Avainsana-arkisto: korona

Vuoden 2021 viimeisenä päivänä

Nyt on melkein pakko kirjoittaa tänne jotain, kun on vuoden 2021 viimeinen päivä. Vähentyneet ovat sanat täällä. Kuvannee tilannetta. Pakko se on sanoa, korona on saanut käpertymään passiiviseksi.

Olen kuin osmankäämin patukka. Siemeneni ovat tiiviisti paketissa, mutta lauhojen kevättuulten herättämänä lähden liikkeelle, ja kauas!

On meneillään,  onko jo neljäs korona-aalto. Virus siirtyi ihmisiin kaksi vuotta siten joulukuussa 2019 kiinalaisella Wuhanin villieläintorilla ja levisi joka puolelle maailmaa, jopa Tyynen valtameren yksinäisille saarille. Ihmisen luonnoton liikkuminen auttoi virusta. Muutamassa tunnissa vaikka toiselle puolelle maapalloa.

Tällä viikolla ennätys: miljoona tilastoitua koronatartuntaa/pv. Kaiken kaikkiaan kahdessa vuodessa 289 miljoonaa tartuntaa,  kuolleita 5,44 miljoonaa. Suomessa luvut ovat 260 000 ja 1564, Loimaalla noin 360 tartuntaa.

Virus on ovela. Nyt leviää Etelä-Afrikassa kehittynyt omikron-muunnos, joka on superherkkä tarttumaan. Aiheutettu tauti ei ehkä ole niin ärhäkkä kuin alussa, kun virus karsi vanhempia ikäluokkia harvemmaksi. Viruksen mielestä kait ihminen elää liian pitkään mm. kehittyneen terveydenhoidon ansiosta. Lapset silloin vielä säästyivät tartunnoita, mutta nyt sairastuvat lapsetkin. Lähipiirissä on kolme perhettä sairastunut viime viikkoina. Kaksi rokotusta on sallinut melko lievän – osalla kova kuume – taudin. Kolme rokotusta on estänyt tartunnan. Itseni ei ole tarvinnut käydä edes testissä. Ostin pari testiä kaappiin, toivottavasti niitä ei tarvita.

Mitä muuta sitten tästä vuodesta 2021 muistan. Lunta oli talvella etelässäkin. Kesällä oli kuumaa ja kuivaa, kasvimaalla ja kasvihuoneessa sadot olivat niukkoja tai ei tullut mitään. Syksy muuttui talveksi aikaisin. Joulukuun alussa kovat pakkaset etelässäkin ja lunta on jonkin verran. Joki jäässä, oli siellä joku jo kävellytkin. Itse en sinne kyllä mene. Muualla luistellaan jäillä, muutama on hukkunutkin.

Kuin lohdutukseksi luonto ammensi meille lunta, kaunisti maisemat, kuorrutti oksat, risut, kaiken, jotta saisimme hetken vain olla ja ihailla, unohtaa kaiken muun.

Maailman tilanne on aika kauhea. Mielestäni tämä alkoi vuonna 2015, kun pakolaisaalto vyöryi Eurooppaan. Siitä oli varoiteltu jo 1990-luvulla, ilmastonmuutoksen ja sotien vuoksi tapahtuvaksi.

Vastakkainasettelu on hyvin jyrkkä. Puhutaan isoilla kirjaimilla. Viha on päällimmäisin tunne, ainakin kovaäänisimmillä. Kun on tätä iän luomaa perspektiiviä, alkaa mieleen hiipiä kiitollisuus siitä, että on saanut elää vuosikymmenet rauhallista aikaa, ilman joukkotuhoaseita, sotia, ilkeyksiä ja pahoja ajatuksia muista ihmisistä. Kun vielä hyviä käytöstapoja kunnioitettiin eikä kaikesta loukkaannuttu tai suurenneltu asioita, kun suhteellisuudentaju asetti yksilön osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Miten tämä sitten kehittyy? Millaisessa maailmassa lapsenlapseni joutuvat elämään? Kuuntelin radiosta dokumenttia, jossa kerrottiin inkojen ja mayojen kulttuureista. Ne olivat hyvin kehittyneitä mm. matematiikan ja astronomian alalla. Kuitenkin ne hävisivät. Miksi? Käykö meidän tälle huipputeknologiaan perustuvalle sivilisaatiollemme samalla tavalla?

Joulupäivän aurinko sinistää lumen, jolla rusakko on oikaissut naapurista toiseen naapuriin.

Vuoden ehdoton huippukohta oli elokuinen matka rakkaan ystävän kanssa Norjaan Varangin vuonon rannoille Pykeijään (kasvimaailma) ja Ekkeroyyn. Koronapassi piti näyttää rajalla. Maskia ei Norjassa käytetty. Elokuun päivityksissä on kertomusta matkasta. Lepäsin, nautin, voi kun se olisi voinut jatkua. Uutta reissua olemme jo suunnitelleet.

Nuorimman pojan perhe otti ja muutti Kainuuseen, Hyvösten suvun maisemiin. Ikävä on kova. Monen vuoden viikoittaiset tapaamiset ovat muuttuneet noin joka toinen kuukausi tapahtuviksi. He halusivat talvimaailmaan ja lähemmäs luontoa. Nauttikaa!

Ensimmäisellä vierailullani sain tämän ihanan kuvan Kiialta.

Kesällä osallistuin verkkokurssiin, jossa tehtiin harjoituksia omasta elämästä. Kirjoittelin ohjeiden mukaan lyhyitä tuokiokuvia lapsuudesta ym. Se oli hyvin mielenkiintoista ja aikomuksena onkin jatkaa kirjoittelua. Onko kyseessä sitten omaelämänkerta, autofiktio tai mitä, selvinnee kirjoittamisen edetessä.

Kirjamankeli on kokoontunut kuukausittain. Olemme viritelleet omia projektejamme. Mankelilaisista on tullut entistä tärkeämpiä ystäviä. On niin hienoa, että tämä porukka on muodostunut ja pysynyt koossa.

Yksi syy vähiin kirjoitteluihin on ollut sukututkimus. Uusia tietoja tulee jatkuvasti ja liityin pariin sukututkimusseuraankin. Aikaa vievää hommaa ja osittain sukututkimuksen vuoksi kirjoitushommat ovat olleet tauolla.

Jotain sentään sain aikaiseksi talvella. Osallistuin Kemijärvi 150 vuotta -kirjoituskilpailuun kirjoituksella Uitto. En päässyt palkinnoille, mutta kirjoitus julkaistiin Sataviisikymmentä vaunua -kirjasessa noin kymmenen kirjoituksen kanssa. Siinä tosin oli stilisoitu kirjoitusta niin paljon, että en sitä oikein omakseni tunnista. Niinpä laitan Uitto-kirjoitukseni erikseen tänne omaksi sivukseen.

Toivon meille kaikille jo helpotusta tästä maailmanmenon ahdistuksesta. Tapahtukoon jotain, mikä saa maailman valtiaat tykkäämään toisistaan eikä oman valtansa pönkittämisestä…

Olen lukenut monta kirjaa,

Aika kultaa, Tarmo Törmänen
Ei kertonut katuvansa, Tommi Kinnunen
Jäämeri kutsuu, Esko-Juhani Tennilä
Margarita, Anni Kytömäki

katso Luettua-sivu.

Jouluna tämä poro ihaili tuikun loistetta

PS. Lisään, että tänä vuonna oli 40. hääpäivämme. 20 vuotta sitten olin tullut vuoden toiseksi viimeisenä päivänä Loimaalle uuteen työhön. Lapissa vierähti 23 vuotta, joista 21 Kemijärvellä ja kaksi Posiolla.

 

Ei mitään uutta mutta kevät etenee

Voi voi. Nyt pitäisi keksiä jotain kerrottavaa, kun mitään kerrottavaa ei ole. Elossa kuitenkin ollaan ja saatiin tunti sitten rokotusaika ensi perjantaille. Ja eilen oli lupaava päivä: koronatartuntoja Suomessa vain noin 220 ja Varsinais-Suomessa vain vähän päälle 20.

