Ensimmäinen vuosi kulunut – suuret kiitokset lukijoille!

Hip hei hurraa, nyt on takana  kokonainen vuosi näitä kotisivuja! Valmisteluunhan meni monta vuotta mutta viime vuoden elokuussa viimein otin lopullisen puristuksen ja sain sivut julkaisukuntoon. Oli se vaikea urakka. En enää osaisi, oli siinä niin monta teknistä kummallisuutta ja ankaraa aivotyötä vaativaa tuokiota. Apuja tarvittiin asiantuntijoilta, kiitos heille.

Ei tässä mitään erikoisen suurta suosiota ole tullut. Enkä mitenkään tarkoita, että lukijani olisivat mitenkään väheksyttyjä, mutta ei heitä niin kovin paljoa ole. Lehdistä kun saa lukea blogeista, joilla on tuhansia lukijoita päivittäin.

Vuoden aikana on sivuja luettu melkein viisi tuhatta kertaa (4971). Kuukausittainen lukijamäärä on ollut 220 – 648. Aktiivisin kuukausi oli joulukuu 2018 (648), paras päivä 107 lukijaa (2.2.2019). Eri lukijoita on ollut 1779 henkilöä, eniten tietenkin kotimaasta, mutta yllättävän paljon myös Ruotsista, Yhdysvalloista, Irlannista, Kanadasta ja Norjasta.

Luetuin sivu on ollut etusivun jälkeen Loimaan seudun historia -sivu (jossa kylläkin kerrotaan historiasta laajemminkin kuin vain Loimaasta), 736 katsontakertaa ja toisena Hollonmäen  kartano Loimaalla, 300.

Mainoksia en ole sivuille laittanut saamani palautteen vuoksi. Ne ärsyttävät, kun pomppaavat lukijan eteen kesken lukemisen.

Sivuja saa jakaa omille sivuille ja houkutella uusia lukijoita. 🙂

Itselleni nämä sivut ovat harrastus. Näin pidän yllä kirjoittamisharrastusta, jonkinlaista dokumentointia maailman kummallisuuksista ja yhteyttä ystäviin.

Olen  muuten lukenut vuoden aikana 29 romaania. Lisäksi tulevat saamelaisuutta käsittelevät kirjat, joita luin paljon Kolmas tanssi -romaanitekelettäni varten. Luetuista romaaneista voi lukea Luettua -sivulta.

KIITOS KAIKILLE! RAKASTAN TEITÄ!

Ällistely sammalikolla jatkuu!

Kaikille lukijoilleni haluan ojentaa ruusun!

Jylinää ja musiikkia

Poistin krassikasvustosta kuihtuneita kukkia ja kehittyneitä siemeniä. Suurimmat siemenet säästän ensi vuodeksi ja kylvän, kuten tänäkin vuonna. Kuului kumea pamaus, joka jatkui polveilevana jylinänä. Nostin katseeni, taivashan oli aivan tumman harmaa taas aamupäivän sadekuuron jälkeen ja valtava naakkaparvi lensi naapurin koivujen latvoihin.

Krassien hieno tuoksu sekoittuu naakkojen klaklatukseen naapurin koivujen yläoksilla

Jylinä jatkui. Mieleni vyörähti miljardeja vuosia taaksepäin. Silloinkin maapallolla jyrisi, salamat välkähtelivät ja rankat sadekuurot huuhtoivat maankamaraa. Jokin salamanisku mereen sai aikaan kemiallisen reaktion, jonka kaukaisena lopputuotteena oli orgaaninen yhdiste, ensimmäinen aminohappo. Elämä.

Kumina jatkui kumpuilevana kaikuna. Sitten taivaan vesisaavit kaadettiin alas. Tunsin juhlallista nöyryyttä taivaalla tapahtuvan luonnonilmiön äärellä. Oli hieno luontohetki.

Turussa on nyt musiikkijuhlat. Niitä on pidetty vuodesta 1960 alkaen, mutta en ole koskaan aikaisemmin osallistunut.

