Tienpientareella – matka jatkuu

Matka alkaa, Turku, departure 15.7.2021 kello 17, bussi 50, Grus Grus

Kun en puhu, alan kuulla. Kun muutkaan eivät puhu, alan ymmärtää lintujen kieltä, pöheikköjen kuiskauksia. Suhinaa, rapsutusta. Askelten kieli se vasta onkin vivahteikas. Auto vyörähtää äänimaailmallaan ohi. Ohi kiitävä juna peittää meidät tuoksulla, jonka muistan höyryjunien ajalta.

Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois” – Reetta Pakkanen runokokoelmassa Kärhi.

Tunnin kävelimme samaa reittiä kuin stalker seurattavineen kolme vuotta sitten. Stalkerin puhe menneisyyden matkalta kaikui mielissämme, yhtä salaperäisenä ja säälimättömän selittämättömänä kuin silloin.

(Ylioppilaskylä on muuttunut 50 vuodessa niin, että sain katsoa aivan tosissani, missä onkaan 3 A, jossa asuin ensimmäisenä asukkaana 32-kämpässä. Uutta pintaa, silloiset pellot taloja täyteen.)

Mutta pöheiköt kukoistivat, miten niitä onkin niin paljon. Joka puolella kasvaa, vihreää, eri sävyjä, pölyyntyneinä mutta elinvoimaisina. Joka paikassa, mitä ihminen ei jynssää. Keskellä kaupunkia. Ihminen jättää ikävät jälkensä, roskaa, lasinpalasia, romua, välinpitämättömyyttä. Mutta, luonto voittaa ja peittää.

Rannan salaperäiset rakennukset olivat kadonneet. Niitä ja niiden pihalla olleita ihmisiä ihmettelimme silloin. Kuuluivatko he suunniteltuun esitykseen vai sattuivatko paikalle aiheuttamaan syvyyttä tarinaan. He aiheuttivat syvimmät keskustelut silloin.

Luonto oli vallannut teltan paikan. Sen pystyi hädintuskin havaitsemaan. Vielä oli tallella pelto, jossa vadelmat kantoivat hedelmää, puntarpäät heiluvat vastavalossa, kaikki samaan tahtiin.

Aurajoen rannalla saimme juotavaa ja lahjan, Reetta Pekkasen runokokoelman Kärhi.

”Mennäkseen ytimeen on mentävä läpi kaikesta, mikä ydintä suojaa.”

Ensi vuonna samaan aikaan samassa paikassa. Me olemme. Grus Grus.

Hitaasti palasin matkalta, kuten edellisinäkin vuosina.

 

Rakkauden polulla – Naantalissa Mapen luona

En muista missä olemme tavanneet ensimmästä kertaa tai miten olemme oikein tutustuneet lähemmin.

Olimme eri vuosikursseilla Turun yliopistossa biologiaa opiskelemassa 1970-luvulla. Teitä oli tiivis naisporukka, Mape, Satu, Kirsi, Maija, Minna.

Olimme ilmeisesti Seilissä jollakin kesäkurssilla yhtäaikaa, muistan joitakin tapahtumia (kun Minna sai ongella ahvenen ja väänsi sen pään irti ja meinasi tikahtua kauhusta).

Ja sitten niitä jatkoja osakuntailtojen jälkeen, kun makoilimme senkertaisen isännän (Maurin) lattialla ja heräsimme aamutuimaan kummallisessa euforiassa. Myös miespuolisia kurssilaisianne oli mukana, mutta he ovat kokoontuneet aikuisvuosikymmeniensä aikana keskenään, vappuisin aikakin. Ape, Pekka, Mauri…

Itse asiassa, olen enemmän ollut tekemisissä teidän kurssinne porukoiden kanssa kuin oman kurssini.

Hämäränä on mielessä Yokylän keittiössä käyty yöllinen keskustelumme DNA:n rakenteesta, emäsjärjestyksestä ja koko rakenteen merkityksestä. Tämä muisto nousee sieltä 1970-luvun vuosista helmenä.

Muutin Hannunniittuun huoneeseesi Satun luo, kun lähdit Espanjaan kesken lukuvuoden. Asuin siinä ennen kuin sitten lähdin lopullisesti Turusta, ensin Helsinkiin Satun kanssa auskultoimaan biologian opettajaksi.

Pidimme yhteyttä. Vietimme mielenkiintoisen päivän 1970-luvun lopulla Helsingissä keskellä talvea ja lumipyryä. Kävelimme Eirassa meren rannalla. Jossain kummassa betonibunkkerissa kirjoitimme huurtuneeseen seinään KAKSI MELKEIN MAISTERIA.

Kadulla  meidät pysäytti kyselijä, joka tenttasi mielipidettämme lakritsapatukoiden käärepapereista. Sanoin, että kuvio on mielestäni rasistinen ja kyselijä meinasi polttaa päreensä.

Olit silloin Riistantutkimuslaitoksessa laskemassa kalansuomuista vuosirenkaita. Minä opettajana Posiolla ja talvilomaa viettämässä. Yö vietettiin Koivulassa Hoasin asunnossasi, nukuin lattialla takki peittona.

Se oli sitä aikaa, kun voimakkaasti painoi tulevaisuuden odotus. Mikä minusta tulee. Missä on paikkani. Miten löydän paikkani. Kenen kanssa. Saanko perheen.

Lähdit Keski-Amerikkaan ja minä jäin Lappiin.

Yhteys säilyi. Myös muihin. Kirsiltä tuli kirjeitä, Ruotsista, Maijalta pitkiä dokumentointeja, mm. matkasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan sinua tapaamaan. Maijan käsiala vaan on niin vaikeaselkoinen, että kirjeiden sisältö odottaa edelleen avautumistaan.

Lapset tulivat kuvioihin. Yhteytemme säilyi. Kirjeitä kirjoiteltiin. Luin niitä muutama vuosi sitten. Oli tosi mielenkiintoista. 1980-luku oli lasten vuosikymmen.

Tapasimme. Kävit 1990-luvulla lastesi kanssa Kemijärvellä ja teit niin hyvää jauhelihakastiketta, että minun lapseni muistelevat sitä vieläkin.

Kävimme teitä tapaamassa Ruukissa.  Satu vieraili perheensä kanssa, käytiin Ailangassakin.

