Aihearkisto: Käynnit

Joulukuuta ja uuteen vuosikymmeneen

Joulu on nyt ohi. Uusi vuosi 2020 saatiin alkuun, vanha vuosi 2019 monine ikävyyksineen muistojen joukkoon.

Meidän tilataideteos, jääpuikot aseteltiin pikkuväen kanssa lyhtyä ympäröimään.

Pitkästä aikaa koko lähiperhe kokoontui yhteen Lappiin, Pelkosenniemen Pyhätunturille Seitakeroon. Edellisestä kerrasta on viisi vuotta, siis Pyhällä. Ilmassa on haikeutta. Kaksi meistä on poissa pysyvästi. Kaksi on tullut lisää. Kaksi eläintäkin on poistunut ja kaksi tullut lisää.

Elämän kulku. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään mainittavaa. Mutta vääjäämätöntä ei voi paeta, osa on lähtövuorossa. Vaikeinta on hyväksyä, että lähdössä ei ole ikäjärjestystä, kun poistuneelta jäi kokematta niin monta elämänvaihetta, jotka itse on todennut hedelmällisiksi. Ettemme voi koskaan enää jutella.

Kerta kerralta päivien ketjussa syvenevät tummat katveet. Ne ehkä hiipuvat taustalle, mutta eivät poistu. Ilo – kyllä sitä on, mutta se muuttuu erilaiseksi. Jotenkin lyhyemmäksi.

Pihan puut ovat kasvaneet 25 vuodessa niin, että pihalla Kultakero pilkottaa juuri ja juuri niiden välistä. Miten hauskoilta puut näyttävätkään. Ne kurkottelevat ylös ylös ja kantavat lumihahtuvansa kevyesti.

Lappi näytti parastaan. Etelän vesisateesta ja tulvatilanteesta saavuttiin runsaiden valkeiden hankien keskelle. Kuohkea pakkaslumi kuorrutti puiden oksat. Pakkasta oli vaan muutama aste.

Viisi vuotta sitten olikin parikymmentä astetta kylmempää, jolloin ulkoilu oli erilaista. Nyt laskettiin mäkeä, tehtiin lumitöitä ja hiihdettiin yhteensä monta sataa kilometriä. Koko ajan joku meistä oli latuja mittaamassa, parhaat pari kertaa päivässä.

Hiihtolenkillä kaamos pääsi yllättämään. Vielä muutama kilometri valaistulle ladulle.

Viimein sitten lähestyttiin vuoden vaihdetta. Siinä oli erikoista tunnelmaa, kun siirryttiin uudelle vuosikymmenelle.

Pyhätunturin ilotulitus oli niin nopea, ettemme nähneet siitä kuin rippeitä. Kiipesimme kovaa vauhtia harjun rinnettä ylös, ja kaikki olikin jo ohi. Olisi tietenkin voinut lähteä ajoissa. Mutta onneksi tämä kipunasuihku vielä nähtiin. Ilotulituksessa on jotain hyvin syvälle ihmisen sieluun menevää riemua. Minua alkaa aina itkettää.

Miten nopeasti aika kuluukaan. Millennium vietettiin myös Pyhällä. Sen jälkeen on muutettu etelään ja niin paljon on tapahtunut kaikkea. Kaksikymmentä vuotta. Mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtuukaan, tai kahdenkymmenen. Yksi ainakin on varma. Lapset lähestyvät keski-ikää ja heidän lapsensa kasvavat nuoriksi aikuisiksi. Ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua on uusia suvun jatkajia. Ja minä. Tässä iässä vääjäämätöntä on terveydentilan heikkeneminen ja  miten se sitten vaikuttaakaan elämään. Saa nähdä.

Harhalaukaus mutta dokumentti siitä, että olinhan minäkin paikalla 😉

Nyt kotona, ulkona sataa vettä. Tuuli riepoo puiden latvoja. Ne heiluvat reippaasti. On pimeää. Ikkunaa peittää sadepisaroiden kudos. Yritin ottaa siitä kuvaa, ei onnistu tarkennus pisaroihin. On erikoinen tammikuu. Pellot ovat vihreitä ja ihmiset käyvät golfaamassa.

Kuin unena mielen taustalla välkkyvät Lapin valkoisuus, hankien pehmeys, suksien suhina laduilla. Ne kymmenen päivää, jotka vietimme läheisten kanssa. Lasten naurua ja  leikkiä, pikkuiset kädet hieromassa mummin selkää ja  niskaa, pasianssin – ”simpanssin” – peluuta yhdessä. Hotellipelissä myytiin ja ostettiin kiinteistöjä. Ristiseiskaa ja sanaristikkopeliä. Hyvää ruokaa ja juomaa. Kiukkaan sihahdus hiihtolenkin jälkeen. Takkatulen loimotus.

Ikiaikainen loimotus, joka vetää katseet puoleensa, mielen hiljaiseksi kumpuavia syviä ajatuksia vastaanottamaan.

Tuleeko vielä kymmenen yhdessä vietettyä päivää…

Suklaan kulutus oli aikamoista. Viimeiseksi saatiin lahjaksi tämä kilon sisältävä ihana sydän. Eikä kestänyt kauaa.

Tammikuuhun liittyy haikeus. Odotettu joulu on ohi. Uuden vuoden käynnistysvaikeuksia. Päivä kerrallaan. Yhtäkkiä sitten helmikuussa valon määrä häikäisee, mieli viriää, tulppaanit maljakkoon, siemenet itämään ja kasvua ihmettelemään.

Mutta nyt eletään tammikuun päiviä, joina tänä vuonna odotellaan talvea, tuleeko se vai onko kummallinen uusi vuodenaika syksyn ja kevään välissä. Täällä etelässä.

Olen lukenut Tolstoita, Oksasta, Zafónia ja afrikkalaisia novelleja, katso Luettua.

Verannan ikkunalla orkidea ilostuttaa näinä pimeinä aikoina.

Stockholm du sköna

Viime viikolla oli vuorossa jokasyksyinen vierailu Tukholmaan opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären kanssa opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären luo. Tämä oli neljäs kerta. Ensimmäinen oli Vuotos -romaanin esittely Suomalaisten kirjallisuuspäivillä. Itse asiassa silloin 1970 – luvulla käytiin Turusta paljon Ruotsissa töissä. Itsekin olin kahtena kesänä Älvenäsissä Svenska Rayonilla ja kahtena laivoilla nissenä. Monet jäivät Ruotsiin kokonaan, parempi palkka ja selkeyttä elämäntilanteeseen. Itsekin olisin voinut jäädä, mutta sitten lähdinkin ihan toiseen suuntaan eli Lappiin.

Laiva oli hiljainen, eipä koskaan ole ollut  niin vähän matkustajia. Turusta lähti kanssamme vain muutama kymmenen matkustajaa. Mutta hiljaisuus sopi meille oikein hyvin. Saaristo oli jäätön ja lumeton. Aikaisempina vuosina on valkoista näkynyt näihin aikoihin.

Kulttuurimatkaksi tämäkin muodostui.  Syksyn edetessä näyttää kulttuuri vievän aktiivisen aikani yhä enemmän. Vierailimme paikallisessa kansallismuseossa, National museumissa, joka on juuri restauroitu hienoksi.

Tukholman National museumin portaikko

Tapasimme myös 50 vuotta vanhan ”vanhan ystävän”, joka kiersi näyttelyn kanssamme. Samalla saimme päivitettyä viime aikojen tapahtumat.

Taikku on aktiivinen blogini lukija ja yllätys yllätys, loimaalainen!

Museo oli ilmainen suurelta osin. Maksullisiin näyttelyihin emme menneet, kun kulttuuriannos täyttyi kolmikerroksisessa laajassa katsauksessa. Tidslinjen -osuus kuvasi taidetta monelta vuosisadalta. Paljon oli  henkilökuvia mutta myös esineitä. Viimeinen osuus, 1965 alkaen, aiheutti huudahduksia, kun vitriineistä löytyi suomalaisiakin esineitä, kuten Fiskarsin keltakahvaiset sakset.

