Luettua

Tervetuloa tutustumaan ajatuksiini lukemistani kirjoista. Lista täydentyy ajan mittaan, joten voit palata sivulle myöhemmin.

Uusin luettu/ uusimmat luetut: Colm Tóibín: Äitejä  ja poikia, Katri Lipson: Jäätelökauppias, Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä ja Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

pikalinkit viime aikoina lukemiini kirjoihin aakkosjärjestyksessä. Linkkien jälkeen kerron lukutottumuksistani ja alimpana kirjat lukemisjärjestyksessä, viimeksi luettu ensimmäisenä.

Alasalmi Päivi. Joenjoen laulu

Allingham Margery. Kuolema kulkee sumussa

Dahl Roald. Himo – Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä

Faulkner William. Rosvot

Harari Yuval Noah. 21 oppituntia maailman tilasta

Jalonen Olli. Taivaanpallo

Kettu Katja. Kätilö

Kettu Katja. Piippuhylly

Kettu Katja. Rose on poissa

Kettu Katja. Yöperhonen

Kinnunen Tommi. Neljäntienristeys

Kinnunen Tommi. Pintti

Kokko Yrjö. Poro

Köngäs Heidi. Dora, Dora

Köngäs Heidi. Sandra

Lindgren Minna. Kuolema ehtoolehdossa

Lindgren Minna. Ehtoolehdon pakolaiset

Lipson Katri. Jäätelökauppias

Lundberg Sofia. Punainen osoitekirja

Mansfield Katherine. Kanarialintu

Mikta Valdur. Kanttarellin kuuntelun taito

de Maupassant Guy. Leikkivä lempi ja kuoleman varjo

Rauanjoki Katri. Lenin -setä ei enää asu täällä

Rytisalo Minna. Lempi

Rytisalo Minna. Rouva C

Sheldon Sidney. Sydänyön tuolla puolen

Tapper Harri. Pitkäsuisten suku

Tervo Kati. Sukupuu

Tey Josephine. Ajan tytär

Tóibin Colm. Äitejä ja poikia

Viikilä Jukka. Akvarelleja Engelin kaupungista

Väänänen Kari, Alasalmi Päivi. Taivaan tulet, Punainen kukko

Luen koko ajan, tai siis joka päivä. Turun sanomat ja Loimaan lehti pitää tilata ja onneksi on aikaa lukea lehdet kunnolla läpi. Menee siihen pari tuntia joka aamupäivä, sudokun ratkaisun kanssa.

Iltaisin sitten luen vuoteessa. En saa unta, ellen ole rauhoittanut mieltäni kirjan kanssa. Joskun nukahdan kirjan ääreen, mutta yleensä kun huomaan etten ole tajunnut mitään edellisestä sivusta, laitan kirjan pois ja rupean nukkumaan.

Illalla lukemisesta seuraa, että kirjan läpi kahlaaminen saattaa kestää pitkän aikaa, viikkoja. Joskus harvoin tulee eteen sellainen opus, joka pitää minut hereillä ja luen kirjan muutamassa illassa. Toinen haitta on, että kun lukeminen jää lyhyeksi, juoneen pääseminen ja ennen kaikkea henkilökavalkaadi ei tahdo jäsentyä. Olenkin ihmetellyt miksi henkilöiden nimet joissakin kirjoissa muistuttavat niin paljon toisiaan, että he sekoittuvat monenkymmenen sivun ajan. Onko tällä jokin tarkoitus? Että tehdään lukutuokio vaivalloiseksi ja tarkuutta vaativaksi? Vai onko vika minun lukutottumuksissani?

Joskus joudun lukemaan kirjan alun uusiksi, koska en millään muista mitä siinä tapahtui. Nämä voivat kylläkin olla minun rajoituksiani eikä kirjailijan taitamattomuutta.

Minulla on aina pino kirjastosta lainattuja kirjoja. Joudun lainoja uusimaan, koska lukutahti on parin kolmen kirjan kuukausivauhtia. Mutta kun käyn kirjastossa, kerään hartaudella pinon, jota sitten setvin monta kuukautta.

Työhuoneeni Lundia-hyllyssä on biologian, maantieteen, Lapin, sukututkimuksen ja monenmoisten käsillä tekemisien kirjoja. Lisäksi valokuva-albumit (onneksi tuli digikuvaus), käsityömateriaalit ym ym

Omassa kirjastossani on paljon kirjoja. Aloitin kirjojen keräämisen 1970 -luvulla hankkimalla peruskirjaston Vammalan kirjakellarista. Samoihin aikoihin hankin Lundian kirjahyllyn, jota siis aloin täyttää. Nyt romaanit, runokirjat, kaunokirjallisuus ym ovat uudessa seinään upotetussa hyllyssä ja Lundiassa on muutakin kuin kirjoja. Mutta kyllä kirjojen määrä lisääntyy koko ajan, joskus puoli metriä vuodessa, nytkin kirjamessuilta 15 cm.
Olen pitänyt ”uudelleenlukemisaikoja,” jolloin olen ottanut hyllystä aikaisemmin lukemiani kirjoja uudelleen. Jännää on, että tuttuuden tunne tulee, mutten kuitenkaan muista mitä on tapahtunut. Joskus kirjan loppu on täysin hämärä.

Niin, luenhan minä sitten vielä lastenkirjoja lapsenlapsilleni. Nautin lukemisesta yhtä paljon kuin he kuuntelusta. Omien lastenin kirjat ovat siirtyneet heille, samoin muilta sukulaislapsilta paljon kirjoja.
Tällä hetkellä suosikkeja ovat  Sven Nordqvistin  Viiru ja Pesonen -kirjat. En ymmärrä miksen niitä ole omille lapsilleni lukenut.
Kestosuosikkeja ovat Kirsi Kunnaksen suomentamat ja runoilemat kirjat, mm. Hanhiemon iloinen lipas  ja Hanhiemon satuaarre. Samoin jotkut kirjat, jotka samassa iässä ovat olleet sekä poikani että hänen poikansa mielikirjoja, joita pitää lukea aina vaan uudestaan ja uudestaan, esimerkiksi Herra Kuningas, joka sai aikonaan kuvituksestaan Rudolf Koivu -palkinnon. Hauska hetki oli, kun kaksivuotias rupesi ”lukemaan” minulle kirjaa, omasta päästään. Liikutuin!

Oma laatikkonsa on meidän sisarusten vanhoille koulukirjoille, joita en ole yrityksistä huolimatta pystynyt luovuttamaan Koulumuseoon. Kesäjuhlassa kummipoikani, vanhin serkuksista, ilmaisi kiinnostuksensa isänsä vanhoihin koulukirjoihin. Ehkä ensi kesänä vien ne nähtäväksi.                                                                                                                                                                        Sivun alkuun

Listaan alle kirjoja, joita olen lukenut. Viimeisin luettu on ensimmäisenä. Ylhäällä on pikalinkit kirjoihin.