Olimme yhteyksissä muutettuani  2002 Lapista takaisin etelään ja kävin 2004 luonasi Naantalissa. Sitten yhteys katkesi 17 vuodeksi. Sain Satulta (jonka tapasin 25 vuoden tauon jälkeen vuonna 2017 Kuopiossa) viestiä, että olet mennyt naimisiin ja asut Britanniassa.

Kunnes otit yhteyttä viime syksynä, tulit kylään Loimaalle ja vietimme kaksi päivää yhdessä. Ja nyt heinäkuun ennätyshelteissä toiset  kaksi päivää Naantalissa.

Miten elämä onkaan meitä heitellyt. Hyvää on ollut, ja sitä vastapuolta. Miten onkin niin hedelmällistä vetää yhteen vuosikymmenien tapahtumia ja miettiä, mitä vanheneminen merkitsee, miltä se tuntuu. Se kun on tässä ja nyt.

Tämä on sanomattoman arvokasta. Tavata henkilö, joka on tuntenut minut silloin nuorena ja osaa nähdä kehityslinjoja sieltä nuoruudesta näihin alkavan vanhuuden päiviin.

Nyt kuvakavalkaadi eilisestä ja tästä aamusta.

Iltapäivällä kävimme uimassa. Illalla lähdimme Kultarannasta kävelemään Naantalin keskustaan. Ilta-aurinko Ukko-Pekan sillan jälkeen.
Kallioiden koloissa ihmisiä viettämässä helleiltaa
Satumainen näkymä
Satumainen kallio
Polku avautuu
Rakkauden polku, venäläisten sotilaiden ja Naantalin tyttösten salainen kohtauspaikka 1800-luvun alkupuolella
Rantabulevardi kuin Välimeren maissa
”Pakollinen” kuva Naantalista
Merisalissa oli vielä keittiö auki
Merisalin pizza oli aivan erinomainen – Quattre stagioni – nam!
Hämäryys laskeutuu satamaan
Aurinko näkyy vielä
Aamiainen nautittiin Mapen pergolassa – ei ollut vielä liian kuuma
Jade-kissa makoili varjossa vieressämme. Yhtäkkiä sen levollinen olemus terästyi, katse nousi ylöspäin ja se hiipi puun alle
ja Jade kiipesi puuhun salamana, sieppasi jotain suuhunsa, ei kai lintua 🙁 , ei, se oli hiiri! Hiiren häntä näkyi. Jade tuli alas ja lönkytteli talon taakse. Sieltä se suupieliään nuollen tuli kohta takaisin. Kissan aaminainen!
Mape ja mä. 70 mittarissa, minulla vuosi lisää. Kiitos Mape <3. Jospa tapaamme jatkossa koko naisporukalla!

 

Mökkikesää hyönteisten kanssa

On niin täysi hiljaisuus, että korvien suhina kuuluu taas. Eivät linnut laula, ovatko menneet nukkumaan? Vai onko poikaset saatettu maailmalle ja vanhemmat lähteneet takaisin etelän maille?

Noo, mustarastas pelasti iltayön. En muista niitä aikaisemmin täällä nähneeni tai kuulleeni. Voi miten se juttelee, lurittaa, mutta ilman kiihkoa. Kuin rupattelisi puolisonsa kanssa. Verkkaan, niitä näitä, mitäs tässä sen kummempaa.

Viime vuonna olimme myös juhannuksena täällä Nurmaan mökillä. Se oli viikkoa aikaisemmin. Siitäkö johtuu, ettei lintuja ole juuri näkynyt. Järvessä vesi on niin korkealla, että viimevuotinen lokkien pesimäkivi on vaivoin vedenpinnan yläpuolella. Ja vielä korkeammalla vesi on ollut.

Mutta eläinmaailma on tiiviisti läsnä. Itikoita on enemmän kuin tarpeeksi. On niitä aina täällä ollut, mutta nyt niitä on sisälläkin valtavasti, melkein enemmän kuin ulkona. Tai sitten löytävät minut sisällä nopeammin.

Niin erilaiset ovat vuodet. Perhosia lepattelee niin paljon, etten muista moista aikaisemmilta kesiltä. Kotona Loimaalla melkein kymmenen lajia. Täälläkin. Näin eilen valtavan ison valkoisen perhosen matkan päästä, pihlajaperhonen?

Nokkosperhonen lehahti verannalle jääneen muovipussin päälle ja viipyi siinä tovin. Leuhautteli siipiän, tutkiskeli outoa materiaalia. Taitaa väri olla tärkein houkutin, kukaksiko luuli?
Tämä yökkösparka oli jäänyt viime vuonna nukkuma-aittaan ja koristaa nyt ikkunalautaa. En tosin ole varma lajinmäärityksestä.

Rehevyys on lisääntynyt. Nopeasti luonto valtaa takaisin raivatut alueet. Puiden taimet kasvavat innokkaasti ja osin näkymä järvelle on peittynyt. Saniaiset ovat vallanneet alaa. Ne peittävät paikoin mustikkamättäät – mustikoita ei sitten tule. Olen nähnyt noin 10 sinistä marjaa, vaikka aikaisemmin olen poiminut aivan pihapiiristä litrakaupalla. Puolukkaa tulee ehkä jonkin verran.

On uitu, vesi 25,5 asteista. Helteet hellineet, liikaakin. Rannassa on vietetty aikaa. Tuulenvire on vienyt pahimmat hyttysarmeijat ja paarmat.

Vesimittarit liukuvat veden pintakalvolla huimaa vauhtia. Silmänräpäyksessä ne ovat pyörähtäneet vaikka minne.

Lähdin soutelemaan. Itikat jäivät lähelle rantaa. Vaikka tuuli vienosti, hiki alkoi nousta pelastusliivin sisällä. Soudin Nurmaanjärven laskujokea, Välijokea kohti. Suojaisa lahdenpoukama, tuuli tyyntyi, itikat riensivät rannalta minua ihmettelemään. Veden laatu muuttui, ulpukoiden joukkoon ilmestyi lummelauttoja.

