Aihearkisto: Käynnit, vierailut

Lähimatkailua – Somerolla

Oli ihana päästä valmiiksi suunnitellulle matkalle mukaan. Sitä on elämänsä aikana järjestänyt niin paljon kaikenlaista, että tietää miten paljon työtä reissut vaativat. Nyt sai vaan nauttia.

Somerolle oli lyhyt matka, alle tunnin. Kymppitieltä lähti etelään päin kiemurainen tie, 53 mutkaa, olen laskenut uimahallireissujen yhteydessä, silloin kun Loimaan uimahalli oli remontissa pitkään. Mutkatko olivat luoneet mieleeni kuvitelman Somerosta. Ja se keskusta, jossa olen ennenkin käynyt ja ihmetellyt kaupunki-nimitystä. Kaukana kaupungista, olin ajatellut.

Ensiksi menimme Hovilan kartanoon. Esittelijänä oli Arja Torkkomäki, joka on alenevassa polvessa kartanoon liittyvää sukua. Hän kertoi antaumuksella talon historiasta, siellä eläneistä ihmisistä, heidän kohtaloistaan ja vaikutuksistaan taloon. Hänen oma suhteensa kartanoon, sen kunnostamiseen, hankittuihin esineisiin ja rakkaudesta vanhaan oli mielenkiintoista ja kunnioitusta  herättävää.

Kuuntelemme Arja Torkkomäen esitystä. En kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen
Taidokas!
Kauneus on yksityiskohdissa.
Hovilan pakarin leipävarras. Muistanpa lapsuudestani Jalavanrannan tuvan katossa olleen leipävartaan. Leipä oli niin kovaa, etteivät hampaani pystyneet siitä palaa puraisemaan. Niinpä imeskelin.

Hovilan kartanon vintin ylisillä oli näyttely 50-luvusta. Monta tuttua asiaa!

Lapsuuteni vauvanvaunut.

Kartanoita näytettiin sitten monia muitakin. Niihin ei päässyt sisälle,  mutta tieltä ihmettelimme komeita rakennuksia ja pihoja, miten paljon niitä olikaan ja miten hyvin pidettyjä. Opas kertoi tarinan siitä, miksi Somerolla on niin paljon kartanoja: Venäjän tsaari tapatti kaikki aateliset, mutta alkoi katua ja päätti hankkia Ruotsista aatelisia takaisin Venäjälle. No, Someron kohdalla osa aatelisista putosi kyydistä ja asettui sinne.

Vierailimme myös Torppamuseossa. 1800-luku on museoissa hyvin edustettuna. Miten nykyaika tullaa esitettelemään museoissa? Ei varmaan perusteta kokonaisia museoita nykyiselle aikakaudella?

Härkätien varressa sijaitseva Torppamuseo kuvastaa 1800-luvun loppupuolen maalaiselämää. Torpan päärakennuksen lisäksi museo koostuu kahdestatoista 1700- ja 1800-luvun rakennuksesta, jotka on siirretty Somerolta ja lähipitäjistä. Vihkiäiset pidettiin 19.8.1956.
Päreitä. Katoavaa kansanperinnettä? Onko tulevaisuudessa osaajia?
Kävimme myös kirkossa. Sakastin ikivanhassa kaapissa oli kaunis sarana.
Katja Aarikan Someron kirkkoon suunnittelema ja toteuttama hääryijy. Kaunis! Katja Aarikan töistä oli myös museo. Siellä oli esineitä, joita löytyy meidänkin kaapista. En tiennyt niiden olevan Aarikan suunnittelemia.

Uutta oli myös, että Someron läpi kulkee Paimionjoki. En ollut sitä aikaisemmin hahmottanut. Soraharjut olin tiennyt, somerohan tarkoittaa sorakkoa.

Pitkin päivää toistuivat suomalaiseen kulttuurielämään liittyvät suurhahmot: Unto Mononen, Rauli Baddig Somerjoki, Katja Aarikka, Kai Linnilä, Kaari Utrio, Mauri Antero Numminen. Eipä ole moneenkaan pieneen kuntaan liitettävissä näin montaa kansakunnan kaapin päälle ulottunutta henkilöä. Vähitellen tajuntaan tunteutui, että jotain erinomaista on Somerossa. Vai sanotaanko Somerolla, en tiedä.

Opas kertoi omasta kouluajastaan ja siitä, miten heitä kannustettiin toteuttamaan itseään. Tämä kannustus on jalostunut oppilaissa, vapauttanut heidät toteuttamaan lahjakkuuttaan ja luomaan aivan uutta suomalaiseen kulttuurielämään.

Kierroksen kestäessä tein myös huomion, että kaikkialla oli paljon isoja vanhoja puita. Ne ovat minun mielenmaisemassani sivistyksen mitta.

Seuraavana päivänä menin Loimaan uimahalliin. Järkytyin. Parkkialueen ja urheilukentän kaikki puut oli merkitty kaadettaviksi. MIKSI?

 

 

RUK kurssi 118 – merkityksellinen vuosikerta

Syyskuinen Hamina humisi korvissani. Puista saattoi aavistaa lähestyvät talven. Värit olivat muuttuneet, vihreä kalvennut. Oli viileää, melkein kylmää. Kesän muuttumista syksyksi ei oikein tajunnut.

Olin mukana seuralaisena tapahtumassa, johon en itse olisi muutoin mitenkään osallistunut. Kolmatta kertaa Haminan reserviupseerikoululla.

Oli kyseessä RUK:n 118 kurssin 56-vuotisjuhla.

Päivä oli pitkä. Aloitettiin kurssilaisten kokoontumisella kentälle. Mielessä vihlaisi, kun tajusi, miten joukko oli pienentynyt viime kerrasta. Osa on poistunut lopullisesti, osa ei pystynyt tulemaan paikalle.  Mutta siinä he seisoivat ryhdikkäästi, tummat puvut päällä. Ja maski kasvoilla, tämäkin piti vielä kokea.

Kurssi 118 on kokoontunut monta kertaa, yleensä kymmenen vuoden välein. Kuvassa 50-vuotistapaamisen ryhdikäs rivistö vuonna 2015. Heitä oli paljon.
Kurssi 118 vuonna 2021, 56 vuotta kulunut. Korona esti viime vuoden kokoontumisen. Joukko harventunut, 250 paikalla. Elossa puolet, noin 600.
Soittokunta tahditti seppeleenlaskua.

Kurssin 118 on täysin poikkeuksellinen ja vaikutukset ulottuvat koko Suomeen ja monelle vuosikymmenelle monella eri yhteiskunnan alueella. Etenkin viihdemaailma olisi toisenlainen ilman kurssilla tapahtuneita kohtaamisia. Kurssilaisista muodostui nimittäin kolme musiikkikokoonpanoa: Ernos, Kivikasvot ja Danny. Käsittämätön juttu.

Niinpä kaikissa vuosijuhlissa on ollut huipputason esiintyjät omasta takaa. Niin tänäkin vuonna. Mutta tilanne oli kuitenkin  nyt poikkeuksellinen. Tämä oli viimeinen kerta, kun kokoonnuttiin. Niin tosin sanottiin kuusi vuotta sittenkin, mutta nyt taitaa sanottu pitää.

Ernos. Saimme kuulla klassikot Harhaa ja Maria Louiza ja muuta yhtyeen tuotantoa. Erityishieno  oli oikeanpuolisen Ilari Hannulan Beatles-versio.
Danny ei esittelyjä kaipaa. Danny on tuonut Suomen viihdemarkkinoille yli 150 artistia ja mukana olivat uusimmat, rytmiryhmä, joka tanssi ja lauloi myös. Dannyn urasta oli koottu hieno esitys.
Kivikasvot, Stone Faces, nuoret miehet, jotka pysyivät yhdessä koko ikänsä.

Viimeisenä esiintyivät Kivikasvot. Tunnelma oli käsinkosketeltavan haikea. Fredi oli menehtynyt keväällä. Paikalla olevat Kivikasvojen jäsenet istuivat pöydän takana, Georg Dolivo ei pystynyt osallistumaan. Saimme katsoa spektaakkelin Kivikasvojen vuosikymmenistä. Vuosikymmenien mitä monipuolisimmat esitykset täyttivät mielet muistoilla. Viimeisenä kuva nuorista miehistä maastopuvut päällä.