Miten kaunis on valon ja varjon yhteistyö
Elämän hienoin muoto, kaari, pallo, valo, varjo
Räsymattokin on taidetta

Museosta lähdimme kävelylle pimeneviä katuja pitkin ja eikun sisään sisustusliikkeeseen. Ilokseni sain todeta, että ruotsalaisessa sisustuksessa on menossa värikäs runsauden kausi. Minun mieleeni!

Yltäkyllin väriä syksyn pimeyteen! Seinäkangas oli erityisen kaunis.

Toisena päivänä vierailimme aikamoisessa vesisateessa Fotografiskassa, joka on siis museo ja sijaitsee Södermalmilla samalla rannalla Vikingin terminaalin kanssa. Paikka on lähellä Slussenia, joka muuten on aikamoisessa myllerryksessä, kun maa on vajonnut ja vaatii monenmoiset korjaustoimenpiteet, jotka jatkuvat vielä vuosia.

Päänäyttelynä oli todella vaikuttava Jimmy Nelsonin Homage to Humanity.

Tanzania. Katsojat viipyivät hiljaisina pitkään kuvien äärellä.

Olipa vaikuttava kokonaisuus. Nelson on kiertänyt monta kymmentä vuotta ympäri maapalloa ja kuvannut asukkaita Siperiasta Meksikoon, Afrikkaan ja Tyynen meren saarille. Kuvat ovat todella vaikuttavia. Ne kertovat rikkaista kulttuureista, hiljaisesta voimasta ja tyynistä katseista.  Näitä kuvia katsellessa voimistuu tunne, että  nämä kulttuurit tulevat säilymään, koska ihmiset eivät anna lannistaa itseään vaan kantavat perinteitään ylpeästi.

Kuvatut heimot, paitsi Amerikat ovat jääneet pois kuvasta. Kaipasin saamelaisia, mutta pohjoisia kansoja edustamaan oli valittu Siperia.

Laitan tähän ottamiani kuvia, kaipa niiden näyttäminen on sallittua. Kaikkien kuvien ottopaikkaa en osaa varmasti sanoa. Laatu ei myöskään ole kovin hyvä.

Homage to Humanity -näyttelyn kansikuva
Wodaabe, Gerewol, Chad 2016. Erityisesti tämä kuva sai viipymään pitkään, oli niin paljon ihailtavaa.
Afrikka. Puu on niin suuri, ettei sitä meinaa tajuta.
Idässä ollaan
Idässä
Yangshou Cormorants, Yangshou, China, 2005. Kalastusta.
Sadhus, Naga Sadhus & Jat peoples, India
Khudi, Clas, Siberia
Inkat

Kauniita he ovat, ihmiskunnan edustajat maapallon eri puolilla, erilaisissa olosuhteissa, luonnon muovaamina, sopeutuneina vuosituhansien aikana. Tämä oli vaikuttavimpia näyttelyitä, mitä olen nähnyt. Jimmy Nelsonin kuvia voi ostaa kirjoina.

Fotografiskassa oli myös muita näyttelyitä, mutta näiden Nelsonin kuvien jälkeen ne eivät tuntuneet oikein miltään. Yksi näyttely  kertoi pohjoismaisesta elämänmuodosta. Ihmiset olivat saaneet lähettää kuviaan ja täytyy sanoa, että jälki oli sen mukaista. Ei oikein sykähdyttänyt.

Monta huonetta oli Sebastiao Salgadon kuvia Brasilian kultakaivokselta. Karmeat olosuhteet, jossa ihmiset olivat kuin muurahaisia, ei ihmisarvoa, ei yksilöllisyyttä. Ihan puistatti.

Golg mine of Serra Pelada, State of Pará, Brazil, 1986

Saga Wendottesin In Between Realites -näyttely kuvasi lapsia erilaisissa ympäristöissä. Näytti, että päät oli liitetty vieraisiin vartaloihin ja aiheiden valinta sai miettimään lasten hyväksikäyttöä.

Eläinten hyväksikäyttöä kuvasi norjalainen Christian Houge polttamalla eläinten malleja. Niitä oli inhottava katsoa ja näiden huoneiden läpi menimme nopeaan.

Syksyn Ruotsin reissu oli hieno. Tapasin ystäviä ja sain annoksen kulttuuria ja mielihyvää. Kyllä nyt jaksaa eteenpäin.

Onko se kuningatar pöntöllä? Vai onko tämä aluspöksymainos? 😉

 

Rintalan Annen lampaita katsomassa

Lauantaina Rintalan lammastilalla järjestettiin avoimien ovien päivä. Sadekin taukosi vaihteeksi, yksi kuuro kyllä peitti auringon.

Olinkin jo miettinyt, miten saan Annelta lankoja sydämenlämmittimiin. Tämä avoimien ovien päivä tuli kuin tilauksesta.

Tunnen Annen hänen opettajavuosiltaan. Lampaat kuitenkin veivät voiton opettamisesta, ja Anne siirtyi täyspäiväiseksi villayrittäjäksi. Rintalan lammastilan ensimmäiset lampaat olivat häälahjaksi saadut viisi lammasta, josta katras alkoi kasvaa. Tila sijaitsee Yläneellä, noin 60 km Turusta ja meiltä runsaan puolen tunnin ajomatkan päässä Makkarkosken kylässä. Sukututkimukseni paljasti, ettää minulla on ollut kylällä kaukaisia sukulaisia, vuosisatoja sitten.

Anne ryntäsi minua halaamaan, emme ole nähneet pitkään aikaan.

Myyjä harmitteli, että hyllyt ovat vajaita, mutta sehän kertoo, että kaupaksi on mennyt!
Tonkkia, kannuja, kannuja – entisaikaan niin tarpeellisia
Lammaspariskunta! Pyysin Annelta kuvaa, jossa hän halaisi lammasta, mutta Anne kysyi eikö tämä kelpaa. Pöytä vaan ei päästänyt tämän lähemmäs kumppania.
Osa lepäili, osa oli syömässä. Kaikkien leuat tekivät töitä – lammas on märehtijä.

Toistakymmentä vuotta sitten Anne sanoi minulle, että minulla on ”romantisoitu käsitys lampaanhoidosta”. 😉
Muistin sen, kun  menin lampolaan katsomaan lampaita. Niitä oli satoja. Mutta kun lähestyin  niitä, ne joko kiepsahtivat pakoon tai sitten tulivat tekemään tuttavuutta. Eivätkä ne todellakaan ole samanlaisia! Nyt seuraa lammaspotretteja.

Minä olen kaunis kaino ruskea
Oletpas oudon näköinen, minä ihmettelen
Tästä tuli mieleen meidän Nero, silläkin oli mustaa ja valkoista naamassa, samalla tavalla kuin tällä. Mustavalkoisuus on muuten sellainen väriominaisuus, joka tulee näkyviin kotieläimillä. Luonnonoloissa mustavalkoisuus häviää muutamassa sukupolvessa. Näkyvät kait liian helposti vihollisille.
Me tykätään toisistamme
Hahhahhaa, onpas nyt hauskaa

Ostin Kainuun Iivarin harmaita luonnonvärisiä lankoja ja pehmoista Helmi karitsan lankaa. Vihreän langan Anne on käsin värjännyt.

On nämä vaan NIIN ihania!

Tules taas meitä moikkaamaan!

Maailman kaunein sairaala Ajan valossa

Elokuun viimeisellä viikolla järjestettiin Alvar Aalto -viikko 2019 Turussa ja Paimiossa. Kyllähän minä Alvar Aallon tiesin entuudestaan ja muutaman hänen suunnittelemansa rakennuksen Turussa, mutta Paimion parantolassa en ollut koskaan käynyt. Maine oli kiirinyt ja viimeaikaiset uutiset rakennusten myynnistä ja ympäröivien mäntyjen hakkuista olivat mielessäni.

Sairaala on ollut valmistuttuaan 1933 tuberkuloosiparantolana 1960 -luvulle saakka (jolloin uudet tehokkaat lääkkeet mahdollistivat sairaalajaksojen lyhenemisen), sitten  keuhkotautien hoitopaikka ja nykyään osassa rakennuksia toimii Mannerheimin lastensuojeluliitto.

