Ei mitään uutta koronan alla

Huh huh, eipä oikein mitään uutta. Paitsi että äsken kuuntelin radiosta suoraa lähetystä liikkumisrajoituksien tiedotustilaisuudesta. Tähän on sitten tultu.

Ja huh, huh, tehohoidossa 59 henkilöä… Kolmen elämä loppunut.

Meikäläisen elämään nuo rajoitukset eivät juuri vaikuta. En ole missään liikkunut paitsi ruokakaupassa. No jaa, kävin Hintakaaressa ostamassa eilen helmililjoja. Eli ei ollut elintarvikeliike. Onneksi kävin eilen.

Sitten ajoin Turkuun ja vein vanhempieni haudalle niitä kukkia. Turhan aikaisin, sillä kanervat ja havut olivat tiukasti kiinni jäisessä maassa enkä saanut edes lyhtyjen varsia irti.

Terminen kevät on alkanut Turussa eli lämpötila on pysyvästi plussalla. Meillä aamulla oli kyllä pakkasen puolella, maa jäässä, mutta päivällä tuo suloinen aurinko lämmittää maan pinnan sulaksi ja häivyttää lumia. Niitä siis vielä on, pihallakin pelijäätä, siinä voisi vaikka luistella.

Aamulla lehteä hakiessa iso joutsenaura lensi jokea seuraillen ja huusi mulle terveisiänsä. Vai mahtoivatko kysellä sulaa kohtaa. Sitä ei taida joessa olla. Sulavettä on jään päällä, muttei veden pintaa näy. Mustarastas hyppeli pihalla, muttei ole vielä intoutunut laulamaan. Sitä odotan. Niin, ja iso pullukka sepelkyyhky asteli ympäri pihaa.

Joessa on vielä talvi

Ilokseni näin tänään pihalla kukkapenkissä pienet narsissien alut!

Pellolla luritteli taas se lintu, jota olen yrittänyt aikaisemminkin selvittää. Vaikka kuinka katsoin, en sitä nähnyt matalan sängen joukosta. En tunnista lintujen lauluja, no peipon  ja mustarastaan, mutten juuri muuta. Mulla on varmaan aivoissa tyhjä kohta siinä, missä lintujen laulu tunnistettaisiin. Mun pitää nähdä lintu, jotta sen tunnistan.

Eilen kävin hakemassa pojan perheen kanin meille hoitoon, kun he lähtevät lomalle (ovat vaan perheen kesken). Ensi kertaa maskit naamalla heidän kanssaan, sisällä vain käväisin. Jos muutama vuosi sitten joku olisi tätä ennustanut, ei kukaan olisi uskonut.

Ja ne rokotukset, ei mitään tietoa saamisesta. Eri kunnissa on erilaiset systeemit, kun minua nuoremmatkin ovat muualla saaneet. No, en missään käy niin en kai tarvitse.

Autolla ajaessa mieli jotenkin piristyi. Ihailin suuresti pihojen vastaleikattuja kuusiaitoja. Miten sileitä, tiheitä ja kauniita ne olivat! Erikoisin oli Paimion kirkon vieressä, isojen puiden korkuinen pitkä kuusiaidanne. En ollut sitä aikaisemmin huomannutkaan.

Oman pihan kevättoimet saavat vielä odottaa. Luntakin on vielä ja kasvit talvilevolla. Komposti on kuitenkin jo sulanut ja punaisia kompostimatoja on siellä jo töissä.

Sukututkimus on jatkunut. Uusia nimiä on löytynyt tuhansittain. Kokonaisuuden hahmottaminen onkin sitten toinen juttu.

Iloa on tuottanut taas tänäkin keväänä tomaatintaimien kasvun seuraaminen.

