Avainsana-arkisto: joulu

Joulukuuta ja uuteen vuosikymmeneen

Joulu on nyt ohi. Uusi vuosi 2020 saatiin alkuun, vanha vuosi 2019 monine ikävyyksineen muistojen joukkoon.

Meidän tilataideteos, jääpuikot aseteltiin pikkuväen kanssa lyhtyä ympäröimään.

Pitkästä aikaa koko lähiperhe kokoontui yhteen Lappiin, Pelkosenniemen Pyhätunturille Seitakeroon. Edellisestä kerrasta on viisi vuotta, siis Pyhällä. Ilmassa on haikeutta. Kaksi meistä on poissa pysyvästi. Kaksi on tullut lisää. Kaksi eläintäkin on poistunut ja kaksi tullut lisää.

Elämän kulku. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään mainittavaa. Mutta vääjäämätöntä ei voi paeta, osa on lähtövuorossa. Vaikeinta on hyväksyä, että lähdössä ei ole ikäjärjestystä, kun poistuneelta jäi kokematta niin monta elämänvaihetta, jotka itse on todennut hedelmällisiksi. Ettemme voi koskaan enää jutella.

Kerta kerralta päivien ketjussa syvenevät tummat katveet. Ne ehkä hiipuvat taustalle, mutta eivät poistu. Ilo – kyllä sitä on, mutta se muuttuu erilaiseksi. Jotenkin lyhyemmäksi.

Pihan puut ovat kasvaneet 25 vuodessa niin, että pihalla Kultakero pilkottaa juuri ja juuri niiden välistä. Miten hauskoilta puut näyttävätkään. Ne kurkottelevat ylös ylös ja kantavat lumihahtuvansa kevyesti.

Lappi näytti parastaan. Etelän vesisateesta ja tulvatilanteesta saavuttiin runsaiden valkeiden hankien keskelle. Kuohkea pakkaslumi kuorrutti puiden oksat. Pakkasta oli vaan muutama aste.

Viisi vuotta sitten olikin parikymmentä astetta kylmempää, jolloin ulkoilu oli erilaista. Nyt laskettiin mäkeä, tehtiin lumitöitä ja hiihdettiin yhteensä monta sataa kilometriä. Koko ajan joku meistä oli latuja mittaamassa, parhaat pari kertaa päivässä.

Hiihtolenkillä kaamos pääsi yllättämään. Vielä muutama kilometri valaistulle ladulle.

Viimein sitten lähestyttiin vuoden vaihdetta. Siinä oli erikoista tunnelmaa, kun siirryttiin uudelle vuosikymmenelle.

Pyhätunturin ilotulitus oli niin nopea, ettemme nähneet siitä kuin rippeitä. Kiipesimme kovaa vauhtia harjun rinnettä ylös, ja kaikki olikin jo ohi. Olisi tietenkin voinut lähteä ajoissa. Mutta onneksi tämä kipunasuihku vielä nähtiin. Ilotulituksessa on jotain hyvin syvälle ihmisen sieluun menevää riemua. Minua alkaa aina itkettää.

Miten nopeasti aika kuluukaan. Millennium vietettiin myös Pyhällä. Sen jälkeen on muutettu etelään ja niin paljon on tapahtunut kaikkea. Kaksikymmentä vuotta. Mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtuukaan, tai kahdenkymmenen. Yksi ainakin on varma. Lapset lähestyvät keski-ikää ja heidän lapsensa kasvavat nuoriksi aikuisiksi. Ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua on uusia suvun jatkajia. Ja minä. Tässä iässä vääjäämätöntä on terveydentilan heikkeneminen ja  miten se sitten vaikuttaakaan elämään. Saa nähdä.

Harhalaukaus mutta dokumentti siitä, että olinhan minäkin paikalla 😉

Nyt kotona, ulkona sataa vettä. Tuuli riepoo puiden latvoja. Ne heiluvat reippaasti. On pimeää. Ikkunaa peittää sadepisaroiden kudos. Yritin ottaa siitä kuvaa, ei onnistu tarkennus pisaroihin. On erikoinen tammikuu. Pellot ovat vihreitä ja ihmiset käyvät golfaamassa.

Kuin unena mielen taustalla välkkyvät Lapin valkoisuus, hankien pehmeys, suksien suhina laduilla. Ne kymmenen päivää, jotka vietimme läheisten kanssa. Lasten naurua ja  leikkiä, pikkuiset kädet hieromassa mummin selkää ja  niskaa, pasianssin – ”simpanssin” – peluuta yhdessä. Hotellipelissä myytiin ja ostettiin kiinteistöjä. Ristiseiskaa ja sanaristikkopeliä. Hyvää ruokaa ja juomaa. Kiukkaan sihahdus hiihtolenkin jälkeen. Takkatulen loimotus.

Ikiaikainen loimotus, joka vetää katseet puoleensa, mielen hiljaiseksi kumpuavia syviä ajatuksia vastaanottamaan.

Tuleeko vielä kymmenen yhdessä vietettyä päivää…

Suklaan kulutus oli aikamoista. Viimeiseksi saatiin lahjaksi tämä kilon sisältävä ihana sydän. Eikä kestänyt kauaa.

Tammikuuhun liittyy haikeus. Odotettu joulu on ohi. Uuden vuoden käynnistysvaikeuksia. Päivä kerrallaan. Yhtäkkiä sitten helmikuussa valon määrä häikäisee, mieli viriää, tulppaanit maljakkoon, siemenet itämään ja kasvua ihmettelemään.

Mutta nyt eletään tammikuun päiviä, joina tänä vuonna odotellaan talvea, tuleeko se vai onko kummallinen uusi vuodenaika syksyn ja kevään välissä. Täällä etelässä.

Olen lukenut Tolstoita, Oksasta, Zafónia ja afrikkalaisia novelleja, katso Luettua.

Verannan ikkunalla orkidea ilostuttaa näinä pimeinä aikoina.

Joulutarina

Kaikki alkoi tuoksuista. Imelä vahva haju tunkeutui kaikkialle ja peitti alleen muut tuoksut. Keittiö tuntui olevan koko talon hermokeskus, jossa häärinä oli kiihkeää useita päiviä. Uuni ja hella hehkuivat kuumina päiväkausia, mikä oli mukavaa. 

Se päivä oli kauhea, kun aamulla aikaisin viskattiin kaikki matot, peitteet ja tyynyt ulos. Kauhean mäiske kuului sisälle asti, kun niitä kuritettiin jollain kepillä. Minua häirittiin koko ajan mölinää pitävällä kauhistuksella, kun yritin nukkua päiväunia. Viimein ne laittoivat minut ulos, missä sain värjötellä pakkasessa.

Eräänä aamuna levisi ihanin ja makoisin tuoksu, joka oli jo aamuyöstä herättänyt voimakkuudellaan. Päivä oli jotenkin erilainen.

Sekin oli kummallista, että kaikki olivat paikalla. He tulivat innostuneina ympäri maata sijaitsevista kodeistaan. Vuoden mittaan he olivat käväisseet, yksin, kaksin tai isommalla porukalla, mutteivät kaikki yhtä aikaa kuten nyt.

Sain paljon huomiota. Taputuksia päälaelle, rapsutuksia ja lenkille lähtijöitä oli koko ajan. Olinkin aivan hurmoksessa. Lauma oli koossa eikä tarvinnut odottaa ikävystyneenä jotain tapahtuvaksi, kuten yleensä.

Aluksi kaikki olivat hyvällä päällä, nauroivat paljon ja juttelivat iloisesti. Jotkut kävivät vielä kaupoissa. Mitä he niistä hakivat, oli epäselvää, koska ostoksia ei näkynyt missään.

Aina välillä joku heistä piiloutui suljetun oven taakse ja huoneesta kuului uteliaisuutta herättävää rapinaa. Lapset olisivat halunneet mennä selvittämään rapinan syytä, mutta heidät häädettiin oven kahvaa vääntelemästä.

Mutta jossain vaiheessa alkoi mennä oudosti. Ilmassa oli jännitystä ja ikään kuin odotusta. Lapset juoksentelivat, kiljuvat ja pieniä tappelunpoikasia oli tuon tuostakin. Minuakin häirittiin, olisin halunnut olla itsekseni. Aikuistenkin äänet muuttuivat kärsimättömiksi.

Saunomisen jälkeen he olivat taas iloisia, vaikka hiukset sojottivat märkinä sinne tänne. Kynttilöitä sytyteltiin, etenkin sen kaapin päälle, missä oli paljon valokuvia kehyksissään. Ihana lämpö lisääntyi.

Viimein he asettuivat tuoksuvia ruokia notkuvan pöydän ääreen. Sain katsella kauempaa enkä pystynyt estämään kuolan valumista. Tuoksut olivat niin monivivahteisia, että nuuskiminen kävi melkein syömisestä. Aina välillä joku lapsista heitti minulle salaa rasvaisen makupalan. Syljen eritys vaan kiihtyi.

He ruokailivat pitkään. Pöydän tyhjentäminen keittiöön kesti ja kesti. Viimein se ruokien laittaja valahti sohvan nurkkaan ja kaappasi pienimmän syliinsä.

Silloin ulkoa kuului lähestyvää kellojen kalkatusta. Ovi lensi auki ja sisään työntyi ryminällä, kilinällä ja kolinalla kummallisiin punaisiin vaatteisiin ja karvoihin verhoutunut hahmo. Pitkä parta peitti kasvot ja ääni oli outoa mörinää. Olio hakkasi kepillä lattiaa ja puhui jonkun Petterin vikuroinnista. Samalla se nosteli pusseja ja säkkejä sisään eteisestä. Jännitys ja kähinä saavuttivat huippunsa. Onneksi isäntä ehti ulkoa takaisin sisälle näkemään tilanteen ja turvaamaan meitä.

Lapset pakenivat vanhempiensa taakse ja pienin pillahti itkuun. Olio olisi halunnut ottaa pienimmän syliinsä ja isompien laulavan. Lapset olivat moisesta aivan kauhuissaan. Vanhin lapsista oli kuitenkin tarkkana ja huomasi, että oliolla oli samanlaiset lapikkaat kuin naapurin sedällä. Kukaan ei kiinnittänyt hänen sanoihinsa mitään huomiota.

Minä säikähdin pahanpäiväisesti. Monet kädet pitivät minua paikoillani ja yrittivät suojella minua. Viimein minut suljettiin toiseen huoneeseen tärisevänä, koska en pystynyt rauhoittumaan.

Olohuoneessa alkoi valtava hälinä. Nimiä huudeltiin. Kiljahduksia, huutoja. Paperien kahinaa taas. Naurua.

Raavin ovea ja minut vietiin pienen tavarapinon luo. Sieraimiini tunkeutui taas tuoksu, viekoittelevin kaikista! Revin kiihkoissani paperin paketin ympäriltä ja upotin hampaani sylki valuen ratisevaan siankorvaan. Ja muistin, mikä tämä juttu oikein olikaan.

Nyt muistin mikä tämä juttu oikein on! Olisipa tämä aina!

Lyhennelmä julkaistu Loimaan Lehdessä  jouluna 2015