Avainsana-arkisto: novelli

Matka

Saharasta oli tuullut voimakkaasti. Hienon hieno hiekka levittäytyi kaikkialle. Parveke oli kuorrutettu vaalean ruskealla pölyllä. Tuolit pehmusteineen, pöytäliina. Sukkien pohjista sen näki. Kertoivat, että tammikuussa oli yhtenä yönä lämpötila noussut +27 asteeseen, kun Sahara hengähti pohjoiseen.

Hän katseli merelle. Rannaton ulappa levisi sinisenä. Mitähän tuolla horisontin takana on, hän mietti. Välimeren ranta avautui lounaaseen. Siellähän on Egypti, hän arveli.

Parvekkeella hän yritti juoda aamukahvia. Onnistuihan se, mutta vilunväristykset saivat hänet kääntymään takaisin sisälle. Parveke oli aamulla varjossa. Kävelylle hän ensimmäisenä päivänä lähti pitkähihaisessa fleese ja kaulaliina päällä, mutta kadun pinnassa lämpö sai hien puristumaan otsalle ja kainaloihin.

Meri välkkyi sinisenä vyönä. Huoneistosta oli paras näköala mitä hänen kohdalleen oli sattunut. Hän muisti hymähtäen Maltan hotellin, jonka ikkuna aukesi sisäpihalle, jota neljältä puolelta rajasivat hotellin seinät muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. Silloin harmitti. Aurinko paistoi pienelle parvekkeelle silloin hetken.

Lomahäpeä tuli enää aika ajoin. Kun ei uutisia kuullut, saattoi Ukrainan sodan unohtaa moneksi tunniksi. Miten etuoikeutettu olenkaan. Lomailen, kun muutaman sadan kilometrin päässä kuollaan ja nähdään kotien muuttuvan betonikasoiksi, hän ajatteli. Muutoinkin joutui todistelemaan itselleen, että lomassa ei ole mitään hävettävää. Hän oli säästänyt matkaa varten. Hän päätti nauttia ja unohtaa omantunnon kolkuttelut.

Keskipäivän rukouskutsu kaikui viereisen korttelin moskeijasta. Hartaasti miesääni lauloi. Sanoja hän ei tietenkään ymmärtänyt. Tauko, uudelleen aaltoilevaa laulua. Itse asiassa kaunista.

He olivat nähneet monta Ukrainan rekisterissä olevaa autoa. Yhteistä niille oli komeus. Ei voinut välttyä ajatukselta, että varakkaimmat olivat lähteneet ensimmäisinä.  Tavallinen kansa, naiset ja lapset, vaelsivat Puolan rajalle.

Kertoivat, että ukrainankieltä kuului usein. Itse hän ei erottanut toisistaan kieliä, turkkia, venäjää, ukrainaa. Monessa kahvilassa iloiset tarjoilijat – kaikki miehiä – laskettelivat suomea. Täällä osataan palvella, hän totesi. Eikä palvelussa ollut mielistelyn makua.

Kylässä – kaupunginosassa – oli aktiivinen suomalaisväestö. Eläkeläisiä, joista osa asui maassa vakituisesti, osa kulki edestakaisin kotimaan ja kylän välillä. Heidän tuomansa eurot olivat merkityksellisiä paikalliselle elinkeinoelämälle. Korona-aika oli täälläkin ollut ankara. Yli 65-vuotiaat olivat kaksi vuotta sitten 88 päivän Lock downissa, jolloin asunnosta ei saanut poistua. Melkein kolme kuukautta! Ruoka tuotiin ulko-oven ulkopuolelle. Onneksi sitten saatiin rokotukset ja viime vuonna oli vaan kahden viikon Lock down. Nyt elämä vaikuttaa melkein normaalilta. Maskeja näkyy siellä täällä, bussissa kaikilla. Lähtiessä Helsingissä, lentokentällä ja koneessa oli maskit kaikilla. Ihmeesti niihinkin on tottunut, alussa kun tuskin pystyi hengittämään maskin takana.

Nettikin sitten toimi. Erona neljän vuoden takaiseen edelliseen vierailuun oli, että suomalaisella operaattorilla oli tarjota nettiyhteys. Tosin pieni, täyttyi hetkessä, mutta lisätilauksella sai gigoja kahdeksi viikoksi. Hän hymähti nettiriippuvuuttaan. Nyt se konkretisoitui, mitä on olla ilman facebookia, whatsappia, sähköpostia. Hän lähetti lämpimiä ajatuksia perheelleen ja ystävilleen, joiden yhteydenotot toivat turvallisuutta.

Eilen illalla hän ensi kertaa ajatteli kotia. Miten tomaatintaimet siellä selviävätkään, onkohan lumet jo sulaneet. Sitten hän laski montako päivää loma vielä kestää ja häivytti kotiajatukset mielestään. Nyt lomaillaan.

Päivät kuluivat. Matkan aikana hänen mielensä oli käynyt läpi monenlaisia tunteita. Vieras ympäristö oli pulpauttanut esiin asioita, jotka kotona rullaavassa päivien rutiinissa olivat hautautuneina. Vielä hän ei osannut sanoa, oliko tämä tunteiden vuoristorata hyödyllinen vai ei. Hän ymmärsi nyt menneiden sukupolvien vaikenemista, kun vaikeista asioista, sukujen saloista ja vaikka sotakokemuksista ei kerrottu tai kerrottiin tivattuihin kysymyksiin vastaten muunneltua totuutta. Kipeiden asioiden vatvominen ei ole mitenkään hedelmällistä, hän ajatteli. Kyllä tärkeintä on oman mielenrauhan ylläpito. Ehkä olen väärässä, ehkä en, hän hymähti.

Saman kuvion hän luki Ta-Nehisi Coatesin kirjasta Vesitanssija. Kun on tapahtunut se kaikkein kauhein, on muserruttu täysin ja vaivoin pitkän ajan kuluessa koottu mielen riekaleet ja pystytty jatkamaan päiviä toisensa perään, ei mennyttä tule enää ottaa esiin millään tavalla. Muutoin se kipeä olo palautuu ja joutuu uudelleen käymään läpi eheyttämisen prosessin. Itsensä suojeleminen on tärkeintä.

Hän totesi taas kerran, että jos haluat saada selvyyttä asioihin, lähde matkalle. Matka riisuu.

Portaita kiivenneet lukemattomat jalat, pienet, suuret, keskikokoiset, matkalla sinne, tulossa tänne, aikojen saatossa, ei sitä voi käsittää.

Ylläoleva teksi on siis novelli.

Olen lukenut monta kirjaa: Katherine Engberg: Krokotiilinvartija, Donna Leon: Ystävä sä lapsien, Patricia Cornwell: Mustalla merkitty, Kay Scarpettan tutkimuksia, Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu, Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen – kertomuksia vihreältä saarelta, Daphne Du Maurier: Serkkuni Raakel ja Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija.   Katso Luettua  -sivu

 

 

.