Olen aikaisemmin lukenut tämän Ehtolehto -sarjan ensimmäisen kirjan ja tykkäsin Lindgrenin hersyvästä kielestä ja huumorista, jolla hän kertoi vanhusten elämästä.

Pakolaiset -kirja jatkaa samalla kaavalla. Alkoi kuitenkin kiinnostaa enemmän päähenkilöiden aikaisempi elämä. Perhesuhteisiin ei juuri viitattu, vaikka ne ovat meillä jokaisella niin kovin tärkeitä. Kirjassa ei ollut myöskään päähenkilöä, vaan Siiri, joka ensimmäisessä kirjassa oli mielestäni päähenkilö, jonka kautta tapahtumia kuvattiin, jäi taustalle. Mielestäni kirja olisi saanut enemmän syvyyttä, jos Siiri olisi ollut enemmän ja henkilökohtaisemmalla tasolla esillä.

Mutta todella mukavaa lukemista. Voin suositella.       Sivun alkuun

Rauanjoen löysin sen perusteella, että hän aikoo kirjoittaa koltta-aiheisen romaanin (Kolmas tanssi -romaanihahmotelmani sijoittuu myös koltta-alueelle).

Lenin -setä ei asu täällä -romaanin tarina tapahtuu Huippuvuorilla. Minua ja varmasti monia muitakin kiehtovat äärimmäiset luonnon olosuhteet ja niiden vaikutus ihmisen toimintaan.

Kirja oli mukaansa tempaava ja tätä luin päivälläkin. Rauanjoki kuvaa ilmeikkäästi luontoa, se on koko ajan läsnä ja vuoropuhelussa ihmisten kanssa. Tarinassa on monia tasoja, jotka kuvataan mielenkiintoisesti. Päällimmäiseksi minulle nousi jonkinlainen sivullisen rooli. Tämä kirja kannattaa lukea.                   Sivun alkuun

Heti alussa tuli tuttuuden tunne, että olen lukenut tämän Katri Lipsonin Jäätelökauppiaan. Tarinassa oli tuttuja elementtejä, en tiedä viittasivatko ne johonkin kirjaan vai elokuvaan. Mutta en edelleenkään ole varma.

Tämä kirja oli sellainen, että joutui palaamaan alkuun monta kertaa  katsomaan, mitä oikein tapahtuikaan. Kirjan takakannessa mainostettiin salaperäisyyttä. No juu, se on kauniisti sanottu sekavalle toteuttamistavalle. Mietin taas kerran, onko jotenkin hienompaa kirjallisuutta sellainen kirja, jossa on niin monimutkainen rakenne, että vain kirjallisuuden tutkijat jaksavat erinomaisuuden löytää. Tietenkin lukukokemus riippuu siitä, mihin tarkoitukseen kirjaa luetaan, viihteeksi, unilääkkeeksi, ajan kuluttamiseen vai tutkimukseen. Luin kuitenkin loppuun, ja puolenvälin jälkeen alkoi sujua. Tällöin tarina kerrottiinkin aikajärjestyksessä.  Mielenkiintoisia henkilökuvia.                                         Sivun alkuun

Lainasin tämän Colm Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia syksyistä Novellikoukkuani varten. Valitsin sen nimen perusteella, minulla kun on poikia, niin aihe kiinnostaa.

Ja olipa jysäys! Tämä on parasta mitä olen pitkiin aikoihin lukenut!

Tóibín kirjoittaa hyvin hienovaraisesti tunnelmista, huomioi pieneleisesti ympäristöä ja uppoaa syvälle henkilöiden tajuntaan. Lyhyessäkin tiivistetyssä tekstissä selviää henkilöiden koko menneisyys tai siis tärkeimmät asiat sieltä. Näin haluan itsekin osata kirjoittaa. Novellit inspiroivat minua niin, että kirjoitin Novellimankeliin kolme novellia, joiden rakenne osittain noudattaa Tóibínin lyhyimpien novellien kaavaa. Tämä plagiointi sallittaneen minulle.

Tóibín on irlantilainen luovan kirjoittamisen opettaja ja kirjailija. Innostuin hänestä niin, että ostin sekä tämän novellikokoelman että Brooklynin itselleni. Antikvariaatista saa muutamalla eurolla. Joulukuussa luen sitten pääkirjaston Novellikoukussa Tóibínin novellin Matka. Se kosketti minua syvästi.

Colm Tóibínin tuotantoa voin todella suositella, vaikken Brooklyniä vielä ole ehtinyt lukea. Kirjastossa muuten kerrottiin, että häntä luetaan todella paljon.                                                     Sivun alkuun

Sain tämän Katherine Mansfieldin Kanarialintu -novellikokelman vinkin jostakin. Aloin lukea kirjaa sillä mielellä, että luen jonkin novellin Novellikoukussa kirjastossa syksyllä. Tällöin novellin pitää olla melko lyhyt, meitä kun on kaksi lukijaa ja kummallakin puolisen tuntia aikaa. Kolmekymmentä sivua on jo vähän liian pitkä. Mansfieldin novelleista suurin osa karsiutui pois tästä syystä. No, ei sieltä lyhyehköistäkään minkään niin paljoa minua sytyttänyt, että niitä lukisin.

Tapahtuma-aika on sata vuotta sitten, osin Uudessa Seelannissa ja osin Euroopassa. Aihepiiri on tästä syystä sellainen, ettei se oikein kiinnostanut. Mielenkiintoisin oli vuodelta 1921 keskeneräiseksi jäänyt Aviomiehen kertomus, jossa Mansfield rakensi hitaasti kasvavaa kauhua avioliiton pimeistä puolista.      Sivun alkuun

Aikoinaan tv-sarja Taivaan tulet oli nostalgista tavaraa, kun olen asunut Kemijärvellä 21 vuotta. Oli kiva katsella tuttuja paikkoja ja tuttuja ihmisiä, jotka olivat yllättävää kyllä avustajina ja näyttelijöinä oli ammattilaisia. Miten sitä odotti, että käytetään enemmän paikkakunnan teatteriharrastajia. No, ammattinäyttelijöille pitää saada töitä.

Sarjan valmistumisen aikaan Kemijärvellä  meni todella huonosti. Tehtaita lopetettiin (Lääketehdas, Salcomp Oy ja sellutehdas Enso Oy, aikoinaan se oli Veitsiluoto…) ja muuttoautoja meni jatkuvana jonona pois Kemijärveltä. Väkiluku romahti jonnekin kuuden tuhannen paikkeille, puoleen siitä mitä se oli silloin, kun asuin siellä 1980-2001. Kari Väänänen nosti kemijärveläisten itsetuntoa roimasti ja ansaitsee siitä valtavan suuren kiitoksen.