Tänä keväänä nopeimmin iti ja kehittyy punainen pyöreä lajike. Se on ollut mulla monta vuotta, hankin Loimaan torilta muutama vuosi sitten keltaisen, mustan ja punaisen pyöreän ja punaisen pitkulaisen pikkutomaatin taimet. Olen parhaiten ja nopeimmin kasvaneista tomaateista ottanut siemenet ja laittanut seuraavana vuonna itämään. Tämän punaisen pyöreän kanssa on käynyt niin, että koko on kasvanut ja oli viime kesänä melkein tavallisen tomaatin kokoinen, ei enää pikkutomaatti. Eri vuosina ovat eri lajit olleet nopeimpia, viime vuonna hränsydäntomaatti, sitä ennen keltainen ja  musta.

Olen lukenut Sylvia Hosseinin esseekokoelman Pölyn ylistys. Katso Luettua-sivu.

Kesään valmistautumista – vuosi koronaa

Koko viikon on ollut kylmä, K- ja I-Suomessa paikoin  30 astetta ja enemmäinkin. Meilläkin öisin toistakymmentä astetta. Olen palellut koko viikon. Onneksi on villaa jalkoihin ja päälle. Kova tuuli, lunta tuiskutti vaakasuorassa. Helsingin ympäristössä autoilijat olivat pulassa. Kaikilla ulosmenoteillä oli ketjukolareita, Turun väylällä 89 autoa rutussa. Onneksi kukaan ei kuollut. Ja onneksi ei tarvinnut lähteä minnekään.

Olen uppoutunut sukujeni menneisyyteen, ja syvälle! Sukututkimus etenee. Joka päivä löytyy uusia nimiä ja perheitä. Lapsuudessa kuulemani nimet ovat saaneet syvyyttä. Olen kaukaista sukua heille. Menneisyytemme on ollut yhteinen. Se antaa jotenkin aivan ennen kokemattoman tunteen. Tunnen vahvistuneeni. Olen osa isoa kokonaisuutta.

Ja kadun, etten alkanut tähän hommaan aikaisemmin, jotta olisin voinut kysyä vielä elossa olevilta asioita. Nyt se on myöhäistä, kun olen itse vanhimmasta päästä. Kyselkää, kirjoittakaa muistiin!

Pakottauduin ulos. Siellä oli suojan puolella, hyvä kävellä. Tuuli sen verran, etten saanut kuvaa pajunkissoista, oksat kun heiluivat edestakaisin niin, ettei pystynyt tarkentamaan.

Pikkupojat tulivat pulisten iloisesti pyörillä vastaan. Toinen nostatti etupyörää ja vilkaisi minua ylpeänä. Hieno nosto.

Pupun kanssa olemme käyneet kävelyllä. Hän tosin yöllä.

Suurella ilolla ostin lisää kylvömultaa (sain hakea kahdesta kaupasta, kun oli loppu ensimmäisestä ja toisesta otin viimeiset pussit) ja poimin varovasti nelivuotiaan kanssa kylvetyt pienoiset tomaatintaimien alut omiin purkkeihinsa.  Kesä tulee joka tapauksessa tänäkin vuonna, tämänkin talven jälkeen, tämänkin kevään jälkeen. Vuodenaikojen vaihtelu on suuri ilo.

Kuudentena päivänä ne olivat työntyneet mullasta esiin. Peite pois ja niinpä ne kurkottautuivat valoa kohti, viherhiukkaset alkoivat lisääntyä ja yhteyttää.
Yksitoista päivää kylvöstä ja kolme päivää itämisestä – kaikki lajit koulittiin omiin purkkeihinsa. Eniten punaisia pitkulaisia, sitten pyöreitä punaisia, mustia ja vain pari keltaista. Häränsydäntomaatteja myös vaan muutama.

Sitten pakollinen koronapäivitys.

