Viikon matkamme suuntautui Varangin vuonon pohjoisrannalle ja kotiin ajoimme etelärantaa pitkin.
Vesisaaressa eli Vadsøssa käyntejä on ollut hyvin monia, niin että jo rutiinejakin on syntynyt. Hildosessa piti käydä kahvilla ja nauttia leivonnaisista. Kramstuan lankakauppaan en mennyt, kun entisetkin langat ovat osin käyttämättä.
Varangin museokoostuu kolmesta museosta, jotka sijaitsevat Vesisaaressa, Vuoreijassa ja Kirkkoniemessä.
Vesisaaren Kveenimuseo on uusi. Aikaisemmilla käynneillä museo on ollut aina kiinni, mutta nyt pääsimme uuteen museoon.
Kveenimuseon juliste kertoo kveenien kielellä siitä, miltä tuntui muuttaa Jäämeren rannalle silloin kauan sitten.
Museon näytely kertoi mielenkiintoisesti alueen asutuksen kehityksestä, missä suomalaisilla muuttajilla on ollut merkittävä osuutensa. Taustalla häälyvät historialliset olosuhteet Suomessa ja koko Pohjolassa. On lähdetty nälkää pakoon. Hiihtäen talvella, vaeltaen kesällä, vesitse veneillä. Jäämeren rannikko on siintänyt paremman elämän tyyssijana.
Kveenien historiaa
Ensi kertaa nousimme Vesisaaren pohjoispuolella olevalle vaaralle. Siellä nousi korkea masto jakaen nykyajan tärkeitä yhteyksiä.
Vesisaaren kaupunki. Vuonon vastarannalla siintää Reisvuono ja niemen kärjessä Pykeijä. Vesisaaresta ei ole kuin 15 minuutin venematka Pykeijään. Rantaa pitkin aikaa menee runsaasti enemmän.Pohjoiseen katsoessa aukeaa tundraa. Siellä kaukana on Pohjoisnapa.
Yhden päivän vietimme Vuoreijassa eli Vardøssä. Matkalla maisema muuttui yhä karummaksi. Pohjoiseen kääntyvän Hamningbergiin vievän tien jälkeen oltiinkin Vuoreijaan johtavan kolmen kilometrin pituisen tunnelin suulla. Vuoreija on siis saarella. Aurinkolasit hoksasin ottaa pois ennen tunnelia. Mieleen tuli taas insinööritaidon moninaisuus, kun näytä tunneleita on rakennettu. Mitenkähän on käynyt sen Oslosta länteen vievän tunnelin, joka oli alkanut melkein heti avattuaan vuotaa merivettä. Puistattava ajatus, meri päällä…
Vuoreijan hautausmaan taustalla siintää Steilneset Minnested.
Olin käynyt jo kaksi kertaa aikaisemmin Steilnesetin muistomerkillä, mutta sinne oli mentävä nytkin.
Steilnesetin muistomerkki on syntynyt kuvataiteilija Louise Bourgeois’in ja arkkitehti Peter Zumthorin yhteistyönä. Se valmistui vuonna 2011.
Vuoreijalla on kyseenalainen kunnia olla se Norjan paikkakunta, jossa pidettiin 1060-1692 eniten noitaoikeudenkäyntejä. Noituudesta syytetyt olivat vangittuina ja kidutettuina Vardøhusfestning -linnoituksen vankityrmässä. Ei voi kuvitellakaan kärsimyksen määrää. Polttoroviot lieskuivat juuri muistomerkin kohdalla.
Muistomerkin sisällä on 91 noituudesta tuomitun henkilön tarinat kerättyinä alkuperäisistä asiakirjoista. Tekstien lukeminen oli hyvin tuskallista.
Tuomioiden vuosiluvuista saattoi päätellä, että syytökset tapahtuivat ryppäinä. Välillä oli vuosia, jolloin syytöksiä ei esitetty, mutta sitten niitä tuli monta vuodessa. Noitavainoja esiintyi muuallakin, mutta Vuoreijan sijainti maailman äärimmäisellä pohjoisella laidalla korostaa eristäytyneisyyden, ankaran ilmaston, köyhyyden ja epävakaiden yhteiskunnallisten olojen vaikutusta kouluttamattomien ihmisten mielialoihin.
Hyvin ikävää on, että kun asiat menevät pieleen, ihmisellä on taipumus ajatella, että syypäänä on ihminen, jonka kanssa on ollut riitaa. Niinpä nykyaikanakin noitavainot ovat aito ihmisoikeusongelma. Vuosien 2009-2019 ajalta on todettu 60:stä eri maasta yhteensä 60 000 tapausta, joissa oli kyse noituussyytöksiin liittyvistä haitallisista käytännöistä tai rituaalisista hyökkäyksistä – väkivaltaa, surmia, syrjintää…
Tuli palaa aina muistuttaen tulesta, joka paloi niemellä monen sadan vuoden aikana. Muistomerkki on aina auki eikä maksa mitään.
Aikaisemmilla käynneillä on jäänyt käymättä Vuoreijan linnoituksessa. Ihmettelin miksi en ole käynyt tässä maailman pohjoisimmassa linnoituksessa. Ilmasta katsottuna linnoitus on kahdeksansakaraisen vallin muodostama. Todella hieno!
Ensimmäinen linnoitus on rakennettu jo noin vuonna 1300. Tämä nykyinen rakennettiin 1734-38. Suojautumisen tarve ihmisen pahuutta vastaan on vallannut kautta ihmiskunnan historian. Mitä kamalampia tapahtumia voi lukea historiasta. Voiko ihminen muuttua ja parantua vallanhimosta?
Vuoreijan linnoitus. Tykit osoittavat merelle.Linnoituksen muurien sisällä oli asumukset varmaan kaikille Vuoreijan asukkaille. Vai vain sotilaille?Linnoitusta on muutettu nykypävän tarpeiden mukaiseksi. Kaunis yksityiskohta. Viemärinkansikin voi olla taidetta.Nykypäivää linnoituksessa. Nuoret miehet frisbeetä pelaamassa. Iloiset naurut saivat meidätkin iloisiksi synkähkön historian keskellä.
Mieli kohentuneena lähdimme etsimään kahvilaa ja löysimme sellaisen. Terassilta oli mukava näkymä Vuoreijan satamaan.
Vuoreijan satamaKahvilan vieressä oli asumaton talo – no jaa ei se asumaton ollut kun kymmenet lokkiparit kasvattivat jälkeläisiään. Huomaa katon harjalla istuskelevien lokkien tarkat etäisyydet toisistaan.
Tässä tähyillään Hornøyalle, mahtavalle lintusaarelle, jossa kävin vuonna 2015. Vierailu oli hienoimpia luontokokemuksiani lukemattomine eläimineen lunneista hylkeisiin.
Vuoreija on hyvin viihtyisä kaupunki. Pidän siitä melkein enemmän kuin Vesisaaresta.
Kotimatkalla pysähdyimme Domenin näköalapaikalle, mistä otsikkokuva on otettu. Hurtigruten oli tulossa Vesisaaresta. Uuvana, Diapensia lapponica, aivan ihana.Lapinvuokko, Dryas octopetala, oli täällä vasta kukassa, Ekkeroyssä jo siemenvaiheessa.Viimeisenä iltana kävimme uimassa Ekkeroyn uimarannalla. Vesi ei mielestäni ollut yhtä kylmää kuin Sandfjordissa.
Matkatkin loppuvat aikanaan. Hyvästelimme Ekkerøyn käymällä toisen kerran syömässä Havhestenissä. Ilma oli viilentynyt, mutta istuimme laiturilla pohjoisen auringon paisteessa. Hyvästi Ekkerøy.
Olimme tulleet Norjaan Utsjoen kautta ja kotiin ajoimme Varangin vuonon etelärantaa pitkin. Maisemat olivat erilaisia.Neidenin Ä´vv -kolttasaamelainen museo.
Pysähdyimme Neidenissä Ä´vv -kolttasaamelainen museossa. Käynti oli minulle kolmas. Vieraita oli useita. Useita kieliä erottui puheista.
Perusnäyttelyssä esiteltiin monipuolisesti kolttasaamelaista kulttuuria kautta aikojen. Vuosituhansien hitaasti hiomat luonnon olosuhteet ovat johdattaneet kansan sopeuttamaan elintapansa siten, että on hengitetty yhtä tahtia luonnon kanssa.