 

 

 

Minuuteni rakennuspalikat

Näin jälkeenpäin ajatellen violetti väri on leimautunut minuun jo ihan varhaisessa lapsuudessa. Vaalean violetti kesäleninki välkehtivästä kankaasta, äidin tekemä. Kunpa saisi sen jostakin, seinälle laittaisin kehyksiin. Löytyisikö se serkun luota Nummiojalta. Vaatteet kiersivät silloin sodan jälkeen pula-aikana lapselta lapselle. Kiertävät ne nykyäänkin, mikä on hienoa. Ennen lasten vaatteet tosin tehtiin itse, ei niitä kaupasta haettu. Mahtoiko niitä ollakaan, lastenvaateliikkeitä.

Ollessani kuuden äiti teki minulle punavioletin samettileningin, liivin sekä samanvärisen talvitakin. Takissa oli leveät olkapäille ulottuvat kaulukset, joiden reunassa oli karvaa, samoin lakissa. Olin mahdottoman mielissäni näistä vaatteista. Kuin minuuteni olisi herännyt syvästä unesta.

Lastentarhassa valmisteltiin vanhempainiltaa varten tanssiesitys, jossa meitä viisi-kuusivuotiaita tyttöjä oli kirkkaan värisissä tyllihameissa: keltainen, punainen, vihreä, sininen, hienoimpana valkoinen, jonka ympärillä tanssimme. Mutta minulle annettiin tumman violetti tyllihame. Se oli kuin isku vasten kasvoja.  Silloin opin mitä on olla kateellinen. Kun tuntee itsensä erilaiseksi. Olin kuin lyöty. Koko tanssin ilo katosi. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen ehkä lastentarhin aikuiset näkivät tumman violetin sopivan tytöistä parhaiten juuri minulle.

Samoihin aikoihin näin Lappeenrannan reissulla junassa erikoisen nuoren naisen. Musta kävelypuku, lyhyet hiukset, musta baskeri, kirkkaan punaista huulipunaa. Nainen nukkui ja sain tuijottaa häntä rauhassa ja imeä lapsenmieleeni tyylitajun aakkosia.

Vaalean violetti oli myös villatakki, jonka läpinäkyvät napit äiti napitti ja lähetti minut tarkoilla ohjeilla varustettuna ensimmäistä kertaa kauppaan. Ostosta en muista, mutta tärkeintä oli matkaan lähteminen. Olin jo niin iso tyttö, neljävuotias. Tarmola-kauppa sijaitsi aivan lähellä Satakunnantien varressa.

Samassa kohdassa tapahtui paha liikenneonnettomuus. Äiti tuli kovaa vauhtia kaivolta sisälle ja ryntäsi ikkunaan. Vuokraisäntämme, joka asui talon toisessa päässä, oli tullut pyörällä Naantalista töistä ja jäi linja-auton alle juuri kotiliittymän kohdalla. Mies kuoli.

Tämä ei ollut lapsuuteni ainoa auto-onnettomuus. Järkyttyneempi olin pari vuotta myöhemmin, kun asuimme Kurjenmäessä kaupungin vuokra-hellahuoneessa. Taloja oli kolme samassa pihapiirissä. Vain yhdessä perheessä oli auto, neliskanttinen Ford. Heillä oli vain yksi lapsi ja yhdistin tämän vähäisen lapsiluvun vaurauteen. Auto oli kaatunut kyljelleen Kaskenkadulla ja kuljetettiin pihaan. Matkustajille ei käynyt kuinkaan, mutta olin hyvin järkyttynyt takasivuikkunan jäätelöläiskästä. Ikäiseni tyttö oli ollut syömässä jäätelöä kun onnettomuus sattui.

Varhaisimpia muistojani, noin kolmivuotiaana, on kevään tulo. Auringon lämmittämä kallionkolo oli kuin pieni pesä. Kylmä maa kuitenkin tunkeutui vaatteiden läpi muistuttamaan, että kesä on vasta tulossa. Samanlaisia lämpimiä koloja olen löytänyt keväisin kaikkien asuinpaikkojeni lähistöltä.

Asuimme silloin Pläkkikaupungissa omakotitalon piharakennuksessa, jona aikana toinen pikkuveljeni syntyi. Rakennukset on purettu Satakunnantien laajennuksen tieltä, mutta kalliot ovat edelleen olemassa.  Google-mapsista löysin kallion ja pystyin paikantamaan lämpökolon paikan. Sukellus yli 60 vuoden taakse!

Keväisen taivaan kuulautta ihmettelin maatessani patjoilla, jotka äiti oli tuonut tuulettumaan kevätsiivouksen yhteydessä. Siihen aikaan tehtiin isoja siivouksia, jolloin koko huusholli kipattiin ulos tuulettumaan riuskan piiskauksen ja harjauksen saattelemana. Sisällä riehuttiin harjojen ja rättien kanssa. Pölynimurit tulivat talouksiin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin 1960-luvulla, jolloin perheiden taloudellinen tilanne pikkuhiljaa alkoi parantua.

Isäntätalossa näin ensimmäiset kauniit esineet. Rouva kutsui äidin kahville ja pääsin mukaan siitä huolimatta, että olin syönyt emännän annansilmistä kukat.

Niin, ne kauniit kahvikupit. Ylöspäin levenevät, siro jalka. Hentoja kukkakuvioita. Korva kauniisti muotoiltu. Vielä nykyäänkin kun näen jalallisia laakeita kahvikuppeja, minulle tulee hykerryttävä olo.

Junan kaunis tyylikäs nainen ja sirot kahvikupit loivat pohjan kauneuskäsityksieni kehitykselle.

Mustasukkaisuuden ensimmäinen kokemus, johon liittyi häivähdys yksin jätetyn riipaisevaa yksinäisyyttä tapahtui vähän myöhemmin. Olimme muuttaneet sinne paritaloon, keittiö ja kammari talon päädyssä. Muistan seisoneeni pinnasängyssä pimeässä ja kuunnelleeni keittiöstä kantautuvia ääniä. Äiti, isä, joku vieras ja pikkuveli. Pikkuveli, joka sai valvoa vaikka minun piti isompana olla nukkumassa. Sama tunne aamulla kun veli pääsi levitetylle hetekalle äidin ja isän väliin ja minä pysyin pinnasängyssä. Syrjään jätetty, huomiotta, laiminlyöty. Ei näin kokonaisuus huomioon ottaen ollut, mutta lyhyet hetket, jolloin nämä tunteet tuikahtivat, jäivät muovautuvan minän rakennuspalikoiksi.

Myötätunnon rakennuspalikka syntyi samoihin aikoihin. Oli joulu, isän äiti ja serkku olivat tulleet Lappeenrannasta joulun viettoon. Aattona isä lähti ulos jotain toimittamaan ja joulupukki kävi sillä aikaa eikä isä nähnyt pukkia. Olin äärettömän pahoillani isän puolesta. Pukki toi isälle kaksi pulloa kirkasta juomaa. Ihailin niiden välkähtelyä kammarin lattialla ja oloani lievitti se, että isä oli tullessaan niin iloissaan pulloista.

