Aihearkisto: Käynnit

Kongsfjordin Veinesissä tuulessa ja sateessa

Norjan matkan neljäs päivä oli yhtä sateinen kuin edellinenkin päivä, jolloin he olivat pakkautuneet autoon ja ajaneet Varangerin ylängön kautta Båtsfjordiin. Oli satanut koko ajan ja tuullut rankasti, jolloin he olivat tyytyneet kaupunkikierrokseen ja juoneet päiväkahvit kahvilassa. Vähän ostoksia tietenkin tehtiin.

Mutta viimeinen päivä oli käytettävä hyvin. Niinpä he pukivat lämpimät vaatteet, ottivat sadevaatteet  ja evästä. Kongsfjordin pohjoinen niemimaa Veines oli kohteena. He muistelivat Ecceroyn rakasta niemimaata. Onko Veines samanlainen?

Kongsfjodin Veines. He halusivat nähdä Storvikan muinaisen saamelaisten asuinpaikan, lintujen tarkastelukopin ja tietenkin niemen kärjen.
Velkommen – tuntuipa kivalta saada tervetulotoivotukset parkkipaikalla.

Hän oli koko vierailun aikan yrittänyt tunnistaa paikkoja, joissa he olivat käyneet Kevon kesänä 1974. Vuorten silhuetit olivat kait pysyneet samanlaisina 48 vuotta, mutta tuttuja paikkoja ei vaan ollut löytynyt. Mutta nyt tapahtui jotain.

Peter ja Juho rannalla 1974. Vasemmalla niemessä oleva valkoinen talo on hyvä tuntomerkki…
…siellähän on edelleen se valkoinen talo vieressään pienempi rakennus! Tällä rannalla oli hänkin kävellyt, 48 vuotta sitten. Ympyrä sulkeutui, taas.
Lintuja matkalla ei ollut paljoa näkynyt, mutta rannalta ponkaisi lentoon haahkaparvi.

Tuuli yritti repiä heidän päältään sadeviitat mukaansa. Silmälasit peittyivät sadepisaroihin hetkessä. Kameraa piti suojata ihan tosissaan. He eivät kuitenkaan miettineet säätä tai millaista olisi ollut kauniilla säällä. Täällä oltiin nyt ja lähdettiin saamelaisten muinaista asuinkenttää kohti.

Saamelaisten muinainen asuinkenttä siellä alhaalla. He kuvittelivat kotaryhmää, kalastusvälineitä, veneitä, lapsia juoksentelemassa tasaisella kentällä, poroja. Muinaiset elämisen äänet pilkahtivat heidän kuvitelmissaan.

Polkuja ei oltu viitoitettu maastoon, jolloin he kulkeutuivat ylös eikä alas rantaan. Rantaa pitkin olisi ehkä päässyt niemen kärkeen asti. Nyt he ohittivat huomaamattaan lintujenkatselukopinkin ja etenivät polkua pitkin niemen kärkeä koti.

He etenivät aluksi selvää polkua.

Taivaalta kuului kraakuntaa. Ensin he luulivat lintua varikseksi, joita oli näkynyt hämmästyttävän paljon, mutta kuvan suurennos osoitti Veinesin tunnuslinnun tunturihaukan eli jaktfalkin lentelevän rantaviivaa myötäillen. He ilostuivat kovasti linnun ilmestymisestä kovassa tuulessa ja sateessa.

Jaktfalck eli tunturihaukka, Falco rusticous, tuli katsastamaan vierailijoita.
Toisen maailmansodan aikaisia saksalaisten joukkojen jälkiä oli Veinesin niemimaan kärjessä, kuten Ekkeroylläkin.
Kummallisia rautarakennelmia, kait saksalaisten jäljiltä. He olivat näkevinään niissä tilataidetta…
Kasvillisuutta ääriolosuhteissa. Kataja painautuu maata pitkin eikä kurkottaudu kallion reunan yläpuolelle tuulien riepoteltavaksi.

Suojaisassa notkossa kasvoi useita väinönputkia. He keräsivät niiden siemeniä. Mahtaako kasvaa etelässä?

Väinönputki, Angelica arcangelica, pohjoisen voimapakkaus
Ruohokanukan, Cornus suecica, marjat hohtivat punaisina.
Siellä jossain kaukana on Pohjoisnapa, josta kylmät tuulet toivat tuliaisensa.

He eivät edenneet aivan niemen pohjoiskärkeen asti. Tuuli tuntui voimistuvan ja vaakasuorana lentävä sade alkoi kastella sadeviittojen ulkopuolelle jäävät kädet ja polvet.  He kääntyivät ja päättivät etsiä lintujentarkkailukopin, jossa voisi syödä eväät suojassa.

Lintujentarkkailukoppi löytyi jyrkänteeltä sojottavalta kapealta niemekkeeltä. Kaipa se oli hyvin kiinnitetty…
Hieno paikka lintujen tarkkailuun – keväällä. Nyt lintuja ei näkynyt.
Veinesin ja pääkylän välisen kannaksen rannalla karimetsot, Phalacrocorax aristotelis, pitivät kokousta.

Matkan päätteeksi he lähettivät terveisiä ystävälle, joka siinä myrskytuulessa taittoi matkaa Hurtigrutenilla Kirkkoniemestä. Onneksi he olivat lujalla maaperällä!