Tasan vuosi sitten 13.3.2020 Suomessa oli kaikkiaan 155  koronatartuntaa. Nyt tartuntoja tulee päivittäin yli viisinkertainen määrä. Maailmalla oli alle 200 000 tartuntaa, nyt 2,65 miljoonaa. Suomen asiantuntijat sanoivat, että ollaan lähellä epidemian kynnystä. Eipä olisi uskonut, että tämä näin kauan kestää. Jos olisi pandemian ennustanut, pessimistiksi olisi sanottu.

Vuosi sitten kukaan ei vielä Suomessa ollut kuollut koronaan, ensimmäinen uhri 20.3.2020. Maailmalla oli silloin kuollut noin 7000 ihmistä.  Nyt koronaan kuolleita on Suomessa 786. Vertailun vuoksi voi todeta, että Ruotsissa on kuolleita yli 13 000…

Saan muuten varata maanantaina ajan rokotukseen. Rokotteita on 300, saapi nähdä ehdinkö saada ajan ensimmäiseen 70-79-vuotiaiden satsiin.

Meinasin ostaa tulppaaneja, mutta sitten näin nämä kauniit krysanteemin isot kukat. Kestävät ja ilostuttavat pitempään.

Olen lukenut Sofi Oksasen Koirapuisto. Katso Luettua-sivu.

Nelivuotiaan ihanuus

Hän on kuin tuo kliivian lehtien välistä työntyvä nuppupaketti. Vielä supussa, valkoinen, oranssi väri kätkettynä. Näkyvissä, mutta vasta alussa. Yhtä ihana ja kaunis nuppuna kuin pyöreäksi auenneena loistokukkana. Nelivuotias.

Nelivuotias on pikkulapsen ja vähän isomman taitekohdassa. On venahtanut pituutta, jolloin pikkulapsen pyöreys on hävinnyt. Osaa hoitaa asioita, pukea, riisua, kammata hiuksensa, syödä siististi ja hoitaa vessa-asiat itse. Mitä nyt joskus turvaudutaan aikuisten apuun.

Pyöreät posket muistuttavat vauva-, taapero- ja pikkulapsivuosista. Ääni on pikkulapsen, voi miten sitä rakastankaan. Silmissä luottamus itseen ja ympäröivään maailmaan. Puhe pulputtaa, mielikuvitus loihtii tarinaa joka hetki. Hän on niin tyytyväinen.

Hassuttelemme usein. Keksimme sitä sun tätä, kutittelemme tai olen  kutittavinani. Hän kihertää kauhusta, vaikken kosketakaan häntä. Kun  hän nauraa, silmät kapenevat viiruiksi, suu  venyy korvia kohti, pikkuiset valkoiset  hampaat hohtavat, posket pyöristyvät entisestään ja koko maailma täyttyy onnesta. Ei ole mitään niin ihanaa kuin iloisen lapsen nauru.

Nelivuotias alkaa piirtää ja värittää. Pitkät tovit istumme pöydän ääressä ja loihdimme kuvia. ”Lasten piirtämät kuvat – -alkeelliset sielun aakkoset”, runoili Eeva-Liisa Manner. Miten totta.

Kirjaimet kiinnostavat. Hän pyytää minua tekemään mallin sukunimestään ja sitten hän kirjoittaa sen vakain kirjaimin. Muitakin sanoja syntyy, onnittelukortti sedällekin.  Hän oppii varmaan pian lukemaan, kuten isoveljensä saman ikäisenä kirjoittamisen sivutuotteena.

Tulee mieleeni, että hän on nyt samassa vaiheessa, kuin minä olin ensimmäisen luokan syksyllä. Äiti teki minulle mallit, jotka jäljensin luokkatovereilta saatuihin muistivihkoihin. Lukemaan opin vasta ensimmäisen luokan joulun jälkeen, kuten muutkin luokkalaiset. Muistaakseni yksi tyttö osasi lukea kouluun tullessaan. Silloin ei ollut lastenkirjoja, aikuiset eivät lukeneet lapsille eikä lukemista muutenkaan pidetty tarpeellisena.