En ole mitenkään musiikki-ihminen. En osaa soittaa  mitään instrumenttia enkä ole kiinnostunutkaan soittamisesta. Musiikkimakuni on laaja. Pidän kovasti jazzista, mutta elämäni  kappaleet ovat kyllä ilmeisesti musiikillisesti kevyttä kamaa. Musiikki merkitsee minulle tunnelmien vahvistamista.

Klassista musiikkia en ymmärrä ollenkaan. Kuuntelen sitä kyllä mielelläni. Kemijärvellä kävin kaikissa Musiikkiopiston konserteissa ja yritin painaa mieleeni kappaleita ja säveltäjiä. Mitään ei jäänyt mieleeni, en pystyisi mitään toistamaan. Maisteri Lindgren yrittää opettaa mitä tarkoittavat tonaalisuus, fraseeraus ynnä muut hienot musiikkitermit, mutta ne eivät pysy mielessäni sekunttia pitempään.

Oli mukava seurata Musiikkiopiston opiskelijoiden kehittymistä pienistä soittajista aikuisuuden kynnykselle asti. Konserteissa soittivat ensin pienet oppilaat ja väliajan jälkeen kehittyneimmät. Huomasin, että näiden viimeisten esiintyjien aikana pystyin keskittymään  musiikkiin paremmin. Ajatukset eivät enää pulpahdelleet kaaosmaisesti, vaan musiikki alkoi ikään kuin voidella minua. Konserttien jälkeen hyvä olo ja levollisuus olivat päällimmäisinä.

Taitaa olla niin, että hetkittäinen mielentila vaikuttaa keskittymiseen ja sitä myötä siihen, millaisiksi elämykset muodostuvat.

Viime viikolla alkoi tehdä mieli kunnon konserttiin. Niinpä maanantaina kävin Turussa kahdessa konsertissa. Niiden musiikilla oli arvaamaton vaikutus.

Ensimmäinen konsertti oli Turun Tuomiokirkossa Cello Day II.

Turun tuomiokirkon pääkäytävä on aina yhtä komea. Miksi kirkko on muuten nimitetty TUOMIOkirkoksi? Mitä siellä tuomitaan?

Aluksi ajatukset taas poukkoilivat sinne tänne jatkuvana mylläkkänä. Joogaopettaja aina sanoo, että anna ajatusten tulla ja mennä. Kyllä ne sitten loppuvat. Näin kävi nytkin. Ajatukset hiljenivät, mielen pinta rauhoittui, tuli tyyntä. Matalat äänet ympäröivät minut, pommittivat hiljaa mieltäni ja alkoivat tunkeutua sieluani kohti.

Ensimmäinen esiintyjä sellisti Marko Ylönen oli aivan huippu. En ollut koskaan kuullut selloa soitettavan siten kuin hän soitti. En nähnyt häntä muiden kuuntelijoiden takaa ja olisi voinut luulla, että esiintymässä oli monta soittajaa. Hänen instrumentin käyttönsä oli aivan huippua. Hän soitti Zoltán Kodályn Sonaatin soolosellolle. Yleisö pomppasi ylös kädet pystyssä tapauttamaan.

Mielenkiintoinen oli väliajan jälkeen Sauli Zinovjevin (syntynyt 1988!) Musiikkijuhlille tilausteoksena säveltämä Sospirando 4 ”Schubert”. Se oli kaunis.

Sen jälkeen kuultiin Schubertin Jousikvintetto C-duuri, josta en osaa sanoa mitään. Konsertti oli pitkä, melkein kolme tuntia. Keskittyminen alkoi siis herpaantua, mikä on vahinko viimeisille esiintyjille.

Turun sanomat otsikoi eilen: Cello Day II vei suuren äärelle. Totta.

Turun tuomiokirkon koko jaksaa aina ihmetyttää. Mitä ovatkaan pienten puutalorötteliden asukkaat ajatelleet seitsemänsataa vuotta sitten katsoessaan kirkon tornia kohti?

Syömässä kävimme Fabbes Cafessa. Olipa mukava paikka!

Illalla suuntasimme Turun Betel -kirkkoon. Olen syntyperäinen turkulainen, enkä ole koskaan ennen kirkkoa nähnytkään. Se on jäänyt ikävästi isojen rakennusten saartamaksi. Kirkon on vihitty 1906 ja edustaa jugendia parhaimmillaan.