Matka Berlevågiin

Toisena päivänä he lähtivät rannikkoa pitkin pohjoista kohti tai oikeammin luoteeseen. Näytti säätiedotuksen mukaan siltä, että tämä olisi heidän vierailunsa ainut sateeton päivä.

Tie kiemurteli aivan rannikkoa pitkin. Oikealla Barentsin meri – milloin se vaihtuukaan Jäämereksi – vasemmalla vuorenseinämä. Tie oli paremmassa kunnossa kuin 1970-luvulla.

Berlevåg ilmasta
Berlevåg – onko täällä eiffeltorni?

Berlevåg Havnemuseo oli juuri avautunut. He katsoivat vitriinien lisäksi kaksi filmiä, Berlevågin aallonmurtajien rakentamisesta – taistelusta meren kanssa – ja sodan aikaisesta partisaanitoiminnasta. Hiipien heidät valtasi tietoisuus elämän ankaruudesta näillä äärimmäisillä rannoilla ja ennen kaikkea, sodan armottomat olosuhteet ja historiankulun vaikutukset tavallisten ihmisen elämään. Kaupungissa oli kunnioitettu näiden elämänkohtaloiden arvoa. He päättivät etsiä Dagny Loen kotipaikan Sandfjordin rannalta.

Kala haukkoo henkeä. Muovia, muovia, metallia, köysiä, muovipalasia, voi mitä kaikkea eteen joutuukaan… Lapset pelastavat maailman, tekivät tämän taideteoksen kotirannoiltaan löytyneistä jätteistä. Niin surullista, niin toivoa herättävää.

Berlevågin kaupunki oli pieni ja nopeasti katsastettu. Norjalaiseen tapaan ruokaravintolat avautuivat vasta kolmelta iltapäivällä, joten he tyytyivät pikaruokaan. Arktisessa Lasistudiossa he ihailivat lasin kauniita muotoja ja värejä. Matkan matkamuistot hankittiin täältä.

Takapihan taidetta

Sandfjord avautui avarana. Hän muisti. Hän muisti kävelleensä hiekkarannalla silloin kauan sitten. Hiekka toivotti tervetulleeksi, meri kuohahteli, no tulithan sinä sitten. Me tässä leivomme hiekan kanssa, samalla tavalla kuin silloin, kauan sitten, joka vuosi, aina vaan.

Olet meri rakastettuni, olen ranta, joka ei voi paeta…

Sandfjordin itärannalta Løkvikasta löytyi Dagny Loen perheen koti, jossa Dagnyn ja hänen Nelly-sisarensa perheet auttoivat partisaaneja eli norjalaisten ja venäläisten muodostamia ryhmiä, joille he antoivat ruokaa, vaatteita ja kertoivat saksalaisten liikkeistä kevättalven 1943 aikana. He paljastuivat ja kaikkiaan seitsemän miestä, mm. Dagnyn mies, mestattiin elokuussa 1943. Dagny sisarineen kuljetettiin Saksaan keskitysleiriin. Kahdeksasta lapsesta vauva otettiin mukaan Saksaan, mutta kuoli matkalla. Muut lapset selviytyivät. Yksi  lapsenlapsista valmisti dokumentin, jonka he katsoivat museossa. Entinen kotitalo Sandfjordin rannalla on entisöity. Itku oli lähellä filmiä katsoessa.

Loen perheen koti Sandfjordin itärannalla. Matalassa varvikossa lasten oli hyvä juoksennella.
He keräsivät varvikosta lintujen syömien merisiilien kuoria, höyheniä ja oksia mandalaan Loen perheen muistoksi
Avaruus, meren tauoton kohina, yhteys, jatkuvuus, ihmisen pienet pilkahdukset ajan pyörteissä.
Hänen oli helppo kulkea polkua alas hietikolle. Keveys ulottui jaloista mieleen asti. Että olen taas päässyt tänne, minne en enää ikinä kuvitellut tulevani. Yhteen kauneimmista paikoista, joissa olen käynyt.
Sileistä silein hietikko odottaa

 

 

Matka menneisyyteen

Pohjois-Norjaan oli tehnyt mieli koko vuoden  viime vuoden elokuun Pykeijan ja Ekkeroyn vierailun jälkeen. Mielessä oli välkkynyt avaruus, karuus, raikas ilma jota on niin kevyt hengittää. Ja ystävyys, päivien yhdessäolo hyvän ystävän kanssa, jonka kanssa ajatellaan samoja ajatuksia samaan aikaan. Se ei kuitenkaan vähentänyt keskusteluja.

Matka oli pitkä, melkein 2000 kilometriä. Siihen kului useita päiviä, mutkineen ja monine kohtaamisineen.

Kotoa lähtiessä oli yksi aste pakkasen puolella ja kuura peitti nurmikon. Ensimmäiset keltaisen vivahdukset erottuivat lehtipuissa Keski-Suomessa. Päiviä myöhemmin matkan jatkuessa  Oulujärven pohjoispuolella erottuivat selvästi keltaiset sävyt ja huippunsa ruska saavutti Kaamasen ja Utsjoen välillä. Hän ei muistanut nähneensä näin hienoa ruskaa vuosikausiin. Silmiä häikäisi ja he huokailivat ihastuksesta. Lämpötilat keikkuivat noin kymmenessä asteessa.