Lumme, lootus, jo Tutankhamonin haudasta löydetty lumoava kukkija. Kamera väänsi aallot
Veden kuninkaan Ahdin rouva huuhtele hiuksiaan
Käännän veneen niin, että näen minne menen. Välijoki on kapea, paikoin airot kolahtavat rantaan kiinni. Virta vie, innostuneet ötökät syöksyvät rantapöheiköstä tervehtimään. Olen hätää kärsimässä.
Nurmaanjärvi laskee siis Välijokea – joka on noin 100 m pitkä, tai lyhyt – isoon Vuohijärveen, joka on Kymijoen vesistön Mäntyharjun reittiin kuuluva keskikokoinen järvi Kymenlaakson ja Etelä-Savon maakunnissa, Kouvolan kaupungin ja Mäntyharjun kunnan alueella. Tietää wikipedia.
Vaakaa
Pystyä
Juhannusaamuna aurinko nousi koillisesta puoli neljän maissa
Illalla aurinko laskee luoteeseen yhdentoista maissa

Niin kuluvat päivät, kääntyvät iltaan.

Tällä kivellä sananjalkojen joukossa koirarakkaani Nero tarkkaili maailmaa.

 

Seuraavana päivänä lähdin kävelemään kylätielle. Metsää oli kaadettu valtavan paljon. Maisemat olivat paikka paikoin täysin erilaiset kuin aikaisemmin.

Tässä oli ennen metsä. No jaa, avoimessa maastossa on puolensa. Etenkin kun kukat saavat kukkia mielensä mukaan.

Enemmän aurinkoa – ja enemmän perhosia. Niitä lepatteli koko ajan ympärilläni. Osa matkasi kanssani aina jonkin aikaa. Uusia lajeja, jotka varmistin Google -kuvien lens-toiminnolla. Onpa kätevä! Onneksi ystävä kertoi siitä.

Nokkosperhonen oudosta kuvakulmasta, yllättävän tumma
Ratamoverkkoperhonen purtojuurella
Tummapapurikko. Luulin ensin tesmaperhoseksi.
Pihlajaperhonen, se aikaisemmin nähty suuri valkoinen lepattelija
Mäen alla oli vanha hirsirakennus. Monet tuulet, sateet, tuiverrukset ovat seiniä piiskanneet.
Rantakäärme oli tullut soratielle, kuumalle kuin mikä, ja jäänyt harvan liikenteen uhriksi
Luonto valtaa vähitellen pihat. Mielessäni kulkevat pienviljelijäperheen vaiheet, rakentamisen kiihko, isäntä istumassa pölkyllä työpäivän päätteeksi, Saimaa oalaa, lapset juoksentelemassa pihalla, emäntä kulkemassa sinne ja takaisin tänne. Sodanjälkeisen pienviljelijäperheen elämää, josta lapset ovat kulkeutuneet suuriin kaupunkeihin. Nyt hiljaisuus.

 

Palattuani hikiseltä kävelylenkiltä menin uimaan. Uin ulpukanlehtien ohi ulapalle päin. Lehdillä isui paarmoja, jokainen omalla lehdellään. Onneksi eivät minuta äkänneet. Kun käännyin takaisin, oli minusta puolen metrin päässä sinisorsaemo viiden poikasensa kanssa. Ne eivät olleet moksiskaan minusta. Poikaset napsivat ulpukanlehdiltä paarmoja. Makoisia suupaloja. Olin aivan haltioissani tästä luontokohtaamisesta.

 

Novellimankelin lopettajaiset – eläköön Kirjamankeli

Ensin oli Runomankeli vuosina 2016-17. Suomi täytti 100 vuotta ja runoja syntyi kotomaasta ja kotiseudusta, savisesta maaperästä ja tunnelmasta.  Runokokoelma Runotuulen mankeloimaa ilmestyi huhtikuussa 2017.

Meitä oli kuusi: Kari Helin, minä Pirkko Hyvönen, Anna-Liisa Kastio, Sirkka Lukka, Virpi Pakkanen ja Kerkko Vihava. Opettajana ja ohjaajana oli Loimaan työväenopiston monen kuukauden kurssilla Mirkka Mattheiszen. Mirkka, Kerkko, Sirkka ja Pirkko, kyllä me naurettiin sodanjälkeisen elämänmenon vahvoja konsonanttinimiä. No jaa, Mirkka nyt on ihan eri sukupolvea.

Porukka hitsautui niin kiinteästi yhteen, että mankeli jatkoi toimintaansa. Mankeli-nimityksen keksi alunperin Liisa. Toimme nimittäin runojamme ryhmän arvioitavaksi ja paranneltavaksi, siitä tuo mankeli- nimitys.

Työväenopisto järjesti viikonlopun kestäneen Novelli-kurssin keväällä 2018. Mankelilaiset osallistuivat kurssille sekä lisäksi porukkaan tuli kaarinalainen Maritta Västilä. Marittaan Pirkko oli tutustunut ulkomailla ja erinäisten sattumien vuoksi ilmeni yhteinen kiinnostus kirjoittamiseen.

Talvesta 2019 alkaen jatkoimme tapaamisiamme nyt Loimaan pääkirjaston Elers-huoneessa. Runot oli mankeloitu Sarka-museon kokoustilassa, josta oli huimaava näköala loimaalaiselle mielenmaisemalle, pellolle. Sarka kun oli Työväenopiston yhteistyökumppani. Yhteistyökumppaniksi tuli nyt Loimaan kirjasto.

Ryhmän kokoonpano muuttui hieman. Sirkka Lukka jäi pois ja tilalle tuli  Maritta Västilä.

Kokoonnuimme Elers-huoneessa kuukausittain ja päädyimme työstämään novellikokoelmaa. Runomankelista tuli Novellimankeli.

Emme pitäneet kiirettä. Kirjoitimme tekstejämme runsaan vuoden. Kaikki otettiin mukaan ja näin syntyi monipuolinen novellikokoelma. Karin Karlsson on pisin, noin 30 sivua. Osa novelleista on lyhyitä, muutaman rivin tiiviitä paketteja, jotka avautuvat lukijalle miettimisen jälkeen – tai sitten ei. Oli mielenkiintoista kuulla, miten eri tavalla nämä lyhyet modernit novellit avautuivat eri lukijoille. Novellin määritelmä kun on muuttunut siitä klassisesta muodosta, johon on totuttu.

Keväällä 2020 kirjoituksia alettiin muuttaa taittokuntoon. Pirkko teki tämän työn. Kari teki kansihahmotelmia ja valitsimme kirjan kanneksi shakkilaudan, jolla kuusi hahmoa katselee eri suuntiin.

Nimeä olimme miettineet pitkin matkaa. Lopulta Liisan keksimä Kuoriutumisia valittiin kirjan nimeksi, vaikka se alunperin oli ollut Liisan viimeisen novellin nimi.
Novelleja oli kertynyt 108, kaikki syntyneet otettiin mukaan ja sivuja kirjaan tuli yli 330. Tallinnan kirjapainon kanssa tehtiin painosopimus elokuulle 2020.

Emme edes harkinneet yrittävämme hankkia kirjalle kustantamoa. Aikaa olisi tuhrautunut eikä myönteistä tulosta ollut realistista odottaa. Jotenkin tuntuu, että kirjoittajalla  pitää olla nimeä valmiiksi eli jonkinlaisen kuuluisuuden kirjat otetaan kustantamojen listoille. Tai sitten tekstin  pitää olla todella erikoinen. Myös ikä vaikuttaa. Olemme eläkeläisiä eikä se ole tässä yhteydessä mikään meriitti.

Sitä paitsi kokoelmakirjat eivät ole suosittuja, antologia-sana on melkein kirosana. Niinpä me puhumme novellikokoelmasta.

Me mankelilaiset pidämme kirjoittamisesta. On nautinto saada ajatuksensa sanoiksi. ”Joskus sitä ihan itsekin liikuttuu omasta tekstistään”, sanoi Jaakolan Pirkko kerran. Se on ihan totta. Kun saa sanat mieleiseensä järjestykseen, sitä nautintoa ei voi mihinkään muuhun verrata. Tai ehkä kuvataiteilija tuntee samoin saatuaan maalauksensa valmiiksi. Tai näyttelijä onnistuneen roolisuorituksen jälkeen.

Kirjoittaminen on harrastuksemme. Ryhmämme on hiutunut yhteen. ”Näitä runoja ei olisi syntynyt ilman tätä porukkaa”, kuten Kari sanoi. Eikä näitä novelleja.

Kuoriutumisia -novellikokoelman julkistaminen oli syksyllä 10.10.2020 juuri siinä vaiheessa, kun koronaepidemia alkoi liukua toiseen aaltoon. Keväällä olimme kokoontumisrajoitusten vuoksi pitäneet nettipalavereja. Onneksi olimme kirjoituksissa jo niin pitkällä, ettei kovin pitkiä istuntoja enää tarvittu. No jaa, kyllä siinä neljä tuntia vierähti uuden tekniikan välityksellä.

Olimme julkistamistilaisuudessa maskit päässä, siihen aikaan niitä alettiin pitää laajemmin. Tätä kirjoitettaessa maskit ovat aina kasvoilla yleisille paikoille mentäessä ja kouluissakin keväällä. Mieleen hiipii, voimmeko luopua niistä jossain vaiheessa… Japanissa kun niitä näki jo ennen koronaepidemiaa. Se hyvä puoli on, että flunssat ja nuhat ovat olleet poissa tämän koroaepidemian aikana, kun hygienia on korostunut, halaukset loppuneet ja tapaamiset vähentyneet.

Novellikokoelman myyntiin koronaepidemia iski säälittä. Emme päässeet osaksi joulumarkkinoita  emmekä erinäisiin kohtaamisiin, joissa kirjaa olisi voinut kaupata.

Kirjasta on tehty sähkökirja, mutta siitä kirjamerestä on tuntemattomien kirjoittajien kirjan vaivalloista nousta näkyviin. Mutta siellä Kuoriutumisia on, samoin kuin kirjastojen hyllyillä, kauppojen valikoimissa ja Kirjavälityksessä. Myös kirjoittajilla on kirjoja jäljellä. Jos vaikka kiinnostut lukemaan.

Pidimme helteisessä, jopa tukalassa säässä Novellimankelin päättäjäidet meillä. Aurinko paistoi niin säälittä, että oli laitettava seinäaurinkosuojaa. Seuraavana päivänä riehuikin ukkosmyrsky, joten ajoitus oli täydellinen.

Olemme tyytyväisiä Novellimankeliin. Saimme kirjoittaa, saimme tukea, saimme neuvoja. Tutustuimme yhä syvemmin toisiimme tekstiemme välityksellä. Saimme kirjan aikaiseksi. Se säilyy muistona tuosta puolestatoista vuodesta.

Novellimankelin porukka viime hetkillään. Vielä pidettiin viimeinen kokous ja kerättiin kokemukset yhteen.
Novellimankeli on paketissa.Kiitos Novellimankeli! Eläköön Kirjamankeli!

Päätimme jatkaa mankelia. Loistomasiina, sanoi Mirkka. Niinpä elokuusta alkaen jatkuu Kirjamankeli ja kirjoittamisen nautinto. Saapi nähdä mitä siinä syntyy!

Olen lukenut: Erling Kagge: Kaikki  mitä olen oppinut naparetkilläni ja Ville-Juhani Sutinen: Likaista lunta

Katso Luettua-sivu

Sadepäivän tunnelmaa

Sadepäivässä on jotain niin täyteläistä. Hyvä olo, toiveikaskin, mitä nyt tavallinen arki ei ole. Sade taukosi hetkeksi, linnut puistelivat vedet selkäsulistaan ja kajauttivat ilmoille kertosäkeensä. Peippo, sen tunnistan.

Ja se, että saa olla yksin kotona. Mies lähti jonnekin harrastuksiinsa, se kun on taas mahdollista. Eilen oli vain neljä koronatartuntaa Varsinais-Suomessa ja koko Suomessa vain 47. Viimeksi kait viime syksyn alussa yhtä vähän.

Yksin oleminen on niin voimaannuttavaa. Silloin, kun ei ole yksinäinen. Mieleeni tulee erään ystävättäreni kertoma, että ensimmäiseksi hän yksin jäätyään – päästyään – siivoaa koko talon ja sitten tekee mitä mieleen tulee. Ja jättää tekemättä, mitä siitä, että astiat jäävät pöytään. Perheen palatessa sitten  nopea raivaus.

Radiosta tulee muistelu 60 vuoden taakse, Dag Hammarskjöldin äkillinen kuolema Kongossa lento-onnettomuudessa. Puhuvat myös Bodomista ja samaan aikaan Suomessa tapahtuneista lento-onnettomuuksista. Kaikkiin niihin liittyy osallisten äkillinen poistuminen elävien kirjoista. Järkytys, joka muita ihmisiä kohtasi elämän loppumisesta kesken aktiivista vaihetta. Mitä kaikkea he olisivatkaan saaneet aikaan. Vaikutukset kuin mustekalan lonkerot laajalle ja pitkäaikaisesti, ei sitä voi ymmärtää.

Taas kerran tulee lähelle. Kun näin lipun puolitangossa entisessä koulussani ja kuulin kenestä on kyse, en voinut asiaa tajuta moneen päivään. Miksi jotkut meistä joutuvat lopettamaan elämänsä kesken kaiken. Sitä ei voi käsittää, vaikka onhan näitä on tapahtunut ennenkin, omassa perheessäkin. Eivätkö nämä jo voisi loppua. Miksi edelleenkin äiti ja isä menettävät lapsensa, veljet sisaruksensa, vaimo miehensä, lapset vanhempansa. Muut merkityksellisen ihmisen. Aina vaan uudestaan.

Menetykset eivät unohdu. Ne painuvat taka-alalle, mutta siellä niiden varjot täplittävät läheisten elämää ja aika ajoin osuvat läheisten päälle. Jotkut osalliset joutuvat varjoon loppuelämäkseen.

In memoriam Jukka Vehviläinen, R.I.P.

Sadepäivä värittää alkukesän toiveikkuuden.

 

The Fall

Tämän alkukesän ehdoton katsomissuosikki on ollut The Fall. Joskus aikaisemminkin on ollut sarjoja, jotka ovat jättäneet jälkensä mieleni vuodenaikoihin, mm. kreikkalainen Saari , jonka tunnusmusiikki saa vieläkin väreet juoksemaan selässä sekä tietenkin Loistava ystäväni, Elena Ferranten Napoli-sarjan ensi osa. Muita osia ei valitettavasti ole vielä nähty Suomen tvssä.

En ensin alkuun ollut The Fall –sarjasta kiinnostunut, joitain alkujaksoja jäi näkemättä. Ensimmäinen kausi loppui (kuusi jaksoa) ja luulin, että se oli sitten siinä. Brittiläisissä tehdasmaisissa dekkarisarjoissa kun ratkaistaan jopa tunnissa mitä monimutkaisimpia tragedioita. Mutta mielenkiinto kasvoi harppauksin, kun toinen kausi jatkui siitä mihin ensimmäisessä oli päästy.

Kerronta on hidasta. Pysähtyneitä kuvakulmia. Ei puhetta, vaan henkilöiden kasvoilta voi lukea tunteita, ahdistusta, alistumista ja pelkoa. Henkilöitä ei esitellä hyviksinä ja pahiksina, vaan mieli alkaa askarrella niissä syissä, jotka ovat vähitellen johdattaneet kuvattuun tapahtumaketjuun. Päähenkilöt herättävät sympatiaa, kuten oikeassakin elämässä tunteet heittelevät laidasta laitaan riippumatta henkilöiden yksittäisistä teoista tai tapahtumista.

Käsikirjoitus on loistava. Näyttelijätyö samoin, ja ohjaus. Toisen kauden ohjaaja on sama kuin aikoinaan Epäilyksen polttopisteessä, joka on myös yksi niitä parhaimpia tvdekkareita.

Näyttelijät ovat vähän harvemmin nähtyjä. Yleensä brittisarjoissa on TAAS niitä samoja näyttelijöitä, yhä uudelleen ja uudelleen ja hetken aikaa miettii, missä rooleissa he ovat aikaisemmin esiintyneet ja sehän häiritsee katselukokemusta.

Joskus menee aivan sekaisin koko juoni, kun hetken luulee, että näyttelijän eri roolit yhdistyvätkin tässä viimeisimmässä tarinassa. Samalla alkaa miettiä näyttelijöiden työllisyystilannetta. Mutta eikö näyttelijöitä ole niin paljon, että uusille kasvoille voitaisiin antaa rooleja tai sitten muuttaa näyttelijän ulkoista olemusta niin, ettei sekaannuksia tapahdu.

Joskun olen huomaavinani, että näyttelijät näyttelevät samalla kaavalla eri tuotannoissa. Samalla mietin, paljonko tulkinnassa on näyttelijän oma persoonaa. Sehän ei pitäisi näkyä mitenkään rooleissa, vaan käsikirjoittajan näkemys. No jaa, voihan näyttelijä tehdä omia painotuksiaan, mutta ei aina samanlaisia eri tuotannoissa.

The Fallin tapahtumapaikka on poikkeava, ollaan Pohjois-Irlannissa Belfastissa. Murretta käytetään ja on viittauksia uskontoon ja muihin paikallisiin piirteisiin. Kertakaikkiaan virkistävää.

Juonen kehittyessä tulee selväksi, että kamaliin tekoihin ajautuneet ihmiset ovat monimutkaisten henkilökohtaisten tapahtumien johdattelemina ajautuneet harhapoluille. Sivutarinoita on monia ja monipuolisia, ne valottavat tapahtumaketjun laajoja vaikutuksia ihmisiin. Etenkin päähenkilön, sen pahiksen, vaimon tilanne käy sääliksi. Miten tuollaisesta selviää, mitä lapsien tulevaisuus tuo tullessaan. Ja tuollaista tapahtuu ihan oikeassakin elämässä. Me luemme niistä vaan lehdistä ja korkeintaan paheksumme.

Loppukohtaus on hieno. Saapuminen kotiin, postia lattialla, kukat kuihtuneet, viinipullo sentään löytyi, istahtaminen, takki niskassa lasillinen ja yksi kirje auki. Pysähtynyt katse, luultavasti aika tyhjä.

Se vaan nauratti, että suomalainen olisi heittänyt superkorkeat korkokengät jalastaan heti kynnysmatolle tullessaan viimein kotiin. Mutta madame piti ne jalassaan viimeiseen kuvaan asti.

Sen verran katsoin netistä, että sarja on saanut monia palkintoja. Ansiosta. Katso ihmeessä Areenassa, ellet ole jo katsonyt.

 

Olen lukenut Helen Monks Takharin Kaikki mitä halusit ja Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä.
Katso Luettua-sivu.

PS. En millään saanut siirrettyä kunnollisia kuvia tänne. Kaikenmaailman suojauksia, joita en osannut ohittaa.

 

Toukokuun katseet

Onpas ollut kiireinen kuukausi tämä toukokuu. Olen möyrinyt kasvimaalla ja yleensäkin pihalla enkä ole tietokoneen ääreen juuri istahtanut. Nyt sataa toista päivää, joten ”pakko” tähän oli tulla.

Olen nauttinut aikaisempien keväiden tapaan luonnon heräämisestä. Miten se onkin aina yhtä suuri ihme. Pienen lehden ilmestyminen saa hengen salpautumaan. Lintujen konsertti hivelee korvia. Näistä olen kirjoittanut aikaisemminkin, katsopa niitä.

