Luettua

Tervetuloa tutustumaan ajatuksiini lukemistani kirjoista. Lista täydentyy ajan mittaan, joten voit palata sivulle myöhemmin.

Uusin luettu/ uusimmat luetut:

Jyrki Heino: Kelmit

Jyrki Heino: Kello

Jyrki Heino: Kellari

pikalinkit viime aikoina lukemiini kirjoihin aakkosjärjestyksessä. Linkkien jälkeen kerron lukutottumuksistani ja alimpana kirjat lukemisjärjestyksessä, viimeksi luettu ensimmäisenä.

Akola Lauri. Johannes

Alasalmi Päivi. Joenjoen laulu

Dahl Roald. Himo – Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä

Faulkner William. Rosvot

Harari Yuval Noah. 21 oppituntia maailman tilasta

Halldinger Eva: Ihania naisia pikkumustissa

Harstad Johan: Ambulanssi

Heino Jyrki: Kelmit

Heino Jyrki: Kello

Heino Jyrki: Kellari

Hiltunen Pekka. Onni

Pekka Hiltunen. Sysipimeää

Häkämies Kari: Poliittinen ruumis

Härkönen Anna-Leena: Ihan ystävänä sanon

Ishiguro Kazuo. Surullinen pianisti 

Ilon ja kivun kääntöpiiri, Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään, toimittanut Lauri Otonkoski

Jalonen Olli. Karatolla

Jalonen Olli. Taivaanpallo

Jalonen Olli. Merenpeitto

Jansson Tove. Bulevardi – ja muita kirjoituksia

Kettu Katja. Kätilö

Kettu Katja. Piippuhylly

Kettu Katja. Rose on poissa

Kettu Katja. Yöperhonen

Kinnunen Tommi. Neljäntienristeys

Kinnunen Tommi. Pintti

Knausgård Carl Ove: Talvi

Kokko Yrjö. Poro

Kähkönen Sirpa: Mustat morsiamet

Kähkönen Sirpa: Graniittimies

Heikki Kännö: Sömnö

Sakari Kännö: Souvi

Köngäs Heidi. Dora, Dora

Köngäs Heidi. Sandra

Liksom Rosa: Everstinna

Lindgren Minna. Kuolema ehtoolehdossa

Lindgren Minna. Ehtoolehdon pakolaiset

Lindgren Minna. Ehtoolehdon tuho

Lipson Katri. Detroit

Lundán Reko. Rinnakkain

Lundberg Sofia. Punainen osoitekirja

Lundberg Ulla-Lena. Suureen maailmaan

Makine Andreï : Idän sielunmessu

Makine Andreï : Venäläisiä unelmia

Mansfield Katherine. Kanarialintu

McEwan Ian. Kaltaiseni koneet.

Mikta Valdur. Kanttarellin kuuntelun taito

de Maupassant Guy. Leikkivä lempi ja kuoleman varjo

Moriarty Liane. Mustat valkeat valheet

Oksanen Sofi. Baby Jane

Oksanen Sofi: Stalinin lehmät

Park Eva: Viimeisellä rajalla

Rauanjoki Katri. Lenin -setä ei enää asu täällä

Rytisalo Minna. Lempi

Rytisalo Minna. Rouva C

Sheldon Sidney. Sydänyön tuolla puolen

Statovci Pajtim. Kissani Jugoslavia

Statovci Pajtim. Tiranan sydän

Strout Elizabeth. Kaikki on mahdollista

Tapper Harri. Pitkäsuisten suku

Tervo Kati. Sukupuu

Tervo Kati. Rapsuta mua

Tey Josephine. Ajan tytär

Tóibín Colm. Brooklyn

Tóibin Colm. Äitejä ja poikia

Tolstoi Leo: Aro ja muita novelleja

Tungal Leelo. Toveri lapsi.

Verronen Maarit. Matka Albaniaan

Verronen Maarit. Kulkureita  ja Unohtajia

Verronen Maarit. Vanhat kuviot

Viikilä Jukka. Akvarelleja Engelin kaupungista

Väänänen Kari, Alasalmi Päivi. Taivaan tulet, Punainen kukko

Zafón Carlos Ruiz. Enkelipeli

Luen koko ajan, tai siis joka päivä. Turun sanomat ja Loimaan lehti pitää tilata ja onneksi on aikaa lukea lehdet kunnolla läpi. Menee siihen pari tuntia joka aamupäivä, sudokun ratkaisun kanssa.

Iltaisin sitten luen vuoteessa. En saa unta, ellen ole rauhoittanut mieltäni kirjan kanssa. Joskun nukahdan kirjan ääreen, mutta yleensä kun huomaan etten ole tajunnut mitään edellisestä sivusta, laitan kirjan pois ja rupean nukkumaan.

Illalla lukemisesta seuraa, että kirjan läpi kahlaaminen saattaa kestää pitkän aikaa, viikkoja. Joskus harvoin tulee eteen sellainen opus, joka pitää minut hereillä ja luen kirjan muutamassa illassa. Toinen haitta on, että kun lukeminen jää lyhyeksi, juoneen pääseminen ja ennen kaikkea henkilökavalkaadi ei tahdo jäsentyä. Olenkin ihmetellyt miksi henkilöiden nimet joissakin kirjoissa muistuttavat niin paljon toisiaan, että he sekoittuvat monenkymmenen sivun ajan. Onko tällä jokin tarkoitus? Että tehdään lukutuokio vaivalloiseksi ja tarkuutta vaativaksi? Vai onko vika minun lukutottumuksissani?

Joskus joudun lukemaan kirjan alun uusiksi, koska en millään muista mitä siinä tapahtui. Nämä voivat kylläkin olla minun rajoituksiani eikä kirjailijan taitamattomuutta.

Minulla on aina pino kirjastosta lainattuja kirjoja. Joudun lainoja uusimaan, koska lukutahti on parin kolmen kirjan kuukausivauhtia. Mutta kun käyn kirjastossa, kerään hartaudella pinon, jota sitten setvin monta kuukautta.

Työhuoneeni Lundia-hyllyssä on biologian, maantieteen, Lapin, sukututkimuksen ja monenmoisten käsillä tekemisien kirjoja. Lisäksi valokuva-albumit (onneksi tuli digikuvaus), käsityömateriaalit ym ym

Omassa kirjastossani on paljon kirjoja. Aloitin kirjojen keräämisen 1970 -luvulla hankkimalla peruskirjaston Vammalan kirjakellarista. Samoihin aikoihin hankin Lundian kirjahyllyn, jota siis aloin täyttää. Nyt romaanit, runokirjat, kaunokirjallisuus ym ovat uudessa seinään upotetussa hyllyssä ja Lundiassa on muutakin kuin kirjoja. Mutta kyllä kirjojen määrä lisääntyy koko ajan, joskus puoli metriä vuodessa, nytkin kirjamessuilta 15 cm.
Olen pitänyt ”uudelleenlukemisaikoja,” jolloin olen ottanut hyllystä aikaisemmin lukemiani kirjoja uudelleen. Jännää on, että tuttuuden tunne tulee, mutten kuitenkaan muista mitä on tapahtunut. Joskus kirjan loppu on täysin hämärä.

Niin, luenhan minä sitten vielä lastenkirjoja lapsenlapsilleni. Nautin lukemisesta yhtä paljon kuin he kuuntelusta. Omien lastenin kirjat ovat siirtyneet heille, samoin muilta sukulaislapsilta paljon kirjoja.
Tällä hetkellä suosikkeja ovat  Sven Nordqvistin  Viiru ja Pesonen -kirjat. En ymmärrä miksen niitä ole omille lapsilleni lukenut.
Kestosuosikkeja ovat Kirsi Kunnaksen suomentamat ja runoilemat kirjat, mm. Hanhiemon iloinen lipas  ja Hanhiemon satuaarre. Samoin jotkut kirjat, jotka samassa iässä ovat olleet sekä poikani että hänen poikansa mielikirjoja, joita pitää lukea aina vaan uudestaan ja uudestaan, esimerkiksi Herra Kuningas, joka sai aikonaan kuvituksestaan Rudolf Koivu -palkinnon. Hauska hetki oli, kun kaksivuotias rupesi ”lukemaan” minulle kirjaa, omasta päästään. Liikutuin!

Oma laatikkonsa on meidän sisarusten vanhoille koulukirjoille, joita en ole yrityksistä huolimatta pystynyt luovuttamaan Koulumuseoon. Kesäjuhlassa kummipoikani, vanhin serkuksista, ilmaisi kiinnostuksensa isänsä vanhoihin koulukirjoihin. Ehkä ensi kesänä vien ne nähtäväksi.                                                                        Sivun alkuun

Listaan alle kirjoja, joita olen lukenut. Viimeisin luettu on ensimmäisenä. Ylhäällä on pikalinkit kirjoihin.

Jyrki Heinon kolmas kirja Kelmit jatkaa Carl Wennehiemin tutkimuksia. Hänelle on tapahtunut kirjojen välisenä aikana henkilökohtainen tragedia, mikä aina rikastuttaa tarinaa.

Muutoin juonen rakentelu oli mielestäni rasittava. Siinä oli niin paljon tapahtumia ja kieroiluja, että ne eivät jääneet mieleeni, kun ne käsiteltiin henkilöiden repliikkien sisällä, ei siis kuvattuina tapahtumina. Tarinassa oli myös joitain mielestäni epäuskottavia kohtia, mm. Wennehiemin pahoinpitely. Siksi näistä kolmesta Heinon kirjasta Kello oli  mielestäni paras.                    Sivun alkuun

Jyrki Heinon toinen kirja Kello kertoo samasta päähenkilöstä Carl Wennehiemistä kuin Kellarikin. Nyt lähdetään pois Turusta,  mikä teki kirjalle hyvää. Oli ihan mielenkiintoista luettavaa Kustaa III:N sodan jälkiselvittelyistä. Muutoinkin historian tapahtumat toivat tarinaan mukavaa syvyyttä ja ihmettelin taas, miten vähän muistankaan näistä Suomen tapahtumista. Tämä oli mielestäni parempi kuin Kellari.                                                             Sivun alkuun

Yritin lukea Jyrki Heinon Kellari -kirjaa muutama vuosi sitten, mutta jätin vastoin tapojani kesken. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700 -luvun lopun Turkuun ja minua ärsytti opettavainen tyyli, jolla kuvattiin ympäristöä ja elämänmenoa tuona aikakautena.

Mutta  nyt annoin kirjalle uuden mahdollisuuden ja luin sen loppuun ihan mielelläni.

Kirjassa on kyllä aikamoista raakuutta, jota ei ole kiva lukea. Tarina taipui dekkariksi. Ihan kelpo luettavaa.           Sivun alkuun

Tartuin tähän virolaisen kirjailijan  kirjaan vähän empien. Mutta ennakkoluulot olivat turhia. Tarina veti mukaansa niin, että luin kirjan nopeasti.

Aihemaailma kyllä oli vähän samaa kuin viimeaikaisissa virolaisissa kirjoissa muutenkin eli länsimaistuvan yhteiskunnan varjopuolissa elävien ihmisten surkeita elämänkohtaloita.

Mutta kirja oli kirjoitettu siten, että ei tullut masentunutta oloa, vaikka tällaista siellä varmasti on tapahtunut. Ja tapahtunee vieläkin.                                                                        Sivun alkuun

Tämä Makinen Idän sielunmessu on myös lainassa ystävättäreltäni.  Odotin jotain samantyyppistä kuin juuri lukemani Venäläisiä unelmia, mutta tyyli olikin aivan toisenlainen ja tapahtumapaikat myös. Idän sielunmessu muuttui tavallaan dekkariksi. Jotenkin jäi sekava mielikuva. Tuntui, ettei tarinan punainen lanka oikein tullut esiin. Loppua kohti tietenkin selkiintyi, kuten yleensä  kirjoissa käy.

Mutta surullista oli. Päähenkilön ja hänen sukunsa tarinat olivat täynnä yhteiskunnallista väkivaltaa, jota kanssaeläjät toteuttivat toisiaan kohtaan. Jäin taas pohtimaan, mikä saa ihmisessä tulemaan esiin raakuuden toisia ihmisiä kohtaan. Missä vaiheessa inhimillisyys katoaa. Ehkä se on eloonjäämiskysymys. On vaan pakko, jos aikoo itse pysyä hengissä. Ja sehän on jokaiselle eliölle se tärkein asia. Hengissä pysyminen. Toivon ja oikeastaan uskonkin, että yhteiskunnat käytyään läpi nämä raakuuden vaiheet muuttuvat parempaan suuntaan. Että kuitenkin viisastutaan, kun hyvinvointi, koulutus ja itsensä toteuttaminen tulevat jokaisen yksikön ulottuville.

Makinen kuuluisin teos on Ranskalainen testamentti, josta hän on saanut palkintojakin. Täytyy hakea se kirjastosta, kun ne taas aukeavat.                                                                    Sivun alkuun

Andreï Makine

Makinen Venäläisiä unelmia on ystävättäreni kirpparilöytö, painettu viime vuosisadan viimeisenä vuonna.  Olipa virkistävä lukukokemus.

En ole koskaan kuullut Makinesta. Nyt otin sen verran selvää, että hän on venäläinen kirjailija, joka asuu Ranskassa. Kirjan kannessa onkin kirjan nimi myös ranskaksi. Kannessa on myös Makinen kuva ja takateksti onkin virkistävästi etukannessa.

Venäläisiä unelmia kertoo Siperian taigalla asuvista kolmesta pojasta, jotka alkavat unelmoida Belmondon elokuvien kanssa. Ja unelmoida nimenomaan länsimaisesta elämänmuodosta. Elokuvat muuttavat kaikkien elämän.

Tarinan ilmapiiri on myönteinen ja toiveikas, vaikka kaikenlaista ikävääkin sattuu. Mutta koettelemukset kuuluvat elämään eikä niihin pidä jäädä vatvomaan.

