Haukotus repi Tahvon leukaperiä. Vaivoin hän sai vedettyä leukaluun takaisin luonteenomaiselle paikalleen. Suu jäi vähän auki, ja se olikin hänelle niin ominaista, että vieraammat pitivät häntä hieman toistaitoisena.

Mutta väärän johtopäätöksen tekivät. Hänen kasvonsa vaan olivat muotoutuneet kohdun pimeydessä tähän asentoon, jossa helposti kuolavana ilmestyi kirkkaana suupieleen. Parempaa renkiä sai hakea eikä löytäisi.

Kukko kiekui, kello viisi. Onko se nyt mikään aika nousta. No kelle on, kelle ei. Tahvon kohtalona oli joka aamu kokea sama pakotettu kuvio. Jalat kylmälle lattialle, lysähtänyt ruoto suorempaan, käsillä tukea sängyn reunoista ja hän punnertautui ylös. Vilu värisytti hänen tanakkaa vartaloaan, kun hän hamuili paitaa ja housuja. Uusi haukotus venytti taas Tahvon unenpehmeät posket. Eikö tästä loppua tule!

Hän tiesi, että väsymys nujertuisi vasta kymmenen tienoissa, kun vellikello kutsuisi puurolle.

Taas yksi päivä Tahvon elämän ketjussa. Hän ajatteli haikeana iltaa, jolloin olisi viimein hänen oma hetkensä, kun kukaan ei pakottanut mihinkään  ja sai viettää hetkosen omalle itselleen. Silloin hän rysähtäisi rengin pedille makoilemaan, kääntäisi kylkeä ja huokaisisi: Aamu-uninen ja makkaa ehtoolla miälelläns.

Aamu-uninen ja makkaa ehtoolla miälelläns.
Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.

Kahvikupit kilisivät, lusikat raapivat kupin pohjia. Kahvi otti vauhtia pyörimisliikkeeseensä ja ohuet vanat valuivat kupin reunojen ulkopuolelle. Lusikka kilahti lautaselle, hiljaisuus oli harras. Kuppi huulille, suuhun siirtyvän kahvin lurina kupli tyytyväisyyttä. Hyvät sumpit emäntä oli keittänyt. Jaa-a, isäntä huokaisi ja mursi leetasta palasen, vei sen suuhunsa ja mussutti silmät puoliummessa.

Isännän silmät revähtivät ammolleen, kun hänen tarkkaavaisuutensa kiinnittyi vieraaseen. Tämä oli kaatanut kahvin tassille, poiminut sokeripalan törröttävien huultensa väliin ja alkoi ryystää kahvia sokerin läpi. Ruokottomat tupakan kellastuttamat viikset levittäytyivät likoamaan tassin kahviin. Isäntä yritti peittää tahattoman puistatuksensa. Vieressä istuva emäntä tuuppasi reitensä isännän reiteen ja huokaisi merkitsevästi. Ryystäminen pysähtyi kuin seinään. Vieraan katse jähmettyi, hyppi emännästä isäntään, laski tassin pöydälle, kolisteli pystyyn ja sanoi: Hyväst ny, jollen lähtiesä kerkee.

Hyväst ny, jollen lähtiesä kerkee.
Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.

Vaimo oli valmiiksi vihainen. Hän pyörähteli köökissä, pudotteli astioita käsistään ja jupisi, välillä ääni kohosi falsettiin. Pirtinpöydän ääressä hiljennyttiin sitä mukaa kun vaimon kiukku levisi ympäriinsä saavuttaen syöjät yksi kerrallaan ja tilkiten ilmanalan tiiviiseen kauhuun.

Lusikoiden kalina vaimeni myös, hiljaa raavittiin lautasilta keiton rippeet, leivänkyrsät löysivät tiensä avautuviin kitoihin. Leuat jatkoivat ikiaikaista liikettään, joka takasi helpon nielemisen ja ruoansulatuksen tyytyväisen toiminnan.

Sitten se tapahtui.

Vaimo kiepsahti ympäri, hellan koulusta sieppasi rätin, viskasi sen pesuvatiin, väänsi suurella voimalla liiat vedet valumasta ja tömisti pöydän luo.

Pöydän ääressä isäntä veti olkapäitään kyyryyn vaipuneen ruhonsa pimentoon. Harva tukka sojotti harmaina tuppaina. Pelon haju tunkeutui kanssaistujien tajuntaan lamauttavana.

Emäntä heitti isännän lautasen tiskivatiin, viskasi rätin pöydälle ja yritti hallita lainehtivaa keittoa, jota loiskahti isännän entisestään märille housuille. Ei suuresta ihmisestä o mukko ruuan hukka ja waatteen wahinko, emäntä huusi.

Ei suuresta ihmisestä o mukko ruuan hukka ja waatteen wahinko.
Vanha loimalainen sanonta sadan vuoden takaa

Hän ei ollut käynyt missään. Aika lailla outo tapaus, mutta niin hänen elämänsä oli vierähtänyt. Omalla kylällä oli  kaikki mitä hän tarvitsi.

Kun muut alkoivat innoissaan kertoa lomastaan Kanarian saarilla tai viettämästään päivästä suuressa ostoskeskuksessa, hänen ajatuksensa liukuivat metsän siimekseen, lintujen räkätykseen ja sateen ropinaan tuvan peltikatolla.

Hän oli tyytyväinen elinpiirinsä turvallisiin puitteisiin. Hän ei kaivannut mitään. Aamut valkenivat vuodenaikojen mukaisesti, päivät tuikahtivat sammuakseen illan hämärään ja yön mustuuteen.

Kunnes sitten se tapahtui. Kylälle muutti uusi perhe, joka alkoi innokkaasti tunkeutua kyläläisten elämään. Hän joutui silmätikuksi, naapuri kun oli. Milloin mitäkin asiaa tuotiin ovelle ratkaistavaksi. Oliko postilaatikko oikeassa paikassa. Miten lumet aurataan pihatieltä, töihin ja kouluun kun on aamuisin päästävä – vai onko naapuri etätyöläinen? Voiko varjostavat puut kaataa.

Hän vetäytyi kysymystulvan alta, mutisi puhelimensa soivan ja paukautti oven kiinni naapurin nenän edestä.

Naapuri alkoi soittaa. Hän ei ollut ennenkään vastannut tuntemattomiin numeroihin, mutta nyt se yksi numero lähetti tekstiviestejä. Voisiko naapuri hetken katsoa lasten perään, onko karannutta koiraa näkynyt, olisiko mennäkesän pottuja myytäväksi?

Hän linnoittutui entistä enemmän sisälle ja poistui kauppaan vasta pimeän laskeuduttua.

Mutta niin vaan kävi, että naapuri pääsi yllättämään hänet, tarttui käsivarresta ja pakotti pysähtymään. Sano nyt, onko kylällä saatavissa laajakaistaa? Hän jähmettyi, mikä se on, hänen suustaan livahti ennenkuin ajatus ehti harkita. Etkö tiedä mikä laajakaista on, naapuri kavahti taaksepäin otteen kirvotessa hänen käsivarrestaan. No et tiedä asioista sen enempää kuin virttaalainen muusta maailmasta, naapuri paljasti yllättävän paikallistuntemuksensa.

”Ei tiedä asioista sen enempää kuin virttaalainen muusta maailmasta.”  Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.