Lapin ruskaa

Tämä matka oli myös matka menneisyyteen. Hän oli ollut 1970-luvulla kaksi kesää tutkimusapulaisena Kevon arktisella tutkimusasemalla Utsjoella. Ensimmäisenä kesänä MAB- tutkimusryhmä pyöräili polkupyörillä ympäri Lappia jäkälä- ym. näytteitä keräämässä, mutta toisena kesänä he saivat sentään käyttöönsä aseman volkkari-kleinbussin.

Hän oli mukana myös eläintieteilijöiden kanssa Varangin niemimaan pohjoisrannoilla.  Hän oli alkanut muistella näitä melkein viidenkymmenen vuoden takaisia aikoja  ja mieleen pulpahteli hitaasti paikkoja, nimiä ja tapahtumia. Hän kaivoi esille silloin kuvaamiaan dioja, niitä kun silloin otettiin. Ei niitä paljoa ollut, alle parikymmentä kukkakuvien lisäksi, mutta niitä katsellessa hänet valtasi kummallinen olo.

Yksi kuva oli saatu muilta ja siinä hän oli itse mukana. Vähitellen hän muisti tuon  matkan, missä istui autossa, kuka vieressä, mitä oli päällä ja keskustelun vieruskaverin kanssa pulmusista. Hänet valtasi tunnelma, joka välittyi kuvistakin. Ja näin hän muisti, mitä sitten tapahtui. Ja mitä ei tapahtunut.

Ensin hän ei muistanut kenenkään nimiä. Vähitellen nimet putoilivat näkyviin yhden nimen päivävauhtia. Oman itsen näkeminen kuvassa oli hyvin hämmentävää ja toi mieleen nuoren tytön ensi askeleet naisen maailmaan.

Puusto loppui, kun tie kiipesi Varangin niemimaan ylätasangolle. Näkyi kauas. Tie piirsi laajoja kaaria tundralla. Liikennettä ei ollut. Valo viipyili vielä, hämärä lymyili matalan varvikon suojissa valmiina syöksähtämään esiin ja levittäytymään.

Loivia mutkia, näkyy kauas, ei ketään missään

He löysivät helposti majapaikkansa. Kongsfjordin kalastajakylä on nykyään pieni, vain 40 asukasta. Norjalaiseen tyyliin kylä muodostui yhden perheen taloista, kaikki erivärisiä. Ketään ei näkynyt missään.

Kongsfjord ilmasta, pohjoisimpana Veines-niemi

Satama löytyi helposti ja laiturilla sijaitseva majapaikka myös. Talo oli aivan hurmaava. Riehakkaina he levittäytyivät pussukoineen sisään ja ihastelivat kodikasta ja hyvällä maulla sisustettua interiööriä.

Lovisenborg på kaijjen. He olivat jo Ekkeroyssa ihastuneet laiturielämään.

Iltakävely laiturilla vahvisti sen, että tässä kylässä hän oli kuvannut kalastustyöntekijöiden kalankäsittelyä. Neljäkymmentä kahdeksan vuotta sitten.

Kongsfjordin kalalaituri 48 vuotta sitten

Hänen mieleensä vyörähti näiden vuosien tapahtumakavalkaadi, miten paljon kaikkea, perhe, työt, asumiset, muutot, kaiken maailman tekemiset ja kohtaamiset, ja nyt, kun tätä kaikkea on jäljellä enää luultavasti vähäinen määrä, ympyrä on näiltä osin sulkeutunut.

Ensimmäinen ilta. Aurinko laski tunturin taa.

 

 

 

 

 

Voimia

Pitkän ajan kestänyt hitaasti edennyt lamaannus laimentui keskikesän päivinä. Hän olisi voinut syyttää koronaa,  kyllä se suurena osatekijänä olikin ollut, mutta pakotettuun eristyneisyyteen kietoutui muitakin asioita, jotka hän päätti nyt työntää syrjään, unohduksiin, upoksiin.

Hyviä asioita vaan alkoi tapahtua. Ne seurasivat toisiaan, kunnes hän havahtui olevansa suorastaan onnellinen. Kun ei ollut mitään syytä olla harmissaan, surullinen tai tuskainen. Kun aikaisemmin suurta ahdistusta aiheuttaneet asiat olivat kadonneet. Hän oli aikaisemminkin huomannut, että kun jotain hyvin tärkeää asiaa ei enää halua tai sen on pakottanut pois mielestään, se sitten tapahtuu, toteutuu. Mutta puntit eivät ole tasan, ahdistus ja onni eivät mene tasan.

Mutta väliäkö sillä. Nyt on nyt, pitää katsoa eteenpäin.

Hän istui koivun alla. Vieno tuulen henkäys värisytti puiden oksia.  Linnut olivat kaikonneet, vain pari pikkulinnun säksätystä kuului oikealta ja vasemmalta. Rastaat ja peipot olivat saaneet poikasensa lentokykyisiksi ja lähteneet muihin maisemiin. Kaukaa kuului sepelkyyhkyn kutsuhuuto, missä sen puoliso luuraakaan.

Hänet ympäröi täysi liikkumattomuus. Vain olla, tässä ja nyt. Selkä menneisyyteen, katse eteenpäin.

