Avainsana-arkisto: Loimaan Jaakola -seura ry

TODENSANOJA – Ääniteos Alpo Jaakolan Patsaspuistossa

Ihmeellisiä ovat joskus taiteen tiet. Kiemuraisia, pysähtyneitä, leveitä  ja välillä kiidetään valtatiellä.

Alpo Jaakolan Patsaspuistossa on kuultavissa 15.8.-30.8.2020 sekä Jaakola-päivien yhteydessä 5.9.2020 ääniteos, jonka on ohjannut Laura Kilpiö. Tuottajina ovat Loimaan Jaakola-seura ry ja Loimaan kaupungin Kulttuuripalvelut.

”Eiks siel Loimaall ole ollu joku Alpo Jaakola?” näin kysyi kymmenisen vuotta sitten mieheni siskon mies, muusikko Esa Honkanen. Hän oli löytänyt syksyllä 2001 kirpputorilta Turvalasta, joka on omakotialue Kotkan ja Karhulan välissä, Alpon puhetta sisältäviä isoja Ylen kantanauhoja. Alun perin hän oli ollut ostamassa Juha Vainion äänitteitä ja videoita, mutta kauppias oli sanonut ”olis tollasii jonku Jaakolan nauhojakii, kiinnostaako?” Kulttuurimiehenä Honkanen oli ostanut myös nämä 7 nauhaa.

Kerroin Pirkko Jaakolalle nauhoista ja kului monta vuotta. Vähitellen selvisi, että nauhat olivat Mikael Siversin äänittämiä. Sivers oli tehnyt mm. nauhojen materiaalista Radioteatterille 2,5 tunnin ohjelman Alpo Jaakola – maalatessasi äänellä käytä ääntä, joka on henkilö- ja taiteilijakuva Alposta.

Alpo oli nauhoittanut vuosien varrella C-kaseteille ajatuksiaan ja tunnelmiaan ja antanut kasetit Siversille, joka oli siirtänyt puheen näille isoille Ylen kantanauhoille. Kun Jaakola-seura ilmaisi kiinnostuksensa nauhoista, digitointia yritettiin jo Kotkassa, mutta yksi nauha pääsi purkautumaan lattialle isoksi möykyksi ja digitoijakin sairastui vakavasti ja digitointi loppui alkuunsa.

Kesällä 2018 Loimaan Jaakola-seura päätti ostaa Honkaselta nauhat. Reni Vihava digitoi ne. Ongelmia oli, nauhat olivat tosi vanhaa magneettinauhaa eli entisajan vhs-nauhan tapaista. Piti hankki oikeanlainen laite ja tukea kelat, nauhat olivat nimittäin hyvin kapeita ja kela puoli metriä halkaisijaltaan. Mutta Reni onnistui,  kuinkas muuten.

Syksyllä 2018 Loimaan kaupunki tuki digitointihanketta kohdeavustuksella (350 e). Nauhojen työstöä suunniteltiin sitten seuraava talvi. Nauhojen käyttöoikeuksia mietittiin.  Siversin perikunta oli myynyt ne kirpputorille ja pyydettiin heiltä lupa nauhojen käyttöön ja lupa saatiin. Ylellä ei ollut nauhojen kanssa tekemistä, nauhat kun olivat raakamateriaalia.

Kesällä 2019 Jaakola-seura päätti, että nauhoista pyritään valmistamaan poikkitaiteellinen esitys. Laura Kilpiöltä kysyttiin kiinnostusta ja hän niinpä sovittiin, että hän alkaa valmistaa esitystä vuoden 2020 puolella. Loimaan kaupunki tuki esityksen valmistusta edelleen kohdeavustuksella (700 e).

Melkein 20 vuotta on kulunut nauhojen ostosta kirpputorilta. Monen mutkan kautta on kuljettu tähän pisteeseen. Nauhat on analysoitu ja Laura valmistanut ääniteoksen. Nauhoilla oleva Alpo Jaakolan puhe on siirtynyt kuunneltavaksemme.

TODENSANOJA – Alpo Jaakolan ajatuksia kaikuu hänen rakkaassa Patsaspuistossaan hänen teostensa äärellä sekä sisällä että ulkona. Käykää kuuntelemassa Alpoa vuosikymmenien takaa. Kulkekaa hiljaisuudessa koko kierros, pitäkää turvavälit, antakaa TODENSANOJEN vaikuttaa. Osa teksteistä on kirjoitettu näkyviin. Kierroksen jälkeen vaihtakaa kommentteja. Vaikuttukaa.

Mitähän Alpo sanoisi tähän!

Avajaisissa Laura Kilpiö ja kulttuurisihteeri Monika Antikainen
Savusaunan hämärässä Alpo kuiskaaTodensanoja
Jyrähdys: Hiljaa tarkastajat! Puhdistautuminen alkaa! Älä välitä sisko. En ole yksin enkä yksinäinen. Näettekö? Yritättekö nähdä? Välitättekö mistään? Kuka täällä huutaa? Olen epäonnistunut yhdessä mikä oli ehkä tärkein. Rakastaa lähimäistään kuten en rakasta itseänikään. Rakkaus itseensä olisi kaiken avain. Täytyy hyväksyä itsensä sellaisena kuin on niin pienenä tai suurena
Ison tumman naisenpuun alla lepää runoilija kuullen veden lavertavaa tuulta. Vastarannan kiiski on hiljaa. Aaltojen tuhat silmää katsovat raukeina. Kuinka kylmä on varjon kivi? Kaukaa kuollut pilkkionkija tuijottaa avannostaan ikävissään. Puhelinn ei soinut sinä päivänä kun postimestarin vaunut vierivät rotkoon. LIntu tekee pesäänsä aamupäivänn puutarhaan huhtikuuta ennen vuotta mitä vaan.
Kuivurissa minikuunnelma TODANSANOJA
Alpon puheet kaikuvat kauniissa Patsaspuistossa

Ruusuruoskaa Takomossa

Ruusu, oi puhdas ristiriita, riemu
Olla ei kenenkään uni alla niin monien
Luomien

Rilken sanoin Ruusuruoskaan.

Loimaan Jaakola-seura ry on viettänyt tätä vuotta Alpon 90- vuotisjuhlavuotena. Nyt kaikki huipentui loimaalaisten teatterimatkaan Helsinkiin katsomaan Takomo -teatterin esittämää Ruusuruoskaa. Näytelmä perustuu Alpon vuonna 1967 julkaisemaan sarjakuva-albumiin Ruusuruoska.

Takomo on viehättävä pieni teatteri Fredrikinkadulla. Talo oli paketissa, askeleemme tekivät sementtipölyyn jälkensä, kunnes löysimme kulman takaa sisäänkäynnin.  Pieni odotustila täyttyi loimaalaisesta äänimaisemasta. Kyllä joukkoon mahtui helsinkiläisiäkin. Oli alkamassa kolmas Ruusuruoska-esitys. Ensi-ilta oli viikko sitten perjantaina. Helsingin Sanomista olimme lukeneet arvioinnin, joka oli hyvin ylistävä ja antoi viisi tähteä, mitä en muista aikaisemmin nähneeni.  Arto Nybergin keskusteluohjelmassa ohjaaja Esa Kirkkopelto kertoi näytelmän teosta pari viikkoa sitten.

Ruusuruoska -teosta oli myös luettu ja tutkiskeltu etukäteen. Kirja on sellainen runsaudensarvi, että oli vaikeaa etukäteen ajatella, miten kuvat kääntyvät näyttömölle. Mielenkiintoista odotusta.

Odotus tiivistyy

Sali oli intiimin musta, penkit lavan kahdella puolella. Kynttilät paloivat, lattialla Alpon suurikokoinen kiemurayhteenveto. Seinustalla rekvisiittaa, peilejä, tikapuut, kasseja, nuottiteline. Olimme aivan fiiliksissä.

Antti, Pirkko ja yleisöä – käsin kosketeltava tunnelma täytti koko teatteritilan

Kynttilät tultiin sammuttamaan ja lavalle hiipivät valkoisissa asuissa näyttelijät Joanna Haartti ja Joonas Heikkinen Takomo-teatterista, Minna Hokkanen ja Auvo Vihro Tampereen työväenteatterista ja Sofia Smeds Nätystä.

Sanojen, liikkeiden ja ilmeiden ilotulitus saattoi alkaa. Vaatteita vaihdettiin useaan, samalla kun vaellettiin vuosisatojen läpi ihmiselon kummallisuuksien kautta. Puvustus oli hieno. Se oli runsas, värikäs ja mielikuvituksellinen tuoden osaltaan Alpon runsasta kuvitusta näyttämölle.

Taustalla soi Eero Palviaisen herkkä renessanssi-varhaisbarokki-luutumusiikki. Se ei vienyt tehoa sanoilta, niinkuin useasti käy, vaan kauniit soinnut täydensivät näyttämön tapahtumia ja tunnelmia.

Ruusuruoska -kirjan kuvat alkoivat pulpahdella mieleen kohtauksia katsellessa. Esityksen jälkeen selasimmekin kirjaa moneen otteeseen ja löysimme – ainakin omasta mielestämme – kuvia, jotka oli otettu esitykseen.

Niin ja ne sanat. Alpon kirjassa on tekstiä, mutta ei kaikissa kuvissa. Alpomaisesti kuvat ovat täynnä henkilöitä, eläimiä, kasveja ja absurdeja tapahtumia. (Mies meni pottupeltoon nukkumaan). Tekstit onkin tehty erikseen. Porilainen Mika Rättö on kirjoittanut kuvat sanoiksi. Eikä mitään perinteistä proosaa, vaan aivan alpomaista, uusia sanoja – mikä olikaan se rahayksikkö, sitä yritin mieleeni painaa vaan eipä vaan jäänyt – kruuu… jotain. Kun heti vyöryi näyttämöltä uutta kummasteltavaa. Ei siinä  jääty millään kohtausta analysoimaan.

Esitys oli myönteinen ja iloinen. Ei ahdistusta, väkivaltaa, no kyllä siellä taisteltiin ja kuolemakin saapui mustassa kaavussaan ja punanaamainen piru piiritti neitosta, mutta se ei ahdistanut ainakaan tätä katsojaa. Kyse on kait siitä tavasta, millä asiat esitetään. Väistämätöntä ei voi paeta, mutta ei sitä tarvitse pelätäkään. Muutaman kerran liikutuin, kaikista eniten, kun Auvo Vihro lauloi aikoinaan Tauno Palon tulkitseman Ruusu on punainen -laulun.

Esitys ei ole perinteistä teatteria eikä Alpon taidetta voikaan esittää totutuilla tavoilla. Jos pitää Alpon maalauksista ja veistoksista, pitää myös tästä esityksestä. Ja jos pitää yllätyksistä, koska mitään ei voinut ennalta aavistaa.

Esa Kirkkopelto on dramaturgisen neuvonantajan Pauliina Hulkon kanssa muovannut Alpon maailman ja Rätön tekstin teatterin kielelle. Koko työryhmä – ohjaaja, dramaturgi, näyttelijät, muusikko, lavastus, pukusuunnittelu, tarpeistonhoitajat, valo- ja äänisuunnittelijat – on muokannut esitystä. Näyttämöltä henki näyttelijöiden innostus, he ovatkin olleet muokkaamassa tekstiä tekijän luvalla. Tätä teosta on varmaan ollut hauska tehdä ja esittää.

Viimein kaikki sitten oli lopussa. Mielessäni vahvistui, että tämä on nähtävä uudelleen, toisella kerralla kohtauksista saisi enemmän irti ja kokonaisuus alkaisi hahmottua.

Olimme kunniavieraita. Meille tarjottiin kuohuvaa juomaa teatterin aulassa. Nostimme maljat Alpolle, hänen monipuoliselle taiteelleen, josta voi ammentaa monenlaista, kuten nyt 50 vuoden kuluttua ilmestymisestään Ruusuruoska -sarjakuva purskahti esiin näytelmänä. Hyvä taide on ajatonta.

Ohjaaja Esa Kirkkopelto ja tuottaja Sara Nyberg
Vasemmalla Alpon hyvä ystävä Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, oikealla Esa Kirkkopelto, joka oli ohjannut Alpon maailman näyttämölle
Pirkko Jaakola, Antti Jaakola ja Auvo Vihro, joka teki kaikkiaan hienon suorituksen, mm. hevosen elekieli oli tarkoin mietitty kavioiden kopsahtelua ja raajojen asentoja myöten
Vasemmalla Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, näyttelijät Joonas Heikkinen ja Minna Hokkanen sekä ohjaaja Esa Kirkkopelto. Heikkinen piiritti punanaamaisena neitoa ja Hokkanen kuolemana korjasi satoa taistelukentällä
Raitapaidassa näyttelijä Sofia Smeds, jolla on aivan mahtava lauluääni. Hän  lauloi kaksi laulua, jotka olivat seuralaiseni mielestä sama laulu kahteen kertaan. En sitä huomannut, joten esitys on lähdettävä katsomaan uudelleen 😉
Alpon sisko kirjailija Pirkko Jaakola, hänen poikansa näyttelijä Antti Jaakola ja ohjaaja Esa Kirkkopelto
Tämä kohtaaminen olisi pitänyt videoida…

Viimein meidän oli lähdettävä eteenpäin. Osa matkalaisista meni bussilla ja suurin osa nautti aurinkoisesta lauantai-iltapäivästä kävellen Etelä-Esplanadille Kappeliin, jossa söimme juhlallisesti – vaan ei mitenkään jäykästi – erinomaisen aterian.

Kaikilta reissuilta on lähdettävä kotiin. Hämärtyvässä illassa meidät kuljetettiin hyvällä ja turvallisella kyydillä takaisin Saviseudulle, sinne mistä Ruusuruoskan maailman tarinat on ammennettu.

Koko illan ja osan yötäkin keskustelimme esityksestä. Vähitellen mieli nosti esiin kuvia, jotka löysimme kirjasta. Päätimme, että lähdemme katsomaan Tampereen työväen teatteriin helmikuussa näytelmää uudelleen, se kun on yhteistyö kahden teatterin välillä. Tampereella on isompi näyttämö ja esitys on varmaan osin erilainen. Mutta kyllä siinä samaakin on, ja löytyy.

Kiitos Alpo, Esa Kirkkopelto ja koko näyttelijäkaarti, tekstin laatija ja monipuolinen erinomainen muu henkilökunta. Onnistuitte! Matkaseuralle ja Jaakola -seuralle myös kiitokset tätä syyspäivästä!

Rose is a rose a rose is a rose.
Gertrud Stein