Kävin ensin Paimion kaupungintalon  näyttelyparvella järjestetyssä parantolan huonekalunäyttelyssä ja  Paimion sähkömuseossa, jossa oli myös parantola -teema eli tietenkin valaisimia.

Ällistely sammalikolla sen kun lisääntyi. Miten monipuolinen lahjakkuus Alvar Aalto onkaan ollut! Aloin miettiä, miten Aallon muotokieli oikein on kehittynyt. Pitää tutustua hänen historiaansa tarkemmin.

Rakennusten lisäksi hän suunnitteli kalusteita, valaisimia ja jopa lavuaareja. Mukana suunnittelussa oli hänen arkkitehtivaimonsa Aino Aalto eikä varmuudella voikaan sanoa kumman suunnittelemia eri kohteet ovat.

Kaupungintalon näyttelyssä oli mm. parantolaan eri tarkoituksiin suunniteltuja erimallisia tuoleja. Oikealla oleva rivituoli on yksi suositummista julkisten tilojen tuoleista ja on ollut tuotannossa vuodesta 1929 asti. Taivutettu koivuvaneri oli aivan uutta.

Kaikessa suunnittelussa on otettu huomioon tarkoituksenmukaisuus, käytettävyys, keveys ja klassinen muotokieli.

Puhdistus oli otettu huomioon suunnittelussa. Jotkut lamputkin olivat lasin sisässä helpottaen puhdistusta.
Potilashuoneen lavuaari on suunniteltu siten, että valuva vesi ei kohise, vaan kulkeutuu viemäriin täysin ääntettömästi. Kun keuhkotautiparantola loppui, kalustoa myytiin halvalla tai hävitettiin. Lavuaarejakin hakattiin palasiksi.
Hallipukki eli lepovuode, jossa potilaat makasivat ulkoparvekkeella hengittämässä raitista mäntyjen rikastamaa ulkoilmaa.

Keuhkotauti oli pahamaineinen  kansansairaus. Voi vaan ihmetellä, miten nuori Suomen valtio sijoitti tämän sairauden hoitoon niin paljon, että rakennettiin näin iso upea sairaala. Ja että uskallettiin antaa nuorelle 35 -vuotiaalle Alvar Aallolle tehtäväksi suunnitella kaikki.

Aallon visiossa valo, ilma, aurinko ja hygienia johdattelivat kaikkea suunnittelua. Kaikki rakennukset ovat valkoisia. Sisältä ne ovat valoisia ja sisustuksen väreinä keltainen, harmaa ja vihreä.

Paimion sairaalan etupiha valkoisine rakennuksineen johdattelee pääovea kohti.
Pääsisäänkäynnin katos noudattelee kaarevia muotoja, mutta ei täysin

Teemaviikon puitteissa järjestettiin sairaalaan opastuskierroksia ja kiinnostava Aika valossa -tanssiesitys, johon hankin lipun. Paimiossa vaikuttaa A.M. Dance -tanssikoulu, jonka Showmamas -ryhmä on esittänyt teosta jo keväällä loppuunmyydysti ja nyt pääsin mukaan.

Kokoonnuimme valoisaan aulaan odottelemaan Aika valossa -esityksen alkua. Naisia ja kaksi miestä. Keski-ikä taisi olla aika korkea. Koreografi taustalla tummassa asussa.

Tanssijat olivat keski-ikäisiä paimiolaisia naisia. Koreografi Annika Mutila taisi olla nuorimmasta päästä.

Koko esitys vietiin läpi ilman sanoja. Musiikkia oli muutamassa kohdassa. Yleisöä pyydettiin olemaan hiljaa ja vain kerran joku kommentoi jotain. Viittomalla meitä ohjattiin eri paikkoihin seuraamaan kohtauksia, jotka tapahtuivat auloissa, käytävillä, portailla, parvekkeilla ja ulkona. Tanssijoita oli 16 ja he olivat pukeutuneet hoitajiksi. Tanssissa välittyi ihmiskohtaloita hyvin koskettavalla tavalla.

Tämä oli mielenkiintoisempi tapa tutustua parantolaan kuin perinteinen opastuskierros.

Esityksen jälkeen lähdin hiljaisuuden vallitessa kiertämään aluetta. Käsitykseni paikan erityislaadusta kasvoi askelten lisääntyessä. Rakennuksia on paljon. Kaikki valkoista funkistyyliä. Tämä on kaikkein hienoin paikka, jossa olen käynyt. Kunnioitukseni kasvoi Alvar ja Aino Aaltoa ja kaikkia heitä kohtaan, jotka edesauttoivat 1933 valmistuneen rakennuskompleksin syntyyn. Miten hienoa, että erittäin vaikean ja traagisen sairauden runtelemille ihmisille saatiin aikaan näin hienot olosuhteet.

Laitan tähän loppuun kuvia, joita on paljon, mutta olin niin hurmaantunut valkeiden rakennusten mielettömästä estetiikasta.

Huoneita rivissä
Portaikko valossa. Aalto on miettinyt hyvin tarkkaan valon tulosuunnan eri vuorokaudenaikoina. Rakennuksista ei löydy pimeitä kolkkia.
Valo luo tosin tässä surumielisen muiston sairaalan lukuisista traagisista ihmiskohtaloista
Ilmastointiputket ovat täynnä kauneutta
Takaovi on kaunis
Kuin näköalatorni
Paimion parantolan kuvatuin kohde on tämä potilassiiven nurkka. Potilassiivessä sijaitsivat makuuhallit lähes 100 m pitkien käytävien varrella. Oikealla olivat alunperin avonaiset parvekkeet, mutta ne muutettiin sisätiloiksi.
Kauneus saa hengityksen salpautumaan
Käytävän länsipäässä (vasemmalla) varsinaisen osastoalueen ulkopuolella sijaitsivat osastonhoitajien asunnot

Suosittelen vierailemaan Paimion parantolassa.

Jylinää ja musiikkia

Poistin krassikasvustosta kuihtuneita kukkia ja kehittyneitä siemeniä. Suurimmat siemenet säästän ensi vuodeksi ja kylvän, kuten tänäkin vuonna. Kuului kumea pamaus, joka jatkui polveilevana jylinänä. Nostin katseeni, taivashan oli aivan tumman harmaa taas aamupäivän sadekuuron jälkeen ja valtava naakkaparvi lensi naapurin koivujen latvoihin.

Krassien hieno tuoksu sekoittuu naakkojen klaklatukseen naapurin koivujen yläoksilla

Jylinä jatkui. Mieleni vyörähti miljardeja vuosia taaksepäin. Silloinkin maapallolla jyrisi, salamat välkähtelivät ja rankat sadekuurot huuhtoivat maankamaraa. Jokin salamanisku mereen sai aikaan kemiallisen reaktion, jonka kaukaisena lopputuotteena oli orgaaninen yhdiste, ensimmäinen aminohappo. Elämä.

Kumina jatkui kumpuilevana kaikuna. Sitten taivaan vesisaavit kaadettiin alas. Tunsin juhlallista nöyryyttä taivaalla tapahtuvan luonnonilmiön äärellä. Oli hieno luontohetki.

Turussa on nyt musiikkijuhlat. Niitä on pidetty vuodesta 1960 alkaen, mutta en ole koskaan aikaisemmin osallistunut.

En ole mitenkään musiikki-ihminen. En osaa soittaa  mitään instrumenttia enkä ole kiinnostunutkaan soittamisesta. Musiikkimakuni on laaja. Pidän kovasti jazzista, mutta elämäni  kappaleet ovat kyllä ilmeisesti musiikillisesti kevyttä kamaa. Musiikki merkitsee minulle tunnelmien vahvistamista.