Siis onko putken päästä pilkottamassa valoa? Muutaman kerran on aurinkokin paistanut siihen malliin, että mieli on vierähtänyt jopa toiveikkaaksi. Sitten ikkunan takana vihmoo taas räntäkuuro tai rakeet piiskaavat ikkunoita. Niinpä raahustan vintille kammiooni ja avaan sukututkimusohjelman. Siihen on helppo upota, tuntikausiksi. Kunnes päässä humisee, korvat soivat ja olkapäät ovat jumissa. Niinpä laahustan alakertaan, jalat tönkköinä, kaiteesta kiinni tiukasti.

Ei juuri puhuta. Kun on monta kymmentä vuotta kuunnellut toista, ei juuri sanottavaa ole. Ja on se vaan niin, että liiallinen läheisyys alkaa kaivaa kuoppaa, johon on helppo suistua kiukuisena ja kyllästyneenä.  Parempi ettei sano mitään, mitä saisi katua. 😉

Iloa ovat tuoneet kasvit. Tomaatintaimet ovat nyt kasvaneet melkein puolitoista kuukautta, ohhoh niinkö pitkään. Pieniä ovat, parhaissa neljännet kasvulehdet ovat työntymässä esiin.

Kasvun ihme ihmetyttää taas. Pieni siemen saa tämänkin aikaan, pikkuruiset höhtyvät varteen, uusia soluja kasvupisteessä.

Juuriston kehittyminen vie aikansa. Mutta sitten kun on se puoli kunnossa, kasvu kiihtyy. Pari krassiakin on itänyt, viimevuotisista siemenistä.

Tomaatintaimet, 5 viikkoa kylvöstä. Parhaiten itivät tänä vuonna punaiset pyöreät, huonoiten keltaiset. Mutta kaikkia on, myös punaisia pitkulaisia, mustia ja viime kesän uutuutena portugalilaisia häränsydäntomaatteja.

Maski kasvoilla vietin tuokion kaupan siemenhyllyn äärellä. Kesäkurpitsaa, kasvihuonekurkkua, avomaankurkkua, kurpitsaa, porkkanaa, purjoa, hernettä, punajuurta. Persiljaa kasvaa monivuotisena ja kuivattua tilliä tuli viime vuonna runsaasti.  Viimevuotisia siemeniä on jäljellä. Sipuli-istukkaita ja seimenperunaa on hankittava.

Itämään laitoin jo kukkia, tsinniaa, asteria ja krassia. Multaakin kävin jo ostamassa lisää.

Komposti lähti käyntiin kunnolla muutama viikko sitten. Se olikin ollut jäässä eikä meinannut enää mahtua lisäämään ruoanjätteitä. Mutta sitten kun avasin kannen, höyryä pöllähti ja pinta oli laskeutunut. Punaiset kompostimadot olivat töissä.

Luonnon kiertokulkua, maaksi tulossa. Höyryä nousee koleaan alkukevään ilmaan.

Kuukauden päästä on jo lämmintä, ehkä satunnaisia yöpakkasia tai hallaa, mutta sitten kasvihuoneessa ovat jo taimet kasvamassa ja siemet itämässä. Harsojen suojaamana öisin. Kasvimaatakin jo sitten olen kääntänyt. Lämmön lisääntyminen on varmaa. No jaa, olihan se yksi vuosi, kun juhannuksena tuli räntää ja oli kylmempää kuin jouluna. Mutta eihän tänä vuonna, ei toki.

Sinivuokot kukkivat Turun seudulla. Meidän pihalla ei vielä, leskenlehtiäkin vasta eilen näkyi tien penkalla. Pari nokkosperhosta lenteli puutarhassa. Suunnittelimme kävelyä Ruissaloon.

Krookukset ovat kunnolla kukassa jouluruusun lisäksi. En vaan ollenkaan muista tähän kohtaan laittaneeni sipuleita…

Otsakekuvan vihreys on runkoruususta, jonka raahasin kellarista talvilevolta. Heti se alkoi työntää lehtiä ja on nyt vihreistä vihrein. Viime vuonna vaan saman kehityksen päätti tuholaisarmeija, joka yhtäkkiä varisti kaikki lehdet. Ruusu toipui kyllä ja kukki moneen otteeseen kesällä. Oli hyvä äitienpäivälahja tämä yksilö, selviää talven yli jo ties kuinka monetta vuotta.

Olen lukenut Roberto Bolañon kirjat Kesyttömät etsivät ja Jääkenttä.

Katso Luettua-sivu.

Ei mitään uutta koronan alla

Huh huh, eipä oikein mitään uutta. Paitsi että äsken kuuntelin radiosta suoraa lähetystä liikkumisrajoituksien tiedotustilaisuudesta. Tähän on sitten tultu.

Ja huh, huh, tehohoidossa 59 henkilöä… Kolmen elämä loppunut.

Meikäläisen elämään nuo rajoitukset eivät juuri vaikuta. En ole missään liikkunut paitsi ruokakaupassa. No jaa, kävin Hintakaaressa ostamassa eilen helmililjoja. Eli ei ollut elintarvikeliike. Onneksi kävin eilen.

Sitten ajoin Turkuun ja vein vanhempieni haudalle niitä kukkia. Turhan aikaisin, sillä kanervat ja havut olivat tiukasti kiinni jäisessä maassa enkä saanut edes lyhtyjen varsia irti.

Terminen kevät on alkanut Turussa eli lämpötila on pysyvästi plussalla. Meillä aamulla oli kyllä pakkasen puolella, maa jäässä, mutta päivällä tuo suloinen aurinko lämmittää maan pinnan sulaksi ja häivyttää lumia. Niitä siis vielä on, pihallakin pelijäätä, siinä voisi vaikka luistella.

Aamulla lehteä hakiessa iso joutsenaura lensi jokea seuraillen ja huusi mulle terveisiänsä. Vai mahtoivatko kysellä sulaa kohtaa. Sitä ei taida joessa olla. Sulavettä on jään päällä, muttei veden pintaa näy. Mustarastas hyppeli pihalla, muttei ole vielä intoutunut laulamaan. Sitä odotan. Niin, ja iso pullukka sepelkyyhky asteli ympäri pihaa.

Joessa on vielä talvi

Ilokseni näin tänään pihalla kukkapenkissä pienet narsissien alut!

Pellolla luritteli taas se lintu, jota olen yrittänyt aikaisemminkin selvittää. Vaikka kuinka katsoin, en sitä nähnyt matalan sängen joukosta. En tunnista lintujen lauluja, no peipon  ja mustarastaan, mutten juuri muuta. Mulla on varmaan aivoissa tyhjä kohta siinä, missä lintujen laulu tunnistettaisiin. Mun pitää nähdä lintu, jotta sen tunnistan.

Eilen kävin hakemassa pojan perheen kanin meille hoitoon, kun he lähtevät lomalle (ovat vaan perheen kesken). Ensi kertaa maskit naamalla heidän kanssaan, sisällä vain käväisin. Jos muutama vuosi sitten joku olisi tätä ennustanut, ei kukaan olisi uskonut.

Ja ne rokotukset, ei mitään tietoa saamisesta. Eri kunnissa on erilaiset systeemit, kun minua nuoremmatkin ovat muualla saaneet. No, en missään käy niin en kai tarvitse.

Autolla ajaessa mieli jotenkin piristyi. Ihailin suuresti pihojen vastaleikattuja kuusiaitoja. Miten sileitä, tiheitä ja kauniita ne olivat! Erikoisin oli Paimion kirkon vieressä, isojen puiden korkuinen pitkä kuusiaidanne. En ollut sitä aikaisemmin huomannutkaan.

Oman pihan kevättoimet saavat vielä odottaa. Luntakin on vielä ja kasvit talvilevolla. Komposti on kuitenkin jo sulanut ja punaisia kompostimatoja on siellä jo töissä.