Hän oli yllättynyt, miten paljon merkitseekään muiden ihmisten kanssa oleminen. Olihan hän sen aina tiennyt, mutta että näin paljon. Vielä yllättyneempi hän oli rakkaaseen paikkaan pääsemisen merkityksestä. Paikkaan, jonka merkityksen rakentumisessa ovat olleet ne rakkaimmat ihmiset.

”Minä niin haluaisin, että sinun silmäsi täyttyisivät sinestä, ja sanoisit, ettet sinä tätä kestä…”    Mutta kestän.

Yötön yö napapiirillä

 

 

Kevätkesäkävely Alpon metsässä

Pitkä horros ravistautui yltäni. Jäi se vielä, mutta tuli pienoinen rako. Siitä pujahdin, yllättävä tarmonpuuska. Aurinko paistoi. Iltapäivällä sataisi, olisipa hyvä. On niin kuivaa.

Kiemurtaa. Oikaisee mutkaa. Yhä syvemmälle Alpon metsään.
Rauhoitettu. Onpa hyvä. Niin suorina he siinä seisovat.
Kaikki maatuu, luonto ryömii, peittää, auttaa siirtymään takaisin maan uumeniin, rauta, avaruuteenko takaisin?
Tonttukotiko- hiipat mahtuvat hyvin.
Sammalikko huokaisee, kosteus ilmasta, hitaasti kasvamme, ikkunasta näkyy kauas.
Metsämökin sisäänkäynti, tästä sisään, jos raaskiii mennä.
Ikkuna toimii myös toisinpäin.
Hahhahhaa, huomasin sinut!
Ken tästä käy…
Aurinko paistoi edelleen. Yksinäinen hyttynen tervehti kasvojani. Kävelin metsästä hiljalleen. Pois en malttanut lähteä. Alpon taloihin uudelleen. Tässä vuoteessako Alpo on nukkunut, vai vaimo?
Niinpä niin.
En ollut tätä ennen huomannut.
Alpo Jaakolan patsaspuisto on avattu tälle kesälle. Vaikka olet käynyt kuinka monta kertaa, astele avoimin silmin ja hämmästelet, onko tuo tuossa uusi juttu, en ole ennen huomannutkaan… Hyvästä taiteesta voi ammenta uutta, uudelleen, uudelleen, lopputtomasti…
Tällä tarralla pääset myös Loimaan taidetalon näyttelyä katsomaan. Saat edun, kun käyt Patsaspuistossa.

 

Joulukuinen Pähkinänsärkijä

Joulukuisena harmaana päivänä suunnistimme Helsinkiin. Tapasimme sukulaisia ja vietimme muutaman rattoisan iltapäivän tunnin heidän kanssaan. Illalla vierailun päätapahtuma alkoi Suomen kansallisbaletissa.

Pimeässä illassa vaelsimme Kansallisbaletin Töölönlahden puoleisen sisäänkäynnin luo.

Jouluinen Pähkinänsärkijä. Alminsalissa, balettioppilaitoksen kaikkien vuosikurssien opiskelijoiden esittämänä.  Isolla näyttämöllä esitetään pidempi versio, mutta me siis menimme katsomaan lapsenlapsen tanssia tässä opiskelijoiden esityksessä.

Paikalla oli paljon kaikenikäisiä lapsia, vanhempia ja isovanhempia. Katsomo oli aivan täynnä, kuten muissakin esityksissä. Esitys oli lyhennetty alkuperäisestä, mutta juoni oli näkyvissä.

Tanssit seurasivat toisiaan.  Pienen pienet tanssijat esittivät taidolla tanssinsa, miten he muistivatkaan kaikki kuviot. Eri vuosiluokilla oli omat tanssinumeronsa: espajalainen, arabialainen, kiinalainen, venäläinen tanssi. Pääosien esittäjien lisäksi hiiriä, sotilaita, enkeleitä, makeisia, kukkia ja lumihiutaleita.

Baletin edetessä alkoi nousta ihmetys. Miten suuri produktio olikaan kyseessä. Laskin myöhemmin esitteestä 150 nimeä. Koko oppilaitoksessa on 180 opiskelijaa, ala-asteikäisistä ammatillisen koulutuksen opiskelijoihin. Osa oli ikävä kyllä sairastunut. Ihmetys vaan lisääntyi.  Miten he saavatkaan kaikki asiat sovitetuksi yhteen noin sujuvaksi esitykseksi! Miten paljon työtä ja tanssitunteja onkaan tarvittu esityksen aikaan saamiseksi! Lapsenlapsi kertoi, että he olivat kaksi kuukautta harjoitelleet,  hänellä oli kaksi tanssia, jotka vuorottelevat tilanteen mukaan eri esityksissä. Lisäksi puvusto, lavastus, tekniikka…

Mutta ihmetys hiipui jonnekin pois. Tilalle tuli tanssien kauneuden aikaansaama hyvä olo. Tanssijoiden iloiset kasvot lähettivät lämmintä hehkuaan meille katsojille. Mielestä karisi ulkopuolinen maailma kaikkine ikävine asioineen. Pois hävisi korona, ilmastonmuutos, kansanvaellukset, kireä poliittinen tilanne, ihmisten välinen vastakkainasettelu, joka kirvoittaa rumia sanoja, tekoja ja saa unohtamaan yksinkertaiset kohteliaisuustavat ja toisten ihmisten huomioon ottamisen.