Siispä tartuin kirjaan nostalgisin odotuksin. Mutta pettymys oli suuri ja keskeytin lukemisen, mikä on todella harvinaista. Syynä on valittu tyylilaji, jolla tarina kerrotaan. Minua ei kiinnosta puolirivo asioiden kuvaus. Esimerkiksi: ”Muutaman kuukauden ajan he olivat naineet kuin heikkomieliset, panneet kuin kaksi aivotonta kania, välittämättä yhtään ehkäisystä. Sinikan oli tavoittanut sellainen kiima, ettei koskaan sitä ennen eikä sen jälkeen…” Paljon keskitytään viinan juomisen kuvaukseen, mikä alkaa kyllästyttää ja puuduttaa lukijaa.

Taidan olla tiukkapipo ja ikävä ihminen.                             Sivun alkuun

Luin aikaisemmin Rytisalon n ja syksyn 2018 kirjamessuilla kuuntelin Rytisalon kertomusta kirjoittamisesta. Pidin Lempistä, se oli taitavasti kirjoitettu ja pidin myös tästä Rouva C:stä.

Kirjassa on sekoitettu faktaa ja fiktiota mukavasti. Henkilöt ovat tulleet eläviksi tunteviksi hahmoiksi. Kerrotaan myös ikävistä asioista, mm. Minnan taipumuksesta  masennukseen. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeinen aika on kuvattu realistisesti. Kun on odotettu lapsi viimein syntynyt ja kaikki on mennyt ”hyvin”, eikä kuitenkaan tunnukaan hyvältä. Imettäminen on vaikeaa eikä vauva herätäkään niitä suuria äidillisiä tunteita, joita on odotettu.
Myös lyhyin väliajoin tapahtuneet raskaudet on  kuvattu hyvin. Minnan ja Floran ystävyyden kehittyminen on mielenkiintoista luettavaa.

Minnan ja Ferdinandin suhde on liikuttava ja Ferdinandin kohtalo saa palan kurkkuun.

Ihmettelin lukiessani, miten Rytisalo uskaltaa kertoa Cygnaeuksen käytöksestä noin suorasukaisesti. Eli onko se totta vai kirjailijan mielikuvitusta. Luin sitten, että vihjeitä käytöksestä on ollut muuallakin. Itse en olisi uskaltanut kirjoittaa Cygnaeuksen nimellä. Myös kirjassa kuvattu Minnan ensimmäinen raskaus on ilmeisesti keksitty ja herättänyt kritiikkiä. Näitä asioita Rytisalo on joutunut selittelemään.

Saapi nähdä mihin Rytisalo tarttuu seuraavaksi. Hyvää luettavaa on varmaan tulossa.                                                                                    Sivun alkuun

Sheldon oli uusi tuttavuus, en muista aikaisemmin lukeneeni hänen kirjojaan. Tykkäsin kyllä. Teksti oli sujuvaa, juoni varsin mielenkiintoinen ja melko koukuttava. Sheldon käytti eri henkilöiden näkökulmia asioista. Ensin alkuun oli vaikeaa, kun heti alkukappaleissa tuli monta uutta henkilöä. Jouduin lukemaan alun moneen kertaan.

Kirjan nimi jäi arvoitukseksi. Tämä oli kelpo kesälukemista.

Sivun alkuun

Sain tämän lainaksi ystävältäni Kerkolta. En millään muista, miksi hän sen minulle lainasi eli mitä erikoista kirjaan liittyi. Kirja on ilmestynyt ja julkaistu Suomessa käännettynä vuonna 1962.

Sivuja on melkein 300 ja teksti pientä. Kertoja kertoo tarinaa jollekin henkilölle, ehkä lapselleen. Tapahtumat tapahtuivat 1900-luvun alussa, kun autot alkoivat valloittaa maailmaa. Luin kirjaa iltalukemisiksi ja ehkä siksi en päässyt oikein millään sisälle tapahtumiin. En tiedä hyppäsinkö joidenkin sivujen yli vai mitä tapahtui, mutta olin ymmällä oikeastaan koko ajan tapahtumista. Kahlasin kirjan läpi, mutta se ei tempaissut mukaansa millään tavalla.

Mietin taas, samoin kuin Viikilän kirjan kanssa, mikä siinä on, että jotkut kirjat eivät vaan sytytä. Miten paljon vaikuttaakaan se mielentila,  jossa lukija on, mitä hänelle on juuri tapahtunut, mikä hänen keskittymiskykynsä tila oikein on. Kirjat saattavat olla aivan hyviä, mutta eivät vaan osu yhteen lukijan lukuhetken maailman kanssa. Pitäisiköhän enemmän puhua juuri siitä, miten kirja osui henkilökohtaiseen mielenvireeseen.

En yleensä lue tänne kirjoittamistani kirjoista arviointeja, mutta  nyt pisti silmään yksi arviointi, joka on suorasanaisempi kuin minun arviointini.                                                                              Sivun alkuun

Ostin tämän Viikilän kirjan poistomyynnistä yli kaksi vuotta kirjan Finlandia-palkinnon saamisesta (2016). Yleensä saan palkintokirjan joululahjaksi, mutta tämä jäi väliin. Olin kyllä ymmällä siitä, miksi juuri tämä on Finlandiapalkinnon voittanut. Kirja on lyhyt, vähän yli 200 sivua ja isoa tekstiä. En muista kuka silloin jakoi palkinnot.

Teksti on ihan hyvää, aihepiiri erikoinen ja mielenkiintoinen, mutta ei vaan osunut mihinkään kipupisteeseeni.

Tämä oli toinen Köngäksen  kirja, jonka luin. Ensimmäinen Dora. Dora oli hyvä ja hyvä on Sandrakin. Kieli on helppolukuista ja tarinan toteutus on selkeä. Vähän piti opetella niitä nimiä, kun muistuttavat toisiaan: Klaara, Lyyti, Sandra. Eli Köngäs kertoo tässäkin kirjassa tarinaa kolmen eri henkilön näkökulmasta.

Ensin alkuun ajattelin, että taas tätä kurjuuden, nälän ja köyhyyden kuvausta, 1900 -luvun alussa. Näitä tarinoita on tullut luetuksi niin paljon. On kiusallista lukea lasten hyväksikäytöstä, kaltoinkohtelusta ja nälästä, itkusta ja perheiden hajoamisesta. Mutta Köngäs on ottanut mukaan linkin nykyaikaan eli Klaaran, joka alkaa tutkia sukunsa historiaa.

