Avainsana-arkisto: Vuotos

Näinä päivinä

Joka päivä teen lumitöitä. Kevyttä pakkaslunta on helppo pukata yhä ylemmäs kohoaviin kasoihin. Samalla teen huomioita naapurin kissan aamureiteistä. Se näyttää tekevän samat kierrokset. Lintulaudalla se käy jopa useamminkin, jälkiä on monissa jonoissa tai sitten asialla on ollut toisen naapurin kissakin.  Siis kaksi kissaa.

Lintulaudan kautta käy kissojen tie

Auton alla on koko lumipeite täynnä pieniä lintujen varpaanjälkiä. Siellä taitaa olla lämmintä automatkojen jälkeen tai lohkolämmittimen käytön aikana. Ja se sirkutus! Se on musiikkia korvilleni. Pakkasennätys oli muuten meillä -32 astetta maanantai-tiistaiyönä.

Katsekontakti tuijassa majailevan pikkuvarpusen kanssa

Sisällä vintin ikkunasta tuijottelimme toisiamme pitkään. Aurinko loi välkehtiviä läikkiä lumelle. Ei tämän hienompaa talvipäivää voi olla.

Meeting point

Marjaomenapuun (Malus baccata var. Manzuriata, Aarno Kasvin idästä tuoma puu) ympärillä tapahtuu öisin jotain kummaa. Rusakkojen bileet ilmeisesti. Jäljet lisääntyvät joka yö. Muu hanki on melkein koskematon.  Puuta ei ole kuitenkaan syöty. Se onkin täynnä teräviä okaita. Sain kesällä uuden jakauksen, kun ruohoa leikatessani menin oksien alta.

Mariza Palmroth Hittikavalkadissa Hirvihovissa 24.1.2019

Torstaina kävin Zata -naisten kanssa Hirvihovissa kuuntele-massa Hittikavalkadia. Se oli valmistettu monien tahojen yhteistyönä ja kertoo osaltaan Loimaalla niin helposta yhdessä tekemisestä, ja etenkin  kulttuuritekemisestä.

Ja kyllä Loimaalla on lahjakkaita nuoria ja vähän iäkkäämpiäkin muusikkoja! Esiintymässä oli useita erittäin hyviä laulajia. Housebandi oli myös erittäin ammattitaitoinen.

Hyviä laulajia oli siis useita, mutta kaiken huippu oli vain 15 -vuotias Mariza Palmroth, joka esitti Jenny Vartiaisen laulun ja käsittämättömän hienon version Adelen kappaleesta. Häntä voisi kuunnella kokonaisen konsertin verran! Toivottavasti sellainen tilaisuus vielä tulee.

Kävin myös elokuvissa katsomassa luontoelokuvan Ailo – pienen poron suuri seikkailu.

Elokuvaa oli kuvattu mm. Posiolla ja olinkin tunnistavinani tuttuja paikkoja, mm. tykkymetsät Sirviön eteläpuolella. Olen siellä käynyt itsekin kuvaamassa tykkypuita. Luontoelokuvia on aina hienoa katsoa. Ihmettelin, missä ovat saaneet kuvattua naalipoikuetta, jossa oli seitsemän pentua. Tietääkseni naali ei ole pesinyt Suomessa moneen kymmeneen vuoteen.

Samoin ahman ja suden metsästyskohtaukset olivat erikoisia. Niitä ei kovin usein elokuvissa näe. Etenkin kun niissä näytti juoksevan Ailu eli elokuvan päähenkilö.

Otin Vuotos -kirjani käteeni. Viime viikon julkaisuni jälkeen kirja on pyörinyt mielessäni. Luin joitakin sivuja ja taidan lukea kirjan kokonaan uudelleen.  Tähän loppuun laitan kirjavinkkaukseksi pätkän Vuotos -kirjasta. Käypä kirjastossa lainaamassa, ellei Sinulla sitä vielä ole.

17 Mettällä

Aurinko vaipui metsänrajaa kohti ja alkoi hämärtää. Nuotion hehku voimistui illan pimetessä. Koirat makasivat jalat nytkähdellen unissaan Heikin lähellä. Yksinäinen linnun huuto kajahti metsästä, toinen vastasi. Kauempana näkyi liikettä. Porotokka oli matkalla yöpymispaikalleen. Nuotio rätisi. Heikki lisäsi kuivan oksanpätkän, kipinät suhahtivat ylöspäin. Makkaran maku viipyi kitalaessa. Sinappihippunen sai nenän makunystyt kirahtamaan.
-Onkohan kohvia vielä, Heikki puheli itsekseen. Luikku kohotti päätään, pudotti poskensa sitten maahan, kaikki kunnossa.
Tuulenvire toi etelästä terveiset. Heikin mieli täyttyi surumielisyydellä. Auringonlasku, metsä, tuuli, kaipuu, salojen laajat tuntemattomuudet, kaiho. Heikki nielaisi palan kurkustaan. Onni voi olla näin surullista.