Surun tunnepalikka piirtyi, kun kammarin sängyllä istuivat mamma, äidin sisko ja serkkuni. Kaikki itkivät valtoimenaan. Nenäliinat rytistettiin kyynelistä ja niistämisestä märkinä ja otettiin uusia. En itse osannut surra papan kuolemaa enkä häntä muista ollenkaan. Mutta surun muisto on säilynyt.

Hautajaisista muistan pimeyden. Kuolinpäivä on sama kuin nuorimmaiseni syntymäpäivä, viides joulukuuta. Muistan myös rypyliäisestä kankaasta valmistetun tumman vihreän leninkini, jossa oli ”rilloja”. Mummolan keittiössä veisattiin virsiä.

Lapsessa ovat olemassa jo pienenä persoonallisuuden kulmakivet. Osa niistä on näkyvissä, osa piilossa ja osan voi aavistaa johtavan tietynlaisiin elämäntilanteisiin.

Olin kolmevuotiaana kova karkailemaan. Piha aidattiin, mutta löysin raot, joista pääsin livahtamaan naapureihin ja kauemmaksikin. Ilmeisesti olimme pikkuveljen kanssa keskenämme pihalla, se taisi olla silloin maan tapa. Autoja ei ollut eikä muitakaan vaaroja. Kerran tosin menimme pikkuveljeni kanssa lammen rantaan ja jostain syystä, jota en muista, pesin rantavedessä alushousujamme. Muistan olon siellä rannalla, en menoa sinne. Sieltä meidät löydettiin. Muistan, miten vihaisia minulle oltiin. Selkään sain silloinkin, koivunoksalla pitkin selkää ja jalkoja. Ei se mitään auttanut, karkailin edelleen.

Yleensä selkäsaunojen syitä en muista. Kerran selässäni oli paksut punaiset juomut, joita näytin äidille. Äiti sanoi, että olin ollut tuhma ja siksi piti antaa remmiä. Aikuisena juttelimme selkäsaunoista ja äiti oli sitä mieltä, etten voi olla niistä hänelle vihainen, koska siihen aikaan se oli aivan yleinen rangaistuskeino. Muistan kyllä, miten pihan lasten keskuudessa kuohuttiin, kun joku taas oli saanut ”selkään”.

Mutta mitä karkailuinto sitten ilmensi. Seikkailunhalua, pelottomuutta uusien haasteiden edessä, rohkeutta. Niistä minun persoonallisuuteni pohja on rakennettu. Selkäsaunat loivat uhman.

Ensimmäisen pelon koin, kun äiti lähti kaatosateeseen jotain hakemaan. Sadeviitta pään päällä hän hävisi kovaan sateeseen näkymättömiin. Huusimme pikkuveljen kanssa kurkku suorana.

Ensimmäinen kiusatuksi tuleminen tapahtui samoihin aikoihin. Naapuritalossa asui minua vanhempi tyttö, jolla oli monta isoa leveähelmaista nukkea, ulkomailta tuotua. Nuket istuivat hyllyssä eikä niillä saanut leikkiä. Armollisesti sain niitä joskus katsoa. Sama tyttö söi karkkia ja antoi minulle sokeripalan. Väitti, että sokeri muuttuu karamelliksi, kun sitä imee tarpeeksi kauan.

Pahempi kiusaaminen tapahtui pari vuotta myöhemmin Kurjenmäessä. Isompi tyttö houkutteli minut ojan jäälle, joka petti ja putosin kainaloita myöten jääkylmään veteen.

Pienempiä kiusattiin armotta. Siihen oli paljon tilaisuuksia, koska lapset olivat keskenään ulkona.

Lapsuuteni loppui Hakapellonkadulla. Kevät. Mattoteline talojen kulmauksessa. Roikuimme telineellä, teimme voltteja, istuskelimme. Poikien kaveri kieppui ympärilläni. Se tuntui kummallisen hyvältä. Ennen kokematon molemminpuolinen vetovoima. Hakeutuminen toisen lähelle. Varovaiset katseet.

Syksyllä katuvalot eivät ulottuneet viereisen vielä rakentamattoman tontin heinäkasaan. Siellä naapuritalon poika pussasi vuorotellen meitä tyttöjä. Viattomia lapsensuudelmia, mutta ensimmäisiä.

Jouluna paketista kuoriutuivat vaalean punaiset rintaliivit. Piilotin ne papereihin ja kokeilin salaa kylpyhuoneessa. Olivat liian pienet. En halunnut niitä. En halunnut aikuiseksi. Olin tyytyväinen elämääni ja itseeni. Tiesin kaiken tarpeellisen ja selviydyin kaikesta. Halusin olla lapsi. Mutta kehitystä ei voinut estää. Rintaliivit oli hankittava, koska ne vaan kasvoivat. Saunominen perheen kanssa loppui.

Hikoilu muuttui. Kainalot olivat litimärät. Opettaja laittoi minut taululle laskemaan laskua. Yritin estää märkää puseron kainaloa näkymästä aloittamalla alhaalta, mutta opettaja komensi aloituksen ylöspäin. Vieläkin ylemmäs, aivan taulun ylälaitaan.

Kivulias kasvu aikuisuuteen kesti monta vuotta. Lapsuuden rakennuspalikat asettuivat persoonallisuuteni kulmakiviksi alkaen yhdessä ohjata valintojani. Kaikki ahdistuksen täyttämät vuodet tiesin, että joskus vielä ymmärrän tämän kaiken. Se hetki on nyt.

Sodan jälkeisenä pulakautena syntynyt lapsi on nyt elämäänsä loppupuolella. Ymmärrän nuorien sodan aikana murrosiässä olleiden vanhempieni taistelun paremman tulevaisuuden puolesta. Kovaa työntekoa, aina parempia asuinpaikkoja, kolmen lapsen kouluttamista opin tiellä, jotta heillä olisi edellytystensä mukaiset mahdollisuudet rakentaa elämäänsä.  ”Ajattele, jos äitisi olisi saanut opiskella”, sanoi serkkuni kerran. ”Isäsi lähti täältä kylältä ja pyrki eteenpäin”, sanoi isotäti. En voi kuin olla vanhemmilleni kiitollinen ja yrittää olla edes vähän heidän perintönsä jatkaja.

Ensimmäinen kesä

Uitto

Mies astui Kemijoen Uittoyhdistyksen toimiston ovesta portaille. Katse kiinnittyi vastapäisen kirkon valkeaan seinään, kapeisiin korkeisiin ikkunoihin ja kiipesi tornia ristiin asti. Ympärillä raikui riemuisa lintujen aamukonsertti. Se havahdutti miehen, jolloin katse valahti kirkontornista oikealle välkkyvään joen pintaan. Melkein tyyntä, aurinko paistoi, tulisi hyvä työpäivä. Hän liikautti jalkojaan kuin ne olisivat puutuneet. Kädet hakeutuivat housuntaskuihin. Hän kääntyi joelle päin.