Kalakoukkuja
Hivelevän kauniit muodot kertoivat vuosisataista tarinaa tarkoituksenmukaisuuden muovaamista esineistä. Kirkkaat värit on valittu koristamaan arkisiakin tarvekaluja.
Punaista, keltaista, sinistä
Kolttasaamelaiset eivät ole koskaan sotineet kenenkään kanssa. Yhteisöt ovat olleet yhteydessä karjalaisiin ja pohjoisvenäläisiin kulttuureihin, jolloin omaan kulttuuriin on siirtynyt piirteitä muista.
Aulassa oli laaja näyttely kolttasaamelaisten tanssiperinteestä. Sen katsotaan alkaneen 1800-luvun lopulla, hiipuneen toisen maailmansodan jälkeen ja elpyneen 1970-luvulla. Nyt opetetaan koulussa oppilaille kolttakatrillia ja tanssitaan eri yhteyksissä.
Saimme perusnäyttelyn lisäksi perusteellisen katsauksen tanssiin.
Pysähdyimme syömässä Sevetin baarissa. Huikaisevan kaunis sää ja näkymä järvelle houkuttelivat jäämään pidemmäksikin aikaa, mutta matkaa oli jatkettava.
Keskeneräisen käsikirjoitukseni Kolmas tanssi -tapahtumat tapahtuvat tämän järven rannalla. Tosin syksyllä ja talvella. Käsikirjoitus on niin sanoakseni vielä vaiheessa.
Näin ollaan tämän kesän Norjan vierailun lopussa. Vielä on matkaa kotiin. Kiitos matkaseurasta!
Tie Hamningbergiin itsessään on kuuluisa. Kuin Kuussa olisi, vaikken Kuussa ole käynytkään. Tosin nyt toisella ajokerralla tie ei ollut niin hiuksia nostattava kuin ensimmäisellä kerralla. Yksikaistaiset tiet ovat nykyään harvinaisuuksia ohituspaikkoineen. No, niihin tottui ja kun ajonopeus oli maltillinen, hyvin ehti levikkeelle ja ohitus onnistui turvallisesti.
Tuolta tulimme ja tuonne menimme.
Välillä oli suoria pätkiä.
Viime vierailusta oli kuutisen vuotta ja nyt oli tapahtunut edistystä siinä mielessä, että Hamningbergissä oli kahvila-ravintola Pakkhuskaia kafe, josta sai kahvia ja myös ruokaa. Asiakkaita oli paljon, linja-autollinen aloitti ruokailua saapuessamme.
Pakkhuskaia kafeSisustus oli rakennettu vanhoista mereen ja kalastukseen liittyvistä tavaroista – juuri sitä mitä me turistit tulimme katsomaan. Toteutus oli tehty hyvällä maulla.
Mitähän kaikkea tämä talo on nähnyt! Tuulen tuiverruksia, myrskyjen runnomisia, ihmiselon hyviä ja vähemmän hyviä hetkiä.Miltähän vuosisadalta tämä talo onkaan peräisin?Angelica archangelica, väinönputki, kasvoi vanhojen rakennusten tuntumassa.Katoilla kasvoi paksu kasvikerros. Pieni ikkuna, valoa vähän, lämpöä ehkä enemmän. Sieltä on tähytty ulos, kesällä yötöntä yötä, kaamoksen aikaan valonpilkahdustakaan.Katot eivät olleet varmaan kovin vanhoja. koska tuohet olivat aika tuoreen näköisi. Mielenkiintoista. Mistähän kaukaa tuohet on tänne kuskattu?Koko ajan kasvoi ihmetys, miten asukkaat ovat täällä pärjänneet kautta aikojen. Kahvilan seinällä oli kuva Hamningbergistä ennen sotaa. Kalastus tänne ihmiset on houkuttanut. Jällejä ei enää ollut. Yhtä taloa korjattiin isolla joukolla. Talvella tie on suljettu ja kylä on asumaton. Kesällä taloissa asuneiden perheiden jälkeläiset tulevat ja samoin turistilaumat.Yksinäisyys.Kävelimme tien loppuun. Pysähdyimme. Mielen valtasi vahva tunne taas eräästä saavuttamastamme päätepisteestä. Selfie otettiin. Sitten katseemme kiinnittyi uuteen rakennelmaan. Näitä on Norjassa rakennettu viime vuosina mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, kuten Kongsfjordissa näimme. Tänne pääseminen vaati hyviä jalkoja ja tasapainoa, mutta selviydyimme ja istuimme tähyämässä horisotissa häämöttävää Novaja Zemljaa.Kävellessämme takaisin kahvilaa kohti näimme tuulihaukan, Falco tinnunculus. Se ei meitä juurikaan pelännyt, päästi aivan lähelle ja lenteli yläpuolellamme hetken.Kasvillisuus oli niukkaa. Pikkulaukun, Rhinanthus minor, näimme kuitenkin.Lapinkissankellokasvusto, Campanula rotundifolia ssp. gieseckiana, painautuneena kiven kupeeseen.Tripleurospermum inodorum, saunakukka, peltosaunio, kukkii matalana.Niukka kasvillisuus etsii parhaita suojaisia kasvupaikkoja. Kiven suojassa on hyvä kasvaa. Pohjanvariksenmarja, Empetrum hermaphroditum ja sianpuolukka, Archostaphylos uva-ursiTunturisyysmaitiainen, Leontodon autumnalis var. taraxaci.Kahvilan terassilta aukesi lumoava maisema kylän hiekkarannalle. Muutama poro oli viettämässä iltapäivää ja liikuskeli hitaasti. Tätä olisi katsellut vaikka kuinka kauan. Mieli lepäsi.Pakkhuskaian kalakeitto oli parasta kalakeittoa mitä olen Norjassa saanut. Leipä oli myös hyvin maukasta.
Paluumatkalla pysähdyimme Sandfjordnesetin luonnonsuojelualueelle. Se on perustettu 1983. Sandfjordjoen tuomasta hiekasta tuulieroosio on muovannut erikoisia hiekkadyynejä. Näitä kutsutaan parabolisiksi hiekkadyyneiksi (kuunsirpin muotoisia) ja ne ovat harvinaisia Finnmarkissa.
Finnmarkin kasvillisuus on mielenkiintoista. Siinä on sekä ranta- että vuoristokasvillisuuden piirteitä vieri vieressä ja myös itäisiä lajeja. Rannoilla kasvaa luonnollisesti suolaa kestäviä lajeja.
Rantavehnä, Élymus arenarius, sitoo liikkuvan hiekan juuristollaan, jolloin heikkadyyneistä on tullut useiden metrien korkuisia. Tällöin muiden kasvien on helpompi asettua dyyneille.Sandfjordnesetin hiekkaranta, sileistä sileintä. Porot viruttivat koparoitaan Jäämeressä.Jäämerensinappi, Cakile, kasvoi yksinäisenä valtavalla hiekkarannalla. Emme löytäneet yhtään simpukan- tai kotilonkuoria. Viime käyntikerran monenlaiset muistot ovat purkissa pyödälläni. Nuuhkin niitä. Kuulen korvissani meren taukkoamattoman aaltojen huminan.Kuka tästä on kävellyt? Milloin? Näinkö ovat kivettymät syntyneet?Menimme hiekkarannan reunaan pukeutumaan uimapukuihin ja saimme samalla geologian oppitunnin. Merenpohjaan kerrostuneet kerrokset ovat jähmettyneet ja nousseet miljoonien vuosien aikana laattaliikuntojen hitaassa puristuksessa ylöspäin. Paikka paikoin kerrokset ovat kääntyilleet vaikka millaisiin asentoihin, siitä tämä rannikko on hyvänä esimerkkinä.
Olimme päättäneet mennä uimaan Jäämereen. Olihan se vilpoista. Mutta kun talvella uimahallin ulkoallas oli kylmimmillään 4 astetta, niin olihan tämä lämpimämpää. Ja talvella ilma oli -25 astetta, nyt oli yli +20 astetta.
Jäämeren syleilyssä. Suolaista. Tuntui huulilla. Teki hyvää hipiälle. Ja vanhoille nivelille.Porot lähtivät liikkeelle. Oli se komeaa katsottavaa. Hienoimpia hetkiä vierailullamme. Miten poro sopiikaan tähän maisemaan niin hyvin.