Hyvin tärkeää on nukkumaan laittaminen. Tuo iso nukke oli joululahja ensimmäiseltä valvontaluokaltani Posiolla. Missähän he nykyään ovat?

Tärkeintä on kuitenkin nukkien ja pehmoeläinten hoito. Eläimiä on eläintarhallinen, löytyy kaikkia lajeja. Kerääntyneet vuosikymmenien aikana, monien lasten syleissä viivähtäneet. Niitä lajitellaan lajeittan, raajojen lukumäärien mukaan, väreittäin.

Olisin lapsena halunnut nukenvaunut, mutta en niitä saanut. Äiti teki minulle sen sijaan kantokassin nukkeja varten.

Ja  kaikilla niillä on sielu, minunkin mielestäni. Nelivuotiaalle asia on itsestään selvä.

Liisa-nukke on yhtä pitkä kuin nelivuotias. Viisaasti se katsoo.

Hän syleilee koko maailmaa. ”Liitukaudella dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon”, hän sanoo yhtäkkiä asiallisesti. Hänen muistinsa on terävä, kerran kuultu muistetaan ja lisätään keskusteluun tilanteen mukaan. Tai sitten yllättäen.

Vanhat nukkeni, Marianne ja Susanna. Susanna on Marttaliikon vauvanukke, jonka pää hapertui kappaleiksi. Olen etsinyt netistä uutta päätä, mutta en ole löytänyt. Tietääkö kukaan, mistä saisi uuden vauvapään? Marinnelta taas puuttuvat kädet, mutta ne voin tehdä itse kankaasta.

Ruokapöydässä hän alkaa puhua menneistä sukupolvista. Kävimme jouluna hautausmaalla ja selitin ensin vähän epäröityäni, keitä haudoissa oli. Isoveli kyseli enemmän – ”haluan tietää” – ja ajattelin, ettei  nelivuotias ole asiasta kiinnostunut. Mutta nyt selvisi, että hän muisti kaiken, mitä olin kertonut. Hän luetteli edesmenneitä, heidän sukulaisuussuhteitaan isäänsä, hiljeni, katsoi minuun ja sanoi vakavasti: ”Onneksi sinä elät”.

Hän myös analysoi aivan asiallisesti, mitä meidän talolle tehdään, kun olemme ukin kanssa kuolleet. Asiat ovat siis hoidossa! 😉

Mitä kaikkea onkaan vielä tulossa. Yhtä ihania hetkiä kuin nämä nelivuotiaan  kanssa vietetyt. Mutta erilaisia.

Onkohan jo kolmas kerta vuoden sisään, kun tämä ilahduttaa kukinnallaan. Loistoyksilö.

Olen viettänyt lapsuuteni sodan jälkeisessä ilmapiirissä, missä ei tunteiltu, kiitelty, luettu lapsille eikä pidetty sylissä. ”Selkään antaminen” oli yleinen kasvatuskeino. Huolehdittiin kyllä muutoin. Muistan yhden  kerran, että meidän kanssamme leikittiin, kun uutena vuotena mentiin piirileikkiä kuusen ympärillä isän ja tuttavaperheen isän kanssa. Sama tuttavamies vei meidät talvella isoon liukumäkeen. Se oli siihen aikaan poikkeuksellista.

Äitini sanoikin, että kunpa hän olisi silloin kuunnellut lapsiaan, kun he olivat pieniä. Lastenlastensa kanssa hän sitten jutteli, pelasi pelejä ja hemmotteli.

Jään miettimään menneiden aikausien kasvatuskäsitysten ankaruutta ja toteutuksia. Myös omia tekemisiäni, jotka olen nyt myöhemmin ymmärtänyt virheiksi. Jokainen kasvattaja noudattaa vallitsevia käsityksiä vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja ansaitsee siksi synninpäästön.  Onneksi tietoisuus lisääntyy.