Sukututkimus on jatkunut. Uusia nimiä on löytynyt tuhansittain. Kokonaisuuden hahmottaminen onkin sitten toinen juttu.

Iloa on tuottanut taas tänäkin keväänä tomaatintaimien kasvun seuraaminen.

Tänä keväänä nopeimmin iti ja kehittyy punainen pyöreä lajike. Se on ollut mulla monta vuotta, hankin Loimaan torilta muutama vuosi sitten keltaisen, mustan ja punaisen pyöreän ja punaisen pitkulaisen pikkutomaatin taimet. Olen parhaiten ja nopeimmin kasvaneista tomaateista ottanut siemenet ja laittanut seuraavana vuonna itämään. Tämän punaisen pyöreän kanssa on käynyt niin, että koko on kasvanut ja oli viime kesänä melkein tavallisen tomaatin kokoinen, ei enää pikkutomaatti. Eri vuosina ovat eri lajit olleet nopeimpia, viime vuonna hränsydäntomaatti, sitä ennen keltainen ja  musta.

Olen lukenut Sylvia Hosseinin esseekokoelman Pölyn ylistys. Katso Luettua-sivu.

Kesään valmistautumista – vuosi koronaa

Koko viikon on ollut kylmä, K- ja I-Suomessa paikoin  30 astetta ja enemmäinkin. Meilläkin öisin toistakymmentä astetta. Olen palellut koko viikon. Onneksi on villaa jalkoihin ja päälle. Kova tuuli, lunta tuiskutti vaakasuorassa. Helsingin ympäristössä autoilijat olivat pulassa. Kaikilla ulosmenoteillä oli ketjukolareita, Turun väylällä 89 autoa rutussa. Onneksi kukaan ei kuollut. Ja onneksi ei tarvinnut lähteä minnekään.

Olen uppoutunut sukujeni menneisyyteen, ja syvälle! Sukututkimus etenee. Joka päivä löytyy uusia nimiä ja perheitä. Lapsuudessa kuulemani nimet ovat saaneet syvyyttä. Olen kaukaista sukua heille. Menneisyytemme on ollut yhteinen. Se antaa jotenkin aivan ennen kokemattoman tunteen. Tunnen vahvistuneeni. Olen osa isoa kokonaisuutta.

Ja kadun, etten alkanut tähän hommaan aikaisemmin, jotta olisin voinut kysyä vielä elossa olevilta asioita. Nyt se on myöhäistä, kun olen itse vanhimmasta päästä. Kyselkää, kirjoittakaa muistiin!

Pakottauduin ulos. Siellä oli suojan puolella, hyvä kävellä. Tuuli sen verran, etten saanut kuvaa pajunkissoista, oksat kun heiluivat edestakaisin niin, ettei pystynyt tarkentamaan.

Pikkupojat tulivat pulisten iloisesti pyörillä vastaan. Toinen nostatti etupyörää ja vilkaisi minua ylpeänä. Hieno nosto.

Pupun kanssa olemme käyneet kävelyllä. Hän tosin yöllä.

Suurella ilolla ostin lisää kylvömultaa (sain hakea kahdesta kaupasta, kun oli loppu ensimmäisestä ja toisesta otin viimeiset pussit) ja poimin varovasti nelivuotiaan kanssa kylvetyt pienoiset tomaatintaimien alut omiin purkkeihinsa.  Kesä tulee joka tapauksessa tänäkin vuonna, tämänkin talven jälkeen, tämänkin kevään jälkeen. Vuodenaikojen vaihtelu on suuri ilo.

Kuudentena päivänä ne olivat työntyneet mullasta esiin. Peite pois ja niinpä ne kurkottautuivat valoa kohti, viherhiukkaset alkoivat lisääntyä ja yhteyttää.
Yksitoista päivää kylvöstä ja kolme päivää itämisestä – kaikki lajit koulittiin omiin purkkeihinsa. Eniten punaisia pitkulaisia, sitten pyöreitä punaisia, mustia ja vain pari keltaista. Häränsydäntomaatteja myös vaan muutama.

Sitten pakollinen koronapäivitys.

Tasan vuosi sitten 13.3.2020 Suomessa oli kaikkiaan 155  koronatartuntaa. Nyt tartuntoja tulee päivittäin yli viisinkertainen määrä. Maailmalla oli alle 200 000 tartuntaa, nyt 2,65 miljoonaa. Suomen asiantuntijat sanoivat, että ollaan lähellä epidemian kynnystä. Eipä olisi uskonut, että tämä näin kauan kestää. Jos olisi pandemian ennustanut, pessimistiksi olisi sanottu.

Vuosi sitten kukaan ei vielä Suomessa ollut kuollut koronaan, ensimmäinen uhri 20.3.2020. Maailmalla oli silloin kuollut noin 7000 ihmistä.  Nyt koronaan kuolleita on Suomessa 786. Vertailun vuoksi voi todeta, että Ruotsissa on kuolleita yli 13 000…

Saan muuten varata maanantaina ajan rokotukseen. Rokotteita on 300, saapi nähdä ehdinkö saada ajan ensimmäiseen 70-79-vuotiaiden satsiin.

Meinasin ostaa tulppaaneja, mutta sitten näin nämä kauniit krysanteemin isot kukat. Kestävät ja ilostuttavat pitempään.

Olen lukenut Sofi Oksasen Koirapuisto. Katso Luettua-sivu.

Koronatarinoita

Heipä hei, nyt nopeasti kerron mitä kuuluu.

Koronaa on ollut nyt runsaan vuoden. Viime vuonna helmikuussa etelän talvilomien jälkeen Suomen tartunnat nousivat ja alkoi ennen näkemätön kevät, jolloin Suomi oli aika lailla suljettu. Kesä oli kutakuinkin normaali, välejä pidettiin edelleen ja pestiin käsiä. Syksyllä sitten maskit kasvoille.

Nyt koko maailmassa on ollut 114 miljoonaa tartuntaa ja 2,53 miljoonaa on kuollut koronan aiheuttamaan tautiin. Suomen luvut 57052 ja 742.

Vuoden kehittelytyön jälkeen rokotukset on aloitettu, melkein puoli miljoonaa rokotettu Suomessa. Mutta uudet virusmuunnokset tarttuvat puolitoista kertaa nopeammin.  Pari päivää siten oli ennätysmäärä tartuntoja Suomessa, yli 700, joista puolet virusmuunnoksia ja suurin osa Etelä-Suomessa. Suomessa kehittynyt jopa oma virusmuunnoksensa.

Olemme pysyneet terveinä kuitenkin. Mutta varotoimenpiteet ovat käytössä. Poikani päiväkoti-ikäinen tuli meille edellisviikoksi, koska olivat lähdössä talvilomalla hiihtämään pohjoisemmaksi ja heidän asuinpaikkakunnallaan oli ja taitaa olla vieläkin tartuntarypäs. Onneksi hän tuli meille, sillä hänen päiväkotiryhmänsä on nyt karanteenissa. Jos hän olisi ollut päiväkodissa, olisi pojan perhekin viettänyt talviloman kotikaranteenissa.

Lomalla he olivat koko ajan oman perheen kanssa, eivät käyneet kuin kaupassa ja hiihtoladuilla tietenkin, missä oli ollut vähän porukkaa.

Meillä oli kivaa. Yllättävän paljon on seuraa nelivuotiaasta. Teimme kaikenlaista mukavaa. Nukkeja hoidettiin, riisuttiin (hän) ja puettiin (minä), syötettiin tuttipullolla, laitettiin nukkumaan, peiteltiin ja ulkoilutettiin. Nelivuotiaat alkavat piirtää innoissaan ja tuntikausia väritimme ja askertelimme. Kävimme hiihtämässä ja yhtenä päivänä teimme pullataikinan.

Siitä tuli kauhean iso. Jauhot loppuivat kesken ja kaupasta haettiin lisää. Sillä aikaa taikina nousi ja nousi jauhojen lisäämisen jälkeen valtavan isoksi möykyksi.