Leijuin hyvässä olossa. Kohosin tanssijoiden hyppyjen mukana. Hymyilin onnellisena, keskittyneenä vain tähän hetkeen. Olin yhtä kaunis kuin tanssijat, yhtä nuori, yhtä sutjakka, yhtä täynnä tanssin euforiaa.

Taide saa unohtamaan muun maailman ja luo uusia kauneuden maailmoja. Taide pelastaa maailman, kun yhä useammat ihmiset tyynnyttävät mielensä muiden ihmisten kassa taiteen äärellä, keskellä, mukana.

Otsakekuva on Pähkinänsärkijän esitteestä, näytöksessä kun ei saanut ottaa kuvia. Tuossa lumihiutaleiden tanssissa esityksen lopussa esiintyi lapsenlapseni.

Balettitossuja. Niitä kuluu tanssijalla monet vuodessa.

 

 

Sanoja sanoja kirjoiksi

Pitkään arvuuttelin lähdenkö vai en. Matka on pitkä, sinne ja takaisin kotiin. Pimeys alkaa vallata päivää jo iltapäivästä ja luntakin viskoo teille, jääksi asti.

Mutta sitten alkoi tehdä mieli lähteä jonnekin. Aamulla suunnata auton nokka pohjoista kohti, radio auki ja maisemat vilisevät. Niinpä ilmoittauduin Lapin kirjallisuusseuran Tekijöiden päivään, joka tänä vuonna järjestettiin Kemijärvellä, entisessä kotikaupungissani. Olen seuran jäsen ja osallistunut kuusi vuotta sitten Kittilässä Tekijöiden päivään, jossa esittelin esikoistani Vuotos-kirjaa.

Satoi vettä. Tihkua, vähän siis, mutta tauotta. Pyyhkijät touhusivat koko päivän. Odottelin lumirajaa ja Vuokatissa se oli. Ihmekös että siellä on niin paljon talviurheiluaktiviteetteja, lunta on. Tosin päivän vesisade oli lumen pintaa  laskenut. Mutta valkoista oli.

Sadepisarakatto, jossain Pohjois-Savossa

Matkalla näin lapsiani ja lapsenlapsia. Olipa mukavaa. <3

Seuraava päivä avautui aurinkoisena. Sateesta ei ollut tietoakaan. Poroja alkoi ilmestyä teille. Kuusamontiellä edessä ajavien autojen perävalot loistivat punaisina ja kaartoivat vasemmalle. Pääsin paikalle ja siinäpä poro jökötti jalat harallaan ja nuoli tien pinnasta suolaa, silmät vaan muljahtelivat päässä. Näitä tilanteita oli sitten Lapin puolella tuon tuostakin. Muutoinkin poroja näkyi paljon, osa tien penkalla syömässä ruohoa. Muistelen, että edelliselläkin vierailulla poroja näkyi paljon. Miksi tulevat nyt teille?

Rovaniemellä sitten oli täysi talvi. Valkoista lunta, pikkupakkasta. Pyhällä talvitohinat päällä. Rinteessä tuolihissi kuljetti ihmisiä ylös ja ladut odottivat hiihtäjiä.

Talvi on

Tekijöiden päivä keräsi Kemijärven Kulttuurikeskukseen runsaasti väkeä, laskin yli 60. Osalla maskit, suuremmalla osalla ei. Ilmeisesti paikkakunnan koronatilanne on maltillinen. Minä pidin maskia koko päivän. Ja maskista huolimatta minut tunnistettiin, vaikka olen asunut muualla 20 vuotta, sillä 2002 vuoden alusta muutin Loimaalle. Oli kuin noita 20 vuotta ei olisi ollutkaan, juttu luisti keveästi. Tosin päivitimme elämäntilanteitamme, lapsenlapsia laskimme ja kuvia näyttelimme.

Ohjelmassa oli tärkeimpänä vuosina 2020 ja 2021 ilmestyneiden lappilaisten esikoiskirjailijoiden haastattelut. Ne toteutettiin hienosti, kun  haastattelija vaihtui kirjan aiheen mukaisesti. Tällöin jokainen keskustelu oli erilainen ja mielenkiintoinen. Kahdeksan kirjailijan haastattelu olisi voinut olla puuduttava kokemus, mutta nyt ei ollut.

Kaikista haastatteluista välittyi intohimoinen kiinnostus kirjallisuuteen ja se ilo ja mielihyvä, minkä kirjoittamisesta saa.

Tärkeitä ovat myös he, jotka kirjoja lukevat, saavat elämäänsä näkökulmia, mielipiteitä, lohtua, iloa, surua, yhteenkuuluvuutta. Ilman lukijoita ei olisi kirjojakaan.

E-kirjoista ja äänikirjoista myös puhuttiin. Kuitenkin kaikille meille tärkein on se kirja, jonka otat käteen, haistat, selailet, luet, palaat taaksepäin, suljet illalla kun käyt nukkumaan.

Tosin e-kirjojen ja äänikirjojen käyttö on tuonut uusia kirjallisuuden käyttäjiä. Se on hyvä. Tosin samaan aikaan painettujen kirjojen määrä on vähentynyt.

Hieman tilastoja: Vuonna 2019 kirjamyynti  oli euroina 248 milj.  (+2 %), josta 9 % sekä e-kirjoja että äänikirjoja.   Kirjoista 58 % oli e- ja äänikirjojen osuus ja 40 % kirja-kirjoja. Kirjailijan kannalta hankalaa on se, että korvaus e- ja äänikirjoista on noin 65 senttiä, kun painetusta saa noin 3 e.