Uutta ovat kohtaamiset pienen pienten ötököiden kanssa. Ne ovat pysähtyneet, antaneet minun ihailla itseään ja jopa luoneet katseensa minuun. Millaisia luontokokemuksia!

Laskepas vaan, osaatko niin pitkälle, 22 niitä on.
Tässä köllöttelen punaisen viinimarjapensaan pitkässä kukkatertussa. Tuo tuossa kumartelee ja höpisee itsekseen.
Pörriäisiä on tänä keväänä lennellyt enemmän kuin aikaisemmin, vaikkei olekaan pörriäisprojektia, kuten viime vuonna.
Meitä kaaliperhosia on paljon. Tässä kasvimaallakin meitä oli neljä imeskelemässä makoisia nesteitä. Tuo kuvaaja vaan pelästytti muut pois.
Olen kangasperhonen. Siipeni ovat vihreät, miten tuo kuvaaja ei osaa niiden väriä vangita kameraansa. Olen pieni, mutta silmäni ovat kauniit suikulat. Ihailepas siinä niitä. Katsotaan toisiamme.
Täältä joen vastarannalta on turvallista tuijottaa tuota ihmistä. Tänne jolkuttelin peltojen poikki. Tuossa rantapusikossa oli minulle syötävää. Kauhean metelin nostivat, mutta onhan minunkin syötävä.

Räkättirastaan perhe-elämää pihametsikössä

Olen lukenut Niillas Holmbergin Halla Helle ja Tuula-Liina Variksen Sattunut syntymään.

Katso Luettua-sivulta mitä mieltä olen kirjoista.

Takatalven kourissa

Kyllä sen arvasin mutten ottanut todesta enkä varautunut siihen. Kasvihuonekauden aloittaminen huhtikuun puolivälissä on aikamoista riskinottoa. Mutta niin tyypillistä itselleni. Innostun ja sitten mennään!

Loimaa perjantaiaamuna 23. huhtikuuta. Lunta on 10 senttiä.

Oli vielä melkein pakollinen lähtö aamulla Paimioon. Pakollinen ja pakollinen.  Olisihan sen voinut perua, mutta lähdin ajamaan, kesärenkailla. Kylätie oli itse asiassa kaikkein hankalin, kun oli kolmet renkaanjäljet  eli vastaan tulleen auton takia oli ajettava tien reunaan sohjoon, jolloin oli  pahin tilanne ja meinattiin mennä ojaan. Iso tie olikin parempi ajaa. Niinpä jatkoin matkaa ja pääsin ehjänä perille. Kolme autoa oli 10-tien poskessa. Onneksi ei henkilövahinkoja.

Luonto oli myös hullaantunut lämpimistä päivistä ja työntänyt esiin lehdenalkuja. Mutta karaistunut on viinimarjapensas, ei ollut moksiskaan.

Siitä alkoi takatalvi. Öisin oltiin pakkasen puolella ja päivällä vaan muutama lämpöaste. Kasvihuoneessa pidin taimia harsoröykkiöiden alla, mutta sitten vappuyönä oli viisi astetta pakkasta ja kylmä pääsi harsojen alle huonosti peitetystä nurkasta. Niinpä 17 tainta paleltui. Herkimpiä olivat portugalilaiset häränsydäntomaatit. Eivät ole tottuneet tällaiseen kylmään. Onneksi taimia oli kaikkiaan niin paljon. Ylimääräisiä riitti kuitenkin ”vakioasiakkaille”.

Mieli askarteli lämpöeristyksen kanssa. Googlailin aikani ja kun itselläkin oli kuplamuovia purkkien reunoilla, löysin erityisesti kasvihuoneiden lämpöeristykseen tarkoitettua kuplamuovia, jossa on isommat ja paksummat kuplat kuin tavallisessa pakkausmateriaalissa. Luvattiin hyvää 40 % eristystä ja valosta 80 % pääsee läpi.

Mutta. Paikallisista kaupoista ei isoa kuplamuovia ollut saatavilla. Kaksi nettikauppaa löysin. Hintaero 10 m x 1,5 m rullalle oli 20 e. Päätin parin päivän miettimisen jälkeen tilata halvemmasta kaksi rullaa kiinnikkeineen. Mutta rahti, 99 euroa! Enemmän kuin koko tilaus, yhteensä melkein 200 euroa. Ainoa mahdollisuus oli kotiinkuljetus viikolla 20 eli kahden viikon päästä. Ajattelin sitten, että rakkaan harrastukseni vuoksi voin sen maksaa. Mutta kohtalo astui peliin. Firman nettikauppa ei toiminut, vaikka yritin monta  kertaa.

Siksi katsoin toista kauppiasta. Rullan hinta oli kyllä 20 e enemmän, mutta: toimitus 9,9 e! Ja toimitus heti. Niinpä tiistaina iltapäivällä tilasin kaksi rullaa kiinnikkeineen ja nettosin 50 euroa. Kaiken huippu oli, että seuraavana aamuna tuli sähköposti, että paketti on postissa ja eilen eli seuraavana päivänä se oli Loimaan postissa. Melkein käsittämätöntä. Paketti tuli Pietarsaaresta yhdessä päivässä, kun viime syksynä kirje Kemiönsaarelta Loimaalle kesti yli viikon. Kannattaa varmaan jatkossa lähettää kirjeetkin pakettina.

Innoissani sitten aloin laittaa muovia kasvihuoneeseen. Olin miettinyt, miten se kannattaa asetella, jotta tulee vähiten saumoja, niistä kun kylmä pääsee läpi. Parin tunnin aherruksen jälkeen kasvihuone oli paketoitu, tosin sisältä päin. Lämmön lisääntyminen tuntui heti, piti takki heittää päältä. Lämpömittari kertoi, että ero ulkoilmaan oli viisi astetta. Se riittänee näihin kevätkylmiin. Laitoin kuitenkin yli jäänyttä kuplamuovia taimien päälle teltaksi.

Kasvihuone paketissa. Oikeastaan on hyvä, että valoa menee sisään vähän vähemmän, sillä kesällä huoneeseen tulee liian kuuma huolimatta avonaisesta ovesta ja tuuletusaukosta. Yhteyttäminen kun loppuu jo +27 asteessa, kun lehtien alapinnan ilmaraot sulkeutuvat, jotta haihtuminen vähenee. Samojen ilmarakojen kautta kasvi ottaa hiilidioksidia yhteyttämiseen.
Sisällä vielä kuplateltta. Pysyvät elossa!

Nyt odotan hartaana ensi viikolle luvattua lämpöä. Nämä sateet – vetenä, räntänä ja rakeina – tekevät hyvää. Kylmästä huolimatta ruoho ja pellot ovat alkaneet vihertää. Puiden lehdet odottavat silmujen alla aukeamistaan. Niiden esiintulo on yksi luonnon kiehtovimmista näytelmistä. Pienet ruttuiset lehdet, oikenevat, suurenevat, alkavat yhteyttää. Aaah!

Uusia lehtiä odotellessa löysin maasta viimevuotisen lehden, joka esittelee suoniverkostoaan. Miten kaunista, säännöllistä, tarkoituksenmukaista! Noita pieniä putkia pitkin kulkevat vesi ja yhteyttämistuote eli sokeri.

Teiden varsilla kukkivat edelleen keltaisenaan leskenlehdet. Samaan aikaan kukkivat sinivuokot ja valkovuokot. Hmm. Kukkivatko ne yleensä samaan aikaan? Otsakekuvan valkovuokot on kuvattu Paimiossa silloin lumisadepäivänä. Silloin ei Turun tienoilla ollut lunta juuri ollenkaan.

Läheisen koulun metsikössä leviää sinivuokkokasvusto. Olivat kaataneet koulun seinän suuntaiset suuret puut. Miksi? Toivottavasti tämä pieni metsikkö saa kasvaa ja ilahduttaa minua ja muitakin ohikulkijoita – olen nähnyt kuvaajia.

Olen lukenut sinnillä Roberto Bolañon tiiliskiviromaania 2666. Vastoin tapojani jätin sen kesken. Luepa Luettua-sivulta miksi.

PS. Viime kerralla kirjoitin mietteistäni Kolmannen tanssin jatkamisesta. Asia kirvoitti sitten yksityisviestiketjun ystävättäreni kanssa. Ehkä tanssi ei olekaan vielä hiipunut.

 

Putken päässä, valossa – näkyy – multaa

Perjantaisen rokotuksen jälkeen oli lauantaina niin vetämätön olo, että makoilin ja tarkastelin telkkarin iltapäiväohjelmistoa. Enpä kylläkään muista mitä sieltä tuli vaikka katsottua tuli. Päikkärien välillä.

Tässä elämänvaiheessa on niiiiin ihanaa, ettei ole pakko tehdä mitään mitä ei nyt huvita tehdä tai minkä voi siirtää huomiselle. Tai mitä kolotukset ja lisääntyvät fyysiset kankeudet rajoittavat.

Välillä mieleen tupsahtaa niitä toimeliaita vuosia, jolloin koko ajan oli kuumenemassa monta rautaa. Jos joskus ehti kellahtaa sohvalle viideksi minuutiksi ruoanlaittosouvin ja illan työkokouksen välissä, oli aivan onnellinen. Mutta ylös oli vääntäydyttävä. Ja jätettävä lapset muiden huostaan.

Nyt näyttää siltä, että joka toinen päivä on väsymystä ja lihassärkyä. Mutta se siitä.

Olen viettänyt vuodenkulun ehkä parhaan päivän, kun kasvihuoneessa siirsin sisältä tuodut tomaatintaimet isompiin purkkeihin ja lajittelin eri lajikkeita eteenpäin annettavaksi. Koskaan aikaisemmin en ole näin aikaisin vienyt taimia kasvihuoneeseen, mutta nämä lämpimät päivät saivat aikaan vahvan kesätunnelman. Lämpötila huiteli yli 15 asteessa, mittari näytti jopa 18 astetta hetkittäin.

Harsojen suojassa öisin, mutta päivisin levittävät lehtensä, ryhdistäytyvät ja kärkien kasvupisteissä kiihkeässä solunjakautumisessa ryhmittäydytään pikkuruisten lehtien solukoiksi

Olin aivan onnellinen. Kädet mullassa. Hellästi siirsin taimet pieniksi  käyneistä purkeista isompiin.  Lajikkeen kertova lappu tarkasti mukaan, vaikka luulen kylläkin, että vähän sekoilin. En millään henno heittää roskiin hitaimmin kehittyneitä. Heitin kyllä, mutta kuitenkin kertyi 68 tainta. Itse käytän 12, joten uudet kodit on hankittava 56 taimelle. Uusia koteja onkin tiedossa.
Neljä tuntia vierähti kuin hetki vaan.

Biolanin kasvusäkit ovat osoitttautuneet vahvoiksi sadon takaajiksi, mukana kun on kasvukauden lannoitteetkin.  Alla  on kastelulaatikko, johon mahtuu viikon ja pidemmänkin ajan vesiannos. Kaikkia lajeja kasvaa kahdessa säkissä: punaisia pyöreitä ja pitkulaisia, keltaisia, mustia ja häränsydäntomaatteja. Viimeksi mainittuja kaksin kappalein, kun ne tekevät niin isoja makoisia sydämenmuotoisia tomaatteja. Viime vuonna kävi supi varastamassa yhden ison tomaatin. Löysin sen puutarhavajan takaa, vain osaksi syötynä. Ei maistunutkaan supille.

Peittelin taimet yöksi moninkertaiseen harsopilveen. Aamulla lehdenhakureissulla otan taimet esiin lämpenevään kasvihuoneilmaan.

Talon eteläseinällä kukkivat nämä posliinihyasintit joka vuosi yhä runsaampina. En ole niitä maahan laittanut, jostain ovat tulleet. Ne leviävät siemenistä, joten joko eläimet tai ruohonleikkaaja toimivat elinkyvyn takaajina. Luonnon salaperäiset kulkutiet! Ei voi kuin olla iloinen.

Sama kummallinen outo ja harvinainen onnellisuuden tila valtasi minut tänään aamiaispöydän äärellä verannalla. Aurinko paistoi minuun, ulkona näytti kesäiseltä ja niin vaan kaikki harmit liukenivat kirkkaaseen kevätilmaan ja nautin kevyestä nostattavasta tulevaisuuden odotuksesta.

Valkoinen posliinihyasintti ja idänsinililja  ovat valinneet meidän pihan kodikseen – onneksi! Idänsinililjojen sipulit olen itse laittanut maahan, mutta aivan muualle!