Klassista musiikkia en ymmärrä ollenkaan. Kuuntelen sitä kyllä mielelläni. Kemijärvellä kävin kaikissa Musiikkiopiston konserteissa ja yritin painaa mieleeni kappaleita ja säveltäjiä. Mitään ei jäänyt mieleeni, en pystyisi mitään toistamaan. Maisteri Lindgren yrittää opettaa mitä tarkoittavat tonaalisuus, fraseeraus ynnä muut hienot musiikkitermit, mutta ne eivät pysy mielessäni sekunttia pitempään.

Oli mukava seurata Musiikkiopiston opiskelijoiden kehittymistä pienistä soittajista aikuisuuden kynnykselle asti. Konserteissa soittivat ensin pienet oppilaat ja väliajan jälkeen kehittyneimmät. Huomasin, että näiden viimeisten esiintyjien aikana pystyin keskittymään  musiikkiin paremmin. Ajatukset eivät enää pulpahdelleet kaaosmaisesti, vaan musiikki alkoi ikään kuin voidella minua. Konserttien jälkeen hyvä olo ja levollisuus olivat päällimmäisinä.

Taitaa olla niin, että hetkittäinen mielentila vaikuttaa keskittymiseen ja sitä myötä siihen, millaisiksi elämykset muodostuvat.

Viime viikolla alkoi tehdä mieli kunnon konserttiin. Niinpä maanantaina kävin Turussa kahdessa konsertissa. Niiden musiikilla oli arvaamaton vaikutus.

Ensimmäinen konsertti oli Turun Tuomiokirkossa Cello Day II.

Turun tuomiokirkon pääkäytävä on aina yhtä komea. Miksi kirkko on muuten nimitetty TUOMIOkirkoksi? Mitä siellä tuomitaan?

Aluksi ajatukset taas poukkoilivat sinne tänne jatkuvana mylläkkänä. Joogaopettaja aina sanoo, että anna ajatusten tulla ja mennä. Kyllä ne sitten loppuvat. Näin kävi nytkin. Ajatukset hiljenivät, mielen pinta rauhoittui, tuli tyyntä. Matalat äänet ympäröivät minut, pommittivat hiljaa mieltäni ja alkoivat tunkeutua sieluani kohti.

Ensimmäinen esiintyjä sellisti Marko Ylönen oli aivan huippu. En ollut koskaan kuullut selloa soitettavan siten kuin hän soitti. En nähnyt häntä muiden kuuntelijoiden takaa ja olisi voinut luulla, että esiintymässä oli monta soittajaa. Hänen instrumentin käyttönsä oli aivan huippua. Hän soitti Zoltán Kodályn Sonaatin soolosellolle. Yleisö pomppasi ylös kädet pystyssä tapauttamaan.

Mielenkiintoinen oli väliajan jälkeen Sauli Zinovjevin (syntynyt 1988!) Musiikkijuhlille tilausteoksena säveltämä Sospirando 4 ”Schubert”. Se oli kaunis.

Sen jälkeen kuultiin Schubertin Jousikvintetto C-duuri, josta en osaa sanoa mitään. Konsertti oli pitkä, melkein kolme tuntia. Keskittyminen alkoi siis herpaantua, mikä on vahinko viimeisille esiintyjille.

Turun sanomat otsikoi eilen: Cello Day II vei suuren äärelle. Totta.

Turun tuomiokirkon koko jaksaa aina ihmetyttää. Mitä ovatkaan pienten puutalorötteliden asukkaat ajatelleet seitsemänsataa vuotta sitten katsoessaan kirkon tornia kohti?

Syömässä kävimme Fabbes Cafessa. Olipa mukava paikka!

Illalla suuntasimme Turun Betel -kirkkoon. Olen syntyperäinen turkulainen, enkä ole koskaan ennen kirkkoa nähnytkään. Se on jäänyt ikävästi isojen rakennusten saartamaksi. Kirkon on vihitty 1906 ja edustaa jugendia parhaimmillaan.

Konsertissa esiintyi Trio Pohjola, viulu, sello ja piano. Nuoria, vähän päälle kaksikymppisiä ulkomailla opiskelevia ja kauniita olivat ja niin mahdottoman taitavia.

Betelkirkon kaunista jugendia musiikin taustalla. Edessä oleva harmaapää muuten pilkki koko Wennäkosken Päärmeen ajan, mikä on hyvä suoritus, koska musiikki oli niin pirteää.

Trio soitti ensiksi Rahmaninovin Pianotrio nro 1 g-molli op, posth., ”Elegiaque”n.  Valtavan kaunista, surumielistä, murheellista, riipaisevaa.

Viimeisenä soitettiin Dvorákin Pianotrio E-molli op. 9, ”Dumky” (miete, tuumailu). Kaihomieli ja alakulo jatkui, vaikka välissä oli nopeita jaksoija, jotka toivat mieleen unkarilaisen kansanmusiikin.

Haikeaa, hidasta, melankoliaa. Ensimmäisen konsertin jousisoittimien herättämät sielun kielet alkoivat väristä suruisasti.

Päivän musiikilla oli yllättävä vaikutus. Jousisoittimien matalat soinnut tunkeutuivat minuun. Herkistyin. Minut valtasi valtava surumielisyys. Mieli ja sydän avautuivat. Sieluni syövereistä nousi asioita, joiden käsittely oli jäänyt kesken tai tekemättä. Kipeät muistot velloivat, kuohuivat ja paljastuivat alastomina. Vähitellen tyyntyi, aalto enää silloin tällöin. Kyyneleet kuivuivat. Aloin olla sinut muistojeni kanssa.

Sipulikin voi kukkia ja näin kauniisti.

 

 

Tuuli vinkuu syksyä nurkissa

Pilvenhattarat purjehtivat taivaalla pohjoista kohti, kuin muumianimaatiossa. Tumma perhonen ylittää ikkunan nopeasti, ensin vasemmalta oikealle, sitten alhaalta ylös. Viuuh, tuuli vinguttaa viulua nurkassa.

Aamulla kaste kasteli kenkäni, kun tein kierroksen puutarhassa haettuani lehden. Aamiaispöytään salaattia, ruohosipulia, tomaattia, omenapuun alta pudonnut omena, sademittarin tarkastus. Ei vettä, mutta jäärä, autoin sen pois. Eläimet aktiivisina. Oravat melskasivat naapurin puiden rungoilla, iso rastasparvi pakeni tuomen uumeista, ruskosammakko oli mennyt kylpyyn vesisaaviin, ei päässyt ponnistamaan pois, vein sen sangossa jokeen. Meillä oli mukava katsekontakti. Talon päädyssä oli paljon mustia isoja sulkia. Joku oli päässyt hengestään, joku oli saanut syötävää.

Tuulen tuoma viileys muistuttaa lähenevästä syksystä. Tällainen kesäkö nyt oli, ohi, niin nopeasti, täynnä odottamatonta, monenlaista ajateltavaa, joka kypsyy vasta myöhemmin.

Olen lukenut novelleja. Kahdestakin syystä. Menen lukemaan Loimaan pääkirjastoon Novellikoukkuun 4.12.2019 ja sinne pitää valita luettavaa – aiheeltaan sopivaa ja sopivan pituista. Lisäksi opiskelen novelleja, koska me Novellimankelissa aiomme julkaista novellejamme ensi vuonna. Eli luin Katherine Mansfieldin novellikokoelman Kanarialintu. Katso Luettua -sivu.

Sunnuntaina olin Loimaan kotiseutumuseossa päivystäjänä. Kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura r.y. ylläpitää museota. Viikolla siellä on kesäoppaat, mutta sunnuntaisin me hallituksen jäsenet kaksi kerrallaan yritämme opastaa katsojia parhaamme mukaan. Koen riittämättömyyttä, koska en ole Loimaalta kotoisin enkä tunne asioita vieläkään, vaikka olen asunut täällä jo 18 vuotta.

Loimaan kotiseutumuseo sijaitsee Kanta-Loimaan kirkon vieressä. Se on vuonna 1855 valmistunut entinen lainajyvästö, jonka Loimaan manttaalikunta luovutti Loimaa-Seuralle museotarkoitukseen 1955.