Matka jatkui vielä monta päivää. Vardøssä ja kotimatkalla.
PS. Ostokseni unohtuivat kahvilan pöydälle, kun maksaja luuli minun ottavan ne ja minä luulin maksajan ottavan ne. (Meillä oli tietty rahajärjestely.) Minulla ei ollut kassiakaan mukana. Nyt ostokset ovat matkalla luokseni. Hyvää toimintaa henkilökunnalta!
EDIT 13.9.2024. Paketti saapui ja sain paitani ROAD´S END päälleni ja jääkaappimagneettini muiden matkamagneettien joukkoon. Kiitos!
Norjassa ties kuinka monetta kertaa yli 50 vuoden aikana, Ekkerøyssä kuudetta kertaa ja yöpymässä neljättä kertaa. Tänne oli päästävä, se kertoo jotain ilman selityksiä.
Viikon ajan tukikohtana oli Havhesten, tai uudelta nimeltä Rustikk Rorubu, talo kun on vaihtanut taas omistajaa ja siirtynyt vuokrattavaksi Airbnb:n kautta.
Keltainen rakennus museo, joka ei nyt ollut auki. Keskellä Rustikk rorubu ja oikealla myyntikoju, jossa lähitalojen aikuiset muualla asuvat jälkikasvut myivät käsitöitä ja matkamuistoja. He kertoivat, että tänne oli päästävä, vaikka Oslosta asti. Vasemmalle sijoittuu Kjeldsenin kalastuslaituri, jolla kalanostaja K.M. Kjeldsen aloitti toimintansa 1911 setänsä Ole Nilsenin jälkeen. Laituri, höyryttämö ja kauppa olivat toiminnassa 1969 saakka työllistäen noin 10 henkiä kevätkalastuksen aikana ja jopa 40 kesäaikaan. Tila siirtyi Vesisaaren kunnan omistukseen 1986 ja liitettiin Vesisaaren museoon 1990-luvulla. Laituri ja useimmat rakennuksista ovat entisöidyt.
Edwin on isompi talo. Meitä oli kolme, kuten ensimmäisellä yöpymiskerrallakin seitsemän vuotta sitten. Vieressä Åstassa yövyimme viime kerralla kahdestaan.
Edwin on osittain laiturilla sijaitseva vanha katkarapujalostamo ja sisään mennessä vieno tuoksahdus muistutti tästä menneisyydestä. Se ei häirinnyt, siihen tottui niin, ettei enää tuoksuun kiinnittänyt huomiota. Se tuntui sisään tullessa, ei huoneissa.
Rustikk rorubu, vasemmalla Edwin, oikealla Åsta. Meidän mieleemme, historiaa, havinaa, hyvä varustus (jopa teippirulla). Tosin hellan levyt olivat hitaita ja keittäminen tapahtui erillisellä levyllä. Muttei haitannut yhtään.Havhesten – nimi nyt ravintolan nimenä. Ei tarkoita merihevosta vaan myrskylintua. Aikaisemmin emme ole sinne päässeet, kun ei ollut auki, mutta nyt kävimme kahteen otteeseen syömässä kala- ja poroateriat.Alpomainen nainen.Havhestenin edustalla.Viimeisenä iltana söimme terassilla. Oli viileää, kuten iltaisin vaikka päivät olivat t-paitakelejä.
Iltaisin nautimme omat illallisemme laiturilla. Olemmekin ihastuneet laiturielämään niin, etteivät maalla sijaitsevat majoitustilat kiinnosta. Samalla pohjoiseen siirtynyt (tai maapallohan se siirtyy) aurinko lähetteli Varangin niemimaan yli viimeisiä säteitään.
Iltakymmeneltä aurinko oli vielä korkealla. Täysi tyyneys ja lämpö vallitsivat melkein koko vierailumme ajan. Vain viimeisenä päivänä tuuli. Me muuten rusketuimme. Lintujen vähäisyys oli silmiinpistävää. Viime vuonna lintuinfluenssa iski voimalla pikkukajavayhdyskuntaan, joka kansoitti Ekkerøyn rantakallioita. Näin kuvan, jossa menehtyneitä pikkukajavia oli kuorma-autolastillinen. Nyt bongasin vain yhden pikkukajavan.Aamiaispöydästä näimme rannalla punajalkaviklon, Tringa totanus, ja lokinpoikasen, joita oli useita. Niitä vanhemmat kävivät syöttämässä. Eivät muuten laiturilla yhtään pelänneet meitä.
Ekkerøyssä on valtavan hienot hiekkarannat kummallakin puolella kannasta. Kävimme uimassa. Vesi oli lämpimämpää kuin Hamningbergissä, mutta Jäämeren henkäys tuntui ja sitähän olimme tulleet hakemaan.
Ekkerøyn läntinen hiekkaranta. Itäpuolen hiekkaranta oli aidattu.
Ensimmäisenä ja myös viimeisenä päivänä oli päästävä luontopolulle niemen kärkeen (Perletur YF53) ja takaisin. Vaikka olin kävellyt reitin monta kertaa aikaisemmin, Varanginvuonon maisemat tyynnyttivät mielen, kypsät hillat makeuttivat suun, löydetyt arktiset kukat saivat huokailemaan mielihyvästä ja lintujen, pääasiassa lokkien kirkuna asettui huikaisevaa Jäämeren maisemaa täydentämään.
Askel oli keveä eikä koko päivän oleskelu ulkoilmassa rasittanut mitenkään vaan takasi hyvät yöunet Edwinin kelpo vuoteissa.
Lintukalliot olivat autiot. Tosin eräs mies sanoi, että linnut ovat merellä, mutta muutamia oli alhaalla lepäilemässä.Hän tähyiliTyynenmeren Pääsiäissaarten kavereitaan kohti.Epilobium angustifolium, maitohosma. Englanniksi hauska nimi Blooming Sally, kukkiva Salli. Ranskassa horsmaa kasvatetaan kukkapenkeissä, on se niin komea kasvi. Näimme matkan varrella sen värittämässä maisemaa kauniisti useassa paikassa. Achillea millefolium siankärsämö, Papaver croceum, siperianunikko, jota olen yrittänyt kasvattaa kukkapenkissä, mutten ole onnistunut. Se kylväytyy edellisen vuoden siemenistä.Campanula rotundifolia ssp.gieseckiana, lapinkissankello.Rubus chamaemarus, hilla, on saanut kaunistuksen lapinvuokon siemenhaituvista.Dryas octopetala, lapinvuokon siemenvaihe, isoja kauniita kasvustoja.Hillakasvustoja oli niin paljon, etten ole missään vastaavaa nähnyt. Olivat vielä pääosin raakoja, mutta keltaisia kypsiäkin löytyi niin paljon kuin jaksoi syödä.Valeriana sambucifoia, lehtovirmajuuri, valeriaana. Muistan, kun mamma tiputti valeriaanaa sokeripalalle, mutta mitä mielentilaa lievittämään?Ligusticum scothicum, rantahärkki.Cerastrium fontanum, napahärkki.Petasites frigidus, pohjanruttojuuri.Gentiana purpurea, punakatkero.Potentilla chamissonis, ruijanpahtahanhikki.Juncus arcticus, ruijanvihvilä, kasvoi juuri tähän suuntaan koko mätäs.Polemanium acutiflorum, kellosinilatva, kasvoi runsaana myös tienposkissa. Pykeijässä näimme harvinaisen sukulaisen Siperian sinilatvan eli karvaisen sinilatvan, Polemonium boreale.Onko tämä sinilatvan albinomuoto?Tätä en tunnista. Tunteeko joku?
Seuraavina päivinä jatkoimme vierailuja Vesisaareen, Hamingbergiin ja Vuoreijaan. Niistä seuraavissa päivityksissä.
Mehamnin leppoisten päivien jälkeen suunnistimme länteen – tai oikeastaan ensin etelään. Matkasimme turistipyydykseen, joka joissakin ihmisissä herättää ärtymystä. No, eihän sinne ole mikään pakko mennä.
Olimme jo nähneet monenlaista säätilaa ja tämä täysi tyyneys yllätti kuitenkin. Matkalla Lakselvin ja Ifjordin välillä.