Kuva ei oikein kerro, miten valtavan suuri tämä taikinamöykky oli!

Pullia tuli monta pellillistä, ja voi kun hyviä! Niitä annettiin mukaan talvilomalle lähtijöillekin ja itse on syöty päiväkahvien kanssa. Pitkot vaan tummuivat liikaa, kun en muistanut, että maitojauheen kanssa niin käy helposti.

Korvapuusteja, voisilmiä, pitkoja. Toinen pitko on ihan suora, toinen uunissa kiemurteli mutkille

Gigi-kani sitten tuli meille heidän talvilomansa ajaksi, toista kertaa. Kummallista sekin, miten kani voi olla seurallinen. Tein sille pahvilaatikosta pesän ja siihen piti tutustua ja myllätä pehmusteita sekä tehdä reikiä sinne tänne. Annoin sen juosta vapaana aika ajoin ja se kiisi hurjaa vauhtia pitkin seinänviertä. Rönsylilja syötiin makoisiin suihin, muttei haittaa, kun se kasvaa muutenkin rönsyillen liikaa.

Gigi on jo vaihtanut talviturkkinsa, vielä muutamia tupaita on peräpäässä. Kolot ovat kaneille tärkeitä turvapaikkoja, kanit kun ovat luonnossa niin monien eläinten saalistamia. Niinpä pahvilaatikkokin on kiehtova.

Nyt koronatilanne koko Suomessa on siis kriittinen ja nelivuotias tulee meille vielä huomenna muutamaksi päiväksi, kunnes päiväkodin tilanne on normalisoitunut.

Hiihtämiset on kyllä hiihdetty. Yöpakkasten jälkeen päivisin on plussan puolella.  Hanget madaltuvat, tiet paljastuvat ja ilmassa kaikuu lintujen viserrys. Tuoksuu kevät.

Näin paljon oli lunta hienon kukka-asetelmani päällä. Tuota koloa ihmettelin. Oliko siellä joku pikku mönkiäinen talvea viettämässä?

Kun nelivuotias tulee huomenna, laitamme tomaatinsiemenet itämään. Siitä taas alkaa kevään vuodenaika. On mukavaa, kun vuodenajat vaihtuvat ja on aina jotain, mitä odottaa.

Siitä täytyy myös kertoa, että olen nyt muutaman viikon tehnyt innolla sukututkimusta. Hankin 15 vuotta sitten Sukujutut-ohjelman, johon kävin keräämässä tietoja Turun maakunta-arkistossakin. Mutta nyt kaikki alkaa olla  netissä.

Olen tehnyt geenitestejä ja kun tuli MyHeritagen kahden viikon koekäyttötarjous, otin sen ja niinpä alkoi tulla kymmeniä osumia geneettisiin sukulaisiin, joista oli jo tehty sukupuita, ja joista olen saanut lisätietoja.

Löysin äitini sukua Säkylästä ja lähiseuduilta (Loimaaltakin) jopa 1400-luvulle saakka. Jopa tällä meidän nykyisellä kylälläkin on asunut kaukaisia sukulaisia muutama vuosisata siten, tuolla peltoaukean eteläpäässä.  😉

Samalla kun kävin läpi tietoja, kuvittelin miten on eletty vaikka 1700-luvulla. Millaista naisen elämä on ollut, kun lapsia on kymmenkunta tai enemmänkin ja sitä surua, kun lapsista osa kuolee vauvoina tai pieninä.

Tiedonjano kasvaa koko ajan. Niinpä tein sen ratkaisun, että koeajan loputtua otin vuoden käyttöajan. Aion tulevan vuoden käyttää tähän sukututkimukseen ja siirtää näin tietoja tuleville sukupolville.

Tuossa ympärillä odottavat tulosteet eri sukuhaaroista. Tulosteista voin tarkastaa nimiä, niitä kun ei millään muuten muista. Mieleen hiipii ihmetys digitekniikan mahdollistamista tiedoista. Enää ei tarvitse tihrustaa sinisiä mikrolevykkeitä maakunta-arkistossa, vaan kotona läppärin ruudulle aukeaa muiden löytämiä polkuja menneiden sukulaisteni elämiin. Olen osa äitini ja isäni sukuketjuissa, aina sinne Afrikkaan esiesiesi-jne-äitiin ja -isään asti.

Ja ketju jatkuu minun kauttani. Eiks oo huimaa!

Taaksepäin sukupolvien ketju
meistä jokaisesta, ihan jokaisesta

Vuosisatoihin vajonneet
piiat rengit
itselliset käsityöläiset
torpparit mäkitupalaiset
kovia tekemään töitä

Maaseudun asukit geeneinä
ympäristön murjomina
sykkivät meissä pinnan alla

Muutaman vuosikymmenen hyppäys
pirtinpöydä äärestä
päreen valosta savupirtistä
kerrostaloon päällekkäin
halki poikki ja pinoon

Runoni kokoelmassa Runotuulen mankeloimaa

Tänään on Kalevalan päivä. Viime vuonna Kalevalan päivänä Turussa kirsikkapuut kukkivat Aurajoen rannalla!

Olen lukenut Sissi Katzin Maxwell Sternin tutkimukset. Katso Luettua-sivu.

Huiskulan puutarhan tulppaanit saavat hengen salpautumaan kauneudellaan. Ja ne tuoksuvat!

 

 

Helmikuun auringon ja lumen helmiä

Heipä hei, talvi on edelleen, korona riehuu edelleen, terveinä ollaan edelleen, ei mitään ole tapahtunut edelleenkään.

Paitsi koronaluvut nousevat, edelleen: maailmassa kuollut 2,36 miljoonaa, sairastunut 107 miljoonaa, parantunut 60,1 miljoonaa. Vuosi sitten maailman luvut olivat Suomen nykyisten lukujen tasoa: 708 kuollut ja noin 50 000 sairastunutta. Suuri ero on, että rokotukset ovat käynnissä, pari sataa tuhatta on Suomessa rokotettu. Omaa vuoroa saa vielä odottaa.

Päivisin käyn kävelemässä kylätiellä, edelleen. Pihatien päässä päätän, kumpaan suuntaan käännyn, edelleen.  Mutta jotain uutta löydän maisemasta kuitenkin. Puiden ja pensaiden oksat hehkuvat lumikiteiden väläytellessä auringonvaloa, spektrin kaikkia värejä. Pysähdyn, puhelin esiin, kamera päälle, käsi paljaaksi – voi kun alkaa paleltaa. En onnistu kiteiden kuvauksessa. Ne jäävät vain verkkokalvoni muistiin hehkumaan.

Siellä kaukana on mielimetsäni. Sienirihmastot nukkuvat lumen alla, varvut vetävät lumipeittoa paremmin päälleen. Peurat kulkevat tuttuja polkujan ruokintapaikalle.

Eläimiä on yllättävän paljon ollut liikkeellä. Eräänä iltana, kun tulin myöhään kotiin lapsenlapsien luota (tietenkin varotoimet käytössä), iso rusakko juoksi pihaltamme, säntäili tiellä paniikissa edestakaisin ja hyppäsi sitten hienolla loikalla pelto-ojaan. Matkalla olin nähnyt ketun tiellä. Se näytti jotenkin kovin ohuelta. Ei kai sillä ollut kapia…

Rusakon jälkiä näkyykin pihan  lumessa joka aamu  lisää. Myös supi on tallustellut edestakaisin. Ne ovat käyneet hedelmäpuiden luona – olen verkottanut melkein kaikki.

Helpompihan se on kulkea edellisiä jälkiään. Sanotaan, että kun on kuljettu 20 kertaa samasta paikasta, siihen on tullut polku. Lumessa ei tarvita niin montaa kulkua.

Naapurien kissat kulkevat aamuisin aika lailla samoja reittejä. Tosin näillä parinkympin pakkasilla jälkiä ei tule lisää.

Lintulaudan linnut taitavat lymytä piilossa, koska niitä näkyy kovin vähän. Tai sitten jossain muualla on paremmat apajat. Iso närhi menee istumaan talipallojen päälle ja syö ahkerasti. Pikkuvarpusia, tiaisia, käpytikka, mustarastas, harakka lisäksi.

Niilo-orava on käynyt vain kerran joulun jälkeen. Elossa on onneksi, luulin jo ettei ole. Sen kaveria ei ole  näkynyt.

Ovatpa nämä kirjoittamisen aiheet vähäiset. Elämän ympyrät ovat pienentyneet ja vauhti hidastunut. Katse pyyhkii samoja maisemia kuin edellisinä päivinä.

Valtavan suuri onni on, että saimme vanhanajan kunnon talven lumineen ja pakkasineen. Viime vuonna ei talvea ollut, vaan satoi vettä kuukausikaupalla. Tämän talven kauneus ihastuttaa joka päivä ja saa huokaisemaan onnesta. Hyviä asioita tapahtuu kuitenkin.

Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin lyyrisen esseekokoelman Meri ja Elena Ferranten uusimman Aikuisten valheellinen elämä.

Katso Luettua-sivu.

Paksu pilvipeite pysyy matalalla. Muistan, millainen on sininen taivas.

Sateista, pimeää ja sumuista koronajoulukuuta

Hohhoijaa. Eipä ole ollut juuri mitään kirjoitettavaa. Eikä silloin kannata tyhjää kirjoittaakaan. Kun mitään ei tapahtu. Päivät lonkkasevat samanlaisina peräkkäin. Hups, viikko on vierähtänyt ja on taas lauantai. Ensi lauantaina on joulukin ohi ja kahden viikon päästä ollaan jo ensi vuoden puolella.

Koronahan se tämän tapahtumattomuuden on aiheuttanut. Jos tätä luetaan aikojen kuluttua, kerron vaan, että on menossa tämän koronapandemiavuoden 2020 toinen korona-aalto. Varsinais-Suomi ja puoli Suomea itse asiassa ovat leviämisvaiheessa. Erona keväiseen tilanteeseen on, että nyt rajoitussuositukset ovat paikallisia eikä valmiuslakia ole otettu käyttöön.

Lappiin aiomme jouluksi lähteä. Koulusta on pitkä loma, loppiaisen yli ja Lapissa on lunta. Joten hiihtohullu perheemme levittäytyy laduille ja metsiin suksineen. Pitkään mietimme lähtöä. Mutta olemme olleet karanteenimaisissa olosuhteissa yli viikon eikä mitään ole ilmennyt. Menemme autoilla eikä julkisilla, olemme omassa mökissä ja kaupassa pistäydymme maskit naamalla. Helpotus oli lukea Koti-Lapista tervetuloa tänne Lappiin joululomalle. Kyllä siellä on tilaa meillekin. Ja meitä on selvästi alle kymmenen henkeä.

En ole käynyt kuin kaupassa visiiri päässä. Se ei ahdista niin paljoa kuin maski. Selkäytimeen on jo mennyt muiden ihmisten karttelu käytävillä ja hyllyjen välissä. Mielenkiintoista nähdä, omaksummeko pandemian jälkeen läheisyyden uudelleen? Vai loppuko pandemia… ja koska? Rokotukset muuten alkavat Suomessa joulun jälkeen.

Muutama päivä oli pakkasta. Joen rantojen jäävanat kurkottautuvat keskustaa kohti. Vaivalloista se oli, eivät rantojen jääpeitteet yhtyneet, kun lämpeni ja sade sulatti kaiken.
Tie kaartuu, kutsuu, astele tänne
Pysähdyn. Katse etsii horisontista viljavarastoja. Kadonneet ovat. Ovatko ne siellä, tämän kosteutta tihkuvan ilman peittäminä, harmaaseen peittoon kietoutuneena?
Pysähdyn äkkiä. Näitä kuoppia aina väistän autolla ajaessa. Ja hyvä että väistän, niin hieno on asfaltin joulukoriste.
Kuljen sitä ikivanhaa Hämeentietä niin pitkälle kuin pääsen. Suuret kivilohkareet siellä odottavat firman pihassa työstämistä. Käännyn takaisin ja minua korkeampi kela kököttää tien reunassa. Harmaa puupinta hioutunut vuosikymmenien sateissa ja tuiskuissa.

Iltaisin olen puikkoja heilutellut. Nyt tuli mitta täyteen. Puikot pussiin ja langat kaappiin.

Koronavuoden sukat ja tumput ja säärystimet ynnä muut. Joka paikka täynnä. Nyt riittää.

Olen alkanut lukea Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Ensimmäisen osan näin televisiossa keväällä 2020 ja toisen Uuden nimen tarina luin joulukuun alussa. Kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on myös luettu.

Katso Luettua-sivu.

Syksyä vajassa

Kirjan julkistamisen jälkeen hiljaiseloa. Korona jyllää ja kai tätä toiseksi aalloksi voi kutsua. Loimaallakin ovat tartunnat kaksinkertaistuneet kesän hiljaiselon jälkeen, pitkään oli 20 ja nyt 42 tartuntaa. Onneksi kaikki on saatu jäljitetyksi kun ovat samoja tartuntalinjoja ja kouluissa tauti on sammumassa (kahdessa koulussa oli).

Omaan toimintaan tämä kyllä vaikuttaa. Ei oikein haluta lähteä minnekään, vaikkei kevään tapaisia suosituksia vapaaehtoisesta karanteenista olekaan.

Näkyvä muutos on maskit. Niitä on kaikilla joka paikassa. Myös minulla, vaikka muutaman kerran olen mennyt kauppaan unohtaen autuaasti koko koronan ja maskisuosituksen. Olen sitten luikkinut kaukana toisista ihmisistä ja poistunut nopeasti. Häpeissäni.

Mutta onpa ihanaa saada repiä maski naamalta ja vetää raitista syysilmaa keuhkoihin. Onko mulla keuhkoissa jotain hengitysvajausta viiden vuoden takaisen keuhkokuumeen jäljiltä vai mikä on, kun tuntuu että tukehdun maskin kanssa.

Pikkuinen puutarhavälinevajani. Seinällä kesällä tekemiäni vihtoja. Tien reunassa tammi kurkotti tielle niin, että pyyhki ohi ajavia autoja. Leikkasin oksia lyhyemmiksi ja tein oksista vihtoja. Innostuin niin, että tein myös roikkuvista rauduskoivun oksista vihtoja, isoja ja pieniä. Mutta. En tiennyt, että ne olisi pitänyt säilöä pimeässä. Tässä vajan seinustalla ne ovat menettäneet värinsä ja ovat homepilkkujen täplittämiä. Noh. Olkoot siinä, koristeina ja muistona aktiivisesta hetkestäni. Kyllä ehdin kesällä muutaman vihdan käyttääkin.

Eilen aloitin ikuisuushomman eli pihan puutarhavälinevajan siivouksen. Monta päivää olin valmistautunut henkisesti tähän aika epämiellyttävään ja rasittavaan tehtävään. Se on odottanut vuoroaan muilta tärkeämmiltä puutarhahommilta – mansikkamaan siivous, rikkaruohojen poisto kasvimaalta ja kukkapenkeistä, sadonkorjuu yleensä, sienestäminen, marjastaminen jne. Vaja on pieni ja ollut pahuutensa vallassa monta vuotta, ettei vaan kymmenen ainakin. Juuri ja juuri sinne olen saanut tavarat mahtumaan, muttei lattiapinta-alaa ole ollut näkyvissä kuin parin kengänpohjan verran.

Katsoin sadetutkasta, että on poutapäivä. Levittelin nurmelle vajasta kamaa, haravat – ainakin kuusi, lapiot – miten niitäkin on melkein 10, erilaiset maan muokkaukseen tarkoitetut vempeleet – joita en juuri käytä, mutta hyvä olla olemassa, pikkuisille tarkoitetut omat puutarhakalut, kuokat, harat, ym ym, mitä erilaisemmat purkit, kokoja puolesta desistä moneen litraan, aluslautaset, sangot ja vadit eri kokoja, lannoitesäkit –  monenlaisia, ja joka paikkaan tungetut muovipussit, ym ym ym kamaa, tukikeppejä, harsoja, verkkoja, hiirisuojaimia jne jne jne. Onpa mies tuonut kaakeleita, sementtisäkkejä ja maalaustarvikkeitakin tänne, miksi, en ymmärrä kun hänellä on omat vajansa…

Maski oli naamalla. Olen kuullut myyräkuumeesta ja olihan siellä papanoita. Hiirenloukku oli lauennut ja sen sisällä oli vaan pää. Siis hiiren pää luineen. Joku oli käynyt syömässä muun ruumiin. Päästäinen?

Käytin sisäkäytöstä poistettua imuria, joten ei tarvinnut pöllytellä papanoita ja pölyä. Pölyä, sitä oli paljon. Aloin taas pohtia pölyn olemusta. Vaikka tilassa ei kukaan liikkuisi, pölykerros peittää vähitellen kaiken. Osa pölystä on kuin  pientä ryyniä. Mistä ihmeestä se tulee? Muistin keväiset kauhupäivät, kun aurinko tunkeutuu sälekaihtimen säleiden välistä paljastaen armottomasti ilmassa kieppuvat pölyhiukkaset. Oikeaa tanssia. Kerran hain pakokauhussa imurin ja imuroin sitä kevätilmaa, muttei sillä ollut vaikutusta. Ei loppunut hiukkasten pomppiminen. Tunsin ahdistusta omasta siivouskyvyttömyydestäni. Mutta, onko pöly sittenkään vaarallista?

No takaisin vajan siivoukseen. Välillä ryntäsin puolijuoksua ulos vajasta kompastellen tavaroihin, revin maskin naamalta ja haukoin ilmaa. Maskin käyttö on niin kauheaa. Silmälasien sisäpuolella oli hengitysilmasta tiivistyneitä pisaroita. Pitäisikö yrittää olla ilman rillejä? Se voisi olla hyvä juttu, mutta jäi nyt kokeilematta.

Sain siivotuksi kaksi pitkää hyllyä, moneen kertaan pölyt pois. Mistä sitä tuli koko ajan lisää? Järjestelin mielessäni kamoja, harvemmin tarvittavat kauempaan nurkkaan ja ne jatkuvasti tarvittavat tulisivat lähelle ovea. Kaikki näytti hyvältä, kun sain mielessäni järjestyksen valmiiksi.

Menin ulos ja – siellä satoi vettä! Ryntäsin kahmaisemaan tavaroita, jotka eivät saa kastua – päivänvarjo pahvipaketissaan tärkeimpänä. Yritin nopeasti saada tavarat sisään. Onneksi olin jo miettinyt järjestystä. Sinne solahtivat, mutta mutta mutta. Eivät ne meinanneet mahtua! Eivätkä oikeastaan siis mahtuneetkaan.

Olin lajitellut isoja säkkejä, sekajätteeseen, muovia monenlaista, metallia, pahvia, paperia ja lasia kierrätettäväksi, mutta se ei näkynyt missään. Tarpeelliset kamat eivät kerta kaikkiaan meinanneet mahtua takaisin. Muistin saman ilmiön vaatehuoneen siivouksesta.

Eli kun ei ole selvää järjestystä eikä jatkuvaa siivousta, sitä työntää tavaraa sinne tänne, rakoihin, päällekkäin ja alekkain. Vähitellen koko vaja oli kuin tilkitty tavaralla. Nyt mun hieno uusi järkevä järjestys olisi vaatinyt paljon enemmän tilaa.

Kävin ottamassa kuvan ja olihan sitä tilaa enemmän kuin mikä mielikuva eilen jäi… enemmän kuin kaksi jalansijaa….

Puolet tilasta jäi järjestelemättä sen sateen takia. Siellä ne odottavat. Mietin jo, mitä niillä tavaroilla teen, mutta tänään sataa, koko ajan. En siis mene sinne. Jaa-a, menenköhän ollenkaan. Saapi nähdä. Huomenna pitäisi olla poutapäivä.

On muuten lehdetkin haravoimatta.

Olen lukenut Noah Hawleyn Ennen syöksyä.
Katso Luettua-sivu.

Aurinko paistaa matalalta. Kohta se painuu horisontin taa, tuolla lännessä. Huomaat varmaan, että kuva ei ole tältä päivältä, nyt kun sataa ja sataa ja sataa.

Alkukesä koronan aikaan

He uskalsivat tavata ja lähteä yhdessä liikkeelle. Kahdella autolla, jotta ei tarvitse henkäillä auton ahtaudessa toisen sisuksista tullutta käytettyä ilmaa. Jos siellä vaikka yksi koronahippunen odottaa tarttumiskohtaa keuhkojen ohueeseen solukerrokseen.

Turkulaisten ykkösulko-olohuone, Ruissalo, oli muidenkin matkan kohteena. Autojono oli yhtenäinen kumpaankin suuntaan.

He kävivät ensin Hengitysliiton kesäpaikassa Toivonniemessä, kun sinne oli liiton jäsenenä mahdollisuus mennä. Paikalla ei ollut kuin muutama ihminen, kuten koronakesään kuului.

Siellä Airisto

Rantakeinussa he söivät eväitä ja ihastelivat tiiran hienoa pyyntitekniikkaa. Se lenteli veden yllä, pysäytti vauhtinsa yhtäkkiä, siivet viuhuivat huimasti ja yhtäkkiä se pudottautui kuin kivi veteen uppeluksiin. He eivät kuitenkaan nähneet linnun nokassa mitään, söikö se saaliinsa heti pinnan alla vai eikö saanut mitään.

Pääskyset syökäöhtelivät terävine siipineen pinnan yläpuolella. Niiden virtaviivaiset silhuetit ovat melkein kauneinta lintumaailmassa. Yksin, kaksin ne kieppuivat toistensa ympärillä. Leikittelivät akrobaatteina. Ihan selvästi iloisina auringosta ja lämmöstä.

Linnuista katseet hakeutuivat merelle. Vesi välkkyi auringossa. Hento tuulenvire hellitteli heidän käsivarsiaan. Rannan ikimänty loi varjonsa heidän ylleen. Luonnon oma päivänvarjo.

Laivoja liikkui horisontissa Airistolla. Muille maille vierahille menossa. Muut vieraat uskaltautuivat laiturilta mereen. Heille ei ollut tullut edes mieleen uiminen, harmi vaan. Uimapuvut jäivät kotiin.

Matka jatkui Ruissalon eteläkärkeen. Parkkipaikka oli aivan täynnä. Leirintäalueella oli kymmeniä matkailuvaunuja ja -autoja. Niistähän oli eilen uutisoitu, ihmiset ostaneet näitä matkailuvälineitä yllättäviä määriä. Korona-aika on tuonut esiin uusia  piirteitä ihmisen ostokäyttäytymisessä, mikä kuvannee arvostuksien muutosta. Ei laitetakaan rahoja lentokoneella ulkomaille siirtymiseen, vaan liikkumiseen omassa maassa. Hyvä näin. Niin paljon on näkemättä ja kokematta aivan lähiympäristössäkin. Mikä se onkin se kaukokaipuu, että pitää päästä lähtemään, pois, kauas. Jokin alkukantainen uuden ja vieraan kokemisen sisäinen pakko.

He palasivat koronaan jutteluissaan. Miten pitkään onkaan oltu vaan kotona ja tavattu vain aivan läheisimpiä, jos heitäkään, turvavälejä noudattaen. Puheluja on soiteltu useammin kuin ennen. On ollut tärkeää kuulla, miten pärjätään, onko pysytty terveinä, miltä tuntuu, onko oireita, entäs sitten mieliala.  Oma mieliala kun oli joinakin aamuina niin alamaissa, ettei moista ollut tapahtunut nuoruuden angstien jälkeen. Mikään ei tuntunut miltään, ulkonakin uppoharmaata, radiossa lueteltiin kuolinlukuja. Ympäri maailmaa. Tajunnan peilissä välkkyi Italian ruumisautojen jono,  kun veivät krematorioon päivittäin melkein tuhat tautiin menehtynyttä. Suureksi osaksi ihmisiä, joita lääketiede tähän asti oli pitänyt hengissä, nyt poistuivat huoltosuhdetta rasittamasta. Saivat perillisetkin viimein perintönsä, kun ovat itse vielä aktiivisessa iässä. Satavuotiaan lapset kun ovat jo 70-80 -vuotiaita. Synkistelystä ravistauduttiin vaivoin taas auringon pilkahdusta odottamaan.