Museossa on perusnäyttelyn lisäksi joka vuosi vaihtuva teemanäyttely, mm. hääpuvut, kastemekot, nuket, sodan puhdetyöt, Ferraria ja tänä vuonna seudun meijeritoiminta.

Museo on rakennettu läheiseltä Suojastonmäeltä louhituista kivistä. Ne oli tarkoitettu ensin kirkkoon, mutta suunnitelmat muuttuivat ja näin lainajyvästö sai 1,5 m paksut seinät.

Ulkona satoi kaatamalla koko päivän. Vieraita kävi sateesta huolimatta mukavasti koko ajan. Osa oli muualta, osa oli tullut nimenomaan katsomaan meijeriasioita. Vieraiden  meijereihin liittyviä muistoja oli mukava kuunnella.

Alakerrassa on meijerinäyttely, mm. 20 min. powerpoint -esitys kaikista meijereistä.

Itselle oli yllätys meijereiden määrä. Niitä oli melkein joka kylällä. Meijereiden kukoituskausi oli yllättävän lyhyt, muutama 10 vuotta 1900-luvulla. Lopettamiseen vaikutti valtiovallan linjaus, jolla karjanhoito ja maidontuotanto keskitettiin Pohjois-Suomeen ja viljan tuotanto etelään. Alkoi olla myös maidon liikatuotantoa ja niinpä Loimaalla valmistettiin emmental-juustoa, joka oli niin hyvää, että sai palkintoja ympäri maailmaa kilpailuissa, mm. Sveitsissä, mikä nyt on varsinainen juustomaa, onhan siellä Emmenthal-maakuntakin. Kunpa saisi maistaa loimaalaista emmentaalia!

Nykyään komeat meijerirakennukset ovat muussa käytössä, yrityksillä ja asuinrakennuksina.

Muistatteko maitopussit! Ne vuotivat, kaatuilivat ja saivat aikaan monenmoista porua.

Itse aloin muistella erilaisia maidonsäilytysmuotoja. 1950- ja 1960 -luvuilla maitoa haettiin joka päivä maitokannullinen, kolme litraa, jonka myyjä  mittasi litran mitalla. Silloin ei ollut jääkaappeja, joten ostettiin sen verran kuin päivässä kului.

Tarmolassa Hakapellonkadulla oli 1960 -luvun alkupuolella automaatti, johon maito tuli maitohuoneesta, kannu alle ja painettiin nappia. Sotkua tuli silloinkin, jos painoi väärin ja kannu oli liian pieni. Tähän aikaan meille tuli jääkaappi, joka taisi olla todella mullistava kodinkone. Miten ihmeessä ennen ruokatavarat saatiin säilymään kesäisin?

Sitten maitoa alkoi saada ruskeissa litran pulloissa, sellainen on mulla muistona. Kerma oli pikkupulloissa.

Suomalainen erikoisuus on maitopussit. Ne tulivat käyttöön 1967 ja poistuivat onneksi 1972, sillä niin hankalia ne olivat käytössä. Ne vuotivat, kaatuilivat, vaativat oikeanlaisen kannun.

Suomalainen sodan ja pula-ajan kokenut perheenemäntä sitten säilytti maitopussit, pesi ne, leikkasi kuteeksi ja virkkasi lukemattomia muovimattoja. Eräs näyttelyn kävijä muisti, että virkkuukoukkua piti kastaa öljyyn, jotta virkkaaminen onnistui. Näitä mattoja on vieläkin mökeillä ja varastoissa ja ansaitsevat tulla säilytetyiksi muistona tästä rikkaasta vaiheesta.

Sen jälkeen sitten  onkin eletty pahvipakkausten kanssa.

Perjantaina oli Loimaa-Seuran ja seurakunnan järjestämä tapahtuma, jolloin pääsi kiipeämään Kanta-Loimaan kirkon torniin. Kiipeäminen tehtiin pienissä ryhmissä pienen luennon jälkeen. Illalla kuultiin tornista trumpetilla  soitettu iltasoitto.
Osallistuin viime vuonna. Laitan tähän kuvia viime vuodelta.

Kaksi ryhmää tuli aivan täyteen ja osa halukkaista jäi odottamaan ensi vuotta. Tämä kuva on viime vuodelta.
Suntiot olivat tehneet hyvää työtä turvallisuuden eteen. Huonojalkaisella ja huimaukseen taipuvalla ei torniin ollut asiaa, no meninhän sinne minäkin ja selvisin hengissä.
Kirkon sivutorni hohti uudessa peltivaipassaan
Maisemahan on kuin Välimeren maista!
Auringonkukat alkavat levittää isoja kukintojaan

Helteinen kulttuurimatka Saloon

Vierailin lauantaina Salossa kulttuurimatkalla. Kävimme Veturitallissa katsomassa Stefan Bremerin retrospektiivisen valokuvanäyttelyn Keskeltä ja täysillä, Velocity, 1970-luvulta nykypäivään. Hänen isänsä Caj Bremer oli tuttu jo menneltä vuosilta enkä ennen ole nähnyt Stefanin kuvia.

Salon Veturitallin puitteet ovat hienot

Jotain samaa on isän ja pojan kuvissa. Kiteytyneitä hetkiä, välähdyksiä, joita kukaan muu ei ole nähnyt, paitsi nyt näkee isoina vedoksina. Rujoutta ja kauneutta. Isoissa kuvissa ihmiset katsovat kameraan. Avoimina, auki, silmissä selvää surua.

Rujoa kauneutta

Eniten minua kosketti pakolaisista tehdyissä kuvissa Mohammed Ahmedin katse. Pakolaiset näyttivät kännykästään heille tärkeää kuvaa. Tämän nuoren katse on niin täynnä surua, että meinasin pakahtua. Menetetty nuoruus, menetetyt kaverit, ehkä menetetty elämä.

Mohammed Ahmed ja kaverit

Toisessa kuvassa isä näyttää kuvaa itsestään lastensa kanssa ja oli näyttänyt Bremerille videon, jossa nuorin tytär tanssii. Tytär hukkui Välimereen pakomatkalla.

Kännykkä on pakolaisen tärkein tavara.  Se sisältää linkin menneisyyteen, kotiseutuun, läheisiin.

Kuvat inspiroivat minua. Aloin selata mielessäni vuosikymmenien varrella eri puolilla maailmaa ottamiani kuvia. Niistäkin saisi kokonaisuuksia, esimerkiksi auringonlaskuista (Bremerillä teema Horisontti), lukuisista ovista, kapeista kujista, teistä. Ihmisistäkin saisi jotain, mutta pitäisi kysyä lupa eikä se enää ole mahdollista.

Illalla osallistuimme EtnoSalo -festivaaliin, jossa esiintyi Utsjoella asuvan Ulla Pirttijärven  Áššu -yhtye.  Aikaisemmin olin tutustunut Pirttijärven tyttärensä kanssa perustamaan Solju -yhtyeeseen, jonka musiikki on äärimmäisen kiehtovaa. Tai oikeastaan Pirttijärvi on tuttu jo monenkymmenen vuoden takaa, kun hän lauloi Angelin tytöissä. Ja Pirttijärvellä on bändejä enemmänkin, mm. Ulda.     Monipuolinen muusikko siis on kyseessä.

Ulla Pirttijärvi ja norjalaiset muusikot Olav Torget ja Harald Skullerud täydentävät ilmaisua kielisoittimilla ja lyömäsoittimilla

Áššun laulut olivat joikuja ihmisistä ja erilaisista tapahtumista, mm. kun mies hurjasteli porolla ja ajoi pahki puuhun. Erityisen hieno oli Ullan joiku tyttärelleen Hildalle.
Muusikot olivat norjalaisia, kitara ja lyömäsoittimet. Yleisön joukossa oli paljon afrikkalaista alkuperää olevia ihmisiä, jotka ihmettelivät musiikillisia yhteyksiä joikujen ja oman musiikkinsa välillä. Osan aikaa taustalla temppuili akrobaatteja, jotka tosin veivät osan huomiosta, jolloin musiikin tenho väheni.

Kaksi akrobaattiryhmää esiintyi

Lauantai oli täynnä tapahtumia ympäri Suomea, mutta kotiseuturetki Saloon kannatti.