Kustantajan  puheenvuorossa Matti Ylipiessa kertoi, että runokirjoja ja novelleja, etenkin novellikokoelmia ei juuri oteta kustannettavaksi. Ei mene kaupaksi. Eniten menee sotakirjoja ja omaelämänkertoja. Että sillä lailla. Sitä on tullut julkaistua noita marginaalin kirjoja… Novellikokoelmia julkaistaan vain nimeä saaneiden romaanikirjailijoiden välitöinä. Eli ainoastaan pitkät tekstit, romaanit menevät kaupaksi.

Haastatellut kirjoittajat, ympäri Lappia. Takaa vasemmalta Laura Torvinen Torniosta (Kummitustarinoita), Posiolta Höyryhatut (Nämä värit eivät ole tämän maailman), Kirsi Karhu Rovaniemeltä (Unelmalista), Mirjami Hiltunen Kittilästä (Siirin ja Santerin hoviväki), istumassa vasemmalta Kari Tallavaara Pelkosenniemeltä (Moukku),  nuori kemijärveläinen runoilija – etunimi ja runokirjan nimi hukassa – Tervola, Tuomo Pirttimaa Kuusamosta (Hete),  kirjailija Länsi-Lapista – nimeä en muista, kirjan nimissä oli Kiehisiä. Kunpa olisi ollut luettelo heidän nimistään ja kirjoistaan.
Järjestäjät Tuula Luiro ja Pekka Iivari jakoivat haastatelluille muistot Kemijärvestä. Tuula muuten valittiin Lapi Kirjallisuusseuran uudeksi puheenjohtajaksi. Onnea!

Musiikkiopiston oppilaat esittivät musiikkia ja voi, miten taitavia he ovat! Mieleeni muistuivat oppilaskonsertit, joita kävin kuuntelemassa Kemijärvellä asuessani melkein joka kuukausi. Oli hienoa seurata oppilaiden kehittymistä pienistä oppilaista taitaviksi soittajiksi. Muutoinkin Kulttuurikeskuksen sali sai mieleeni vyörymään lukuisia tilaisuuksia,  koulutuksia, seminaareja, tapahtumia, näytelmiä (myös itse esiinnyin Tulipunakukassa), konsertteja, Vuotostilaisuuksia… Niitä mahtui kymmenittäin vuosiin 1986-2002. Kulttuurikeskus valmistui vuonna 1986 hienolle paikalle Pöyliöjärven rannalle.

Kulttuurikeskuksen ikkunoista avautuu hieno näköala Pöyliöjärvelle. Tapahtuman kunniaksi lukuisat jätkänkynttilät loimusivat ympärillä.

Tapahtuma oli varsin hyvin järjestetty. Kaikki oli otettu huomioon. Tarjoilut olivat erinomaiset, porokeitto mahdottoman hyvää ja kampanisut pehmeitä ja makoisia. Tunnelma oli käsinkosketeltavan mukava, iloinen ja välitön. Kävin monia keskusteluja muiden osallistujien  kanssa. Sain muutaman kirjani  myydyksi ja myös vaihdoimme toisten kirjoittajien kanssa kirjojamme. Ostin itse pari kirjaa. Lisäksi annoin näytteen tuotannostani 😉 kemijärveläiselle kirjallisuuden opettajalle.

Täytyy vielä kertoa, että Kemijärvelle on muuttanut nuoria luovia ihmisiä, jotka osallistuvat kulttuurielämään. Kuulinpa lausahduksen, että Kempasta tehdään Kirjoittajien kaupunki. Menestystä hankkeelle!

Lopuksi juttelin pitkään Atrain&Nord -kustantamon (entinen Nordbooks ja Atrain-kustannus yhtyivät) Matti Ylipiessan kanssa. Nordbooks julkaisi syksyllä 2014 Vuotos-kirjani. Olimme pari vuotta sitten yhteydessä Kolmas tanssi –käsikirjoituksestani ja Matti oli siitä silloin kiinnostunut. Kirkenesin residenssivierailulla sitten luovuin  koko kirjan kirjoittamisesta, koska mieleni täyttyi ristiriidoista: saako ei-saamelainen kirjoittaa saamelaisten asioista, onko se kulttuurista omimista, yritänkö vaan ratsastaa sillä suosiolla, joka tällä hetkellä on saamelaiskulttuurilla?

Mutta käsikirjoitus ei ole jättänyt minua rauhaan. Jeff, Lewatle ja Neo katsovat kummissaan. Tarina jäi kesken, eikö sitä jatketa….

Matti rohkaisi kirjoittamaan tarinan loppuun ja lähettämään hänelle.  Katsotaan sitten uudestaan. Josko tarina päätyisi kirjaksi.

Hyvillä mielin lähdin takaisin Pyhälle. Seitakerossa lepäsin, tein kävelyjä kirpenevässä pakkasilmassa ja ihailin edelleen, Seitakeron 26 vuoden jälkeenkin, läheisiä maisemia. Rinteessä muuten on aika myllerrys, hotellin tasanteelle ja lähirinteeseen rakennetaan runsaasti taloja. Hmmm….