Lappi minussa

NÄMÄ MINÄ ANTAISIN

Minussa on
tämä kapustarinnan ikävä
alakuloisella jängällä
surullisena iltana
kesän mentyä.

Minussa on minulla
nämä kuusien silhuetit,
jäniksen mietteliäät jäljet lumella,
ketun määrätietoinen juoksu,
riekon sukkajalka-askeleet.

Minulla on minussa
sitkeä itsepintainen odotus
päivättömänä aikana
ja avara riemu aurinkoa kohti
kun se taas näkyy.

Nämä antaisin.

Kerron haukan lennosta
sinisestä ikävästä etäälle,
myös vastarannan läheisyydestä
kuvastumisesta tyyneen suvantoon –
sillä sitä varten olen tänne tullut.
Mainitsen myrskyistä,
myös lumihiutaleen hiljaisesta puheesta,
rakotulen rauhoittavasta ääntelystä –
sillä sitä kertomaan olen syntynyt.

Laulan pihkan tuoksusta,
tervaksen tuoksusta,
käteni tunnoista kirveen varressa,
ylistystä
hillan mausta,
karpalon kirpeästä ikävästä
jängän autiudessa –
sillä siksi sain syntyä elää
vaeltaa
viimein uupua.

Veikko Haakana, Itkevät kannot,1982

Vesi on koko kesän haavoittuneen kannon päällä. Se on rutikuiva vuosien kuivuuden jälkeen eikä vesi tunkeudu sen sisään. Aalto aallon jälkeen vesi kaivaa hiekkaa kannon ja juurien ympäriltä. — paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti, romaanissa Vuotos – vastasatanut uusi lumi

Lappi valitsi minut. Sinä helmikuisena päivänä, kun luentojen väliajalla näin ilmoitustaululla tiedon tutkimusapulaisen paikasta Kevolla. Yli 45 vuotta sitten.

En epäröinyt hetkeäkään. Tämä oli sitä mitä olin odottanut. Jotakin uutta, erilaista, elämisen arvoista. Minun juttuni, minun tuleva elämäni.

Pitkä junamatka, yöpyminen Rovaniemellä, 16 tuntia kestävä matka Eskelisessä (aamuneljästä iltakahdeksaan) Kevolle valmistivat minua hitaasti Lappiin. Pohjoisin aikaisemmin käymäni paikka oli Jyväskylä. Eskelinen pysähteli lukemattomia kertoja, postia heiteltiin autosta koko matkan isoihin avonaisiin postilaatikoihin, taukoja pidettiin jos minkäkinlaisissa paikoissa. Näimme Lapissa asuvien ihmisten arkielämää, kuulimme kieltä, naurua, suunsoittoa. Tupakka sauhusi, siihen aikaan joka paikassa.

Samalla luonto ympärillä muuttui yhä karummaksi, metsälappi tunturilapiksi. Alkava kesä kuihtui kevääksi, puut lehdettömiksi. Kun rinkkamme heitettiin Kevojoen rannassa kapeaan pitkään jokiveneeseen, jonka reunat olivat kymmenisen senttiä joen peittävän jääsohjon yläpuolella, ajattelin, että ehkä sitten piti tänne asti tulla kuolemaan.

Niiden kahden Kevon kesän jälkeen en epäröinyt hakea töitä Posiolta. Kun ei etelämpää löytynyt, näin se piti tapahtua.

Posion kaksi vuotta karsivat minusta rönsyt pois. Melkein murskaava yksinäisyys. Kirjallisuuden pelastavat maailmat, Veikko Lavin laulu Lasijauhokeikasta, Loirin Lapin kesä. Ympärillä Lapin luonnon hennot värit, kuulaus, kaiho, niin, sitä se oli, surumielistä kaihoa, maisemassa, ihmisissä, joka paikassa. Kaamoksen sinivioletti pehmeä peitto kaiken yllä. Ei painavana, vaan lempeänä.

Kun näin revontulet ensi kerran tullessani pimeässä vanhainkodilta potkukelkalla kutomasta, mielen valtasi suunnaton onni, rauha, tarkoituksellisuus, pakahduttava riemu. (Tätä veljeni vaimoineen nauroi  – entinen osakunnan kuningatar tulee potkukelkalla vanhainkodilta kutomasta – kirjoitin paljon kirjeitä.)

Sitten perhe-elämä 100 kilometriä pohjoisemmassa. Kasvaminen lappilaiseen elämänmenoon arjessa. Ihmiset, kulttuuri, tavat, ja kaiken aikaa ympärillä luonto, joka siellä kuuluu ihmisten elämään niin kiinteästi, että ne hengittävät samaa tahtia.

Melkein heti tuli luonnonsuojelu ja painajainen: Vuotos, ikiaikainen joki, jonka ei muka olisi pitänyt virrata.

VIRREN SANAT

veisattavaksi Lapissa
kuin myös siellä
missä vielä on tunturimaan ystäviä
ja he keskenänsä kokoontuvat.
Säestys: harmooni, urut tai tuuli.

…ja kun näet jokesi padotuksi
eikä siinä ole enää kalaa
ei veden solinaa edes vapaan laulua
rakasta sitä silti
niin kuin vanhemmat lastaan
jolle on pahaa tehty.

Ja kun huomaat metsäsi kaadetuiksi
maankamaran rikotuksi
poltetuksi myrkytetyksi
rakasta sitä silti
hyväile katseellasi muistoillasi
niin kuin vanhemmat lastaan
jolle on pahaa tehty.

Ja kun on tapahtunut ja peruuttamatonta
että hillasuosi silmänkantamattomat aapasi
metsähanhien kapustarintojen
kurkien joutsenten pesäpaikat
ovat poissa veden alla hukkuneet
polkusi jotka pilkotit
peltosi jotka muokkasit
kotisi jonka rakensit toiveillasi teit lämpimäksi

otettu viety

niin yritä rakastaa sitä vettä.
Yritä rakastaa älä vihaa
niin kuin et vihannut pakkasta talvella
räkkää kesällä nälkää katovuonna
tautia josta kärsivällisyydellä paranit.

Sillä kenties tämä on sairaus ajan hengessä
niissä jotka heikkoja ovat
rakkaus helisevä vaski kilisevä kulkunen
tai loppunut tyystin –
mutta sinä tätä kaikkea tällaisenaankin
kuin vanhemmat lastaan
rakasta.

Veikko Haakana, Lauluja Lapista, Runoja Ruijasta, 1978

Vuotossoutuja soudettiin suurilla joukoilla Jauru-, Vuotos- ja Kemijoilla

Virren sanat luin iltajuhlassa Kemijoen töyräällä Viitarannalla elokuun alussa vuonna 1991. Päivä oli ollut täynnä suunnitelmia, puheita, yhteenkuuluvuutta, hengen vahvistusta, uskoa – ei tätä voi peittää vedellä, hukuttaa, ei sellaista voi tehdä. Taistelkaamme, kyllä me jaksamme, meidän pitää auttaa toisiamme, luontoa…

Säestyksenä ei ollut harmoni, urut tai tuuli. Vieressä säesti Kemijoen latvoilta virtaava kirkas vesi ryöpyten alajuoksua kohti, pyörteinä, kieppuen, kohisten, yhtyen meidän puheisiimme. Kiittäen: kun suojelette minua, kun rakastatte minua, ettei minulle pahaa tehtäisi.

Ikiaikainen Kemijoki

Monen kymmenen vuoden taistelu, joka ratkesi vasta kun olimme jo muuttaneet rintamaille etelään. Pitkien oikeusprosessien ja pitkän, uuvuttavan taistelun jälkeen.

Joki virtaa joki jäätyy
luonnontilansa mukaan.
Ihminen tulee, elää, menee.
Kun tuuli käy, ei häntä enää ole.
Joki on ja pysyy.

Runo Kunnallisvaalien vaalimainoksissa 1990-luvulla

Saari odottaa— paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti. Jupurasaari on yhdessä pääosista Vuotos -romaanissa

Lappi minussa vaati tulla esiin. Kirjoitin syksyn 2013- kesän 2014 aikana romaanin Vuotos – vastasatanut uusi lumi, johon ammensin 23 Lapin vuoden kokemuksia. Lappi on  edelleen, Kemijoki, Jaurujoki, Vuotosjoki, Kokonaapa ovat edelleen, minussa, meille, luonnolle.

Pohjoisesta leviää raskaita pilviä tuoden ensilumen mukanaan – paikassa Kemijärvi, Ailanganlahti, romaanissa Vuotos – vastasatanut uusi lumi

Aiheesta lisää https://web.facebook.com/Vuotosromaani
ja tietenkin itse romaanissa