Uni oli yöllä ollut katkonaista. Hän oli pyörinyt vuoteessa niin, että aamulla lakana oli paksuna köytenä. Ajatukset olivat myllänneet tulevan viikon ja koko kesän töissä eivätkä millään vaipuneet unen hiljaiseen salaperäisyyteen. Kun hän oli todennut, ettei uni kunnolla tule, hän oli noussut, keittänyt kahvit ja syönyt voileivän. Koti oli hiljainen. Pojatkin olivat nukkuneet, varmaan puoleenpäivään asti. Mitä siitä, olivathan lomalla. Muutaman vuoden päästä alkaisi heilläkin työnteon pitkä elämänrupeama aamunousuineen.
Hän oli laskeutunut alakertaan. Toimistossa oli hiljaista, muut eivät vielä olleet tulleet. Kohta uuteen rakennukseen Pöyliöjärven rannalle muuttava apteekkikin oli hiljainen. No kellohan oli vasta viisi. Hän oli suunnitellut huolellisesti tulevan viikon työt. Pari tuntia siihen meni.

Uitto oli alkanut ja tulisi kiihtymään tällä viikolla täyteen vauhtiin jatkuakseen elokuulle, kunnes kaikki yläjuoksujen tukit olisi uitettu Luusuaan ja sieltä Kemiin. Niin, mikäli kaikki sujuisi kuin rasvattu. Käynnistymisvaikeuksia oli joka alkukesä. Uudet ammattitaidottomat miehet raskaissa ja vaarallisissa töissä, joista eivät tietäneet mitään. Töiden sujuminen oli vanhojen jätkien varassa. Näyttävätkö kärsivällisesti vai kärsimättömästi. Siitä ei saanut lisäpalkkaa, mutta ohjaaminen oikeisiin työtapoihin oli ehdottoman tärkeää. Pomot eivät joka hetkeen ehtineet mukaan. Kokeneet työmiehet olivat haluttuja, mutta joka vuosi kaartiin tuli uusia, osa kauempaa hyvien palkkahuhujen vetämänä, osa paikkakuntalaisia nuoria, jotka juuri ja juuri voitiin laskea työikäisiksi. Pätevyysvaatimuksia ei ollut. Kun oli opittu oikeat työtavat, oli kesä lopussa.

Hän lähti lossirantaa kohti. Täysin yksin, ketään ei näkynyt missään. Oli päästävä Pelkosenniemelle. Jotenkin tuntui, etteivät siellä asiat vielä olleet lutviutuneet. Näihin ”tuntuihin” kannatti luottaa. Niin usein hän oli osunut oikeaan. Kai se on ammattitaitoa, hän hymähti. Hän tiesi uittoporukan sanovan, että uittopäällikkö näkee vaikka saaren taakse, jos jätkät laiskottelee. Herran pelko on viisauden alku, eikös näin sanota. Hänen mielialansa parani vähän.

Hän tuli punaiselle lossituvalle. Siinä olivat keskustan ja Sipovaaran väliä kulkevan lossin kuljettajat viettäneet lepoaikojaan. Rautatie Rovaniemeltä Kemijärvelle oli saatu 1930-luvun puolivälissä. Talvisodan rauhassa Neuvostoliitto vaati rautatiesillan rakentamista tarkoituksenaan saada rautatieyhteys Kantalahteen. Välirauhan aikaan silta olikin rakennettu, mutta saksalaiset sitten sen räjäyttivät. Uuden sillan vihkiäiset muutama vuosi sitten oli ollut suuri juhla. Monta Ukko-Pekka-veturia oli sillalla juhlistamassa tapahtumaa. Rautatiesillan kiskojen ympärillä oleva laudoitus mahdollisti muunkin liikenteen joen yli. Lossiliikenne loppui.
Hänen mielensä syöksyi talvisodan kylmyyteen, Mäntyvaaran kaamoksessa käytyyn taisteluun. Hän huitaisi muistot mielestään.

Mutta mielen syövereistä syöksyi uusi paha olo, joka oli siellä lymynnyt koko viikonlopun, nyt hän sen tunnisti. Lossituvassa asui iso perhe. He kalastivat, kuten kaikki Kemijärvellä. Perheen toisella kymmenellä olevat pojat huolehtivat syömäkalan saannista. Hänen silmiensä eteen nousivat hänen puheilleen tulleet pojat. Toinen edempänä johti puhetta, toinen taaempana, arkana ja kuin pakoon lähtemässä. Rohkeampi vetäisi lakin päästään ja halusi puhua.
– Kun tukit veivät meidän verkot.
– Niin mitä.
– Kuumalammen tukit. Pitäisi korvata verkot. Uiton.
Verkot olivat olleet tulvaveden peittämällä Kuumalammen ja joen välisellä luonnonniityllä, suovien seipäissä kiinni. Hän tajusi yhtäkkiä, mistä oikein oli kyse. Kuumalammen lanssiin kerättiin talvisin paljon puita. Kun jäät sulivat, puut vyörytettiin tulvaveteen ja hinattiin puomien ympäröiminä Kemijärveen. Lautta oli vienyt verkot mukanaan ties minne.
Hän oli hätistänyt pojat pois. Taaimmainen oli ottanut jalat alleen nopeammin. Puhetta pitänyt jäi seisomaan paikoilleen, väänsi lakkia käsissään ja vetäisi sen päähänsä kiivaasti.
Nyt hän ihmetteli suhtautumistaan. Asia oli ollut pojille tärkeä, kun tulivat siitä puhumaan. Se ei ollut pojille helppoa. Mitähän kotona oli asiasta puhuttu. Ja mitä hän oli tehnyt. Hajamielisenä oli tuskin kuunnellut, mistä oli kyse. Hätistänyt pojat pois kuin kasvoja kiusaavat sääsket.
Hän pysähtyi. Ylimielisyyden peitteet karisivat. Verkot oli korvattava pojille.