Konsertissa esiintyi Trio Pohjola, viulu, sello ja piano. Nuoria, vähän päälle kaksikymppisiä ulkomailla opiskelevia ja kauniita olivat ja niin mahdottoman taitavia.

Betelkirkon kaunista jugendia musiikin taustalla. Edessä oleva harmaapää muuten pilkki koko Wennäkosken Päärmeen ajan, mikä on hyvä suoritus, koska musiikki oli niin pirteää.

Trio soitti ensiksi Rahmaninovin Pianotrio nro 1 g-molli op, posth., ”Elegiaque”n.  Valtavan kaunista, surumielistä, murheellista, riipaisevaa.

Viimeisenä soitettiin Dvorákin Pianotrio E-molli op. 9, ”Dumky” (miete, tuumailu). Kaihomieli ja alakulo jatkui, vaikka välissä oli nopeita jaksoija, jotka toivat mieleen unkarilaisen kansanmusiikin.

Haikeaa, hidasta, melankoliaa. Ensimmäisen konsertin jousisoittimien herättämät sielun kielet alkoivat väristä suruisasti.

Päivän musiikilla oli yllättävä vaikutus. Jousisoittimien matalat soinnut tunkeutuivat minuun. Herkistyin. Minut valtasi valtava surumielisyys. Mieli ja sydän avautuivat. Sieluni syövereistä nousi asioita, joiden käsittely oli jäänyt kesken tai tekemättä. Kipeät muistot velloivat, kuohuivat ja paljastuivat alastomina. Vähitellen tyyntyi, aalto enää silloin tällöin. Kyyneleet kuivuivat. Aloin olla sinut muistojeni kanssa.

Sipulikin voi kukkia ja näin kauniisti.

 

 

Tuuli vinkuu syksyä nurkissa

Pilvenhattarat purjehtivat taivaalla pohjoista kohti, kuin muumianimaatiossa. Tumma perhonen ylittää ikkunan nopeasti, ensin vasemmalta oikealle, sitten alhaalta ylös. Viuuh, tuuli vinguttaa viulua nurkassa.

Aamulla kaste kasteli kenkäni, kun tein kierroksen puutarhassa haettuani lehden. Aamiaispöytään salaattia, ruohosipulia, tomaattia, omenapuun alta pudonnut omena, sademittarin tarkastus. Ei vettä, mutta jäärä, autoin sen pois. Eläimet aktiivisina. Oravat melskasivat naapurin puiden rungoilla, iso rastasparvi pakeni tuomen uumeista, ruskosammakko oli mennyt kylpyyn vesisaaviin, ei päässyt ponnistamaan pois, vein sen sangossa jokeen. Meillä oli mukava katsekontakti. Talon päädyssä oli paljon mustia isoja sulkia. Joku oli päässyt hengestään, joku oli saanut syötävää.

Tuulen tuoma viileys muistuttaa lähenevästä syksystä. Tällainen kesäkö nyt oli, ohi, niin nopeasti, täynnä odottamatonta, monenlaista ajateltavaa, joka kypsyy vasta myöhemmin.

Olen lukenut novelleja. Kahdestakin syystä. Menen lukemaan Loimaan pääkirjastoon Novellikoukkuun 4.12.2019 ja sinne pitää valita luettavaa – aiheeltaan sopivaa ja sopivan pituista. Lisäksi opiskelen novelleja, koska me Novellimankelissa aiomme julkaista novellejamme ensi vuonna. Eli luin Katherine Mansfieldin novellikokoelman Kanarialintu. Katso Luettua -sivu.

Sunnuntaina olin Loimaan kotiseutumuseossa päivystäjänä. Kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura r.y. ylläpitää museota. Viikolla siellä on kesäoppaat, mutta sunnuntaisin me hallituksen jäsenet kaksi kerrallaan yritämme opastaa katsojia parhaamme mukaan. Koen riittämättömyyttä, koska en ole Loimaalta kotoisin enkä tunne asioita vieläkään, vaikka olen asunut täällä jo 18 vuotta.