Helle helli koko viikon. Kasvihuoneessa nähtiin taas kerran, että lämpö on oleellinen tekijä. Tomaatit alkoivat punertaa keskiviikkona ja lauantaina sain maistaa ensimmäisiä, tällä kertaa punaisia soikeita. Keltaiset ja mustat olivat saaneet jo väriä, mutta eivät vielä kypsiä.

Helli kypsytti tomaatit

Myös kasvihuonekurkut intoutuivat venyttämään hedelmiään. Tämän vuoden lajike kasvoi siemenestä asti ja on lyhyt, avomaankurkun mittainen. Myös avomaankurkut ovat kypsiä.

Lyhyitä kasvihuonekurkkuja tänä vuonna

Marjapensaisiin myös oli mentävä. Et varmaan arvaa, mitä tässä kuvassa on. Pieni marjasanko roikkuu vyötäröltäni. Hieno keksintö, eikö vaan, saa  molemmat kädet vapaaksi poimintaan. No, sanko kellahti maahan ja marjat jouduin poimimaan sitten kaksi kertaa. En taida vielä patentoida keksintöäni, vaatii kehittelyä ja viimeistelyä.

Punaiset viinimarjat ovat kypsiä

Aamukahvihetkeni keskeytyi joen toisella rannalla tapahtuneeseen mekkalaan. Harakkojen kiihkeää raakunaa, lentelyä edestakaisin ja sukeltamista pensaikkoon. Lähdin rantaan katsomaan  mistä oikein on kyse ja alkoi kuulua valittavaa ääntä, voi kauheaa. Oksat heiluivat, harakat syöksähtelivät niiden taakse, jotain ruskeaa vilahti. Sitten hiljeni ja linnut lensivät pois. Jokin luonnon tapahtuma, tragedia ihmisen näkökulmasta.

Kesäinen tragedianäyttämö
Kukkapenkin kauneutta

Naisten viikolla

Tiistai. Pitäisi sataa, ei sada. Pilvet kerääntyvät miellyttävästi taivaanrantaan, tummaa ja sadetta sisältävää. Valmistelen, kerään astioita, oikein päin pyydystämään pehmeää sadevettä kasvihuoneeseen, vastakylvetylle nurmelle (viemäröinnin aiheuttamien kaivausten jälkitöitä) ja janoisille kukkasille.

Vaan ei sada. Pilvet haihtuvat. Meidän peltoaukeaa sateet kiertävät. Ypäjällä sataa, Mellilässä sataa, kauppalassa sataa. Entinen Loimaan maalaiskunnan ja Loimaan kaupungin raja on todellinen raja, ei sattumalta kartalle vedetty. Monet  kerrat olen nähnyt, miten sateen raja on siinä. Kaupunki on saanut niskaansa sankokaupalla vettä, mutta Kauhanojan pellot kärvistelevät kuivuudessa.

Aurinko paistaa. Hiki on kuivunut sisälle tultuani. Oli kiva iltapäivä. Tähän aikaan kaupat haluavat päästä eroon kesäkukista ja niinpä hankin – pelastin – pelargonioita, sinisen patiohortensian ja valtavan ison pikkupetunia-amppelin.

Hortensia saa mieleeni muistumaan mammani, äidin äitini. Hänellä oli pöydällä Säkylässä äitienpäiväkukka, hortensia. Se oli niin komea ja sai pikkutytön mykistymään.

Vaaleanpunainen näyttää olevan kesän 2019 väri meidän pihalla. Voi  miten nautin kasvien kanssa puuhailusta.

He nostivat heti kukintonsa pystyyn päästyään yhdessä uuteen purkkiin.
Verannan ikkunan alla on uudet muratit ja pelargoniat. Monet vuodet jaksoivat Pansiosta roskiksesta pelastettu maahumala ja  Kauppilan puutarhasta ostetut Mårbackan pelargoniat nousta keväisin yhä uudelleen kukoistamaan, mutta nyt kasvuvoima ehtyi ja tuli uudet kukat. Olen mummoiässä ja pelargoniat sopivat niin hyvin minulle.

Välillä istahdin ja katselin miltä ne oikein näyttävät. Olivat pörhistyneet jo heti, mehän tässä riemastumme. Keskustelimme -kukat ja minä – hetken aikaa siitä, miten vielä on kesää ja kasvukautta jäljellä. Hyvällä onnella he selviävät talven yli ja  ilostuttavat minua taas ensi kesänä.

Rookley-pelargonia, vanha pelargonia. Ostin viime syksynä Loimaa Seuran Luoteis-Loimaan reissulla nuoren naisen puutarhasta, en nyt millään muista nimeä, P:ltä alkoi. Kaksi muuta kirjavalehtistä eivät kestäneet talven yli, mutta tämä Rookley on kukkinut jo kaksi kuukautta.

Kastelin nurmikonsiemeniä, kukkapenkkejä, avomaankurkkuja, kesäkurpitsaa ja kurpitsaa. Pesin lintupöntöt.

Toisessa pihan pöntössä oli ikävä yllätys. Kurkkasin sinne viime viikolla ja siellä oli liikkumaton tiaisen poikanen. Arvelin sen pelkäävän ja suljin katon. Nyt se oli jo mätänemisen vaiheessa. Mitä sen emolle olikaan tapahtunut. Naapurien kissatko asialla vai viime viikolla joka päivä pihan yläpuolella lennellyt tuulihaukka? Olin tuulihaukasta niin iloinen ja etenkin, kun isossa kuusessa istui toinen, huusi kutsuhuutoa ja toinen tuli sen luo. Voi kun olisivatkin pesineet meidän kuuseen – en tosin tiedä mihin tuulihaukat pesivät. Olen kuullut, että ne ovat lisääntyneet Saviseudulla ja monet tilalliset tekevät niille pesiä latojen seinustoille. Vuotoskirjassakin on muuten tuulihaukka, joka ilmestyi Saarelle ja mökkimme pihalle ihan oikestikin.

No. Sehän on luonnon laki. Syö tai tule syödyksi. Pari kesää sitten pöntöstä kuului taukoamaton siritys ja syksyllä sieltä löytyi päällimmäisenä kolme munaa ja alapuolelta kaksi kuollutta sinitiaisen poikasta. Ne olivat huutaneet silloin heinäkuussa. Ihmettelin, etteivät olleet tulleet ulos, koska sulat olivat aika kehittyneet jo. Surullisuus häivähtää ihmisen mielessä. Millainen on linnun suru, onko sitä? Onko vaan  pakahduttava tuska, joka yhtäkkiä häviää ja unohtuu.

Festiva lente, kiirehdi hitaasti, Arvo Pärtin sävellys loppui juuri Faunin iltapäivässä. Miten sekin sattui niin hyvin tähän hetkeen.

Keskiviikko. Illalla jyrähti ja alkoi ukkossade. Vettä tuli kohisemalla, 25 milliä peräti. Suljin ikkunat, pyyhin ikkunalaudat. Katselin joen pintaa, johon pisarat solahtivat viskoen renkaita toisia renkaita vasten. Koko joen vedenpinta oli täynnä pyörylöitä toistensa lomassa.

Aamulla sitten selvisi, että taas oli tullut vettä kellarin lattialle. Nostelin vettyneitä tavaroita, kuivasin niitä ja lattiaa ja vein vettyneet matot ulos. Nyt asiantuntija selvittää mistä oikein on kysymys. Liittyneekö jotenkin uuteen viemäröitiin?

Sisäkasvit kesäsiirtolassa ison kuusen alla. Kaksi amaryllistä ja aralia innostuivat kukkimaan. Ilahduttivat ne nytkin, vaikka joulunaika olisi tietenkin tunteikkaampi. Suihkutin vettä niiden päälle, jotta lintujen valkoiset jätökset liukenivat pois lehdistä.