Yleisö nieleskeli palaa kurkustaan. Eletyt vuosikymmenet, niiden moninaiset tapahtumat, kohtaamiset, työt, perheet. Elämän hauraus, vääjäämätön loppuminen, meitä kaikkia lähestymässä.

Viimeinen juhla solmi pakettiin 56 vuotta sitten alkaneen yhteyden. Tuntui niin hyvältä osallistua heidän kokemukseensa. Samalla mieleen hiipi oman elämän rajallisuus.

Kurssi 118 suoritti  reserviupseerikoulun Haminassa 23.4.-23.7.1965. Kurssilla oli 1266 oppilasta, keski-ikä 21 vuotta.  Nuoria miehiä, poikamiehiä, kun vain kolme prosenttia oli kihloissa tai  naimisissa. Suurin osa oli pääkaupunkiseudulta tai suurista kaupungeista. Ylioppilaita oli 800. Ruotsinkielisiä 8 %.

PS. Tutustuin kolmeen hienoon rouvaan ja yllätys yllätys, yhden rouvan  mies on kaukainen sukulaiseni Yläneeltä. Pieni on tämä kansa.

PSS. Seura-lehdessä 39/2021 on kahden aukeaman juttu tilaisuudesta

PSSS 6.2.2023  Kivikasvojen Georg Dolivo kuollut, R.I.P.

RUK:n puistossa kasvoi vanhoja isoja puita, rakkaitani. Lehmus vielä voimissaan, kuten 56 vuotta sittenkin.

 

Maailman kaunein sairaala Ajan valossa

Elokuun viimeisellä viikolla järjestettiin Alvar Aalto -viikko 2019 Turussa ja Paimiossa. Kyllähän minä Alvar Aallon tiesin entuudestaan ja muutaman hänen suunnittelemansa rakennuksen Turussa, mutta Paimion parantolassa en ollut koskaan käynyt. Maine oli kiirinyt ja viimeaikaiset uutiset rakennusten myynnistä ja ympäröivien mäntyjen hakkuista olivat mielessäni.

Sairaala on ollut valmistuttuaan 1933 tuberkuloosiparantolana 1960 -luvulle saakka (jolloin uudet tehokkaat lääkkeet mahdollistivat sairaalajaksojen lyhenemisen), sitten  keuhkotautien hoitopaikka ja nykyään osassa rakennuksia toimii Mannerheimin lastensuojeluliitto.

Kävin ensin Paimion kaupungintalon  näyttelyparvella järjestetyssä parantolan huonekalunäyttelyssä ja  Paimion sähkömuseossa, jossa oli myös parantola -teema eli tietenkin valaisimia.

Ällistely sammalikolla sen kun lisääntyi. Miten monipuolinen lahjakkuus Alvar Aalto onkaan ollut! Aloin miettiä, miten Aallon muotokieli oikein on kehittynyt. Pitää tutustua hänen historiaansa tarkemmin.

Rakennusten lisäksi hän suunnitteli kalusteita, valaisimia ja jopa lavuaareja. Mukana suunnittelussa oli hänen arkkitehtivaimonsa Aino Aalto eikä varmuudella voikaan sanoa kumman suunnittelemia eri kohteet ovat.

Kaupungintalon näyttelyssä oli mm. parantolaan eri tarkoituksiin suunniteltuja erimallisia tuoleja. Oikealla oleva rivituoli on yksi suositummista julkisten tilojen tuoleista ja on ollut tuotannossa vuodesta 1929 asti. Taivutettu koivuvaneri oli aivan uutta.

Kaikessa suunnittelussa on otettu huomioon tarkoituksenmukaisuus, käytettävyys, keveys ja klassinen muotokieli.

Puhdistus oli otettu huomioon suunnittelussa. Jotkut lamputkin olivat lasin sisässä helpottaen puhdistusta.
Potilashuoneen lavuaari on suunniteltu siten, että valuva vesi ei kohise, vaan kulkeutuu viemäriin täysin ääntettömästi. Kun keuhkotautiparantola loppui, kalustoa myytiin halvalla tai hävitettiin. Lavuaarejakin hakattiin palasiksi.
Hallipukki eli lepovuode, jossa potilaat makasivat ulkoparvekkeella hengittämässä raitista mäntyjen rikastamaa ulkoilmaa.

Keuhkotauti oli pahamaineinen  kansansairaus. Voi vaan ihmetellä, miten nuori Suomen valtio sijoitti tämän sairauden hoitoon niin paljon, että rakennettiin näin iso upea sairaala. Ja että uskallettiin antaa nuorelle 35 -vuotiaalle Alvar Aallolle tehtäväksi suunnitella kaikki.

Aallon visiossa valo, ilma, aurinko ja hygienia johdattelivat kaikkea suunnittelua. Kaikki rakennukset ovat valkoisia. Sisältä ne ovat valoisia ja sisustuksen väreinä keltainen, harmaa ja vihreä.

Paimion sairaalan etupiha valkoisine rakennuksineen johdattelee pääovea kohti.
Pääsisäänkäynnin katos noudattelee kaarevia muotoja, mutta ei täysin

Teemaviikon puitteissa järjestettiin sairaalaan opastuskierroksia ja kiinnostava Aika valossa -tanssiesitys, johon hankin lipun. Paimiossa vaikuttaa A.M. Dance -tanssikoulu, jonka Showmamas -ryhmä on esittänyt teosta jo keväällä loppuunmyydysti ja nyt pääsin mukaan.

Kokoonnuimme valoisaan aulaan odottelemaan Aika valossa -esityksen alkua. Naisia ja kaksi miestä. Keski-ikä taisi olla aika korkea. Koreografi taustalla tummassa asussa.

Tanssijat olivat keski-ikäisiä paimiolaisia naisia. Koreografi Annika Mutila taisi olla nuorimmasta päästä.

Koko esitys vietiin läpi ilman sanoja. Musiikkia oli muutamassa kohdassa. Yleisöä pyydettiin olemaan hiljaa ja vain kerran joku kommentoi jotain. Viittomalla meitä ohjattiin eri paikkoihin seuraamaan kohtauksia, jotka tapahtuivat auloissa, käytävillä, portailla, parvekkeilla ja ulkona. Tanssijoita oli 16 ja he olivat pukeutuneet hoitajiksi. Tanssissa välittyi ihmiskohtaloita hyvin koskettavalla tavalla.

Tämä oli mielenkiintoisempi tapa tutustua parantolaan kuin perinteinen opastuskierros.

Esityksen jälkeen lähdin hiljaisuuden vallitessa kiertämään aluetta. Käsitykseni paikan erityislaadusta kasvoi askelten lisääntyessä. Rakennuksia on paljon. Kaikki valkoista funkistyyliä. Tämä on kaikkein hienoin paikka, jossa olen käynyt. Kunnioitukseni kasvoi Alvar ja Aino Aaltoa ja kaikkia heitä kohtaan, jotka edesauttoivat 1933 valmistuneen rakennuskompleksin syntyyn. Miten hienoa, että erittäin vaikean ja traagisen sairauden runtelemille ihmisille saatiin aikaan näin hienot olosuhteet.

Laitan tähän loppuun kuvia, joita on paljon, mutta olin niin hurmaantunut valkeiden rakennusten mielettömästä estetiikasta.

Huoneita rivissä
Portaikko valossa. Aalto on miettinyt hyvin tarkkaan valon tulosuunnan eri vuorokaudenaikoina. Rakennuksista ei löydy pimeitä kolkkia.
Valo luo tosin tässä surumielisen muiston sairaalan lukuisista traagisista ihmiskohtaloista
Ilmastointiputket ovat täynnä kauneutta
Takaovi on kaunis
Kuin näköalatorni
Paimion parantolan kuvatuin kohde on tämä potilassiiven nurkka. Potilassiivessä sijaitsivat makuuhallit lähes 100 m pitkien käytävien varrella. Oikealla olivat alunperin avonaiset parvekkeet, mutta ne muutettiin sisätiloiksi.
Kauneus saa hengityksen salpautumaan
Käytävän länsipäässä (vasemmalla) varsinaisen osastoalueen ulkopuolella sijaitsivat osastonhoitajien asunnot

Suosittelen vierailemaan Paimion parantolassa.

Jylinää ja musiikkia

Poistin krassikasvustosta kuihtuneita kukkia ja kehittyneitä siemeniä. Suurimmat siemenet säästän ensi vuodeksi ja kylvän, kuten tänäkin vuonna. Kuului kumea pamaus, joka jatkui polveilevana jylinänä. Nostin katseeni, taivashan oli aivan tumman harmaa taas aamupäivän sadekuuron jälkeen ja valtava naakkaparvi lensi naapurin koivujen latvoihin.

Krassien hieno tuoksu sekoittuu naakkojen klaklatukseen naapurin koivujen yläoksilla

Jylinä jatkui. Mieleni vyörähti miljardeja vuosia taaksepäin. Silloinkin maapallolla jyrisi, salamat välkähtelivät ja rankat sadekuurot huuhtoivat maankamaraa. Jokin salamanisku mereen sai aikaan kemiallisen reaktion, jonka kaukaisena lopputuotteena oli orgaaninen yhdiste, ensimmäinen aminohappo. Elämä.

Kumina jatkui kumpuilevana kaikuna. Sitten taivaan vesisaavit kaadettiin alas. Tunsin juhlallista nöyryyttä taivaalla tapahtuvan luonnonilmiön äärellä. Oli hieno luontohetki.

Turussa on nyt musiikkijuhlat. Niitä on pidetty vuodesta 1960 alkaen, mutta en ole koskaan aikaisemmin osallistunut.

En ole mitenkään musiikki-ihminen. En osaa soittaa  mitään instrumenttia enkä ole kiinnostunutkaan soittamisesta. Musiikkimakuni on laaja. Pidän kovasti jazzista, mutta elämäni  kappaleet ovat kyllä ilmeisesti musiikillisesti kevyttä kamaa. Musiikki merkitsee minulle tunnelmien vahvistamista.

Klassista musiikkia en ymmärrä ollenkaan. Kuuntelen sitä kyllä mielelläni. Kemijärvellä kävin kaikissa Musiikkiopiston konserteissa ja yritin painaa mieleeni kappaleita ja säveltäjiä. Mitään ei jäänyt mieleeni, en pystyisi mitään toistamaan. Maisteri Lindgren yrittää opettaa mitä tarkoittavat tonaalisuus, fraseeraus ynnä muut hienot musiikkitermit, mutta ne eivät pysy mielessäni sekunttia pitempään.

Oli mukava seurata Musiikkiopiston opiskelijoiden kehittymistä pienistä soittajista aikuisuuden kynnykselle asti. Konserteissa soittivat ensin pienet oppilaat ja väliajan jälkeen kehittyneimmät. Huomasin, että näiden viimeisten esiintyjien aikana pystyin keskittymään  musiikkiin paremmin. Ajatukset eivät enää pulpahdelleet kaaosmaisesti, vaan musiikki alkoi ikään kuin voidella minua. Konserttien jälkeen hyvä olo ja levollisuus olivat päällimmäisinä.

Taitaa olla niin, että hetkittäinen mielentila vaikuttaa keskittymiseen ja sitä myötä siihen, millaisiksi elämykset muodostuvat.

Viime viikolla alkoi tehdä mieli kunnon konserttiin. Niinpä maanantaina kävin Turussa kahdessa konsertissa. Niiden musiikilla oli arvaamaton vaikutus.

Ensimmäinen konsertti oli Turun Tuomiokirkossa Cello Day II.

Turun tuomiokirkon pääkäytävä on aina yhtä komea. Miksi kirkko on muuten nimitetty TUOMIOkirkoksi? Mitä siellä tuomitaan?

Aluksi ajatukset taas poukkoilivat sinne tänne jatkuvana mylläkkänä. Joogaopettaja aina sanoo, että anna ajatusten tulla ja mennä. Kyllä ne sitten loppuvat. Näin kävi nytkin. Ajatukset hiljenivät, mielen pinta rauhoittui, tuli tyyntä. Matalat äänet ympäröivät minut, pommittivat hiljaa mieltäni ja alkoivat tunkeutua sieluani kohti.

Ensimmäinen esiintyjä sellisti Marko Ylönen oli aivan huippu. En ollut koskaan kuullut selloa soitettavan siten kuin hän soitti. En nähnyt häntä muiden kuuntelijoiden takaa ja olisi voinut luulla, että esiintymässä oli monta soittajaa. Hänen instrumentin käyttönsä oli aivan huikeaa. Hän soitti Zoltán Kodályn Sonaatin soolosellolle. Yleisö pomppasi ylös kädet pystyssä tapauttamaan.

Mielenkiintoinen oli väliajan jälkeen Sauli Zinovjevin (syntynyt 1988!) Musiikkijuhlille tilausteoksena säveltämä Sospirando 4 ”Schubert”. Se oli kaunis.

Sen jälkeen kuultiin Schubertin Jousikvintetto C-duuri, josta en osaa sanoa mitään. Konsertti oli pitkä, melkein kolme tuntia. Keskittyminen alkoi siis herpaantua, mikä on vahinko viimeisille esiintyjille.

Turun sanomat otsikoi eilen: Cello Day II vei suuren äärelle. Totta.

Turun tuomiokirkon koko jaksaa aina ihmetyttää. Mitä ovatkaan pienten puutalorötteliden asukkaat ajatelleet seitsemänsataa vuotta sitten katsoessaan kirkon tornia kohti?

Syömässä kävimme Fabbes Cafessa. Olipa mukava paikka!

Illalla suuntasimme Turun Betel -kirkkoon. Olen syntyperäinen turkulainen, enkä ole koskaan ennen kirkkoa nähnytkään. Se on jäänyt ikävästi isojen rakennusten saartamaksi. Kirkko on vihitty 1906 ja edustaa jugendia parhaimmillaan.

Konsertissa esiintyi Trio Pohjola, viulu, sello ja piano. Nuoria, vähän päälle kaksikymppisiä ulkomailla opiskelevia. Kauniita olivat ja niin mahdottoman taitavia.

Betelkirkon kaunista jugendia musiikin taustalla. Edessä oleva harmaapää muuten pilkki koko Wennäkosken Päärmeen ajan, mikä on hyvä suoritus, koska musiikki oli niin pirteää.

Trio soitti ensiksi Rahmaninovin Pianotrio nro 1 g-molli op, posth., ”Elegiaque”n.  Valtavan kaunista, surumielistä, murheellista, riipaisevaa.

Viimeisenä soitettiin Dvorákin Pianotrio E-molli op. 9, ”Dumky” (miete, tuumailu). Kaihomieli ja alakulo jatkui, vaikka välissä oli nopeita jaksoija, jotka toivat mieleen unkarilaisen kansanmusiikin.

Haikeaa, hidasta, melankoliaa. Ensimmäisen konsertin jousisoittimien herättämät sieluni kielet alkoivat väristä suruisasti.

Päivän musiikilla oli yllättävä vaikutus. Jousisoittimien matalat soinnut tunkeutuivat minuun. Herkistyin. Minut valtasi valtava surumielisyys. Mieli ja sydän avautuivat. Sieluni syövereistä nousi asioita, joiden käsittely oli jäänyt kesken tai tekemättä. Kipeät muistot velloivat, kuohuivat ja paljastuivat alastomina. Vähitellen tyyntyi, aalto enää silloin tällöin. Kyyneleet kuivuivat. Aloin olla sinut muistojeni kanssa.

Sipulikin voi kukkia ja näin kauniisti.

 

 

Tuuli vinkuu syksyä nurkissa

Pilvenhattarat purjehtivat taivaalla pohjoista kohti, kuin muumianimaatiossa. Tumma perhonen ylittää ikkunan nopeasti, ensin vasemmalta oikealle, sitten alhaalta ylös. Viuuh, tuuli vinguttaa viulua nurkassa.

Aamulla kaste kasteli kenkäni, kun tein kierroksen puutarhassa haettuani lehden. Aamiaispöytään salaattia, ruohosipulia, tomaattia, omenapuun alta pudonnut omena, sademittarin tarkastus. Ei vettä, mutta jäärä, autoin sen pois. Eläimet aktiivisina. Oravat melskasivat naapurin puiden rungoilla, iso rastasparvi pakeni tuomen uumeista, ruskosammakko oli mennyt kylpyyn vesisaaviin, ei päässyt ponnistamaan pois, vein sen sangossa jokeen. Meillä oli mukava katsekontakti. Talon päädyssä oli paljon mustia isoja sulkia. Joku oli päässyt hengestään, joku oli saanut syötävää.

Tuulen tuoma viileys muistuttaa lähenevästä syksystä. Tällainen kesäkö nyt oli, ohi, niin nopeasti, täynnä odottamatonta, monenlaista ajateltavaa, joka kypsyy vasta myöhemmin.

Olen lukenut novelleja. Kahdestakin syystä. Menen lukemaan Loimaan pääkirjastoon Novellikoukkuun 4.12.2019 ja sinne pitää valita luettavaa – aiheeltaan sopivaa ja sopivan pituista. Lisäksi opiskelen novelleja, koska me Novellimankelissa aiomme julkaista novellejamme ensi vuonna. Eli luin Katherine Mansfieldin novellikokoelman Kanarialintu. Katso Luettua -sivu.

Sunnuntaina olin Loimaan kotiseutumuseossa päivystäjänä. Kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura r.y. ylläpitää museota. Viikolla siellä on kesäoppaat, mutta sunnuntaisin me hallituksen jäsenet kaksi kerrallaan yritämme opastaa katsojia parhaamme mukaan. Koen riittämättömyyttä, koska en ole Loimaalta kotoisin enkä tunne asioita vieläkään, vaikka olen asunut täällä jo 18 vuotta.

Loimaan kotiseutumuseo sijaitsee Kanta-Loimaan kirkon vieressä. Se on vuonna 1855 valmistunut entinen lainajyvästö, jonka Loimaan manttaalikunta luovutti Loimaa-Seuralle museotarkoitukseen 1955.

Museossa on perusnäyttelyn lisäksi joka vuosi vaihtuva teemanäyttely, mm. hääpuvut, kastemekot, nuket, sodan puhdetyöt, Ferraria ja tänä vuonna seudun meijeritoiminta.

Museo on rakennettu läheiseltä Suojastonmäeltä louhituista kivistä. Ne oli tarkoitettu ensin kirkkoon, mutta suunnitelmat muuttuivat ja näin lainajyvästö sai 1,5 m paksut seinät.

Ulkona satoi kaatamalla koko päivän. Vieraita kävi sateesta huolimatta mukavasti koko ajan. Osa oli muualta, osa oli tullut nimenomaan katsomaan meijeriasioita. Vieraiden  meijereihin liittyviä muistoja oli mukava kuunnella.

Alakerrassa on meijerinäyttely, mm. 20 min. powerpoint -esitys kaikista meijereistä.

Itselle oli yllätys meijereiden määrä. Niitä oli melkein joka kylällä. Meijereiden kukoituskausi oli yllättävän lyhyt, muutama 10 vuotta 1900-luvulla. Lopettamiseen vaikutti valtiovallan linjaus, jolla karjanhoito ja maidontuotanto keskitettiin Pohjois-Suomeen ja viljan tuotanto etelään. Alkoi olla myös maidon liikatuotantoa ja niinpä Loimaalla valmistettiin emmental-juustoa, joka oli niin hyvää, että sai palkintoja ympäri maailmaa kilpailuissa, mm. Sveitsissä, mikä nyt on varsinainen juustomaa, onhan siellä Emmenthal-maakuntakin. Kunpa saisi maistaa loimaalaista emmentaalia!

Nykyään komeat meijerirakennukset ovat muussa käytössä, yrityksillä ja asuinrakennuksina.

Muistatteko maitopussit! Ne vuotivat, kaatuilivat ja saivat aikaan monenmoista porua.

Itse aloin muistella erilaisia maidonsäilytysmuotoja. 1950- ja 1960 -luvuilla maitoa haettiin joka päivä maitokannullinen, kolme litraa, jonka myyjä  mittasi litran mitalla. Silloin ei ollut jääkaappeja, joten ostettiin sen verran kuin päivässä kului.

Tarmolassa Hakapellonkadulla oli 1960 -luvun alkupuolella automaatti, johon maito tuli maitohuoneesta, kannu alle ja painettiin nappia. Sotkua tuli silloinkin, jos painoi väärin ja kannu oli liian pieni. Tähän aikaan meille tuli jääkaappi, joka taisi olla todella mullistava kodinkone. Miten ihmeessä ennen ruokatavarat saatiin säilymään kesäisin?

Sitten maitoa alkoi saada ruskeissa litran pulloissa, sellainen on mulla muistona. Kerma oli pikkupulloissa.

Suomalainen erikoisuus on maitopussit. Ne tulivat käyttöön 1967 ja poistuivat onneksi 1972, sillä niin hankalia ne olivat käytössä. Ne vuotivat, kaatuilivat, vaativat oikeanlaisen kannun.

Suomalainen sodan ja pula-ajan kokenut perheenemäntä sitten säilytti maitopussit, pesi ne, leikkasi kuteeksi ja virkkasi lukemattomia muovimattoja. Eräs näyttelyn kävijä muisti, että virkkuukoukkua piti kastaa öljyyn, jotta virkkaaminen onnistui. Näitä mattoja on vieläkin mökeillä ja varastoissa ja ansaitsevat tulla säilytetyiksi muistona tästä rikkaasta vaiheesta.

Sen jälkeen sitten  onkin eletty pahvipakkausten kanssa.

Perjantaina oli Loimaa-Seuran ja seurakunnan järjestämä tapahtuma, jolloin pääsi kiipeämään Kanta-Loimaan kirkon torniin. Kiipeäminen tehtiin pienissä ryhmissä pienen luennon jälkeen. Illalla kuultiin tornista trumpetilla  soitettu iltasoitto.
Osallistuin viime vuonna. Laitan tähän kuvia viime vuodelta.

Kaksi ryhmää tuli aivan täyteen ja osa halukkaista jäi odottamaan ensi vuotta. Tämä kuva on viime vuodelta.
Suntiot olivat tehneet hyvää työtä turvallisuuden eteen. Huonojalkaisella ja huimaukseen taipuvalla ei torniin ollut asiaa, no meninhän sinne minäkin ja selvisin hengissä.
Kirkon sivutorni hohti uudessa peltivaipassaan
Maisemahan on kuin Välimeren maista!
Auringonkukat alkavat levittää isoja kukintojaan

Helteinen kulttuurimatka Saloon

Vierailin lauantaina Salossa kulttuurimatkalla. Kävimme Veturitallissa katsomassa Stefan Bremerin retrospektiivisen valokuvanäyttelyn Keskeltä ja täysillä, Velocity, 1970-luvulta nykypäivään. Hänen isänsä Caj Bremer oli tuttu jo menneltä vuosilta enkä ennen ole nähnyt Stefanin kuvia.

Salon Veturitallin puitteet ovat hienot

Jotain samaa on isän ja pojan kuvissa. Kiteytyneitä hetkiä, välähdyksiä, joita kukaan muu ei ole nähnyt, paitsi nyt näkee isoina vedoksina. Rujoutta ja kauneutta. Isoissa kuvissa ihmiset katsovat kameraan. Avoimina, auki, silmissä selvää surua.

Rujoa kauneutta

Eniten minua kosketti pakolaisista tehdyissä kuvissa Mohammed Ahmedin katse. Pakolaiset näyttivät kännykästään heille tärkeää kuvaa. Tämän nuoren katse on niin täynnä surua, että meinasin pakahtua. Menetetty nuoruus, menetetyt kaverit, ehkä menetetty elämä.

Mohammed Ahmed ja kaverit

Toisessa kuvassa isä näyttää kuvaa itsestään lastensa kanssa ja oli näyttänyt Bremerille videon, jossa nuorin tytär tanssii. Tytär hukkui Välimereen pakomatkalla.

Kännykkä on pakolaisen tärkein tavara.  Se sisältää linkin menneisyyteen, kotiseutuun, läheisiin.

Kuvat inspiroivat minua. Aloin selata mielessäni vuosikymmenien varrella eri puolilla maailmaa ottamiani kuvia. Niistäkin saisi kokonaisuuksia, esimerkiksi auringonlaskuista (Bremerillä teema Horisontti), lukuisista ovista, kapeista kujista, teistä. Ihmisistäkin saisi jotain, mutta pitäisi kysyä lupa eikä se enää ole mahdollista.

Illalla osallistuimme EtnoSalo -festivaaliin, jossa esiintyi Utsjoella asuvan Ulla Pirttijärven  Áššu -yhtye.  Aikaisemmin olin tutustunut Pirttijärven tyttärensä kanssa perustamaan Solju -yhtyeeseen, jonka musiikki on äärimmäisen kiehtovaa. Tai oikeastaan Pirttijärvi on tuttu jo monenkymmenen vuoden takaa, kun hän lauloi Angelin tytöissä. Ja Pirttijärvellä on bändejä enemmänkin, mm. Ulda.     Monipuolinen muusikko siis on kyseessä.

Ulla Pirttijärvi ja norjalaiset muusikot Olav Torget ja Harald Skullerud täydentävät ilmaisua kielisoittimilla ja lyömäsoittimilla

Áššun laulut olivat joikuja ihmisistä ja erilaisista tapahtumista, mm. kun mies hurjasteli porolla ja ajoi pahki puuhun. Erityisen hieno oli Ullan joiku tyttärelleen Hildalle.
Muusikot olivat norjalaisia, kitara ja lyömäsoittimet. Yleisön joukossa oli paljon afrikkalaista alkuperää olevia ihmisiä, jotka ihmettelivät musiikillisia yhteyksiä joikujen ja oman musiikkinsa välillä. Osan aikaa taustalla temppuili akrobaatteja, jotka tosin veivät osan huomiosta, jolloin musiikin tenho väheni.

Kaksi akrobaattiryhmää esiintyi

Lauantai oli täynnä tapahtumia ympäri Suomea, mutta kotiseuturetki Saloon kannatti.

Helle helli koko viikon. Kasvihuoneessa nähtiin taas kerran, että lämpö on oleellinen tekijä. Tomaatit alkoivat punertaa keskiviikkona ja lauantaina sain maistaa ensimmäisiä, tällä kertaa punaisia soikeita. Keltaiset ja mustat olivat saaneet jo väriä, mutta eivät vielä kypsiä.

Helli kypsytti tomaatit

Myös kasvihuonekurkut intoutuivat venyttämään hedelmiään. Tämän vuoden lajike kasvoi siemenestä asti ja on lyhyt, avomaankurkun mittainen. Myös avomaankurkut ovat kypsiä.

Lyhyitä kasvihuonekurkkuja tänä vuonna

Marjapensaisiin myös oli mentävä. Et varmaan arvaa, mitä tässä kuvassa on. Pieni marjasanko roikkuu vyötäröltäni. Hieno keksintö, eikö vaan, saa  molemmat kädet vapaaksi poimintaan. No, sanko kellahti maahan ja marjat jouduin poimimaan sitten kaksi kertaa. En taida vielä patentoida keksintöäni, vaatii kehittelyä ja viimeistelyä.

Punaiset viinimarjat ovat kypsiä

Aamukahvihetkeni keskeytyi joen toisella rannalla tapahtuneeseen mekkalaan. Harakkojen kiihkeää raakunaa, lentelyä edestakaisin ja sukeltamista pensaikkoon. Lähdin rantaan katsomaan  mistä oikein on kyse ja alkoi kuulua valittavaa ääntä, voi kauheaa. Oksat heiluivat, harakat syöksähtelivät niiden taakse, jotain ruskeaa vilahti. Sitten hiljeni ja linnut lensivät pois. Jokin luonnon tapahtuma, tragedia ihmisen näkökulmasta.

Kesäinen tragedianäyttämö
Kukkapenkin kauneutta

Sydänkesää – huviretki tienpientareelle 2

Tällä viikolla on liikuttu, kolme kertaa Turussa ja lisäksi Loimaalla.

Olin kahviotalkoolaisena Loimaalla Krekilän kesäteatterissa. Näytelmänä oli tänä vuonna 2019 Pokka pitää.

Hyacintin toilailua on tullut seurattua telkkarista ja tämän rouvan edesottamukset sen kun jatkuivat Krekilän  lavalla. Pääsin jopa kuvaan rouva Bucketin eikun Bukéén kanssa.

Rouva Bukéé ja mä. Hän otti minut vastaan niin ystävällisesti vaikken olekaan mitenkään jalosukuinen. Ei kylläkään tullut kutsua kynttiläillallisille, jossa tarjoillaan kurkkuvoileipiä. Sen sijaan hän tarjoili minulle kahvit.

Rouva Bukéén roolissa oli Hanna-Maria Suonpää. Rooli sopi hänelle kuin valettu. Eräs rouva sanoi väliajalla, että tämähän on parempi kuin Porin versio, jossa oli ammattinäyttelijöitä. Hienoa Krekilän näyttelijäkaarti!

Krekilän  kesäteatteri sijaitsee Niinijoen kylässä Krekilän myllyllä. Vesi kohisi padon reunasta niin kiihkeästi, että pudotus suljettiin näytännön ajaksi.
Väliajalla tarjottiin kahvia ja leivonnaisia sisällä myllyssä. Kauempaa tulleet ihastelivat miljöötä. Myös edullista lipun hintaa kiiteltiin, etenkin kun kahvitus kuului hintaan.

Väliaikatarjoilun ympäristö on todella ainutlaatuinen. Linnut  liversivät kuorossa rannan puissa.

Loimaan kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura ry ylläpitää Krekilän myllyä, joka on aivan käyttökunnossa.

Pääsin vierailemaan todella erityislaatuiseen paikkaan, Lapilan saarelle, joka sijaitsee Naantalissa Luonnonmaan eteläpuolella Airiston pohjoispäädyssä, Ruissalon länsipuolella. Saarella on 1763 rakennettu rokokootyylinen kartano, joka on valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö. Historia ulottuu 1500 -luvulle.

Saarella on paljon ainutlaatuisia peltomaisemia.

Kävelymme ulottui saaren läpi kulkevan tien päästä päähän. Heinät keinuivat vilpoisassa kesätuulessa. Poikkesimme tieltä katsomaan vanhaa tammea, jonka sanotaan olleen Suomen kolmanneksi suurin tammi. Muutama vuosi sitten se romahti. Pystyyn jäi kuutisen metriä korkeat torsot, maassa lepäsi valtavan suuri runko. Hiiltyneet kohdat kirjavoivat puuvanhusta. Salamako puuhun oli iskenyt?

Rakas ystävättäreni tyttärensä kanssa antavat perspektiiviä tammen koolle.

Pellon reunaa reunusti pitkä angervokasvusto. Surina kuului kauas, tuoksu houkutti meitä ja hyönteisiä. Kultakuoriaiset ja nelivyöjäärät imivät täydessä sovussa makeaa mettä.

Sulassa sovussa.
Kultakuoriainen on komea ilmestys.
Nelivyöjäärä, hauska nimi tuo jäärä. Rakastaa mesiangervoa.
Perinteinen saaristomaisema Lapilan torpan ikkunasta

Uimaan ei menty. Viileys ja pohjoisnavalta puhaltava tuuli saivat vetämään takkia niskaan. Oliko se jo tässä, tämä kesä, kesään kuuluva lämpö, tihkuva hiki, lämpimän tuulen tuiverrus käsivarsilla? No, puolivälissä ollaan, heinäkuuta vielä kaksi viikkoa ja koko elokuu. Naisten viikko alkaa ylihuomenna: sateet, parantumattomat haavat, mätäkuu. Viikon päästä Jaakko heittää kylmän kiven veteen. Saadaanpa nähdä ja kokea sanontojen totuus tämän kesän osalta.

Aurakatu 2, Turku, kohtaamispaikka

Maanantaina oli jännittävä tapaaminen Turussa. Viime kesän, siis 2018, huipputeatterikokemus, Grus Grus -teatterin Huviretki tienpientareelle jatkui. Esitys valittiin viime vuonna vuoden parhaaksi teatteriesitykseksi. Eikä turhaan!

Meitä kokoontui viime kesän teatterivieraista 25 henkeä kohtaamaan toisensa ja stalkerin toiseen tapaamiseen. Stalker johdatti meidät Aurajoen rantaan, jossa kerroimme mitä haluamme tulevaisuudessa kuohuviinitarjoilun jälkeen. Ensi vuonna samaan aikaan jatkuu  – ja  vaikka kymmenen vuotta. Jotain todella hienoa on tapahtumassa. Teatteri uudistuu, yhteisöllisyys tunkeutuu esitykseen. Olen aivan innoissani tästä!

Toriparkkityömaa

Tätä lähemmäs en uskaltanut mennä katsomaan tätä suuruudenhullua kaivuutyömaata. Toivottavasti torin reunan talot pysyvät pystyssä loppuun asti ja samoin lähistön kaupat.

Ruusu kukkii

Viime päivityksen kukkaloisto on sitten mennyttä. Viikatetraktori kävi ja jäljellä on ruskeaa sänkeä ja heinää. En ymmärrä tätä ajankohtaa. Miksei myöhemmin kesästä, jos kerran on pakko parturoida tienvarret? Tällaiset pienetkin?

PS. Kuka tunnistaa otsakekuvan, mistä se on? Monet ihmiset ovat sen nähneet, mutta missä? 😉

Rovaniemi kesäkuussa

Laskin kuvasta kirkontornin ja seitsemän nostokurkea. Kurjet nostavat, taakkoja siirtävät. Kehitys kehittyy. Miten mieleni mielellään hakeutuu ja viipyy kuitenkin menneeseen. Ehkä siksi, että mennyt maailmani on ajallisesti pitempi kuin tuleva maailmani.

Miten tähän on tultu. Mitä vaivoja nähty, tuskia tunnettu, hiki otsalla, selkää pitkin noruen. Väsymys lyö nuijana. Nälkä kurisee vatsassa, vyötä kiristettävä, etteivät housut putoa tai hame valahda kuraista maata viistämään. Lapsen itku. Väsymys ja nälkä. Kylmyys.

Kuitenkin ilon pilkahduksia. Lapsen puhdas vilpitön hymy. Lämpimän leivän tuoksu, sylki karahtaa suuhun, voi sulaa ja valuu käsiin, jotka nuollaan leivän syönnin jälkeen. Hyvä olo valahtaa kuin vesi vesikuupasta niskaan saunan hämärässä.

Mikä vuosisatoja kertyneen tarkoituksenmukaisuuden toteutus. Ei yhtään mitään liikaa eikä liian vähän. Edelleen käyttökelpoista, rispaantumatonta, ehyttä. Kuitenkin käytössä hienokseltaan kulunutta. Aika näkyy, vuodet hioneet merkkinsä, tekijä jäänyt unohduksiin. Mutta pelkistyksen mestariteos.

Lohiverkon alapaula, tarkoituksenmukaisuuden ja käsityön taideteos. Kalastusvälineet tehtiin 1800 -luvun lopulle asti itse. Verkot kudottiin hienosta hamppu- tai pellavalangasta kävyllä, joka oli katajasta vuoltu.  Verkon alapaulassa painoina toimivat kivipussit tai tuohiset kivekset, joita näkyy kuvassa. 1870 -luvun jälkeen siirryttiin tehdastekoiseen pellavalankaan ja tehdastekoisia verkkoja tuli kauppoihin vuosisatojen vaihteessa.
Lohen kalastus on ollut elintärkeä koko Kemijokivarressa. Toinen melkein yhtä tärkeä kala on ollut hauki, ruokana ja taloudellisesti. Sitä saatiin ja saadaan edelleen joka ainoasta Suomen vedestä, se on iso ja helppo pyydystää. Haukea kuivattiin ja käytettiin omana ravintoja, myös veronmaksuvälineenä ja kauppatavarana.

Kulle ja koira eli saarua lukee tämän vieressä kyltissä. Mitä ihmettä. Tarvitsen googlea. Ei löydy kuin saaruan nimisiä matkailuyhdistyksiä. Kalastukseen tämä liittyy.

Joelle on menty pitkällä veneellä. Ihastelen taas veneen kaaren muotoja. Ne hivelevät silmääni. Kaari on ikuinen, kautta maapallon käytetty samanlainen sukkula.

Tässä lepäilen. Työt tehty, myrskyt kestetty, tyynellä halkaistu vettä äänettömästi. Pohjallani kalat sätkineet, ilma täynnä kiihkeitä huutoja, suomut lennelleet, verkot takertuneet hankaimiin. Nyt lepään ja tarjoan silmänruokaa tuolle tuijottajalle.

Piikkien estetiikkaa. Hyvin tehokasta mutta julmalta tuntuu tämän päivän näkökulmasta. Tuossa seinällä ne näyttävät hyviltä, atraimet.

Atrainkalastus kiellettiin viime vuosisadan alkupuolella. Lohia oli niin helppo keihästää näillä tappovälineillä. Mutta nykyaikana atrainkalastusta käytetään, joskin kielletty aika on 15.4.-31.5.

Rukkeja olen nähnyt, mutten koskaan tällaista. Jäin pohtimaan, mikä etu tuosta koosta on…

Rukkikokoelma.

No missäs olen käynyt. Rovaniemen kotiseutumuseossa Pöykkölässä.

Pöykkölän kotiseutumuseossa on 1840 -luvulla rakennettu päärakennus, puovi, kaksi aittaa ja muualta siirrettyinä 14 rakennusta. Ne kuvaavat täkäläiseen talonpoikaistaloon kuuluvia rakennuksia. Kuvassa puovirakennus, joka kuvaa talon vaurautta, joka saatiin karja- ja porotaloudella sekä kalastuksella. Pöykkölän puovi on ainoa lajissaan Peräpohjolan alueella. Puoveja ovat ruoka- ja miesten puovi, lisäksi talli ja paikallishistorian osasto, metsästys-, kalastus-, maatalous- ja käsityöosasto.

Huoneet ovat hulppeita. Hyvin siistiä, puhdasta. Täällä pohjolassa puhutaan muuten pirtistä eikä tuvasta. Mietiskelin, missä menee tuvan ja pirtin raja?
Salin tuolin kauneus saa huoahtamaan. Mikä entismaailman huonekalupuuseppä!

Salin kalustoon kuuluva valkoinen tuoli valkoisen puusohvan vieressä.

Muistelen mitä tiedän Rovaniemestä. Olen nähnyt kuvia, joissa pystyssä töröttävät savupiiput nousevat palaneiden talojen jäänteiden joukosta. Saksalaiset polttivat Rovaniemen. Sitten Alvar Aalto loi ”poronsarviasemakaavan” ja kaikki rakennettiin uudelleen. Mikä työ ja vaiva! Ei voi kuin kunnioittaa sodan jälkeistä uudisrakennusta.

Rovaniemi ennen sotia. Voi kun nämä rakennukset olisivat säilyneet! Tai sitten olisi käynyt kuten niin monessa kaupungissa 1960 -luvulta alkaen, että keskustan kivitalojen alta on hävitetty puutalot pois.

Kävin myös Arcticumissa taas. Arktinen – Arctos, karhu, Karhun tähtikuvion mukaan. Ympärillä ilahduttavan paljon lapsia äitiensä kanssa. Tekemistä ja tutkimista riitti.

Pisimpään pysähdyin ilmastonmuutosta esittävien tutkimustulosten äärelle. Kesälämpötilan nousu Novaja Zemljan sekä Koillis-Kanadan ja Luoteis-Grölannin välisen salmen tienoilla hätkähdytti todella. Samalla Pohjosnapaa peittävä jääpeite pienenee koko ajan. Niskassa alkoi kihelmöidä. Kuulin näistä asioista ensi kerran 1970 -luvulla luennoilla. Asiat ovat olleet tiedossa.

Mykistyin saksalaisten turistien joukossa saamepukuja esittelevän vitriinin luona. Miten kauniita!

Kemijoki rakkaani
Puna-ailakki, Lapin kukka, jonka opin tuntemaan vasta etelässä, värjää tienvarret

Keväisellä kyläretkellä Loimaalla

Kirjoituskammio vaihtui perjantaina linja-auton kyydiksi. Jokivarsikumppanit järjestivät tutustumisreissun muutamiin loimaalaisiin  kyliin ja kylissä toimiviin yrityksiin. Aika oli rajallinen ja paljon  jäi näkemättä, mutta tämäkin antoi hyvän kuvan yritteliäästä ja kekseliäästä loimaalaisuudesta.

Ensin vierailimme Haara-Onkijoen kylässä ja kylätalo Pääskynpesässä. Tämä kylä on sijoittunut Hirvijoen pohjoispuolella Loimijokeen laskevien pikkujokien haaraan – nimensä mukaisesti. Kylä on kuuluisa kulttuurityöstään. Kyläläiset ovat esittäneet itse rakentamassaan kylätalossa monta Pirkko Jaakolan kirjoittamaa näytelmää. Tällä hetkellä valmistellaan marraskuussa ensi-illan saavaa Loimijoen saagaa. Saimme myös kahvit, makoisat voileivät ja pullaa.

Haaran-Onkijoen kylä on saanut monia tunnustuksia kulttuurityöstään.
Haaran rouvat esittivät Pirkko Jaakolan Loimaan kakko -runon. Ja saihan kakkoa ostaa mukaan tuliaisiksikin.

Metsämaan  kylä ja kyläläiset ovat tunnettuja omapäisyydestään. Rakensivat kirkonkin ilman lupaa 1777. Lupa heltisi tosin seuraavana vuonna. Metsämaa oli itsenäinen kunta, mutta liittyi sittemmin Loimaaseen.

Kylällä ovat edelleen toiminnassa koulu, päiväkoti, pankki, kauppa, hyvin aktiivinen VPK. Rakensivat tälläkin kylällä talkoilla hulppean liikuntatilan, Kalliohovin, jossa meitä kestittiin edelleen. Kalliohovissa saimme maistaa piapoa superterveellisessä seoksessa: jugurttia, marjoja, pellavansiemenrouhetta, rypsiöljyä, kalanmaksaöljyä (sitruunanmakuista, niin ei röyhtäytä), piapoa (eli talkkunajauhoa, ellet tiennyt – Siimeksen on makutestien mukaan paras), tyrnimarjoja, hunajaa.

Metsämaan Kalliohovi sijaitsee koulun pihapiirissä. Siellä järjestetään koulun ruokailu ja liikuntatunnit. Kyläläisille on kuntosali, tansseja, bingoa ja vaikka mitä! Vierestä pääsee luontopolulle.

Metsämaalla viljellään mm. pellavaa, josta valmisteltuja Sinipellava Oy:n tuotteita oli myynnissä.

Pellavaöljyä, pellavan siemeniä ja rypsiöljyä piti ostaa kotiin viemisiksi

Sitten bingottiin ja kahvipaketti kainalossa lähdin bussille. Bingoamisen lomassa saimme vielä lättyjä.

Sitten lähdimme hitaasti ajaen kohti Metsämaan Majanojaa. Meille kerrottiin tienvarsien asutuksesta ja asujista. Kunpa vaan muistaisi kaiken! Sen muistan, että Hangasojan tiellä on valtavan iso mansikkatila, jossa näimme myös lampaita, pikkuisia kilejä äiteineen. Olenkin käynyt siellä poimimassa itselleni mansikoita, kun omasta maasta ei tullut tarpeeksi.

Polar Strutsi Oy on strutseja kasvattava tila Majanojalla. Tilalla on kasvatettu yli 20 vuotta näitä eksoottisia eläimiä. Parhaimmillaan lintuja on ollut 50, mutta maailman meno lintuinfluenssan muodossa on haitannut toimintaa. Strutsista käytetään hyväksi kaikki, olin yllättynyt.

Strutsin koosta sai hyvän käsityksen seinällä olevien nahkojen perusteella. Tumma on koiraan ja vaalea naaraan. Sulkien kiinnityskohdat näkyvät nysterminä, mikä antaa elävyyttä nahalle. Ruumiin eri kohtien nahoista tehdään erilaisia tuotteita, mm. kenkiä, lompakoita, käsilaukkuja ym. Todella erikoisia ja kauniita. Työ on käsityötä.
Strutsin munat ovat todella suuria. Yhdestä munasta saa 20 kananmunaa vastaavan munakkaan. Höyheniä käytetään paljon teattereissa, karnevaaleissa, elokuvissa jne. Seinällä taulukko strutsin kehityksestä munan sisällä. Kestää 42 vrk.
Strutsi Cafe & Shop. Pääsiäisenä järjestetään munien maalausta lapsille ja lapsenmielisille.

Ja saimme kahvia ja pullaa! Pullassa oli tietenkin käytetty strutsin munaa.

Kojonkulman suurin yritys on Hunajayhtymä, joka toimitusjohtaja antoi meille perusteellisen tietoiskun kaikesta hunajaan liittyvästä.

Tiesitkö minkä nimisiä ovat erilaiset mehiläiset? Niiden välinen työnjako on eriytynyt äärimmilleen.

Kaupasta ostimme tietenkin hunajaa ja muita hunajatuotteita. Odotan mielenkiinnolla miten hunajasaippua avaa ihohuokoseni ja alan hengittää myös ihon kautta. Minkähän makuista on mustikkahunaja teen kanssa? Jugurtin kanssa? Hunajahuulirasva?

Tässä vaiheessa aikataulu alkoi pettää ja huristelimme Alastaron kautta Niinijokea kohti. Yllättävää oli, että pellot vihersivät aivan selvästi. Kesä tulee!

Pellot vihertävät

Mellilässä Ulla kertoi lapsuuden kylästään. Rouva Pyryn uusi kaupparakennus on aivan Koskentien varressa. Aikaisemmin kauppa sijaitsi Loimaan keskustassa, mutta nyt siis Mellilässä. Sisällä oli monenlaisia aartteita. Yläkerrassa oli lankoja eikä sinne olisi kannattanut kiivetä, mukaan kun tarttui kaksi pussillista lankoja.

Tässäpä taitaville ryijymalli

Rouva Pyryllä on myös nettikauppa.

Rouva Pyryn halli Melliläntien varressa

Viimeinen vierailukohde oli Mellilänjärvi, joka on syntynyt harjumuodostelmaan, kun sieltä oli kaivettu tarpeeksi paljon soraa pois. Olen käynyt siellä joskus 10 vuotta sitten suunnistamassa ja sen jälkeen paikka on kehittynyt. On tullut laitureita, hyppytorni, sauna enkä ole tiennyt, että kauempana järven rannalla on  sauna ja mökki, joita voi vuokrata omiin tilaisuuksiinsa. Sauna oli lämpimänä ja näimme reippaan uimarinkin, joka varovasti pulahti jäiseen veteen. Järvi kun oli vielä muutoin aivan jään peitossa.

Mellilänjärvi

Mellilän kyläyhdistys kertoi toiminnastaan ja tarjosi muhkeat sämpylät ja pääsiäisleivokset. Ensin ajattelin etten jaksa kumpaakin syödä, mutta kylläpä jaksoin. Oli ne niin hyviä!

Vatsat täynnä ja kassit täynnä oli hyvä kavuta alas bussista. Oli kiva päivä, näki vähän muutakin  kuin kotinurkkia. Tyytyväisinä lähdimme kotia kohti.

Kiitokset Ulla Kaskiluoto, Karoliina Kirvelä ja Taina Simola järjestelyistä ja opastuksesta, kylien aktivistit hyvästä vastaanotosta ja vieraanvaraisuudesta, matkalaiset – koko  linja-autollinen – seurasta ja kuski turvallisesta kyydistä!

Meitä oli näin paljon.

Niin, vielä helmenä lopuksi. Bongasin linja-auton ikkunasta leskenlehtiä ja Mellilän Koskentien poskessa oli näkevinäni sinivuokkotuppaan! Tänään aamulla hain lehtiä postilaatikosta ja mikä ilo: meidänkin tien ojanreunalla uniset leskenlehdet availivat nuppujaan! Pihalla tuijan edustalla oli sininen krookus avanut terälehtensä! Voi tätä iloa!

SIninen krookus, ainoa joka on jäljellä toistakymmentä vuotta sitten istuttamistani sipuleista. Vieressä työntävät narsissit lehtiään.Monenkohan viikon kuluttua näen niiden kukat?

 

Kulttuurielämyksiä Helsingissä

Torstaiaamuna odottelin bussia Hämeentien varressa. Olin noussut auringon kanssa yhtäaikaa ja nyt aurinko oli jo kivunnut selvästi metsärajan yläpuolelle. Kevätpäivän tasaus oli ohitettu tiistaina. Olin odotusta täynnä. Mitä päivä tuo tullessaan, kun matkaamme kaikille suomalaisille tuttuun kulttuuriympäristöön.

Tässä jatkossa on paljon kuvia, mutta kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Ensiksi menimme Helsingissä kahville kauppatorille. Pistäydyimme myös kauppahallissa, missä ostin käsintehtyä suklaata ja lakritsia. Liike on  Kultasuklaa, joka valmistaa suklaata Iittalassa. Onko Iittala päivän nimi? Olipa hyvää!

Kultasuklaan iloinen myyjä palveli meitä.
Nam nam!

Ensimmäinen varsinainen vierailukohde oli uusi  Helsingin keskustakirjasto Oodi rautatieaseman, Sanomatalon ja Musiikkitalon vieressä.

Oodin ikkunoihin heijastuu tärkeitä instituutioita: Kansallismuseo, Musiikkitalo, Eduskunta

Oodista olimme kuulleet paljon ja olihan siellä nähtävää. Uusia ratkaisuja arkkitehtonisesti ja käytännössä. Ihmisiä oli jo aikaisin aamupäivällä paljon. Ja kaikenikäisiä. Tosin  me taisimme olla sitä vanhinta ikäluokkaa. Nuoriso ja lapset olivat ottaneet Oodin haltuunsa. Sitä edesauttavat monet Oodin rakenteelliset ratkaisut.

Ensimmäisessä  kerroksessa voi palauttaa tai lainata kirjansa, käydä elokuvissa ja ravintolassa.

Oodissa on paljon vinoja rakenteita. Vähän joutui varomaan ettei kalauttanut kalloaan.

Toisessa kerroksessa on työtiloja moneen tarpeeseen. Siellä voi jopa ommella tai laminoida.

Ilahduttavan paljon Oodissa on tiloja, joissa voi viettää aikaa, odottaa junaa tai bussia tai tehdä työtä. Oli suljettuja – tosin lasiseinäisiä – työpisteitä, saleja ja avoimia tiloja.
Jänniä ylämäkiä

Kolmannessa kerroksessa ovat perinteiset kirjastotilat. Hyllyt ovat matalat ja näkymä on avoin.  Perheille ja lapsille ovat omat tilansa Satuhuonetta myöten.

Perinteiset kirjastotilat ovat kolmannessa kerroksessa.
Aitopaikalla.

Musiikkitalossa kävimme syömässä. Meitä palveli hyvin palvelualtis tarjoilija, jonka sukunimi Poropudas kirvoitti keskustelun – ja Lapistahan hän oli kotoisin! Poropudas muuten kertoi aukion lopullisesta muodosta ja siitä, että Oodin katolla on syviä ”kuoppia”, joista kymmenkunta miestä lapioi talvella lunta pois. Ihmetyttää arkkitehtien suunnittelut!

Musiikkitalossa soitetaan Britteniä ja Sostakovitsia
Aikamoinen sekamelska tämä ydinkeskusta on. Vasemmalla Sanomatalo, sitten Pääposti ja Kiasma. Amos Rex pilkoittaa oikealla.

Kipaisimme myös pienemmällä porukalla nopeasti vieressä olevassa Kiasmassa ihmettelemässä Iiu Susirajan surrealismia lähenevää valokuvataidetta.

Iiu Susirajan teoksia.
Iiu Susiraja: Työn sankarit
Näistä Kiasman kaarista tuli mieleen Tallinnan kumu. Ja olihan näitä Oodissakin.
Tätä Alma Heikkilän teosta ihaili myös koko luokallinen lukiolaisia. Heikkilän teosten aiheina ovat mikroskooppisen pienet eliöt, bakteerit, sienet sekä biosfääri yleensäkin.

Lyhyeksi jääneen Kiasman vierailun – kävimme siellä ruokatauon puitteissa – jälkeen huristimme Design-museoon. Nähtävillä oli vain ensimmäisen kerroksen työt, kun toisessa kerroksessa oli putkiremontti ja rakennettiin myös uutta näyttelyä.  Mehän olemme niin ylpeitä suomalaisesta designistä. Etenkin Marimekko ja Iittalan lasitaide olivat hyvin edustettuina näyttelyssä.

Bongasin sieltä tuolin, joita oli Kemijärvellä koulujen juhlasaleissa. Eipä silloin tullut mieleen, että ne ovat suomalaista huippumuotoilua, joita keräilijät etsivät. Tuoli on Artekin Domus, jonka Ilmari Tapiovaara loi 1949 Domus Academican opiskelija-asuntolan tuoliksi. Nyt ne maksavat 650 euroa!

Toinen tuttu tuote on Ristomatti Ratian vuonna 1971suunnittelema Palaset, joita meillä on kotona.

Palaset -hyllyjä

Kellarikerroksen Galleriassa oli Vuoden 2019 Graafikoksi valitun Lotta Niemisen näyttely vielä nähtävillä. Itse tilakin oli hieno, valkoiseksi maalatut holvikaaret loivat hienon taustan grafiikalle.

Kahviossakin oli kauneutta.

Kuihtunutkin voi olla kaunis

Viimeisenä tutustumiskohteena oli Espoon Modernin taiteen museo EMMA, joka valittiin viime vuonna vuoden museoksi. Eikä syyttä.

WeeGee -museo on tehty Weilin&Göösin entiseen painotaloon. Näkyviin on jätetty betoniarkkitehtuuri eikä seiniä ole rakennettu kuin väliaikaisesti kunkin näyttelykokonaisuuden tarpeiden mukaan. Avarat tilat olivat  kiehtovia.

Meidät jaettiin kahteen ryhmään ja tässä puolet kuuntelemassa erinomaistq esittelyä EMMAssa
Jännä peilityö, jossa voi nähdä itsensä loppumattomissa jonoissa eri suunnissa
Osa Alicja Kwaden näyttelykokonaisuudesta Trans-For-Men. Teokset kuvaavat liikettä ja muodonmuutosta.

EMMAssa oli hyvin mielenkiitoinen taiteilijapariskunta Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan henkilökohtaisiin työskentelyarkoistoihin perustuva kokoelma, katseluvarasto.  Siellä oli paljon mielenkiintoista nähtävää.

Wirkkalan vuoden kauneimmaksi esineeksi valittu työ

WeeGee talossa on neljä museota, EMMAn lisäksi Lelumuseo, Kellomuseo ja Espoon kaupunginmuseo. Muissa emme ehtineet käydä.

Koko päivän saldo oli hyvin monipuolinen ja kattava, mutta täytyy todeta, että EMMA yllätti positiivisesti. Oodikin oli hieno.

Matka oli hyvin järjestetty, kiitos Loimaan työväenopiston Matkailupiirin, jonka mukaan pääsin ja erityiskiitos Ullalle, joka oli suunnitellut vierailut ja järjestänyt kaiken aivan erinomaisesti. Kiitokset myös neljällekymmenelle kanssamatkustajalle. Loimaalla on kulttuurinnälkäistä väkeä!