Loimaan kotiseutumuseo sijaitsee Kanta-Loimaan kirkon vieressä. Se on vuonna 1855 valmistunut entinen lainajyvästö, jonka Loimaan manttaalikunta luovutti Loimaa-Seuralle museotarkoitukseen 1955.

Museossa on perusnäyttelyn lisäksi joka vuosi vaihtuva teemanäyttely, mm. hääpuvut, kastemekot, nuket, sodan puhdetyöt, Ferraria ja tänä vuonna seudun meijeritoiminta.

Museo on rakennettu läheiseltä Suojastonmäeltä louhituista kivistä. Ne oli tarkoitettu ensin kirkkoon, mutta suunnitelmat muuttuivat ja näin lainajyvästö sai 1,5 m paksut seinät.

Ulkona satoi kaatamalla koko päivän. Vieraita kävi sateesta huolimatta mukavasti koko ajan. Osa oli muualta, osa oli tullut nimenomaan katsomaan meijeriasioita. Vieraiden  meijereihin liittyviä muistoja oli mukava kuunnella.

Alakerrassa on meijerinäyttely, mm. 20 min. powerpoint -esitys kaikista meijereistä.

Itselle oli yllätys meijereiden määrä. Niitä oli melkein joka kylällä. Meijereiden kukoituskausi oli yllättävän lyhyt, muutama 10 vuotta 1900-luvulla. Lopettamiseen vaikutti valtiovallan linjaus, jolla karjanhoito ja maidontuotanto keskitettiin Pohjois-Suomeen ja viljan tuotanto etelään. Alkoi olla myös maidon liikatuotantoa ja niinpä Loimaalla valmistettiin emmental-juustoa, joka oli niin hyvää, että sai palkintoja ympäri maailmaa kilpailuissa, mm. Sveitsissä, mikä nyt on varsinainen juustomaa, onhan siellä Emmenthal-maakuntakin. Kunpa saisi maistaa loimaalaista emmentaalia!

Nykyään komeat meijerirakennukset ovat muussa käytössä, yrityksillä ja asuinrakennuksina.

Muistatteko maitopussit! Ne vuotivat, kaatuilivat ja saivat aikaan monenmoista porua.

Itse aloin muistella erilaisia maidonsäilytysmuotoja. 1950- ja 1960 -luvuilla maitoa haettiin joka päivä maitokannullinen, kolme litraa, jonka myyjä  mittasi litran mitalla. Silloin ei ollut jääkaappeja, joten ostettiin sen verran kuin päivässä kului.

Tarmolassa Hakapellonkadulla oli 1960 -luvun alkupuolella automaatti, johon maito tuli maitohuoneesta, kannu alle ja painettiin nappia. Sotkua tuli silloinkin, jos painoi väärin ja kannu oli liian pieni. Tähän aikaan meille tuli jääkaappi, joka taisi olla todella mullistava kodinkone. Miten ihmeessä ennen ruokatavarat saatiin säilymään kesäisin?

Sitten maitoa alkoi saada ruskeissa litran pulloissa, sellainen on mulla muistona. Kerma oli pikkupulloissa.

Suomalainen erikoisuus on maitopussit. Ne tulivat käyttöön 1967 ja poistuivat onneksi 1972, sillä niin hankalia ne olivat käytössä. Ne vuotivat, kaatuilivat, vaativat oikeanlaisen kannun.

Suomalainen sodan ja pula-ajan kokenut perheenemäntä sitten säilytti maitopussit, pesi ne, leikkasi kuteeksi ja virkkasi lukemattomia muovimattoja. Eräs näyttelyn kävijä muisti, että virkkuukoukkua piti kastaa öljyyn, jotta virkkaaminen onnistui. Näitä mattoja on vieläkin mökeillä ja varastoissa ja ansaitsevat tulla säilytetyiksi muistona tästä rikkaasta vaiheesta.

Sen jälkeen sitten  onkin eletty pahvipakkausten kanssa.

Perjantaina oli Loimaa-Seuran ja seurakunnan järjestämä tapahtuma, jolloin pääsi kiipeämään Kanta-Loimaan kirkon torniin. Kiipeäminen tehtiin pienissä ryhmissä pienen luennon jälkeen. Illalla kuultiin tornista trumpetilla  soitettu iltasoitto.
Osallistuin viime vuonna. Laitan tähän kuvia viime vuodelta.

Kaksi ryhmää tuli aivan täyteen ja osa halukkaista jäi odottamaan ensi vuotta. Tämä kuva on viime vuodelta.
Suntiot olivat tehneet hyvää työtä turvallisuuden eteen. Huonojalkaisella ja huimaukseen taipuvalla ei torniin ollut asiaa, no meninhän sinne minäkin ja selvisin hengissä.
Kirkon sivutorni hohti uudessa peltivaipassaan
Maisemahan on kuin Välimeren maista!
Auringonkukat alkavat levittää isoja kukintojaan

Kesä kypsyy elokuussa

Kaikki kypsyy. Peltojen väri on muuttunut keltaisen ruskeaksi. Outo pörinä sai tarkastamaan mitä oikein tapahtuu. Traktorihan se siellä veti perässään, oliko äes, en nyt ole mikään maatalousasiantuntija. Puimurit tyhjensivät sisuksistaan toisen traktorin lavalle viljaa. Paikallislehti kertoi, että puinti on todella aikaisessa.

Sen olen havainnut pyöräillessäni, että viljan korret ovat olleet lyhyitä. Laonnutta viljaa ei näy missään. Kuivuus. Nyt taas odotellaan sadetta, onkin luvattu.

Omalla kasvimaalla on tapahtunut. Porkkanoiden harvennus on jäänyt ja ovat kasvaneet sormenpaksuisiksi. Nam nam. Popsi popsi porkkanaa.

Porkkanakimppu ja rakastuneet porkkanat. Jalat toisiinsa kietoutuneet.

Ilmassa on odotusta. Koulut alkavat huomenna. Mieli palaa vuosikymmenien taakse. Sen päivän muistaa aina, sen ensimmäisen koulupäivän. Muistan kyllä paremmin toisen päivän, kun jouduin sisälle pyrkivään vellovaan oppilasmassaan ja melkein polkeuduin muiden jalkoihin. Itku pääsi ja opettaja pelasti minut.

Järviruokografiikkaa ilta-auringossa

Ulkona odottaa marjanpoiminta, viinimarjat varisevat jo maahan, persilja on kuivauskunnossa, omenapuuhun tehtävä kesäleikkaus ja rikkaruohot kitkettävä. Aamuisin lehdenhakureissulla haen salaattia ja tomaattia aamusämpylän päälle. Sain terveisiä, että keväällä jakelemani tomaatintaimet ovat myös tuottaneet hedelmiä. Voi kun kiva.

Metsäänkin on mentävä etsimään mustikkaa ja kanttarelleja.

Metsätie odottaa

Nämä sisähommat, kirjoittamiset, ovat nyt jotenkin takussa. Ensi viikolla kokoontuu Novellimankeli. En ole sinnekään saanut mitään aikaiseksi. Ehkä tarvitaan pimeneviä iltoja, viileitä tuulia, kylmenevää maankamaraa, pihaa, joka on saatettu talvilepoon. Ehkä sitten sanat tulevat, ensin haparoiden, alkavat polveilla, virrata, kasaantua. Helposti. Toivottavasti ne tulevat eivätkä ole jättäneet minua.

Jeff ja Neo katsovat minua edelleen. Jäikö tarinamme kesken. Miksi se jäi kesken. Eikö se jatku. Miksei jatku. Jatka, jatka, jatka. Kyllä sinä osaat.

Olen lukenut Minna Rytisalon Rouva C:n sekä Kari Väänäsen ja Päivi Alasalmen Taivaan tulet, Punainen kukko. Tai itse asiassa jälkimmäisestä luin vaan 56 sivua. Katso Luettua -sivulta, miksi se jäi kesken.

Kymmenisen vuotta sitten pihallani kasvoi kymmeniä erilaisia samettikukkia, kylvöt onnistuivat sinä vuonna. Samettikukat reunustivat kasvipenkkejä oransseina nauhoina. Kukissa kävi kova kuhina. Neitoperhonen oli näyttävimpiä vierailijoita.