Kertakaikkiaan virkistävä lukukokemus.                   Sivun alkuun

Lauri on entinen työkaverini Kemijärveltä. Vuotos -kirjan  julkistamistilaisuudessa hän kertoi, että hänelläkin on käsikirjoitus, joka toivottavasti joskus julkaistaan. Neuvoin menemään Nordbooksin Matti Ylipiessan juttusille ja niin he sopivat heti jatkosta. Laurin esikoisteos Vienan kuohut julkaistiinkin sitten myöhemmin.

Lauri Akolan Johannes -kirja on takatekstin mukaan koottu novelleista. Se vähän näkyi alussa hajanaisuutena. Muutoin tuli mieleen, että mukana on paljon Laurin omaa elämänkertaa sivuavaa tapahtumaa, kun Laurin tunnen ja tiedän. Mutta ei kaikki, etenkin loppupuolella on fiktiota.

Lauri kirjoittaa hyvin, hänellä on sana hallussa. Olen iloinen, että Lauri hyvin monipuolisena ja lahjakkaana taiteiden tekijänä on kirjoittanut nämä kirjat.  Ne kuvaavat sitä maailmaa, josta on noussut suuri osa etelän kaupunkien menestyviä ja lahjakkaita ihmisiä.                                                                               Sivun alkuun

Leelo Tungal

Aluksi tämä Leelo Tugalin Toveri lapsi vähän tympäisi. Viron lähihistorian tunnelmat ovat tulleet esille mm. Sofi Oksasen kirjoissa ja nykyään en oikein jaksa lukea ahdistavia tekstejä. Tuntui, ettei mitään uutta ole tarjolla, vaan sitä samaa vainoa, kyydityksiä ja väkivaltaa. Mutta sitten tarina vei mukanaan, koska se oli kirjoitettu lapsen silmin. Tai oikeammin aikuisen muistelu siitä, mitä hän lapsena koki. Sen verran kurkkasin nettiin, että Tungal on hyvin suosittu Virossa.                                                                     Sivun alkuun


Sain sitten ystävättäreltäni ison pinon luettavaa. Päällimmäisenä oli Rosa Liksomin Everstinna. Kirja ei ole kovin paksu, samaa luokkaa kuin Hytti nro 6, jolla Liksom pokkasi FInlandia-palkinnon vuonna 2011.

Liksom on mielenkiintoinen pohjoinen naiskirjoittaja, jonka henkilöllisyys pysyi pitkään salassa. Nyt hänen oikea nimensäkin tiedetään ja jopa perhetilanne on kerrottu.

Liksom kirjoittaa pohjoisen murretta. Everstinna kerrotaan minämuodossa, pitkiä kappaleita ja murre hyvin vahvaa. Yritin aluksi lukea joka sanan tarkkaan, mutta se oli niin hidasta, että luin sujuvasti tekstiä menemään kun tiesin mitä murresana suunnilleen tarkoittaa. Aloin pohtia murrekirjoittamisen oikeutusta, koska ei sitä kukaan  jaksa lukea tarkkaan.

Tiesin etukäteen, että Everstinna kertoo kirjailija Annikki Kariniemestä. Lopuksi selvisi, että hänen miehensä, Eversti, oli eversti Willamo, josta olen lukenut monista muista Lapin sodista kertovista kirjoista.

Liksom kuvaa mielenkiintoisesti perheväkivaltaan alistuvan naisen psyykettä. Kun niin kovasti rakastaa, antaa anteeksi joka selkäsaunan, kun mies sitten on jonkin aikaa sellainen kuin alussa. Tarinan mukaan avioon ei kannata mennä, mutta kyllä parisuhdeväkivaltaa on seurustelusuhteissakin.

Ei koko kirja ole pahoinpitelyn kuvausta. Kirjasta sain uuden  näkökulman sodanajan saksalaisten kanssa solmittuihin suhteisiin. Miten yleisiä ne olivatkaan. Miten katkeraa olikaan maan pinnalle paluu, kun Saksan armeija perääntyessään Lapista poltti kaiken. Kirjasta välittyy myös se, että jos Saksa olisi voittanut sodan, olisi suomalaiset laitettu keskitysleireille ja uuneihin. Kun ovat alempaa rappiorotua. Ja jos ei olisi ollut Ruotsin rautamalmia ja Petsamon nikkeliä, Saksa ei olisi pärjännyt ollenkaan koko sodassa.

Kannattaa lukea Everstinna.                                          Sivun alkuun

Kari Häkämies

Löysin tämän Kari Häkämiehen Poliittinen ruumis -kirjan kirjahyllystä. Se oli tullut lahjana ja jäänyt lukematta. Nyt oli kirjaston kirjat luettu ja palautettu, joten onneksi löysin tämän.

Se oli nimittäin ihan sujuvaa luettavaa. Häkämies on julkisuuden henkilö, johon mieleni liittää kyseenalaisiakin piirteitä. Mutta kyllä hän kirjoittaa osaa ihan mielenkiintoisesti. Ei mitään suurta maailmankirjallisuutta, mutta kelpo ajanvietettä.

Kirjasta paistoi Häkämiehen Suomen poliittisen kentän tuntemus. Se oli mielenkiintoista. Hän analysoi aivan oikein nyky-yhteiskuntaa ja siinä rimpuilevia ihmispoloja. Voi lukea paremman puutteessa.                                                                                                            Sivun alkuun

Kazuo Ishiguro

Kazuo Ishiguron  Surullinen pianisti oli kyllä outo kirja. Kuusisataa sivua, mistä voi jo päätellä jotain tyylistä. Rönsyilevää, jopa niin paljon, että aloin hyppiä tekstissä eteenpäin. Lisäksi Ishiguro käytti sellaista tyyliä, että aina yhden ihmisen monologi oli yhtä kappaletta, joka sitten saattoi olla monta sivua pitkä.

Kirjan nimeä ihmettelen. Vieraskielinen nimi tarkoittaa jotain ihan muuta eikä päähenkilö ollut mitenkään surullinen. Täysin käsittämätön nimi.

Kirja on unenomainen, tapahtumat ryöpsähtelevät sinne tänne, niissä ei ole logiikkaa ja koko ajan mennään jonnekin, minne satunnainen ihmisen on sattunut pyytämään. Päähenkilö suostuu kaikkeen niin lepsusti, että lukijaa alkaa ottaa päähän.

Eli vähän ristiriitainen lukukokemus. Luin kirjan kyllä loppuun. Ehkä pitäisi ottaa joku toinen Ishiguron kirja, jos se olisi luettavampi. Hänhän on kuuluisa, saanut Nobelin.       Sivun alkuun

Sysipimeä, Pekka Hiltunen

Jätin aikoinaan Hiltusen kirjan kesken, kun en jaksanut  lukea homoseksuaalien rakastelukohtauksista. Sysipimeässä on myös homoteema, mutta muutoin juoni oli jollain tavalla mielenkiintoinen, vaikka väkivallan kuvaaminen oli inhottavaa. Kirjassa käytetään tietotekniikkaa paljon ja sen mahdollisuuksien moninaisuus pisti miettimään  tulevaisuutta. Mihin olemme menossa.    Sivun alkuun

Tove Jansson

Tove Janssonin Bulevardi – ja muita kirjoituksia sisältää Janssonin tuntemattomia kirjoituksia, joista kyllä suurin osa on aikoinaan julkaistu aikakauslehdissä ym. Ne täydentävät kuvaa Janssonista,  me kun olemme tottuneet häneen muumien äitinä.

Monien kertomusten pohjana ovat Janssonin matkat Eurooppaan, etenkin Ranskaan. Kirjan lopussa on yhteenveto, jossa kerrotaan niihin liittyvistä omaelämänkerrallisista tapahtumista.

On se taiteilijan leipä ollut aina muodostunut monista murustista. ”Viisi virkaa ja kuusi nälkää.” Muumit ovat vaan yksi juonne Janssonin tekemisissä. Hän on ollut hyvin monipuolinen taiteilija. Onhan kuvataide vielä oma lukunsa, hän oli todella hyvä kuvataiteilija, muutoinkin kuin muumien luojana.

Kirjassa on muuten Janssonin kuvitusta, ja siellähän muumeja luuraa. Riemastuttava on kertomus yöllisten juhlien  jälkimaingeista, kun kampsut, vilijonkat ja hemulit yrittävät selvitä sarastaasta päivästä.                                                                  Sivun alkuun

Olipa erikoinen kirja tämä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet. Aluksi olin aivan ymmällä. Missä aikakaudessa oikein liikutaan. McEwan sotkee historiallisia ihmisiä ja tapahtumia sekä tekniikan kehitystä yhteen oudoksi tarinaksi. Faktat eivät pidä paikkansa, vaan palvelevat fiktiota. Näin syntyy omalaatuinen keitos.

Kun lukijat lukivat Vuotos -kirjaa, he etsivät yhtymäkohtia todellisuuteen, mm. murteeseen, vertailivat ja antoivat palautetta mielestään ”vääristä” kohdista. Mutta fiktio on fiktiota, siinä voi tapahtua mitä tahansa missä tahansa millä lailla tahansa. Eikä kaikkea tarvitse selittää, esim. jos joku ei puhu ”oikeaa” murretta, hän voi olla muualta kotoisin vaikkei sitä kirjassa kerrota, jos se ei ole kokonasuuden kannalta merkityksellistä.

En kerro enempää McEwanin romaanin juonesta, sillä yllätys on tärkeää. Suosittelen!                                                   Sivun alkuun

Löysin tämän Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet -pokkarin kirjastosta  lainaamieni kirjojen joukosta. Ihmettelin valintaa ja alkusivut saivat minut laittamaan kirjan sivuun ja tarttumaan toiseen kirjaan. No sitten kun kaikki lainakirjat oli luettu, otin tämä uudelleen. Löysin hetken selailun jälkeen kohdan, johon olin jäänyt. Ja alkoihan tarina vetää.

Kun pääsin loppuun, huomasin, että kannessa viitattiin HBO:n sarjaan Dirty little lies. Ahaa, kirjahan on sitten erinomaiseksi rankattu. Kannessa oli  myös Stephen Kingin ylistävä kommentti.

Enpä ihmettele, että kirjasta on tehty sarja. Moriarty kirjoittaa lapsiperheiden elämästä, parisuhteista ja yleensäkin ihmissuhteista hienosti ja monisanaisesti. Kirjassa on valtavan paljon eri ihmisten tarinoita. Kaikki ne solmiutuvat yhteen, osa ihan vasta lopussa kuten kuuluukin.

Kirjassa vuorottelevat kaksi tasoa, ennen visailuiltaa ja visailuillan jälkeen. Pitkin kirjaa on ihmisten repliikkejä tapahtuneesta. Mutta Moriarty ei paljasta mitä on tapahtunut ja kenelle. Pieniä vinkkejä hän antaa ja osin hämäämistarkoituksessakin. Vaikka kyseessä on vaan keksitty kertomus, vähän pelkäsin että henkirikoksen kohteena olisi suosikkihenkilöni. Enpä kerro oliko. Lue itse!

HBOn sarja on siirretty Australiasta Kaliforniaan ja ilmeisesti muutenkin muutettu tapahtumia. Ensimmäiselle tuotantokaudelle on jatkoa. Ehkäpä sarja tulee eteen, vaikken olekaan HBOn tilaaja.

Sivun alkuun

Tämän Halldingerin Ihania naisia pikkumustissa -kirjan  nappasin kirjaston novellihyllystä Harstadin vierestä. Kotona vähän ihmettelin valintaani.

Minua iäkkäämpi naisihminen kertoo novelleissa elämästään noin niinkuin naisnäkökulmasta. Aikaskaala on naisen elämän mittainen, sieltä teinivuosista vaihdevuodet ohittaneisiin naisiin. Aluksi luin kyllästyneenä, mutta seuraavana päivänä tulikin ihan kelvollinen teksti ja sain kirjan loppupuolella hörähdellä useasti Halldingerin oivallisia kommentteja naisen elämän menosta.

Ihan kivaa luettavaa.                                                      Sivun alkuun

Otin tämän Harstadin Ambulanssi -kirjan kirjaston novellihyllystä.

Olipa lukukokemus. Täytyy heti sanoa, että jos ahdistaa, niin tätä ei kannata lukea. Kaikki novellit kertovat nyrjähtäneistä ihmisistä ja ahdistavista tilanteista, jotka kirjan loppupuolella kietoutuvat yhteen.

Harstad kirjoittaa pitkiä tajunnanvirtamaisia kappaleita, joissa on pilkuilla erotettu lauseet. Pisteitä on tosi vähän. Lukeminen vaatii siten keskittymistä ja jouduinkin muutaman kerran palaamaan takaisinpäin, etenkin jos jatkoin novellia seuraavana päivänä.

Mutta Harstad on todella hyvä kirjoittaja ja kirjan rakenne on tehty hienosti. Yksi hienoimpia novellikokoelmia, joita olen lukenut. Oikeastaan tämä oli romaani, koska luvut liittyivät toisiinsa. Ehkä olisi helpottanut lukukokemusta, että olisi heti ottanut kirjan romaanina.

Katsoin lopuksi kirjan sisälievettä ja yllätyksekseni Harstad on nuori mies, syntynyt 1979. Jotenkin oletin ilman muuta hänen olevan paljon vanhempi. Mistähän Harstad on nämä kirjoitusten ahdistukset vetänyt?                                                     Sivun alkuun

Ulla-Lena Lundbergin FInlandia-palkittu Jää ja Marsipaanisotilas on tullut luettua aikaisemmin. Olen etsinyt hänen Afrikka-kirjojaan, mm. Kalaharin hiekkaa, mutta en ole löytänyt. Niinpä otin tämän Suureen maailmaan, kun se löytyi kirjastosta.  Kirja on vuodelta 1991 eli ennen edellä mainittuja.

Lundberg pyörittelee osittain samoja teemoja kuin Jäässä ja Marsipaanisotilaassa. Ollaan Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla. On pappeja, talonpoikia ja merenkulkua. Ehkä nämä teemat huipentuvat sitten Jäässä. Jotenkin lohdullista, että oikeat  kirjailijatkin ovat kiinni samoissa teemoissa.

