Vaimo oli valmiiksi vihainen. Hän pyörähteli köökissä, pudotteli astioita käsistään ja jupisi, välillä ääni kohosi falsettiin. Pirtinpöydän ääressä hiljennyttiin sitä mukaa kun vaimon kiukku levisi ympäriinsä saavuttaen syöjät yksi kerrallaan ja tilkiten ilmanalan tiiviiseen kauhuun.

Lusikoiden kalina vaimeni myös, hiljaa raavittiin lautasilta keiton rippeet, leivänkyrsät löysivät tiensä avautuviin kitoihin. Leuat jatkoivat ikiaikaista liikettään, joka takasi helpon nielemisen ja ruoansulatuksen tyytyväisen toiminnan.

Sitten se tapahtui.

Vaimo kiepsahti ympäri, hellan koulusta sieppasi rätin, viskasi sen pesuvatiin, väänsi suurella voimalla liiat vedet valumasta ja tömisti pöydän luo.

Pöydän ääressä isäntä veti olkapäitään kyyryyn vaipuneen ruhonsa pimentoon. Harva tukka sojotti harmaina tuppaina. Pelon haju tunkeutui kanssaistujien tajuntaan lamauttavana.

Emäntä heitti isännän lautasen tiskivatiin, viskasi rätin pöydälle ja yritti hallita lainehtivaa keittoa, jota loiskahti isännän entisestään märille housuille. Ei suuresta ihmisestä o mukko ruuan hukka ja waatteen wahinko, emäntä huusi.

Ei suuresta ihmisestä o mukko ruuan hukka ja waatteen wahinko.
Vanha loimalainen sanonta sadan vuoden takaa

Hän ei ollut käynyt missään. Aika lailla outo tapaus, mutta niin hänen elämänsä oli vierähtänyt. Omalla kylällä oli  kaikki mitä hän tarvitsi.

Kun muut alkoivat innoissaan kertoa lomastaan Kanarian saarilla tai viettämästään päivästä suuressa ostoskeskuksessa, hänen ajatuksensa liukuivat metsän siimekseen, lintujen räkätykseen ja sateen ropinaan tuvan peltikatolla.

Hän oli tyytyväinen elinpiirinsä turvallisiin puitteisiin. Hän ei kaivannut mitään. Aamut valkenivat vuodenaikojen mukaisesti, päivät tuikahtivat sammuakseen illan hämärään ja yön mustuuteen.

Kunnes sitten se tapahtui. Kylälle muutti uusi perhe, joka alkoi innokkaasti tunkeutua kyläläisten elämään. Hän joutui silmätikuksi, naapuri kun oli. Milloin mitäkin asiaa tuotiin ovelle ratkaistavaksi. Oliko postilaatikko oikeassa paikassa. Miten lumet aurataan pihatieltä, töihin ja kouluun kun on aamuisin päästävä – vai onko naapuri etätyöläinen? Voiko varjostavat puut kaataa.

Hän vetäytyi kysymystulvan alta, mutisi puhelimensa soivan ja paukautti oven kiinni naapurin nenän edestä.

Naapuri alkoi soittaa. Hän ei ollut ennenkään vastannut tuntemattomiin numeroihin, mutta nyt se yksi numero lähetti tekstiviestejä. Voisiko naapuri hetken katsoa lasten perään, onko karannutta koiraa näkynyt, olisiko mennäkesän pottuja myytäväksi?

Hän linnoittutui entistä enemmän sisälle ja poistui kauppaan vasta pimeän laskeuduttua.

Mutta niin vaan kävi, että naapuri pääsi yllättämään hänet, tarttui käsivarresta ja pakotti pysähtymään. Sano nyt, onko kylällä saatavissa laajakaistaa? Hän jähmettyi, mikä se on, hänen suustaan livahti ennenkuin ajatus ehti harkita. Etkö tiedä mikä laajakaista on, naapuri kavahti taaksepäin otteen kirvotessa hänen käsivarrestaan. No et tiedä asioista sen enempää kuin virttaalainen muusta maailmasta, naapuri paljasti yllättävän paikallistuntemuksensa.

”Ei tiedä asioista sen enempää kuin virttaalainen muusta maailmasta.”  Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.