Tarina veti mukaansa ja kansalaissodan kuvauksen kohdalla en meinannut  malttaa laskea kirjaa kädestäni. Eli  kyllä Köngäs hyvin johdattelee keertomusta enkä vaipunut täydelliseen masennukseen päähenkilöiden elämänvaiheiden edessä.

Vähän vaan arvellutti, että miten sata vuotta sitten orpo mökin tyttö, piika kirjoitti päiväkirjaa. Jannenkin kirjeissä oli luontokuvauksia, jotka eivät oikein mielestäni sovi tuon ajan miehen suuhun, noin yleisesti ottaen. Mutta jospa heitä kuitenkin oli.                                                                                                  Sivun alkuun

Tykkäsin tästä Tommi Kinnusen uusimmasta eniten hänen kirjoistaan. Ensimmäinen Neljäntienristeys ei minuun iskenyt ollenkaan eikä toinen Lopottikaan. Mutta Pintti iski.

Mielestäni kieli oli sujuvampaa, täydenpää. Luonto- ja tunnelmakuvauksia oli enemmän ja ne olivat hyviä. Tarinakin oli mielenkiintoinen. Kinnunen on käyttänyt kaikissa kirjoissaan useiden henkilöiden näkökulmaa. Pintissä on kolme sisarusta, veli ja kaksi siskoa, jotka kertovat kukin yhden päivän tarinan. Päivät seuraavat toisiaan, eivät siis kuvaa samaa päivää.

Pintti tarkoittaa lasitehtaalla hylätyksi tulleiden lasituotteiden murskaa, jätettä, jota kipattiin aikoinaan kaikkiin kuoppiin ja peitettiin. Nimi on hieno.  Hyvä kirja.                         Sivun alkuun

Tätä kirjaa oli helppo lukea, kun edellinen lukemani eli Rose on poissa oli vaivalloinen. Tässä kirjassa on elämän dramatiikkaa sitä kuitenkaan ylikorostamatta. Elämä itsessään on aina jonkinlainen tragedia ja päähenkilön elämässä tapahtui kipeitä asioita.
Loppu meni kyllä yliromantisoiduksi, melkein herttasarjamaiseksi. Mutta ei se mitään, on kiva lukea välillä tällaistakin.

Lundbergin kirjassa on selkeä rakenne: välillä päähenkilön elämää kuvataan aikajärjestyksessä ja välillä kerrotaan elämässä eteen tulevista henkilöistä eli muistikirjassa olevista nimistä. Ei tarvinnut miettiä että mitä ihmettä tämä on.

Kannessa muuten lukee, että Punainen osoitekirja on Vuoden koskettavin. En tiedä missä tämä on todettu.      Sivun alkuun

Ketun uusin tapahtuu samoissa sfääreissä kuin aikaisemmatkin kirjat eli alkuperäiskansojen keskuudessa. Nyt ollaan Uudella mantereella intiaanien luona.
Jotenkin en vaan tykkää tästä aihepiiristä. Kyse on siitä, mitä ja miten kuvataan. Kurjuutta, julmuutta, pahuutta, seksuaalisuutta, joka orjuuttaa ja on melkein pakkomielle. Ketun kuvaama maailma on niin äärettömän raaka ja lohduton.

Ketun kieltä ihastelin Kätilössä, mutta nyt hän vääntelee melkein kaikkia sanoja.

Kettu on tutkinut paljon taustoja ja kirjassa on kursiivilla valtavasti termejä. Mielestäni liikaa. Ne voivat olla tehokeino, mutta kun joka sivulla on kolme-neljä, se on liikaa.

Lisäksi kertoja saattaa vaihtua saman luvun sisällä  yhtäkkiä. En aina pysynyt mukana puhuuko tytär vai äiti. Jonkinlaista yksinkertaistamista kirja olisi tarvinnut. Tämä nyt sitten saattaa olla minun ongelmani ja rajoittuneisuuttani.                             Sivun alkuun

-kirja on tutustumisen arvoinen jo sen vuoksi, että käsissäni oleva kirja on Kustannusosakeyhtiö Kirja-Könnin julkaisema vuodelta 1945. Sivut ovat paksua paperia ja avattu veitsellä. Muistatko vielä kirjoja, joiden sivut piti itse avata? Kirjasta on tehty näköispainos vuonna 2012.

Novellit kehittyivät 1300 -luvulta alkaen ja kukoistuskausi oli 1800 -luvulla. Ne sopivat hyvin nykyajan ihmiselle, jolla on niin kiire, ettei ehdi romaania  lukea. Novellissa on vähän henkilöitä ja asiaan mennään nopeasti. Tarina on napakka ja päättyy usein yllättävästi.

de Maupassantin novellit ovat käsite ja niitä pidetään juoni/anekdootti -novelleina, joissa on johdanto, kehittely, käänne (päähenkilön mielessä) ja päätäntö.

Tässä de Maupassantin kirjassa on valikoima novelleja, joita olin jo aikaisemminkin lukenut, mm. Rasvapallo ja Horla. Rasvapallo on varmaan kuuluisin ja paras, kuvaa ihmisten tekopyhyyttä ja henkistä raakuutta. Se on koskettava. Horla ei oikein minuun iskenyt, siten kuin päähenkilöön.

Monet novelleista käsittelivät ihmisen rakkauselämää. Se on vähän tylsää luettavaa, kun  aihe on sama parissakymmenessä novellissa. Mutta riemastuttavin oli ehdottomasti Anttoni, miten tällaisen oli keksinytkin. Hyvä oli myös  Piru.  Tellierin liikehuoneesta on taidettu tehdä elokuvakin.

Heidi Köngäksen Dora, Dora oli ensimmäinen Köngäkseltä lukemani kirja. Ihmettelin kyllä, miten en ole aikaisemmin hänen kirjoittamiaan kirjoja lukenut, koska pidin Dora, Dorasta hyvin paljon.

Kirjaa oli helppo lukea. Tarina kerrottiin viiden henkilön näkökulmasta. Kappaleen otsikossa kerrottiin selvästi, kenestä on kyse. Ei tarvinnut pähkäillä kuka nyt on kyseessä. Näkökulmat olivat erilaisia, kertojansa näköisiä. Kieli oli sujuvaa. Tarina eteni mielenkiintoisesti, kertausta ei tullut kuin parissa pikkuasiassa. Kerta kaikkiaan hyvä  lukukokemus.

Aihe ei kylläkään ollut helpoimmasta päästä. Oltiin toisen maailmansodan loppuvaiheissa Suomen Lapissa, kun saksalaisten asemat olivat vakiintuneet, mutta alkoivat etelämpänä murtua, mitä ei tietenkään saanut ääneen sanoa. Sodan julmuus tuli esille monelta kantilta. Taas kerran toivoin, että sodat loppuisivat tästä maailmasta. Toisen ihmisen tappaminen oli jo muuttunut rutiiniksi, mikä on niin kauhistuttavaa.