Kirjassa on seitsemän henkilöä kertomassa osittain samoista tapahtumista. Täytyy sanoa, että jouduin selaamaan taaksepäin ja tarkastamaan joitakin asioita. Kirja kuvaa viime vuosisadan alkupuolta ja merenkulun murrosvaihetta, kun purjelaivoista siirryttiin moottorilla kulkeviin aluksiin. Kirja antaa kuvauksen ahvenanmaalaisuudesta ja meren vaikutuksesta heidän elämäänsä. Paljon on merikapteeneja, merimiehiä ja varustamojen omistajia. Ahvenanmaalaisten varallisuus on merestä peräisin.

Lundberg on viisas nainen, kirjassa on paljon syvää elämänviisautta. Erityisesti jäi mieltä kaivertamaan se, millaiseksi ihminen tulee: kasvatuksella ei ole merkitystä vaan sillä, millaiseksi ihminen syntyy.

Lundberg kuvaa myös hyvin sisarusten välistä erilaisuutta, niin luonteessa kuin elämänasenteessakin. Ja sitä, että yhdeksän lapsen äiti rakastaa eniten vanhinta ja nuorinta.                            Sivun alkuun

Merenpeitto on jatkoa Jalosen FInlandia -palkinnon saaneelle Taivaanpallolle eli Anguksen tarina jatkuu Englannissa.

Kirjoitustyyli on samanlaista, minämuodossa ja tajunnanvirtaa eli samaa asiaa pyöritetään moneen kertaan, kuten ihmien ajatuksissa tapahtuu.

Kirjan alkupuolella pitkästyin. Juttu tuntui pitkitetyltä eikä ollut oikein mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Mielessä käväisi kirjan jättäminen kesken, mutta loppuun luin.

Anguksen elämä herätti myötätuntoa ja loppuratkaisu oli odotettu ja positiivinen, kiitos siitä Jaloselle.                     Sivun alkuun

                                         helmi 2020

Tähän Härkösen Ihan ystävänä sanon -kirjaan tartuin, koska se oli ohuempi kuin vasta lukemani Kännöjen monisatasivuiset tiiliskivet.

Sivuja on alle 200 ja jutut parin sivun mittaisia päiväkirjamaisia pohdintoja vaikka mistä. Tuli mieleen Kati Tervon Rapsuta  mua ja Knausgårdin Talvi.

Näissä kolmessa kirjassa kirjoittajat paljastavat aika paljon itsestään, mikä minulle on jotenkin vaivaannuttavaa. Kertomusten jälkeen kirjoittajat tuntuvat jotenkin läheisimmiltä, se on totta. Mutta mikä tarkoitus tällä on? Muiden kirjojen markkinointi? Jos joku tuntematon tarjoaisi tämätyyppistä höpinää isolle WSOYlle, ei varmastikaan syntyisi kustannussopimusta.

No, nyt tiedän, että Härkönen matkustaa paljon, rakastaa shoppausta, on ollut kolme kertaa avioliitossa, asuu teini-ikäisen poikansa  kanssa, häpeää Häräntappoase -esikoistaan ja hänelle miehet ulkomailla  huutelevat ja viheltelevät ja jopa lähentelevät.

Ei voi olla vertaamatta tätä kirjaa juuri lukemiini Kännöjen kirjoihin. Mutta. Eri elämäntilanteita ja eri ihmisiä varten on hyvä olla olemassa erilaista kirjallisuutta. Monet ihmiset varmasti tykkäävät lukea Härkösen tekstiä.

Luin nämä sivut yhdellä istumalla.                           Sivun alkuun

                                                  helmi 2020

Tämän kirjan sieppasin kirjaston hyllystä Heikki Kännön Sömnön vierestä. Kun aloin lukea Souvia, ajattelin että taas tätä sodan ajan kuvausta. Jaksankohan lukea ollenkaan. Mutta sitten kerronta veti mukaansa, koska näkökulma oli erilainen kuin mitä olin aikaisemmin lukenut. Souvissa kerrotaan sodan ajan huoltokuljetuksista ja teksti pohjautuu kolmen eri kuljetuskomppanian ja osaston vaiheisiin. Eli osa on ilmeisesti oikeasti tapahtunutta tarinaa.

Souvi kertoo hyvin, miten hankalaa huolto tuohon aikaan oli. Tiet olivat sorateitä, kapeita, huonosti pohjustettuja, ojattomia. Kelirikko ja sääolot aiheuttivat valtavasti ongelmia, samoin kuin autojen rikkoutuminen ja huolto. Ihmetyttää, miten tuohon aikaan tieto saatiin kulkemaan, kun puhelinkin oli kylissä vain muutamassa talossa. Hattua nostan tuon ajan ihmisille, jotka hoitivat hankalan arjen.

Toinen asia mitä alussa ihmettelin, oli niin erilainen kirjoitustyyli kuin vasta lukemassani Sömnössä. Sitten huomasin, että tämähän on Sakari Kännön kirjoittama eikä Heikki Kännön. Tunsin itseni aivan ääliöksi, kun en ollut huomannut etunimien erilaisuutta. Mutta ei se mitään, onneksi otin tämän kirjan mukaani. Se avarsi näköalaani sodanajan elämään.                        Sivun alkuun

                                               helmi 2020

Olen  kuullut pariin otteeseen radiosta Luomiskertomus -ohjelmassa Heikki Kännön kertovan Sömnö -romaaninsa kirjoittamisprosessista, joka kesti 11 vuotta. Hän oli kääntänyt ja vääntänyt tekstiä aivan uuteen muotoon. Kun itsekin kirjoittelen, ovat nämä tekstien syntyyn liittyvät asiat kovin mielenkiintoisia. Välillä tuntuu, että kaiken saa heittää romukoppaan tai oikeammin deletoida, mutta kuitenkin jossain kytee pieni liekki, joka pakottaa jatkamaan ja jatkamaan.

Kännön kannatti jatkaa. Hän on saanut vuonna 2019 Runeberg -kirjalllisuuspalkinnon Sömnö -teoksestaan.

Sömnö on rönsyilevä matka Bergerin suvun historiaan, joka kuljettaa perhettä ympäri Eurooppaa ja Afrikkaa. Kertojana on Werner H. Bergerin elämänkerran kirjoittaja, jolle pikku hiljaa paljastuvat suvun salaisuudet, joita ei kaikkia saa kirjoittaa kirjaan.

Kännön kieli on rikasta ja hänellä on humoristinen tyyli kertoessaan tapahtumista. Moneen kertaan hörähtelin ja nauroin itsekseni, kun tapahtumien kuvaus oli niin herkullista. Kirjan tapahtumat ovat myös ennalta arvaamattommia, miten Kännö kaiken onkaan keksinyt. Tuli mieleen Zafónin Enkelipeli -kirja, jonka juoni oli myös hienosti kehitelty ja täysin uudenlaisesta miljööstä.                                                        Sivun alkuun

Pajtim Statovcin esikoisteosta Kissani Jugoslavia oli vaikea saada käsiinsä. Sitä ei koskaan löytynyt kirjastosta, kun kävin siellä. Tein viimein varauksen ja niinpä sain sen.

Olin aikaisemmin lukenut Statovcin Tiranan sydän, joka on siis hänen toinen kirjansa. Kolmas kirja Bolla voitti vuoden 2019 Finlandia -palkinnon enkä ole sitä vielä lukenut. Kissani Jugoslavia oli ilmestymisvuotenaan 2014 myös Finlandia-palkintoehdokas. Silloin voitti Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Nyt voisin sanoa, että Kissani Jugoslavia olisi ollut minun palkinnonsaajani.

Kissani Jugoslavia on hyvin kypsä esikoisteos. Statovci on todella lahjakas kirjoittaja. Näiden kolmen kirjan perusteella mieleeni kuitenkin tulee, että aikooko hän pysyä tässä samassa tematiikassa jatkuvasti. Ei voi välttyä ajatukselta, että kuinka paljon mukana on hänen ja perheensä omakohtaista kokemusta ja tätä kautta pohdintaa yksityisyydestä.

En ymmärtänyt kaikkea kirjan symboliikkaa, käärmeitä ja kissoja. Minulle suurimmaksi teemaksi nousi kulttuurien erilaisuus. Mistä kulttuuriin tulevat niin voimakkaat tarpeet kunnioittaa perinteitä, että yksilöiden tahdoilla ei ole mitään merkitystä? Mikä voima on siinä, että ihmisten elämät puristetaan vuosisataisiin muotteihin ja niistä poikkeaminen on elämää suurempi häpeä?

Kirjan loppupuolella mieleeni nousivat yhtäläisyydet Sofi Oksasen esikoisteoksen Stalinin lehmien kanssa. Kummassakin kirjassa on muutettu vieraaseen maahan, vaietaan omista juurista, ei sopeuduta, eristäydytään, sairastutaan ja solmitaan rakkaussuhteet samaa sukupuolta oleviin.

Kuulin että Bolla on näiden kolmen huipennus. Odotanpa sitä.

Sivun alkuun

Graniittimies on Kähkösen uusinta tuotantoa. Kirja oli Finlandia -palkintoehdokkaanakin.

Alussa lukeminen takkusi. Samaa kommunismin kuvausta kuin Mustissa morsiamissakin. Tai ei nyt ihan samaa, kun tässä mentiin Neuvostoliittoon toteuttamaan sosialistista yhteiskuntaa.

Mietin vielä viidenkymmenen sivun kohdalla jätänkö kirjan kesken. Mutta sitten Kähkösen loistava kieli vei mukanaan. Hän osaa todella kirjoittaa herkullisesti. Tapahtumia kuvattiin yksityiskohtaisesti, vaikkapa aterian valmistusta. Niitä oli kiva lukea. Muutenkin kirja kasvoi loppua kohti yhä väkevämmäksi ihmisyyden kuvaukseksi.

Niin surullista oli mitä päähenkilöille väistämättä tapahtui. Samaa ovat kuvanneet myös muut taiteilijat, Sofi Oksanen, Antti Tuuri ja elokuvissakin  – mm. Ikitie – aihealuetta on käsitelty.                                             Sivun alkuun

Tämä oli ensimmäinen Kähkösen kirja, jonka luin. Valitsin tarkoituksella vanhan kirjan eli Mustat morsiamet on ilmestynyt 1998.

Ensin alkuun tuntui, että olen aivan tarpeeksi lukenut  näitä tähän aihealueeseen kuuluvia kirjoa. Eli työväestön kurjaa elämää kuvaavia romaaneja. Tässä oli lisäksi politiikkaa mukana, miehiä vietiin vankileireille. Kommunismia pelättiin. Mulle ei jäänyt ihan selvää kuvaa, oliko kyseessä 1920- vai 1930 -luku.

Siis ahdistava aihealue.  Onhan näistä hyvä tietää, mutta kuinka kauan näitä jaksaa lukea. Mitään uutta ei oikeastaan tullut.

Myöhemmin luin, että tämä oli Kähkösen Kuopio -sarjan ensimmäinen kirja. Pitänee lukea muitakin.    Sivun alkuun

Kyllä ällistyin kun tartuin tähän Kati Tervon Rapsuta mua -kirjaan Knausgårdin Talven jälkeen. Samanlaista päiväkirjamaista tilitystä! No, novellihyllystä tämäkin on, vaikkeivät nämä novelleja ole, vaan 2-3 sivun pituisia päiväkirjamaisia tekstejä.

Tervo paljastaa kotielämänsä lukijoille. Kait hän on saanut suostumuksen mieheltään ja pojaltaan. Mutta tulee vaan mieleen, että kirja on kirjoitettu lisäämään muiden kirjojen menekkiä. Kirjan loppua kohti tuntuvat lisääntyvän avioelämän kuvaukset. En niistä tykkää, olen kai vanhoillinen, mutta mielestäni ne ovat perheen sisäisiä asioita enkä ainakaan minä tykkäisi, että parisuhdettani  kuvataan kirjassa. Taidan olla aika tiukkapipo.

Kati Tervo on muutama vuoden nuorempi kuin minä ja jonkin verran kiinnostivat muistelmat lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta vain jonkin verran.

Samaan aikaan tuli televisiosta ja radiosta Jari Tervon ohjelma presidentti Mauno Koivistosta. Kyllähän tämä Katin kirja sai Jarin tuntumaan läheisemmältä. Ja kuva  Uutisvuodon armottomasta humoristista syveni.

Kirjoitin ylläolevan, kun kirja oli vielä kesken. Sitten löysin tiedon, että jutut oli julkaistu aikaisemmin eri aikakauslehdissä. Siis pakinoita, ei novelleja.                                       Sivun alkuun

Olen ollut kiinnostunut Knausgårdista, kun olen kuullut ja nähnyt haastatteluja hänen Taisteluni – kirjasarjansa puitteissa. Kirjaston novellihyllystä poimin hänen teoksensa Talvi.

Hohhoijaa. Eivät ne olleet novelleja, vaan päiväkirjamaista jaarittelua. Olen käsittänyt, että Taisteluni -kirjasarja on myös aikamoista tajunnanvirtaa Knausgårdin omasta elämästä.

On helpointa kirjoittaa omasta elämästä ja ilman minkäänlaista itsesensuuria. Julkisuus on taattu, kun ihmisten tirkistelynhalu takaa suosion. Etenkin, jos kyse on jotenkin tunnetuista henkilöistä. Käsittääkseni Taisteluni -kirjasarja on poikinut oikeusjuttujakin,  kun sukulaiset ovat sydämistyneet kirjasta.

Talvi noudattaa samaa rataa. Knausgård kertoo perheestään, lapsistaan sekä nuorimman odotuksesta ja synnytyksestä. Luulen, että lapset eivät kasvettuaan oikein tykkää, että heidän elämästään on kirjoitettu kirjaan. Enkä minä ainakaan tykkäisi, että synnyttämistäni eri vaiheineen kuvataan kaikille.

Lisäksi kirjan täytteenä on jaarittelua, parin kolmen sivun pituisia tekisi mieli sanoa höpötyksiä esim. tuolista, kolikoista, aivoista. En jaksanut näitä lukea edes loppuun.