Mieleen nousi muita tilanteita, jolloin uiton harmit olivat tulleet esille. Ei niitä monia ollut. Uiton työllistävä vaikutus oli niin tavattoman suuri, ettei väestön suurimman osan mieleenkään tullut, että sitä voitaisiin kyseenalaistaa. Seisoessaan siinä mieleltään alastomana hän näki uiton haittojen pompahtelevan esiin.
Ikiaikaiset metsät oli leimattu ja satavuotiaat aihkit kaadettu. Purot oli perattu kivistä, mutkat suoristettu. Eivät siellä enää lohikalat nousseet. Rannat oli myllätty puupinojen alle, puhumattakaan tieurista. Savottakämppien ympäristöt kuin tunkioita.  Kesäisin joet olivat täynnä tukkeja. Ei siellä uitu, veneilty tai kalastettu. Joen ylitys veneellä oli mahdotonta. Uppopuut aiheuttivat vaaratilanteita veneilylle kelluessaan näkymättömissä pinnan alla.
Mutta se raha, jota metsän hyödyntäminen alueelle toi, oli kaiken haitan väärtti. Kemijärven alueen vauraus oli tullut metsistä. Kemijärveläinen oli kuuluisa tuhatlappunen, joka nimettiin sen mukaan, kun niitä Kemijärven rahakkailla metsämyyntitulojen saajilla oli niin paljon.
Isokylän metsien myynti oli myytti 1800-luvun lopulta. Isäntiä vedätettiin myymään metsät pilkkahinnalla, kun eivät voineet tajuta miten arvokas ennen hakkaamaton metsä oikein oli. Häpeissään Kemiyhtiö oli maksanut koulurakennuksen Isokylälle.
Metsäteollisuus oli Suomen pelastaja. Lukemattomat vuosikymmeniä tuulessa ja tuiskussa sinnitelleet puuvanhukset luovuttivat runkonsa, kun kehittyvä yhteiskunta tarvitsi sahapuuta ja sellua. Metsät Suomen kulta, ei turha sanonta.
Hän kohensi ryhtiään. Upseerin olemus oli niin helppo vetää esiin, kuin mieluinen vaatekerta. Vien verkkoja pojille, kun tulen Pelkosenniemeltä. Päätös huitaisi pois epämääräisen painon, joka oli musertanut häntä monta päivää.
Hän ei tiennyt, että toinen poika oli hänen kuopuksensa luokkatoveri Kuumaniemen kansakoulusta ja muutaman vuoden päästä töissä uitossa kauppiaana Luuksinsalmen saaressa ja myöhemmin muissakin uiton hommissa.
Mitenkähän ällistynyt hän olisi ollut, jos olisi tiedetty kertoa, että nämä pojat ja hänen vanhin poikansa olisivat 40 vuoden kuluttua mökkinaapureita Ailangassa. Kalastaisivat siellä samoilla vesillä. Silloin olisi uittokin lopetettu ja puut siirretty kumipyörien ja junien kuljetettaviksi. Arvaamattomat tulevat kohtaamiset!

Hän näki höyryhinaajan kauempana rannassa. Savu ei puhahdellut piipusta. Hinaajan miehistön olisi pitänyt olla pitkällä lähtövalmisteluissa. Kummallista. Kajuutassa näkyi liikettä.
Hänellä oli oma pikavene ja kuljettaja reissujaan varten, mutta perjantaina kuski oli tullut kiukuissaan kertomaan, että moottorissa oli jotain vikaa. Vasta maanantaina saisi korjaajan kiinni. Niinpä Pelkosenniemelle olisi mentävä hinaajan kyydissä. Tai ainakin Autioniemen vastuulle, miten sieltä eteenpäin, sen selviää sitten, kun näkee miten työt siellä Autioniemessä sujuvat.
Autioniemi toi hänen mieleensä hyvät veneet, jotka kyläläinen veneentekijä oli uitolle tehnyt. Hän oli mennyt kylälle ja tokaissut, että ovatko veneentekijät Autioniemestä loppuneet. No eivät olleet tekijät loppuneet. Veneentekijä löytyi ja hän tilasi neljä venettä. Hyviä, erinomaisia ja tarkoitukseensa sopivia olivat. Tokaisu kiersi edelleen kylillä.

Kitiseltä, Luirolta ja Yliseltä Kemijoelta tulevat tukit seilasivat vapaana jokiuomassa, itsekseen. Puroista ne oli vonkattu matkaan. Pelkosenniemellä jokien yhtymäkohdassa oli joskus ryskettä, kun monesta suunnasta virtasi puuta ylen määrin. Hän muisti itse jääneensä veneensä ja kuljettajansa kanssa tukkien keskelle jumiin, kun tukit ympäröivät veneen ja painuvat yhä tiiviimmäksi peitoksi. Siinä ehti pelkokin läikähtää. Jos musertavat veneen. Joudun veteen tukkien alle. Rannalta oli sitten huomattu heidän ahdinkonsa ja hetken päästä suma oli selvitetty ja he pääsivät rantaan. Mutta pelon nostaman adrenaliinin villiinnyttämät näyt säilyivät mielessä pitkään.
Hän lähestyi hinaajaa. Hinaajat olivat jotenkin liikuttavia, hän ajatteli. Sitä ei nyt kehtaa kellekään kertoa, että muka liikuttavia, veneet. No liikuttavathan ne, pöllejä.
Uitto 6 näytti olevan tämä laiturissa oleva. Hinaajia oli paljon, peräti 136 koko Kemijoen uitossa, hän tiesi tilastot. Osa hinaajista oli pienempiä apuhinaajia, osa suurempia.
Monesta pyräästä, joiksi pieniä kupopuomien ympäröimiä kehälauttoja kutsuttiin, koottiin tarakka. Suuret hinaajat johtivat koko hommaa vetämällä sitten tarakat Luusuaan. Joessa veto sujui hyvin, mutta Kemijärvellä pyräät pääsivät joskus irti, kun tuuli tai myrskysi. Hän muisti sen kesän, kun Ailanganlahdesta jouduttiin keräämään myrskyn riepottelemaa puuta rannoilta miestyövoimalla, kun vesi oli laskenut. Se lisäsi kustannuksia ja kirosanojen määrää, kun miehet rämpivät mutaisilla ja kivikkoisilla rannoilla tukkeja kantamassa tai kekseillä vetämässä.

Kuutosessa oli huomattu uittopäällikön lähestyminen. Se herätti ikiaikaisen kunnioittamisen tulvahduksen miehistössä. Viikonloppu oli levätty, kuka perheensä kanssa, kuka jätkäporukassa korttia lyöden ja virvokkeita nauttien. Osalla paluu töihin tiesi melkein lepoa, huvit kun olivat niin raskaat. Seuraavat kaksi viikkoa vedettäisiin sitten tukkeja Autioniemestä Luusuaan.  Hitaasti mutta varmasti, pari kolme kilometriä tunnissa. Mitä se nyt tänne, mistä se tietää tulla, mitä mitä nyt.
Hän hyppäsi ripeäsi Kuutosen matalaan takaosaan. Miehistön liikettä näkyi edelleen kajuutassa. Hän asteli heitä kohti, he tulivat esiin yrittäen piiloutua toistensa taakse. Mitä ihmettä, hän ehti ajatella. Mitä täällä oikein on meneillään.
– Pitäisi päästä Pelkosenniemelle, ettekö te ole lähdössä, hän kysyi ja huomaamattaan ojentautui upseerin hahmoonsa. Se yleensä auttoi arvaamattomissa tilanteissa. Henkilökunnassa oli paljon sodan käyneitä, jota asettuivat sota-ajalta tuttuun kuuntelu- ja tottelemisasentoon. Vilkuilua.
–  Kapteeni on sairastunut. Ei voida lähteä, etummainen ryhdistäytyi.
– No mutta. Sinne on nyt päästävä. Kuka teistä tuntee joella olevat karit, hän kysyi ja antoi katseensa pyyhkiä miehestä toiseen ja takaisinkin. Yksi miehistä nosti kätensä.
– Sinä ohjaat laivaa Pelkosenniemelle, hän määräsi helpottuneena.
Lähtövalmistelut aloitettiin terhakkaasti. Koko henkilökunta velloi touhuissaan ja niin irrottauduttiin laiturista. Hän jäi seisomaan hinaajan takaosaan. Kulku oli tasaista, oli niin tyyntä.
Kemijärven taajama pienentyi hänen näkökentässään, uusi kirkontorni ylimmäisenä. Hän ei väsynyt katselemasta sen uljasta profiilia.

