Menneellä viikolla satoi ensilumen. Tuli vuotos – vastasatanut uusi lumi, jolloin miehet entisaikaan lähtivät metsälle, kun lumessa näkyivät eläinten jäljet.
Tuohan on ensimmäisen romaanini nimi ja viittaa siihen, että vuotos tarkoittaa montaa asiaa: ensilumen ja suunnitellun tekoallasalueen lisäksi kohtaa, jossa joki laskee pääuomaan – Vuotosjoki laskee Keminsaarten itäpuolella Kemijokeen. Asioillahan on monta puolta. Me vaan niin helposti takerrumme yhteen ”totuuteen”, vaikka asioiden monipuolinen tiedostaminen laajentaisi näkemystä.
Omalla pihalla olen ihmetellyt jälkien määrää: oravat näyttävät käyttävän reittinään meidän talon päätyä. Samoin naapureiden kissat ovat tassutelleet edestakaisin. Linnut ovat hyppineet portailla ja seinien vierustoilla. Puutarhassa supi on tehnyt jälkinauhansa naapurista naapuriin meidän pihan yli. Luumupuuni kuoli viime talvena mutta juuret työnsivät versoja muutaman metrin päähän. Olin yhden niistä suojannut verkolla uutta puuta varten, mutta verkko oli tiessään (löytyi monen metrin päästä) eikä tainta näkynyt missään. Olipa ollut rusakolle oiva makupala. Joku oli myös piehtaroinut nurmikolla tai sitten tehnyt tarpeensa ja kuopinut lunta pois. Pitäisiköhän laittaa suojaverkkoja nuorimpien puiden ja mustikkapensaan ympärille.
Olen menossa lukemaan Loimaan pääkirjaston Novellikoukkuun ensi kuussa. Viime vuonna olin ensi kertaa, ja yllätys oli miten paljon hommaa novellin valinnassa oli. Suurin hankaluus on, että novellit ovat liian pitkiä luettavaksi. Meitä on kaksi lukijaa eli aikaa kummallakin puoli tuntia. Yleisöpalaute on, että parhaiten jaksaa kuunnella lyhyitä tekstejä. Toinen ongelma on, että en tiedä mitä on luettu aikaisemmin ja kolmas, että suomalaisten kirjailijoiden novellien lukuun pitää saada lupa. Ulkomaisia voi lukea ilman lupaa. Muut ovat kertoneet, etteivät kustantajat vastaa lukemislupapyyntöihin. Toisaalta tuntuu, että miksi lupa pitää pyytää, kun kyseessä on kirjastossa tapahtuva ilman pääsymaksua tapahtuva tekstin lukeminen. Sehän saattaa toimia vinkkauksena, jolloin kuuntelija haluaa tutustua paremmin luettuun kirjailijaan.
Novellikoukkua varten luin Roald Dahlin novellikokoelman Himo – Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä. Katso Luettua – sivu.
Parhaillaan luen Päivi Alasalmen romaania Joenjoen laulu. Se kertoo Saamenmaasta. Olen lukenut vasta muutaman kymmenen sivua, mutta on alkanut vaivata se, että joka sivulla monessa asiassa selostetaan jotain saamelaisten tapaa.
Siinä onkin minulle miettimistä, miten paljon selitetään asioita eli mitkä asiat ylipäätään vaativat selittämistä. Kirjoitin viikolla Kolmanteen tanssiin Jurin muistelua saamelaisten muinaisista muuttoretkistä eli kierrosta vuodenajan mukaan eri paikkoihin asumaan (kevät-, kesä- ja syysasunnot ja talvimuutot). Onko koko muistelus tärkeä ja miten paljon siitä kirjoitan, jotta sormi pystyssä oleva opettaja ei nouse silmien eteen? Pitää löytää sellainen kerronnan muoto, että opettajavaikutelmaa ei tule. No jätän tekstin paikoilleen ja ratkaisen poistamisen/jättämisen myöhemmin. Itse asiassa Juri vertasi saamelaisten entisiä muuttoretkiä nykyajan mökkeilyyn, Lapin hiihtomatkoihin ja etelän aurinkolomiin. Ehkä tekstin voi jättää…
Palaan Alasalmen kirjaan myöhemmin kun olen lukenut sen kokonaan.
Luin myös pikavauhtia Yrjö Kokon kirjan Poro, joka ilmestyi 1969.
Luepa Luettua -sivulta kommenttini.
Kirjasta on apua Kolmannen tanssin kirjoittamisessa, koska tärkeässä pääosassa on poro.
Tulostin kuvan pojistani aikuisina ja laitoin kehyksiin tuohon ikkunalaudalle. Vertailen heidän kasvojaan. Mitä samanlaista, mitä uutta, mitä omaa. Yhtäläisyyksiä ei arkipäivien nauhassa huomaa, mutta nyt pysäytetystä kuvasta huomaan. Vuosien helminauha liukuu silmieni ohi. Jotenkin jatkuvasti kummastelen, että ne kaikki pitkät vuodet ovat tapahtuneet, vierineet, ohi. Kaikki lukemattomat aamut, illat, välipalat, työkeikat. Ilon ja ristiriitojen hetket. Sanomalehdistä näen heitä, joiden elämä on ollut vuosikymmeniä lyhyempi. Että on saanut elää, kokea tämän kaikki.