Vetävintä teksti on perhekuvauksissa. Kyllä Knausgård osaa kirjoittaa, mutta tulee vaan mieleen, että osaako hän kirjoittaa oikeaa romaania.  Tämä Talvi -kirja on tehty Taisteluni -kirjojen vanavedessä.  Hyvä konsepti taloudellisesti: mahdollisimman ronski tosipohjainen paljastuskirja, jolloin julkisuus on taattu ja sitten mitä vaan, jota ihmiset lukevat ja ostavat edellisen kirjan imussa. Taidan olla vaan kateellinen, kun Knausgård on menestynyt taloudellisesti.

Sisäkannen arvioinneissa mainitaan useammassa ”elämyksellinen”. Aloin miettiä mitä se oikein tarkoittaa, esimerkiksi kolikoista kertovassa tekstinpätkässä.

Sitten sain oppitunnin kirjallisuuden lajista nimeltä autofiktio. Sitähän Knausgård on harrastanut eli omien traumaattisten  muistojen käsittelyä omalla nimellään. Kai hän on halunnut päästä vapaaksi menneisyydestään.

Ehkä jotkut tykkäävät autofiktiosta. Tulee kylläkin mieleen, että menneisyyden tapahtumia voisi käyttää luovasti fiktiivisen romaanin juonen kulkua rakentaessa. Kai ne traumat  tulevat silloinkin käsitellyksi. Mutta onhan se vaivalloisempaa. On helppoa kirjoittaa tajunnanvirtatekniikalla tapahtuneita asioita sellaisena kuin ne muistaa välittämättä siitä, että kirjoittaa muista ihmisistä suoraan.                               Sivun alkuun

Tästä Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli -kirjasta tykkäsin. Olin aikaisemmin lukenut Zafónin Tuulen varjo, joka ihastutti jo nimellään, joka sai mielikuvituksen  laukkaamaan.

Ahmin ensimmäiset sadat sivut ihastuksissani. Miten olikin keksitty niin hieno yllätysellinen juoni, jossa ei tullut hetkeäkään mieleen mikään aikaisempi. Päähenkilön kohtalo herätti suurta myötätuntoa.

Mutta sitten. Ruumiita alkoi tulla lisääntyvää vauhtia, yli kymmenen. Eikä oikein selvinnyt, miksi kaikki listittiin eikä heitä oikeastaan liitetty tarkemmin juoneenkaan, siis heidän kuolemansa oikeutusta ei käsitelty. Kirja muuttui huonoksi dekkariksi. Hieno ote kirposi loppupuolella ja teksti oli sekavaa. Harmi.      Sivun alkuun


Otin tämän kokoelman kirjastosta novellihyllystä, jota olen harrastanut, kun kirjoittelemme Novellimankelissa itse novelleja.

Kiinnostuneena tartuin tähän kirjaan, jossa on 33 eri kirjoittajan tekstiä. Olipa erikoisia. Yhden jätin kesken, oli jokin kansan suussa kulkevaan tarinaan keskittyvä teksti, jossa oli paljon toistoa.

Aiheet olivat outoja. Aloin pohtia omaa rajoittuneisuuttani. Olen iskostunut länsimaiseen kerrontaperinteeseen. Yllättävän moni kirjoittaja oli joko opiskellut tai muuttanut Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Muutamat olivat länsimaisissa yliopistoissa opettajina. Joihinkin kirjoittajiin oli tarttunut länsimainen ajatusmaailma, mutta osa kertomuksista oli kyllä niin omalaatuisia että huhhuh.

Mieleen jäivät parhaiten traagiset kertomukset, kuten Kirje sisarilleni, jossa kuvattiin perinteiden ja nykymaailman yhteentörmäystä yksilön näkökulmasta, Venäläinen ruhtinatar, jossa kuvataan mielenkiintoisesti henkilön ristiriitaista  käytöstä, joka johtaa tragediaan ja Afrikka rikkoo valonsa, jonka kirjoittaja teloitettiin.

Pitäisi lukea enemmän tällaisia ”outoja” juttuja.   Sivun alkuun

Zafón Carlos Ruiz

Tästä Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli -kirjasta tykkäsin. Olin aikaisemmin lukenut Zafónin Tuulen varjo, joka ihastutti jo nimellään, joka sai mielikuvituksen  laukkaamaan.

Ahmin ensimmäiset sadat sivut ihastuksissani. Miten olikin keksitty niin hieno yllätysellinen juoni, jossa ei tullut hetkeäkään mieleen mikään aikaisempi. Päähenkilön kohtalo herätti suurta myötätuntoa.

Mutta sitten. Ruumiita alkoi tulla lisääntyvää vauhtia, yli kymmenen. Eikä oikein selvinnyt, miksi kaikki listittiin eikä heitä oikeastaan liitetty tarkemmin juoneenkaan, siis heidän kuolemansa oikeutusta ei käsitelty. Kirja muuttui huonoksi dekkariksi. Hieno ote kirposi loppupuolella ja teksti oli sekavaa. Harmi.                    Sivun alkuun


Luin Stalinin lehmät Baby Janen jälkeen, mutta Stalinin lehmät onkin Oksasen ensimmäinen kirja. Kirjoilla on paljon yhteistä. Niissä kummassakin kerrotaan nuoren naisen mielenterveysongelmista, Baby Janessa paniikkihäiriöstä ja Stalinin lehmissä syömishäiriöistä, nimittäin päähenkilö ei osaa syödä ja sairastaa sekä bulimiaa että anoreksiaa yhtäaikaa.

On vaikea ymmärtää näiden sairauksien perimmäistä syytä. Onko syynä hyvin aikaisessa vaiheessa syntynyt vääristynyt kuva omasta  kropasta, kun ihanne on aina vaan alhaisempi paino? Jopa 40 kiloa on liikaa. Päähenkilö ei ole tyhmä, mutta eivät häneen ravitsemustieteen faktat vaikuta siten, että hän pystyisi olemaan oksentamatta. Läheinen ihmissuhde vähentää oksentamishalua, mutta niinpä hän luopuu tästä suhteesta, jotta voi oksentaa rauhassa.

Oksanen kuvaa myös virolaisten naisten alemmuudentuntoa suomalaisiin verrattuna. Päähenkilö ei kerro pariinkymmeneen vuoteen taustastaan. Ehkä tämä vaikutti syömiseenkin.

Oksanen kertoo suvun tarinaa monitasoisesti. Venäläisvallan aikana huipentui ilmiantamisen kulttuuri, joka oli tuhota koko kansan. Kuitenkin itsenäistymisen jälkeen hän kaipaa lapsuutensa Viroa, sen ihmisiä ja elämää.

En voinut välttyä miettimästä, paljonko kirjassa on Oksasen oman perheen tarinaa. Ensimmäinen kirjahan yleensä on omaelämänkerrallinen. Jos tarinat ovat suvusta, mitähän he ajattelevat siitä, että ne ovat koko maailman luettavissa.

Joka tapauksessa Oksanen on armoitettu kirjoittaja. Todella lahjakas. Teksti on sujuvaa ja sitä on helppo lukea.

Kirjaa lukiessani telkkarista tuli Maria Veitolan Yökylässä -ohjelma, jossa  hän vieraili Sofi Oksasen kotona tai oikeammin työhuoneella, joka oli hulppea iso huoneisto käsittääkseni Kalliossa. No, Oksanen on tienannut kirjoillaan niin paljon, että tuollaiseen on varaa. Miljoonatulot ovat tulleet pelkästään Puhdistuksesta.  No katsoin tietenkin tarkkaan Oksasen olemusta, ja kyllä hän on niin laiha, että toivottavasti ei ole syömishäiriö jäänyt pysyväksi. Esimerkiksi aamiainen jäi väliin, kun hän oli lähtenyt ”asioille” ja Veitola söi yksinään.

Stalinin lehmä muuten tarkoittaa vuohta.            Sivun alkuun

Otin tämän ovellikokoelman kirjastosta, koska haluan saada vaikutteita novellien kirjoittamisesta. Toivottavasti omat novellini sitten paranevat, me kun kirjoittelemme novelleja Novellimankelissa ja julkaisemme vuoden kuluttua.
Tolstoi on armoton luonnon kuvaaja. Makustelin hänen kielikuviaan nautinnolla. Paras oli seuraava, jonka luin moneen kertaan:
”Lampaiden pitkät ja venyvät ajatukset, joiden virkkeinä olivat aron ja taivaan, päivien ja öiden mielikuvat, ahdistavat ja painoivat miltei tajuttomiksi”.

”Pilvi vaihtoi silmäyksiä aron kanssa ja alkoi synketä”.

Tolstoi antaa myös elämänohjeita: ”Yksi järki tulee kun  äiti synnytti, toinen opista, kolmas hyvästä elämästä”.

Voi, hienoja ilmauksia on vaikka kuinka. Tolstoi kuvaa ihmisluontoa ymmärryksellä ja tunteikkaasti. Voi vaan ihmetellä, kun ajattelee missä yhteiskunnallisessa ympäristössä  hän eli (1828-1910).

Tähän kirjaan liittyy myös ihana kohtaaminen. Luin kirjaa junassa Loimaalta Helsinkiin. Vieressä käytävän toisella puolella istui somalilaisperhe, jonka hurmaavaan pikkutyttöön Rashimiin tutustuin tarkemmin. Muistan hänet aina, kun ajattelen Tolstoita. Ja hänen äitinsä tummia ymmärtäviä silmiä ja katsetta.                                                 Sivun alkuun

Lundánin tuotantoon tutustuin nelisen vuotta sitten,  kun luin hänen viimeiseksi jääneen kirjansa Viikkoja, kuukausia, jonka hän kirjoitti vaimonsa kanssa juuri ennen kuolemaansa (2006). Hän oli sairastunut aivokasvaimeen. Kirja järkytti minua silloin kovasti.

Lundán oli hyvin tuottelias ja kirjoitti romaaneja, näytelmiä ja kuunnelmia. Hänellä  olisi ollut paljon annettavaa suomalaiseen kulttuuriin. Niin surullista.

Rinnakkain kertoo rivitalossa elävän lapsiperheen vuodesta. Kirjaa oli mukava lukea, kun tarina on niin tuttu ruuhkavuosien ajalta. En voinut välttyä ajattelemasta, paljonko kirjassa on Lundánin omakohtaista kokemusta. Mutta mitä siitä. Rinnakkain antaa varmaan monelle ruuhkavuosiaan elävälle hyvän samaistumiskohteen. Kirja ilmestyi kaksi vuotta ennen Lundánin kuolemaa ja on omistettu hänen tyttärilleen.                     Sivun alkuun

Baby Janen meinasin jättää alkusivujen jälkeen lukematta loppuun. Alussa kuvataan kahden naisen suhdetta aika seksipitoisesti. Mutta sitten onneksi tarinaan tuli muita vivahteita ja luin aika mielenkiinnolla kirjan loppuun.

Baby Jane on mielenterveyssairauksien kuvausta. Oksanen kuvaa hyvin, miten sairaan ihmisen käytöstä ei ymmärretä ja miten suhde kariutuu näiden vaikeuksien nujertamana.  Piki ei pysty pyytämään apua tilaansa eikä sitten enää lopulta haluakaan. Aivan surettaa, ettei Piki saanut apua ongelmiinsa, joista paniikkihäiriö halvaannutti hänen elämänsä vähitellen kokonaan.

Baby Janesta on tehty elokuva, jonka ensi-ilta oli alkuvuodesta. En ole sitä nähnyt, mutta voisin mennä katsomaan jos se eteen sattuu.

Luulin, että Baby Jane on Oksasen esikoisteos, mutta se onkin toinen ja esikoinen on Stalinin lehmät. Luen sitä parhaillaan.       Sivun alkuun

Verronen on kyllä ollut valtavan tuottelias kirjailija. Uusimmasta päästä on Vanhat kuviot -novellikokoelma vuodelta 2012. Tästä kokoelmasta olin kuullut Novellikoukussa novellin Juttelija, joka kertoo siitä ihmistyypistä, joka puhuu ja puhuu. Oikeanlaisessa ympäristössä nämäkin henkilöt voivat elää hyvän elämän – ja vääränlaisessa heille käy huonosti.

Novellit on jaettu kolmeen osaan: Piiloutujat, Vastustajat ja Lähtijät. Kirjoitukset noudattelevat Verrosen aikaisempaa nyrjähtänyttä maailman kuvausta. Suosikkini on Angelina, jonka voisin lukea joskus Novellikoukussa. Viimeisenä on pitkä, 60 sivua, kuvaus käsittääkseni Etelä-Amerikasta. Rujoa ihmisyyden kuvausta, missä ihmiset ovat pahoja toisilleen. Ja myös hyviä.            Sivun alkuun

Olen joskus parikymmentä vuotta sitten lukenut Verrosen kirjan Kulkueita & Unohtajia. Etsin sen kirjahyllystä, oli joululahja rakkailtani 24 vuotta sitten. Luin sen nyt uudelleen, enkä muistanut siitä yhtään mitään. Se on novellikokoelma, joten voin ottaa oppia Novelimankelia varten. Kirja on saanut vuonna 1996 Olvi -säätiön kirjallisuuspalkinnon ja Portti -palkinnon vuonna 1997.

Tarinoiden päähenkilöt ovat mitä milloinkin, unohtaja, vaeltaa,  kivenhalaaja jne, jotenkin kaikki tavallisen elämän ulkopuolella vaeltavia ja maailman erikoisesti kokevia henkilöitä. Verrosella on vino katse tähän (tai silloiseen) maailmaan. Hän on mukavasti löytänyt kiinnostavia persoonia ja kuvaa niitä mielenkiintoisesti.                                                                                            Sivun alkuun

Matka Albaniaan. Löysin tämän kirjan pääkirjaston poisto-huoneesta, maksoi 50 senttiä. Kannatti ostaa. Olen nimittäin äsken lukenut Statovc Pajtimin Tiranan sydän, jonka päähenkilö lähtee Albaniasta onneaan etsimään. Yllättävää on, että vaikka kirjojen julkaisemisen välillä on 20 vuotta, Albanian ongelmat eivät näytä ratkenneen, vaan ihmiset etsivät parempaa elämää muualta kuin omasta maastaan. Surullista.