Kirkko valmistui muutama vuosi sitten saksalaisten polttaman puisen noin satavuotiaan ristikirkon tilalle. Amerikkalaisten luterilaisten kirkkojen taloudellista tukea siihen tarvittiin. Kellotapuli oli vanha, 1700-luvun lopulta. Siitä kerrottiin, että saksalaisten vetäytyessä sodan loppuvaiheessa oveen oli isketty lappu, jossa kiellettiin sitä polttamasta. Nicht brennen. Niinpä kellotapuli säilyi, vaikka suurin osa keskustasta oli savuavina raunioina. Säästyneet rakennukset sitten kemijärveläiset tulivat itse hävittämään seuraavien vuosikymmenten nousuhuumassa. Tapuli tulisi nousemaan otsikoihin muutaman kymmenen vuoden päästä, kun sieltä löydettiin muumioitunut vastasyntyneen ruumis. Puistattava tapahtuma.
Kirkon vieressä rannalla pappilat, uusi ja polttamiselta säästynyt vanha, täydensivät maisemaa.  Hän totesi, että niemekkeelle oli satoja vuosia tultu, siitä oli lähdetty ja siihen oli asetuttu. Kemijärven historiallinen hermokeskus.
Sipovaaran pienet talot häipyivät näkyvistä ensimmäisinä. Rautatiesillalla näkyi autoja matkalla keskustaan. Yhdyskunta oli herännyt.

Joen pinta välkkyi sinisenä, heippa hei, aamulla jo tervehdimme. Alkukesän ihanuus, tuore vihreys rannan koivuissa. Kemijoen rantaviivan yläpuolella aaltoili sinisenä vaarojen vyö, ei yhtä tasaista kohtaa. Hän melkein liikuttui luonnon kauneudesta. Oli kesän paras jakso ennen sääskien massaesiintymistä, joka vie hetkittäin täydelliseen epätoivoon. Luonto juuri herännyt elämän riemuun, samoin kuin ihmispolot riuduttavan kaamoksen, kylmyyden ja niukkuuden jälkeen.

Tohmon saaren kohdalla hinaaja seisahtui äkkinäisesti kuin seinään. Raapivan tussauksen äänivyöry kertautui sekunnissa rannoilta takaisin hinaajaan. Veneen etuosa nousi ylös, hän kaatui, sai partaasta kiinni, ei suistunut veteen, mikä onni. Vettä ryöpsähti matalasta peräpäästä hänen jaloilleen. Kajuutasta kuului mölinää. Hinaaja oli aivan vinossa, hän nousi vaivoin ylös, kömpi kajuuttaan.
– Sinähän sanoit, että tiedät karien paikat!
– Tämä oli ensimmäinen, kuului vastaus.

Kemijärven pappilan rantaa 1930-luvulla. Kemijärven kotiseutumuseon kuva, en ole kysynyt lupaa julkaisemiseen…
Kuva on siis otettu ennen sotia, saksalaisten polttoja ja Kemijärven vedenpinnan säännöstelyä, novelli kertoo 1950-luvusta

PS. Wordin asetukset eivät välity tänne sivulle enkä osaa niitä laittaa.
Osallistuin Uitto-novellilla Kemijärvi 150 vuotta -kirjoituskilpailuun. Se ei päässyt palkintosijoille. Uitto julkaistiin Sataviisikymmentä vaunua -julkaisussa noin 10 kirjoituksen joukossa.

Ylös

Juna oli perillä varttia vaille 11. Asemalaituri hypähti vastaan, mies meinasi kaatua. Polvet notkahtivat, kädet lennähtivät taskuista tasapainoa etsimään. Päässä humisi, asemarakennus keikkui hetken ja hitaasti asettui sijalleen. Mies päätti kävellä. Kädet uudelleen taskuihin. Aikaa oli riittävästi.

Haalea syysaurinko lämmitti yllättävän paljon, latasi hitaasti keveyttä mieheen. Mieliala nousi joka askeleella. Hän väisteli vastaantulijoita.

Liikkeen ikkunat olivat mustat. Koukeroiset kullatut kirjaimet syöksähtivät esiin tummasta alustasta. Punaiset liekit ympäröivät tekstiä. Mies astui ovesta sisään. Outo haju leijui vastaan. Vahva jytinä vyöryi kaiuttimista. Mustaa metallia. Verhon takaa ilmestyi iso kaljupäinen pitkäpartainen mies. Metallia oli hänellä edessä ja takana, vaatteissa, nenässä, huulissa, korvissa useita.
– Ka sää tulit. Oota hetki.
Mies vaihtoi painoa jalalta toiselle, silmät vilistivät seiniä peittäviä kuvia, isoja, pieniä, värillisiä, mustavalkoisia, pelottavia ja mitäänsanomattomia.

Verhon takaa kuului matalaa puhetta, kilahduksia, kahahduksia, surinaa, naurun hyrinää, voihkaisu. Verho vedettiin sivuun. Nainen tuli takahuoneesta myymälään, kasvot hehkuivat punaisina. Musta tukka oli sekaisena liimautunut kasvoille. Silmät kiilsivät, kyyneleitäkö. Kassakone kilahti, pankkikortti koneeseen, myyjän ja ostajan akti päättyi.

Miestä jännitti. Viikkoja kestänyt paha mieli, musta suru, pohjaton kaivo, hävisivät kuin iskusta uuden tunnetilan tieltä. Jotenkin kummallisesti mies tunsi kohoavansa samalla kun päältä valui ahdistuksen tumma raskas kaapu.
– Tuu tänne, kaljupää kutsui ja piti verhoa sivussa.
Mies siirtyi takahuoneeseen. Outo tuoksu voimistui ja nosti kurkkuun möykyn. Mies nielaisi ja kääntyi kaljupäätä kohti.
– Ootko ajatellut asian valmiiksi?
– Juu, olen harkinnut tätä pitkään ja hartaasti. Tämä täytyy tehdä.  Tässä kuva ja tekstit, mies rapisteli rintataskustaan paperin, oikoi taitteet, katsoi lappusta. Silmät kostuivat, nielaisu. Haavoitettu katse välähti peittyen päättäväisyyteen. Antoi paperin kuin suuren aarteen. Kaljupää katsoi sitä, silmät liukuivat pitkin poikin paperia. Mietti.
– Kyllä tämä käy. Siihen vaan pötköttämään. Riisu ensin.
Mies riisui farkkutakin, laittoi sen tuolin karmille, veti mustan paidan päänsä ylitse ja asettui selälleen tatuointipöydälle.

Koko

Astuin kauppaan vähän arkaillen. Pieni putiikki, design-vaatteita. Mutta häihin puku oli saatava enkä nyt tyydy Prisman tai Vapaa Valinnan valikoimiin. Ettei tarvitse pojan äitiään hävetä.

Kohti asteli myyjä. Mustavalkoinen vaatetus korosti kohtaamisen dramaattisuutta. Tummat hiukset oli vedetty tiukasti päätä pitkin poninhännälle. Iso punainen rusetti piti hiuksia paikoillaan. Kenkien korot näyttivät nauloilta, ja miten korkeat ne olivatkaan. Silmät ja kasvot maalattu niin viimeisen päälle, että tuollaista jälkeä ei synny kuin ammattikosmetologilla. Keinotekoinen hymy peitti kasvot.

– Mitä saisi olla. Vai haluatko vain katsella. Myyjän katse suoritti asiantuntevan arviointikierroksen hiuksistani kengänkärkiin. Tunsin punastuvani. Nykäisin takkia paremmin kiinni.
– Tarvitsen puvun häihin, sain sanotuksi.
Myyjän ilme piristyi hieman.
– Tännepäin, täällä on juhla-asuja.

Kävin vaaterekin kimppuun. Suuri osa oli malliltaan aivan kelvollisia, mutta kokoa XS tai S. Muutama M löytyi, mutta tiesin, ettei se riitä. Viime vuosina lisääntyneet lohduttautumishetket olivat nostaneet minut laajempiin sfääreihin, onko se 44 nyt sitten L tai varmaankin XL. Ettei vaan 46. XXL… en ala!

Löysin yhden puvun, joka varmaan mahtuisi päälleni. Menin sovituskoppiin. Riisuuduin. Samalla ympäröivistä useista peileistä näin ällöttävän olemukseni edestä ja takaa, sivultakin vielä. Jalat näyttivät tukeilta, vyötäröllä renkaat hyllyivät toistensa päällä. Rinnat valuivat melkein vyötärölle asti, vaikka olin yrittänyt nostaa niitä rintsikkojen hihnoja lyhentämällä. Otsalla kiilteli hiki. Kainaloista tuhahteli kirpeitä stressihajuja. Iho näytti epämiellyttävän harmaalta tummina loistavine luomineen. Mistä niitäkin itsestään oikein tulee.

Puin leningin ylleni. Se kiristi olkapäistä. Vatsa kaartui pinkeänä puolikkaana pallona. Lantiolta kangas oli tiukka kuin makkarankuori. Helma oli edestä lyhyempi. Ei tämä käy, kuvastin antoi tylyn tuomionsa. Eikö siellä rekissä ole isompaa kokoa.

Kurkistin verhon raosta. Toisesta sovituskopista tullut nainen seisoi innokkaasti liehuvan myyjän kanssa liikkeen ison peilin edessä. Samanlainen leninki laskeutui naisen päällä väljästi. Nainen kääntyi, helma heilahti vallattomasti, selkä kaartui, leninki hehkui iloisena. Tätä varten se oli tehty.

Riuhtaisin verhon kiinni. Katseeni hakeutui peiliin. Kateus hehkui silmissäni ja moukaroi olemukseni käppyrään.

Hääpuku

Suuren liikkeen kirkkaasti valaistut ikkunat loistavat heittäen jalkakäytävälle ja kadulle suuren valokiilan. Kuin magneetti ne vetävät luokseen.
– Tässäkö se on, mennäänkö tänne.
He kumpikin tarttuvat kaupan oven ripaan.
– No tänne.
– Väistä vähän.
– Väistä itse. Äiti horjahtaa, kun tytär tönäisee hänet oven kanssa kauemmas jalkakäytävälle. Äidin mielen apeus kasvaa.

Tytär on jo päässyt sisälle myyntitiskin luo, kun äiti astuu sisälle.
– Tarvitsen hääpuvun, tytär visertää myyjälle.
– Jaaha, täällä näitä on. Millaista olet ajatellut? Pitkää, pitsiä, olkapäät peittoon vai miten?
Äiti katsoo kauempaa, kun tytär ja myyjä vilkkaasti keskustellen alkavat nostella rekistä pukuja.

Äiti huokaisee. Suuri päivä, hääpuvun osto tyttärelle.
Äiti muistaa omat häänsä, miten hän yksin kävi ostamassa hääpuvun itselleen. Ystävät, sukulaiset ja oma äiti olivat satojen kilometrien päässä. Ei ollut ketään kenen kanssa jakaa jokaisen pikkutytön mielessä siintelevän prinsessapäivän valmistelu, kaiken keskipisteenä kerrankin. Päivä, jolloin äidille selvisi yllättäen alkanut raskaus. Ympyrä sulkeutuu, tytär silloin mukana hääpukua valitsemassa ja nyt toisinpäin, hääpuku tyttärelle äidin kanssa.

Tytär sulkeutuu usean puvun kanssa isoon sovituskoppiin.
– Tarvitsetko apua? äiti kysyy.
– En!
– Mutta saatko itse vetoketjun kiinni?
– Pyydän apua, jos tarvitsen!

On se vihainen, vieläkin, vaikka asiaa on jo puitu. Miksi en aikaisemmin kertonut, olisi pitänyt. Mutta oli niin helppo livahtaa pois tilanteesta, kaikki jatkuisi ennallaan, kaikki hyvin.
Tytär riuhtaisee verhon auki ja purjehtii äitinsä ohi ison peilin luo nostaen samalla pitkiä hiuksiaan päälaelle kiehkuraksi.
– Väistä. Tytär kääntyilee, peilaa itseään edestä ja takaa. Vilkaisu äitiin, vihaa täynnä.
– Sehän on kaunis, äiti yrittää.
– Pöh, tytär tuhahtaa ja menee takaisin koppiin. Verho sulkeutuu, kuuluu riisumisen ääniä.

Myyjä tulee verho taakse.
– Saanko tulla katsomaan?
– Tule tänne, tytär vastaa ja myyjä livahtaa verhon raosta koppiin.
– Auta tämän vetoketjun kanssa.
Äidin mielen apeus lisääntyy. Vieras ihminen kelpaa, en minä. Aivan oikein, tämä on minulle aivan oikein.
Kopista kuuluu vaimeaa naurua, hihitystä. Punastuneet nuoret naiset tulevat peilin ääreen. Myyjä pitelee helmaa, korjaa etumusta. Tytär kääntyilee, keimailee peilille.
– Tämä on parempi.
– On, sopii vartalollesi, on kuin sinulle tehty, myyjä kehuu innoissaan, kun kauppa näyttää todennäköiseltä.

Peilin kautta äiti tavoittaa tyttären katseen. Siinä välähtääkin tuska, haavoittuneen eläimen tuska.
Äiti nielaisee, pystyy vaivoin pitämään katseensa vakaana ja vavahtelee pidätetystä liikutuksesta.
– Otatko sen, äiti kuiskaa käheästi.
Tytär seisoo kädet roikkuen kylkiä pitkin. Hän onkin valahtanut pieneksi tytöksi, joka sanattomasti pyytää äidiltään lohdutusta, pään silitystä, pääsyä syliin, pahan mielen työntämistä pois. Kyyneleet nousevat tyttären silmiin, hän kääntyy äitiinsä päin. Äiti nieleskelee. Kumpikin astuu askeleet toista kohti. He halaavat hellästi.
– Voi anna minulle anteeksi, äiti kuiskaa.
Tytär itkee ääneen.
– Minä… on niin vaikeaa. Enhän voi käsittää, että Kalle ei olekaan…

Myyjä on jähmettynyt katsomaan heitä suu auki. Leuka on pysähtynyt purkan jauhamisesta. Mitä ihmettä nuo sekoilevat.

Joulutarina

Kaikki alkoi tuoksuista. Imelä vahva haju tunkeutui kaikkialle ja peitti alleen muut tuoksut. Keittiö tuntui olevan koko talon hermokeskus, jossa häärinä oli kiihkeää useita päiviä. Uuni ja hella hehkuivat kuumina päiväkausia, mikä oli mukavaa. 

Se päivä oli kauhea, kun aamulla aikaisin viskattiin kaikki matot, peitteet ja tyynyt ulos. Kauhean mäiske kuului sisälle asti, kun niitä kuritettiin jollain kepillä. Minua häirittiin koko ajan mölinää pitävällä kauhistuksella, kun yritin nukkua päiväunia. Viimein ne laittoivat minut ulos, missä sain värjötellä pakkasessa.

Eräänä aamuna levisi ihanin ja makoisin tuoksu, joka oli jo aamuyöstä herättänyt voimakkuudellaan. Päivä oli jotenkin erilainen.

Sekin oli kummallista, että kaikki olivat paikalla. He tulivat innostuneina ympäri maata sijaitsevista kodeistaan. Vuoden mittaan he olivat käväisseet, yksin, kaksin tai isommalla porukalla, mutteivät kaikki yhtä aikaa kuten nyt.

Sain paljon huomiota. Taputuksia päälaelle, rapsutuksia ja lenkille lähtijöitä oli koko ajan. Olinkin aivan hurmoksessa. Lauma oli koossa eikä tarvinnut odottaa ikävystyneenä jotain tapahtuvaksi, kuten yleensä.

Aluksi kaikki olivat hyvällä päällä, nauroivat paljon ja juttelivat iloisesti. Jotkut kävivät vielä kaupoissa. Mitä he niistä hakivat, oli epäselvää, koska ostoksia ei näkynyt missään.

Aina välillä joku heistä piiloutui suljetun oven taakse ja huoneesta kuului uteliaisuutta herättävää rapinaa. Lapset olisivat halunneet mennä selvittämään rapinan syytä, mutta heidät häädettiin oven kahvaa vääntelemästä.

Mutta jossain vaiheessa alkoi mennä oudosti. Ilmassa oli jännitystä ja ikään kuin odotusta. Lapset juoksentelivat, kiljuvat ja pieniä tappelunpoikasia oli tuon tuostakin. Minuakin häirittiin, olisin halunnut olla itsekseni. Aikuistenkin äänet muuttuivat kärsimättömiksi.

Saunomisen jälkeen he olivat taas iloisia, vaikka hiukset sojottivat märkinä sinne tänne. Kynttilöitä sytyteltiin, etenkin sen kaapin päälle, missä oli paljon valokuvia kehyksissään. Ihana lämpö lisääntyi.

Viimein he asettuivat tuoksuvia ruokia notkuvan pöydän ääreen. Sain katsella kauempaa enkä pystynyt estämään kuolan valumista. Tuoksut olivat niin monivivahteisia, että nuuskiminen kävi melkein syömisestä. Aina välillä joku lapsista heitti minulle salaa rasvaisen makupalan. Syljen eritys vaan kiihtyi.

He ruokailivat pitkään. Pöydän tyhjentäminen keittiöön kesti ja kesti. Viimein se ruokien laittaja valahti sohvan nurkkaan ja kaappasi pienimmän syliinsä.

Silloin ulkoa kuului lähestyvää kellojen kalkatusta. Ovi lensi auki ja sisään työntyi ryminällä, kilinällä ja kolinalla kummallisiin punaisiin vaatteisiin ja karvoihin verhoutunut hahmo. Pitkä parta peitti kasvot ja ääni oli outoa mörinää. Olio hakkasi kepillä lattiaa ja puhui jonkun Petterin vikuroinnista. Samalla se nosteli pusseja ja säkkejä sisään eteisestä. Jännitys ja kähinä saavuttivat huippunsa. Onneksi isäntä ehti ulkoa takaisin sisälle näkemään tilanteen ja turvaamaan meitä.

Lapset pakenivat vanhempiensa taakse ja pienin pillahti itkuun. Olio olisi halunnut ottaa pienimmän syliinsä ja isompien laulavan. Lapset olivat moisesta aivan kauhuissaan. Vanhin lapsista oli kuitenkin tarkkana ja huomasi, että oliolla oli samanlaiset lapikkaat kuin naapurin sedällä. Kukaan ei kiinnittänyt hänen sanoihinsa mitään huomiota.

Minä säikähdin pahanpäiväisesti. Monet kädet pitivät minua paikoillani ja yrittivät suojella minua. Viimein minut suljettiin toiseen huoneeseen tärisevänä, koska en pystynyt rauhoittumaan.

Olohuoneessa alkoi valtava hälinä. Nimiä huudeltiin. Kiljahduksia, huutoja. Paperien kahinaa taas. Naurua.

Raavin ovea ja minut vietiin pienen tavarapinon luo. Sieraimiini tunkeutui taas tuoksu, viekoittelevin kaikista! Revin kiihkoissani paperin paketin ympäriltä ja upotin hampaani sylki valuen ratisevaan siankorvaan. Ja muistin, mikä tämä juttu oikein olikaan.

Nyt muistin mikä tämä juttu oikein on! Olisipa tämä aina!

Lyhennelmä julkaistu Loimaan Lehdessä  jouluna 2015 ja vuonna 2020 Kuoriutumisia-novellikokoelmassa hieman muutettuna.