Hotellilla nautin jättirapuja virvoittavan juoman kera
Opastuskeskuksessa täytyy aina käydä. Jotain uutta joka kerralla. Nuo kun oppisi…

Hiljainen kansa Suomussalmella

Taas se sykähdytti. Tietenkin silloin 1990 -luvun puolivälissä hämmästys oli suurempi, kun tien varren pellolla vilahti jotain outoa, heinä-turvemyhkyröitä seipäiden päissä satamäärin. Yli tuhat niitä taitaa olla.

Paikka oli keskellä Kainuun korpea Suomussalmen ja Kuusamon välillä . Yllättävä, outo, riemastuttava.

Lisätietoa alkoi tihkua. Autot pysähtelivät tienpenkalle ja ottivat valokuvia. Jotkut pudottautuivat alas pellolle ja haahuilivat hahmojen välissä. Lehdissäkin alettiin kirjoitella.

Autoja pysähteli siihen malliin, että paikalle hommattiin pysähtymiskieltokyltit, jotteivät osittain tielle pysäköidyt autot aiheuttaisi onnettomuuksia.

Tämä on osoitus siitä, ettei Suomussalmelle kannata pysähtyä. Kun kerrankin olisi syytä, niin se pitää kiireen vilkkaa kieltää.”

Kyltit poistettiin, raivattiin pysäköintipaikka ja tarjottiin ostettavaksi virvokkeita.

En ollut kulkenut  Hiljaisen kansan ohi moneen kymmeneen vuoteen. Nyt elokuussa reitti Pyhältä kulki itäistä viitostietä ja iloisina pysähdyimme katsomaan mitä Hiljaiselle kansalle kuuluu.

Paikka oli aivan ihana. Patsaat tietenkin, mutta Niittykahvilassa olisi voinut viipyä pitempäänkin. Kahvila- ym. rakennukset olivat todella viihtyisiä ja ilo silmälle. Keloa, lättyjä porotäytteellä, virvokkeita ja matkamuistoja. Todella ihana pysähtymispaikka.

Tietenkin kuljimme patsaita katsomassa. Hiljaiseksi veti meidätkin.

Löysimme sieltä itsemmekin.

Anu Anu, Pentik Pentik, Posio Posio

Syyskuussa ehdin käydä Turussa Wäinö Aaltosen museossa, WAMissa. Olipa hyvä.

Anu Pentik on minulle sillä tavalla erityinen, että kun hain kesällä 1978 opettajan virkoja joka puolelta Suomea, 15. paikka ja johon minut valittiin, oli Posion yläaste. Samaan aikaan sain tiedon, että Sodankylässä olisi tuntiopettajuus eli siis 16. paikka. Katsoin kartasta, että Posio on etelämpänä ja sitten siellä on Pentik. Niinpä ilmoitin tulevani Posiolle ja Sodankylään eitä. Ja Posiolla oli viran väliaikainen hoito ja Sodankylässä siis tuntiopettajuus.

Eipä etelän tyttö tajunnut, että Sodankylä oli nelostien varrella ja paljon isompi paikka, kuin pikkuinen Posion kunta, joka sijaitsee kaukana keskuksista. Kuusamoon 60 km ja Rovaniemelle yli 100, samoin Kemijärvelle.

No, Posiolle menin, oli siellä kaksi vuotta ja se sitten vaikutti koko elämääni, kun tapasin miehen ja muutin Kemijärvelle. Teoreettisesti on mahdollista, että olisimme tavanneet Sodankylän vaihtoehdossakin, koska se tapahtui OAJ:n piirikokouksessa Rovaniemellä.

Pentikille menin tietenkin heti tutustumaan. Yläasteen takana on Pentikinmäki. 1970-luvulla siellä ei ollut kuin kotarakennus ja jonkinlaiset tuotantotilat. Mutta kun astuin sisään myymälään, ympäröivä maailma katosi ja kauneus valloitti minut. Sisustus ja tietenkin myytävät tuotteet oli aseteltu esille niin mieltä hivelevästi, että olisin viipynyt siellä vaikka kuinka kauan. Aloin ketätä itselleni Pentikin astioita, etenkin Riekko-sarjaa.

Pentikin tarina tuli sitten tutuksi. Anua en ole koskaan tavannut enkä nähnytkään. Seurasin firman kehittymistä ja laajenemista. Kemijärveltä kävimme tutustumassa keramiikkatehtaaseen pariinkin otteeseen. Pentikinmäelle rakennettiin lisää ja tien toiselle puolellekin. Myymälässä ja nykyisin laajassa ravintolassakin olen käynyt monia kertoja, viimeksi muutama vuosi sitten.

Laitan tähän ihania kuvia näyttelystä, ne kertokoot tarinaansa. Näyttely oli  muuten jaoteltu Anun uran mukaisesti, Unelmia, Umpikuja jne

Anun luomisvoima sen kun näyttää vahvistuvan. Tai enpä tiedä, kyllä hänen aikaansaannoksensa, maailman pohjoisin keramiikkatehdas, joka on ollu toiminnassa 50 vuotta, on osoitus sisukkuudesta, peräksiantamattomuudesta ja taiteellisista lahjoista, kaikki yhdessä naisessa. Saamme varmasti nähdä vielä lisää Anun luomistöitä.

 

En ole pitkään aikaan kertonut lukemistani kirjoista. Niitä on kertynyt pitkä rivi.