Olen itsekin käynyt Albaniassa kymmenen vuotta sitten. Vietimme pari viikkoa Makedoniassa Ohridissa sukulaisten asunnolla ja eräänä lauantaina suuntasimme vuokra-Kiian nokan Tiranaa kohti. Olipa kokemus. En ole koskaan autoillessa  pelännyt yhtä paljon. Tie Elbasanin kautta Tiranaan kulki vuoristossa, 40 km ja tunti meni. Henki onneksi säilyi, vaikka koko kapea ja kiemurainen tienvarsi oli täynnä muistopylväitä, joissa oli rotkoihin suistuneinen ja kolareissa kuolleiden henkilöiden kuvia ja nimiä, monessa neljän ihmisen tiedot. Tien reunassa pienet kivet erottivat tienpenkan alas syöksyvästä rotkosta. Ja  minä istuin siellä reunan puolella, välillä tuntui että leijun tyhjän päällä, kun kuskin oli pakko ajaa aivan reunaan paikallisten hurjastellessa vastaan surutta. Puhumattakaan tilanteista, kun kolme autoa yritti olla rinnakkain, vastaantulijat nääs ohittelivat vaikka me olimme ajamassa vastaan. Hehän olivat vuoren puolella. Albanialaiset autoilijat uhmaavat kohtaloaan täysin surutta. Samaa olen sittemmin kokenut Turkissa.

Verronen tuli Inter Raililla Itä-Euroopan kautta siihen asti kuin silloin pääsi ja jatkoi liftaamaalla. Yllättävää oli, että joka paikassa hänet huomioidaan ja annetaan apua kyydeissä ja majoituksissa. Ulkomaalaisia ei siihen aikaan juurikaan Albaniassa nähty. Yllättävän turvallista Verrosen matkanteko on. Muutaman kerran  hän saa miehiltä ehdotuksia läheisemmästä tuttavuudesta, mutta tiukka kieltäytyminen näytti riittäneen.

Kirjassa pohditaan myös perinteiden merkitystä. Nuori nainen haluaisi opiskella,  nähdä maailmaa, saada ammatin. Mutta perhe ei päästä häntä lähtemään, ei töihinkään. Naisten elämän tarkoitus on naimisiin meno ja perheestä huolehtiminen. Piste.

Taas kerran tulee mieleen, miten hienon elämän mahdollisuuksineen itse on saanut elää.                                                                  Sivun alkuun

Ihastuin vähän aikaa sitten suunnattomasti Tóibínin novellikokoelmaan Äitejä ja poikia. Tätä romaania Brooklyn on myös kovasti kehuttu ja siitä on tehty elokuvakin, jota en ole nähnyt.

Brooklynissä kuvataan Irlannin tilannetta, on menossa 1950 -luku. Työtä ei ole, päähenkilö Eilisin veljet ovat lähteneet töihin Britanniaan. Niinpä Eilisille hommataan työpaikka New Yorkista ja sinne hän lähtee. Koko aikaisempi elämä jää Irlantiin, äiti ja sisko läheimpinä.

Kirjaa on kiva lukea. Koin monia samaistumisen hetkiä, kun minäkin lähdin aikoinaan ensimmäisen pidemmän työpaikan takia 1000 kilometrin päähän sukulaisista ja ystävistä. Tóibín kuvaa arkisiakin hetkiä tarkkaan. Näin arjen pienet vaikeudet oikeastaan kasvavat suuriksi, kun kaikki on uutta ja vierasta. Yksinäisyys uudessa ympäristössä on kuvattu hyvin uskottavasti.

Loppuratkaisua vähän jännitin ja harpoin viimeiset sivut pikavauhtia ennen nukkumaan menoa. Seuraavana päivänä luin sitten lopun uudestaan. Kyllä Eilis ihan oikean ratkaisun teki, mutta Tóibín taitavasti antaa niin hienovaraisia vihjeitä, että jännite seuraa loppuun asti.

Suosittelen lämpimästi.                                                               Sivun alkuun

[/sta_anchor]

Kaksikymmentä sivua jaksoin Pekka Hiltusen kirjaa Onni. Homojen rakastelukuvaukset eivät sytyttäneet, vaikka ei minulla tietenkään mitään heitä vastaan ole. Sitten luin takatekstin, jossa sanottiin kirjan kertovan mm. ”tuhannen mulkun Tuulikista”. Niinpä vein kirjan takaisin kirjastoon. Ei ole tämä tyylilaji tarkoitettu minulle.

Tätä päivitystä varten hain linkkiä netistä ja siellähän Onni -kirjaa kehutaan. Että muitakin mielipiteitä on.                  Sivun alkuun

Statovci

Yritin saada  käsiini Statovcin tunnetumman ja palkitun Kissani Jugoslavia, mutta se oli lainassa ja otin tämän.  Tämän Tiranan sydän -kirjan mukana pääsi hyvin Statovcin maailmaan. Lukiessa arvuuttelin, onko kyseessä omaelämänkerrallinen tarina, mutta ei, Statovci on tullut Suomeen parivuotiaana. Mutta Tiranan sydän kertoo nykyajan kansanvaelluksista riipaisevasti ja siitä, miten tapahtumat ja niiden käsittelemättömyys vaikuttavat käyttäytymiseen. Miten armottoman yksinäinen ihminen voikaan olla eikä kuitenkaan pysty luomaan pysyviä ihmissuhteita, vaikka niihin tulee mahdollisuus.

Loppuratkaisusta tulee kyllä mieleen, että ei se lähteminen aina ole paras ratkaisu. Omaa ja läheisten elämää voisi yrittää parantaa eikä lähteä etsimään paratiisia tuntemattomasta. Ne syvimmät ongelmat kun seuraavat mukana. Mutta niin ihmiskunta on tehnyt aina ja tullee kait tekemään tulevaisuudessakin.                           Sivun alkuun

Tätä Kaikki on mahdollista -kirjaa olin metsästänyt, kirjastosta ei löytynyt yhtään Stroutin kirjaa eikä sitä ollut nettiantikvaareissakaan myytävänä. Olin kuullut radiosta ohjelman Lucy Bartonin elämästä ja kiinnostuin kovasti. Stroutin romaanista Olive Kitteridge on tehty suosittu tv-sarja, jota en jostain kummasta syystä katsonut, ainoastaan viimeisen jakson.

Kirjoitamme novelleja Novellimankelissa (tarkoituksena julkaista vuoden päästä novellikokoelma) ja opiskelen koko ajan novellien kirjoittamista. Parasta onkin lukea erilaisia kirjoitelmia, tarkastella niiden rakennetta, kieltä, henkilövalikoimaa ja  kokonaisvaikutelmaa.

Käsitin alunperin, että Kaikki on mahdollista on novellikokoelma. Mutta kun olin lukenut muutaman jutun ja niissä esiintyi samoja henkilöitä, luulin kyseessä olevan romaanin. Mutta kyllä se novellikokoelma on. Mielenkiintoisesti kaikkien aiheena on sama kaupunki ja sen asukkaat. Kun jossain novellissa on joku  mainittu, myöhemmässä kirjoituksessa palataan kyseiseen henkilöön, usein hänen omasta näkökulmastaan. Se on hyvin mielenkiintoista. Novellit toimivat tietenkin aivan itsenäisinäkin.

Punaisena lankana on Lucy Barton, hänen elämänsä lapsuudesta kirjan ilmestymiseen. Mukana on valtavan laaja henkilökavalkaadi. Novellissahan kun ”ohjeiden” mukaan on vain muutama henkilö, ja nyt tein (ensimmäistä kertaa) ruutupaperille sukupuut novelleissa esiintyvistä  henkilöistä. Heitä on monta kymmentä, perheitä, sukuja, tätejä, lapsia, rakastajia ja rakastajattaria.

Stroutilla on oma tapansa luonnehtia henkilöitä ja kohtaamisten tunnelmia. Niistä voi ottaa opiksi. Mielenkiintoista henkilöiden kuvausta, ymmärtäen. Myönteisyys kulkee koko teoksen läpi.

Sivun alkuun

Ehtoolehdon tuho kertoo nimensä mukaisesti Ehtoolehdon lopusta. Ikäihmisten hoito on viety teknisesti niin pitkälle kuin vain osaa kuvitella. Karmea tulevaisuudenkuva, kun itsekin ehkä on niissä jengoissa muutamien vuosien/kymmenien kuluttua. Osa päähenkilöistä poistuu näyttämöltä luonnollista tietä.

Tämä kolmas Ehtoolehto -kirja ei ollut niin kiva kuin aikaisemmat, ehkä ahdistavasta aiheesta johtuen. Mutta loppuun luin aivan mielelläni.                                                                                Sivun alkuun

Tästä Lipsonin Detroit -kirjasta tykkäsin enemmän kuin Jäätelökauppiaasta. Aihepiiri nyt oli aika kaukainen – Yhdysvaltain jääkiekkomaailma – mutta ihmisten välisiä suhteita käsiteltiin mukavasti. Loppuratkaisu oli jotenkin odotettu, niin nurkkaan nuoret jääkiekkoilijat olivat ajautuneet. Surullista, mutta tällaista voi tapahtua tai taitaa tapahtua oikeassa maailmassakin.                        Sivun alkuun

En lainatessa  muistanut, että tämän Karatollan olen lukenut muutama vuosi sitten. Mutta jo ensimmäisellä sivulla tuli tuttuuden tunne, pyramideja kun oltiin suunnittelemassa. Luin muutaman sivun, mutta kirja oli niin hyvässä muistissa, että en jatkanut  lukemista.

Kirja kertoo mielikuvituksellisen jutun pyramidien rakentamisesta ympäri Eurooppaa, eri maihin niiden tyyliin sopivasti. Mukavaa luettavaa, suosittelen. Kyllä Jalonen näyttää näitä erikoisia aiheita keksivän.                                                                                  Sivun alkuun

Olen aikaisemmin lukenut tämän Ehtolehto -sarjan ensimmäisen kirjan ja tykkäsin Lindgrenin hersyvästä kielestä ja huumorista, jolla hän kertoi vanhusten elämästä.

Ehtoolehdon pakolaiset -kirja jatkaa samalla kaavalla. Alkoi kuitenkin kiinnostaa enemmän päähenkilöiden aikaisempi elämä. Perhesuhteisiin ei juuri viitattu, vaikka ne ovat meillä jokaisella niin kovin tärkeitä. Kirjassa ei ollut myöskään päähenkilöä, vaan Siiri, joka ensimmäisessä kirjassa oli mielestäni päähenkilö, jonka kautta tapahtumia kuvattiin, jäi taustalle. Mielestäni kirja olisi saanut enemmän syvyyttä, jos Siiri olisi ollut enemmän ja henkilökohtaisemmalla tasolla esillä.

Mutta todella mukavaa lukemista. Voin suositella.       Sivun alkuun

Rauanjoen löysin sen perusteella, että hän aikoo kirjoittaa koltta-aiheisen romaanin (Kolmas tanssi -romaanihahmotelmani sijoittuu myös koltta-alueelle).

Lenin -setä ei asu täällä -romaanin tarina tapahtuu Huippuvuorilla. Minua ja varmasti monia muitakin kiehtovat äärimmäiset luonnon olosuhteet ja niiden vaikutus ihmisen toimintaan.

Kirja oli mukaansa tempaava ja tätä luin päivälläkin. Rauanjoki kuvaa ilmeikkäästi luontoa, se on koko ajan läsnä ja vuoropuhelussa ihmisten kanssa. Tarinassa on monia tasoja, jotka kuvataan mielenkiintoisesti. Päällimmäiseksi minulle nousi jonkinlainen sivullisen rooli. Tämä kirja kannattaa lukea.                   Sivun alkuun

Heti alussa tuli tuttuuden tunne, että olen lukenut tämän Katri Lipsonin Jäätelökauppiaan. Tarinassa oli tuttuja elementtejä, en tiedä viittasivatko ne johonkin kirjaan vai elokuvaan. Mutta en edelleenkään ole varma.

Tämä kirja oli sellainen, että joutui palaamaan alkuun monta kertaa  katsomaan, mitä oikein tapahtuikaan. Kirjan takakannessa mainostettiin salaperäisyyttä. No juu, se on kauniisti sanottu sekavalle toteuttamistavalle. Mietin taas kerran, onko jotenkin hienompaa kirjallisuutta sellainen kirja, jossa on niin monimutkainen rakenne, että vain kirjallisuuden tutkijat jaksavat erinomaisuuden löytää. Tietenkin lukukokemus riippuu siitä, mihin tarkoitukseen kirjaa luetaan, viihteeksi, unilääkkeeksi, ajan kuluttamiseen vai tutkimukseen. Luin kuitenkin loppuun, ja puolenvälin jälkeen alkoi sujua. Tällöin tarina kerrottiinkin aikajärjestyksessä.  Mielenkiintoisia henkilökuvia.                                         Sivun alkuun

En lainatessa  muistanut, että tämän olen lukenut muutama vuosi sitten. Mutta jo ensimmäisellä sivulla tuli tuttuuden tunne, pyramideja kun oltiin suunnittelemassa. Luin muutaman sivun, mutta kirja oli niin hyvässä muistissa, että en jatkanut  lukemista.

Kirja kertoo mielikuvituksellisen jutun pyramidien rakentamisesta ympäri Eurooppaa. Eri maihin niiden tyyliin sopivasti. Mukavaa luettavaa, suosittelen. Kyllä Jalonen näyttää näitä erikoisia aiheita keksivän.

Lainasin tämän Colm Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia syksyistä Novellikoukkuani varten. Valitsin sen nimen perusteella, minulla kun on poikia, niin aihe kiinnostaa.

Ja olipa jysäys! Tämä on parasta mitä olen pitkiin aikoihin lukenut!

Tóibín kirjoittaa hyvin hienovaraisesti tunnelmista, huomioi pieneleisesti ympäristöä ja uppoaa syvälle henkilöiden tajuntaan. Lyhyessäkin tiivistetyssä tekstissä selviää henkilöiden koko menneisyys tai siis tärkeimmät asiat sieltä. Näin haluan itsekin osata kirjoittaa. Novellit inspiroivat minua niin, että kirjoitin Novellimankeliin kolme novellia, joiden rakenne osittain noudattaa Tóibínin lyhyimpien novellien kaavaa. Tämä plagiointi sallittaneen minulle.