Korona teki maailman pienemmäksi. Osoitti, että me olemme yhtä, yksi sama ihmislaji, joka ottaa vastaan asiat joka puolella palloa. Vielä on rajat eri ryhmien välillä. Nyt niistä oli siinä mielessä hyötyä, että eristäytyminen oli helppoa, pistettiin ne omat rajat kiinni.

Mitä tästä jää. Muuttuuko ihminen, muuttaako käytöstään, muuttuvatko arvot. He uskoivat, että muutos on käynnissä. Hitaasti, mutta jokin uusi sivu on kääntynyt ihmiskunnan historiankirjassa.

He tunsivat kiitollisuutta siitä, että talven ja kevään eristäytymisen jälkeen tuli kesä. Jos koronapandemia olisi tapahtunut syksyllä ja olisi oltu menossa kohti pimeää ja kylmää, niistä angsteista olisi ollut vaikeampaa nousta. Nyt kevät ja kesä tuntuivat riemuitsevan heidän kanssaan lämmöstä ja auringosta.  Heleää vihreää, kukat sinisinä – nurmitädykkeitä, keltaisina – no ne kiusankappaleet voikukat, puna-ailakkeja, metsätähdetkin jo tiukkivat mansikankukkien rinnalla kallion reunustan rehevässä lehdossa.

Alkukesän heleä vihreys, luonnon nuoruus

Polku kutsui. Aurinko pyrki isojen puiden  lehvästöjen läpi, onnistui vaivoin ja kuvioi polun abstraktilla kuvioilla, jotka irrotettuina ympäristöstä olisivat käyneet grafiikanlehdistä.

Lehdossa kallion reunaa myötäilevä polku

Tätä polkua he olivat kulkeneet vuosia sitten ja vielä se oli olemassa. Muistelu toi heidän mieliinsä paljon tapahtumia melkein viidenkymmenen vuoden ajalta. Miten paljon onkaan yhdessä tehty ja koettu. Huolimatta maantieteellisestä välimatkasta, ystävyys säilyi ja vaikka välillä kumpikin tahoillaan keskittyi enemmän arkipäivään, vahva tunneside ei koskaan katkennut. Kun sitten välimatka lyheni ja elämäntapahtumat karttuivat, he jatkoivat siitä mihin olivat silloin kauan sitten jääneet.

Samalla menneiden vuosien merkitys korostui. Iän karttuessa he ymmärsivät, miten merkityksellisiä he toisilleen olivat silloin joskus niin kauan sitten olleet. Olivat yhä.

Polulta alkoi välkkyä meri. Niemen nokassa nuoret valmistautuivat pulahtamaan kalliota liukuen mereen. He urheat!

Meri näkyy

He poikkesivat isolta polulta pienemmälle, joka johdatti Ruissalon pohjoisimmalle kallioniemekkeelle, jota kylteissä kutsuttiin Nordcapiksi.  Polulta saattoi nähdä paperimyttyjä. Oli käyty täällä pissalla. Mieleen palautuivat Ymen opetukset: luontoon ei saa jättää mitään jälkeä siellä käynnistä. Paperimytyt on kiepsautettava  karikkeen alle peittoon. Siellä ne maatuvat eivätkä rasita kenenkään silmää.

Sama aurinko kuin aamuyön sumussa, on nyt tuolla

Puut muuttuivat lehdon paksurunkoista jaloista lehtipuista käkkyräisiksi tuulen tuivertamiksi männyiksi. Notkossa oli viileää ja hyttyset pörräsivät. He lähtivät kiipeämään kalliota ylös. Vielä pääsemme, toinen totesi. Niinpä niin, vielä pääsemme kallioille kukkumaan. Ylös on helppo mennä, miten pääsemme täältä alas. Mutta sen riskin he ottivat, takaperin sitten nelinkontin, ellei muuta. Jalkojen jäykkyys taitaa korreloida iän kanssa, hahhaa.

Notkossa heidän nenissään voimistui ikävä tuoksu. Tuoksut olivat tuntuneet jo aikaisemminkin. Sireeni kukki, pihlaja ja poppelit. Mutta notkossa haisi virtsa. Haju sai heidät katsomaan tarkemmin mihin askelensa asettivat. Roskia ei ollut, mutta kallionkoloissa oli nuotionpohjia eikä maahan olisi missään nimessä istunut. Lasinpaloja he keräilivät ja kätkivät niin, ettei mikään eläin pikku tassuaan tai lintu varpaitaan niihin loukkaisi.

Nuoret meloivat suppalaudoilla ja nähtyään haahkaparven lähtivät sitä kohti. He katsoivat kalliolta huolestuneina, mitä niitä nyt hätyyttelemään. Haahkat kääntyivät emojen johdattelemina takaisin ja olipa niillä vauhtia, ei pysynyt suppailija perässä.

Kaksi haahkaemoa ja yli kaksikymmentä poikasta. Uroshaahka oli ulkoistanut poikasten hoidon emoille ja pysytteli taustalla.

He seurasivat tapahtumaa. Kallion toisella puolella ruokaili kyhmyjoutsenpari kolmen ruskeapukuisen poikasen kanssa. Suppailija lopetti haahkojen ajattamisen ja alkoi kuvata joutsenia. Ne eivät korvaansa lotkauttaneet moisesta.

Kyhmyjoutsenperhe ruokaili häiriintymättä

Vinosti vastapäätä niemeä oli Lapilan saari, jossa he olivat vierailleet viime kesänä. Saarien välissä kulki jatkuvalla syötöllä veneitä. Osa putputteli rauhassa, mutta osa kiisi nokat pystyssä kovaa vauhtia. Rantaan ne lähettivät aaltoja, jotka heiluttivat rannan kivien ja kallion leväkasvustoja. Tuosta ei uimaan kannata mennä, ylös tulo on vaikeaa liukkaan levämassan takia, he pohtivat.

Meri, se sama Norjassa, Maltalla, Turkissa, Italiassa, Mallorcalla. Tyrskyää rantaa vasten sitä syleillen, minua rakasta, annathan periksi, sinua rakastan, ranta

He pääsivät kalliolta alas, osin takaperin ja nelinkonttia, mutta kuitenkin ilman mitään vammoja. Mieli välähti tulevissa vuosissa, miten on sen liikkumisen laita, miten vanheneminen etenee, entä raihnaisuus. Uskaltaako sitä minnekään enää lähteä, jos vaikka kaatuu, kupsahtaa, menee tasapaino, luita poikki, joutuu sängynpohjalle. Mutta ei, ei me siihen suostuta, he päättivät. Me jumpataan, seistään yhdellä jos toisellakin jalalla hampaita pestessä, poljetaan kuntopyörällä kun oikean pyörän päälle kyllä pääsee, mutta se pysähtyminen… Periksi ei anneta. Hiukset värjätään, meikkiäkin naamaan tärkeimpiä tilaisuuksia varten, vaatteita katsotaan sillä silmällä, että kotiasuiksi ne monta kymmentä vuotta vanhat rääsyt…

Polun varrelta nousivat luonnon hienot yksityiskohdat. Vaikka oltiin lähellä kotia, siellä ne kukoistavat, luonnon omat kauneudet.