Pykeijän Elsa, Karoliina Siira ja Elsa Ingilae Haldorsen; Kohtaamisia, Marjo Niemi; Oikeaa elämää, Adeline Dieudonne; Lohisuvannon soutajat, Matti Kettunen; Sanojen paino, Pascal Mercier; Rummunvartija, S.N. Pires, Suostumus, Vanessa Springora;  Hytti nro 6, Rosa Liksom, Tuliaiset Moskovasta, Matti Rönkä; Aina on Toivoa, Minna Lindgren

Katso Luettua-sivu

 

RUK kurssi 118 – merkityksellinen vuosikerta

Syyskuinen Hamina humisi korvissani. Puista saattoi aavistaa lähestyvät talven. Värit olivat muuttuneet, vihreä kalvennut. Oli viileää, melkein kylmää. Kesän muuttumista syksyksi ei oikein tajunnut.

Olin mukana seuralaisena tapahtumassa, johon en itse olisi muutoin mitenkään osallistunut. Kolmatta kertaa Haminan reserviupseerikoululla.

Oli kyseessä RUK:n 118 kurssin 56-vuotisjuhla.

Päivä oli pitkä. Aloitettiin kurssilaisten kokoontumisella kentälle. Mielessä vihlaisi, kun tajusi, miten joukko oli pienentynyt viime kerrasta. Osa on poistunut lopullisesti, osa ei pystynyt tulemaan paikalle.  Mutta siinä he seisoivat ryhdikkäästi, tummat puvut päällä. Ja maski kasvoilla, tämäkin piti vielä kokea.

Kurssi 118 on kokoontunut monta kertaa, yleensä kymmenen vuoden välein. Kuvassa 50-vuotistapaamisen ryhdikäs rivistö vuonna 2015. Heitä oli paljon.
Kurssi 118 vuonna 2021, 56 vuotta kulunut. Korona esti viime vuoden kokoontumisen. Joukko harventunut, 250 paikalla. Elossa puolet, noin 600.
Soittokunta tahditti seppeleenlaskua.

Kurssin 118 on täysin poikkeuksellinen ja vaikutukset ulottuvat koko Suomeen ja monelle vuosikymmenelle monella eri yhteiskunnan alueella. Etenkin viihdemaailma olisi toisenlainen ilman kurssilla tapahtuneita kohtaamisia. Kurssilaisista muodostui nimittäin kolme musiikkikokoonpanoa: Ernos, Kivikasvot ja Danny. Käsittämätön juttu.

Niinpä kaikissa vuosijuhlissa on ollut huipputason esiintyjät omasta takaa. Niin tänäkin vuonna. Mutta tilanne oli kuitenkin  nyt poikkeuksellinen. Tämä oli viimeinen kerta, kun kokoonnuttiin. Niin tosin sanottiin kuusi vuotta sittenkin, mutta nyt taitaa sanottu pitää.

Ernos. Saimme kuulla klassikot Harhaa ja Maria Louiza ja muuta yhtyeen tuotantoa. Erityishieno  oli oikeanpuolisen Ilari Hannulan Beatles-versio.
Danny ei esittelyjä kaipaa. Danny on tuonut Suomen viihdemarkkinoille yli 150 artistia ja mukana olivat uusimmat, rytmiryhmä, joka tanssi ja lauloi myös. Dannyn urasta oli koottu hieno esitys.
Kivikasvot, Stone Faces, nuoret miehet, jotka pysyivät yhdessä koko ikänsä.

Viimeisenä esiintyivät Kivikasvot. Tunnelma oli käsinkosketeltavan haikea. Fredi oli menehtynyt keväällä. Paikalla olevat Kivikasvojen jäsenet istuivat pöydän takana, Georg Dolivo ei pystynyt osallistumaan. Saimme katsoa spektaakkelin Kivikasvojen vuosikymmenistä. Vuosikymmenien mitä monipuolisimmat esitykset täyttivät mielet muistoilla. Viimeisenä kuva nuorista miehistä maastopuvut päällä.

Yleisö nieleskeli palaa kurkustaan. Eletyt vuosikymmenet, niiden moninaiset tapahtumat, kohtaamiset, työt, perheet. Elämän hauraus, vääjäämätön loppuminen, meitä kaikkia lähestymässä.

Viimeinen juhla solmi pakettiin 56 vuotta sitten alkaneen yhteyden. Tuntui niin hyvältä osallistua heidän kokemukseensa. Samalla mieleen hiipi oman elämän rajallisuus.

Kurssi 118 suoritti  reserviupseerikoulun Haminassa 23.4.-23.7.1965. Kurssilla oli 1266 oppilasta, keski-ikä 21 vuotta.  Nuoria miehiä, poikamiehiä, kun vain kolme prosenttia oli kihloissa tai  naimisissa. Suurin osa oli pääkaupunkiseudulta tai suurista kaupungeista. Ylioppilaita oli 800. Ruotsinkielisiä 8 %.

PS. Tutustuin kolmeen hienoon rouvaan ja yllätys yllätys, yhden rouvan  mies on kaukainen sukulaiseni Yläneeltä. Pieni on tämä kansa.

PSS. Seura-lehdessä 39/2021 on kahden aukeaman juttu tilaisuudesta

RUK:n puistossa kasvoi vanhoja isoja puita, rakkaitani. Lehmus vielä voimissaan, kuten 56 vuotta sittenkin.