Mutta kannattaa lukea. Aion nyt lukea muitakin Köngäksen kirjoja.

Minna Rytisalon ensimmäinen romaani Lempi on saanut monta huomionosoitusta: Helsingin sanomien Esikoispalkintoehdokkuuden, Blogistanian Finlandia-palkinnon ja Kiitos kirjasta -mitalin.

Alkuksi kyllä ihmettelin miksi kaikki nuo. Mukana tietenkin kateutta, kun omaa esikoistani ei ole palkinnoilla kuorrutettu, tuskin edes päässyt palkitsijoiden luettavaksi.

Alussa on uuvuttava tajunnanvirta Viljamin surusta. Ajattelin sitä lukiessani moneen kertaan, että jos koko kirja on tätä, taidan jättää kesken. Mutta sitten vaihtui kertoja Elliksi ja jopa alkoi kiinnostaa. Lopuksi on vielä Siskon näkemys asioista ja luin kirjan kahdessa päivässä, mikä on minulle harvinaista.

Tarina on hyvin rakennettu. Asioita ei selitetä puhki, vaan lukija saa olla tarkkana, jotta huomaa kunkin sivulauseeseen sisältyvän juonenkäänteen. Aivan viime sivuilla selviää moni kuvio.

Rytisalo on syntynyt Sodakylässä ja työskentelee nyt äidinkielenopettajana Kuusamossa. Kirja tapahtuukin Lapissa ja paikallisväriä on hyvin kuvattu.

Olin syksyllä Turun kirjamessuilla kuuntelemassa hänen esittelyään toisesta kirjastaan Rouva C. Saan sen piakkoin luettavaksi. Luultavasti se on nautinnollista luettavaa, koska Rytisalon kielen käyttö on herkullista.

Suosittelen.                                                                                       Sivun alkuun

Sain luetuksi joululahjaksi saamani Yuval Noah Hararin 21 oppituntia maailman tilasta. Kirja on isokokoinen ja teksti sen verran raskasta, että lukemiseen meni aikaa.

Harari ei levitä kovin iloista sanomaa. Tuntuu, että ihmiskunta on menettämässä otteensa omasta kohtalostaan, kun algoritmit ja facebook alkaavat määrätä yhä enemmän  meidän tekemisiämme.

Varoituksen sana on varmaan paikallaan, mutta Harari ei juurikaan tarjoa keinoja päästä pälkähästä. Parasta mitä  hän on kokenut, on ollut hengityksen seurantaan perustuva meditaatio. Sekö sitten elämän tällä maapallolla pelastaa…  Kuitenkaan algoritmit eivät toimi itsestään eikä facebookkaan, vaan ne ovat it-ihmisten koodaamia luomuksia.  Ellei koulutusjärjestelmä tuota koodaamisen ammattilaisia, ei algoritmimaailmanloppukaan toteudu. Pohjaton rahan hankkimisen ahneus on kaiken perustana.  Mitä sille sitten voisimme yhdessä tehdä?

Aikaisemmin olen lukenut Hararin kirjan Sapiens: ihmisen lyhyt historia. Siinä oli minulle tuttua asiaa ihmisen kehityksestä. Hyvältä tuntui hänen julistamansa sanoma tehdasmaisen lihantuotannon eettisestä tuomitsemisesta. Jospa ihmiskunta jossain vaiheessa luopuu  eläinten orjuuttamisesta. Viime aikojen suuret harppaukset lihaa korvaavien tuotteiden kehityksessä ovat rohkaisevia. Nyt jo kaupassa on oma osastonsa nyhtökauralle, härkikselle, soijamakkaroille jne. Pohdintaa aiheuttaa kyllä sirkkojen ja vaikka  nautaeläinten ”tietoisuus”. Onko tuhansien sirkkojen kasvattaminen kananmunakennojen välissä suurissa muovilaatikoissa hyväksyttävämpää kuin nautojen elämä parsiin kytkettynä tai sikojen elämä pienissä karsinoissa melkein kylki kyljessä?

Jos vähän masentaa pimeät päivät ja taivaalta kaatuva lumimäärä, ei kannata Hararin teoksiin tarttua.                                             Sivun alkuun

Olen saanut joululahjaksi useana vuonna Finlandia -voittajakirjan. Suurimman vaikutuksen varmaan on tehnyt Ulla-Lena Lundbergin Jää, joka oli pakko lukea loppuun yhtämittaa, jopa samalla kun pelasimme jouluväen kanssa sanaristikkoa. Sen jälkeen ei ole samanlaisia lukuhaluja Finlandia -kirjojen kanssa ollut. Muutamaa en ole meinannut jaksaa lukea loppuun, kuten Laura Lindstedtin Oneiron, joka ei vaan vienyt mukaansa.

Luin muuten Jään jälkeen Lundbergin Marsipaanisotilaan, joka kertoi ajasta ennen Jäätä. Marsipaanisotilas täydensi hienosti koko tarinaa, eikä haitannut yhtään, että luin sen Jään jälkeen.

Taivaanpallon maailmaan oli ensin alkuun vaikea päästä. Kertojana on alussa kuusivuotias poika. Teksti on tajunnanvirtaa, puhekieltä eikä pilkkuja ole kuin siellä täällä. Lukeminen ei siis ole mitenkään sujuvaa. Mutta tekstityyliin tottui. Jännä oli kappaleiden otsakkeiden jatkuminen ensimmäisen kappaleen tekstissä. Jalonen on hyvin taitava kielen käyttäjä.

Vähitellen tarina imi mukaansa. En yleensä halua lukea väkivaltaisia juttuja, mutta ilmeisesti ne kuuluvat 1600 -luvun maailmaan niin arkipäiväisinä, että niiden yli pääsi. Eikä väkivallalla hekumoitu. Luin kirjaa päivisinkin, mitä en yleensä tee. Vaikka tarinan kulku oli jotenkin tiedossa, halusin lukea miten loppuun päästään. Hyvän kirjan merkki.

Jalonen on armoitettu tarinankertoja. Pitää lukea hänen muitakin kirjojaan. Aikaisemmin olen lukenut Jalosen 14 solmua Greenwichiin, josta todella tykkäsin. Pidän siitä, että kirjan tarinassa on yhtymäkohtia todellisuuteen, tuossa kirjassa maantieteeseen ja yllätys yllätys, Edmund Halley on Taivaanpallossakin yksi päähenkilöistä.                                                                                   Sivun alkuun

Romaanissa on kolme kertomusta, jotka linkittyivät oikeastaan vasta viimeisen kertomuksen loputtua. Hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen juoni. Aikaisemmin kommentoin, että ensimmäisessä kertomuksessa minua häiritsivät saamelaisten tapojen esittelyt. Niitä oli kyllä loppuosassakin. Se on haasteellista, miten paljon selitetään ja miten paljon vaan kuvataan. Mietityttää.