Sitten alkoi sataa. Joen pinta täyttyi pyöreistä renkaista. Pihakivetys täplittyi ja syvensi värinsä tummaksi täplien yhdistyessä. Tunnelma muuttui, se euforinen tila haihtui, mutta elämän pysyvät ikävyydet eivät valloittaneet mieltäni. Nyt on hyvä syy istua vintillä tietokoneella, kun ulkona sataa. Puutarhan keväthommia jatkan, kun sateet loppuvat.

Nyt sitten tietokoneella sukututkimusta edelleen tämän päivityksen jälkeen. Siinä riittää hommaa, ei tule koskaan valmiiksi. Mielen pohjalla välkky omien muistojen muistiin kirjoittaminen. Olisiko siinä seuraava kirjoitusprojekti? Kuitenkin Kolmas tanssi läikkyy mielen reunoilla. Tekisi mieli saattaa tarina päätökseen, kun loppuratkaisukin on selkiintynyt. Mutta mutta. Mikä on oikeuteni käyttää saamelaiskulttuurien mytologiaa tarinassani?

Kevään odotetuin kukka – sinivuokko. Miten se voikaan olla niin kaunis.

Lukemiseni on juuttunut Roberto Bolañon tuhatsivuiseen jättiläiseen 2666. Se on niin verratonta unilääkettä, että päivittäinen eteneminen on vain muutama sivu. Eli kestää kestää kestää.

Ei mitään uutta mutta kevät etenee

Voi voi. Nyt pitäisi keksiä jotain kerrottavaa, kun mitään kerrottavaa ei ole. Elossa kuitenkin ollaan ja saatiin tunti sitten rokotusaika ensi perjantaille. Ja eilen oli lupaava päivä: koronatartuntoja Suomessa vain noin 220 ja Varsinais-Suomessa vain vähän päälle 20.

Siis onko putken päästä pilkottamassa valoa? Muutaman kerran on aurinkokin paistanut siihen malliin, että mieli on vierähtänyt jopa toiveikkaaksi. Sitten ikkunan takana vihmoo taas räntäkuuro tai rakeet piiskaavat ikkunoita. Niinpä raahustan vintille kammiooni ja avaan sukututkimusohjelman. Siihen on helppo upota, tuntikausiksi. Kunnes päässä humisee, korvat soivat ja olkapäät ovat jumissa. Niinpä laahustan alakertaan, jalat tönkköinä, kaiteesta kiinni tiukasti.

Ei juuri puhuta. Kun on monta kymmentä vuotta kuunnellut toista, ei juuri sanottavaa ole. Ja on se vaan niin, että liiallinen läheisyys alkaa kaivaa kuoppaa, johon on helppo suistua kiukuisena ja kyllästyneenä.  Parempi ettei sano mitään, mitä saisi katua. 😉

Iloa ovat tuoneet kasvit. Tomaatintaimet ovat nyt kasvaneet melkein puolitoista kuukautta, ohhoh niinkö pitkään. Pieniä ovat, parhaissa neljännet kasvulehdet ovat työntymässä esiin.

Kasvun ihme ihmetyttää taas. Pieni siemen saa tämänkin aikaan, pikkuruiset höhtyvät varteen, uusia soluja kasvupisteessä.

Juuriston kehittyminen vie aikansa. Mutta sitten kun on se puoli kunnossa, kasvu kiihtyy. Pari krassiakin on itänyt, viimevuotisista siemenistä.

Tomaatintaimet, 5 viikkoa kylvöstä. Parhaiten itivät tänä vuonna punaiset pyöreät, huonoiten keltaiset. Mutta kaikkia on, myös punaisia pitkulaisia, mustia ja viime kesän uutuutena portugalilaisia häränsydäntomaatteja.

Maski kasvoilla vietin tuokion kaupan siemenhyllyn äärellä. Kesäkurpitsaa, kasvihuonekurkkua, avomaankurkkua, kurpitsaa, porkkanaa, purjoa, hernettä, punajuurta. Persiljaa kasvaa monivuotisena ja kuivattua tilliä tuli viime vuonna runsaasti.  Viimevuotisia siemeniä on jäljellä. Sipuli-istukkaita ja seimenperunaa on hankittava.

Itämään laitoin jo kukkia, tsinniaa, asteria ja krassia. Multaakin kävin jo ostamassa lisää.

Komposti lähti käyntiin kunnolla muutama viikko sitten. Se olikin ollut jäässä eikä meinannut enää mahtua lisäämään ruoanjätteitä. Mutta sitten kun avasin kannen, höyryä pöllähti ja pinta oli laskeutunut. Punaiset kompostimadot olivat töissä.

Luonnon kiertokulkua, maaksi tulossa. Höyryä nousee koleaan alkukevään ilmaan.

Kuukauden päästä on jo lämmintä, ehkä satunnaisia yöpakkasia tai hallaa, mutta sitten kasvihuoneessa ovat jo taimet kasvamassa ja siemet itämässä. Harsojen suojaamana öisin. Kasvimaatakin jo sitten olen kääntänyt. Lämmön lisääntyminen on varmaa. No jaa, olihan se yksi vuosi, kun juhannuksena tuli räntää ja oli kylmempää kuin jouluna. Mutta eihän tänä vuonna, ei toki.

Sinivuokot kukkivat Turun seudulla. Meidän pihalla ei vielä, leskenlehtiäkin vasta eilen näkyi tien penkalla. Pari nokkosperhosta lenteli puutarhassa. Suunnittelimme kävelyä Ruissaloon.

Krookukset ovat kunnolla kukassa jouluruusun lisäksi. En vaan ollenkaan muista tähän kohtaan laittaneeni sipuleita…

Otsakekuvan vihreys on runkoruususta, jonka raahasin kellarista talvilevolta. Heti se alkoi työntää lehtiä ja on nyt vihreistä vihrein. Viime vuonna vaan saman kehityksen päätti tuholaisarmeija, joka yhtäkkiä varisti kaikki lehdet. Ruusu toipui kyllä ja kukki moneen otteeseen kesällä. Oli hyvä äitienpäivälahja tämä yksilö, selviää talven yli jo ties kuinka monetta vuotta.

Olen lukenut Roberto Bolañon kirjat Kesyttömät etsivät ja Jääkenttä.

Katso Luettua-sivu.

Luontoa, kirjoittamisia, kulttuuria, käsitöitä, matkoja……