Viime perjantaina oli Kertunmäen kesäteatterin tämän kesän näytelmän ensi-ilta. Tavallista myöhempään, jotta oli saatu katos ympäristöineen valmiiksi. Loimaallahan on kaksi kesäteatteria aika lähellä toisiaan Niinijoen kylässä, Krekilän myllyn kesäteatteri ja Kertunmäen kesäteatteri. Kumpaankin riittää katsojia.

Olin käynyt katoksen talkoissa muutaman kerran ja vajaassa vuodessa kaikki on saatu valmiiksi. Hyvä kertunmäkiläiset!

Tilaisuus oli ainutlaatuinen. Avauksen suorittivat Loimaan Seudun teatteriyhdistys ry:n puheenjohtaja Jani Hägg ja Loimaan Miina Ulla Kaskiluoto, toinen edustaa nykyteatteria ja toinen sitä mennyttä, kun on ollut mukana  jo kesäteatterin alkuvuosina.

Näytelmänä tänä kesänä on Ja Jumala loi naisen. Se oli täysosuma. Kaikki oli hyvää: käsikirjoitus, dramatisointi, ohjaus, näyttelijätyö ja taustatyö. Näyttelijät aivan selvästi tykkäsivät näytellä, ilmassa oli selvää innostusta. Myös yleisön puolella. Ensi-illassa olivat kutsuvieraina ne, jotka olivat tukeneet katoshanketta hankkimalla oman istuimen. Oli laitettu jopa nimikyltti minun penkkini kohdalle 🙂

Tässä he ovat, tämän kesän kertunmäkeläiset näyttelijät, jotka ovat todella hyviä. Huomaa yläreunassa katos!

Kävin metsässä. Kanttarelleja oli, uusissa paikoissa. Sain noin  kaksi annosta. Mustikoita jaksoin poimia noin 600 g, suoraan purkkeihin puhtaina. Kansissa on viime vuosien päivämääriä. Mustikat eivät olleet joka paikassa vielä kypsiä. Katsotaan uudelleen näiden helteiden jälkeen.

Kesän ensimmäinen saalis.

Mansikoiden kanssa kävi hassusti. Keväällä uusin kasvustoja, laitoin multaa ja lannoitetta. Mutta se sato. Jotain outoa on tapahtunut, kun marjat ovat pieniä ja käppyräisiä. Onkohan joku hyönteinen vahingoittanut niitä? Satoa on parhaimmillaan tullut melkein 10 kg, nyt muutama sata grammaa. Pitääkö uusia koko kasvusto? No, katson ensi vuoden vielä.

Pieniä ovat. Hyvän makuisia silti.

Kasvihuoneessa tomaatit ovat kasvaneet hurjasti kasvusäkeissä. Muissa purkeissa kasvu on ollut honteloa, vain kaksi kukkaterttua. Kasvusäkkien taimet olen jo latvonut ja alkanut poistaa alalehtiä. Odotan toiveikkaasti, että  nämä ennustetut helteet alkavat kypsyttää tomaatteja. Mutta ensi kuukauden puolelle menee.

Aamuisin olen nauttinut lämmenneestä ilmanalasta aamiaisella pihalla. Samalla olen kuunnellut luonnon ääniä. Erikoisia ovat olleet tuulihaukan huudot ja näiden vekkulien seurustelu. Todella kova kiista oli menossa.

Ympäri runkoa niin nopeasti, ettei hidas aamiaisen nauttija pysy perässä. Perheriita? :/

Sain eräältä tutulta kaksi kirjaa, hän konmaritti kirjahyllyään. Toinen oli Kari Väänäsen Taivaan tulet, jota en ole vielä lukenut ja toinen Sidney Sheldonin Sydänyön tuolla puolen. Jälkimmäiseen tartuin vähän ennakkoluuloisesti, kirja kun on Suuren Suomalaisen kirjakerhon julkaisu vuodelta 1977. Luepa Luettua -sivulta, mitä Sheldonin kirjasta ajattelen.

Sydänkesää

Tällä viikolla on liikuttu, kolme kertaa Turussa ja lisäksi Loimaalla.

Olin kahviotalkoolaisena Loimaalla Krekilän kesäteatterissa. Näytelmänä oli tänä vuonna Pokka pitää.

Hyacintin toilailua on tullut seurattua telkkarista ja tämän rouvan edesottamukset sen kun jatkuivat Krekilän  lavalla. Pääsin jopa kuvaan rouva Bucketin eikun Bukéén kanssa.

Rouva Bukéé ja mä. Hän otti minut vastaan niin ystävällisesti vaikken olekaan mitenkään jalosukuinen. Ei kylläkään tullut kutsua kynttiläillallisille, jossa tarjoillaan kurkkuvoileipiä.

Rouva Bukéén roolissa oli Hanna-Maria Suonpää. Rooli sopi hänelle kuin valettu. Eräs rouva sanoi väliajalla, että tämähän on parempi kuin Porin versio, jossa oli ammattinäyttelijöitä. Hienoa Krekilän näyttelijäkaarti!

Krekilän  kesäteatteri sijaitsee Niinijoen kylässä Krekilän myllyllä. Vesi kohisi padon reunasta niin kiihkeästi, että pudotus suljettiin näytännön ajaksi.
Väliajalla tarjottiin kahvia ja leivonnaisia sisällä myllyssä. Kauempaa tulleet ihastelivat miljöötä. Myös edullista lipun hintaa kiiteltiin, etenkin kun kahvitus kuului hintaan.

Väliaikatarjoilun ympäristö on todella ainutlaatuinen. Linnut  liversivät kuorossa rannan puissa.

Loimaan kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura ry ylläpitää Krekilän myllyä, joka on aivan käyttökunnossa.

Pääsin vierailemaan todella erityislaatuiseen paikkaan, Lapilan saarelle, joka sijaitsee Naantalissa Luonnonmaan eteläpuolella Airiston pohjoispäädyssä, Ruissalon länsipuolella. Saarella on 1763 rakennettu rokokootyylinen kartano, joka on valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö. Historia ulottuu 1500 -luvulle.

Saarella on paljon ainutlaatuisia peltomaisemia.

Kävelymme ulottui saaren läpi kulkevan tien päästä päähän. Heinät keinuivat vilpoisassa kesätuulessa. Poikkesimme tieltä katsomaan vanhaa tammea, jonka sanotaan olleen Suomen kolmanneksi suurin tammi. Muutama vuosi sitten se romahti. Pystyyn jäi kuutisen metriä korkeat torsot, maassa lepäsi valtavan suuri runko. Hiiltyneet kohdat kirjavoivat puuvanhusta. Salamako puuhun oli iskenyt?

Rakas ystävättäreni tyttärensä kanssa antavat perspektiiviä tammen koolle.

Pellon reunaa reunusti pitkä angervokasvusto. Surina kuului kauas, tuoksu houkutti meitä ja hyönteisiä. Kultakuoriaiset ja nelivyöjäärät imivät täydessä sovussa makeaa mettä.

Sulassa sovussa.
Kultakuoriainen on komea ilmestys.
Nelivyöjäärä, hauska nimi tuo jäärä. Rakastaa mesiangervoa.
Perinteinen saaristomaisema Lapilan torpan ikkunasta

Uimaan ei menty. Viileys ja pohjoisnavalta puhaltava tuuli saivat vetämään takkia niskaan. Oliko se jo tässä, tämä kesä, kesään kuuluva lämpö, tihkuva hiki, lämpimän tuulen tuiverrus käsivarsilla? No, puolivälissä ollaan, heinäkuuta vielä kaksi viikkoa ja koko elokuu. Naisten viikko alkaa ylihuomenna: sateet, parantumattomat haavat, mätäkuu. Viikon päästä Jaakko heittää kylmän kiven veteen. Saadaanpa nähdä ja kokea sanontojen totuus tämän kesän osalta.

Aurakatu 2, Turku, kohtaamispaikka

Maanantaina oli jännittävä tapaaminen Turussa. Viime kesän huipputeatterikokemus, Grus Grus -teatterin Huviretki tienpientareelle jatkui. Esitys valittiin viime vuonna vuoden parhaaksi teatteriesitykseksi. Eikä turhaan!