Tóibín on irlantilainen luovan kirjoittamisen opettaja ja kirjailija. Innostuin hänestä niin, että ostin sekä tämän novellikokoelman että Brooklynin itselleni. Antikvariaatista saa muutamalla eurolla. Joulukuussa luen sitten pääkirjaston Novellikoukussa Tóibínin novellin Matka. Se kosketti minua syvästi.

Colm Tóibínin tuotantoa voin todella suositella, vaikken Brooklyniä vielä ole ehtinyt lukea. Kirjastossa muuten kerrottiin, että häntä luetaan todella paljon.                                                     Sivun alkuun

Sain tämän Katherine Mansfieldin Kanarialintu -novellikokelman vinkin jostakin. Aloin lukea kirjaa sillä mielellä, että luen jonkin novellin Novellikoukussa kirjastossa syksyllä. Tällöin novellin pitää olla melko lyhyt, meitä kun on kaksi lukijaa ja kummallakin puolisen tuntia aikaa. Kolmekymmentä sivua on jo vähän liian pitkä. Mansfieldin novelleista suurin osa karsiutui pois tästä syystä. No, ei sieltä lyhyehköistäkään minkään niin paljoa minua sytyttänyt, että niitä lukisin.

Tapahtuma-aika on sata vuotta sitten, osin Uudessa Seelannissa ja osin Euroopassa. Aihepiiri on tästä syystä sellainen, ettei se oikein kiinnostanut. Mielenkiintoisin oli vuodelta 1921 keskeneräiseksi jäänyt Aviomiehen kertomus, jossa Mansfield rakensi hitaasti kasvavaa kauhua avioliiton pimeistä puolista.      Sivun alkuun

Aikoinaan tv-sarja Taivaan tulet oli nostalgista tavaraa, kun olen asunut Kemijärvellä 21 vuotta. Oli kiva katsella tuttuja paikkoja ja tuttuja ihmisiä, jotka olivat yllättävää kyllä avustajina ja näyttelijöinä oli ammattilaisia. Miten sitä odotti, että käytetään enemmän paikkakunnan teatteriharrastajia. No, ammattinäyttelijöille pitää saada töitä.

Sarjan valmistumisen aikaan Kemijärvellä  meni todella huonosti. Tehtaita lopetettiin (Lääketehdas, Salcomp Oy ja sellutehdas Enso Oy, aikoinaan se oli Veitsiluoto…) ja muuttoautoja meni jatkuvana jonona pois Kemijärveltä. Väkiluku romahti jonnekin kuuden tuhannen paikkeille, puoleen siitä mitä se oli silloin, kun asuin siellä 1980-2001. Kari Väänänen nosti kemijärveläisten itsetuntoa roimasti ja ansaitsee siitä valtavan suuren kiitoksen.

Siispä tartuin kirjaan nostalgisin odotuksin. Mutta pettymys oli suuri ja keskeytin lukemisen, mikä on todella harvinaista. Syynä on valittu tyylilaji, jolla tarina kerrotaan. Minua ei kiinnosta puolirivo asioiden kuvaus. Esimerkiksi: ”Muutaman kuukauden ajan he olivat naineet kuin heikkomieliset, panneet kuin kaksi aivotonta kania, välittämättä yhtään ehkäisystä. Sinikan oli tavoittanut sellainen kiima, ettei koskaan sitä ennen eikä sen jälkeen…” Paljon keskitytään viinan juomisen kuvaukseen, mikä alkaa kyllästyttää ja puuduttaa lukijaa.

Taidan olla tiukkapipo ja ikävä ihminen.                             Sivun alkuun


Luin aikaisemmin Rytisalon n ja syksyn 2018 kirjamessuilla kuuntelin Rytisalon kertomusta kirjoittamisesta. Pidin Lempistä, se oli taitavasti kirjoitettu ja pidin myös tästä Rouva C:stä.

Kirjassa on sekoitettu faktaa ja fiktiota mukavasti. Henkilöt ovat tulleet eläviksi tunteviksi hahmoiksi. Kerrotaan myös ikävistä asioista, mm. Minnan taipumuksesta  masennukseen. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeinen aika on kuvattu realistisesti. Kun on odotettu lapsi viimein syntynyt ja kaikki on mennyt ”hyvin”, eikä kuitenkaan tunnukaan hyvältä. Imettäminen on vaikeaa eikä vauva herätäkään niitä suuria äidillisiä tunteita, joita on odotettu.
Myös lyhyin väliajoin tapahtuneet raskaudet on  kuvattu hyvin. Minnan ja Floran ystävyyden kehittyminen on mielenkiintoista luettavaa.

Minnan ja Ferdinandin suhde on liikuttava ja Ferdinandin kohtalo saa palan kurkkuun.

Ihmettelin lukiessani, miten Rytisalo uskaltaa kertoa Cygnaeuksen käytöksestä noin suorasukaisesti. Eli onko se totta vai kirjailijan mielikuvitusta. Luin sitten, että vihjeitä käytöksestä on ollut muuallakin. Itse en olisi uskaltanut kirjoittaa Cygnaeuksen nimellä. Myös kirjassa kuvattu Minnan ensimmäinen raskaus on ilmeisesti keksitty ja herättänyt kritiikkiä. Näitä asioita Rytisalo on joutunut selittelemään.

Saapi nähdä mihin Rytisalo tarttuu seuraavaksi. Hyvää luettavaa on varmaan tulossa.                                                                                    Sivun alkuun

Sheldon oli uusi tuttavuus, en muista aikaisemmin lukeneeni hänen kirjojaan. Tykkäsin kyllä. Teksti oli sujuvaa, juoni varsin mielenkiintoinen ja melko koukuttava. Sheldon käytti eri henkilöiden näkökulmia asioista. Ensin alkuun oli vaikeaa, kun heti alkukappaleissa tuli monta uutta henkilöä. Jouduin lukemaan alun moneen kertaan.

Kirjan nimi jäi arvoitukseksi. Tämä oli kelpo kesälukemista.

Sivun alkuun


Sain tämän lainaksi ystävältäni Kerkolta. En millään muista, miksi hän sen minulle lainasi eli mitä erikoista kirjaan liittyi. Kirja on ilmestynyt ja julkaistu Suomessa käännettynä vuonna 1962.

Sivuja on melkein 300 ja teksti pientä. Kertoja kertoo tarinaa jollekin henkilölle, ehkä lapselleen. Tapahtumat tapahtuivat 1900-luvun alussa, kun autot alkoivat valloittaa maailmaa. Luin kirjaa iltalukemisiksi ja ehkä siksi en päässyt oikein millään sisälle tapahtumiin. En tiedä hyppäsinkö joidenkin sivujen yli vai mitä tapahtui, mutta olin ymmällä oikeastaan koko ajan tapahtumista. Kahlasin kirjan läpi, mutta se ei tempaissut mukaansa millään tavalla.

Mietin taas, samoin kuin Viikilän kirjan kanssa, mikä siinä on, että jotkut kirjat eivät vaan sytytä. Miten paljon vaikuttaakaan se mielentila,  jossa lukija on, mitä hänelle on juuri tapahtunut, mikä hänen keskittymiskykynsä tila oikein on. Kirjat saattavat olla aivan hyviä, mutta eivät vaan osu yhteen lukijan lukuhetken maailman kanssa. Pitäisiköhän enemmän puhua juuri siitä, miten kirja osui henkilökohtaiseen mielenvireeseen.

En yleensä lue tänne kirjoittamistani kirjoista arviointeja, mutta  nyt pisti silmään yksi arviointi, joka on suorasanaisempi kuin minun arviointini.                                                                              Sivun alkuun

Ostin tämän Viikilän kirjan poistomyynnistä yli kaksi vuotta kirjan Finlandia-palkinnon saamisesta (2016). Yleensä saan palkintokirjan joululahjaksi, mutta tämä jäi väliin. Olin kyllä ymmällä siitä, miksi juuri tämä on Finlandiapalkinnon voittanut. Kirja on lyhyt, vähän yli 200 sivua ja isoa tekstiä. En muista kuka silloin jakoi palkinnot.

Teksti on ihan hyvää, aihepiiri erikoinen ja mielenkiintoinen, mutta ei vaan osunut mihinkään kipupisteeseeni.                       Sivun alkuun

Tämä oli toinen Köngäksen  kirja, jonka luin. Ensimmäinen Dora. Dora oli hyvä ja hyvä on Sandrakin. Kieli on helppolukuista ja tarinan toteutus on selkeä. Vähän piti opetella niitä nimiä, kun muistuttavat toisiaan: Klaara, Lyyti, Sandra. Eli Köngäs kertoo tässäkin kirjassa tarinaa kolmen eri henkilön näkökulmasta.

Ensin alkuun ajattelin, että taas tätä kurjuuden, nälän ja köyhyyden kuvausta, 1900 -luvun alussa. Näitä tarinoita on tullut luetuksi niin paljon. On kiusallista lukea lasten hyväksikäytöstä, kaltoinkohtelusta ja nälästä, itkusta ja perheiden hajoamisesta. Mutta Köngäs on ottanut mukaan linkin nykyaikaan eli Klaaran, joka alkaa tutkia sukunsa historiaa.

Tarina veti mukaansa ja kansalaissodan kuvauksen kohdalla en meinannut  malttaa laskea kirjaa kädestäni. Eli  kyllä Köngäs hyvin johdattelee keertomusta enkä vaipunut täydelliseen masennukseen päähenkilöiden elämänvaiheiden edessä.

Vähän vaan arvellutti, että miten sata vuotta sitten orpo mökin tyttö, piika kirjoitti päiväkirjaa. Jannenkin kirjeissä oli luontokuvauksia, jotka eivät oikein mielestäni sovi tuon ajan miehen suuhun, noin yleisesti ottaen. Mutta jospa heitä kuitenkin oli.                                                                                                                                 Sivun alkuun

Tykkäsin tästä Tommi Kinnusen uusimmasta eniten hänen kirjoistaan. Ensimmäinen Neljäntienristeys ei minuun iskenyt ollenkaan eikä toinen Lopottikaan. Mutta Pintti iski.

Mielestäni kieli oli sujuvampaa, täydenpää. Luonto- ja tunnelmakuvauksia oli enemmän ja ne olivat hyviä. Tarinakin oli mielenkiintoinen. Kinnunen on käyttänyt kaikissa kirjoissaan useiden henkilöiden näkökulmaa. Pintissä on kolme sisarusta, veli ja kaksi siskoa, jotka kertovat kukin yhden päivän tarinan. Päivät seuraavat toisiaan, eivät siis kuvaa samaa päivää.

Pintti tarkoittaa lasitehtaalla hylätyksi tulleiden lasituotteiden murskaa, jätettä, jota kipattiin aikoinaan kaikkiin kuoppiin ja peitettiin. Nimi on hieno.  Hyvä kirja.                         Sivun alkuun

Tätä kirjaa oli helppo lukea, kun edellinen lukemani eli Rose on poissa oli vaivalloinen. Tässä kirjassa on elämän dramatiikkaa sitä kuitenkaan ylikorostamatta. Elämä itsessään on aina jonkinlainen tragedia ja päähenkilön elämässä tapahtui kipeitä asioita.
Loppu meni kyllä yliromantisoiduksi, melkein herttasarjamaiseksi. Mutta ei se mitään, on kiva lukea välillä tällaistakin.

Lundbergin kirjassa on selkeä rakenne: välillä päähenkilön elämää kuvataan aikajärjestyksessä ja välillä kerrotaan elämässä eteen tulevista henkilöistä eli muistikirjassa olevista nimistä. Ei tarvinnut miettiä että mitä ihmettä tämä on.

Kannessa muuten lukee, että Punainen osoitekirja on Vuoden koskettavin. En tiedä missä tämä on todettu.      Sivun alkuun

Ketun uusin tapahtuu samoissa sfääreissä kuin aikaisemmatkin kirjat eli alkuperäiskansojen keskuudessa. Nyt ollaan Uudella mantereella intiaanien luona.
Jotenkin en vaan tykkää tästä aihepiiristä. Kyse on siitä, mitä ja miten kuvataan. Kurjuutta, julmuutta, pahuutta, seksuaalisuutta, joka orjuuttaa ja on melkein pakkomielle. Ketun kuvaama maailma on niin äärettömän raaka ja lohduton.

Ketun kieltä ihastelin Kätilössä, mutta nyt hän vääntelee melkein kaikkia sanoja.

Kettu on tutkinut paljon taustoja ja kirjassa on kursiivilla valtavasti termejä. Mielestäni liikaa. Ne voivat olla tehokeino, mutta kun joka sivulla on kolme-neljä, se on liikaa.

Lisäksi kertoja saattaa vaihtua saman luvun sisällä  yhtäkkiä. En aina pysynyt mukana puhuuko tytär vai äiti. Jonkinlaista yksinkertaistamista kirja olisi tarvinnut. Tämä nyt sitten saattaa olla minun ongelmani ja rajoittuneisuuttani.                             Sivun alkuun


Guy de Maupassantin novellikokoelma Leikkivä lempi ja kuolemanvarjo-kirja on tutustumisen arvoinen jo sen vuoksi, että käsissäni oleva kirja on Kustannusosakeyhtiö Kirja-Könnin julkaisema vuodelta 1945. Sivut ovat paksua paperia ja avattu veitsellä. Muistatko vielä kirjoja, joiden sivut piti itse avata? Kirjasta on tehty näköispainos vuonna 2012.

Novellit kehittyivät 1300 -luvulta alkaen ja kukoistuskausi oli 1800 -luvulla. Ne sopivat hyvin nykyajan ihmiselle, jolla on niin kiire, ettei ehdi romaania  lukea. Novellissa on vähän henkilöitä ja asiaan mennään nopeasti. Tarina on napakka ja päättyy usein yllättävästi.

de Maupassantin novellit ovat käsite ja niitä pidetään juoni/anekdootti -novelleina, joissa on johdanto, kehittely, käänne (päähenkilön mielessä) ja päätäntö.