Tie kiermurteli pitkin rantoja. Kapeita kohtia, mutkia mutkien perään ja sitten tunneleita. Pisin oli Nordcapin tunneli6,875 km mantereelta Magerøyan saarelle, jonka pohjoisosassa Nordcap sijaitsee. Se ei siis ole mantereen Euroopan pohjoisin paikka, vaan saarella sijaitseva pohjoisin maanteitse saavutettava paikka. Näin netti väittää, mutta onhan Slettnesin majakka vielä pohjoisempana, 71°05′22.6″N…
Tunneli tunneli tunneli, laulettiin lasten kanssa Norjan tunneleissa 1990-luvulla. Ja nytkin laulettiin kolmessa tunnelissa.
Olin käynyt Nordcapissa vuonna 2007. Jääkaappimagneetista näin vuosiluvun, koska en löydä sen matkan kuvia mistään. Ikoninen kuva miehestä ja minusta, taustalla Nordcapin tunnus, maapallopatsas pituus- ja leveyspiireineen, on siis hukassa. Silloin oli huikaisevan kaunis ja kirkas kesäpäivä. Tuijotin pohjoiseen, joka peittyi salaperäiseen autereeseen ja mielessäni muljahti, kun kuvittelin siellä olevaa Pohjoisnapaa. Olin silloin elämäni pohjoisimmassa paikassa.
Meidän matkaamme sopi yöpyminen lähellä Nordcapia, kuten silloin aikaisemminkin. Yövyimme molemmilla kerroilla Skarsvågissa. Vuonna 2007 tosin eri paikassa. Yritimme silloin saada majapaikka Honningsvågissa, missä leirintäalue oli täynnä ja virkailija soitti Skarsvågiin ja varasi meille mökin. Hienoa asiakaspalvelua. Silloin mökin verannalta ihmettelin ihmisjonoja, jotka kiipesivät tunturin rinnettä ylös. No, silloin ei ollut nettiä ja sain myöhemmin tietää, että siellä oli Kirkeporten. Kyllä harmitti. Ajankohdan mukaan olisi ollut mahdollista nähdä keskiyön aurinko Kirkeportenin läpi.
Nyt kysyimme Base Campin vastaanotossa tietä Kirkeporteniin ja lähdimme kapuamaan rinnettä. Sitten erehdyimme oikealle kaartuvalle polulle, kävelimme ja kävelimme eikä kohdetta löytynyt. Alkoi jo vähän hämärtää. Onneksi oli netti, josta selvisi, että muodostelma oli alhaalla melkein vesirajassa eikä sitä näkynyt ylös. Niinpä laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas, vanhat jalat tekivät tarkkaa työtä harkitessaan jokaista jalansijaa. Vähän hirvitti. Kiertotie olisi ollut aika pitkä.
Niinpä viimein näimme Kirkeportenin muodostelman. On se hieno! Samalla näkyi Nordcapin sarvi niemen kärjessä.
Kirkeporten ja Nordcapin sarvi Mefjorden-vuonon molemmin puolin. Kumpikin muodostelma on ollut esikristillisenä aikana saamelaisten uhripaikkoina. Eikä ihme.
Olen nähnyt kuvia, joissa sarvi näkyy Kirkeportenin aukossa. Sen saamiseksi olisi pitänyt mennä alakautta rantaa pitkin. Olisi ollut kiva, jos vastaanotossa olisi kerrottu tarkemmin reitti – vasemmalle muutaman kymmenen metrin välein valkoiset tolpat – tai alas rantaan. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.
Jee, me selvittiin tänne ehjinä!
Base Campin mökki oli muuten erinomainen pohjapiirrokseltaan. Pieneen alaan oli saatu tarpeelliset asiat niin kätevästi, että keskelle jäi iso avoin tila. Astiat ym varustus oli tosi hyvä, verrattuna Mehamnin Adventure Campiin, jossa oli vain muutama lautanen ym vaikka makuutilat oli kuudelle. Kahvinkeitintä ei ihme kyllä ollut.
Aamulla lähdimme Nordcapia kohti. Heti selvisi, että sää ei meitä nyt suosi. Sumu lisääntyi koko ajan. Tie oli kapea, mikä vähän ihmetytti kun liikenne oli aikamoista. Perillä oli paljon autoja. Emme maksaneet pääsymaksua rakennukseen, koska olin ollut siellä aikaisemmin jo ja matka-aikataulu vähän painoi takaraivossa. Mutta pysäköinti, WC ja muistomerkki olivat maksuttomia. Ne riittivät meille.
Sumu peitti maisemat ja tuuli, se oli myrskyluokkaa. Hyvä että pysyi pystyssä. Pohjoisnavan terveiset.
Nordcapin rakennus. Säiden ravistelemana ympäri vuoden. Ymmärrän hyvin, että pääsymaksu pitää maksaa sinne mennessä. Ei ole halpaa huolto näillä leveyspiireillä. Nordcapissa vierailee 200 000 ihmistä vuosittain. Paikalla on käyty satoja vuosia. Se tuli tunnetuksi jo vuonna 1553, kun englantilainen tutkimusmatkailija Richard Chancellor kiersi sen. Aluksi laivat kuljettivat turistit Hornvikaan, mistä veneillä siirryttiin rantaan ja kiivettiin ylös.Nordcap, 70°58′41″N, 25°58′30″E. Jyrkänteet ovat äkkijyrkät, 307 m.Puistattaa, kun katsoo alas.Siellä se on sumussa, Pohjoisnapa. Yllättävän monipuolinen kasvillisuus. Etualalla väinönputki, Angelica archangelica ssp.Sumu jäi Nordcapiin. Tätä maisemaa oli kuvaamassa iso moottoripyöräilijäjoukko. Koko matkalla näimme yllättävän paljon matkailuautoja ja moottoripyöriä. Henkilöautot tuntuivat olevan vähemmistössä. Muutama auto veti matkailuvaunua. Näimme yhden megasuuren matkailuvaunun, jonka selviytymistä mutkaisilla kapeilla teillä ihmettelimme.Tämä hiljensi. Vauhtiakin.
Lähdimme kohti Altaa. Sielläkin olin käynyt aikaisemmin, sillä samalla reissulla kuin Nordcapissa ja jonka kuva olivat hukassa. Alta eli norjaksi Alattio on yllättävän suuri kaupunki. Asutusta jatkui ja jatkui. Matkasimme Altan museoon, joka sijaitsee kaupungin länsiosassa. Halusimme nähdä kalliopiirrokset.
Alattion-Altan kalliopiirrokset on löydetty vasta 1960-70-luvulla. Piirrokset on kaiverrettu meren sileäksi hiomiin rannan silokallioihin 2000-7000 vuotta sitten. Niitä on kaikkiaan noin 6000 viidellä alueella, joista Hjemmeluft on suurin ja avoinna yleisölle. Kun kuvat löydettiin, ne maalattiin punaisiksi, jolloin ne näkyvät paremmin. Monien mielestä värittäminen poisti kuvista taianomaisuutta. Ennen pelkät kaiverrukset heräsivät eloon, kun valo ja varjot värittivät niitä. Osa kuvista on värittämättä.
Hirvenpääsauva oli käytössä kivikaudella nykyisten Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueilla. Sauvaa käytettiin ilmeisesti rituaalisissa menoissa.Kuva on maailman vanhin tunturipeurojen pyyntiä esittävä kuva. Noin 30 peuraa on ajettu johdinaitojen välistä pyyntiaitaukseen, osa vielä tulossa.Karhua pidettiin mahdollisesti eläimenä, joka kykeni matkaamaan kosmisten maailmojen välillä. Kuvassa karhun jälkiä kulkee useisiin suuntiin.Nauhamaiset hapsukuvat ovat erittäin harvinaisia. Ovatko ne koruja? Aurinko, kuu? Ansoja, kaloja, kotatelttoja? Kaulakoru? Emme saa koskaan tietää.
Paljon jää salaiseksi. Kuka näitä kuvia on tehnyt? Miksi? Mikä voima hänet – vai onko heitä ollut monta – on saanut kaivertamaan tuhansia kuvia? Onko hän ollut yhteisössään arvostettu vai hyljeksitty?
Kuvat saavat hiljaiseksi. Miten taitavasti tehtyjä, kuvaavat kohdettaan niin ilmeikkäästi, että lahjakkuutta on ollut jo silloin ihmisessä olemassa. Se ei ole muuttunut miksikään vuosituhansien aikana. Niin, milloin ihmisessä on kuvallinen lahjakkuus jalostunut? Minkälaisten tapahtumien tuloksena?
Museoreitin kaunista kasvustoa. Alvejuuri Dryopteris expansa, kiven päällä kasvava kataja Jubiperis communis ja silmäruoho Euphrasia.
Altasta lähdimme etelää ja kotisuomea kohti.
Tie Kautokeinoon kulki jylhän kanjonin läpi.
Matka lähestyi loppuaan. Runsas viikko oli vierähtänyt nopeasti. Laskeskelin Norjanreissujen määrää. Monta kymmentä kertaa vajaan viidenkymmenen vuoden aikana. Mieleen pulpahteli yhä uusia käyntejä, joiden paikkoja en kaikkia pystynyt muistamaan.
Mutta nämä viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikaiset vierailut muistan. Niissä tiivistyy monta asiaa: tietenkin Norjan maisemat ja tunnelma, jotka karuudessaan vaikuttavat joka vierailulla. Ystävän seura, kun on niin helppo olla yhdessä, saa olla aivan oma itsensä. Muistin, kun kerroin työkaverille tämän matkakaverini vierailtua 45 vuotta sitten Posiolla, että me olemme hänen kanssaan tekemisissä varmasti elämämme loppuun asti. Työkaveri kysyi, mitä me sitten tehtäisiin ja arvelin, että ehkä vielä asumme uudelleen yhdessä vanhoilla päivillämme. Sitähän nämä matkat ovat. Ja sitten vielä se, että pääsee pois näistä arkisista ympyröistä ja kaikesta rasittavuudesta, joka elämään liittyy. Että kiitoksia kovasti matkaseurasta, rakas elämän mittainen ystäväni. <3
”Me silloiset, emme ole samat enää. Mutta olemmehan, olemme me.”
Saavuimme Mehamniin Utsjoen kautta, sitten Nuorgamiin ja Tanalta käännyttiin lähteen. Olipahan ajokokemus. Tiessä oli tuhat mutkaa, välillä hyvin kapeaa, huonopintaista, kuoppaista, välillä uutta päällystettä ja lisää leveyttä. Muutaman kymmenen kilometrin matkaan meni monta tuntia.
Store Breitholmen Laksevfjordissa. Maisemat olivat niin henkeä salpaavat, että piti pysähtyä postimerkin kokoiselle levikkeelle.
Perillä Mehamnissa olimme samaan aikaan, kun Hurtigruten oli laiturissa eli seitsemän jälkeen illalla. Majoituimme, söimme ja rentouduimme.
Perille on päästy! Takana 650 km , 12 tuntia, siis tänään.Ensimmäinen aamu
Ensimmäisenä päivänä kävimme Mehamnin ”must”-museossa eli Nissemuseossa. Käsittämätön paikka. Jouluhahmoja on 40-45 000!
Mehamnin Nissemuseo eli joulumuseo, tarjolla myös majoitusta ja ruokaa.Sarjassamme käsittämättömiä ihmisen aikaansaannoksia.Veljekset Raymond ja Odd-Einari Tetlie omistavat museon. Ensimmäinen joulupukki oli vasemmalla oleva hahmo vuodelta 1936, jonka Raymond sai nelivuotiaana. Museotavaroita on siis kerätty 57 vuotta. Keskellä oleva oli lähetetty Afrikasta.Katotkin olivat täynnä riippuvia joulukoristeita.Adventure Camp Mehamn Rorbuer. Keltaisessa rakennuksessa on reception, ravintola ja yläkerrassa yhden huoneen majoitustiloja. Oikealla olevassa rakennuksessa oli toilettitilat ja lounge. Poreallaskin löytyi, mutta näytti siltä, ettei ihan vähään aikaan ole käytetty. Me majoituimme vasemmalla näkyvässä keskimmäisessä mökkissä nro 3.Olemme viehättyneet laiturielämään ja se oli tässä majoituksessa parhaimmillaan.
Mökkimme verannalta bongasimme lintuja ja meduusoja.
Hiusmeduusa, Cyanea capillata.Korvameduusa, Aurelia aurita. Heitä oli paljon.
Lintuinfluenssa on levinnyt kesän aikana myös Ruijaan. Meille kerrottiin, että kuolleita lintuja on ollut runsaasti, mutta nyt epidemia näyttää laantuneen. Nissemuseon hoitaja kertoi liikuttavan kertomuksen haahkaemosta kuolleiden poikastensa äärellä. Näimme eräällä emolla yhden poikasen.
Lintuinfluenssavaroitus.Tässä oli joku lintu päättänyt päivänsä. Miksi, lintuinfluenssan vuoksiko vai muuten? Alhaalla vasemmalla on ”kotimme”.Luonto oli tehnyt tehtävänsä – teoreettisesti ajatellen kulkutaudit on tarkoitettu karsimaan liian suurta populaatiota. Yksi parvi lenteli eri puolilla Mehamnia.Siellä on Pohjoisnapa.
Mehamnin pohjoisin niemenkärki Vevik oli ollut sodan aikaan saksalaisten miehittämä. Voi vaan kuvitella, miten saksalaiset nuoret miehet tähyilivät Jäämerelle josko sieltä vihollinen hyökkää.
Mökkikylämme takana nousi Vardholmen, jossa odottelimme Hurtigrutenia eräänä iltana. Sitä ei kuulunut eikä näkynyt, mutta kukkia löytyi.
Kasvitieteilijän onnen hetkiä.Pohjansiankärsämö, Achillea millefolium ssp alpestris. Näitä kasvoi paljon.Erikoista oli, että lilaa siankärsämöä oli varmaan kolmasosa siankärsämöistä.Halikka, Mertensia maritima, jota ei kasva Suomessa.Honckenya peploides, suola-arho.Erittäin makeita ja mehukkaita hilloja, merituulten maustamia. Hyviä olivat.Papaver croceum, Siperianunikko.Pietaryrtit ja hiirenvirnat muodostivat kauniita kasvustoja.
Viimeisenä päivänä kävelimme kylän itäpuolella sijaitsevan Nordmansethvatnetin ympäri kiertävää luontopolkua ja kiipesimme jyrkkää rinnettä ylös.
Nordmannsethvatnetin yläpuolisesta rinteestä uusi näkymä Mehamniin.Ja silloin näimme taistelevat linnut! Lokit olivat merikotkan kimpussa, tekivät syöksyjä ja ajoivat merikotkan pois.
Luontopolkua kulki paljon porukkaa. Rinteen alaosassa olivat hienot rakennelmat, WC ja grillausrakennus. Istuimme ulkona pöydän ääressä, moikkailimme ohittajia – kaikki täällä tervehtivät – ja kanssamme tuli juttelemaan vanha rouva, joka kertoi laveasti elämästä Mehamnissa.
Polun varresta alkoi erottua yhä enemmän kasveja. Muistelin Pykeijän äärettömän runsasta kasvimaailmaa. Täällä oli osin samoja kasveja, mutta vielä jäi Pykeijä ykköseksi.
Alchemilla alpina, tunturipoimulehti.Alchemilla, poimulehti, en pysty määrittelemään tarkemmin kun kasvikirja jäi kotiin.Allium falcifolium, viikatelehtisipuli.Campanula rotundifolia subsp. gieseckeana, Lapin kissankello, hän oli tosi pieni.Carex pallescens, kalvassara.Chamenerium angustifolium, maitohorsma. Isossa kasvustossa pörräsi kymmeniä kimalaisia.Lupinus nootkatensis alaskanlupiini. Suurena kasvustona. Tätä en meinannut uskoa, haitallinen lupiini levinnyt tänne maailman ääreen asti! Luin, että tämä on levinnyt myös Islantiin, jossa ensin ajateltiin sen olevan hyödyllinen, mutta sitten tajuttiin sen valloittavan kasvutilaa paikallisilta lajeilta. Lampaat tosin syövät sitä mielellään, vaikka hyönteisille lupiinin sisältämät alkaloidit ovat myrkyllisiä.Parnassia palustris, vilukko.Tästä en ole varma, kun sitä kasvikirjaa ei ole mukana. Onkohan joku peippi?Salix clauca, tunturipaju.Silene acaulis, tunturikohokki, oli kukkinut jo. Sydämen muotoinen kuten Ecceroyssa.Tofieldia pusilla, pohjankarhunruoho.Veratrum album L. subsp. lobelianum (Kýchavice bilá), valkopärskäjuuri. Tämä oli jännä, ensimmäinen havainto elämässäni. Sudenmarjan sukulainen, minkä voi päätellä lehdistä. Erittäin myrkyllinen, mutta käytetty joskus aivastuspulverina. ? Suomessa vain Utsjoella Vaisjokivarressa lähellä Norjan rajaa. Ruijassa, Kuolan niemimaalla ja P-Venäjällä runsaana.Vicia cracca, hiirenvirna eli hiirenherne.
Voi miten hyvä olo tuli näiden kasvien löydyttyä.
Viimeisenä Mehamin iltana Adventure Campin ravintola oli auki (sairastapauksen vuoksi oli ollut suljettuna) ja kävimme syömässä.
Haddock – kolja-ateria, nam!Jälkiruoaksi valtava annos jäätelöä ja makoisia tuoreita hilloja.
Mehamnin vierailu päättyy huomenna aamupäivällä, kun jatkamme matkaa. Haikea on mieli, kun seuraavasta vierailusta ei ole mitään takeita. Hyvää yötä!
Mehamnin yö, meidän viimeinen.
Viimeisenä aamuna laiturilla näimme kalanpoikasparven ja meritähden vilkuttelemassa hyvästiksi.
Edelleen pohjoisemmaksi. Seuraava niemimaa länteen entisistä käynneistä. Nordkynin niemimaa. Ensimmäiset ihmiset tulivat sinne jääkauden loputtua noin 10 000-13 000 vuotta sitten hyvien kalansaaliiden sekä hylkeiden, valaiden ja peurojen vuoksi. Vanhimmat asutuksen merkit on löydetty Gamvikin kylän etelä- ja pohjoispuolelta komsa-kulttuurin ajoilta 8500-4500 eaa. Kivikauden ja rautakauden (500-1500 jaa) asuinpaikkoja ja hautoja on löytynyt useita.
Mieli askarteli vuosisatojen karuissa elinolosuhteissa. Miten täällä on tultu toimeen, elanto hankittu, lapsia saatu ja kasvatettu, naisten työt… Miesten vaaralliset mereen liittyvät työt… Pykeijässä oli melkein joka perheestä joku hukkunut pyyntimatkoilla.
Viime sodan aikana saksalaiset rakensivat linnakkeen Gamvikiin. Se oli 135 saksalaisen ja itävaltalaisen sotilaan miehittämä ja kuului ns. Atlantin puolustusvalliin, joka käsitti puolustuslinnakkeita Ranskan ja Espanjan rajalta Norjan ja Venäjän rajalle asti. Pääosin rauhalliset välit paikallisten kanssa loppuivat syksyllä 1944 kun vetäytyessään saksalaiset polttivat tai räjäyttivät talot, veneet upotettiin ja kotieläimet ammuttiin. Väestö oli tarkoitus evakuoida etelään, mutta suurin osa pakeni tuntureille. He palasivat, mutta sama tapahtui syksyn aikana kolmeen kertaan. Sodan loputtua kaikki rakennettiin uudelleen. Jälleenrakennus merkitsi Ruijassa erittäin nopeaa nykyaikaistumista. Ikäviä tapahtumia oli, kun ammuksia ja räjähdysaineita jäi maastoon ja aiheuttivat onnettomuuksia.
Sodan merkit näkyvät vielä, ikään kuin leijuvat vaiteliaina, bunkkerit tunturien rinteissä, kuin haavat.
Gamvikin kylä on kokenut monenlaisia vaiheita. Turskanpyyntiä, valaanpyyntiä, pomorikauppaa (1700-1917, venäläiset kauppiaat asioivat suoraan kalastajien kanssa ilman välikäsiä ja ilman, että kaupankäynnistä maksetaan tullia tai veroja valtiolle). Viimeisin vaihe on myönteinen, kun islantilaiset ostivat 2012 Brodtkorpin kalatehtaan ja ovat kehittäneet liiketoimintansa tähtäimessään huippulaatu, jolloin väkimäärä on kasvanut ja luottamus tulevaisuuteen palannut.
Gamvikin jälli on muisto ajoilta, jolloin kuivakalan tuottaminen oli Gamvikin keskeisiä toimintoja. Jälli pystytettiin todennäköisesti heti sodan jälkeen ja se oli käytössä 1960-luvun lopulle asti.
Hurtigruten on Norjan rannikkopaikkakuntia yhdistävä säännöllinen laivareitti. Sen alukset poikkesivat Gamvikissa vuoteen 1990 asti. Heikkojen satamaolosuhteiden vuoksi laiva ei päässyt laiturille asti ja käytössä oli yhteysalus, johon posti ja tavarat siirtyivät säässä kuin säässä. Lite skrämmande. Alla yhteysalus Gamvik.
Yhteysalus Gamvik on rakenteeltaan hyvin vankka. Sen on rakentanut J.R. Aasín veneveistämö Vestesissä. Vain kaksi tämäntyyppistä venettä on säilynyt, toinen on Berlevågissa.Vanha vene Gamvikin museon edustallaSlettnesin majakka
Muutaman kilometrin päässä kylän pohjoispuolella kohoaa punavalkoisena Slettnesin majakka, joka on maailman pohjoisin mantereella sijaitseva asema. Se rakennettiin yli sata vuotta sitten ja toimi miehitettynä vuodesta 1905 vuoteen 2005. Nyt se toimii automatisoidusti.
Majakka on käsittämättömän korkea, 39 m (Norjan viidenneksi korkein rakennus) 139 askelmineen. Emme kiivenneet ylös pimeään torniin. Majakka toimi sääasemana myös. Sodan loppuvaiheessa majakka tietenkin pommitettiin melkein maan tasalle. Mutta rakennettiin uudelleen.
Seinän paksuus näkyy ikkunan kohdalla. Miten ihmeessä tämä on pystytty rakentamaan yli 100 vuotta sitten?Majakan portaikon nuppi. Miten monet kädet ovatkaan siihen tarttuneet, karheat, isot, känsäiset…Mitä ihmettä tuolla tapahtuu?He juoksevat vastaan meitäMoikka moi
Heinäkuun viimeisenä päivänä Visjoner Teater (Juni Dahrs kompani) esitti uuden taideprojektinsa Gamvikin kulttuuripäivänä. Standhaftige folk – Steadfast people – sinnikkäät ihmiset on sukua Suomussalmen Hiljaiselle kansalleja valmistettu yhteistyössä Reijo Kelan kanssa. Tunnelma hahmojen joukossa tiivistyi voimakkaaksi yhteyden kokemukseksi. Olisimmepa tienneet tapahtumasta ja tulleet silloin tänne.
Kollfjordenin rantatunturi
”Kotimatka” Mehamniin tarjosi hienoja maisemia. Ja mutkia mutkan perään. Tuuli oli noussut aamulla aikaisin etelästä, vienyt eilisen helteen pohjoisnapaa kohti ja muistutti, että olosuhteet täällä voivat muuttua yhtäkkiä täysin toisenlaisiksi. Nyt helteestä puuskiin, jotka saivat hiukset leijumaan villisti. Aurinko kuitenkin paistoi koko päivän.
Oli ihana päästä valmiiksi suunnitellulle matkalle mukaan. Sitä on elämänsä aikana järjestänyt niin paljon kaikenlaista, että tietää miten paljon työtä reissut vaativat. Nyt sai vaan nauttia.
Somerolle oli lyhyt matka, alle tunnin. Kymppitieltä lähti etelään päin kiemurainen tie, 53 mutkaa, olen laskenut uimahallireissujen yhteydessä, silloin kun Loimaan uimahalli oli remontissa pitkään. Mutkatko olivat luoneet mieleeni kuvitelman Somerosta. Ja se keskusta, jossa olen ennenkin käynyt ja ihmetellyt kaupunki-nimitystä. Kaukana kaupungista, olin ajatellut.
Ensiksi menimme Hovilan kartanoon. Esittelijänä oli Arja Torkkomäki, joka on alenevassa polvessa kartanoon liittyvää sukua. Hän kertoi antaumuksella talon historiasta, siellä eläneistä ihmisistä, heidän kohtaloistaan ja vaikutuksistaan taloon. Hänen oma suhteensa kartanoon, sen kunnostamiseen, hankittuihin esineisiin ja rakkaudesta vanhaan oli mielenkiintoista ja kunnioitusta herättävää.
Kuuntelemme Arja Torkkomäen esitystä. En kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseenTaidokas!Kauneus on yksityiskohdissa.Hovilan pakarin leipävarras. Muistanpa lapsuudestani Jalavanrannan tuvan katossa olleen leipävartaan. Leipä oli niin kovaa, etteivät hampaani pystyneet siitä palaa puraisemaan. Niinpä imeskelin.
Hovilan kartanon vintin ylisillä oli näyttely 50-luvusta. Monta tuttua asiaa!
Lapsuuteni vauvanvaunut.
Kartanoita näytettiin sitten monia muitakin. Niihin ei päässyt sisälle, mutta tieltä ihmettelimme komeita rakennuksia ja pihoja, miten paljon niitä olikaan ja miten hyvin pidettyjä. Opas kertoi tarinan siitä, miksi Somerolla on niin paljon kartanoja: Venäjän tsaari tapatti kaikki aateliset, mutta alkoi katua ja päätti hankkia Ruotsista aatelisia takaisin Venäjälle. No, Someron kohdalla osa aatelisista putosi kyydistä ja asettui sinne.
Vierailimme myös Torppamuseossa. 1800-luku on museoissa hyvin edustettuna. Miten nykyaika tullaa esitettelemään museoissa? Ei varmaan perusteta kokonaisia museoita nykyiselle aikakaudella?
Härkätien varressa sijaitseva Torppamuseo kuvastaa 1800-luvun loppupuolen maalaiselämää. Torpan päärakennuksen lisäksi museo koostuu kahdestatoista 1700- ja 1800-luvun rakennuksesta, jotka on siirretty Somerolta ja lähipitäjistä. Vihkiäiset pidettiin 19.8.1956.Päreitä. Katoavaa kansanperinnettä? Onko tulevaisuudessa osaajia?Kävimme myös kirkossa. Sakastin ikivanhassa kaapissa oli kaunis sarana.Katja Aarikan Someron kirkkoon suunnittelema ja toteuttama hääryijy. Kaunis! Katja Aarikan töistä oli myös museo. Siellä oli esineitä, joita löytyy meidänkin kaapista. En tiennyt niiden olevan Aarikan suunnittelemia.
Uutta oli myös, että Someron läpi kulkee Paimionjoki. En ollut sitä aikaisemmin hahmottanut. Soraharjut olin tiennyt, somerohan tarkoittaa sorakkoa.
Pitkin päivää toistuivat suomalaiseen kulttuurielämään liittyvät suurhahmot: Unto Mononen, Rauli Baddig Somerjoki, Katja Aarikka,Kai Linnilä,Kaari Utrio, Mauri Antero Numminen. Eipä ole moneenkaan pieneen kuntaan liitettävissä näin montaa kansakunnan kaapin päälle ulottunutta henkilöä. Vähitellen tajuntaan tunteutui, että jotain erinomaista on Somerossa. Vai sanotaanko Somerolla, en tiedä.
Opas kertoi omasta kouluajastaan ja siitä, miten heitä kannustettiin toteuttamaan itseään. Tämä kannustus on jalostunut oppilaissa, vapauttanut heidät toteuttamaan lahjakkuuttaan ja luomaan aivan uutta suomalaiseen kulttuurielämään.
Kierroksen kestäessä tein myös huomion, että kaikkialla oli paljon isoja vanhoja puita. Ne ovat minun mielenmaisemassani sivistyksen mitta.
Seuraavana päivänä menin Loimaan uimahalliin. Järkytyin. Parkkialueen ja urheilukentän kaikki puut oli merkitty kaadettaviksi. MIKSI?
Tammikuun hämärinä päivinä kokoonnuimme Hyvösten sukulaisjoukolla pääkaupunkiin viikonlopuksi. Oli ihan juhlimisen aihettakin ja tapaamisemme oli melkeinpä täydellinen.
Matkalla teatteriin kävimme Oodissa, mistä avautui Kansalaistorille näkymä ja taustalla tulevaan näytelmään kiinteästi liittyvä Eduskunta
En tiennyt esityksestä yhtään mitään etukäteen. Pelkkä nimi -tasavalta – kuullosti aika tylsältä, no joo, mennään vaan.
Mutta sain yllättyä. Näytelmä oli Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmä, siis Kansallisteatteri on perustettu vuonna 2022-150=1872 (piti ihan laskea).
Näytelmä perustui kokonaisuudessaan historiallisiin lähteisiin, avainhenkilöiden muistiinpanoihin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin sekä aikalaiskuvauksiin. Käsikirjoituksen tekijät olivat tehneet mahdottoman perusteellisen työn. Päällimmäiseksi nousi Suomen ensimmäisen presidentin Kaarlo Juhani Ståhlbergin asema ja toiminta näinä kuohuvina vuosikymmeninä noin sata vuotta sitten. Eikä voi kuin olla kiitollinen siitä työstä, jonka hän ja monet muut ovat tehneet meidän – minunkin – hyväkseni. Ei edes tasavallan perustaminen ole ollut läpihuutojuttu. Esille tuli myös asioita, joista en tiennyt mitään esim. suunnitelmat hyökätä Pietariin 1920-luvun alussa…
Näytelmä käsitteli aiheitta, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi tietää. Kaikki tämä mitä meillä nyt on, ei ole itsestäänselvyys. Tämän hyvänolon, hyvinvointiyhteiskunnan, rauhan ja demokratian eteen on tehty työtä niin paljon, ettemme saa sitä koskaan tietää. Kun kipuilemme arkipäiväisten vastoinkäymistemme kanssa ja etsimme uutterasti syntipukkeja, olisi hyvä istahtaa alas, huokaista ja todeta, ettei tämä nyt niin merkityksellistä ole, omaa itsekkyyttäni, omaan napaan tuijottamistani ja kieltäytymistäni näkemään omaa osuuttani elämäni tilaan.
Myös katse tulevaisuuteen avartui. Vaikka nyt tuntuu, että meneillään olevat ongelmat (lajikato, sota, demokratian haasteet, digitalisaation odottamattomat vaikutukset, talouden perustan mureneminen) johtavat lopullisiin ratkaisuihin koko ihmiskunnan ja maapallon kannalta, ei se taida niin olla. Vaikeista ajoista on aikaisemminkin selvitty niin monia kertoja, päästy yli ja jos kokonaisuutta pystytään hahmottamaan, niin aina vaan parempaan suuntaan.
Teatteritaiteelle pitää antaa suuret taputukset. Käsikirjoituksen syvällisyyden lisäksi esille tulee nostaa lavastusten, näyttämöllisten ratkaisujen ja dramatisoinnin monimuotoisuus: lavastusten pelkistäminen, informatiivisuuden tiivistäminen, rönsyt pois. Hyvä on näyttelijöiden asettua näihin raameihin.
Ja se sukutapaaminen. Miten hyvältä tuntuukaan, kun voi olla ihan oma itsensä. Kun mukaan tulee myös nuorempaa sukupolvea, joka kumma kyllä alkaa lähestyä viittäkymmentä ikävuotta. Vastahan minä täytin viisikymmentä… Kokemuksesta tiedän, että samalla lisääntyy kiinnostus omaa perimää kohtaan. Mistä minä olen tullut, mistä muodostunut. Ketkä ovat samanlaisia kuin minä.
Kävimme teatterin jälkeen syömässä ja iltaa istumassa Rautatieasemalla Olivia-ravintolassa, jonka paikalla oli aikaisemmin lipunmyyntitoimisto. Söimme Grade-aterian enkä sen jälkeen saanut itseäni taivutettua yhtään. Alkupalat, pizzat, pastat ja tiramisu sen tekivät, mutta kun oli niin hyvää!
Pastaa oli kahdenlaista, samoin pizzaa. Alkupaloja oli kolmea laatua. Sai syödä niin paljon kuin jaksoi ja mehän jaksoimme!Kaiken päälle tiramisua ja kahviaHotellin ikkunasta avautui kaunis maisema Ruttopuistoon. Sieltä minulla on muistoja 1970-luvun lopulta, mutta enpä kerro!
Itsenäisyyspäivän ilta alkoi hämärtyä kun saavuin Turussa Tuomiokirkkoaukiolle. Olin käynyt vanhempieni haudalla moikkaamassa ja viemässä kynttilän (sellaisen ajastimella olevan ledin, joka palaa joka päivä kuusi tuntia). Lunta oli jonkin verran, kirkon kaikkia kävelyreittejä ei pystynyt kulkemaan. Kulman takaa pilkisti kuusi, tällä kertaa Loimaalta.
Kaunis on, sopusuhtainen lajinsa edustaja, saanut kasvaa valossa vapaasti. Jostain syystä kuusen uutisoitiin olevan Mellilästä, vaikka se oli kasvanut 9-tien toisella puolella Pappisissa.
Tapasin vanhat ystäväni, joulutraditio tämä jo on. Viisikymmentä vuotta sitten – ehkä ylikin, kun emme ihan tarkkaan muista esitapaamisiamme – tutustuimme ja koimme merkityksellisiä vuosia samoissa ympyröissä. Yhteys on säilynyt huolimatta ruuhkavuosista ja tuhannen kilometrin etäisyydestä. Selfie piti ottaa ja lähettää jouluterveiset muille Liisan ystäville. Brahen puistossa joimme M:n tarjoilemaa glögiä, mutustelimme pipareita ja hetken vertailimme kolotuksiamme, niitä vääjäämättömästi pulpahtelevia.
Me kolme Liisan ystävää. Herättelimme ajatusta, että josko ensi kesäkuussa kokoontuisimme taas koko joukolla Pyhälle ja Sodankylän filmifestivaaleille, kuten yhdeksän vuotta sitten. Kuka tietää. Ei kuitenkaan kannata lykätä, tässä iässä.
Sitten lähdimme Valon polulle. Viime vuonna se järjestettiin eka kertaa Turussa kolmessa puistossa. En käynyt kokemassa. Nyt Valon polku kulki Aurajokea myötäillen Turun linnaan saakka. Viisi kilometriä, neljän päivän ajan. Oli viimeinen päivä.
Väkeä oli lähtenyt liikkeelle paljon, tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia. Autojono oli katkeamaton. Parkkipaikkoja kiersi jonot myös, itse löysin viidessä minuutissa.
Varsinainen Valon polku alkoi Aurasillan jälkeen. Tapahtuman pääteos oli englantilaisen ”Jigi” Cochranen sadasta kookkaasta valoliljasta rakentuva kukkametsä Flower Forest Aurasillan ja Teatterisillan tuntumassa.
Katsojia oli tungokseksi asti. Olivat sammuttaneet valot kotoa, jättäneet linnan juhlien televisioinnin katsomatta – ja sähköä säästyi! Valon polun ledit eivät paljoa kuluttaneet.Svarte Rudolf juhlavalaistuksessa.Papa Joe ja kauniit kukat.Kaupungintalo kauniisti valaistu.Väriä vaihtavat neljä metriä korkeat kukat taisivat olla koko polun kaikkein hienoimmat. Kukat heijastuivat joen peittäneistä pyöreistä jääähyhmälautoista, katso otsakekuva.Kaupunginteatterin Hiljaiset sillat- näytelmän mukaisesti teatterisilta oli saanut kausikoristelun, jota heijastui henkeäsalpaavasti joen jäähyhmäkertymissä.
Wäinö Aaltosen museon ympäristössä oli vedenalaisen maailman värit ja valot, jotka oli toteuttanut Antti Kulmala. Teoksen nimi oli Dimension X. Emme kuitenkaan lähteneet museon taakse puistoon.
WAM – Wäinö Aaltosen museo ja täysikuu vai onko nuo katuvaloja…Valon polun teemana oli vesi. Myllysilta oli kuin vedessä kelluva laiva – alittaessa sen totesi pohjan olevan metallia, kuten laivan pohja.
Förillä siirryimme toiselle puolelle jokea. Föri oli Love boat – rakkauden lautta, mutta siitä ottamani kuva epäonnistui. Joen ylittäjiä oli paljon, mutta hyvin mahduimme.
Läntisen rantakadun erään talon seinään toistettiin Marjo Haapasalon konseptoima monitaiteellinen audiovisuaalinen teos, joka muistutti miten tärkeää on vaalia Aurajoen monimuotoisuutta. Tämä teos vähän puistatti, kun ensinäkymässä neidon hiukset velloivat vedessä kuin hukkuneen.
Merenneito
Linnaa lähestyttäessä alkoivat hahmottua valaistut nostokurjet. Kari Kola halusi installatiollaan Valonnostaja luoda maksimaalisen kontrastin nosturien nykytilan ja valoteoksen välille, kertoo esite.
Nostokurkien nimitys tuli selväksi kun ne näki kunnolla valaistuina.
Hieno oli S/S Boren kannelta valaistu korkea valopatsas, joka ulottui jopa parinkymmenen kilometrin päähän. Sperry-valonheitintä on käytetty toisessa maailmansodassa valaisemaan vihollisen pommikoneita. Carbon Arc -teoksen oli toteuttanut optiikan professori ja valotaiteilija Ivo Schoofs, joka oli löytänyt valonheittimen Yhdysvalloista, missä joku halusi päästä eroon isänsä keräilyromusta. Toisen romu – toisen aarre -sanonta toteutui.
Sigyn ja täysikuu. Ehkäpä WAMin kuvassa toinen valoläikkä oli kuu.
Lähestyimme polun loppua. Turun linna oli valaistu. Pitääpä käydä sisällä ajan kanssa, viime käynnistä kun on varmaan yli 40 vuotta.
Turun linnan pohjoisseinä.Pyöreä torni.
Linnan itäseinään heijastettiin Valon polun Vesi ja meri -teeman mukaisesti high power -teos Turku 1827. Teos avaa näkymän Turkuun melkein 200 vuotta sitten – jos kaupunki ei olisikaan palanut syyskuussa 1827. Teoksen oli toteuttanut pelisuunnittelija Jonathan Biz Medina, joka oli leikitellyt ajatuksella, että Turku olisi vajonnut veteen – viittaus ilmastonmuutoksen aiheuttamaan merenpinnan nousuun.
Turku 1827 – jos ei olisikaan palanut vaan vaipunut veteen…
Viimeinen teos oli katsottu. Mielet tyyninä ja kylläisinä kiersimme linnan eteläpäätyyn, joka oli tietenkin valaistu. Taas mieleen hiipi ihmetys, miten silloin aikoinaan tämä linna on rakennettu.
Linnan eteläseiniä.Ikoninen Turun linna, vähän eri näkövinkkelistä.
Bussilla pääsimme torille. Koettiin sekin, että bussi oli niin täynnä, että kyytiin pyrkiviä jouduttiin jättämään pysäkille.
Kävelimme ensi kertaa uudella Kauppatorilla. Toriparkin rakentaminen oli kestänyt monta vuotta.
Kauppatorilla Ortodoksikirkon edessä väriä vaihtava Riite oli hieno ja kuusi myös.Uudella torilla piti ottaa selfie valokäytävän suulla – ja saimme kuvaan tuntemattoman miehen, joka näyttää ystävälliseltä.Lapsuuteni leikkipaikalta pitää aina katsoa kirkolle.Kierros lähenee loppuaan, vielä viime katse joelle, Turun sykkivälle sydämelle.
Takaisin Tuomiokirkkoaukiolle. LOVE – Jouni ”Psyke” Väänäsen #psykelove-teossarja sai alkunsa taiteilijan turhautuessa maailmalla yhä näkyvämmin levinneeseen ja jalansijaa ottaneeseen vihaan.
LOVE!
LOVE – me rakastamme, olemme rakastaneet ja tulemme rakastamaan. Uskomme ihmiskunnan viisastumiseen. Hitain askelin, kuten tällä Valon polulla, kaikki kääntyy kuitenkin paremmaksi. Tässä ihmiskuntaa auttaa kulttuuri.
PS. Koko matkan varrella ei ollut yhtään palvelua antavaa ravintolaa yms. auki, ei edes Forum Marinumin ravintola-kahvila. Glöginmyyjä ja useampikin olisi tienannut hyvän tilin.
Onneksi ei tarvinnut mennä vessaan, koska sellaista ei olisi löytynyt.
Aurajoki otti osaa Valon polkuun luonnontilansa mukaan.