Pihlajanalku kurkottaa lehdon runsaudesta lehtituppaallaan

Polku kiersi takaisin leirintäalueelle. Sopiva pituus heille. Käsien pesun jälkeen jäätelöt haettiin Cafesta. Ulkona pöydät kahden metrin päässä toisistaan. Vierestä kulki reitti uimarannalle. Alkoi kuulua iloista pulinaa, he eivät ymmärtäneet mitä kieltä. Yli kahdenkymmenen ulkomaalaisen nuoren joukko oli menossa uimaan. Kahden metrin välejä nuoret eivät noudattaneet. Mistä olivat Suomeen tulleet, milloin?

Korona näytti taas päätään, niinkuin oli ollut mukana koko päivän.

Olen lukenut:

Eeva Park: Viimeisellä rajalla, Andreï Makine: Idän sielunmessu ja Andreï Makine: Venäläisiä unelmia.

Katso Luettua -sivu.

 

Novellimankeli koronan aikaan

Koronaeristys jatkuu kolmatta viikkoa. Eilen ilmoitettiin, että jatkuu toukokuun puoliväliin asti. Kunpa pääsisivätkin oppilaat ja koulujen henkilökunta lopettamaan lukuvuoden yhdessä kasvokkain!

Ihmetystä ovat  herättäneet eri koulujen erilaiset käytännöt. Jotkut opettajat laittavat Wilmaan viikon työt ja oppilaat jäävät yksin tekemään niitä. Tällöin ei kylläkään toteudu oppilaan oikeus saada opetusta. Moni oppilas tulee putoamaan kelkasta, noin kuvainnollisesti.

Jotkut opettajat pitävät yhteisen nettitunnin (tai sen osan) oppilaiden kanssa, opettavat asian ja antavat tehtävät. Jos on tarpeen, puhelimitse vielä neuvontaa. Session lopuksi vielä vuorotellen oppilaat kertovat vitsin. 🙂

Minua ovat tilastot aina kiinnostaneet. Nytkin olen seurannut päivittäin eri maiden tartuntamääriä ja ikäviä kuolleiden määriä. Tähän keskiviikkoon mennessä koko maailmassa on todettu 860 000 tartuntaa ja menehtyneitä on 42 000, joista Euroopassa 30 000.  Suomi ei tässä tilastossa ole huippumaiden joukossa, kun katsotaan sairastuneiden määriä. Päin vastoin, näyttää, että täällä tauti etenee aika maltillisesti. Tähän päivään mennessä Suomessa on ollut 17 kuollutta ja 1446 todettua tartuntaa.

Eri maat ovat suhtautuneet asiaan eri tavoilla, mitkä kertovat maiden kulttuurien erilaisuudesta. Etelä-Korea on testannut paljon eikä sairastuneita ole kauhean paljoa, 9 600, kuolleita 160. Kiinassa noin 90 000 tartuntaa, kuolleita 3 300. Yhdysvallat Trumpin suulla ei ottanut tautia tosissaan ja nyt on kolmantena tartuntamäärissä, 164 000/ 3 200 kuollutta.

Italiassa ja Espanjassa on kauhea tilanne, kummassakin noin 100 000 tartuntaa ja kuolleita päivittän yli 800, yhteensä 10 – 11 000 eli 10 %. Miten ne ehtivät haudata kaikki kuolleet… Ja ihmispolot, kuolevat yksinään ilman läheisiä tautivuoteen reunalla…

Satuin näkemään maaliskuun alussa Italiasta uutispätkän, jossa nainen noitui junalaiturilla koko matkustusrajoitusta: hevonkukkua! Olisi mielenkiintoista tietää, mitä naiselle nyt kuuluu. Hän oli lähdössä Lombardian alueelta Etelä-Italiaan.

Ruotsi on oma lukunsa. Siellä halutaan elää mahdollisimman normaalia elämää ja luotetaan ihmisten omatoimisuuteen viruksen torjunnassa. Koulut toimivat eikä ole liikkumisrajoituksia. Alkuviikosta tosin kielsivät yli 50 henkilön yleisötapahtumat, ennen luku oli 500. Tartuntoja on nyt kolminkertainen määrä Suomeen verrattuna, noin 5000 ja kuolleita 15-kertainen määrä, 239.

Skavlan -keskusteluohjelmassa Fredrik Skavlan oli matkustanut Norjasta Tukholmaan keskustelemaan tilanteesta. Paikalle oli raahattu Göteborgista bakterologian professori, joka kyllä oli halunnut, että hänelle ostetaan junaan seitsemän paikkalippua, jottei joudu kenenkään viereen. Oli sitten saanut olla yksin junavaunussa. Tämä asiantuntija lyttäsi käsienpesun aivan tarpeettomana, se ei kuulemma estä yhtään mitään. Hänen lausuntonsa olivat huumorilla sävytettyjä. Eli ei hätää, ei tarvitse huolestua. Siis tätä mieltä on bakterologian professori.

Ohjelmassa oli kylläkin aviopari, jonka kolme lukiolaista kävivät koulua netin välityksellä, mutta mielestäni Ruotsissa kouluja ei ole suljettu.

No, besserwissereitä ja jälkiviisautta tulee pursuamaan joka puolella kun tämä ruljanssi on ohi ja jo ruljanssin aikanakin. 😉 On helppo osoittaa, ketkä tekivät väärin.

Itse olen levollisella mielellä poliitikkojen ja viranomaisten toimien suhteen. Tunnen olevani turvassa. Ja miten sielua syleileekään näky nuorista naisista kertomassa rivissä epidemian torjunnasta. Hyvä naiset, hyvä suomalainen koulutusjärjestelmä!

Viime viikon lopulla oli muutama lämmin aurinkoinen päivä. Aloitin pihatyöt. Haravoin kukkapenkkien päältä kuivat lehdet, jotka syksyllä olin sinne laittanut perennoja suojaamaan. Tuuli vaan yritti tehdä kiusaa levittämällä lehtiä mielensä mukaan. Seuraavana päivänä siivosin ison etukukkapenkin. Kuivat kasvinosat pois. Kukkapenkeistä paljastui varhaista kasvua. Ilostuin valtavasti nähdessäni sinistä ja valkoista, krookuksen ja jouluruusun monet kukat.

Vain yksi on enää jäljellä. Ensimmäisenä syksynä tässä talossa istutin krookusten sipuleita. Ne kukkivat aikansa, alkoivat siirtyillä ja nyt tämä yksi löytyi tuijan alta.
Jouluruusu oli uusi tuttavuus kymmenen vuotta sitten, kun näin sen puutarhamessuilla. Epäröin sen istuttamista ulos, mutta niin vaan se on levinnyt ja kevät keväältä kukkia tulee enemmän.

Maanantaina Novellimankeli kokoontui keskustelemaan messengerin kautta. Kuvaa emme laittaneet näkyviin kuin ihan lopussa loppuvilkutuksiin, mutta ääni kuului hyvin ja keskustelu sujui hienosti tällä uudella menetelmällä. Yksi jäsen, jolla oli teknisiä vaikeuksia tietokoneen kanssa, oli puhelimessa ja kaiuttimen kanssa otti osaa keskusteluun. Teimme mekin ison digiloikan.

Yli kolme tuntia puimme novellikokoelmaamme. Tekstit ovat nyt koossa, vielä pientä viilausta ja kahden viikon päästä alkaa taitto.

Paljon on vielä sovittavaa, kannen kuvasta alkaen. Mutta painotarjouksen aiomme pyytää ennen kesää ja lokakuussa on julkistamistilaisuus. On tulossa hyvää todella monipuolista lukemista jouluksi!

Kasveilla on oma salattu eämänsä. Ennen joulua yritin saada amarylliksien sipulit työntämään kukkanuppuja. Otin selvää, että sipuleita pitää alkaa kastella. No, jouluksi ei mitään tapahtunut, mutta joulun jälkeen olen lähimpään sipuliin kaatanut ylimääräisiä vesitilkkasia, ja katso, sieltähän kukkanuppu alkoi nousta. Se teki 60 cm korkean varren, jonka päähän valkoiset kukat alkavat avautua. Katkaisin varren maljakkoon, ei se pysynyt pystyssä muuten.