Kirja oli hyvä juuri tähän hetkeen, kun Kolmas tanssi -romaanini käsikirjoitus nytkähtelee lähteäkseen liikkeelle. Huomasin, että eräs kirjoittamani kohtaus tapahtuu myös Joenjoen ensimmäisessä osassa. Pitää muuttaa tekstiä niin, ettei tule plagiointioloa.
Sivun alkuun

Kokko oli eläinlääkäri ja tunnettu laulujoutsenen pelastajana. Kirja Ne tulevat takaisin ilmestyi 1955 ja vaikutti suurelta osalta siihen, että laulujousenten metsästys loppui, kanta pääsi kasvamaan ja laulujoutsenesta tuli Suomen kansallislintu (hävisi kylläkin äänestyksessä vain hieman talitiaiselle). Nykyään kirja on suomalaisen luonnonsuojelun klassikko.

No porokirjasta. Kokko ajautui eläinlääkäriksi Lappiin länsirajalle. Hän oli tutustunut 1930 -luvulla Saksassa opiskeluaikanaan (Suomessa ei voinut opiskella eläinlääkäriksi) sinne ihmisten töllisteltäväksi rahdattuihin saamelaisiin. Ja poroihin. He pitivät yhteyttä vierailun jälkeenkin. Siis ihmiset, ei porojen kanssa 😉

”Sitten tulivat sodat.” Tuntui jännältä, että Kokko sivuuttaa koko kauheuden kolmella sanalla. Mutta sota ei ole kirjassa tärkeässä asemassa. Mutta nuo kolme sanaa ovat mielenkiintoiset ihmisen psyyken kannalta. Ihminen sopeutuu mihin vaan. Mieleeni on jäänyt muitakin lakoonisia kommentteja aivan kauheista tapahtumista (”Sitten hän valitettavasti tappoi itsensä”, sanoi eräs isä pojastaan ja sai minun mieleni järkkymään.  ”Valitettavasti”…)

Mutta nuo lakooniset kommentithan kertovat, että elämä jatkuu, vaikka mitä kauheaa on tapahtunut. Se on sinänsä lohduttavaa.

Kokko oli siis sodan jälkeen eläinlääkärinä Länsi-Lapissa. Kirjassa kerrotaan, missä tilassa Lappi oli sodan jälkeen, kun saksalaiset olivat polttaneet talot ja miinoittaneet maastot. Muistan Kemijärveltäkin näitä kertomuksia, kun ihmiset menehtyivät miinoihin, lapsetkin. Etenkin Kuumaniemen alue lähellä keskustaa oli tuhoisa. Eiväthän lapset sieltä pois pysyneet varoitteluista huolimatta. Kokko kommentoi asiaa myös eläinten kannalta. Lehmät kun oli viety evakossa mukaan ja kotiin niistä pääsi osa. Samoin hevoset.

Kirjasta välittyy hyvin, miten ihminen joutuu Lapin lumoihin. Se vaan on sellaista, siellä on pakko olla ja sinne on pakko päästä. Kokonkin perhe taisi asua etelässä.

Sodan jälkeen olosuhteet olivat käsittämättömän rankat. Nykyihminen ei tiedä, ettei Lapissa  ollut teitä  (muutamaa suurempaa lukuunottamatta), ei ollut moottorikelkkoja, autoja, öljyä lämmitykseen. Kaikki rakennukset oli poltettu. Suunnaton pula rakennustarvikkeista. Eläinlääkäri  kulki poron vetämänä ahkiossa jopa 80 km suuntaansa hoitamaan eläintä, joka oli jo menehtynyt. Kun Kokko laski laskua isännälle, summa oli suurempi kuin eläimen arvo. No Kokko ei maksua perinyt vaan sovittiin ilmaisesta kortteerista seuraaville sen suuntaisille reissuille.

Sain kirjasta paljon poroon liittyvää tietoa käyttäytymisestä sekä anatomiasta ja fysiologiasta. Kiintymykseni poroon  lisääntyi entisestään. Poro on säilynyt villinä vuosituhannet, vaikka onkin ”kesyyntynyt” varhaisesta peurasta. Poro kulkee maastossa omien vaistojensa mukaan, syö Lapin luonnon antimia ja tarjoaa lautasillemme hienoa riistaruokaa. Toivottavasti poron elämä ei muutu aitausten sisään rehuruokintaan. Sellaista poroa en halua syödä.                                                                                                     Sivun alkuun

Dahlia olen lukenut aikaisemminkin ja olen pitänyt hänen vinosta näkökulmastaan ihmisen eriskummallisiin tekemisiin. Muistan hämärästi novellin ravihevosesta, jolle tehtiin kepulikonsteja.

Nyt tässä kokoelmassa yhteinen aihe on Himo, ja nimenomaan seksuaalisuuteen liittyvät himot. Luin kirjan Novellikoukkua varten, mutta täytyy sanoa, etteivät nämä sovellu sinne luettavaksi. Ensinnäkin ne ovat liian pitkiä (30-40 sivua) ja se yksi kymmensivuinenkin oli niin roisi, etten sitä siellä saata lukea. Siinä kerrotaan sonnin siementämisestä.

Mielenkiintoisin oli novelli Lopullinen akti. Se  kertoi suunnilleen ikäisestäni naisesta (tai jonkin verran nuoremmasta), joka jää yllättäen leskeksi ja joutuu uuden elämänvaiheen eteen. Ajattelin ensin lukea sen Novellikoukussa, mutta pituus on 40 sivua ja aiheen käsittely saisi ehkä osan yleisöstä kiusaantuneeksi. Mutta tämä kannattaa lukea, suosittelen.

Kirjan takakansi toteaa, että ”Dahl ymmärtää synkimmät salaisuutemme, oudoimmat halumme ja syvimmät pelkomme. Ne paljastavat meistä sen, minkä haluamme kätkeä muistä  ja itseltämme.”  No näinhän se on.

Mielenkiintoista oli huomata kirjoittamisen kannalta, että Dahl toisti joitakin juttuja eri novelleissa. Se pisti taas kerran pohtimaan, miten paljon kirjailijan pitää uusiutua, paljonko samoja teemoja voi  käyttää, onko se suositeltavaa… Hmm.                            Sivun alkuun

Kirjamessuilla oli tänä syksynä 2018 teemana Viro. Olin lukenut Turun Sanomista arvioinnin Mikitan  kirjasta, jonka nimikin jo houkutteli minua: Kantterellin kuuntelun taito. Yritin ostaa kirjan jo ennen messuja, mutta sitä ei ollut saatavilla ja sainkin Sammakko-kustantamon osastolta viimeisen kirjan.

Matkallani Tukholmaan luin jo muutaman sivun ja ihastuin ikihyviksi. Mikita on biologi ja tarkastelee esseissään virolaisuutta ja itämerensuomalaisuutta. Mikita muuten esittää, että suomalaiset ja virolaiset ovat niin samanlaisia, että voisivat muodostaa yhteisen valtion. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa ei ole valtioiden rajoja, vaan koko ihmiskunta on yhtä ”onnellista” perhettä.

Mikita puhuu paljon metsästä. Metsä on itämerensuomalaisten sielunmaisema. Muistin, että isoisoäidistäni sanottiin, että ”hän oli sellainen metsissä kulkija”. Tunnistin siitä itseni. Myös lapseni ramppaavat metsissä, suunnistamassa ja muutenkin liikkumassa. Marjastajia ja sienestäjiä löytyy nuoristostakin.

Tunnistin myös herkkyyden kuvaukset, introverttiuden, pihan merkityksen, animismin, luontosuhteen. Tulevaisuus näyttää, miten itämerensuomalaisten elinympäristön merkitys nousee korkealle puhtaan ilman, metsien, hiljaisuuden ja viileän ilmaston vuoksi.

Ja miten itämerensuomalaiset ovatkaan pitäneet sienikorinsa, marja-astiansa ja eväsreppunsa pystyssä maastoautoissaan, kun on päästävä metsien sisuksiin. Hillopurkit täyttävät kellarit ja jääkaapit. Kuivatut sienet roikkuvat langoissaan keittiöiden liesien yläpuolella. Alkuperäiselinkeino, keräily on säilynyt sukupolvesta toiseen  muutuvan maailman elementteihin sopeutuen.

Suosittelen lukemista!                                                       Sivun alkuun


Olen tuntenut Minna Lindgrenin lähinnä Yle ykkösen radio-ohjelmista enkä ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Tämä Kuolema ehtoolehdossa taitaa olla ensimmäinen hänen kirjoistaan ja täytyy sanoa, että olipa lukunautinto! Kirjoitustyyli oli humoristinen ja kevyt – voisi joku sanoa. Kuitenkin hyvin luettava ja samalla sisälsi kritiikkiä vanhusten kohtelusta. Vanhuuden vaivoja oli kuvattu konkreettisesti. Mutta kirja ei ole raskas, kuten aiheesta voisi luulla, vaan kirjoitettu myönteisesti ja herkullisesti.

Nimet menivät alussa taas sekaisin, en erottanut Irmaa ja Siiriä toisistaan. Mutta sehän on minun rajoittuneisuuttani.
Täytyy lainata kirjastosta sarjan toisia kirjoja.
Suosittelen!                                                                                      Sivun alkuun

teki aikoinaan minuun todella suuren vaikutuksen. Kätilön kieli oli niin puhuvaa ja kuvaavaa, etten voinut kuin huokailla ihastuksesta. Tarinakin oli mielenkiintoinen.

Yöperhoselta odotin samaa kiinnostavuutta. Mutta en sitä löytänyt. Minua vaivaava nimisekamelska jatkui. En erottanut kenestä milloinkin puhutaan. Sekaannusta aiheutti, että Kettu käytti paljon marinkielisiä sanoja henkilöistään. Olisi pitänyt kirjoittaa paperille näitä  nimityksiä, en niitä itsestään muistanut. Muutenkin marinkieliset sanat… niitä oli liikaa. Ne olivat aivan mukava lisä, mutta kun sivulla saattoi olla 5-10 marinkielistä sanaa…

Tapahtumapaikka oli vankileiri Neuvostoliitossa. Eli kurjuutta, nälkää, alistamista, raiskauksia, väkivaltaa. Lohduttomuutta, toivottomuutta. Sellaisten lukeminen saa mielen apeaksi. Mitä lisäarvoa tällaisen kurjuuden kirjoittamisesta tulee? Tai lukemisesta. Mieluiten unohtaisin ihmiskunnan kokemat kurjuudet ja keskittyisin siihen, miten tulevaisuudesta saataisiin parempi.

Samoihin aikoihin Kätilön kanssa ilmestyi toinen kätilöstä kertova romaani  , jota pidin paljon huonompana  kuin Kätilöä. Luin Neljäntienristeyksen kahteen kertaan, jotta löytäisin sitä jotain, mistä koko Suomi puhui. En löytänyt, vaan löysin keveyttä, ohuutta, tavanomaisuutta. Ihmettelin reaktiotani. Ehkä olin vaan kateellinen, kun samoihin aikoihin ilmestyi oma esikoiseni, Vuotos -kirja, joka ei saanut samanlaista julkisuutta kuin Neljäntienristeys.
Kätilö Mariasta olisin halunnut lukea enemmän. Tyttären katkeruus ja kovuus olisi ollut hedelmällistä käsitellä syvemmin.

Turun kaupunginteatterin näytelmä Neljäntienristeys oli mielestäni hyvä. Dramatisointi oli muuttanut tapahtumien järjestystä, jolloin kokonaisuus oli jäntevämpi. Joitakin nyansseja oli lisätty, mikä oli mielenkiintoista, esimerkiksi suhteet lapsiin. Päähenkilöksi nousi Joonas Saartamon väkevästi esittämä seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi traaginen mies.

Löysin kirjahyllystäni Kinnusen Lopotin. En muistanut edes omistavani koko kirjaa.  Sain sen joululahjaksi. Eli se ei tehnyt minuun juurikaan vaikutusta. Muistan vaan mitä lopussa tapahtui. Miksi Kinnusen teksti ei vetoa minuun? Kummallista. Vai onko syynä kateus?                                                                                                         Sivun alkuun

Ketun kieli on mahtavan kuvaavaa, mutta kun hänen kuvaamansa maailma on niin roisi  ja rivo.  Jään miettimään, miksi hän kirjoittaa näin, onko hän harkiten miettinyt kohdeyleisönsä. Luulen, että kaltaiseni ”vanhemmat naishenkilöt”, eivät tarinoista nauti. Kaikkea kuvattua määrittää seksi eikä  mitenkään kauniisti kuvattuna puhumattakaan romaniikasta (en sitä kaipaakaan näihin tarinoihin).