Tässä de Maupassantin kirjassa on valikoima novelleja, joita olin jo aikaisemminkin lukenut, mm. Rasvapallo ja Horla. Rasvapallo on varmaan kuuluisin ja paras, kuvaa ihmisten tekopyhyyttä ja henkistä raakuutta. Se on koskettava. Horla ei oikein minuun iskenyt, siten kuin päähenkilöön.

Monet novelleista käsittelivät ihmisen rakkauselämää. Se on vähän tylsää luettavaa, kun  aihe on sama parissakymmenessä novellissa. Mutta riemastuttavin oli ehdottomasti Anttoni, miten tällaisen oli keksinytkin. Hyvä oli myös  Piru.  Tellierin liikehuoneesta on taidettu tehdä elokuvakin.

Heidi Köngäksen Dora, Dora oli ensimmäinen Köngäkseltä lukemani kirja. Ihmettelin kyllä, miten en ole aikaisemmin hänen kirjoittamiaan kirjoja lukenut, koska pidin Dora, Dorasta hyvin paljon.

Kirjaa oli helppo lukea. Tarina kerrottiin viiden henkilön näkökulmasta. Kappaleen otsikossa kerrottiin selvästi, kenestä on kyse. Ei tarvinnut pähkäillä kuka nyt on kyseessä. Näkökulmat olivat erilaisia, kertojansa näköisiä. Kieli oli sujuvaa. Tarina eteni mielenkiintoisesti, kertausta ei tullut kuin parissa pikkuasiassa. Kerta kaikkiaan hyvä  lukukokemus.

Aihe ei kylläkään ollut helpoimmasta päästä. Oltiin toisen maailmansodan loppuvaiheissa Suomen Lapissa, kun saksalaisten asemat olivat vakiintuneet, mutta alkoivat etelämpänä murtua, mitä ei tietenkään saanut ääneen sanoa. Sodan julmuus tuli esille monelta kantilta. Taas kerran toivoin, että sodat loppuisivat tästä maailmasta. Toisen ihmisen tappaminen oli jo muuttunut rutiiniksi, mikä on niin kauhistuttavaa.

Mutta kannattaa lukea. Aion nyt lukea muitakin Köngäksen kirjoja.

Sivun alkuun

Minna Rytisalon ensimmäinen romaani Lempi on saanut monta huomionosoitusta: Helsingin sanomien Esikoispalkintoehdokkuuden, Blogistanian Finlandia-palkinnon ja Kiitos kirjasta -mitalin.

Alkuksi kyllä ihmettelin miksi kaikki nuo. Mukana tietenkin kateutta, kun omaa esikoistani ei ole palkinnoilla kuorrutettu, tuskin edes päässyt palkitsijoiden luettavaksi.

Alussa on uuvuttava tajunnanvirta Viljamin surusta. Ajattelin sitä lukiessani moneen kertaan, että jos koko kirja on tätä, taidan jättää kesken. Mutta sitten vaihtui kertoja Elliksi ja jopa alkoi kiinnostaa. Lopuksi on vielä Siskon näkemys asioista ja luin kirjan kahdessa päivässä, mikä on minulle harvinaista.

Tarina on hyvin rakennettu. Asioita ei selitetä puhki, vaan lukija saa olla tarkkana, jotta huomaa kunkin sivulauseeseen sisältyvän juonenkäänteen. Aivan viime sivuilla selviää moni kuvio.

Rytisalo on syntynyt Sodankylässä ja työskentelee nyt äidinkielenopettajana Kuusamossa. Kirja tapahtuukin Lapissa ja paikallisväriä on hyvin kuvattu.

Olin syksyllä Turun kirjamessuilla kuuntelemassa hänen esittelyään toisesta kirjastaan Rouva C. Saan sen piakkoin luettavaksi. Luultavasti se on nautinnollista luettavaa, koska Rytisalon kielen käyttö on herkullista.

Suosittelen.                                                                                       Sivun alkuun

Sain luetuksi joululahjaksi saamani Yuval Noah Hararin 21 oppituntia maailman tilasta. Kirja on isokokoinen ja teksti sen verran raskasta, että lukemiseen meni aikaa.

Harari ei levitä kovin iloista sanomaa. Tuntuu, että ihmiskunta on menettämässä otteensa omasta kohtalostaan, kun algoritmit ja facebook alkaavat määrätä yhä enemmän  meidän tekemisiämme.

Varoituksen sana on varmaan paikallaan, mutta Harari ei juurikaan tarjoa keinoja päästä pälkähästä. Parasta mitä  hän on kokenut, on ollut hengityksen seurantaan perustuva meditaatio. Sekö sitten elämän tällä maapallolla pelastaa…  Kuitenkaan algoritmit eivät toimi itsestään eikä facebookkaan, vaan ne ovat it-ihmisten koodaamia luomuksia.  Ellei koulutusjärjestelmä tuota koodaamisen ammattilaisia, ei algoritmimaailmanloppukaan toteudu. Pohjaton rahan hankkimisen ahneus on kaiken perustana.  Mitä sille sitten voisimme yhdessä tehdä?

Aikaisemmin olen lukenut Hararin kirjan Sapiens: ihmisen lyhyt historia. Siinä oli minulle tuttua asiaa ihmisen kehityksestä. Hyvältä tuntui hänen julistamansa sanoma tehdasmaisen lihantuotannon eettisestä tuomitsemisesta. Jospa ihmiskunta jossain vaiheessa luopuu  eläinten orjuuttamisesta. Viime aikojen suuret harppaukset lihaa korvaavien tuotteiden kehityksessä ovat rohkaisevia. Nyt jo kaupassa on oma osastonsa nyhtökauralle, härkikselle, soijamakkaroille jne. Pohdintaa aiheuttaa kyllä sirkkojen ja vaikka  nautaeläinten ”tietoisuus”. Onko tuhansien sirkkojen kasvattaminen kananmunakennojen välissä suurissa muovilaatikoissa hyväksyttävämpää kuin nautojen elämä parsiin kytkettynä tai sikojen elämä pienissä karsinoissa melkein kylki kyljessä?

Jos vähän masentaa pimeät päivät ja taivaalta kaatuva lumimäärä, ei kannata Hararin teoksiin tarttua.                                             Sivun alkuun

Olen saanut joululahjaksi useana vuonna Finlandia -voittajakirjan. Suurimman vaikutuksen varmaan on tehnyt Ulla-Lena Lundbergin Jää, joka oli pakko lukea loppuun yhtämittaa, jopa samalla kun pelasimme jouluväen kanssa sanaristikkoa. Sen jälkeen ei ole samanlaisia lukuhaluja Finlandia -kirjojen kanssa ollut. Muutamaa en ole meinannut jaksaa lukea loppuun, kuten Laura Lindstedtin Oneiron, joka ei vaan vienyt mukaansa.

Luin muuten Jään jälkeen Lundbergin Marsipaanisotilaan, joka kertoi ajasta ennen Jäätä. Marsipaanisotilas täydensi hienosti koko tarinaa, eikä haitannut yhtään, että luin sen Jään jälkeen.

Taivaanpallon maailmaan oli ensin alkuun vaikea päästä. Kertojana on alussa kuusivuotias poika. Teksti on tajunnanvirtaa, puhekieltä eikä pilkkuja ole kuin siellä täällä. Lukeminen ei siis ole mitenkään sujuvaa. Mutta tekstityyliin tottui. Jännä oli kappaleiden otsakkeiden jatkuminen ensimmäisen kappaleen tekstissä. Jalonen on hyvin taitava kielen käyttäjä.

Vähitellen tarina imi mukaansa. En yleensä halua lukea väkivaltaisia juttuja, mutta ilmeisesti ne kuuluvat 1600 -luvun maailmaan niin arkipäiväisinä, että niiden yli pääsi. Eikä väkivallalla hekumoitu. Luin kirjaa päivisinkin, mitä en yleensä tee. Vaikka tarinan kulku oli jotenkin tiedossa, halusin lukea miten loppuun päästään. Hyvän kirjan merkki.

Jalonen on armoitettu tarinankertoja. Pitää lukea hänen muitakin kirjojaan. Aikaisemmin olen lukenut Jalosen 14 solmua Greenwichiin, josta todella tykkäsin. Pidän siitä, että kirjan tarinassa on yhtymäkohtia todellisuuteen, tuossa kirjassa maantieteeseen ja yllätys yllätys, Edmund Halley on Taivaanpallossakin yksi päähenkilöistä.                                                                                   Sivun alkuun

Romaanissa on kolme kertomusta, jotka linkittyivät oikeastaan vasta viimeisen kertomuksen loputtua. Hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen juoni. Aikaisemmin kommentoin, että ensimmäisessä kertomuksessa minua häiritsivät saamelaisten tapojen esittelyt. Niitä oli kyllä loppuosassakin. Se on haasteellista, miten paljon selitetään ja miten paljon vaan kuvataan. Mietityttää.

Kirja oli hyvä juuri tähän hetkeen, kun Kolmas tanssi -romaanini käsikirjoitus nytkähtelee lähteäkseen liikkeelle. Huomasin, että eräs kirjoittamani kohtaus tapahtuu myös Joenjoen ensimmäisessä osassa. Pitää muuttaa tekstiä niin, ettei tule plagiointioloa.
                                                                                                    Sivun alkuun

Kokko oli eläinlääkäri ja tunnettu laulujoutsenen pelastajana. Kirja Ne tulevat takaisin ilmestyi 1955 ja vaikutti suurelta osalta siihen, että laulujousenten metsästys loppui, kanta pääsi kasvamaan ja laulujoutsenesta tuli Suomen kansallislintu (hävisi kylläkin äänestyksessä vain hieman talitiaiselle). Nykyään kirja on suomalaisen luonnonsuojelun klassikko.

No porokirjasta. Kokko ajautui eläinlääkäriksi Lappiin länsirajalle. Hän oli tutustunut 1930 -luvulla Saksassa opiskeluaikanaan (Suomessa ei voinut opiskella eläinlääkäriksi) sinne ihmisten töllisteltäväksi rahdattuihin saamelaisiin. Ja poroihin. He pitivät yhteyttä vierailun jälkeenkin. Siis ihmiset, ei porojen kanssa 😉

”Sitten tulivat sodat.” Tuntui jännältä, että Kokko sivuuttaa koko kauheuden kolmella sanalla. Mutta sota ei ole kirjassa tärkeässä asemassa. Mutta nuo kolme sanaa ovat mielenkiintoiset ihmisen psyyken kannalta. Ihminen sopeutuu mihin vaan. Mieleeni on jäänyt muitakin lakoonisia kommentteja aivan kauheista tapahtumista (”Sitten hän valitettavasti tappoi itsensä”, sanoi eräs isä pojastaan ja sai minun mieleni järkkymään.  ”Valitettavasti”…)

Mutta nuo lakooniset kommentithan kertovat, että elämä jatkuu, vaikka mitä kauheaa on tapahtunut. Se on sinänsä lohduttavaa.

Kokko oli siis sodan jälkeen eläinlääkärinä Länsi-Lapissa. Kirjassa kerrotaan, missä tilassa Lappi oli sodan jälkeen, kun saksalaiset olivat polttaneet talot ja miinoittaneet maastot. Muistan Kemijärveltäkin näitä kertomuksia, kun ihmiset menehtyivät miinoihin, lapsetkin. Etenkin Kuumaniemen alue lähellä keskustaa oli tuhoisa. Eiväthän lapset sieltä pois pysyneet varoitteluista huolimatta. Kokko kommentoi asiaa myös eläinten kannalta. Lehmät kun oli viety evakossa mukaan ja kotiin niistä pääsi osa. Samoin hevoset.

Kirjasta välittyy hyvin, miten ihminen joutuu Lapin lumoihin. Se vaan on sellaista, siellä on pakko olla ja sinne on pakko päästä. Kokonkin perhe taisi asua etelässä.

Sodan jälkeen olosuhteet olivat käsittämättömän rankat. Nykyihminen ei tiedä, ettei Lapissa  ollut teitä  (muutamaa suurempaa lukuunottamatta), ei ollut moottorikelkkoja, autoja, öljyä lämmitykseen. Kaikki rakennukset oli poltettu. Suunnaton pula rakennustarvikkeista. Eläinlääkäri  kulki poron vetämänä ahkiossa jopa 80 km suuntaansa hoitamaan eläintä, joka oli jo menehtynyt. Kun Kokko laski laskua isännälle, summa oli suurempi kuin eläimen arvo. No Kokko ei maksua perinyt vaan sovittiin ilmaisesta kortteerista seuraaville sen suuntaisille reissuille.

Sain kirjasta paljon poroon liittyvää tietoa käyttäytymisestä sekä anatomiasta ja fysiologiasta. Kiintymykseni poroon  lisääntyi entisestään. Poro on säilynyt villinä vuosituhannet, vaikka onkin ”kesyyntynyt” varhaisesta peurasta. Poro kulkee maastossa omien vaistojensa mukaan, syö Lapin luonnon antimia ja tarjoaa lautasillemme hienoa riistaruokaa. Toivottavasti poron elämä ei muutu aitausten sisään rehuruokintaan. Sellaista poroa en halua syödä.                                                                                                     Sivun alkuun

Dahlia olen lukenut aikaisemminkin ja olen pitänyt hänen vinosta näkökulmastaan ihmisen eriskummallisiin tekemisiin. Muistan hämärästi novellin ravihevosesta, jolle tehtiin kepulikonsteja.

Nyt tässä kokoelmassa yhteinen aihe on Himo, ja nimenomaan seksuaalisuuteen liittyvät himot. Luin kirjan Novellikoukkua varten, mutta täytyy sanoa, etteivät nämä sovellu sinne luettavaksi. Ensinnäkin ne ovat liian pitkiä (30-40 sivua) ja se yksi kymmensivuinenkin oli niin roisi, etten sitä siellä saata lukea. Siinä kerrotaan sonnin siementämisestä.

Mielenkiintoisin oli novelli Lopullinen akti. Se  kertoi suunnilleen ikäisestäni naisesta (tai jonkin verran nuoremmasta), joka jää yllättäen leskeksi ja joutuu uuden elämänvaiheen eteen. Ajattelin ensin lukea sen Novellikoukussa, mutta pituus on 40 sivua ja aiheen käsittely saisi ehkä osan yleisöstä kiusaantuneeksi. Mutta tämä kannattaa lukea, suosittelen.

Kirjan takakansi toteaa, että ”Dahl ymmärtää synkimmät salaisuutemme, oudoimmat halumme ja syvimmät pelkomme. Ne paljastavat meistä sen, minkä haluamme kätkeä muistä  ja itseltämme.”  No näinhän se on.

Mielenkiintoista oli huomata kirjoittamisen kannalta, että Dahl toisti joitakin juttuja eri novelleissa. Se pisti taas kerran pohtimaan, miten paljon kirjailijan pitää uusiutua, paljonko samoja teemoja voi  käyttää, onko se suositeltavaa… Hmm.                            Sivun alkuun


Kirjamessuilla oli tänä syksynä 2018 teemana Viro. Olin lukenut Turun Sanomista arvioinnin Mikitan  kirjasta, jonka nimikin jo houkutteli minua: Kantterellin kuuntelun taito. Yritin ostaa kirjan jo ennen messuja, mutta sitä ei ollut saatavilla ja sainkin Sammakko-kustantamon osastolta viimeisen kirjan.

Matkallani Tukholmaan luin jo muutaman sivun ja ihastuin ikihyviksi. Mikita on biologi ja tarkastelee esseissään virolaisuutta ja itämerensuomalaisuutta. Mikita muuten esittää, että suomalaiset ja virolaiset ovat niin samanlaisia, että voisivat muodostaa yhteisen valtion. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa ei ole valtioiden rajoja, vaan koko ihmiskunta on yhtä ”onnellista” perhettä.

Mikita puhuu paljon metsästä. Metsä on itämerensuomalaisten sielunmaisema. Muistin, että isoisoäidistäni sanottiin, että ”hän oli sellainen metsissä kulkija”. Tunnistin siitä itseni. Myös lapseni ramppaavat metsissä, suunnistamassa ja muutenkin liikkumassa. Marjastajia ja sienestäjiä löytyy nuoristostakin.

Tunnistin myös herkkyyden kuvaukset, introverttiuden, pihan merkityksen, animismin, luontosuhteen. Tulevaisuus näyttää, miten itämerensuomalaisten elinympäristön merkitys nousee korkealle puhtaan ilman, metsien, hiljaisuuden ja viileän ilmaston vuoksi.

Ja miten itämerensuomalaiset ovatkaan pitäneet sienikorinsa, marja-astiansa ja eväsreppunsa pystyssä maastoautoissaan, kun on päästävä metsien sisuksiin. Hillopurkit täyttävät kellarit ja jääkaapit. Kuivatut sienet roikkuvat langoissaan keittiöiden liesien yläpuolella. Alkuperäiselinkeino, keräily on säilynyt sukupolvesta toiseen  muutuvan maailman elementteihin sopeutuen.

Suosittelen lukemista!                                                       Sivun alkuun

Olen tuntenut Minna Lindgrenin lähinnä Yle ykkösen radio-ohjelmista enkä ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Tämä Kuolema ehtoolehdossa taitaa olla ensimmäinen hänen kirjoistaan ja täytyy sanoa, että olipa lukunautinto! Kirjoitustyyli oli humoristinen ja kevyt – voisi joku sanoa. Kuitenkin hyvin luettava ja samalla sisälsi kritiikkiä vanhusten kohtelusta. Vanhuuden vaivoja oli kuvattu konkreettisesti. Mutta kirja ei ole raskas, kuten aiheesta voisi luulla, vaan kirjoitettu myönteisesti ja herkullisesti.

Nimet menivät alussa taas sekaisin, en erottanut Irmaa ja Siiriä toisistaan. Mutta sehän on minun rajoittuneisuuttani.
Täytyy lainata kirjastosta sarjan toisia kirjoja.
Suosittelen!                                                                                      Sivun alkuun

teki aikoinaan minuun todella suuren vaikutuksen. Kätilön kieli oli niin puhuvaa ja kuvaavaa, etten voinut kuin huokailla ihastuksesta. Tarinakin oli mielenkiintoinen.

Yöperhoselta odotin samaa kiinnostavuutta. Mutta en sitä löytänyt. Minua vaivaava nimisekamelska jatkui. En erottanut kenestä milloinkin puhutaan. Sekaannusta aiheutti, että Kettu käytti paljon marinkielisiä sanoja henkilöistään. Olisi pitänyt kirjoittaa paperille näitä  nimityksiä, en niitä itsestään muistanut. Muutenkin marinkieliset sanat… niitä oli liikaa. Ne olivat aivan mukava lisä, mutta kun sivulla saattoi olla 5-10 marinkielistä sanaa…

Tapahtumapaikka oli vankileiri Neuvostoliitossa. Eli kurjuutta, nälkää, alistamista, raiskauksia, väkivaltaa. Lohduttomuutta, toivottomuutta. Sellaisten lukeminen saa mielen apeaksi. Mitä lisäarvoa tällaisen kurjuuden kirjoittamisesta tulee? Tai lukemisesta. Mieluiten unohtaisin ihmiskunnan kokemat kurjuudet ja keskittyisin siihen, miten tulevaisuudesta saataisiin parempi.

Samoihin aikoihin Kätilön kanssa ilmestyi toinen kätilöstä kertova romaani  , jota pidin paljon huonompana  kuin Kätilöä. Luin Neljäntienristeyksen kahteen kertaan, jotta löytäisin sitä jotain, mistä koko Suomi puhui. En löytänyt, vaan löysin keveyttä, ohuutta, tavanomaisuutta. Ihmettelin reaktiotani. Ehkä olin vaan kateellinen, kun samoihin aikoihin ilmestyi oma esikoiseni, Vuotos -kirja, joka ei saanut samanlaista julkisuutta kuin Neljäntienristeys.
Kätilö Mariasta olisin halunnut lukea enemmän. Tyttären katkeruus ja kovuus olisi ollut hedelmällistä käsitellä syvemmin.

Turun kaupunginteatterin näytelmä Neljäntienristeys oli mielestäni hyvä. Dramatisointi oli muuttanut tapahtumien järjestystä, jolloin kokonaisuus oli jäntevämpi. Joitakin nyansseja oli lisätty, mikä oli mielenkiintoista, esimerkiksi suhteet lapsiin. Päähenkilöksi nousi Joonas Saartamon väkevästi esittämä seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi traaginen mies.

Löysin kirjahyllystäni Kinnusen Lopotin. En muistanut edes omistavani koko kirjaa.  Sain sen joululahjaksi. Eli se ei tehnyt minuun juurikaan vaikutusta. Muistan vaan mitä lopussa tapahtui. Miksi Kinnusen teksti ei vetoa minuun? Kummallista. Vai onko syynä kateus?                                                                                                         Sivun alkuun

Ketun kieli on mahtavan kuvaavaa, mutta kun hänen kuvaamansa maailma on niin roisi  ja rivo.  Jään miettimään, miksi hän kirjoittaa näin, onko hän harkiten miettinyt kohdeyleisönsä. Luulen, että kaltaiseni ”vanhemmat naishenkilöt”, eivät tarinoista nauti. Kaikkea kuvattua määrittää seksi eikä  mitenkään kauniisti kuvattuna puhumattakaan romaniikasta (en sitä kaipaakaan näihin tarinoihin).

Piippuhyllyn novellit tapahtuvat Jäämeren rannalla Kuolleen miehen majan vaiheilla. Henkilöinä on samoja kuin Kätilössä ja Yöperhosessa.  Mutta kuten kirjoitin, kieli on aivan mahtavan kuvailevaa. Aiheen kuvaus ei niinkään minua miellytä.    Sivun alkuun

Tapperia en ollut aikaisemmin lukenut. Tarina oli hyvin monihenkilöinen ja vasta  lopussa minulle selvisi, että oli kyse kolmesta suvusta. Kesti kirjan loppuun, ennenkuin aloin hahmottaa mistä on kyse. Vai tajusinko sittenkään.
Tapperin teksti on lyhyttä. Virkkeet muutaman sanan pituisia. Töksähtelevää. Kahlasin kirjan loppuun. Vaikka en saanut koppia tarinasta.                                                                                                     Sivun alkuun

Tämänkin kirjan  nimi oli suomentaessa muutettu, alkuperäinen nimi oli  TheTiger in the smog. Tuntuu, että suomalaiset kustantajat haluavat tappoja ja murhia nimistöihin,  kuvittelevat että me lukijat niistä pidämme. No, dekkarissahan ruumiita syntyy. Miksi oikeastaan haluamme niistä lukea – aika kummallista oikeastaan. Omalle  kohdalle osuessa väkivalta olisi aivan hirveä elämää pahasti ravisteleva asia. Tai on, satun tietämään.

Pidän näistä vanhoista 1950 -luvun dekkareista, koska niissä kuvataan tarkemmin myös väkivaltaan syyllistyneen mielenliikkeitä ja muidenkin henkilöiden luonteita.  Jospa osa väkivallanteoista on  kertyvien sattumusten summa vailla sen suurempaa suunnitelmallisuutta. Tilanteita, joihin me  kaikki voisimme onnettomuudeksemme joutua.

Tekstiä oli nautinnollista  lukea. Muutoinkin kieli on vivahteikkaampaa kuin nykydekkareissa:

”Sumu oli hiipinyt sisälle myös taksiautoon, joka ponnisteli vaivalloisesti eteenpäin liikenneruuhkassa. Sen kylmät sormet hivelivät epäkohteliaasti kahta tyylikkään näköistä nuorta ihmistä, jotka istuivat autossa. He pysyttelivät itsetietoisesti etäällä toisistaan ja loivat kumpikin vuorotellen kuin varkain yhä levottoman pelästyneitä silmäyksiä yhteen liitettyihin  käsiinsä auton nukkavietulla nahkaistuimella.”

Kirja kuvaa siis 1950 -luvun alun Lontoota, jossa kirjan julkistamisen jälkeen joulukuussa 1952 savusumu tappoi tuhansia ihmisiä saasteisiin ja sumun aiheuttamiin liikenneonnettomuuksiin.

Kirjasta on tehty elokuvakin ja Potter-kirjailija pitää tätä Allinghamin  kirjaa suosikkinaan.                                                 Sivun alkuun

Tämä kirja oli mukavaa luettavaa, etenkin Katja Ketun mieltä jotenkin kuohuttavan Piippuhyllyn jälkeen.

Kati Tervo kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Sitä on helppo lukea. Tarina kulkee ymmärrettävästi. Kirjassa on monta henkilöä,  joiden kuvaamana tarina etenee viime vuosisadan alusta nykyaikaan.

Erikoisen kiva oli, että nykyajan henkilö Heidi matkustaa Saksaan ottamaan selvää suvustaan. Pidän siitä, että ihminen tuntee itsensä yhdeksi lenkiksi sukupolvien ketjussa. Se luo syvyyttä elämään.

Sivun alkuun


Tämä kirja on vielä alussa ja myös Turun sanomien vinkkaama vanha 1950 -luvun Sapo.
Aihe on todella omaperäinen. Poliisi makaa sairaalassa jalka paketissa pitkästyneenä. Hän on kiinnostunut yleensäkin kasvoista, mitä ne kertovat ja mitä niistä voi päätellä. Hän saa kuvan Richard III:sta. Kasvot ja se, mitä  hän tietää Richard III:n edesottamuksista aikoinaan 1500 -luvulla ovat ristiriidassa ja niinpä hän alkaa perehtyä maansa  historiaan ensin koulukirjojen ja sitten muiden historiateosten kautta.
Kirja on minulla vielä aivan alussa ja odotan mielenkiinnolla, miten juoni kehittyy. Pysytäänkö koko ajan sairaalan huoneessa, kytketäänkö Richard III nykytapahtumiin? Palaan asiaan.

Nyt Ajan tytär on nyt luettu. Se jätti vähän ristiriitaisen tunnelman. Tarinaa ei kytketty nykyisyyteen, vaan setvittiin Englannin historiaa, jossa samannimiset henkilöt risteilevät vuosisadasta toiseen. On Edvardeja, Richardeja, Georgeja, Henrikejä, Elisabethejä jne. Olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja, jotta olisi pysynyt kärryillä kenestä milloinkin puhuttiin.

Suurin oivallus oli, että valeuutisia on ollut ennenkin – no sehän on oikeastaan aivan selvää ihmisluonteen tuntien – kirjassa kutsuvat niitä Tonypandyiksi. Eli ei selvinnyt, oliko Richard III tapattanut veljensä Edvardin kaksi poikaa vai ei. Ilmeisesti ei, vaikka englantilaisissa historiankirjoissakin 1950 -luvulla niin kerrottiin.

Kirjan nimi ei minulle auennut. Ajan tytär on suora käännös alkuperäisestä nimestä. Kirja on muuten brittien ja amerikkalaistenkin suosikki. No, britit varmaan tietävät suoralta kädeltä kenestä Richardista ja kenestä Henrikinstä kulloinkin puhutaan.

Englannin historiasta on tehty lukemattomia filmatisointeja ja Shakespearellakin on näytelmä Richard III. Muistin, että olen katsonut aikoinaan Al Pacinon vuonna 1996 ohjaaman dokumenttielokuvan Looking for Richard.   Siinä esitettiin otteita Shakespearen näytelmästä, pääosassa Al itse.

                                                                                                                Sivun alkuun

2 thoughts on “Luettua”

  1. Hei vaan, tuon Ajan tyttären olen lukenut varmaan viisi kertaa, eli ilmeisesti tykkäsin – ja tuo nimi kai perustuu sanontaan ”Totuus on ajan tytär” eli jokainen aika kirjoittaa oman historiansa, ”voittajan historian”…

    1. Heii Kerkko, huomasin tämän vasta nyt. En olekaan kuullut tuota ”Totuus on ajan tytär” – se sopii hyvin kirjan nimeksi. Monta kertaahan kirjojen nimet on suomennettu aivan oudoiksi. Usein kustantajat luulevat, että murhaan tai väkivallantekoon liittyvä nimi myy enemmän. Tätä käytetään filmienkin suomentamisessa. Kääntäjällä ei ole asiaan sanomista, kertoi tuttu kääntäjä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *