyvää kohoumaa, jossa olimme vierailleet jo kahdesti aikaisemminkin.
Kolmatta kertaa yövyimme Havhestenissä, aikaisemmin Edwinissä ja nyt Åstassa. Omistaja oli vaihtunut ja huoneissa oli tehty remonttia. Netissä on muuten vanhat kuvat. Nyt on todella paljon viihtyisämpää.
Lähdimme kotiuduttuamme kävelemään. Jos Pykeijä oli kasvien maailma, on Ekkerøy lintujen maailma. Joka paikka oli täynnä valkoista ulostetta ja valtavasti höyheniä. Linnut suihkivat ylitsemme ja mekkala oli aikamoinen. Pikkukajavia enimmäkseen, lisäksi lokkeja.
Kaijjalla oli ollut kalaravintola Havhesten. Aikaisempina vuosina olimme niin aikaisin liikkeellä, ettei ravintola ollut vielä auki. Nyt odotimme pääsevämme sinne syömään. Mutta edellisenä päivänä viranomaiset olivat sulkeneet ravintolan. ”Eivät olleet tyytyväisiä keittiöömme”, kertoi Roald. Niinpä ravintola jäi taas kokematta.
Mutta Roald antoi meille kulhollisen katkarapuja ja majoneesituubin. Niinpä nautimme Åstassa paahdetun leivän kanssa hyvän aterian meren antimista.
Seuraavana päivänä lähdimme taas luontopolulle, joka kulkee etelärannan myötäisesti ylätasangon itäpäähän ja takaisin matalaa loivaa pohjoisrantaa.
Kasvimaailma oli suppeampi kuin Pykeijän seudulla, mutta jotain sentään nähtiin massiivisten hillaesiintymien lisäksi.
Pohjoisrannalta löytyivät mm. seuraavat kasvit.
Nyt näimme vähemmän lintuja kuin aikaisemmilla kesäkuun alun käynneillämme. Haahkaperheitä oli ruokailemassa rantavedessä ja tylli juoksenteli rannalla. Pois olivat veriharakat, kotka, kuovit.
Loma oli täydellinen. Täysin hävisivät mielestä arjen harmit. Oli niin rentouttavaa vaan olla, olla oma itsensä vailla mitään velvollisuuksia.
Näkemisiin Ekkerøy, tulemme varmasti takaisin.
Ensin kiipesimme Sankkarille koulun takaa. Heti piti pysähtyä ja kumartua ihmettelemään kukkia. Eteneminen olikin hidasta, koska yhä uusia tunturikasveja löytyi. Viimein pääsimme huipulle, mistä oli hienot näköalat ja – hilloja. Ne olivat sinnikkäitä yksilöitä, jotka armottomissa tuulissa ja viimoissa olivat kasvattaneet vain yhden siemenen ja sen ympärille makeaa maltoa. Mutta ne olivat isoja. Eväiden jälkeen saimme niistä jälkiruoan.
Löysimme sopivat istuinpaikat ja katse liukui vastarannalle, mistä yritimme tunnistaa Vesisaaren rakennuksia. Itäpuolella lentokentän isot rakennukset näkyivät hyvin.
Seuraavana päivänä lähdimme luontopolulle, joka vei Ranvikan hylättyyn kalastajakylään. Siellä olivat aikoinaan pykeijäläiset viettäneet kesiään kalastaen ja heinää keräten. Lohenpyytäjät käyttävät luonnonpoukamaa vieläkin kesäisin. Ranvikassa on Etelä-Varangin suurin lintuvuori ja etelärinteellä on kiinnostava kasvillisuusrinne.
Mutta Ranvikaan emme päässeet tällä kertaa. Matkamme pysähtyi ensimmäiseen jyrkkään rinteeseen, jota olisi pitänyt nousta nelinkontin. Meillä oli pöytävaraus Bistroon muutaman tunnin päästä ja aloimme epäillä, että emme ehtisi takaisin, jos jatkaisimme matkaa. Niinpä katse laskeutui alas ja aloimme havaita yhä uusia tunturikasveja, joita oli viimeksi nähnyt Kevon kesinä. Olin aivan innoissani ja otin valtavasti kuvia. Tekstin lopussa on kuvia.
Kuningasrapuaterian jälkeen tapasimme Elsan ja Anitan ja kyselimme heiltä kasvien nimiä, kaikkia emme nimittäin pystyneet tunnistamaan. Elsa toi meille kasvikirjoja ja ilta kuluikin kasvien parissa.
Mutta sitä ennen keskustelimme Elsan ja Anitan kanssa Pykeijästä. Istuimme mökkimme verannalla. Yhtäkkiä Elsa osoitti kallion huippua, siellä lenteli mustia isoja lintuja. Ne olivat merikotkia, perhe, jossa oli kaksi poikasta. Pitkään ne kieppuivat ympäriinsä, laskeutuivat, lähestyivät toisiaan, etääntyivät, lekuttelivat paikoillaan. Aivan huippu luontoelämys tämäkin.
Elsa kertoi elämästään, matkailusta ja Pykeijän nykytilanteesta. Anita oli tullut muutama vuosi sitten Pykeijään ensin oppaana ja sitten työskentelemään Elsan kanssa. Anita tuntee Lapin hyvin ja on valmistanut hienoja käsitöitä, joita oli myytävänä Galleriassa.
Pykeijä on aina ollut vetovoimainen kulttuuritapahtumille. Niinpä kylässä on ollut monipuolisesti eri taiteenalojen tapahtumia. Galleria on perustettu entiseen romuvarastoon karavaanialueen yhteyteen. Siellä on järjestetty konsertteja, näyttelyita jne.
Viimein sitten Pykeijän oleskelumme viimeinen päivä koitti. Tapasimme vielä Elsa ja Anitan Galleriassa ja meissä vahvistui se, että tulemme tänne uudelleen ja liitymme Pykeijän ystäviin. Siispä emme sano Hyvästi vaan Näkemiin. Kiitos Pykeijä, Elsa, Anitta ja mahtava luonto! Ja ihmiset, joita kohtasimme. En missään muualla ole keskustellut niin vaivattomasti vieraiden ihmisten kanssa kuin Pykeijässä. Sen täytyy johtua Pykeijän ilmapiiristä. Siinä on taikaa, joka tekee hyvää ihmisen sielulle.
Niin on jäänyt sanomatta, että uimme tietenkin Jäämeressä. Vesi oli vilpoista, muttei mitenkään liian kylmää. Suola säilyi ihollamme sitä hellien, huulilta kieli lipoi suolaa. Jäämeren sauna jäi kokematta, mutta ensi kerralla varmasti!
Matka jatkui vuonon vastakkaiselle rannalle vanhaan tuttuun Ekkerøyhyn. Siitä seuravassa postauksessa.