Meitä kokoontui viime kesän teatterivieraista 25 henkeä kohtaamaan toisensa ja stalkerin. Stalker johdatti meidät Aurajoen rantaan, jossa kerroimme mitä haluamme tulevaisuudessa kuohuviinitarjoilun jälkeen. Ensi vuonna samaan aikaan jatkuu  – ja  vaikka kymmenen vuotta. Jotain todella hienoa on tapahtumassa. Teatteri uudistuu, yhteisöllisyys tunkeutuu esitykseen. Olen aivan innoissani tästä!

Toriparkkityömaa

Tätä lähemmäs en uskaltanut mennä katsomaan tätä suuruudenhullua kaivuutyömaata. Toivottavasti torin reunan talot pysyvät pystyssä loppuun asti ja samoin lähistön kaupat.

Ruusu kukkii

Viime päivityksen kukkaloisto on sitten mennyttä. Viikatetraktori kävi ja jäljellä on ruskeaa sänkeä ja heinää. En ymmärrä tätä ajankohtaa. Miksei myöhemmin kesästä, jos kerran on pakko parturoida tienvarret? Tällaiset pienetkin?

PS. Kuka tunnistaa otsakekuvan, mistä se on? Monet ihmiset ovat sen nähneet, mutta missä? 😉

Rovaniemi kesäkuussa

Laskin kuvasta kirkontornin ja seitsemän nostokurkea. Kurjet nostavat, taakkoja siirtävät. Kehitys kehittyy. Miten mieleni mielellään hakeutuu ja viipyy kuitenkin menneeseen. Ehkä siksi, että mennyt maailmani on ajallisesti pitempi kuin tuleva maailmani.

Miten tähän on tultu. Mitä vaivoja nähty, tuskia tunnettu, hiki otsalla, selkää pitkin noruen. Väsymys lyö nuijana. Nälkä kurisee vatsassa, vyötä kiristettävä, etteivät housut putoa tai hame valahda kuraista maata viistämään. Lapsen itku. Väsymys ja nälkä. Kylmyys.

Kuitenkin ilon pilkahduksia. Lapsen puhdas vilpitön hymy. Lämpimän leivän tuoksu, sylki karahtaa suuhun, voi sulaa ja valuu käsiin, jotka nuollaan leivän syönnin jälkeen. Hyvä olo valahtaa kuin vesi vesikuupasta niskaan saunan hämärässä.

Mikä vuosisatoja kertyneen tarkoituksenmukaisuuden toteutus. Ei yhtään mitään liikaa eikä liian vähän. Edelleen käyttökelpoista, rispaantumatonta, ehyttä. Kuitenkin käytössä hienokseltaan kulunutta. Aika näkyy, vuodet hioneet merkkinsä, tekijä jäänyt unohduksiin. Mutta pelkistyksen mestariteos.

Lohiverkon alapaula, tarkoituksenmukaisuuden ja käsityön taideteos. Kalastusvälineet tehtiin 1800 -luvun lopulle asti itse. Verkot kudottiin hienosta hamppu- tai pellavalangasta kävyllä, joka oli katajasta vuoltu.  Verkon alapaulassa painoina toimivat kivipussit tai tuohiset kivekset, joita näkyy kuvassa. 1870 -luvun jälkeen siirryttiin tehdastekoiseen pellavalankaan ja tehdastekoisia verkkoja tuli kauppoihin vuosisatojen vaihteessa.
Lohen kalastus on ollut elintärkeä koko Kemijokivarressa. Toinen melkein yhtä tärkeä kala on ollut hauki, ruokana ja taloudellisesti. Sitä saatiin ja saadaan edelleen joka ainoasta Suomen vedestä, se on iso ja helppo pyydystää. Haukea kuivattiin ja käytettiin omana ravintoja, myös veronmaksuvälineenä ja kauppatavarana.

Kulle ja koira eli saarua lukee tämän vieressä kyltissä. Mitä ihmettä. Tarvitsen googlea. Ei löydy kuin saaruan nimisiä matkailuyhdistyksiä. Kalastukseen tämä liittyy.

Joelle on menty pitkällä veneellä. Ihastelen taas veneen kaaren muotoja. Ne hivelevät silmääni. Kaari on ikuinen, kautta maapallon käytetty samanlainen sukkula.

Tässä lepäilen. Työt tehty, myrskyt kestetty, tyynellä halkaistu vettä äänettömästi. Pohjallani kalat sätkineet, ilma täynnä kiihkeitä huutoja, suomut lennelleet, verkot takertuneet hankaimiin. Nyt lepään ja tarjoan silmänruokaa tuolle tuijottajalle.

Piikkien estetiikkaa. Hyvin tehokasta mutta julmalta tuntuu tämän päivän näkökulmasta. Tuossa seinällä ne näyttävät hyviltä, atraimet.

Atrainkalastus kiellettiin viime vuosisadan alkupuolella. Lohia oli niin helppo keihästää näillä tappovälineillä. Mutta nykyaikana atrainkalastusta käytetään, joskin kielletty aika on 15.4.-31.5.

Rukkeja olen nähnyt, mutten koskaan tällaista. Jäin pohtimaan, mikä etu tuosta koosta on…

Rukkikokoelma.

No missäs olen käynyt. Rovaniemen kotiseutumuseossa Pöykkölässä.

Pöykkölän kotiseutumuseossa on 1840 -luvulla rakennettu päärakennus, puovi, kaksi aittaa ja muualta siirrettyinä 14 rakennusta. Ne kuvaavat täkäläiseen talonpoikaistaloon kuuluvia rakennuksia. Kuvassa puovirakennus, joka kuvaa talon vaurautta, joka saatiin karja- ja porotaloudella sekä kalastuksella. Pöykkölän puovi on ainoa lajissaas Peräpohjolan alueella. Puoveja ovat ruoka- ja miesten puovi, lisäksi talli ja paikallishistorian osasto, metsästys-, kalastus-, maatalous- ja käsityöosasto.

Huoneet ovat hulppeita. Hyvin siistiä, puhdasta. Täällä pohjolassa puhutaan muuten pirtistä eikä tuvasta. Mietiskelin, missä menee tuvan ja pirtin raja?
Salin tuolin kauneus saa huoahtamaan. Mikä entismaailman huonekalupuuseppä!

Salin kalustoon kuuluva valkoinen tuoli valkoisen puusohvan vieressä.

Muistelen mitä tiedän Rovaniemestä. Olen nähnyt kuvia, joissa pystyssä töröttävät savupiiput nousevat palaneiden talojen jäänteiden joukosta. Saksalaiset polttivat Rovaniemen. Sitten Alvar Aalto loi ”poronsarviasemakaavan” ja kaikki rakennettiin uudelleen. Mikä työ ja vaiva! Ei voi kuin kunnioittaa sodan jälkeistä uudisrakennusta.

Rovaniemi ennen sotia. Voi kun nämä rakennukset olisivat säilyneet! Tai sitten olisi käynyt kuten niin monessa kaupungissa 1960 -luvulta alkaen, että keskustan kivitalojen alta on hävitetty puutalot pois.

Kävin myös Arcticumissa taas. Arktinen – Arctos, karhu, Karhun tähtikuvion mukaan. Ympärillä ilahduttavan paljon lapsia äitiensä kanssa. Tekemistä ja tutkimista riitti.

Pisimpään pysähdyin ilmastonmuutosta esittävien tutkimustulosten äärelle. Kesälämpötilan nousu Novaja Zemljan sekä Koillis-Kanadan ja Luoteis-Grölannin välisen salmen tienoilla hätkähdytti todella. Samalla Pohjosnapaa peittävä jääpeite pienenee koko ajan. Niskassa alkoi kihelmöidä. Kuulin näistä asioista ensi kerran 1970 -luvulla luennoilla. Asiat ovat olleet tiedossa.

Mykistyin saksalaisten turistien joukossa saamepukuja esittelevän vitriinin luona. Miten kauniita!

Kemijoki rakkaani
Puna-ailakki, Lapin kukka, jonka opin tuntemaan vasta etelässä, värjää tienvarret