Piippuhyllyn novellit tapahtuvat Jäämeren rannalla Kuolleen miehen majan vaiheilla. Henkilöinä on samoja kuin Kätilössä ja Yöperhosessa.  Mutta kuten kirjoitin, kieli on aivan mahtavan kuvailevaa. Aiheen kuvaus ei niinkään minua miellytä.    Sivun alkuun

Tapperia en ollut aikaisemmin lukenut. Tarina oli hyvin monihenkilöinen ja vasta  lopussa minulle selvisi, että oli kyse kolmesta suvusta. Kesti kirjan loppuun, ennenkuin aloin hahmottaa mistä on kyse. Vai tajusinko sittenkään.
Tapperin teksti on lyhyttä. Virkkeet muutaman sanan pituisia. Töksähtelevää. Kahlasin kirjan loppuun. Vaikka en saanut koppia tarinasta.                                                                                                     Sivun alkuun


Tämänkin kirjan  nimi oli suomentaessa muutettu, alkuperäinen nimi oli  TheTiger in the smog. Tuntuu, että suomalaiset kustantajat haluavat tappoja ja murhia nimistöihin,  kuvittelevat että me lukijat niistä pidämme. No, dekkarissahan ruumiita syntyy. Miksi oikeastaan haluamme niistä lukea – aika kummallista oikeastaan. Omalle  kohdalle osuessa väkivalta olisi aivan hirveä elämää pahasti ravisteleva asia. Tai on, satun tietämään.

Pidän näistä vanhoista 1950 -luvun dekkareista, koska niissä kuvataan tarkemmin myös väkivaltaan syyllistyneen mielenliikkeitä ja muidenkin henkilöiden luonteita.  Jospa osa väkivallanteoista on  kertyvien sattumusten summa vailla sen suurempaa suunnitelmallisuutta. Tilanteita, joihin me  kaikki voisimme onnettomuudeksemme joutua.

Tekstiä oli nautinnollista  lukea. Muutoinkin kieli on vivahteikkaampaa kuin nykydekkareissa:

”Sumu oli hiipinyt sisälle myös taksiautoon, joka ponnisteli vaivalloisesti eteenpäin liikenneruuhkassa. Sen kylmät sormet hivelivät epäkohteliaasti kahta tyylikkään näköistä nuorta ihmistä, jotka istuivat autossa. He pysyttelivät itsetietoisesti etäällä toisistaan ja loivat kumpikin vuorotellen kuin varkain yhä levottoman pelästyneitä silmäyksiä yhteen liitettyihin  käsiinsä auton nukkavietulla nahkaistuimella.”

Kirja kuvaa siis 1950 -luvun alun Lontoota, jossa kirjan julkistamisen jälkeen joulukuussa 1952 savusumu tappoi tuhansia ihmisiä saasteisiin ja sumun aiheuttamiin liikenneonnettomuuksiin.

Kirjasta on tehty elokuvakin ja Potter-kirjailija pitää tätä Allinghamin  kirjaa suosikkinaan.                                                 Sivun alkuun


Tämä kirja oli mukavaa luettavaa, etenkin Katja Ketun mieltä jotenkin kuohuttavan Piippuhyllyn jälkeen.

Kati Tervo kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Sitä on helppo lukea. Tarina kulkee ymmärrettävästi. Kirjassa on monta henkilöä,  joiden kuvaamana tarina etenee viime vuosisadan alusta nykyaikaan.

Erikoisen kiva oli, että nykyajan henkilö Heidi matkustaa Saksaan ottamaan selvää suvustaan. Pidän siitä, että ihminen tuntee itsensä yhdeksi lenkiksi sukupolvien ketjussa. Se luo syvyyttä elämään.

Sivun alkuun


Tämä kirja on vielä alussa ja myös Turun sanomien vinkkaama vanha 1950 -luvun Sapo.
Aihe on todella omaperäinen. Poliisi makaa sairaalassa jalka paketissa pitkästyneenä. Hän on kiinnostunut yleensäkin kasvoista, mitä ne kertovat ja mitä niistä voi päätellä. Hän saa kuvan Richard III:sta. Kasvot ja se, mitä  hän tietää Richard III:n edesottamuksista aikoinaan 1500 -luvulla ovat ristiriidassa ja niinpä hän alkaa perehtyä maansa  historiaan ensin koulukirjojen ja sitten muiden historiateosten kautta.
Kirja on minulla vielä aivan alussa ja odotan mielenkiinnolla, miten juoni kehittyy. Pysytäänkö koko ajan sairaalan huoneessa, kytketäänkö Richard III nykytapahtumiin? Palaan asiaan.

Nyt Ajan tytär on nyt luettu. Se jätti vähän ristiriitaisen tunnelman. Tarinaa ei kytketty nykyisyyteen, vaan setvittiin Englannin historiaa, jossa samannimiset henkilöt risteilevät vuosisadasta toiseen. On Edvardeja, Richardeja, Georgeja, Henrikejä, Elisabethejä jne. Olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja, jotta olisi pysynyt kärryillä kenestä milloinkin puhuttiin.

Suurin oivallus oli, että valeuutisia on ollut ennenkin – no sehän on oikeastaan aivan selvää ihmisluonteen tuntien – kirjassa kutsuvat niitä Tonypandyiksi. Eli ei selvinnyt, oliko Richard III tapattanut veljensä Edvardin kaksi poikaa vai ei. Ilmeisesti ei, vaikka englantilaisissa historiankirjoissakin 1950 -luvulla niin kerrottiin.

Kirjan nimi ei minulle auennut. Ajan tytär on suora käännös alkuperäisestä nimestä. Kirja on muuten brittien ja amerikkalaistenkin suosikki. No, britit varmaan tietävät suoralta kädeltä kenestä Richardista ja kenestä Henrikinstä kulloinkin puhutaan.

Englannin historiasta on tehty lukemattomia filmatisointeja ja Shakespearellakin on näytelmä Richard III. Muistin, että olen katsonut aikoinaan Al Pacinon vuonna 1996 ohjaaman dokumenttielokuvan Looking for Richard.   Siinä esitettiin otteita Shakespearen näytelmästä, pääosassa Al itse.

                                                                                                                Sivun alkuun

2 thoughts on “Luettua”

  1. Hei vaan, tuon Ajan tyttären olen lukenut varmaan viisi kertaa, eli ilmeisesti tykkäsin – ja tuo nimi kai perustuu sanontaan ”Totuus on ajan tytär” eli jokainen aika kirjoittaa oman historiansa, ”voittajan historian”…

    1. Heii Kerkko, huomasin tämän vasta nyt. En olekaan kuullut tuota ”Totuus on ajan tytär” – se sopii hyvin kirjan nimeksi. Monta kertaahan kirjojen nimet on suomennettu aivan oudoiksi. Usein kustantajat luulevat, että murhaan tai väkivallantekoon liittyvä nimi myy enemmän. Tätä käytetään filmienkin suomentamisessa. Kääntäjällä ei ole asiaan sanomista, kertoi tuttu kääntäjä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *