Aihearkisto: Käynnit

Salmelan kesänäyttelyssä 2020

Käymme kesäisin Nurmaan mökiltä Mäntyharjussa kaupoissa, sinne kun on lyhyempi matka ja parempi tie kuin Jaalaan, minne kiemurrellaan soratietä pitkin. Tosin nyt Mäntyharjun tie on ollut niin kuoppainen, etten ole moista ennen kokenut Suomessa. Tällä viikolla olivat alkaneet korjauksen, mikä on todella paikallaan, kun autoilijat rikkoivat renkaitaan valtavissa kuopissa. Emme onneksi me.

Mäntyharjussa on toiminut vuodesta 1990 alkaen kesäisin taidekeskus Salmela.

Häpeä myöntää, että ei siellä joka kesä ole tullut vierailtua eikä konserteissa kertaakaan. Kun kauppareissuilla oli mukana lapsia ja ruokaa, ei ollut tilaisuutta mennä katsomaan taidetta.

Mutta muutaman kerran olen käynyt, viime vuosina useamminkin.

Tänä koronavuonna Salmelassa oli melko vähän väkeä. Ehkä ihmiset eivät vielä olleet lomalla. Oli kuuma, hiki pukkasi otsaalle. Ikkunat olivat auki ja järveltä henki viilentävä puhallus.

Ensimmäisessä huoneessa oli Reidar Särestöniemen isoja värikylläisiä tauluja.

Punainen poro, Reidar Särestöniemi

Keskellä huonetta oli ihania Veikko Myllerin veistoksia. Taustalla Reidarin teoksia.

Veikko Myllerin lintuja ja taustalla Reidarin mystinen taulu
Myller ja Särestöniemi
Nämä Myllerin veistokset ovat vaan niin ihania!

Loimaan maisemat tulvivat mieleen Elina Förstin latomaalausten äärellä. Ladoissa on jotain niin alkukantaista tarkoituksellisuutta. Ne sopivat suomalaiseen peltomaisemaan äärettömän hyvin.

Tiina Torkkelin veistokset ja Elina Förstin latomaalaukset täydesivät toisiaan.
Torkkeli kuvaa kuvaa veistoksiaan runolla:

Takki auki
ketunhäntä kainalossa
astumme pimeyteen
kohti valoa
uuteen alkuun

Mukana oli myös Rafael Wardin, Miina Äkkijyrkän ja muiden kuuluisuuksien taidetta. Mutta aina nuo aikaisemmin tuntemattomat sykähdyttävät enemmän. Paitsi Särestöniemi aina.

Pääkeskuksen läheisyydessä oleva Domanderin näyttelyalue oli varattu Nuorten kuvataidekilpailun 2019-20 parhaimmistolle.  Kilpailu on vuonna 1982 ja sen jälkeen syntyneille kuvataiteilijoille. Kilpailu järjestetään 3-4 vuoden välein ja sen tarkoituksena on tukea uutta suomalaista nykytaidetta. Tuomaristo on valinnut osallistujat ja valitsee heinäkuun alussa kolme parasta, jotka saavat 4000-1800 euron rahapalkinnot. Yleisön suosikki saa erikoispalkinnon.

Olen taitanut nähdä vuoden 2013 kilpailun. Sen voitti Pia Kousa.

Nuorten töitä on aina sykähdyttävää katsoa. Miten he tekevä taidettaan niin intohimolla, etsivät ja tutkivat maailman ilmiöitä ja kuvaavat niitä omista lähtökohdistaan. Miten erilaisia työt ovatkaan. Yksi tutkii maailmankaikkeutta, toinen maalaa naiskasvoja ruusujen ympäröimänä, kolmas tekee matkoiltaan maisematauluja, neljäs työstää valokuvat alumiinilevyille…

En voinut olla pohtimatta, miten nuoret kuvataiteilijat tulevat taloudellisesti toimeen…

Tässä vaiheessa olin niin helteen uuvuttama, etten ottanut yhtään kuvaa. Tykkäsin eniten Kia T:n keltasävyisistä tauluista, jotka hän on rakentanut tekemiensä matkojen perusteella. Taulut eivät kuitenkaan esitä mitään tiettyä kaupunkia. Yksi tauluista oli myyty, 3700 e. Hyvä!

Eniten muuten oli myyty niitä ruusujen ympäröimiä kasvoja esittäviä töitä. Laskeskelin, että taiteilija teki kymppitonnin tilin. Hyvä!

Kummallista oli, ettei nuoren taiteilijoiden nimilistaa ole missään, ei äänestyslipukkeessa, ei Salmelan esitevihkosessa enkä löytänyt netistäkään. Kun helteen uuvuttamana kiersin näyttelyhuoneita, en jaksanut tehdä mitään muistiinpanoja taiteilijoista. Niinpä kaikki huoneet käytyäni en muistanut enää taiteilijoiden nimiä. Äänestin Kia T:a, sukunimi oli vaikea, en muista. Etunimen sattumalta muistin. Hän maalasi niitä keltaisia maisemia.

Täytyy seurata, kuka kilpailun voittaa.

Mökkikesää lintujen kanssa

Se tuli kuin vastauksena talven ja kevään ahdinkoihin. Että kannattaa uskoa ja toivoa parempaa. Se tulee sitten jotenkin yllättäen. Sitä seisoo hämmentyneenä, hiki pukkaa otsalle, silmälasit meinaavat luiskahtaa pitkin nenän märkää liukurataa. Vaatteet tuntuvat vällyiltä. Jalat ovat kuumentuneet crocseissa kiehumispisteeseen.

Kesä. Lämpö, jota etsin kevättalven haaleasta auringosta, silmät kiinni, keskittyen. Ei ensin löytynyt, mutta sitten viimein ensimmäinen lämmön vivahdus täytti koko mummelin onnella.

Vietimme juhannusta pitkästä aikaa perhepiirissä mökillä Jaalassa, joka nykyään kuuluu Kouvolaan. Joukko väheni juhannuksen jälkeen, mutta lämpö ei. Nurmaanjärven vesi lämpeni joka päivä, laiturin viereessä tänään 27,5 astetta. Matalassa vedessä tosin. Ilman lämpötila on 30 astetta. Metsä varjostaa mukavasti, ihana metsä! Kankaanpäässä  mitattiin tänään torstaina 33,5 astetta.

Vähitellen luonto tunkeutui mökkielämäämme yhä rikkaampana. Ensin huomasimme rannan isolla kivellä pesivät kalalokit.

Krääk krääk

Koko ajan toinen aikuinen päivysti, toinen kävi reissuillaan. Viimein tulivat näkyviin poikaset, kaksi pörröistä palleroa.

Sieltä he kurkkaavat, kaksi pörröistä palluraa, kalalokkeja heistä tulee, siis valkoharmaita

Lokkien kirkuna tuntui aivan mukavalta,  kunnes kiihkeys lisääntyi niin paljon, että piti rynnätä katsomaan. Kauempana kaislikkoon pudottautui iso ruskea lintu. Lokit pörräsivät ympärillä kun se nousi ylös, ne syöksyivät kirkuen sitä kohti, pyörähtivät kauemmas ja ei kun uudelleen. Olikohan kalasääski, kun kaislikkoon pudottautui tai sitten maakotka, jos linnunpoikasia jahtasi. Kotka lähti poispäin. Lokit rauhoittuivat jonkin verran, mutta rohkein lokki seurasi sitä, syöksyi nokkaisemaan selkää, teki kierroksen ja ei kun uudelleen. Kotka oli hätää kärsimässä.

Kamera ei tietenkään ollut kuvausvalmiina eikä eilenkään, kun lokkien kirkuna taas ilmaisi, että jotain on tekeillä. Samanlainen lintu oli nyt sillä lokkien pesimäkivellä ja lähti sitten taas samaan suuntaan kuin aikaisemminkin. Sen verran erotin, että nokka oli keltainen koukkunokka. Poika näki samanlaisen lähipellolla, valkoisia läikkiä olkapäillä. Ainakin yhden poikasen näin kivellä eikä kotkan nokassa näkynyt mitään. Ehkä ne säästyivät, ehkä kotka jäi nälkäiseksi.

Onko maakotka?
Västäräkit tulivat vierailulle kalalokkien luo.

Ruokailuterassin luona huomasimme jatkuvan lentoliikenteen räystään alle. Nyt kamera oli lähellä ja saimme todistaa leppälintuperheen  ”ruuhkavuosia”.

Leppälintukoiras istahti aina välillä oksalle odottamaan ruokintavuoroaan

Yhtä ahkeria ne näyttivät olevan, nykyaikainen perhe!

Ison mehevän toukan on leppälintunaaras löytänyt. Leppälintunaaras on ruskehtava, pyrstö tiilenpunainen. Ihanat nappisilmät hänellä!

Eilen sitten yllättäen pihakivetyksellä istui leppälinnun poikanen. Se oli siinä pitkään, katseli suoraan silmiin eikä osannut pelätä ollenkaan.

Hänellä on jo siipisulatkin. Mahtoiko hän niillä lentää, emme nähneet. Jonnekin hän häipyi.

Liikenne leppälintujen pesällä on loppunut. Oliko poikasia enemmän, emme nähneet. Jonnekin ovat kaikki lähteneet.

Katajassa istui tämä sinitiainen. Taitaa sekin olla poikanen, kun ei pelkää, on pörröinen ja suloinen.

Taivaalla on vilskettä.

Kalatiira kiisi matkoihinsa
Kuikkapari ulapalla, jokavuotinen tuttu. Yhtäaikaa ne sukelsivat, olivat pitkään uppeluksissa ja nousivat pintaan ihan muualla.
Lentokone sai aikaan kuikkien sukeltamisen

Iltakävelyllä olivat linnutkin, kokoontuivat lähipellolle. Huomaa turvavälit.

Kurjet spatseeraamassa lokkien kanssa. Kuvan ulkopuolella rastaita.

Pörriäiset haittasivat eniten ennen juhannusta. Kuivuusko lienee syynä, että nyt ovat vähentyneet. Hyttyset siis, mutta paarmoja on ihan tarpeeksi.

Lienee kärpänen, joku heistä.

Päivällä uimaan mennessä tesmaperhonen lenteli ympärilläni ja hipaisi hennoilla raajoillaan säärtäni. Mikä ihana kokemus!

Tesmaperhonen. Hän asettautui auliisti kuvattavaksi. Harmi vaan, että kameran akku loppui, olisin saanut paremmankin kuvan.

Uin kevein vedoin leppeässä järvivedessä. Ei vilunväristyksiä eikä kramppeja. Ulpukat myötäilivät aiheuttamiani pieniä aaltoja. Sudenkorennot jatkoivat häiriintymättä bakkanaalejaan.

Ulpukka, se keltainen kelluslehtinen.

Entisellä paikalla pihan kaunistus, orkidea Maariankämmekkä, hitaasti avaa kukintojaan. Hyvää kesää kaikille! Nautitaan lähiluonnosta!

Maariankämmekkä, kotoinen orkideamme

Alkukesä koronan aikaan

He uskalsivat tavata ja lähteä yhdessä liikkeelle. Kahdella autolla, jotta ei tarvitse henkäillä auton ahtaudessa toisen sisuksista tullutta käytettyä ilmaa. Jos siellä vaikka yksi koronahippunen odottaa tarttumiskohtaa keuhkojen ohueeseen solukerrokseen.

Turkulaisten ykkösulko-olohuone, Ruissalo, oli muidenkin matkan kohteena. Autojono oli yhtenäinen kumpaankin suuntaan.

He kävivät ensin Hengitysliiton kesäpaikassa Toivonniemessä, kun sinne oli liiton jäsenenä mahdollisuus mennä. Paikalla ei ollut kuin muutama ihminen, kuten koronakesään kuului.

Siellä Airisto

Rantakeinussa he söivät eväitä ja ihastelivat tiiran hienoa pyyntitekniikkaa. Se lenteli veden yllä, pysäytti vauhtinsa yhtäkkiä, siivet viuhuivat huimasti ja yhtäkkiä se pudottautui kuin kivi veteen uppeluksiin. He eivät kuitenkaan nähneet linnun nokassa mitään, söikö se saaliinsa heti pinnan alla vai eikö saanut mitään.

Pääskyset syökäöhtelivät terävine siipineen pinnan yläpuolella. Niiden virtaviivaiset silhuetit ovat melkein kauneinta lintumaailmassa. Yksin, kaksin ne kieppuivat toistensa ympärillä. Leikittelivät akrobaatteina. Ihan selvästi iloisina auringosta ja lämmöstä.

Linnuista katseet hakeutuivat merelle. Vesi välkkyi auringossa. Hento tuulenvire hellitteli heidän käsivarsiaan. Rannan ikimänty loi varjonsa heidän ylleen. Luonnon oma päivänvarjo.

Laivoja liikkui horisontissa Airistolla. Muille maille vierahille menossa. Muut vieraat uskaltautuivat laiturilta mereen. Heille ei ollut tullut edes mieleen uiminen, harmi vaan. Uimapuvut jäivät kotiin.

Matka jatkui Ruissalon eteläkärkeen. Parkkipaikka oli aivan täynnä. Leirintäalueella oli kymmeniä matkailuvaunuja ja -autoja. Niistähän oli eilen uutisoitu, ihmiset ostaneet näitä matkailuvälineitä yllättäviä määriä. Korona-aika on tuonut esiin uusia  piirteitä ihmisen ostokäyttäytymisessä, mikä kuvannee arvostuksien muutosta. Ei laitetakaan rahoja lentokoneella ulkomaille siirtymiseen, vaan liikkumiseen omassa maassa. Hyvä näin. Niin paljon on näkemättä ja kokematta aivan lähiympäristössäkin. Mikä se onkin se kaukokaipuu, että pitää päästä lähtemään, pois, kauas. Jokin alkukantainen uuden ja vieraan kokemisen sisäinen pakko.

He palasivat koronaan jutteluissaan. Miten pitkään onkaan oltu vaan kotona ja tavattu vain aivan läheisimpiä, jos heitäkään, turvavälejä noudattaen. Puheluja on soiteltu useammin kuin ennen. On ollut tärkeää kuulla, miten pärjätään, onko pysytty terveinä, miltä tuntuu, onko oireita, entäs sitten mieliala.  Oma mieliala kun oli joinakin aamuina niin alamaissa, ettei moista ollut tapahtunut nuoruuden angstien jälkeen. Mikään ei tuntunut miltään, ulkonakin uppoharmaata, radiossa lueteltiin kuolinlukuja. Ympäri maailmaa. Tajunnan peilissä välkkyi Italian ruumisautojen jono,  kun veivät krematorioon päivittäin melkein tuhat tautiin menehtynyttä. Suureksi osaksi ihmisiä, joita lääketiede tähän asti oli pitänyt hengissä, nyt poistuivat huoltosuhdetta rasittamasta. Saivat perillisetkin viimein perintönsä, kun ovat itse vielä aktiivisessa iässä. Satavuotiaan lapset kun ovat jo 70-80 -vuotiaita. Synkistelystä ravistauduttiin vaivoin taas auringon pilkahdusta odottamaan.

Korona teki maailman pienemmäksi. Osoitti, että me olemme yhtä, yksi sama ihmislaji, joka ottaa vastaan asiat joka puolella palloa. Vielä on rajat eri ryhmien välillä. Nyt niistä oli siinä mielessä hyötyä, että eristäytyminen oli helppoa, pistettiin ne omat rajat kiinni.

Mitä tästä jää. Muuttuuko ihminen, muuttaako käytöstään, muuttuvatko arvot. He uskoivat, että muutos on käynnissä. Hitaasti, mutta jokin uusi sivu on kääntynyt ihmiskunnan historiankirjassa.

He tunsivat kiitollisuutta siitä, että talven ja kevään eristäytymisen jälkeen tuli kesä. Jos koronapandemia olisi tapahtunut syksyllä ja olisi oltu menossa kohti pimeää ja kylmää, niistä angsteista olisi ollut vaikeampaa nousta. Nyt kevät ja kesä tuntuivat riemuitsevan heidän kanssaan lämmöstä ja auringosta.  Heleää vihreää, kukat sinisinä – nurmitädykkeitä, keltaisina – no ne kiusankappaleet voikukat, puna-ailakkeja, metsätähdetkin jo tiukkivat mansikankukkien rinnalla kallion reunustan rehevässä lehdossa.

Alkukesän heleä vihreys, luonnon nuoruus

Polku kutsui. Aurinko pyrki isojen puiden  lehvästöjen läpi, onnistui vaivoin ja kuvioi polun abstraktilla kuvioilla, jotka irrotettuina ympäristöstä olisivat käyneet grafiikanlehdistä.

Lehdossa kallion reunaa myötäilevä polku

Tätä polkua he olivat kulkeneet vuosia sitten ja vielä se oli olemassa. Muistelu toi heidän mieliinsä paljon tapahtumia melkein viidenkymmenen vuoden ajalta. Miten paljon onkaan yhdessä tehty ja koettu. Huolimatta maantieteellisestä välimatkasta, ystävyys säilyi ja vaikka välillä kumpikin tahoillaan keskittyi enemmän arkipäivään, vahva tunneside ei koskaan katkennut. Kun sitten välimatka lyheni ja elämäntapahtumat karttuivat, he jatkoivat siitä mihin olivat silloin kauan sitten jääneet.

Samalla menneiden vuosien merkitys korostui. Iän karttuessa he ymmärsivät, miten merkityksellisiä he toisilleen olivat silloin joskus niin kauan sitten olleet. Olivat yhä.

Polulta alkoi välkkyä meri. Niemen nokassa nuoret valmistautuivat pulahtamaan kalliota liukuen mereen. He urheat!

Meri näkyy

He poikkesivat isolta polulta pienemmälle, joka johdatti Ruissalon pohjoisimmalle kallioniemekkeelle, jota kylteissä kutsuttiin Nordcapiksi.  Polulta saattoi nähdä paperimyttyjä. Oli käyty täällä pissalla. Mieleen palautuivat Ymen opetukset: luontoon ei saa jättää mitään jälkeä siellä käynnistä. Paperimytyt on kiepsautettava  karikkeen alle peittoon. Siellä ne maatuvat eivätkä rasita kenenkään silmää.

Sama aurinko kuin aamuyön sumussa, on nyt tuolla

Puut muuttuivat lehdon paksurunkoista jaloista lehtipuista käkkyräisiksi tuulen tuivertamiksi männyiksi. Notkossa oli viileää ja hyttyset pörräsivät. He lähtivät kiipeämään kalliota ylös. Vielä pääsemme, toinen totesi. Niinpä niin, vielä pääsemme kallioille kukkumaan. Ylös on helppo mennä, miten pääsemme täältä alas. Mutta sen riskin he ottivat, takaperin sitten nelinkontin, ellei muuta. Jalkojen jäykkyys taitaa korreloida iän kanssa, hahhaa.

Notkossa heidän nenissään voimistui ikävä tuoksu. Tuoksut olivat tuntuneet jo aikaisemminkin. Sireeni kukki, pihlaja ja poppelit. Mutta notkossa haisi virtsa. Haju sai heidät katsomaan tarkemmin mihin askelensa asettivat. Roskia ei ollut, mutta kallionkoloissa oli nuotionpohjia eikä maahan olisi missään nimessä istunut. Lasinpaloja he keräilivät ja kätkivät niin, ettei mikään eläin pikku tassuaan tai lintu varpaitaan niihin loukkaisi.

Nuoret meloivat suppalaudoilla ja nähtyään haahkaparven lähtivät sitä kohti. He katsoivat kalliolta huolestuneina, mitä niitä nyt hätyyttelemään. Haahkat kääntyivät emojen johdattelemina takaisin ja olipa niillä vauhtia, ei pysynyt suppailija perässä.

Kaksi haahkaemoa ja yli kaksikymmentä poikasta. Uroshaahka oli ulkoistanut poikasten hoidon emoille ja pysytteli taustalla.

He seurasivat tapahtumaa. Kallion toisella puolella ruokaili kyhmyjoutsenpari kolmen ruskeapukuisen poikasen kanssa. Suppailija lopetti haahkojen ajattamisen ja alkoi kuvata joutsenia. Ne eivät korvaansa lotkauttaneet moisesta.

Kyhmyjoutsenperhe ruokaili häiriintymättä

Vinosti vastapäätä niemeä oli Lapilan saari, jossa he olivat vierailleet viime kesänä. Saarien välissä kulki jatkuvalla syötöllä veneitä. Osa putputteli rauhassa, mutta osa kiisi nokat pystyssä kovaa vauhtia. Rantaan ne lähettivät aaltoja, jotka heiluttivat rannan kivien ja kallion leväkasvustoja. Tuosta ei uimaan kannata mennä, ylös tulo on vaikeaa liukkaan levämassan takia, he pohtivat.

Meri, se sama Norjassa, Maltalla, Turkissa, Italiassa, Mallorcalla. Tyrskyää rantaa vasten sitä syleillen, minua rakasta, annathan periksi, sinua rakastan, ranta

He pääsivät kalliolta alas, osin takaperin ja nelinkonttia, mutta kuitenkin ilman mitään vammoja. Mieli välähti tulevissa vuosissa, miten on sen liikkumisen laita, miten vanheneminen etenee, entä raihnaisuus. Uskaltaako sitä minnekään enää lähteä, jos vaikka kaatuu, kupsahtaa, menee tasapaino, luita poikki, joutuu sängynpohjalle. Mutta ei, ei me siihen suostuta, he päättivät. Me jumpataan, seistään yhdellä jos toisellakin jalalla hampaita pestessä, poljetaan kuntopyörällä kun oikean pyörän päälle kyllä pääsee, mutta se pysähtyminen… Periksi ei anneta. Hiukset värjätään, meikkiäkin naamaan tärkeimpiä tilaisuuksia varten, vaatteita katsotaan sillä silmällä, että kotiasuiksi ne monta kymmentä vuotta vanhat rääsyt…

Polun varrelta nousivat luonnon hienot yksityiskohdat. Vaikka oltiin lähellä kotia, siellä ne kukoistavat, luonnon omat kauneudet.

Pihlajanalku kurkottaa lehdon runsaudesta lehtituppaallaan

Polku kiersi takaisin leirintäalueelle. Sopiva pituus heille. Käsien pesun jälkeen jäätelöt haettiin Cafesta. Ulkona pöydät kahden metrin päässä toisistaan. Vierestä kulki reitti uimarannalle. Alkoi kuulua iloista pulinaa, he eivät ymmärtäneet mitä kieltä. Yli kahdenkymmenen ulkomaalaisen nuoren joukko oli menossa uimaan. Kahden metrin välejä nuoret eivät noudattaneet. Mistä olivat Suomeen tulleet, milloin?

Korona näytti taas päätään, niinkuin oli ollut mukana koko päivän.

Olen lukenut:

Eeva Park: Viimeisellä rajalla, Andreï Makine: Idän sielunmessu ja Andreï Makine: Venäläisiä unelmia.

Katso Luettua -sivu.

 

Koronapääsiäinen

Koronaa, koronaa, joko korotuttaa ja kyllästyttää?

Elämä on näissä uomissa uinut nyt jo monta monituista viikkoa. Tammikuun puolenvälin polvileikkauksen takia olin hissutellen kotona pitkään. Neljän viikon kuluttua sain ajaa autoa ja kävin kaksi kertaa L-kinossa, fysioterapiassa nyt neljä kertaa, Novelimankelissa ja kerran uimahallissa. Sitten kun olisi voinut lähteäkin jonnekin, tuli tämä koronaeristys. Kauppaan pitää hiipiä pitkin nurkkia ja pakoilla ihmisiä. Maanantaina en kestänyt enää kotonaoloa ja ajoin yksinäni Säkylään ja kävin äitini suvun haudoilla. Kaupassa sai kumihanskat käteen. Kukaan ei yskinyt ja kiersin muut asiakkaat kaukaa. Hanskoissa muuten kädet hikoaa aivan valtavasti. Miten pystyvät pitämään tuntikaupalla niitä…

Pihahommia tein muutamana päivänä, kun oli niin lämmintä, että heitin takin ja pipon pois. Raivasin kuivat kasvinosat pois, ja sieltähän on tulossa jo uutta kasvua! Sitten säät viilenivät ja juuri nyt sataa vinosti pohjoistuulen mukana lunta. Ikkunalauta ropisee rytmikkäästi.

Mutta eilen olimme rohkeita. Tein reissun Turkuun. Yksin omassa autossa. Kävin hautausmaalla viemässä vanhempien haudalle pääsiäisnarsisseja. En jutellut kenenkään kanssa. Kaukaisilla haudoilla näkyi olevan ihmisiä.

Sitten menin ystävättäreni luo. Olipa vaikeaa olla halaamatta. Ällistelimme, että olemme tavanneet fyysisesti viimeksi ennen joulua, kolme ja puoli kuukautta sitten. Tuntuu, että siitä on ikuisuus. Niin paljon on tapahtunut, pitkä joulunvietto Pyhällä, se leikkaus ja nyt tämä pandemia, jota kukaan ei uskonut tulevaksi.

Pakkauduimme kumpikin omaan autoomme ja ajoimme Ruissaloon Honkapirtille.

Etäisyysystävättäret

Paljon muistoja tulvi mieleen. Olen käynyt Honkapirtillä ensi kerran toisen luokan kevätretkellä Puolalan kansakoulusta. Erikoisesti tuli mieleen toukokuun 1973 alun Canonkoulutus. Olin opiskelujen lomassa töissä Rajalan kameraliikkeessä ja hankin itselleni järjestelmäkameran. Siihen aikaan luontokuvaus ponnahti ilmoille, lähinnä Hannu Hautalan parittelevien kotkien kuvalla. Luontokuvaustapahtumia järjestettiin paljon. Luennon jälkeen kävelimme läheiseen metsään. Ensi kertaa kuvasin luontoa sellaisella kameralla, jolla saa tarkkoja lähikuvia. Olin aivan  hurmiossa. Sinivuokot kukkivat, pajuissa oli pieniä lehtiä ja löysin sammaleen peittävän kannon. Nyt etsin innoissani kantoa, ja löysin sen! Nyt kotona etsin sen 47 vuotta sitten otetun kuvan, ja kyllä se on sama kanto!

Sammal peittää pehmeänä peittona ikivanhan kannon
Toukokuun kuudes päivä vuonna 1973 kuvattu sama kanto. Värifilmille, luultavasti Agfa, kun on mennyt noin punertavaksi.

Kävelimme muutaman kilometrin lenkin ja söimme kumpikin omia eväitämme kalliolla. Aurinko paistoi ja kun tuuli hiipui, oli ihanan lämmin.

Sain ystävättäreltäni hyviä vinkkejä novelleihini. Sitä itse tulee melkein sokeaksi  omalle tekstilleen. On niin hyvä, että joku muukin lukee. Kylläpä tuli hyvä olo!

Sitten vielä kiersin pojan perheen kautta, vein leivonnaisia ja pääsiäisterveisiä. Näin lapsenlapsetkin, kaukaa. Mutta juttelimme hetken iloisina. Hyvä olo sen kun täydentyi. Miten suurta onnea onkaan, kun taas joskus tulevaisuudessa saa olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa!

Olen lukenut Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti ja Pekka Hiltusen Sysipimeää.

Katso Luettua.

Sinivuokot sykähdyttävät joka kevät, kun puut ovat lehdettömiä ja vuokot työntävät siniset kukkansa kuivan karikkeen joukosta. Näitä kaipasin Lapissa niin että aivan koski.

 

Joulukuuta ja uuteen vuosikymmeneen

Joulu on nyt ohi. Uusi vuosi 2020 saatiin alkuun, vanha vuosi 2019 monine ikävyyksineen muistojen joukkoon.

Meidän tilataideteos, jääpuikot aseteltiin pikkuväen kanssa lyhtyä ympäröimään.

Pitkästä aikaa koko lähiperhe kokoontui yhteen Lappiin, Pelkosenniemen Pyhätunturille Seitakeroon. Edellisestä kerrasta on viisi vuotta, siis Pyhällä. Ilmassa on haikeutta. Kaksi meistä on poissa pysyvästi. Kaksi on tullut lisää. Kaksi eläintäkin on poistunut ja kaksi tullut lisää.

Elämän kulku. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään mainittavaa. Mutta vääjäämätöntä ei voi paeta, osa on lähtövuorossa. Vaikeinta on hyväksyä, että lähdössä ei ole ikäjärjestystä, kun poistuneelta jäi kokematta niin monta elämänvaihetta, jotka itse on todennut hedelmällisiksi. Ettemme voi koskaan enää jutella.

Kerta kerralta päivien ketjussa syvenevät tummat katveet. Ne ehkä hiipuvat taustalle, mutta eivät poistu. Ilo – kyllä sitä on, mutta se muuttuu erilaiseksi. Jotenkin lyhyemmäksi.

Pihan puut ovat kasvaneet 25 vuodessa niin, että pihalla Kultakero pilkottaa juuri ja juuri niiden välistä. Miten hauskoilta puut näyttävätkään. Ne kurkottelevat ylös ylös ja kantavat lumihahtuvansa kevyesti.

Lappi näytti parastaan. Etelän vesisateesta ja tulvatilanteesta saavuttiin runsaiden valkeiden hankien keskelle. Kuohkea pakkaslumi kuorrutti puiden oksat. Pakkasta oli vaan muutama aste.

Viisi vuotta sitten olikin parikymmentä astetta kylmempää, jolloin ulkoilu oli erilaista. Nyt laskettiin mäkeä, tehtiin lumitöitä ja hiihdettiin yhteensä monta sataa kilometriä. Koko ajan joku meistä oli latuja mittaamassa, parhaat pari kertaa päivässä.

Hiihtolenkillä kaamos pääsi yllättämään. Vielä muutama kilometri valaistulle ladulle.

Viimein sitten lähestyttiin vuoden vaihdetta. Siinä oli erikoista tunnelmaa, kun siirryttiin uudelle vuosikymmenelle.

Pyhätunturin ilotulitus oli niin nopea, ettemme nähneet siitä kuin rippeitä. Kiipesimme kovaa vauhtia harjun rinnettä ylös, ja kaikki olikin jo ohi. Olisi tietenkin voinut lähteä ajoissa. Mutta onneksi tämä kipunasuihku vielä nähtiin. Ilotulituksessa on jotain hyvin syvälle ihmisen sieluun menevää riemua. Minua alkaa aina itkettää.

Miten nopeasti aika kuluukaan. Millennium vietettiin myös Pyhällä. Sen jälkeen on muutettu etelään ja niin paljon on tapahtunut kaikkea. Kaksikymmentä vuotta. Mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtuukaan, tai kahdenkymmenen. Yksi ainakin on varma. Lapset lähestyvät keski-ikää ja heidän lapsensa kasvavat nuoriksi aikuisiksi. Ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua on uusia suvun jatkajia. Ja minä. Tässä iässä vääjäämätöntä on terveydentilan heikkeneminen ja  miten se sitten vaikuttaakaan elämään. Saa nähdä.

Harhalaukaus mutta dokumentti siitä, että olinhan minäkin paikalla 😉

Nyt kotona, ulkona sataa vettä. Tuuli riepoo puiden latvoja. Ne heiluvat reippaasti. On pimeää. Ikkunaa peittää sadepisaroiden kudos. Yritin ottaa siitä kuvaa, ei onnistu tarkennus pisaroihin. On erikoinen tammikuu. Pellot ovat vihreitä ja ihmiset käyvät golfaamassa.

Kuin unena mielen taustalla välkkyvät Lapin valkoisuus, hankien pehmeys, suksien suhina laduilla. Ne kymmenen päivää, jotka vietimme läheisten kanssa. Lasten naurua ja  leikkiä, pikkuiset kädet hieromassa mummin selkää ja  niskaa, pasianssin – ”simpanssin” – peluuta yhdessä. Hotellipelissä myytiin ja ostettiin kiinteistöjä. Ristiseiskaa ja sanaristikkopeliä. Hyvää ruokaa ja juomaa. Kiukkaan sihahdus hiihtolenkin jälkeen. Takkatulen loimotus.

Ikiaikainen loimotus, joka vetää katseet puoleensa, mielen hiljaiseksi kumpuavia syviä ajatuksia vastaanottamaan.

Tuleeko vielä kymmenen yhdessä vietettyä päivää…

Suklaan kulutus oli aikamoista. Viimeiseksi saatiin lahjaksi tämä kilon sisältävä ihana sydän. Eikä kestänyt kauaa.

Tammikuuhun liittyy haikeus. Odotettu joulu on ohi. Uuden vuoden käynnistysvaikeuksia. Päivä kerrallaan. Yhtäkkiä sitten helmikuussa valon määrä häikäisee, mieli viriää, tulppaanit maljakkoon, siemenet itämään ja kasvua ihmettelemään.

Mutta nyt eletään tammikuun päiviä, joina tänä vuonna odotellaan talvea, tuleeko se vai onko kummallinen uusi vuodenaika syksyn ja kevään välissä. Täällä etelässä.

Olen lukenut Tolstoita, Oksasta, Zafónia ja afrikkalaisia novelleja, katso Luettua.

Verannan ikkunalla orkidea ilostuttaa näinä pimeinä aikoina.

Stockholm du sköna

Viime viikolla oli vuorossa jokasyksyinen vierailu Tukholmaan opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären kanssa opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären luo. Tämä oli neljäs kerta. Ensimmäinen oli Vuotos -romaanin esittely Suomalaisten kirjallisuuspäivillä. Itse asiassa silloin 1970 – luvulla käytiin Turusta paljon Ruotsissa töissä. Itsekin olin kahtena kesänä Älvenäsissä Svenska Rayonilla ja kahtena laivoilla nissenä. Monet jäivät Ruotsiin kokonaan, parempi palkka ja selkeyttä elämäntilanteeseen. Itsekin olisin voinut jäädä, mutta sitten lähdinkin ihan toiseen suuntaan eli Lappiin.

Laiva oli hiljainen, eipä koskaan ole ollut  niin vähän matkustajia. Turusta lähti kanssamme vain muutama kymmenen matkustajaa. Mutta hiljaisuus sopi meille oikein hyvin. Saaristo oli jäätön ja lumeton. Aikaisempina vuosina on valkoista näkynyt näihin aikoihin.

Kulttuurimatkaksi tämäkin muodostui.  Syksyn edetessä näyttää kulttuuri vievän aktiivisen aikani yhä enemmän. Vierailimme paikallisessa kansallismuseossa, National museumissa, joka on juuri restauroitu hienoksi.

Tukholman National museumin portaikko

Tapasimme myös 50 vuotta vanhan ”vanhan ystävän”, joka kiersi näyttelyn kanssamme. Samalla saimme päivitettyä viime aikojen tapahtumat.

Taikku on aktiivinen blogini lukija ja yllätys yllätys, loimaalainen!

Museo oli ilmainen suurelta osin. Maksullisiin näyttelyihin emme menneet, kun kulttuuriannos täyttyi kolmikerroksisessa laajassa katsauksessa. Tidslinjen -osuus kuvasi taidetta monelta vuosisadalta. Paljon oli  henkilökuvia mutta myös esineitä. Viimeinen osuus, 1965 alkaen, aiheutti huudahduksia, kun vitriineistä löytyi suomalaisiakin esineitä, kuten Fiskarsin keltakahvaiset sakset.

Miten kaunis on valon ja varjon yhteistyö
Elämän hienoin muoto, kaari, pallo, valo, varjo
Räsymattokin on taidetta

Museosta lähdimme kävelylle pimeneviä katuja pitkin ja eikun sisään sisustusliikkeeseen. Ilokseni sain todeta, että ruotsalaisessa sisustuksessa on menossa värikäs runsauden kausi. Minun mieleeni!

Yltäkyllin väriä syksyn pimeyteen! Seinäkangas oli erityisen kaunis.

Toisena päivänä vierailimme aikamoisessa vesisateessa Fotografiskassa, joka on siis museo ja sijaitsee Södermalmilla samalla rannalla Vikingin terminaalin kanssa. Paikka on lähellä Slussenia, joka muuten on aikamoisessa myllerryksessä, kun maa on vajonnut ja vaatii monenmoiset korjaustoimenpiteet, jotka jatkuvat vielä vuosia.

Päänäyttelynä oli todella vaikuttava Jimmy Nelsonin Homage to Humanity.

Tanzania. Katsojat viipyivät hiljaisina pitkään kuvien äärellä.

Olipa vaikuttava kokonaisuus. Nelson on kiertänyt monta kymmentä vuotta ympäri maapalloa ja kuvannut asukkaita Siperiasta Meksikoon, Afrikkaan ja Tyynen meren saarille. Kuvat ovat todella vaikuttavia. Ne kertovat rikkaista kulttuureista, hiljaisesta voimasta ja tyynistä katseista.  Näitä kuvia katsellessa voimistuu tunne, että  nämä kulttuurit tulevat säilymään, koska ihmiset eivät anna lannistaa itseään vaan kantavat perinteitään ylpeästi.

Kuvatut heimot, paitsi Amerikat ovat jääneet pois kuvasta. Kaipasin saamelaisia, mutta pohjoisia kansoja edustamaan oli valittu Siperia.

Laitan tähän ottamiani kuvia, kaipa niiden näyttäminen on sallittua. Kaikkien kuvien ottopaikkaa en osaa varmasti sanoa. Laatu ei myöskään ole kovin hyvä.

Homage to Humanity -näyttelyn kansikuva
Wodaabe, Gerewol, Chad 2016. Erityisesti tämä kuva sai viipymään pitkään, oli niin paljon ihailtavaa.
Afrikka. Puu on niin suuri, ettei sitä meinaa tajuta.
Idässä ollaan
Idässä
Yangshou Cormorants, Yangshou, China, 2005. Kalastusta.
Sadhus, Naga Sadhus & Jat peoples, India
Khudi, Clas, Siberia
Inkat

Kauniita he ovat, ihmiskunnan edustajat maapallon eri puolilla, erilaisissa olosuhteissa, luonnon muovaamina, sopeutuneina vuosituhansien aikana. Tämä oli vaikuttavimpia näyttelyitä, mitä olen nähnyt. Jimmy Nelsonin kuvia voi ostaa kirjoina.

Fotografiskassa oli myös muita näyttelyitä, mutta näiden Nelsonin kuvien jälkeen ne eivät tuntuneet oikein miltään. Yksi näyttely  kertoi pohjoismaisesta elämänmuodosta. Ihmiset olivat saaneet lähettää kuviaan ja täytyy sanoa, että jälki oli sen mukaista. Ei oikein sykähdyttänyt.

Monta huonetta oli Sebastiao Salgadon kuvia Brasilian kultakaivokselta. Karmeat olosuhteet, jossa ihmiset olivat kuin muurahaisia, ei ihmisarvoa, ei yksilöllisyyttä. Ihan puistatti.

Golg mine of Serra Pelada, State of Pará, Brazil, 1986

Saga Wendottesin In Between Realites -näyttely kuvasi lapsia erilaisissa ympäristöissä. Näytti, että päät oli liitetty vieraisiin vartaloihin ja aiheiden valinta sai miettimään lasten hyväksikäyttöä.

Eläinten hyväksikäyttöä kuvasi norjalainen Christian Houge polttamalla eläinten malleja. Niitä oli inhottava katsoa ja näiden huoneiden läpi menimme nopeaan.

Syksyn Ruotsin reissu oli hieno. Tapasin ystäviä ja sain annoksen kulttuuria ja mielihyvää. Kyllä nyt jaksaa eteenpäin.

Onko se kuningatar pöntöllä? Vai onko tämä aluspöksymainos? 😉

 

Rintalan Annen lampaita katsomassa

Lauantaina Rintalan lammastilalla järjestettiin avoimien ovien päivä. Sadekin taukosi vaihteeksi, yksi kuuro kyllä peitti auringon.

Olinkin jo miettinyt, miten saan Annelta lankoja sydämenlämmittimiin. Tämä avoimien ovien päivä tuli kuin tilauksesta.

Tunnen Annen hänen opettajavuosiltaan. Lampaat kuitenkin veivät voiton opettamisesta, ja Anne siirtyi täyspäiväiseksi villayrittäjäksi. Rintalan lammastilan ensimmäiset lampaat olivat häälahjaksi saadut viisi lammasta, josta katras alkoi kasvaa. Tila sijaitsee Yläneellä, noin 60 km Turusta ja meiltä runsaan puolen tunnin ajomatkan päässä Makkarkosken kylässä. Sukututkimukseni paljasti, ettää minulla on ollut kylällä kaukaisia sukulaisia, vuosisatoja sitten.

Anne ryntäsi minua halaamaan, emme ole nähneet pitkään aikaan.

Myyjä harmitteli, että hyllyt ovat vajaita, mutta sehän kertoo, että kaupaksi on mennyt!
Tonkkia, kannuja, kannuja – entisaikaan niin tarpeellisia
Lammaspariskunta! Pyysin Annelta kuvaa, jossa hän halaisi lammasta, mutta Anne kysyi eikö tämä kelpaa. Pöytä vaan ei päästänyt tämän lähemmäs kumppania.
Osa lepäili, osa oli syömässä. Kaikkien leuat tekivät töitä – lammas on märehtijä.

Toistakymmentä vuotta sitten Anne sanoi minulle, että minulla on ”romantisoitu käsitys lampaanhoidosta”. 😉
Muistin sen, kun  menin lampolaan katsomaan lampaita. Niitä oli satoja. Mutta kun lähestyin  niitä, ne joko kiepsahtivat pakoon tai sitten tulivat tekemään tuttavuutta. Eivätkä ne todellakaan ole samanlaisia! Nyt seuraa lammaspotretteja.

Minä olen kaunis kaino ruskea
Oletpas oudon näköinen, minä ihmettelen
Tästä tuli mieleen meidän Nero, silläkin oli mustaa ja valkoista naamassa, samalla tavalla kuin tällä. Mustavalkoisuus on muuten sellainen väriominaisuus, joka tulee näkyviin kotieläimillä. Luonnonoloissa mustavalkoisuus häviää muutamassa sukupolvessa. Näkyvät kait liian helposti vihollisille.
Me tykätään toisistamme
Hahhahhaa, onpas nyt hauskaa

Ostin Kainuun Iivarin harmaita luonnonvärisiä lankoja ja pehmoista Helmi karitsan lankaa. Vihreän langan Anne on käsin värjännyt.

On nämä vaan NIIN ihania!

Tules taas meitä moikkaamaan!

Maailman kaunein sairaala Ajan valossa

Elokuun viimeisellä viikolla järjestettiin Alvar Aalto -viikko 2019 Turussa ja Paimiossa. Kyllähän minä Alvar Aallon tiesin entuudestaan ja muutaman hänen suunnittelemansa rakennuksen Turussa, mutta Paimion parantolassa en ollut koskaan käynyt. Maine oli kiirinyt ja viimeaikaiset uutiset rakennusten myynnistä ja ympäröivien mäntyjen hakkuista olivat mielessäni.

Sairaala on ollut valmistuttuaan 1933 tuberkuloosiparantolana 1960 -luvulle saakka (jolloin uudet tehokkaat lääkkeet mahdollistivat sairaalajaksojen lyhenemisen), sitten  keuhkotautien hoitopaikka ja nykyään osassa rakennuksia toimii Mannerheimin lastensuojeluliitto.

Kävin ensin Paimion kaupungintalon  näyttelyparvella järjestetyssä parantolan huonekalunäyttelyssä ja  Paimion sähkömuseossa, jossa oli myös parantola -teema eli tietenkin valaisimia.

Ällistely sammalikolla sen kun lisääntyi. Miten monipuolinen lahjakkuus Alvar Aalto onkaan ollut! Aloin miettiä, miten Aallon muotokieli oikein on kehittynyt. Pitää tutustua hänen historiaansa tarkemmin.

Rakennusten lisäksi hän suunnitteli kalusteita, valaisimia ja jopa lavuaareja. Mukana suunnittelussa oli hänen arkkitehtivaimonsa Aino Aalto eikä varmuudella voikaan sanoa kumman suunnittelemia eri kohteet ovat.

Kaupungintalon näyttelyssä oli mm. parantolaan eri tarkoituksiin suunniteltuja erimallisia tuoleja. Oikealla oleva rivituoli on yksi suositummista julkisten tilojen tuoleista ja on ollut tuotannossa vuodesta 1929 asti. Taivutettu koivuvaneri oli aivan uutta.

Kaikessa suunnittelussa on otettu huomioon tarkoituksenmukaisuus, käytettävyys, keveys ja klassinen muotokieli.

Puhdistus oli otettu huomioon suunnittelussa. Jotkut lamputkin olivat lasin sisässä helpottaen puhdistusta.
Potilashuoneen lavuaari on suunniteltu siten, että valuva vesi ei kohise, vaan kulkeutuu viemäriin täysin ääntettömästi. Kun keuhkotautiparantola loppui, kalustoa myytiin halvalla tai hävitettiin. Lavuaarejakin hakattiin palasiksi.
Hallipukki eli lepovuode, jossa potilaat makasivat ulkoparvekkeella hengittämässä raitista mäntyjen rikastamaa ulkoilmaa.

Keuhkotauti oli pahamaineinen  kansansairaus. Voi vaan ihmetellä, miten nuori Suomen valtio sijoitti tämän sairauden hoitoon niin paljon, että rakennettiin näin iso upea sairaala. Ja että uskallettiin antaa nuorelle 35 -vuotiaalle Alvar Aallolle tehtäväksi suunnitella kaikki.

Aallon visiossa valo, ilma, aurinko ja hygienia johdattelivat kaikkea suunnittelua. Kaikki rakennukset ovat valkoisia. Sisältä ne ovat valoisia ja sisustuksen väreinä keltainen, harmaa ja vihreä.

Paimion sairaalan etupiha valkoisine rakennuksineen johdattelee pääovea kohti.
Pääsisäänkäynnin katos noudattelee kaarevia muotoja, mutta ei täysin

Teemaviikon puitteissa järjestettiin sairaalaan opastuskierroksia ja kiinnostava Aika valossa -tanssiesitys, johon hankin lipun. Paimiossa vaikuttaa A.M. Dance -tanssikoulu, jonka Showmamas -ryhmä on esittänyt teosta jo keväällä loppuunmyydysti ja nyt pääsin mukaan.

Kokoonnuimme valoisaan aulaan odottelemaan Aika valossa -esityksen alkua. Naisia ja kaksi miestä. Keski-ikä taisi olla aika korkea. Koreografi taustalla tummassa asussa.

Tanssijat olivat keski-ikäisiä paimiolaisia naisia. Koreografi Annika Mutila taisi olla nuorimmasta päästä.

Koko esitys vietiin läpi ilman sanoja. Musiikkia oli muutamassa kohdassa. Yleisöä pyydettiin olemaan hiljaa ja vain kerran joku kommentoi jotain. Viittomalla meitä ohjattiin eri paikkoihin seuraamaan kohtauksia, jotka tapahtuivat auloissa, käytävillä, portailla, parvekkeilla ja ulkona. Tanssijoita oli 16 ja he olivat pukeutuneet hoitajiksi. Tanssissa välittyi ihmiskohtaloita hyvin koskettavalla tavalla.

Tämä oli mielenkiintoisempi tapa tutustua parantolaan kuin perinteinen opastuskierros.

Esityksen jälkeen lähdin hiljaisuuden vallitessa kiertämään aluetta. Käsitykseni paikan erityislaadusta kasvoi askelten lisääntyessä. Rakennuksia on paljon. Kaikki valkoista funkistyyliä. Tämä on kaikkein hienoin paikka, jossa olen käynyt. Kunnioitukseni kasvoi Alvar ja Aino Aaltoa ja kaikkia heitä kohtaan, jotka edesauttoivat 1933 valmistuneen rakennuskompleksin syntyyn. Miten hienoa, että erittäin vaikean ja traagisen sairauden runtelemille ihmisille saatiin aikaan näin hienot olosuhteet.

Laitan tähän loppuun kuvia, joita on paljon, mutta olin niin hurmaantunut valkeiden rakennusten mielettömästä estetiikasta.

Huoneita rivissä
Portaikko valossa. Aalto on miettinyt hyvin tarkkaan valon tulosuunnan eri vuorokaudenaikoina. Rakennuksista ei löydy pimeitä kolkkia.
Valo luo tosin tässä surumielisen muiston sairaalan lukuisista traagisista ihmiskohtaloista
Ilmastointiputket ovat täynnä kauneutta
Takaovi on kaunis
Kuin näköalatorni
Paimion parantolan kuvatuin kohde on tämä potilassiiven nurkka. Potilassiivessä sijaitsivat makuuhallit lähes 100 m pitkien käytävien varrella. Oikealla olivat alunperin avonaiset parvekkeet, mutta ne muutettiin sisätiloiksi.
Kauneus saa hengityksen salpautumaan
Käytävän länsipäässä (vasemmalla) varsinaisen osastoalueen ulkopuolella sijaitsivat osastonhoitajien asunnot

Suosittelen vierailemaan Paimion parantolassa.

Jylinää ja musiikkia

Poistin krassikasvustosta kuihtuneita kukkia ja kehittyneitä siemeniä. Suurimmat siemenet säästän ensi vuodeksi ja kylvän, kuten tänäkin vuonna. Kuului kumea pamaus, joka jatkui polveilevana jylinänä. Nostin katseeni, taivashan oli aivan tumman harmaa taas aamupäivän sadekuuron jälkeen ja valtava naakkaparvi lensi naapurin koivujen latvoihin.

Krassien hieno tuoksu sekoittuu naakkojen klaklatukseen naapurin koivujen yläoksilla

Jylinä jatkui. Mieleni vyörähti miljardeja vuosia taaksepäin. Silloinkin maapallolla jyrisi, salamat välkähtelivät ja rankat sadekuurot huuhtoivat maankamaraa. Jokin salamanisku mereen sai aikaan kemiallisen reaktion, jonka kaukaisena lopputuotteena oli orgaaninen yhdiste, ensimmäinen aminohappo. Elämä.

Kumina jatkui kumpuilevana kaikuna. Sitten taivaan vesisaavit kaadettiin alas. Tunsin juhlallista nöyryyttä taivaalla tapahtuvan luonnonilmiön äärellä. Oli hieno luontohetki.

Turussa on nyt musiikkijuhlat. Niitä on pidetty vuodesta 1960 alkaen, mutta en ole koskaan aikaisemmin osallistunut.

En ole mitenkään musiikki-ihminen. En osaa soittaa  mitään instrumenttia enkä ole kiinnostunutkaan soittamisesta. Musiikkimakuni on laaja. Pidän kovasti jazzista, mutta elämäni  kappaleet ovat kyllä ilmeisesti musiikillisesti kevyttä kamaa. Musiikki merkitsee minulle tunnelmien vahvistamista.

Klassista musiikkia en ymmärrä ollenkaan. Kuuntelen sitä kyllä mielelläni. Kemijärvellä kävin kaikissa Musiikkiopiston konserteissa ja yritin painaa mieleeni kappaleita ja säveltäjiä. Mitään ei jäänyt mieleeni, en pystyisi mitään toistamaan. Maisteri Lindgren yrittää opettaa mitä tarkoittavat tonaalisuus, fraseeraus ynnä muut hienot musiikkitermit, mutta ne eivät pysy mielessäni sekunttia pitempään.

Oli mukava seurata Musiikkiopiston opiskelijoiden kehittymistä pienistä soittajista aikuisuuden kynnykselle asti. Konserteissa soittivat ensin pienet oppilaat ja väliajan jälkeen kehittyneimmät. Huomasin, että näiden viimeisten esiintyjien aikana pystyin keskittymään  musiikkiin paremmin. Ajatukset eivät enää pulpahdelleet kaaosmaisesti, vaan musiikki alkoi ikään kuin voidella minua. Konserttien jälkeen hyvä olo ja levollisuus olivat päällimmäisinä.

Taitaa olla niin, että hetkittäinen mielentila vaikuttaa keskittymiseen ja sitä myötä siihen, millaisiksi elämykset muodostuvat.

Viime viikolla alkoi tehdä mieli kunnon konserttiin. Niinpä maanantaina kävin Turussa kahdessa konsertissa. Niiden musiikilla oli arvaamaton vaikutus.

Ensimmäinen konsertti oli Turun Tuomiokirkossa Cello Day II.

Turun tuomiokirkon pääkäytävä on aina yhtä komea. Miksi kirkko on muuten nimitetty TUOMIOkirkoksi? Mitä siellä tuomitaan?

Aluksi ajatukset taas poukkoilivat sinne tänne jatkuvana mylläkkänä. Joogaopettaja aina sanoo, että anna ajatusten tulla ja mennä. Kyllä ne sitten loppuvat. Näin kävi nytkin. Ajatukset hiljenivät, mielen pinta rauhoittui, tuli tyyntä. Matalat äänet ympäröivät minut, pommittivat hiljaa mieltäni ja alkoivat tunkeutua sieluani kohti.

Ensimmäinen esiintyjä sellisti Marko Ylönen oli aivan huippu. En ollut koskaan kuullut selloa soitettavan siten kuin hän soitti. En nähnyt häntä muiden kuuntelijoiden takaa ja olisi voinut luulla, että esiintymässä oli monta soittajaa. Hänen instrumentin käyttönsä oli aivan huippua. Hän soitti Zoltán Kodályn Sonaatin soolosellolle. Yleisö pomppasi ylös kädet pystyssä tapauttamaan.

Mielenkiintoinen oli väliajan jälkeen Sauli Zinovjevin (syntynyt 1988!) Musiikkijuhlille tilausteoksena säveltämä Sospirando 4 ”Schubert”. Se oli kaunis.

Sen jälkeen kuultiin Schubertin Jousikvintetto C-duuri, josta en osaa sanoa mitään. Konsertti oli pitkä, melkein kolme tuntia. Keskittyminen alkoi siis herpaantua, mikä on vahinko viimeisille esiintyjille.

Turun sanomat otsikoi eilen: Cello Day II vei suuren äärelle. Totta.

Turun tuomiokirkon koko jaksaa aina ihmetyttää. Mitä ovatkaan pienten puutalorötteliden asukkaat ajatelleet seitsemänsataa vuotta sitten katsoessaan kirkon tornia kohti?

Syömässä kävimme Fabbes Cafessa. Olipa mukava paikka!

Illalla suuntasimme Turun Betel -kirkkoon. Olen syntyperäinen turkulainen, enkä ole koskaan ennen kirkkoa nähnytkään. Se on jäänyt ikävästi isojen rakennusten saartamaksi. Kirkon on vihitty 1906 ja edustaa jugendia parhaimmillaan.

Konsertissa esiintyi Trio Pohjola, viulu, sello ja piano. Nuoria, vähän päälle kaksikymppisiä ulkomailla opiskelevia ja kauniita olivat ja niin mahdottoman taitavia.

Betelkirkon kaunista jugendia musiikin taustalla. Edessä oleva harmaapää muuten pilkki koko Wennäkosken Päärmeen ajan, mikä on hyvä suoritus, koska musiikki oli niin pirteää.

Trio soitti ensiksi Rahmaninovin Pianotrio nro 1 g-molli op, posth., ”Elegiaque”n.  Valtavan kaunista, surumielistä, murheellista, riipaisevaa.

Viimeisenä soitettiin Dvorákin Pianotrio E-molli op. 9, ”Dumky” (miete, tuumailu). Kaihomieli ja alakulo jatkui, vaikka välissä oli nopeita jaksoija, jotka toivat mieleen unkarilaisen kansanmusiikin.

Haikeaa, hidasta, melankoliaa. Ensimmäisen konsertin jousisoittimien herättämät sielun kielet alkoivat väristä suruisasti.

Päivän musiikilla oli yllättävä vaikutus. Jousisoittimien matalat soinnut tunkeutuivat minuun. Herkistyin. Minut valtasi valtava surumielisyys. Mieli ja sydän avautuivat. Sieluni syövereistä nousi asioita, joiden käsittely oli jäänyt kesken tai tekemättä. Kipeät muistot velloivat, kuohuivat ja paljastuivat alastomina. Vähitellen tyyntyi, aalto enää silloin tällöin. Kyyneleet kuivuivat. Aloin olla sinut muistojeni kanssa.

Sipulikin voi kukkia ja näin kauniisti.

 

 

Tuuli vinkuu syksyä nurkissa

Pilvenhattarat purjehtivat taivaalla pohjoista kohti, kuin muumianimaatiossa. Tumma perhonen ylittää ikkunan nopeasti, ensin vasemmalta oikealle, sitten alhaalta ylös. Viuuh, tuuli vinguttaa viulua nurkassa.

Aamulla kaste kasteli kenkäni, kun tein kierroksen puutarhassa haettuani lehden. Aamiaispöytään salaattia, ruohosipulia, tomaattia, omenapuun alta pudonnut omena, sademittarin tarkastus. Ei vettä, mutta jäärä, autoin sen pois. Eläimet aktiivisina. Oravat melskasivat naapurin puiden rungoilla, iso rastasparvi pakeni tuomen uumeista, ruskosammakko oli mennyt kylpyyn vesisaaviin, ei päässyt ponnistamaan pois, vein sen sangossa jokeen. Meillä oli mukava katsekontakti. Talon päädyssä oli paljon mustia isoja sulkia. Joku oli päässyt hengestään, joku oli saanut syötävää.

Tuulen tuoma viileys muistuttaa lähenevästä syksystä. Tällainen kesäkö nyt oli, ohi, niin nopeasti, täynnä odottamatonta, monenlaista ajateltavaa, joka kypsyy vasta myöhemmin.

Olen lukenut novelleja. Kahdestakin syystä. Menen lukemaan Loimaan pääkirjastoon Novellikoukkuun 4.12.2019 ja sinne pitää valita luettavaa – aiheeltaan sopivaa ja sopivan pituista. Lisäksi opiskelen novelleja, koska me Novellimankelissa aiomme julkaista novellejamme ensi vuonna. Eli luin Katherine Mansfieldin novellikokoelman Kanarialintu. Katso Luettua -sivu.

Sunnuntaina olin Loimaan kotiseutumuseossa päivystäjänä. Kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura r.y. ylläpitää museota. Viikolla siellä on kesäoppaat, mutta sunnuntaisin me hallituksen jäsenet kaksi kerrallaan yritämme opastaa katsojia parhaamme mukaan. Koen riittämättömyyttä, koska en ole Loimaalta kotoisin enkä tunne asioita vieläkään, vaikka olen asunut täällä jo 18 vuotta.

Loimaan kotiseutumuseo sijaitsee Kanta-Loimaan kirkon vieressä. Se on vuonna 1855 valmistunut entinen lainajyvästö, jonka Loimaan manttaalikunta luovutti Loimaa-Seuralle museotarkoitukseen 1955.

Museossa on perusnäyttelyn lisäksi joka vuosi vaihtuva teemanäyttely, mm. hääpuvut, kastemekot, nuket, sodan puhdetyöt, Ferraria ja tänä vuonna seudun meijeritoiminta.

Museo on rakennettu läheiseltä Suojastonmäeltä louhituista kivistä. Ne oli tarkoitettu ensin kirkkoon, mutta suunnitelmat muuttuivat ja näin lainajyvästö sai 1,5 m paksut seinät.

Ulkona satoi kaatamalla koko päivän. Vieraita kävi sateesta huolimatta mukavasti koko ajan. Osa oli muualta, osa oli tullut nimenomaan katsomaan meijeriasioita. Vieraiden  meijereihin liittyviä muistoja oli mukava kuunnella.

Alakerrassa on meijerinäyttely, mm. 20 min. powerpoint -esitys kaikista meijereistä.

Itselle oli yllätys meijereiden määrä. Niitä oli melkein joka kylällä. Meijereiden kukoituskausi oli yllättävän lyhyt, muutama 10 vuotta 1900-luvulla. Lopettamiseen vaikutti valtiovallan linjaus, jolla karjanhoito ja maidontuotanto keskitettiin Pohjois-Suomeen ja viljan tuotanto etelään. Alkoi olla myös maidon liikatuotantoa ja niinpä Loimaalla valmistettiin emmental-juustoa, joka oli niin hyvää, että sai palkintoja ympäri maailmaa kilpailuissa, mm. Sveitsissä, mikä nyt on varsinainen juustomaa, onhan siellä Emmenthal-maakuntakin. Kunpa saisi maistaa loimaalaista emmentaalia!

Nykyään komeat meijerirakennukset ovat muussa käytössä, yrityksillä ja asuinrakennuksina.

Muistatteko maitopussit! Ne vuotivat, kaatuilivat ja saivat aikaan monenmoista porua.

Itse aloin muistella erilaisia maidonsäilytysmuotoja. 1950- ja 1960 -luvuilla maitoa haettiin joka päivä maitokannullinen, kolme litraa, jonka myyjä  mittasi litran mitalla. Silloin ei ollut jääkaappeja, joten ostettiin sen verran kuin päivässä kului.

Tarmolassa Hakapellonkadulla oli 1960 -luvun alkupuolella automaatti, johon maito tuli maitohuoneesta, kannu alle ja painettiin nappia. Sotkua tuli silloinkin, jos painoi väärin ja kannu oli liian pieni. Tähän aikaan meille tuli jääkaappi, joka taisi olla todella mullistava kodinkone. Miten ihmeessä ennen ruokatavarat saatiin säilymään kesäisin?

Sitten maitoa alkoi saada ruskeissa litran pulloissa, sellainen on mulla muistona. Kerma oli pikkupulloissa.

Suomalainen erikoisuus on maitopussit. Ne tulivat käyttöön 1967 ja poistuivat onneksi 1972, sillä niin hankalia ne olivat käytössä. Ne vuotivat, kaatuilivat, vaativat oikeanlaisen kannun.

Suomalainen sodan ja pula-ajan kokenut perheenemäntä sitten säilytti maitopussit, pesi ne, leikkasi kuteeksi ja virkkasi lukemattomia muovimattoja. Eräs näyttelyn kävijä muisti, että virkkuukoukkua piti kastaa öljyyn, jotta virkkaaminen onnistui. Näitä mattoja on vieläkin mökeillä ja varastoissa ja ansaitsevat tulla säilytetyiksi muistona tästä rikkaasta vaiheesta.

Sen jälkeen sitten  onkin eletty pahvipakkausten kanssa.

Perjantaina oli Loimaa-Seuran ja seurakunnan järjestämä tapahtuma, jolloin pääsi kiipeämään Kanta-Loimaan kirkon torniin. Kiipeäminen tehtiin pienissä ryhmissä pienen luennon jälkeen. Illalla kuultiin tornista trumpetilla  soitettu iltasoitto.
Osallistuin viime vuonna. Laitan tähän kuvia viime vuodelta.

Kaksi ryhmää tuli aivan täyteen ja osa halukkaista jäi odottamaan ensi vuotta. Tämä kuva on viime vuodelta.
Suntiot olivat tehneet hyvää työtä turvallisuuden eteen. Huonojalkaisella ja huimaukseen taipuvalla ei torniin ollut asiaa, no meninhän sinne minäkin ja selvisin hengissä.
Kirkon sivutorni hohti uudessa peltivaipassaan
Maisemahan on kuin Välimeren maista!
Auringonkukat alkavat levittää isoja kukintojaan